Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 2

V. 1823 tapahtui perheen elämässä se tärkeä muutos, että Vöyrin pitäjä tuli sen kotiseuduksi. Molemmat paikkakunnat, niin Kuortane kuin Vöyrikin, ovat Etelä-Pohjanmaalla ja ainoastaan noin 100 kilometriä toisistaan, mutta erotus niiden luonnon ja kansan välillä on kuitenkin suuri. Edellinen on vielä sisämaata mäntymetsää kasvavine kankaineen ja järvineen; jälkimmäinen on rannikkoseutua. Vöyrillä leviää eteemme laaja, viljelty lakea, josta siellä täällä kohoaa kallio- ja kivimäkiä – entisiä saaria ja luotoja niiltä ajoilta, jolloin vihannat vainiot olivat kirkkaita, sinisiä ulapoita. Sekä etelä- että pohjoispuolella, s.o. Vähänkyrön ja Oravaisten kulmilla, maantie kulkee metsän läpi, mutta kun matkustaja on saapunut Vöyrin keskitienoille, näkyy metsää vain vähäisen. Heikkona ja harvenneena se on vetäytynyt taivaanrannalle; vain mäkitörmillä on siitä vielä jälkiä. Länsipuolella tietä kohoaa peltojen keskellä pitäjän vanha, aikoja sitten liian ahtaaksi käynyt, valkeaksi maalattu puukirkko. Alkujaan on rakennus ollut vain tornilla ja hoikalla huipulla varustettu pitkä huone, mutta 1700-luvulla se on laajennettu ristinmuotoiseksi. Pari sataa askelta pohjoiseen päin kirkosta on pappila, johon perhe nyt asettui.

Kun rovasti Stenbäck tuli Vöyrille, oli pappilan päärakennus jo miltei aikansa palvellut. Viisi vuotta myöhemmin, 1828, rakennettiin näet se uusi, tilavampi huoneisto, joka nykyjäänkin on käytännössä. Itä- ja eteläpuolelta ympäröi taloa puutarha, jonka kirkon puolelta kartanoon tuova tie jakaa kahtia. Osaa eteläisestä puoliskosta sanotaan "vanhaksi puutarhaksi"; "uusi puutarha" on lähinnä uutta rakennusta. Tämän jälkimmäisen pääkaunistuksena on joukko suuria koivuja, joista vanhimmat ovat Stenbäckin ajoilta. Näitä puita runoilija kai tarkoitti, kun hän eräänä iltana lauloi:

 
    Sköna, heliga bygd, med dina skogars sus,
    Där mellan björkarnas blad gjuter sig solens ljus
    Öfver mitt moders-hus,
    God natt!
 

[Ihana, pyhä seutu humisevine metsinesi, missä auringon valo koivujen lehtien välitse valuu yli äitini majan, hyvää yötä!]

Luonnollista on, että pappilan uudet asukkaat kaipasivat järveä, jonka rannalla he ennen olivat asuneet; mutta Vöyrinkin pappilalla on jotakin omituisen kaunista tarjona. Vähän pohjoispuolella taloa kohoaa nimittäin jotenkin laaja mäki eli vuori – Myrberget – , yksi noita ennenmainittuja saaria lakealla, kuitenkin toisista eroava siinä kohden, että se on kokonaan metsäinen. Sen jotenkin jyrkillä rinteillä kasvaa suuria kuusia ja lehtipuita, vilpoista siimestä tarjoten, ylhäällä taasen tavallista havumetsää kivisellä maaperällä. Se on palanen alkuperäistä metsäseutua viljeltyjen vainioiden keskellä, ja "vuori" on siksi korkea, että siltä on sangen laaja näköala tasangon kylien ja vainioiden ylitse. Siitä tuli runoilijan mielipaikka. Kun kesäaurinko nousi koilliselta taivaanrannalta ja vähitellen kultasäteillään kirkasti vihannat vainiot, talojen punaiset tuvat, kirkon ja äidinmajan, silloin luonnon ihanuus tenhosi runoilijan, ja me ymmärrämme, miksi "aamun loisto" niin usein kohtaa meitä hänen runoelmissaan. – Suoranaisimmin liittyy tähän paikkaan runo "Kevätaamu", ja vielä osoitetaan "ihmisen majaa" vuoren juurella, josta miehen kiroukset nousivat taivasta kohti häiriten luonnon sanatonta aamurukousta.

Mitä kansaan tulee, ovat vöyriläiset ruotsalaista rotua, tarmokasta ja ahkeraa, mutta myöskin eritoten siihen aikaan raju- jopa hurjaluontoista. Vielä vuosisadan keskivaiheilla olivat veriset tappelut eri kylien nuorison välillä tavallisia sunnuntai-iltapäivän huvituksia. Itsestään on ymmärrettävää, että uusi ympäristö vaikutti pappilan nousevaan nuorisoon. Erittäin tuli se huomattavaksi kieleen nähden. Kuortaneella puhuttiin perheessä, niinkuin tavallista oli suomalaisten seutujen pappiloissa, molempia kieliä rinnatusten, jopa oli suomenkieli selvästi etusijalla. Vöyrillä sanotaan äidin yhä edelleen mielellään puhuneen suomea, jotavastoin lapset vähitellen vetäytyivät paikallisen kielen, ruotsin puolelle, niin että joskus tapahtui, että he vastasivat ruotsiksi, kun äiti heitä suomeksi puhutteli. Tämä asianlaita sekä sen ohella ruotsalainen koulukieli vaikutti ainakin Lauriin niin, ettei hän koskaan enää täydellisesti perehtynyt suomenkieleen, vaikk'ei se tosin koskaan tuntunut hänestä vieraalta.

Vöyrin aika alkoi Laurille surullisesti. Kesällä 1823, heti Turusta palattuaan, hän sairastui vaarallisesti isoonrokkoon. Isä oli 1804 saanut Talousseuran hopeamitalin rokotuksen edistämisestä, mutta hänen omaa poikaansa kohtasi tuo tuhoisa kulkutauti. Sairaus tosin meni ohitse, mutta ei ikävittä seurauksitta. Se jätti arpia kasvoihin, vei iholta raikkauden ja, mikä pahinta, vioitti hänen terveytensä, ettei se enää koskaan tullut entiselleen. Kuvaavaa äidille on kertomus, että hän ensi aikoina Laurin parannuttua koki piilottaa kaikki peilit häneltä, ettei hän näkisi rumentavia rokonarpia kasvoissaan.

Laurin runoilijalahjat ilmaantuivat jotenkin varhain, saaden ensimmäistä herätystä Franzénin ja Choraeuksen runoelmista – ainoat runokokoelmat kodin kirjastossa. Kouluaikana Turussa hän tutustui ruotsalaisiin runoilijoihin, Tegnériin, Atterbomiin, Stagneliukseen y.m. Sen mukaan kuin J. Ph. Palmén myöhempinä aikoina kuuluu kertoneen, oli Lauri Stenbäck erittäin suurella ihastuksella lukenut Atterbomin "Lycksalighetens ö" runoelmaa ja myöskin lainannut kirjan kertojalle, joka jonkun aikaa oli ollut hänen vierustoverinaan. Kenties nämä luvut koulutöiden ulkopuolella olivat syynä tuohon kysymysmerkkiin, jonka rehtori pisti Laurin ahkeruusarvolauseen jälkeen. Toinen syy oli ehkä se, että hän itsekin sepitteli runoja. Milloin hän rupesi sitä tekemään, ei ole tarkoin tietty, sillä alussa hän ei mielellään näytellyt sepustuksiaan. Rauhassa miettiäkseen ja kirjoitellakseen hän oli ennenmainittuun vanhaan puutarhaan muutaman tuuhean ruusupensaston suojaan laittanut itselleen pöydäntapaisen, joka oli koristettu kukkamaljakolla. Siellä hän istui innostuksen hetkinä, uteliailta urkkijoilta piilossa. Ensimmäinen runoelma, jonka hän toi esiin, sanotaan olleen rakkautta huokuva, ylevämielinen onnentoivotus äidille eräänä Evan-päivänä. Toisen kertomuksen mukaan oli ensimmäinen sepitelmä onnentoivotus isälle, muutamana Fredrikin-päivänä, ja se oli muka antanut eräälle perheen ystävälle, pastori Thodénille, aihetta ennustaa, että pojasta oli aikaa voittaen tuleva suuri runoniekka. Silloin Lauri oli ollut noin 12-vuotias. Myöhemmin hän kirjoitteli omaisilleen runoja tavan takaa, milloin vain sopivia aiheita ilmaantui. Siten niitä syntyi aina uusia, ei ainoastaan nimi- ja syntymäpäivinä, vaan muulloinkin. Jos hän näki jonkun sisarensa suruisena ja alla päin, niin ei aikaakaan, ennenkuin hän pisti runon hänen käteensä, joskus innostuttavan, mutta usein myöskin leikillisen pisteliään, kaikessa tapauksessa semmoisen, että se saattoi asianomaisen paremmalle tuulelle. Koulussakin hänen runoilijakykynsä tuli tunnetuksi. Kerran hän kirjoitti koko aineensa sujuvalla kuusimitalla ja sai sen johdosta kuulla rehtorin suusta sanat: "Sinusta saattaa vielä joskus tulla toinen – Sjöström!" – kiitoslause, joka merkitsi paljon sinä aikana, jolloin Sjöströmiä ihailtiin maan etevimpänä runoilijana. Joskus nimitettiin Lauria "Lasse Lucidoriksi" ja "runonsepustelijaksi" (versmakare).

Mutta taiteilijataipumukset osoittautuivat muullakin tavoin. Perheenjäsenten merkkipäivien y.m. sentapaisten tilaisuuksien kunniaksi hän toimeenpani mielellään kuvaelmia ja juhlallisia esiintymisiä. Eräänäkin kesäpäivänä – luultavasti Lauri silloin jo oli ylioppilas – kun moisesta syystä pappilassa oli vieraita, hän toimitti Lauran valkoisiin puettuna esiintymään enkelinä vuoren rinteellä, yläpuolella sitä paikkaa, jossa seura oli, ja laulamaan tai lausumaan tilaisuutta varten sepitettyä runoa. Tämä taipumus, joka muistuttaa siitä, mitä edellä on kerrottu isästä, näyttäytyi myöskin siinä, että Lauri kernaasti sekaantui sisariensa pukuasioihin. Hän puetti heidät milloin niin milloin näin ja oli mielissään, kun näki heidät uudessa asussa. Sanalla sanoen hän oli perheen makutuomari, kuosinvalitsija ja – määrääjä, osoittaen tässä toimessaan sekä vilkasta mielikuvitusta että omaperäisyyttä.

Varhaisin Lauri Stenbäckin tekemä runo, mikä on meidän aikaan säilynyt, on samalla ensimmäinen, jonka hän on nähnyt painettuna. Sydämen suru oli sen synnyttänyt, sillä runo kirjoitettiin erään ystävän kuoleman johdosta. Koulussa Lauri oli tullut hyväksi ystäväksi Kaarle Leonard Kjemmerin kanssa. Kjemmer, kauppiaan poika Kokkolasta, oli 1823 tullut kolmannelle luokalle, jolla Stenbäck-veljekset silloin olivat, ja rehtori on kirjoittanut hänen osalleen samat arvosanat kuin Laurille, nimittäin "qvick" ja "flitig". Kolme vuotta ystävät elivät yksissä töissä ja iloissa, mutta silloin ystävyyssiteen katkaisi kuolema, joka 9 p. lokakuuta 1826 lopetti Kjemmerin päivät. Stenbäck seisoi nyt ensi kerran rakkaan ystävän paarien ääressä, ja syvästi liikutettuna hän lausui julki surunsa ja kaipauksensa runosäkeissä, jotka hän luultavasti itse luki haudalla ja jotka sittemmin julkaistiin Åbo Tidningarissa (N: o 84, 28 p. lokak. 1826). Säkeet kuuluvat näin:

 
    Du gode! jorden dig en vagga bäddar,
    Och sluter hjärtligt i sin moders-famn:
    Visst är där ljuft! Den hulda tidigt räddar
    Från jordens tummel dig i hvilans hamn.
    Du är ej mer! här stå vi stumma, bleka,
    Och tårar strömma vid din tysta graf: —
    Mer vi ej svärma kring, ej mer vi leka,
    Vårt vänskapsband brast, ack, så tidigt af.
 
 
    O, säg, hvem trodde, när vi muntert sprungo
    I barnslig dans på lifvets blomsterstig,
    Hvem trodde nyss, då glädjens sånger klungo,
    Att allt så plötsligt skulle ändra sig!
 
 
    I salig krets vi sutto vid din sida,
    Och hörde oskuldsstämmans rena ljud,
    När tanken då flög ut i världen vida,
    Hvem trodde nu dig se i dödens skrud?
 
 
    Och när vi läste om de drottar höga,
    Om Frithiof, om hans hjältekraft i nord,
    Och hjärtat brann i blixten af ditt öga,
    Hvem trodde dig såsnart försänkt i jord?
 
 
    En härlig tid! än invid himlaranden
    Den skimrar i förklarad purpurskrud!
    Vi fatta blott dess sken, du själfva anden:
    För oss dess röst är endast återljud.
 
 
    Men boren var du ej för jordens villa:
    Du ville se det skönas urbild ren;
    O, slumra nu vid jordens hjärta stilla,
    Dit polens stjärna ser med bleknadt sken!
 
 
    Han tyckes hviska till de vänner alla,
    Till mor och syskon evighetens tröst:
    "Hvad är det mer? de vissna löfven falla;
    Men prof vad dygd ei räds för lifvets höst!"
 
 
    [Sa hyvä! maa valmistaa sinulle kehdon
    ja sulkee sinut hellästi emonsyliinsä:
    Onhan se suloista. Tuo armas pelastaa sinut
    varhain elon temmellyksestä levon satamaan.
 
 
    Sinua ei ole enää! tässä seisomme sanattomina, kalpeina,
    ja kyynelet virtaavat äänettömän hautasi äärellä; —
    enää emme ilakoitse, emme leiki enää,
    ah, niin varhain katkesi ystävyytemme side.
 

Oi sano, kuka uskoi, konsa iloisina riensimme lapsellisin tanssein elon kukkapolkua, kuka uskoi äsken, kun ilon laulut kaikuivat, että kaikki niin äkisti oli muuttuva!

Onnellisessa piirissä me istuimme vieressäsi ja kuulimme viattoman äänen puhtaan soinnun; kun ajatus silloin liiti kauas avaraan maailmaan, ken uskoi sinut nyt näkevänsä vainajan vaattehissa?

 
    Ja konsa luimme noista ylevistä ruhtinaista,
    Frithiofista ja hänen sankarivoimastaan pohjolassa,
    ja sydän paloi silmäsi salamassa,
    ken luuli sinut kätkettävän niin pian maan poveen?
 
 
    Ihana aika! vieläkin se kajastaa taivaanrannalla
    kirkastuneessa purppurapuvussaan!
    Me käsitämme vain sen hahmon, sinä itse hengen:
    meille sen ääni on kaikua vain.
 

Mutta et ollut syntynyt maan harhoja varten: sinä tahdoit nähdä kauneuden ikikuvan puhtaana; oi, uinu nyt tyyntä unta maan sydämellä, minne pohjan tähti luo valjua valoaan!

On kuin se kuiskaisi kaikille ystäville, äidille ja siskoille iäisyyden lohtua: "Miksi enää murehtia? kaikki lehdet lakastuvat, mutta koeteltu hyve ei pelkää elon syksyä."]

Säkeissä tuntee jälkikaiun Tegnéristä – eikä ainoastaan sen tähden, että Frithiof mainitaan. Hauska olisi tietää, onko toimittaja Sjöström tehnyt muutoksia Stenbäckinkin runoon, niinkuin tapahtui ei täyteen kahta kuukautta myöhemmin, kun Runeberg samaan lehteen painetulla runolla ("Till solen") ensi kerran runoilijana astui yleisön eteen. Muutamat säkeet, niinkuin viimeinen molemmissa viime stroofeissa, saattavat sitä ajattelemaan. [Janne-veli, joka muuten valittaa, että (sukkelampi) Lauri kiusasi häntä leikinteoillaan, on merkinnyt päiväkirjaansa: "Nyt on Åbo Tidningissä sekä Lassen että Runebergin kirjoittama runo – saa nähdä millaisia runoseppiä heistä aikaa voittaen tulee!" – Kuinka uusi ruotsalainen runous oli vaikuttanut koululaisiinkin, huomataan siitä, että Janne käyttää itsestään ja tovereistaan nimitystä "Nordmanna söner" (Pohjolan pojat).]

V. 1827 toukokuun 15 p. jätettiin Consistorium Ecclesiasticumiin esitys, että se luokka, johon Stenbäck-veljekset kuuluivat, saisi päästötodistuksen koulusta. Kirjoitus luettelee 18 oppilasta. Näistä mainitaan erittäin "ahkeruuden ja onnellisten luonnonlahjain sekä sen johdosta suuremman edistyksen" tähden neljä (m.m. F. L. Schauman ja J. Ph. Palmén) ja lisäksi "lupaavien taipumusten vuoksi nuorempi Stenbäck, vaikk'ei hän aina ole täysin ansainnut nimitystä ahkera". Ylioppilaskirja Laurentius Jacobus Stenbäckille – optimae spei juvenis – annettiin 19 p. kesäkuuta s.v., ja sen oli allekirjoittanut yliopiston silloinen rehtori Gust. Gadolin.

TOINEN LUKU. 1827-1828

Ensimmäinen ylioppilasvuosi: Seurustelu Vöyrillä. – "Rukouksia ensimmäisellä herranehtoollisellani." – Opintoja. – "Ajatelmia." – Ensi kerran saarnastuolissa. – Matkatuumia.

Lauri Stenbäck oli viimeisiä Turun ylioppilaita; ei täyttä kahta kuukautta siitä, kun hän oli saanut ylioppilaskirjansa, oli maan vanha pääkaupunki lukemattomine menneisyyden muistoineen tuhkana. Hävityksen välittömiä seurauksia oli sekin, että yliopisto muutettiin Helsinkiin, nuoreen, vaurastuvaan pääkaupunkiin. Siellä avattiin korkeakoulu 1 p. lokakuuta, mutta sekä alkavaksi syyslukukaudeksi että seuraavaksi kevätlukukaudeksi Stenbäck jäi kotiin Vöyrille. Oliko tulipalon tuottama häiriö yliopiston toiminnassa vai kenties levon tarve vai vielä joku muu seikka syynä päätökseen, että hän oli viettävä ensimmäisen lukuvuoden kotona, on epätietoista, mutta seuraavasta on kyllä ilmenevä, että tämä aika oli tuleva hyvin tärkeäksi hänen kehitykselleen.

Aluksi meidän on ajateltava Lauri iloisena ja huolettomana liikkuvan omaistensa piirissä lukien runoutta ja runoja kirjoitellen puutarhan ruusupensasmajassa. Edellisessä jo mainitut kotoisen elämän piirteet kuuluvat nimittäin ensimmäiseen ylioppilasaikaankin. Selvää on kuitenkin, että hän ylioppilaana oli ottava toisen aseman kuin ennen sekä kodissa että siinä seurapiirissä, mikä seudulla oli tarjona. Kun viaton olento ja naiivit tunteenpurkaukset ilmaisivat nuorta poikaa, muistutti ylioppilasarvo muille, että oltiin tekemisissä nuoren miehen kanssa.

Stenbäckin perheen seurustelupiiristä on ensiksi mainittava, että itse pappilan asukkaihin kuului myöskin pastorinapulainen Jonas Lagus perheineen, joka asui "pienellä puolella". Tämä pietismin historiassa kuuluisa mies, Jonas Nilsson Lagus (niin on nimi kirkonkirjassa), oli jo 1817 yhdeksäntoista vuoden iässä [Akianderin mukaan (Hist. upplysningar om de relig. rörelserna i Finland VI, s. 211) Lagus oli syntynyt Kurikassa 1798. Olematta vielä laillisessa iässä hän saattoi ainoastaan arkkipiispa Tengströmin välityksellä tulla vihityksi papinvirkaan. Kuten Vöyrin kirkonkirjoista näkyy, ilmoitettiin virallisesti hänet syntyneeksi 1796 ja siis kaksi vuotta vanhemmaksi kuin hän todella oli.] tullut Stenbäckin edeltäjän, rovasti Esaias Wegeliuksen, apulaiseksi Vöyrille. Muutamia vuosia myöhemmin hän meni naimisiin Wegeliuksen kasvattityttären Lovisa Eleonora von Essenin kanssa ja jäi appensa kuoltua (1821) Vöyrille sekä Stenbäckin rovastiksi tultua edelleen hänen apulaisekseen. Nyt kuitenkin Laguksen olo tässä ruotsalaisessa seurakunnassa läheni loppuaan, sillä 1828 hän astui Ylivieskan kappalaisen virkaan, missä hän oli ottava tehokkaasti osaa uskonnolliseen liikkeeseen; hänen oma herätyksensä, josta on niin paljon kirjoitettu, lienee jo tapahtunut Vöyrillä alkupuolella hänen sielläoloaan. Lagus oli runsaslahjainen henkilö, vilkas ja hienotunteinen sekä ilmeisiä runoilijalahjoja omaava. Jo kotona sekä sittemmin yliopistossa hän oli erinomaisella menestyksellä ryhtynyt tutkimaan vanhoja kieliä ja klassillista sekä uudempaa kirjallisuutta useilla kielillä. Mutta nämä opinnot, joihin hän oli koko sielullaan antautunut, katkesivat äkisti ainiaksi. Hänen isänsä kuoli 1816, ja katkeran surun vallassa, jonka tämä tapaus hänelle tuotti, hän taipui äidin ja sisarusten kehoituksiin sekä päätti ruveta papiksi. Samalla tai ainakin samasta syystä hän hylkäsi myöskin runoilemisen, jonka sanotaan jo saattaneen hänet Ruotsin fosforistien yhteyteen. Jos onkin luonnollista, että sellainen elämänaikeiden muutos on tuottanut rauhattomuutta ja sisällisiä taisteluja, on luultavaa, että Lagus yhdeksän vuotta vaikutettuaan papintoimessa oli löytänyt rauhansa jälleen. Olihan herätys antanut papin kutsumukselle uuden valon, jota paitsi onnellinen perhe-elämä (hänellä oli kaksi poikaa, Selim Sigwart ja Saladin, joiden romanttiset niinet sopii huomata) oli omansa täyttämään tyhjän sijan hänen sielussaan. Joka tapauksessa voi pitää varmana, että hänellä oli sympaattinen vetovoima Lauri Stenbäckiin, jonka luonnonlahjojen kanssa hänen omansa olivat niin sopusoinnussa, sitä suuremmalla syyllä, kun Laguksesta sanotaan, että hän "puhujalahjoillaan ja lukeneisuudellaan, avonaisella, iloisella, seurallisella sekä samalla rehdillä ja vaikuttavalla olennollaan" voitti yleistä rakkautta ja luottamusta. He lukivat yhdessä englanninkieltä ja Homerosta, mutta mitään todistetta vanhemman ja kokeneemman miehen suoranaisesta vaikutuksesta nuoreen ylioppilaaseen ei ole olemassa. Kumminkin on hyvin todennäköistä, että hän muun muassa on saattanut antaa Laurille muutamia piirteitä siihen (seuraavassa puheeksi tulevaan) papin ihanteeseen, jonka hän tähän aikaan loi itselleen. Varmaa on, että hän samoinkuin koko Stenbäckin perhe silloin ja yhä vastakin tunsi lämmintä ystävyyttä Lagusta kohtaan.

Muita perheitä Vöyrillä ei ollutkaan, joiden kanssa Stenbäckit olisivat olleet tuttavallisemmassa seurustelussa. Sitävastoin yhdisti heitä sukulaisuus ja ystävyys läheisesti Oravaisten kappalaisen, toht. Jakob Wegeliuksen, ja samassa pitäjässä olevan Kimon ruukin hoitajan, luutnantti Otto Maurits von Essenin, sekä sedän, Laihian rovastin Johan Stenbäckin, perheeseen. Kaikissa näissä kodeissa oli kasvamassa lukuisa nuorempi polvi, enemmän tai vähemmän yhdenikäisiä Vöyrin pappilan nuorison kanssa. Ne muutamat peninkulmat, jotka erottivat kodit toisistaan, eivät estäneet seurustelua, ennemminpä edistivät: vierailut, joita tehtiin varsinkin joulun aikaan, mutta muulloinkin milloin oli soveliasta aihetta, olivat vain sitä perinpohjaisempia, s.o. vanhoja suomalaisia, ei "ranskalaisia visiittejä". Kun Wegelius perheineen 1827 muutti Sulvaan ja viittä vuotta myöhemmin Maalahteen, ei tietysti paria peninkulmaa pitempi matka peloittanut vierailevia.

Nyt seuraa merkittävin vaihe runoilijan nuoruudenhistoriassa. Tarkoitamme hänen ensimmäistä ehtoollisellakäyntiään. Tämä uskonnollinen toimitus, joka useimmille nuorukaisille tuskin on muuta kuin sovinnaisen määräyksen noudattamista, sai Stenbäckissä ei ainoastaan runollisen, vaan myöskin uskonnollisen suunnan ilmestymään tavalla, joka valaisee koko hänen elämäänsä.

Stenbäckin koti oli alusta alkaen kristillinen koti. Tosin ei siinä merkityksessä, joka vuosikymmentä myöhemmin tuli ainoaksi vallitsevaksi, mutta joka tapauksessa parhaimmassa ennen herätysaikaa. Hagbergin, Wallinin, Hedrénin saarnoja ja muita silloin käytettyjä hartauskirjoja luettiin ahkerasti, eivätkä vanhemmat jättäneet lapsiaan kehoituksia ja varoituksia vaille, joskin ne annettiin lempeässä muodossa. Niinpä esim. äiti, kun tyttäret olivat tulleet romaani-ikään ja hän näki heidät syventyneinä milloin mihinkin kirjaan, useinkin huokaili: "Voi, jospa kerran lukisitte Raamattua sellaisella innolla kuin nyt romaaneja ahmitte!" Vallassaoleva kristillisyys ei siis vaatinut jyrkkää luopumista romaaninluvusta, yhtä vähän kuin tanssista tai soitosta tai maaseudulla mahdollisesta muodinmukaisuudesta ja hienoudesta vaatteissa ja elämäntavoissa. Pian oli asia kuitenkin oleva toisin.

Mitä Lauriin tulee, valtasi hänen mielensä rippikouluaikana voimakas uskonnollinen vaikutus. Janne oli jo 1826 käynyt rippikoulun, mutta Laurilta se jäi vuotta myöhemmäksi, niin että hän tuli sille omistaneeksi alun ylioppilasaikansa ensimmäistä syyslukukautta. Nautittuaan isänsä opetusta ja johtoa hän meni ensi kerran herranehtoolliselle 10 p. lokakuuta ja – toisen kerran jo 21 p. samaa kuuta. Valmistusaikana huomasivat Laurin likeiset hänessä ilmeisen mielenmuutoksen. Hän alkoi näet vetäytyä pois sisarusten seurasta etsien sen sijaan yksinäisyyttä ja häiritsemätöntä rauhaa ajatuksilleen. Ihmetyksellä jopa pelollakin arvailtiin, mikä mahtoi vaivata ennen niin iloista ja seurallista veljeä ja mihin tuo häneen äkisti tullut umpimielisyys saattoi viedä. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän itse ilmaisi mitä mielessään liikkui. Muutamia päiviä ensimmäisen ehtoollisellakäyntinsä jälkeen hän ojensi äidilleen hänelle omistamansa runosikermän, joka samalla kuin se on hänen runottarensa aikaisimpia jälkimaailmalle säilyneitä tuotteita on merkillinen todiste siitä käänteestä, joka hänessä oli tapahtunut.

Runoelmilla eli lauluilla on nimenä "Rukouksia ensimmäisellä herranehtoollisellani", ja niiden johdantona on seuraava naiivi, franzénimaisen herttainen omistus:

Till Mamma

 
    Jag på mitt hjärtas strängar slagit har
    Och stammat fram en sång om gyllne dar,
    Då själ'n på barnbal hos Guds englar var,
    Fick höra deras harpors ton så klar
    Och böjde knä för Gud, sin vän och far.
 
 
    Den sången lägger jag här för dig ner
    Och kysser dig uppå din hand och ler;
    Du är mig kär – du hör mig då jag ber
    Dig ej försmå den skänk din gosse ger.
    Om mer han egde – o, nog gaf han mer.
 

Lars.

[Mammalle.

Olen kosketellut sydämeni kieliä ja sopertanut laulun kultaisista päivistä, jolloin sielu oli lastentanssiaisissa luojan enkelien luona, sai kuulla heidän harppujensa helkkysäveliä ja notkisti polvensa Jumalan, ystävänsä ja isänsä, edessä.

Sen laulun tässä lasken eteesi ja suutelen sinun kättäsi ja hymyilen; sinä olet rakas minulle – sinä kuulet minua, kun pyydän, ettet halveksu lahjaa, jonka lapsesi antaa. Jos hänellä olisi enemmän – oi, kyllä hän enemmän antaisi.

Lauri.]

"Rukouksista", joita on kuusi, kolme ensimmäistä kuuluu valmistukseen, neljäs koskee itse päivää, "tärkeintä elämässäni", viides on riemulaulu vahvistetusta liitosta, ja vihdoin kuudes luo silmäyksen tulevaisuuteen. Tätä luontevuutta sikermän sommittelussa vastaa täysin hänen ikäisekseen hämmästyttävän syvä sointu ja sisällyksen mukaan vaihteleva rytmi eri lauluissa. Ensimmäisen laulun neljä kymmenrivistä stroofia alkaa psalmintapaisella sävelellä:

 
    Fader öfver alla fäder!
    Hör, o hör min röst också;
    Krossad djupt till dig jag träder,
    Låt mig nåd inför dig få!
 

[Isien isä, sinä ylhäinen, kuule, oi kuule minunkin ääneni; syvästi musertuneena astun tykösi, suo minun löytää armoa edessäsi!]

ja päättyy synnin syvyyttä vaikeroituaan rukoukseen anteeksiannosta:

 
    Ack, förlåt mig, fader, fader!
    Är jag nu ditt barn ej mer?
    Jag vill med de myriader
    Falla för din fot här ner
    Och med heta tårar skölja
    Dina fötter natt och dag,
    Och mitt syndaanlet dölja,
    Tills du ser med välbehag
    På din fallne son, som gråter,
    Och du tar i famnen åter.
 

[Ah, anna minulle anteeksi, isä, isä! Enkö enää olekaan lapsesi? Minä tahdon myriadein kera langeta jalkoihisi ja valella niitä kuumin kyynelin yötä ja päivää ja peittää syntiset kasvoni, kunnes katsot suosiollisesti langenneeseen, itkevään poikaasi ja jälleen suljet hänet syliisi.]

Toisessa laulussa on lausuttu luja luottamus anteeksiantoon sille, joka lankee ristin juurelle. Loppustroofi kuuluu:

 
    Jag öppnat har mitt bröst för dig,
    Jag tillredt hjärtats sal.
    Drag in, o Mästare, hos mig
    Och tyd för mig ditt tal!
    Jag vet nu, då jag gråter,
    Att du så huldt förlåter.
 
 
    [Olen avannut rintani sinulle,
    olen valmistanut sydämeni salin.
    Astu, oi mestari, sisääni
    ja selvitä minulle puheesi!
    Nyt tiedän, koska itken,
    että sinä annat anteeksi niin armiaasti.]
 

Kolmannen laulun aloittaa valitus ihmisistä, jotka ovat sysänneet hänet luotaan. Koskeeko tämä ehkä hänen lähimpiäänkin, jotka, kuten edellä on mainittu, eivät ymmärtäneet mitä hänen mielessään tapahtui?

 
    O, ej de drömma om den veka själ,
    Som går och gråter blod vid hvarje smärta.
    Jag ensam fjärran gick. – Var det ej väl?
    Jag flög till dem med kärleksrågadt hjärta.
    Tillbaka stötte de. – Var det ej hårdt?
    Och lefva nöjd bland dem, hur svårt, hur svårt?
 
 
    [Oi, eivät he aavista sitä hentoa sielua,
    joka itkee verta jokaisesta tuskasta.
    Minä kuljin yksinäni etäällä. – Eikö se ollut oikein?
    Minä riensin heidän tykönsä sydän rakkautta kukkuroillaan.
    He sysäsivät minut luotaan. – Eikö se ollut kova teko?
    Elää tyytyväisenä heidän parissaan, kuinka vaikeaa,
      kuinka vaikeaa se on?]
 

Epäilemättä näiden sanojen takana piilee katkera kokemus, jonka hän seuraavissa stroofeissa käsittää Herran lähettämäksi rangaistukseksi, jonka puoleen hän kääntyy uskolla ja toivolla. Laulu päättyy näin:

 
    O, när det täckes dig, lägg korset på!
    Det är dock ljuft att Jesu kors få bära!
    Hur skall ej stödd af dig jag stadigt gå
    Och bära vittnesbörd, Gud, till din ära.
    När tröst behöfves, vill jag fly till dig,
    Jag vet din engel sänder du till mig.
 
 
    [Oi, milloin hyväksi katsot, sälytä risti hartioilleni?
    Onhan kuitenkin suloista kantaa Jeesuksen ristiä!
    Kuinka vakavana voinkaan kulkea sinun tukemanasi
    ja todistaa, Jumala, sinun kunniaasi.
    Konsa lohtua kaipaan, tahdon paeta turviisi,
    tiedän ettäs lähetät enkelisi luokseni.]
 

Seuraava laulu, neljäs, jossa on kertosäe: Gud, öfver mig förbarma dig! on kaiketi sekä sisällykseltään että muodoltaan täydellisin. Runoelmassa vallitsee läpeensä yksinkertaisuus ja selvyys, jotka ilmaisevat suurta runoilijaa. Olkoon näytteeksi vain alkusäkeet:

 
    Hur skön din dag går åter upp Ur österns gyllne sal, o Gud,
    Och löser upp hvar blommas knopp
    Och jorden klär i ljusets skrud!
    Gud, öfver mig förbarma dig!
 
 
    Nu kommen är den helga stund,
    Den viktigaste i mitt lif.
    O, blicka i mitt hjärtas grund
    Och därifrån all ondska drif!
    Gud, öfver mig förbarma dig!
 
 
    [Kuinka ihanana, oi Jumala, sinun päiväsi taas nousee
    idän kultaisesta salista
    ja avaa joka kukkasen kuvun
    ja vaatettaa maan valkeudella!
    Armahda minua, Jumala!
 
 
    Pyhä hetki on nyt joutunut,
    tärkein elämässäni.
    Oi, katsahda minun sydämeni pohjaan
    ja poista sieltä kaikki pahuus!
    Armahda minua, Jumala!]
 

Viidennessä laulussa on huomattavana sen riemuitseva rytmi ja helkkyvä kaksisäkeinen kerto. Kuunneltakoon vain ensi stroofia:

 
    Så är jag din! Jag för dig stod
    Och löftet svor.
    Då kände jag, hur du är god
    Och hur din kärlek stor.
    Jag är Guds barn, o fröjd, o fröjd,
    All kärleks och all lyckas, höjd!
 
 
    [Siis olen omasi! Minä seisoin sinun edessäsi
    ja vannoin lupauksen.
    Silloin tunsin, kuinka sinä olet hyvä
    ja kuinka rakkautesi on suuri.
    Olen Jumalan lapsi, oi riemua, oi riemua,
    kaiken rakkauden ja onnen kukkuraa!]
 

Kuinka välittömästi sävel "soi sydämen kieliltä"! Sama tunnelma, vaikka tyynempänä, kaikuu vielä viime laulusta, emmekä voi jättää sen kuudesta stroofista ottamatta tähän kolmea seuraavaa:

 
    Jag är så glad, jag är så nöjd,
    I Herren Gud har jag min fröjd.
    Jag sjunger säll min barnasång
    Och sjunger om den än en gång,
    Och än en gång.
 
 
    O, till min Jesus kan jag fly,
    När morgonsolens strålar gry.
    Och när då qvällen kommer sen,
    Jag somna får uppå hans knän
    Som på min mors.
 
 
    Så vill jag gå min väg med fröjd
    Och hämta kraft från himlens höjd,
    Till dess min graf jag tillredd ser,
    Tills jag emot Guds anlet' ler
    Så säll, så säll!
 
 
    [Minä olen niin iloinen, olen niin tyytyväinen,
    Herrassa Jumalassa minulla on riemuni.
    Minä laulan onnellisena lapsenlauluani
    ja laulan sen vielä kerran
    ja vielä kerran.
 
 
    Oi, Jeesukseni turviin saatan paeta,
    kun aamuauringon säteet koittavat.
    Ja kun taas ilta ehtii,
    saan nukahtaa hänen polvilleen
    kuin äitini polville.
 

Siis tahdon käydä tietäni riemulla ja hakea voimaa taivaan korkeudesta, kunnes näen hautani jo valmiina, kunnes kohtaan Jumalan kasvot hymyillen niin onnellisena, niin onnellisena!]

Nämä otteet antanevat niillekin lukijoille, jotka eivät ennestään tunne näitä vasta viidenteen Stenbäckin runoelmain painokseen (1899) otettuja lauluja, käsityksen niiden laadusta. Vaikka useat yksityiskohdat todistavat niiden aikaista syntyperää, huomaa kuitenkin ihmetyksellä, kuinka runokieli on kypsynyttä. Jo nyt, niinkuin aina edelleen, kumpuaa laulu yksinkertaisena ja luontevana sydämen syvyydestä. Jo nyt Stenbäck käyttää noita sanain ja säkeiden toisteluja, jotka ovat niin kuvaavia hänen lyriikalleen ja antavat sille niin voimakkaan ja hartaan sävyn.

Se uskonnollinen innostus, josta laulut puhuvat, oli epäilemättä täyttänyt nuoren runoilijan sielun ja sydämen, mutta luonnoltaan se oli toinen kuin myöhemmissä uskonnollisissa runoelmissa kohtaava. Synnintunto, rukoukset armosta ja laupeudesta sekä onni liiton uudistamisesta lausutaan ilmi niin sanoaksemme yleiskristillisesti; sitä ei vielä kannata se omituinen käsitys armon ja sovituksen etsimisestä, joka kuuluu pietismille ja jonka Stenbäck myöhemmin omisti. Kenties oli tämä syynä siihen, ettei hän ottanut laulusikermää runoelmainsa joukkoon, vaikka hän pienillä korjauksilla, joita hän teki muihinkin runollisiin tuotteihinsa, olisi voinut viimeistellä ne täysvalmiiksi muodoltaan. Kuinka lieneekin, kieltämätöntä on, että laulujen todistus syvästä uskonnollisesta herätyksestä nuorukaisvuosina on mitä tärkeintä runoilijan ymmärtämiselle. Sillä joskin innostus lähinnä seuraavana aikana jäähtyi, jopa silloin tällöin näytti aivan kadonneelta, ilmenee toki tuon tuostakin merkkejä perustunnelman ja elämänkäsityksen uskonnollisesta luonteesta.