Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 32
Joulun jälkeen tai alussa uutta vuotta 1870 Stenbäckin voimat alkoivat huomattavasti vähetä samalla kuin vaivat enenivät. 25 p. helmikuuta hän kirjoittaa epätasaisella käsialalla Essenille: "Nyt kun on tullut selkeä ja kylmä sää ja raikas talvi-ilma, on terveytenäkin tullut vähän paremmaksi. Se on riippuvainen joka säänmuutoksesta, vaikka istunkin sisällä. Kuolema leikittelee kanssani niinkuin kissa kiinnisaamallaan hiirellä; juuri kun luulee, että se musertaa leukojensa väliin, päästääkin se vielä juoksentelemaan hetkeksi – ei kuitenkaan liian kauas. Suotakoon minun pian autuaana hetkenä vaipua sen syliin – ei, rakkaan Herrani ja Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen syliin!" Omaistensa kanssa hän puhui usein kuolemastaan, mutta uskoi kuitenkin elävänsä ainakin toukokuuhun asti, vaikka hän viimeisinä aikoina viikkomäärin oli niin voimaton, ettei hän auttamatta jaksanut nousta, kun oli ruvennut istumaan. Paikalle kutsutun lääkärin vakuutus, että hän vielä voisi elää muutaman vuoden oikealla keuhkollaan, jollei muuta sattunut, ei vahvistanut sairaan uskoa elämään. Hän tunsi itse parhaiten, kuinka runneltu hänen poloinen ruumismajansa oli. Miltei joka aamu värisytti häntä ankara vilutauti, jota paitsi häntä vaivasi hengenahdistus ja unettomuus, joka ajoi hänet vuoteeltaan keskellä yötä, puhumattakaan muusta.
Voi syystä ihmetellä, että kuolema niin kauan viipyi, mutta enemmän kuitenkin sitä, että sielun virkeys säilyi aivan viimeiseen asti. "Kun hänen ruumiinvoimansa jo olivat miltei kokonaan tyhjentyneet, välähteli hänen elävästä hengestään vielä salamoita, joita hänen ympäristönsä oli ihmetteleminen." Useita kertoja hän lausui ilonsa siitä, että oli löytänyt Kristuksen ja omisti elämän hänessä, ja kummasteli ihmisten hulluutta, kun he eivät etsineet Jumalaansa ja vapahtajaansa eläessään – "jos he sen tekisivät, niin heillä olisi lohdutus elämässä ja kuolemassa". Hänen omasta kehityksestään kirjoitti hänen vaimonsa muutamia kuukausia hänen kuolemansa jälkeen, että hän sairautensa aikana ikäänkuin "pian poimittava hedelmä kypsyi iäisyyttä varten" ja että hän kuoleman lähestyessä iloitsi kuin lapsi, joka pääsee kauan ikävöityyn isänkotiin. – Jos mikään hänen elämänharrastuksistaan oli hänen sydämellään, oli se varmaankin virsikirjatyö. "Vielä viimeisinä kuukausina", sanoo Essen, "tarkasti hän ehdotuksensa ja merkitsi ne muutokset, joita hän katsoi sen kaipaavan. Nämä muistutukset hän jätti kuollessaan minulle toimitettavaksi ynnä ohjeen niiden käyttämisestä aikanaan." Vieläpä viimeisessä kirjeessä tälle ystävälle (26 p. maalisk.) hän kirjoitti samasta asiasta. "Avatessani tämän kirjeen", kertoo Essen, "pelästytti minua muuttunut käsiala samoinkuin sanojen ja rivien epätasaisuus. Näin että nyt oli loppu tulossa. Hän käsitti sen itsekin, ja kirje päättyi sanoilla: 'En jaksa enää. On alkanut hämärtää silmissäni, niin että kirjaimet tanssivat kuin hassut. Se on kaiketi kuoleman hämärä. Hyvästi, hyvästi!'" —
Lähimmät päivät tämän kirjeen kirjoittamisen jälkeen Stenbäck enimmäkseen vietti nukkuen. Käydessään levolle 30 päivänä maaliskuuta hän valitti tavatonta väsymystä, ja kun hän yöllä heräsi, pelästyivät läsnäolijat siitä, etteivät voineet ymmärtää hänen puhettaan. Aamulla hän nousi, mutta vasen puoli oli ikäänkuin rampautunut, suu ja vasen silmä olivat hervottomat. Hän oli saanut halvauksen, mutta siitä huolimatta hän pysytteli ylhäällä seuraavina päivinä. Sunnuntaina 3 p. huhtikuuta kohtaus uudistui ja tällä kertaa ankarampana. Kun posti saapui seuraavana tiistaina, tahtoi hän vielä istuallaan lukea sanomalehtiä, mutta hän piti lehden ylösalaisin itse sitä huomaamatta. Seuraavana päivänä havaittiin, että hän oli kadottanut näkövoimansa, ja se oli katkerimpia hetkiä hänelle itselleen ja hänen rakkailleen. Hänen vaimonsa oli kysynyt, eikö hän tahtonut aamiaista. – "Enhän toki syö keskellä yötä", oli sairas vastannut. – "Johan nyt on päivä pitkällä", vastattiin. Sen kuullessaan hän pyysi sytyttämään kynttilöitä. Hänen vaimonsa asetti kaksi palavaa kynttilää pöydälle sängyn ääreen, ja hän koetti kädellään hapuilla valoa kohti, kunnes pisti sormensa liekkiin. – Silloin hän painoi suruisesti päänsä alas ja sanoi: "Niin, en näe mitään." Itkien koetti hänen vaimonsa lohduttaa häntä sanoen: "Kyllä Jumala sinua rakastaa, vaikka hän paneekin raskaita kuormia päällesi." – "Niin, sen uskon varmaan Kristuksen tähden", vastasi sairas siihen. – Samana päivänä hän tahtoi nauttia ehtoollisen. Hänen vävynsä Pohjola ripitti hänet kaikkien läheisimpien läsnäollessa. Itse hän luki synnintunnustuksen hairahtamatta, hartaasti ja nöyrästi. Sen jälkeen laulettiin pari virttä.
Stenbäckin lähimmät hoitajat olivat hänen vaimonsa ja hänen sisarensa Marie, molemmat yhtä uhrautuvaiset, Uskolliselle puolisolleen hän sanoi kerran: "Ei kukaan toki osaa paremmin asettaa tyynyä minulle." Mutta kiitollinen hän oli myöskin lempeälle, väsymättömälle sisarelleen. 3 p. huhtikuuta oli lähetetty hakemaan Charlotte-sisarta ja 11 p. sähkötettiin Jakkukselle Helsinkiin; hän saapui jo 14 p. Sairas ilahtui kovin hänen tulostaan, vaikka ei enää voinut tulijaa nähdä. Isän muuttuneen ulkonäön valtaamana Jakkus pysähtyi muutaman askelen päähän hänestä. Silloin sairas pyysi häntä tulemaan luokseen lausuen: "En kyss på pannan, på mun en annan!" (suutelo otsalle, suulle toinen), ja läsnäolijat eivät voineet olla hymyilemättä tervehdyksen runolliselle muodolle. "Niin hän pysyi samana viimeiseen saakka."
Näiltä viimeisiltä päiviltä muistetaan useita lauseita, jotka avasivat hänen sisimpänsä ja ilmaisivat hänen lapsenmieltänsä. Liikuttavan nöyrästi hän pyysi halvimmiltakin ympärillään olevilta anteeksi, jos hän kärsimättömyydellään oli loukannut heitä, ja sydämellisellä hartaudella hän puhutteli heitä kaikkia. Usein hän vähän houraili; silloin kun hän oli täydessä tajussaan ja silloinkin kun hän ei ollut, nähtiin että hän taisteli Jumalan kanssa, sillä epäuskokin tahtoi kuiskuttaa epäilyksensä: kuka tietää? – Mutta ne lauseet, jotka ovat jääneet hänen lähimpäinsä tietoon, todistavat kuitenkin kaikki, kuinka hän pysyi uskollisena itselleen. "Tahdon langeta Kristuksen jalkojen juureen ja kiittää häntä kaikesta – kaikesta", sanoi hän esim. kerran; ja kun hänen vaimonsa kysyi häneltä, oliko hänellä voimia rukoilla, vastasi hän: "Miksi en jaksaisi ojentaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni ja rukoilla, että hän täyttäisi ne armollaan ja lahjoillaan." – Edelleen hän sanoi kerran: "En ole saanut helmasyntejäni anteeksi ennen kuin nyt kuolinvuoteellani." Vielä mainittakoon, että hän Charlotte-sisarelleen toisti vanhan virrenvärssyn: "Ho nu en syndare är af drafven mätter, ej bjuder till sig själf att göra bätter, men ligger såsom död för Jesu fötter, en sådan blir af honom ej utstötter." (Kuka syntinen siis on rapaan kyllästynyt, eikä koeta tekeytyä paremmaksi, vaan makaa niinkuin kuollut Jeesuksen jalkain juuressa, sellaista hän ei heitä pois luotaan.) – "Runollisen kaunista se ei ole", oli hän jaksanut lisätä, "mutta se kuvaa kuitenkin lyhykäisyydessään kristityn koko elämän". – Samalla tavoin hän luki koko virren n: o 383 ("O Jesu Krist, sann Gud och man, som dödens välde öfvervann") vielä kuuluvalla äänellä.
Huhtikuun 17 p. oli pääsiäispäivä, ja silloin sairas istui vielä hetkisen keinutuolissa, joka siirrettiin ikkunan luo, että hän olisi voinut katsella joelle, missä jäänlähtö tapahtui. Sattui näet joskus, että hän saattoi nähdä, vaikka hän toisina hetkinä oli aivan sokea. Nytkin hän näki kevään voittokulun ulkona.
Saman päivän iltana hän sanoi olevansa niin väsynyt, että saattoi kuolla milloin hyvänsä. Hänen puheestaan erotettiin sen jälkeen ainoastaan katkonaisia sanoja, niinkuin: vapahtaja, anteeksianto, lunastus j.n.e. Tiistaina ja keskiviikkona oli sairaalla ankaria tukahduspuuskia, ja yöllä torstaita vasten (21 p. huhtik.) oli hänen unensa hyvin levoton. Aamulla hän oli jonkunmoisessa horrostilassa, kunnes hän äkisti kohottautui vuoteestaan lyhyessä kuolonkamppauksessa. Sitten hän lepäsi muutamia tunteja hiljaa raskaasti hengittäen, kunnes hengitys vähitellen heikkeni – hiljeni hiljenemistään, ja huulet vihdoin ummistuivat ihmeelliseen vakavuuden ja rauhan ilmeeseen.
* * * * *
Hautajaiset olivat ihanana kevätaamuna 5 p. toukokuuta. Jo edellisenä päivänä olivat sukulaiset saapuneet ja niiden joukossa vaasalaisia, jotka olivat tuoneet mukanaan kukkia omista ja ystäväinsä kodeista. Nuoret neitoset olivat tulleet ajatelleeksi kukkasia, ja kun hauta oli tehty valmiiksi aivan vanhan kirkon viereen, alkoivat he omin päin koristaa runoilijan viimeistä lepopaikkaa seppeleillä, joita olivat sitoneet puolanvarsista, ruusuista ja muista sellaisista auringon ja kevään kasvateista, joita hän oli rakastanut niin suuresti. Äkisti häiritsivät koristajia heidän toimessaan ankarat sanat: "Tähän saakka on ainakin hauta ollut rauhassa turhuudelta; koristetaanko nyt synnin palkka ruusuilla ja otetaan kuoleman kauhu pois kurjalta ihmiseltä?" Tytöt seisoivat hämmästyneinä, mutta päättivät kysyä vainajan puolisolta, mitä hän ajatteli. – "Mielellänne saatte koristaa haudan", sanoi hän, "ystävyydestä ja rakkaudesta te sen teette!" – Ja hauta oli pian keväisessä puvussaan valmiina sulkemaan syliinsä vainajan tomun. Sitten alkoi hautajaisvieraita tulvia pappilaan, ja osa tulijoista kulki hautausmaan poikki. Vanha, harmaaseen körttiröijyyn puettu talonpoika pysähtyi haudan ääreen ja katsoi kauan sitä hiljaa. Vihdoin hän pyyhkäisi hihallaan pois muutamia kyyneliä, jotka valuivat hänen poskilleen, ja sanoi: "Kaunis ja tavaton on hauta, mutta kyllä saa ollakin, sillä eihän vainajakaan ollut niinkuin muut tavalliset ihmiset."
Talonpojat kantoivat arkkua olallaan sen muutaman sadan askelen matkan, joka erotti kodin kirkosta. Siihen aikaan ei ollut tapana koristaa arkkua kukkasilla, ja sen vuoksi kiintyivät saattajain silmät vain Lauri Stenbäckin nimeen, joka kauniisti loisti päivänpaisteessa. Kirkossa pidettiin ruumissaarna ja toimitettiin siunaus, jonka jälkeen arkku kannettiin ulos ja laskettiin kukkivaan hautaan. Kun surupukuiset joukot vihdoin olivat hajonneet, sekaantui umpeenluodun haudan yläpuolella lintujen liverrys auringon kultaiseen valoon ja kahleensa luoneen virran keväiseen solinaan. Se oli ikäänkuin kaikua runoilijan pääsiäislaulusta:
Mut taivaan perin mä; ja voiton kruunuun,
Min Herra mulle tallentaa, oon noussut.
"Oi noussut, noussut", laulaa kevään tuulet
Ja päivyt valaistessaan maan, oi noussut.
