Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 31

"Rakas veli! Sinä olet pannut minut vaikeaan ja kiusalliseen asemaan. Mitä minun on sanominen? Tietysti totuus ennen kaikkea, vähäisen käsitykseni mukaan. Käsikirjoitusta olen lukenut ja lukenut, mutta – suo anteeksi – yhä yltyvällä vastenmielisyydellä. Kansanrunouden naiivisuudesta, puhtaasta luonnollisuudesta ja fantastisista aineksista siinä tuskin tuntuu jälkeäkään – kenties myöskin kovin rosoisen ja onnettoman muodon vuoksi. Mitä lähtisikään kansanlaulujen 'sananmukaisesta' – kaiketi proosallisesta – käännöksestä, joissa vielä enemmän kuin muussa runoudessa sisällys ja muoto mitä lähimmin yhtyvät, niin että sulous usein on kielessä, lauseparressa, värissä? Kuinka paljon ovat esimerkiksi muutoin varsin hyvät Kalevalan käännökset jäljellä alkuperäisestä! – Jos aiot painattaa tämän, niin voi kohtuudella kysyä: miksi hyväksi? Ei unkarilainen kansanluonne eikä yleisinhimillinen sävy näytä minusta ilmenevän minkäänmoisella alkuperäisyydellä, selvyydellä ja totuudella; ei edes romanssintapaisissa kappaleissa ole laisinkaan sitä hehkuvaa isänmaallisuutta ja reipasta ritarillisuutta, jota olen ollut huomaavinani muissa kokoelmissa magyarilaisia lauluja. – Vilpitön ja hyvää tarkoittava, vaikka luultavasti ei tervetullut neuvoni on siis, että liität käsikirjoituksen muihin 'jälkeenjääneihin teoksiin' – neuvo, jonka hyväksyminen tai hylkääminen tietysti riippuu sinun omasta eikä kenenkään muun harkinnasta ja päätöksestä. Veljellisesti Lauri Stenbäck."

Lopetettuaan päiväkseen lukemisensa oli hänellä säännöllisenä tapana klo 6:n ja 7:n välillä mennä ruokasaliin, missä hän mielellään istui sohvaan, jonka hän oli laitattanut mukavaksi ja sopivaksi sairaalle rinnalleen. "Jolleivät kaikki silloin olleet saapuvilla, saattoi hän tulla oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin varoa, ettei ketään puuttunut." Jos lapsia oli läsnä (usein sattui, että sukulaiset toivat pienokaisensa mukanaan), saattoi hän pitkät hetket askarrella niiden kanssa tarinoiden ja leikellen paperinukkia y.m. Muutoin hän otti puheeksi vakavampia aineita, sekä hengellisiä että maallisia; ajatuksetonta joutavaa pakinaa hän ei kärsinyt. Näistä keskusteluista on vielä moni sana pysynyt muistossa, sillä niiden suola ja terävyys teki, että ne eivät niin pian unohtuneet. – Joskus hän puheli omasta runoilustaankin, ja huomattiin, että hän, kuten myöskin näkyy "Epilogista ystävilleni", ei laisinkaan halveksinut laulun lahjaa. Niin paljon kuin hän yhteen aikaan oli siitä saanutkin kärsiä, lausui hän nyt: "Jos on saanut lahjan Jumalalta, miksi ei voi sitä kiitollisuudella tunnustaa ja käyttää? – Tiedättekö miksi runoni ovat tulleet niin kuuluisiksi? Siksi, että niissä on rahtunen totuutta." Hän tahtoi totuutta ja selvyyttä kaikessa. Sen vuoksi hän ei pitänyt tuosta "sumuhämärästä" ja "ruikuttavasta kurjailevaisuudesta", jota esiintyi monessa nuoremmassa runoilijassa. "Tulee olla tosi", toisti hän monta kertaa, "täytyy antaa itsensä sellaisenaan – turhuutta paljon, tohtor', uskotahan". Mikanderin mukaan kuuluu hän joskus suorastaan lausuneen tehneensä väärin lakatessaan runoilemasta, sillä sen, jolla on lahja, tulee viljellä ja käyttää sitä. Samalla oli hänellä toisinaan tapana levätessään väsyneenä ja heikkona sohvalla sepittää runoja, vaikka vain pikku palasia. Tuon tuostakin tapahtui, että hän itse – samoinkuin Runebergistakin on kerrottu – luki jonkun runoelmansa ja kysyi, eikö se ollut kaunista. Sellaisina hetkinä kuultiin sanoja, jotka osoittivat, että runoilijan ylpeä itsetunto ei ollut sammunut; hän saattoi muistuttaa kerran lausutusta arvostelusta, että hän oli Suomen suurin lyyrikko, sekä hänen virsikirjaansa koskevasta Wieselgrenin lausunnosta, eikä hän myöskään näyttänyt unohtaneen muinoin kirjoittamaansa ajatelmaa, että ainoastaan runoilija saattaa arvostella runoilijaa – tietysti se ajatus pohjalla, että monet eivät oikein ymmärtäneet, minkä arvoiset hänen runoelmansa olivat. – Tähän voidaan vielä lisätä seuraava Essenin kertoma kasku. "Muudan nerokas ruotsalainen nainen, joka minun kauttani oli tutustunut Stenbäckin runokokoelmaan, lausui eräässä kirjeessä siitä arvostelunsa, joka päättyi selityksellä, että hän ei voinut asettaa tekijää korkealle runoilijana. Annoin Stenbäckin lukea kirjeen, ja hän laski sen kädestään sanoen: 'Tervehdi ruotsalaista rouvaasi ja sano hänelle, että hän ymmärtää yhtä vähän runoutta kuin sinäkin.'"

Kaikki, jotka muistavat Stenbäckiä virsikirjatyön ajalta, puhuvat yhteen ääneen, kuinka se oli hänelle rakas. Oli kuin hänen ruumiinvoimansakin olisivat karttuneet, samalla kuin hänen henkinen tarmonsa kohosi. Joka aamu hänellä oli virtensä kahvipöydässä, ja hän luki toisinaan ääneensä niitä, joista hän enimmän piti – esim. muutamia pääsiäisvirsiä, joita hän sanoi todellisiksi voittolauluiksi, kuolemaanvalmistumis-virsiä, esim. n: o 383, ja muita. Työssään hän ei kieltäytynyt kuuntelemasta muiden arvostelua. Jopa hän kuuluu kerran lukeneen muutaman virren eräälle ruotsiapuhuvalle palvelustytölle, joka oli laittamassa valkeaa hänen huoneeseensa, ja kysyneen, mitä hän piti siitä. Yksinkertainen kansannainen oli silloin lausunut, että Jeesuksen nimi hänen mielestään oli mainittu liian usein. Stenbäck huomasi muistutuksen sattuvaksi ja muutti virren sen mukaan.

Tämä viimeinen pikku tarina osoittaa, että runoilijassa joskus esiintyvää naiivin turhamaisuuden tai runolahjastaan ylpeilemisen piirrettä ei ole liian ankarasti arvosteltava. Puolet siitä oli ihmisen luonnollista ja oikeutettua itsetuntoa, toinen puoli taas jotakin varsin satunnaista, hän kun yhtä usein oli sanoissaan vaatimaton ja nöyrä. Niinpä mainitsee Essen myöskin, että hän siinä kirjeessä, jossa hän suostui runoelmain uuden painoksen julkaisemisesta tehtyyn ehdotukseen, muun muassa sanoo: "Suurin silmin luin sen ylettömän hyvän ajatuksen noista runoelmista ja kyvystäni yleensä, jonka niin kohteliaasti suvaitsette lausua, ja mieleeni johtui silloin kuningas Fredrikin huudahdus: 'Tuhat tulimmaista, olemmeko tehneet kaiken tämän!'" —

Kuinka valpas Stenbäck oli omasta itsestään ja kuinka hän tukahdutti luonnollisen "minänsä" taipumukset, osoittaa selvimmin se kertomus hänen tohtorinhatustaan, jonka Essen myöskin mainitsee, ja joka erään sukulaisen samanaikaisen kirjeen mukaan on syksyltä 1864, s.o. virsikirjatyön ajalta. Kertomus kuuluu: "Hän pani suuren arvon tohtoruuteensa, erittäinkin siksi – lausui hän kerran – että teologian tohtorina ei tarvitse 'orjailla prelaatteja'. Hattukaan, tämän arvon ulkonainen merkki, ei ollut hänelle yhdentekevä, ja hän piti sitä, varsinkin ensi aikoina, mielellään. Saksaan kylpymatkalleenkin hän muisti ottaa sen mukaansa 'herättääkseen saksalaisissa respektiä', ja hän kertoi kotiin tultuaan suurella hauskuudella, kuinka se oli herättänyt kunnon saksalaisten ihailua hyvin tarkoituksenmukaisena – sadehattuna. – Tekisi mieli hymyillä sellaiselle lapselliselle turhamaisuudelle kypsyneessä miehessä, jollei tietäisi, että se maksoi sisäisen taistelun, joka päättyi voittoon, mikä kyllä monesta saattaa näyttää vähäpätöiseltä, mutta joka hänelle itselleen epäilemättä merkitsi paljon. Sen voi päättää eräästä unesta, joka ilmeisesti oli yhteydessä niiden ajatusten kanssa, joita hänellä valveilla oli ollut mielessä. Hän uneksi näet, että hän oli menevinään kirkkoon, ja joku muistutti hänelle, ettei hän unohtaisi ottaa tohtorinhattuaan. Hän vastasi silloin:

 
    "'Min doktorshatt jag lägger ner,
    Jag vill den aldrig bära mer;
    Den krona, som min Herre bar,
    Af hvassa törnen flätad var.'"
 

[Tohtorinhattuni minä lasken pois, en tahdo sitä enää koskaan kantaa; se kruunu, jota Herrani kantoi, oli punottu piikkisistä orjantappuroista. – ]

[Mainitussa kirjeessä sanotaan Stenbäckin aikaisemmin lausuneen että tohtorinhattu ja elämän kruunu ovat vaikeat yhdistää – lause, joka ilmaisee sitä sisäistä taistelua, mistä Essen puhuu.]

Paitsi kotoisessa iltapiirissä tahtoi Stenbäck välttämättömästi saada keskustelun käyntiin aterioilla. Hänestä oli ihmisen arvolle alentavaista – "eläimellistä", sanoi hän – äänettömänä täyttää itsensä ruoalla. Jos kukaan ei puhunut, saattoi hän antaa nuhtelevia sanoja seuralle, ja tavallisesti lienee lempeä sisar Marie varannut jotakin puheen ainetta. Jollei se aina ollutkaan niin sukkelaa ja merkillistä, oli kuitenkin alku annettu. Toisinaan tuli hyvin vakaviakin kysymyksiä pohdittavaksi. Eräs Stenbäckin muinaisen Laihian-serkun tytär mainitsee tästä muun muassa: "Kuinka monta viehättävää keskustelua oppineista saksalaisista teologeista ja heidän teoksistaan kuultiinkaan Lauri-enon ja Ebba-tädin pitävän, mutta nuoruudessa sellainen menee korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten sanotaan. – Suurta arvoa nähtiin enon aina panevan Ebban lausuntoihin syvemmistä kysymyksistä, ja välisti täti vastusti häntä sukkelasti ja leikillisesti."

Koulujen lupa-ajoilla oli aina enemmän päivänpaistetta kodissa. Jakkus oli silloin kotona, ja huolettomana ja iloisena hän oli päivänsäde siellä, ja vanhempain rakkaus ympäröi häntä niin lämpimänä kuin konsanaan. Kun hän vihdoin tuli ylioppilaaksi ja antautui luonnontieteellisiin opintoihin aikoen ruveta lääkäriksi, oli se tuskin Stenbäckin sisimmän toivon mukaista, mutta hän ei pannut kasvatilleen tässä enemmän kuin muissakaan suhteissa mitään pakkoa. Muutoin ei ole mahdotonta, että kasvatusisän kanarialinnut aiheuttivat sen, että hän ennen kaikkea kiinnitti huomionsa lintumaailmaan ja aikaa myöten tuli yhdeksi Pohjanmaan lintujen parhaita tuntijoita. [Jakob Stenbäck tuli ylioppilaaksi 1867, filosofian maisteriksi 1873, lääketieteen kandidaatiksi 1880 ja lisensiaatiksi 1884, oli sitten erinäisissä lääkärintoimissa ja kuoli 1900 Pudasjärven piirilääkärinä. Aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä hän on julkaissut vähäisiä havaintoja eläinten elämästä ja varsinkin Pohjanmaan linnuista.] Toinen kasvattilapsi, tytär Iida, oli kotona umpimielisempi; täysikasvaneena ystävät kiittivät häntä tavattoman vaatimattomaksi, tunnolliseksi ja ystävyydessä lujaksi henkilöksi. Hän soitti ja lauloi miellyttävästi ja tuotti sillä isälleen suurta iloa, ja niin kaino ja syrjäänvetäytynyt kuin hän olikin, ei hän koskaan kieltäytynyt, kun tämä pyysi häntä esittämään jotakin, ei silloinkaan kun vierasten läsnäolo teki sen hänelle epämieluisemmaksi. Sitä paitsi hänen osallaan oli muutamia muita toimia, esim. ottaa posti vastaan ja huolellisesti taittaa lehdet, ennenkuin ne luettiin, sillä Stenbäck ei suvainnut hutiloiden taitettuja sanomalehtiä, hoitaa huonekasveja, lukea ääneen j.n.e. Joululahjavärssyistä, joilla Stenbäckin oli tapana varustaa omaisilleen antamansa lahjat, olkoot näytteenä seuraavat säkeet, jotka tulivat Iidalle peilin keralla:

 
    Sin bild man endast skådar här,
    Ej hurdan man i själen är —
    Men dåren i sig själf är kär. —
 
 
    [Tästä näkee ainoastaan kuvansa,
    ei millainen on sydämessään —
    mutta houkka se, joka on itseensä ihastunut. – ]
 

Kuten aikaisemmin on mainittu, otti Stenbäck myöhempinä aikoina muitakin kasvatuslapsia luokseen. Niitä oli Fausta Nygren, Lapuan nimismiehen tytär, jonka isoäiti oli ollut Stenbäckin äidin sisar, Hanna Gyllenberg, kauppiaantytär Uudestakaarlepyystä, otettu hoitoon vanhempainsa kodin hävittyä kaupungin palossa, sekä Karl Schwartzberg, jo v. 1851 leskeksi joutuneen Laura-sisaren nuorin poika.

Stenbäckin vieraanvaraisuus on jo tullut mainituksi, mutta kuvaus kotielämästä ja hänestä itsestään ei olisi täydellinen, jollemme kuvaisi isäntää sellaisena kuin hän oli ystäviensä ja vierastensa silmissä ja kertoisi, kuinka hän kohteli heitä ja varsinkin nuorisoa. Ensiksi tahdomme kuitenkin siteerata, mitä Essen sanoo hänen luonteestaan ja suhteestaan muihin: #/ "Ominaisin piirre Stenbäckin luonteessa oli lapsellinen naiivisuus ja suoruus, jommoista en ole nähnyt kenessäkään muussa. Hänen sielunsa oli – voimme sanoa – läpikuultava niinkuin entisen roomalaisen talo, joka oli niin rakennettu, että sen läpi voi nähdä kaikilta puolin. Hänellä ei kenties ollut enemmän eikä suurempia heikkouksia kuin useimmilla muilla, mutta ne olivat kaikki selvästi jokaisen nähtävinä. Ei tullut koskaan kysymykseen, että hän olisi koettanut peittää ainoatakaan niistä. Hän käänsi, niin sanoaksemme, sydämensä nurin. Kaikki salamyhkäisyys oli hänelle sen vuoksi kauhistus, ja usein hän meni niin pitkälle, että hän julisti teeskentelyksi ja ulkokultaisuudeksi, mitä muut sanovat itsensähillinnäksi. Hän oli mitä uskollisin, lämminsydämisin ystävä. Mutta hänen ystävänsä eivät saaneet olla arkoja. Hän säästi heitä yhtä vähän kuin muitakin. Missä hyvänsä hän näki jotakin, toisessa tai toisessa, joka hänestä oli epämieluista, kävi hän sen kimppuun ankarasti ja säälimättä, milloin vakavan nuhteen sanalla, milloin purevan satiirin ruoskalla. Hän tuntui siten useinkin loukkaavalta ja katkeralta; mutta häneen ei voinut kauan olla vihoissaan, joskaan ei aina voinut havaita ojennusta oikeaksi. Usein ei hänellä itsellään ollut aavistustakaan sanainsa ankaruudesta. Se oli hänelle niin luonnollista, että hän ihmetteli, kuinka kukaan voi niistä loukkaantua, ja jälkeenpäin samoinkuin ennenkin hän kohteli niitä, joita ne olivat kohdanneet, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta jos hän huomasi jonkun pahastuneen sanoistaan, riensi hän viipymättä sovittamaan mitä niissä oli loukkaavaa, jotavastoin itse asiassa ei mikään myönnytys tullut kysymykseen."

Sen verran Essen, jota täytyy pitää todistuskelpoisempana kuin ketään muuta tässä asiassa. – Stenbäckin suhteesta nuorisoon, joka niin paljon kiinnitti hänen mieltään, tiedämme, että hänen suorasukaisuutensa aina pisti esiin, ja se, joka tahtoi kestää tässä epätasaisessa taistelussa, ei – kuten Essen sanoo – saanut olla arka, mutta ei myöskään – tyhmä; helpoimmin näet hänet voitti avomielinen, sukkela vastaus. Tämä halu hyökätä nuorten kimppuun, joka niin helposti käsitettiin väärin, tämä taipumus "pitää kurissa" ihmisiä ja mitä viattomimmalla naamalla viskellä teräviä sanoja, oli kieltämättä virhe, sillä sitä ei aina voinut sovittaa se, että hän naiivisuudessaan tuli hyvin kummiinsa siitä ikävästä, jonka hän oli saanut aikaan, ja että hän jälleen koetti hyvittää kaikki vastustamattomalla herttaisuudella. Mutta merkillistä on, että kaikilla kuitenkin on hänestä lopuksi rakas muisto. Niistä, jotka ovat oppineet tuntemaan Stenbäckin luonteen eri puolia, on eräs supistanut huomionsa seuraaviin sanoihin: Kun ensi kerran olin Isossakyrössä, jäi mieleeni kuva marisevasta, ikävästä ukosta; kun palasin sinne täysikasvuisena useita vuosia myöhemmin, tuli hän herttaisena ja ystävällisenä vastaani, katsoen minuun syvillä, kauniilla silmillään, ja minusta näytti, kuin olisi hänen olennossaan ollut jotakin hengen kuninkaallisuutta. Toinen taas on lausunut: Kaikkineen päivineen, kaikkine puutteineen ja heikkouksineen, elää mielessäni Stenbäckin koti unohtumattomassa muistossa ihannekotina. Asia on se, että nuoret vaistomaisesti tuntevat kuka heitä rakastaa, ja että Stenbäck, kun hän ei ollut satiirisella ja sotaisella tuulellaan, saattoi yksityisiin lauseihin panna sielunsisällyksen, joka teki ne unohtumattomiksi vastaanottaville sydämille. "Muistan erään syksyillan", kirjoittaa jo mainittu serkuntytär, "kun hän katseli lainehtivia viljavainioita eikä virkkanut muuta kuin sanat: 'Pelto kypsyy leikattavaksi!' Moni muu olisi voinut puhua tuntikauden, vaikutuksen tulematta niin syväksi. Toisella kertaa hänen sanansa koskivat kahden nuoren salaista, mutta arvattua ystävyyttä. Stenbäck kysyi nuorelta neidolta: eikö hän ole täällä? (mainiten nuoren miehen nimen). Joku toinen vastasi: ei, mutta se, jolle kysymys oli tehty, painoi punastuen katseen työhönsä. Silloin kysyjä silmäili häntä pitkän tuokion ja virkkoi vihdoin: 'Minäkin olen ollut nuori kerran.'" – Kenties ajatteli Stenbäck silloin sen ajatuksen, jonka hän viimeisten vuosiensa käsialalla on kirjoittanut paperilapulle: "On muistoja, jotka ikäänkuin päivänpaisteinen pilkku sydämessämme säilyvät himmentymättömässä huomenhohteessa, vaikka" – ja sitten seuraa eri rivillä: "Sellaiset muistot pitää mieluimmin itsellään."

Kun nuorisoa kokoontui pappilaan, teki Stenbäck parhaansa sen huviksi ja ratoksi ja otti itse monesti osaa leikkeihin, useinkin alkuunpanijana. Mielellään hän ehdotti sellaisia leikkejä – esim. "kysymyksiä ja vastauksia", riimileikkiä y.m. – jotka vaativat ajattelemista. Jos seura oli lukuisa niinkuin uudenvuodenpäivinä, jolloin pitäjäläiset vanhan tavan mukaan kokoontuivat pappilaan, leikittiin muitakin leikkejä ja tanssittiin, jota Stenbäck pitkät hetket saattoi istua katsomassa. Sellaisessa tilaisuudessa oli Mikander nuorten puolesta kysynyt Stenbäckiltä, antaisiko hän luvan franseesin tanssimiseen. Lupa saatiin, ja kun tanssi oli lopussa, kysyi hän itse, osasivatko jotkut läsnäolijoista tanssia polkkaa. Ja niin tanssittiin sekin tanssi. – Joitakuita aikoja ennen oli puhe kääntynyt tanssiin, ja sitä oli puolustettu sekä vastustettu. Stenbäck omasta puolestaan oli sanonut, ettei hän nähnyt mitään pahaa siinä, että nuoret ovat iloisia ja myöskin tanssivat; mutta, oli hän lisännyt, täällä ei osata tanssia. Ulkomailla hän oli kerran nähnyt tanssia, joka oli kaunista, todellista tanssia – mutta meillä ei osata tanssia niin! Kuinka vakavat ajatukset Stenbäckissä olivat lähellä keskellä leikkiä ja pilaakin, näkyy seuraavista säkeistä, jotka ovat kirjoitetut riimileikkiä leikittäessä:

Till lifvets ljusa himla_land_ går tåget genom dödens dal, och bortom grafvens dunkla rand som skyar flykta jordens qval. O du, som mörk och nedtryckt står och sörjer dina dagars tal, höj ögat upp! din gyllne vår du återfår i lifvets sal, och vid cherubers seger_sång_ du glömmer jordens mörka dal, där rädd du vandrade en gång och brann af oro, nöd och qval. Till himla_borgen_ igenom sorgen går vägen för hvar trogen själ. Som örnen kan han svinga från jordens grus, det ringa, på fria vingar modigt opp. Att tröstlös längta, att fången trängta kan ej den kristnes tro och hopp, ty fri han kan från fara vid Jesu hjärta vara, så snart han vill, och där är väl.

[Elämän valoisiin taivasmaihin käy kulku kautta kuolon laakson, ja tuolla puolen haudan tumman partaan pakenevat pilvinä pois maiset tuskat. Oi, nosta silmäsi sinä, joka seisot synkkänä ja masentuneena päiviesi lukua surren! kultaisen kevääsi sinä saat jälleen elämän salissa, ja kerubien voittolaulun kaikuessa sinä unohdat maan pimeän laakson, missä pelokkaana vaelsit kerran povessasi polttava levottomuus, hätä ja tuska. Taivaan taloon käy kautta surun jokaisen uskollisen sielun tie. Kotkana se kohoaa maan tomusta matalasta vapain siivin uljaasti korkeuteen. Lohdutonna ikävöidä, vankina vaikeroida ei saata kristityn usko ja toivo, sillä vapaana vaarasta hän voi olla Jeesuksen sydämellä, niin pian kuin hän tahtoo, ja siinä on hyvä olla.]

Kesillä Stenbäck aina virkistyi, sillä silloin hän voi liikkua ulkoilmassakin. Puutarhaviljelys ja ennen kaikkea kukkain hoito oli hänen mielitöitään, eikä tilaisuutta siihen puuttunut. Pihan ja maantien välillä leviää suuri puutarha tarjoten runsaasti tilaa kaikenlaisille puutarhakasveille ja kukille, jota paitsi Stenbäck raivautti rakennuksen alapuolella olevan karun joenrannan istuttaakseen syreenipensaita ja laittaakseen kukkapenkkejä siihen, missä ennen oli ollut vain kiviä ja rikkaruohoa. Mikään taituri hän ei kuitenkaan liene ollut puutarhanhoidossa. Kukkain sanotaan olleen "mitä yksinkertaisinta laatua, mutta hän rakasti niitä kuitenkin, ja silloinhan oli samantekevää, jolleivät ne olleetkaan niin kauniit muiden silmissä. Sittenkin niitä täytyi huolella hoitaa." – Kuinka nämä rakkaat kukkasetkin välillisesti saattoivat tuottaa hänelle harmia, nähtiin eräänä aamuna, jolloin huomattiin, että porsaat yöllä tai ensi aamunkoitteessa olivat päässeet puutarhaan ja tonkineet kokonaisen kukkapenkin. Ensi kiivaudessaan Stenbäck tuomitsi kaikki nämä nelijalkaiset pahantekijät armotta – teurastettaviksi!

Luonnollista on, että Stenbäckin harrastus puutarhaan ja siihen kuuluviin seikkoihin tarttui ympäristöönkin, ja siihen hän pani arvoa. Kun hän näki muutoksia tarpeelliseksi puutarhalaitoksissa, oli hänellä tapana kehoittaa nuoria ja vanhoja tekemään ehdotuksensa sitä varten. Silloin piirustettiin uutterasti, jonka jälkeen piirustukset tarkastettiin ja vertailtiin, kunnes tultiin yksimielisyyteen siitä, kenelle ensimmäinen palkinto oli tuleva, s.o. kenen ehdotus oli parhaiten toteutettavissa. Erityisen huolen alaisena oli kahdeksankulmaisen paviljongin rakentaminen suureen puutarhaan ja samoin huvihuone pappilan-aliselle kauniille, tuuhealle saarelle. Seudussa, missä laveat viljavainiot ovat tunkeneet metsän loitolle, oli tämä saari rakkaana kosteikkona Stenbäckille, joka oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa vaihtelevammassa luonnossa kuin Isonkyrön tarjoamassa. – Mutta hän ei rakastanut ainoastaan viljeltyjä kukkia; myös viljelemätön kasvullisuus ilahdutti häntä. Mielellään hän antoi kukkien raikasten, valoisain värien hyväillä silmäänsä, mutta poimia hän ei tahtonut niitä. Jopa hän saattoi vihastua, jos kävelyllä hänen toverinsa otti kukkasen ja alkoi "tutkia" sitä. Se oli hänelle yhtä vastenmielistä nähdä kuin kuulla kasvien latinaisia nimiä. "Anna niiden kasvaa rauhassa", sanoi hän, "mihin Herra on ne kylvänyt, ja katso niitä, missä ne seisovat, tai aseta ne nenäsi alle; mutta älä, hupsu, revi niitä rikki!"

Kun päivänpaahde tai sade esti Stenbäckiä kävelemästä ulkona tai kun viimeisinä kesinä voimat pettivät, oli hänellä hupina istua perheensä tai jonkun vieraan seurassa katetuilla, "ihmeen hauskoilla" portailla, jotka olivat rakennetut puoliympyrän muotoon ja sen vuoksi "ikäänkuin avosylin ottivat tulijan vastaan".

* * * * *

Stenbäckin viimeisiä vuosia synkisti se kato, joka silloin kohtasi maata. Mitä hän tunsi ja ajatteli sen johdosta, näemme hänen Lillelle kirjoittamistaan kirjeistä.

Helmi- ja maaliskuussa 1866 hän koskettelee ensi kerran kysymystä valittaen, että kerjäävät pohjalaiset täyttävät tulvallaan koko Etelä-Suomen. "Mitä on tehtävä tämän kansallisonnettomuuden estämiseksi? Ainakaan eivät papit voi heitä pidättää." – "On raskasta ja nöyryyttävää Pohjanmaalle, kun on pakko ottaa almujakin; mutta arveluttavinta ja onnettominta on hirveä kansanvaellus, joka varmaan kantaa pitkällisiä, katkeria hedelmiä. Täällä on myös yökunta-kerjäläisiä tusinoittain, paitsi niitä, jotka tulevat ja menevät. Eikö mitään pidäkettä ja apua voi keksiä?" Itse Isossakyrössä oli hätä vielä silloin pienempi kuin sisämaassa; mutta hädän seuralainen, lavantauti, tuli sinne kuljeksivain kerjäläisten mukana. Päiväämättömässä kirjeessä (todennäköisesti saman vuoden huhtikuulta) Stenbäck kirjoittaa siitä:

"Neljä rengeistäni ja useita piikoja sairastaa paraikaa lavantautia. Sairauden toi tänne kerjäläispoika, joka makasi täällä useita viikkoja, mutta kuitenkin vihdoin parani; nyt se on tarttunut talonväkeen yhä enemmän. Tähän asti ei kuitenkaan ole ketään muita kuollut kuin eräs hurskas 'koturi', vaimo, joka on elänyt ja asunut täällä monta vuotta. Muuallakin pitäjässä on kaikki talonväki samassa taudissa, niin ikään kerjäläisten kuljettamassa."

Seuraavana vuonna oli laita kahta pahempi. Huhtikuussa 1867 Stenbäck mainitsee ohimennen, että hänen vuositulonsa tekivät tuskin kolmannen osan tavallisestaan, "ja kaiken, mitä taloudenpidossa voin säästää, tarvitsen enemmän kuin hyvin hädän auttamiseksi".

Marraskuun 27 p.: "Elän todella, kuten kirjoitat, keskellä pahinta hätää; kaikkialla vallitseva puute ja suuri kulkutie Vaasaan, jonne niin monet ovat menossa, muistuttaa siitä alati ja pitää mielen usein kyllä kuumeisessa jännityksessä. Mutta kuitenkaan en tahtoisi olla täältä kaukana, sillä paljon on oppimista. Tässä kovin hädänalaisessa pitäjässä on kummallista kyllä paljon vähemmän kirkuvia ja valittavia köyhiä ja avunpyytäjiäkuin ennen. He tietävät, että kaikki yhteiset ja kaikki köyhäinhoitovarat ovat tyhjennetyt, ja heidän on täytynyt itse ryhtyä hankkimaan elatustansa. En käsitä, millä he kaikki elävät. Sammalia, akanoita, olkia y.m. hätäleipäaineita käyttävät tilallisetkin, joilla ei ole suurta vastusta irtolaisväestä. Saatavani tuottavat kenties viidennen osan tavallisestaan. Mutta kuitenkin on kansa alistunut; he taipuvat merkillisellä kärsivällisyydellä kovaan välttämättömyyteen, ovat masentuneita ja ikäänkuin kuritettuja lapsia toistaiseksi. Mikä Herran armo, jos se tästä suuresta, katkerasta koettelemuksesta voisi nousta parantuneena ja jalostuneena. Toisinaan rohkenen sitä toivoa, ja se ilahduttaa minua luihin ja ytimiin asti. Mahdotonta on, että tämä aika menisi ohitse jättämättä syviä vaikutuksia – ja tahtoohan Jumala elämää eikä kuolemaa. Jota hän rakastaa, sitä hän kurittaa. Hänen kurinsa opettaa meitä tietämään huutia, mutta myös niin paljon, paljon muuta." – Saman kirjeen lopussa on seuraava jälkikirjoitus: "Sain juuri tämän päivän postissa kunnioitettavalta isänmaanystävältä E. Julinilta kirjeen Turusta sekä kakun _heinä_leipää, varsin hyvää, ja se kuuluu olevan ravitsevaa ja terveellistä. Ihmeellistä! Piankin saamme leipää paljaasta kivestä. Kiittäkäämme Jumalaa syntisillä polvillamme. Ja mitä uusia toiveita! Vihdoin on kaiketi karjanhoito meilläkin pääsevä voimaan, niityt antavat ravintoa meille ja lehmillemme, niin että ne tulevat kauniiksi ja lihaviksi niinkuin sinun ja antavat meille maitoa ja hunajaa – voita piti sanoani. Sitten alkaa teollisuus ja käsityö kukoistaa, saamme köyhästä Suomestamme toisen Sveitsin – jolleivät vain tuhoisat rautatietuumat sitä ennen ehdi saattaa meitä perin pohjin vararikkoon [!]. Surkuttelen Snellmania, jonka täytyy olla vaiti ja suostua. Leveäraiteisia strategisia rautateitä, ja koko tämä nälistynyt, ryysyinen kansa liikkeelle rakentamaan – hautaansa."

Tammikuun 4 p. 1868 (C. G. von Essenille): "Olemme nyt viettäneet joulupyhämme vierainemme jotenkin entiseen tapaan, vastoin tahtoani – kun ajat ovat niin huonot, Hätä kasvaa, mutta kansan alistuminen on ihmeteltävä."

Tammikuun 27 p. (samalle): "Emme ole sairaampia kuin ennen, mutta yltympäri tässäkin pitäjässä on kuolevaisuus paljoa suurempi kuin tavallisesti."

Helmikuun 28 p.: "Hätä yltyy, kansa on kuin ruoskitut lapset, mutta luulen, että se on tästä katkerasta koettelemuksesta nouseva parantuneena. Suokoon Jumala sen!"

Kovaonnisesta kevättalvesta 1868, jolloin kuolo korjasi kamalan satonsa nälistyneestä väestöstä, ei ole muita kirjeitä. Sitävastoin on yksi 25 p: ltä marraskuuta, ja siitä näkyy, etteivät olot Isossakyrössä tänäkään vuonna yhtään valjenneet. Kirjeessä sanotaan näet: "Täällä on rahanpuute ja suuri köyhyys kaikkialla; ei mikään vuosi ole Isollekyrölle ollut niin huono kuin viimeksikulunut. Onneksi on kuitenkin muilla seuduin tällä kertaa hyvä vuosi."

Tähän tarvitsee tuskin lisätä, että Stenbäck teki mitä tehtävissä oli moisissa oloissa. Anteliaisuus Isonkyrön pappilassa oli yhtä muuttumaton kuin missä muussa näiden seutujen pappilassa hyvänsä. Useat Stenbäckin jälkeenjääneiden paperien joukossa tavatut lehdet todistavat lisäksi, kuinka hän koetti tehdä erilaisia hätäleipäaineita tunnetuksi seurakunnassa ja kuinka hän koetti opettaa hädänalaisia kristityn tavoin ottamaan koettelemuksen vastaan. Kuinka hänen sydämensä kärsi, kuinka hän rukoili kansan puolesta ja toivoi, että hätä oli oleva sille hyväksi, ilmenee kylliksi edellä siteeratuista sanoista sekä runoelmasta "Suomi hädässä", jonka loppu kuuluu:

 
    O land, o land, du dyra land,
          Hör Herrans ord!
    Nu hvilar öfver dig hans hand,
          O fosterjord:
    Den vill ej ditt fördärf, till stöd
    Den räckes dig uti din nöd,
    Den vill dig väcka ur din död.
 
 
    [Oi maani, kallis maani,
          kuule Herran sanaa!
    Nyt lepää hänen kätensä päälläsi,
          oi synnyinmaa:
    se ei tahdo sinun turmiotasi,
    tueksi se ojentuu, sinulle hädässäsi,
    kuolostasi se tahtoo sinut herättää.]
 

Kesällä 1869, joka oli Stenbäckin viimeinen, hän oli miltei yhtä reipas kuin sen edellisinä. Hän nautti lämpimästä vuodenajasta, ja hänellä oli voimia omistaa mielenkiintonsa sille perhejuhlalle, joka oli tänä suvena, nimittäin Iidan häille. Häät vietettiin asianmukaisella komeudella sydänkesällä. "Suuri sali pikku puolella" järjestettiin ruokasaliksi, pöytä katettiin hevosenkengän muotoon ja koristettiin kasveilla ja kukkasilla samoinkuin koko huone. Stenbäck kulki tarkastaen ympäri ja nyökkäsi mielihyväänsä nuorten puuhille. Sulhanen, pastori Pohjola, oli talollisen poika Nakkilasta, ja vierasten joukossa oli hänen vanha isänsä ja muita sukulaisia, paitsi Isonkyrön talonpoikaisväkeä, paikkakunnan herrasväkeä sekä Stenbäckin perheen sukulaisia. Päivällisillä Stenbäck esitti pitkässä suomenkielisessä puheessa maljan Suomen talonpoikaissäädylle. Hän huomautti ensiksi, kuinka kuningasvalta muinaisaikoina oli ollut suuri ja yksinään määräävä, kuinka valta sittemmin oli siirtynyt aateliston käsiin ja kuinka nyt oli koittamassa aika, jolloin talonpoikaissääty oli saava tähän saakka aavistamattoman merkityksen ja valta-aseman. Sitten hän teroitti mieliin tietämisen ja sivistyksen arvoa vallan oikeinkäyttämisen ehtona samoinkuin kansakoulujen tavatonta tärkeyttä kansan kohottamiseksi ja valmistamiseksi vastaamaan uuden ajan vaatimuksia; puolisivistys ei kelpaa, oli hän sanonut, paljon enemmän kuin puoliherraa hän pitää kunniassa yksinkertaista talonpoikaa, joka voi olla sivistynyt, vaikk'ei hänellä olekaan muodinmukaista takkia. Sensuuntainen oli ajatuksenjuoksu, ja puhe lausuttiin tavattomalla voimalla, niin että se teki suuren vaikutuksen. Vaikka ollen alun pitäen syvästi kansanmielinen, ei Stenbäckillä ollut ennen ollut aihetta pitää mitään sellaista puolivaltiollista puhetta, ja sen vuoksi enensi asian uutuus hänen sanainsa vaikutusta. Läsnäolijain joukossa oli myöskin eräs tehtaanisäntä, jolla oli aatelisnimi, ja sanotaan hänen pitäneen puhetta kovin demokraattisena. Kun sitten eräs talonpoika katsellessaan franseesia osui pitelemään sikariaan niin varomattomasti, että poltti reiän tehtaanpatruunan hienoon hännystakkiin, oli tämä vielä lisäksi huomauttanut, että professorin ylevä puhe oli antanut toisen kuvan oloista kuin todellisuus!

Vielä syksykin kului, kuten näytti, tavallista menoaan. Mutta väärin tehtäisiin, jos luultaisiin, että Stenbäck edes helpoimpinakaan päivinään olisi lykännyt mielestään ajatuksen tulossaolevasta lopustaan. Monet aikaisemmin esitetyt sitaatit hänen kirjeistään osoittavat, kuinka valmistunut hän oli ja kuinka hän ikävöi haudantakaiseen kotiin, ja vielä mainittakoon, että hän jo syksyllä 1865 oli kirjoittanut Lillelle tuntiessaan vointinsa tavallista paremmaksi: "Olen niin tottunut pitämään kuolemaa silmissäni, etten mielelläni jättäisi toivoa pian päästä kotiin." Nämä sanat ilmaisevat varmaan hänen sydämensä perustunnelmaa siitä saakka.