Kitabı oku: «Muoto- ja muistikuvia I», sayfa 9

"Ja tämä isänmaa, tämä ihana, armas, suloinen isänmaa, eikö se tässä silmiemme edessä leviä semmoisena, että sen eteen olisi suurin onni saada kuolla! – ei, ei kuolla, vaan vielä enemmän – saada elää ja tehdä työtä, niinkuin rakkaimpansa hyväksi on niin autuasta elää ja tehdä työtä! Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika hälvetä kaikkien unelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia hyvänsä. Nyt on päivä, ja päivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä. Työhön siis, työhön ahkeraan, rohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen mies, jokainen Suomen nainen, ja koska taas uusi vuosisata on vierryt näiden harmaitten muurien yli, on oleva mahtavampana, ihanampana tämä Suomenmaa, tämä isänmaa, joka meille kaikesta maan päällä on armahin ja kallihin. Eläköön Suomenmaa, eläköön isänmaa!"

Ja jälleen Maamme- ja Savolaisen laulun sävelet kaikuivat vanhassa linnassa.

Yö oli mennyt!

II

Oletko käynyt Punkaharjulla?

Jos olet nähnyt Punkaharjun ja Imatran, olet nähnyt mitä Suomen luonnolla on ihaninta.

Matkusta jonakin iltana, kun päivä laskee ja tuuli on vaiennut, pitkin puolen peninkuorman pitkää harjua, jonka luojankäsi on heittänyt sillaksi Puruveden laajojen ulappain poikki – se on ihanaa. Ei, siellä ei sanota: on kaunista, on ihanaa, ollaan ääneti ja annetaan suomalaisen luonnon hengen täyttää sydän. Jos joku ajatus selviää, niin on se tuskin muuta kuin muunnelma runoilijan huudahduksesta: "Maan eestä kuolisitko tään!"

Olavinlinnan 400-vuotisjuhlan toimikunta oli perjantaiksi toimeenpannut huvimatkan Punkaharjulle. Oltiin hyvällä tuulella ja iloisia, niinkuin kuvitella voi. Luonnon kauneutta ihailtiin, tanssittiin, laulettiin, puheita pidettiin, niin kauan kuin iltaa ja yötä kesti.

Eivätkä kumminkaan kaikki mukana olijat olleet tyytyväisiä. Ei täälläkään yhdistävä, ylevä tunnelma päässyt pysyvään valtaan.

Punkaharjulla ei olekaan, mielestäni, suuressa seurassa käytävä. Sen koivut ja hongat rakastavat yksinäisiä, hiljaisia ystäviä. Niille ne juttelevat kauniita satujaan; suuressa seurassa ne vaikenevat.

Unohtumaton on Olavinlinnan vuosisataisjuhla, sillä Olavinlinna ja Punkaharju valloittavat väkisin joka sydämen, joka ne on nähnyt. Matkusta sinne ja koe se. Mutta matkusta kaikin mokomin ennen vuotta 1975, sillä silloin et enää ole olemassa. Olavinlinna on silloin harmaampi ja Punkaharju ehkä vihreämpi; mutta uusi sukukunta jatkaa silloin Suomen tulevaisuuden valoisaa unelmakerrontaa, johon ne kävijää kehottavat. Uneksi siellä yö taikka pari; mutta nouse sitte auringon kera työhön! (1875.)

Kirje E. Nervanderin toimittamaan Åbo Posteniin. Toiset saman ajan lehdet sisältävät seikkaperäisempiä kertomuksia juhlasta; minä koetin kuvata tunnelmaa, joka ainakin vahvasti vaikutti minuun. Silloinhan ensi kerran näin Savon Olavinlinnan ja Punkaharjun. (1911.)

KAARLO ALFRED CASTRÉN

Tilastotieteilijät ovat laskeneet ihmisen keskimääräisen iän olevan noin 33 vuotta. Sentähden ei ole ihme että lähes kaksi kertaa niin kauan elänyt ympärillään näkee enään ani harvat niistä, joiden seurassa hän iloitsi nuoruuden keväästä ja valmistautui elämän taipaleelle. Lähimmistä koulutovereistani ovat useimmat aikoja sitten menneet sitä tietä, jolta kukaan ei palaa. Ensimäisiä menijöitä oli Kaarlo Alfred Castrén, mutta huolimatta nuoresta iästään, hän oli siitä merkillinen, että hän enemmän kuin monet muut, kymmeniä vuosia kauemmin eläneet toverit ansaitsee elää jälkimaailmankin muistossa. Castrén näet ei ollut ainoastaan "lupaava" nuorukainen, joka jätti kauniin muiston lähimpiin ystäviinsä, vaan hän ennätti jo niinä vuosina, jotka tavallisesti kokonaan kuluvat valmistuspuuhiin, suorittaa semmoisen elämäntyön alun, joka säilyttää hänen nimensä kirjallisuudessamme. Kun otan tässä piirtääkseni niin varhain poismenneen ystävän kuvan, en siis yksistään viihdytä mieltäni vanhoissa muistoissa, vaan koetan luoda elävää sisältöä nimeen, jonka moni nuorempikin tuntee.

*****

Castrén oli syntynyt Sotkamossa 26 p. marrask. 1845. Hänen isänsä, pitäjänkirjuri Reinhold Castrén, entisen sotilaan ja Hyrynsalmen nimismiehen Gustav Adolf Castrénin poika, oli tunnettua pohjoispohjanmaalaista sukua, jonka kantaisä Olaus Castrénius kumminkin oli hämäläistä alkuperää, Hollolan Linnan rusthollista kotoisin. Muistutan tästä sen vuoksi, että Kaarlo Castrén joskus käytti kirjailijanimeä Linnanen. Äiti oli Sotkamon nimismiehen Johan Cajanin tytär Johanna Elisabet, ja siis hänkin laajalle levinnyttä pohjalaista pappis- ja virkamiessukua. Reinhold Castrén ja Johanna Cajan olivat varhain, edellinen 22 ja jälkimäinen 21 vuoden vanhana, vastoin omaistensa neuvoja menneet naimisiin, ja heidän perustamansa koti tuli yhtä varattomaksi kuin lapsi- ja kärsimysrikkaaksi. Lapsia heille syntyi 12-13 vuoden kuluessa seitsemän, mutta toimeentulon ehdot eivät suinkaan suhteellisesti parantuneet, jos ollenkaan. Syy oli miehen. Virka oli mitätön, ja ylläpitääkseen perhettään maanviljelijänä – hän omisti näet varhemmin Yli-Sotkamon Hyttilän, jossa Kaarlo Alfred syntyi, ja elämänsä viimeisenä aikana Ala-Sotkamon Tervon tilan – hänen olisi pitänyt osottaa toimeliaisuutta, joka oli hänen luonnolleen vieras; hän näet eli säännöttömästi sekä laiminlöi tehtävänsä ja perheenisän yksinkertaisimmatkin velvollisuudet. Ollen suuri hevosintoilija sanotaan hänen pitäneen parempaa huolta hevosistaan kuin lapsistaan; hän talutti hevosensa aittaan syömään viljaa lasten kaivatessa leipää, ja kun hän palasi matkoiltaan, joilla oli ajanut kilpaa muitten hevoshuijarien kanssa, ei hänen kotiatulonsa ollut omaisille iloksi. Kerrankin hän oli ajanut kumoon kiviläjään ja kauan kesti ennenkuin hänen siitä saamansa haavat ja kuhmut paranivat. Mutta, niinkuin monesti on laita, mitä kehnompi perheenisä sitä etevämpi äiti. Rouva Johanna Castrén oli tuota hiljaista, vakavaa, uskollista, hienotunteista lajia naisia, joiden kestävyyttä kärsimyksissä ja kovissa kohtaloissa me ihmettelemme ja ihailemme voimatta sitä selittää. Sukulaistensa ja ystäviensä avulla hän ei ainoastaan mitenkuten hoitanut lapsiansa, vaan teki sen niin, että lapsista köyhä koti oli mitä rakkainta he tiesivät. Reinhold Castrén kuoli 1849, ennenkuin oli täyttänyt 38 vuotta, ja silloin jäi Johanna rouva yksin huolehtimaan lapsistaan. Niitä oli elossa kuusi – vanhin poika oli kuollut 12-vuotiaana, ja yksi 10-vuotinen tytär oli vähämielinen. Äiti oli nääntymässä kuormansa alle, eikä muuta neuvoa ollut kuin hajottaa lapsilauma, lähettää toinen toisaalle, toinen toisaalle varakkaampien sukulaisten hoidettavaksi. Silloin nuorin lapsista, Kaarlo eli Kalle, niinkuin häntä kotona ja toverien kesken nimitettiin, 1851 joutui setänsä Lauri Maunu Castrénin luokse, joka edellisenä vuonna oli tullut kappalaiseksi Kempeleeseen, kymmenkunta kilometriä Oulun kaupungista. Tästä johtui että Castrénin varsinaiset poikaiänmuistot olivat Kempeleestä ja Oulun tienoilta yleensä, mutta niitä syvemmällä hän säilytti sisässään vahvan kerroksen muistoja ja vaikutelmia Sotkamosta. Vaikka hän oli sieltä eronnut kuusivuotiaana eikä liene siellä käynyt ennenkuin oli täyskasvanut, eli äiti ja lapsuudenkoti kirkkaana hänen sydämessään. Niin pian kun hän oppi kirjoittamaan, hän alkoi vaihtaa kirjeitä äitinsä kanssa, ja kaukanakin hän seurasi tämän elämää, kuvitellen, saamiensa tietojen mukaan, kuinka äiti asui häntä varten muutamalle niemelle pappilan[¹⁷ maalle rakennetussa kaksisuojaisessa asunnossa, erään vanhemman sisaren, Eva Sofia Cajanin, ja sen lapsen kanssa, jolle vähämielisyytensä tähden ei ollut rakkautta ja kärsivällisyyttä muualla tarjona, kuinka äiti ansaitsi pienen kodin tarpeet suorittaen ompelu- ja muita töitä pitäjäläisille ja kuinka hän hiljaisen, rakastettavan luonteensa vuoksi oli kaikkien suosima, niin että "Johanna täti", joksi häntä sanottiin, ehdottomasti oli tarpeellinen niin iloisten kuin surullistenkin juhlien valmistuksissa ja vietossa ympäri pitäjää. Totta tosiaan, jos se on rakkaus, joka tekee kodin kodiksi, niin Johanna tädin perhe oli vain näennäisesti hajaantunut. Äidinrakkaus ei ollut lakannut vaikuttamasta poissa oleviinkaan. Ainakin luulen Kaarlo Castrénin varhaisen sielunvoimien kypsynnän ja myöskin hänen luonteensa laadun suuressa määrässä johtuneen siitä, että hän äidistään erotettunakin eli jonkunlaisessa henkisessä yhteydessä armahan emonsa, kaunihin kantajansa kanssa. Mutta vielä sekin tästä johtui, että syntymäseutujen luonnonkauneus ja vakava, herkkätunteinen kansa, joihin Castrén myöhemmin uudelleen ja syvemmin tutustui, elivät hänen sydämessään erikoisen heleinä. Muistan monen illan kouluajalta, jolloin minä, karkealuontoisemman Etelä-Pohjanmaan lapsena, ihaillen kuuntelin hänen vilkkaita kuvauksiaan Sotkamosta.

*****

Setä, joka myöskin oli veljensä pojan kummisetä, kohteli häntä kuin omia lapsiaan, ja Kaarlo sai häneltä itseltään ensimäisen opetuksensa, mikä oli sitä luonnollisempi, kun pari serkkua oli miltei samanikäistä. Lukeminen kotona jatkui v: een 1858, jolloin pastori Castrén tuli Kälviän kirkkoherraksi, myöhemmin rovastiksi. Syksyllä s.v. lähetettiin näet Kaarlo serkkunsa, Adolfin eli Adin, kanssa Vaasan kouluun ja otettiin siellä toiselle luokalle. Silloin alkoi tuttavuutemme; oltuani jo ennen koulussa olin minäkin samaan aikaan kohonnut mainitulle opinasteelle. En kumminkaan näiltä ajoilta vanhassa Vaasassa muista mitään erikoisempaa Castrénista. Sen vain tiedän, että molemmat olimme kaksi vuotta toisella luokalla, ja myöskin sen että Castrénin koulunkäynti oli lähellä päättyä siihen. Jostakin syystä – luultavimmin kustannusten pelosta – oli sedässä herännyt ajatus valita Kaarlolle toinen elämänura kuin lukumiehen. Poika pantiin oppilaaksi Alavuden apteekkiin. Kuitenkaan hän ei sinne pitkäksi ajaksi jäänyt. Castrén näet lueskeli itsekseen koulukirjojaan, ja kun niin onnellisesti sattui, että 1861 Kokkolassa avattiin uusi ylialkeiskoulu, hän pääsi tähän, lähellä kotipitäjää sijaitsevaan laitokseen jatkamaan opintojaan.¹⁸ Ja nyt hän edistyi semmoisella vauhdilla, että me jälleen yhdyimme lukiossa 1862, oppilaitoksen ollessa viimeistä vuottaan Pietarsaaressa, mihin se oli muutettu Vaasan palon jälkeen 1852. V. 1863 lukio muutettiin takaisin (uuteen) Vaasaan, ja sinne muutimme me oppilaat tietenkin mukana. Lukiossa Kaarle Castrén yhtyi puolitoista vuotta vanhemman veljensä Reinholdin eli Rennen kanssa, joka kasvatettuna tätinsä miehen, pastori Kaarle Abraham Keckmanin, luona oli käynyt Oulun koulua. Hän oli vähemmän lahjakas kuin nuorempi veli, mutta veljeksien välillä vallitsi aina, ehkä yhteisen rakkaan äidin vaikuttama, erittäin hyvä sopu. Reinhold Castrén rupesi juristiksi; hän kuoli maistraatin sihteerinä Oulussa 1889.

Näin Kaarlo Castrén ja minä enimmän osan kouluaikaamme olimme toveruksia, ja muistan hänen jo sillä varhaisella ajalla tulleen huomatuksi samanikäisten rinnalla. Tehtävänsä koulussa hän suoritti etevästi, silti vetäytymättä toverien seurasta. Päinvastoin hän aina oli iloinen, joskaan ei vallaton iloisessa seurassa. Luonteeltaan hän oli vilpitön ja rehellinen, olennoltaan rakastettava ja kaikkien suosima. Erikoista hänessä oli vilkas mielikuvitus, taipumus mietiskelemään ja keskustelemaan elämänongelmista sekä myöskin kirjoittamaan. Jo Kokkolan aikana hän oli – tietenkin kaikessa salaisuudessa, niinkuin hän minulle vieläkin säilyneissä kirjeissä kertoi – kirjoittanut Åbo Underrättelseriinkin (jotakin ainekirjoituksista kouluissa), ja lukioon tultuaan hän ahkerasti sepitteli kirjoituksia konventin sanomalehtiin, toinen Pohjalainen, toinen Tapio nimeltä. Syystä että koulu oli ruotsalainen, oli näiden sanomalehtienkin tavallinen kieli ruotsi. Ja ruotsiksi Castrénkin laati ensimäiset kyhäelmänsä, muun muassa pitkän, haaveellisen, eri lukuihin jaetun tutkielman "Elämän meno", jossa hän käsitteli semmoisia kysymyksiä kuin "rakkaus naiseen" ja "isänmaanrakkaus", jotka "rakkaudet" aivan oikein selitettiin mitä tärkeimmiksi elämän menon määrääjiksi. Mutta sittemmin hän alkoi käyttää suomenkieltä, kehottaen muitakin niin tekemään. "Kirjoittamalla oppii kieltä viljelemään, ja niin suomeakin", hän kirjoitti; "ja kaikki tulemme sitä tarvitsemaan. Kirjoitelkaa virkeästi, ja jos jonkun siistin ruotsalaisen [toverin] korvat eivät kestä kuulla suomen soreaa kieltä, niin pistäköön korvansa tukkoon taikka menköön kamariin lukemaan saksalaisia sanomalehtiä! Te, suomalaiset, avatkaat suunne ja liikuttakaat kynäilevää kättänne; se ilahuttaa pelkästä ruotsista kohta läkähtyvää Tapiota ja Pohjalaista."

Tästä huomaa, että Castrén jo oli "fennomaani", ja siinä kohden hän kyllä oli useimpien toverien edellä. Me muut siihen aikaan emme paljonkaan tienneet kansallisuuskysymyksestä. Suomalaisilla seuduilla kasvaneet osasivat tietysti suomea ja välistä sitä puhuttiinkin, mutta toinen puoli oli kaupunkilaisia ja puhtaita ruotsinkielisiä. Kumminkin alkoi, niinkuin Castrénista nähdään, tieto ajan kansallisista riennoista meihinkin tunkea, ja sen vuoksi toinen tai toinen hänen tapaansa yritti kirjoittamaan suomea. Niin muistan minäkin kirjoittaneeni jonkun suomalaisen pätkän Tapioon. Mitä Castréniin tulee on mahdollista, että hän oli saanut ensimäisen herätyksen Kokkolan koulun ensimäiseltä rehtorilta, Oskar Blomstedtilta. Ainakin hän eräässä kirjeessä minulle keväällä 1862 mainitsee: "kaikki aineeni olen kirjoittanut suomeksi [ruotsalaisessa koulussa!], sillä tahdon oppia sitä". Vaasan lukion opettajista muistan ainoastaan laitoksen entisen rehtorin, Fredrik Julius Odenvallin, viimeisinä aikoinaan koettaneen innostuttaa meitä suomenkielen viljelemiseen, ja se tapahtui siinä muodossa, että hän ylimääräisillä tunneilla ohjasi niitä oppilaita, joilla siihen oli halua, kääntämään latinalaisia auktoreja suomeksi. Sitä paitsi hän itse oli suomentanut Porilaisten marssin ja laulatti sitä oppilaillaan. Castrén oli hänen hartaimpia oppilaitaan, muun muassa laulamisessakin, vaikka hänen lauluäänensä oli niin ja näin.

*****

Omituisin ja merkillisin Castrénin kirjallisista tuotteista kouluajalta on eräs – en tarkoin muista milloin ja kuinka, mutta arvattavasti hänen kuolemansa jälkeen kätköihini joutunut – novellintapainen kyhäelmä, nimeltä "Muutamia irtonaisia lehtiä elämän kirjasta, unhotuksesta ja häviöstä kerännyt – aAa – ". Se on ruotsinkielinen v: lta (luultavasti keväältä) 1863. Merkillinen se on sentähden, että vahvasti romantisoidun kertomuksen päähenkilöt ovat tekijän molemmat enot, Kaarle August ja Johan Fredrik Cajan, joille hän on antanut nimet Jakob Festus ja Abraham Efraim Krusell. Tämän selityksen on tekijä itse 7 vuotta myöhemmin pannut käsikirjoituksensa nimilehdelle. Kummankin enon elämä päättyi traagillisesti, siten että vanhempi ampui itsensä ja nuorempi tuli mielisairaaksi, ja nuoren kirjailijan tarkotus on nähtävästi ollut käyttämällä historiallisia ja keksimiänsä piirteitä osottaa, miten heidän kohtalonsa muodostui niin surulliseksi.

Novellin sisällys on lyhyesti seuraava. Klaus Krusell, nimismies jossakin itäsuomalaisessa pitäjässä, on ottanut kiinni ja toimittanut ansaittuun rangaistukseen Viitasaarelta kotoisin olevan rahanväärentäjän ja rosvon Eerikki Talviaisen [hänkin todellisuudesta otettu henkilö]. Vankilasta päästyään pahantekijä, kostaakseen nimismiehelle, ryöstää hänen nuoremman poikansa, 10-vuotiaan Abramin (Aapin), kun tämä, oltuaan pari vuotta vanhemman veljensä kanssa ansoja virittämässä, yksin on palannut metsään noutamaan sinne unohtunutta puukkoansa. Ryöstöön oli Talviaisen yllyttänyt muuan venäläinen, joka päästäkseen vapaaksi orjuudesta oli ruvennut hankkimaan suomalaisia poikia eräälle Valamon luostarin papille. Sinne Aappikin viedään ja saatuaan uuden nimen, Ismael, hän elää siellä viisi vuotta papin palvelijana. Pappi koettaa kääntää hänet kreikkalaiseen uskoon, mutta poika pysyy lujana eikä taivu, vaikka häntä lopulta kurjassa vankilassa nälällä näännytetään. Silloin pappi saa kutsun tulla Pietariin, ja lähtiessään hän ottaa Ismaelin mukaansa. Pietarissa pappia syytetään jostakin rikoksesta, ja pelosta että poika kertomalla elkeensä enentäisi hänen syyllisyyttään hän lähettää Ismaelin määrättyyn paikkaan suurkaupungissa ostamaan "karhun lihaa". Niin poika tulee erään teurastajan luokse, joka sulkee hänet huoneeseen, missä jo ennestään on murhattujen ruumiita, ja häntä yritetään tukehuttaa savulla, joka harvasta lattiasta tunkee sisään. Poika parka saa kuitenkin puukollaan avatuksi raon seinään, mistä voi hengittää raitista ilmaa, ja kun teurastaja tulee katsomaan, onko hänen uhrinsa kuollut, Ismael iskee häntä päähän, niin että mies tunnottomana kaatuu, ja karkaa sitte kauheasta vankilastaan. Hänen on kumminkin vaikea löytää pois sokkeloisesta talosta, ja kun hän hyppää ulos muutamasta akkunasta, hän huomaa joutuneensa puolitekoiseen, akkunattomaan rakennukseen. Siellä viruessaan hän kuulee seinän takaa, kadulta, eräitten suomalaisten miesten puhuvan keskenään, he kaipaavat toveria, joka myöskin oli hävinnyt mentyään samaan taloon ostamaan lihaa. Ismael ilmottaa miehille missä hädässä oli, ja ne pelastavat hänet. Sitte kaikki yhdessä kiireimmiten palaavat Suomeen, passiton Ismael toisten turvissa. Suomessa Ismael elättää itseään työmiehenä, ja semmoisena hän vihdoin tulee Turkuun. [Miksei hän rientänyt kotiinsa, jää tekijältä sanomatta; toinen erehdys hänen puoleltaan on se, että hän olettaa yliopiston vielä olleen Turussa, vaikka jo oltiin 1830-luvun alulla – ryöstö on muka tapahtunut syksyllä 1826.] Siellä Ismael pelastaa ylioppilasten kilpapurjehduksessa veteen joutuneen, hukkumaisillaan olevan nuoren kreivi Svanskiöldin [myöhemmin nimi on muutettu Standertskiöldiksi!] sekä tapaa veljensä ylioppilaana. Kiitollisuudesta ja liikutettuna hänen oudoista elämänvaiheistaan kreivin isä ottaa kustantaakseen poikansa pelastajan opinkäynnin, ja ennen pitkää on tämäkin, Abraham Efraim Krusell, ylioppilas. —

Edellisellä ei ole mitään pohjaa veljesten todellisissa elämänvaiheissa, sillä vanhempi oli syntynyt 1800, tuli ylioppilaaksi 1819 ja koulunopettajaksi Raaheen 1827; nuorempi taas oli syntynyt 1815 ja tuli, Oulun koulun ja Turun lukion käytyään, ylioppilaaksi 1832. Kuitenkin olen selostanut nämä romantisetkin novellinpiirteet, sentähden että Castrén sanoo niiden nojaavan tarinaan, joka oli yleinen Pohjanmaan "timmermannien" kesken. —

Sitte kertomus kääntyy Jakob veljeen, joka tulee koulunopettajaksi Pohjanmaan pikkukaupunkiin. Reipas nuori mies saa asunnon kauppias Kålrothilla, jolla on noin 30-vuotias rouva. Tämä rakastuu häntä nuorempaan maisteriin, joka myöskin mieltyy talon emäntään. Rouva myrkyttää miehensä – maisterin mitään aavistamatta – , ja kun hän näin on tullut vapaaksi, menevät rakastavat naimisiin. Heillä on jo useita lapsiakin, kun vaimo eräänä päivänä, nautittuansa väkeviä, niin että menetti mielenmalttinsa, tunnustaa miehelleen, kuinka hän oli vapautunut edellisestä aviostaan. Tieto kauheasta rikoksesta tekee lopun Jakob Krusellin mielenrauhasta ja elämänonnesta, ja hän ampuu itsensä. [Sukukirjan mukaan Kaarle August Cajan nai neljä vuotta vanhemman laivurinlesken ja surmasi itsensä Uuskaarlepyyssä 1849.]

Abraham Efraim Krusellin, se on J. F. Cajanin, myöhemmät elämänvaiheet ovat pääasiassa tunnetusti historiallisia, vaikkei mainita hänen luonnontieteellisiä harrastuksiaan eikä hänen yhteistyötään Elias Lönnrotin kanssa. Suurella menestyksellä hän harjotti opintoja, alkoi sitte tutkia kansamme muinaisuutta ja kirjoitti ensimäisen Suomen historian. Kumminkaan hän ei pysynyt tällä työalalla. Yltiöpäiset heränneet toverit saivat näet hänet valtaansa. Hän alkoi ylenkatsoa ja vihata tieteellisiä harrastuksiaan, ja papin tutkinnon suoritettuaan hän muutti sisämaahan. Siellä hän toimi saarnaajana, yhtä ankarasti tuomiten maailmaa kuin omaa entisyyttään. Eräänä päivänä tuli hänen pappilaansa Paavo Ruotsalainen ajaen kuomireessä "pitkän karavaanin" etupäässä, reet täynnä uskovaisia. Hevoset asetettiin talliin ja rengit pantiin noutamaan niille heiniä. Vieraat, joista isäntäväki ei tuntenut useampaa kuin neljä, täyttivät pappilan huoneet ja söivät ja joivat ja elivät siellä kaksi päivää aivan kuin kotonaan. Kun vihdoin lähtöhetki oli tullut, Paavo huomautti isännälle, Krusellille, että hänen (papin) omistamansa musta ori ei ollut hänelle onneksi. – "Sinä tulet ylvästelemään siitä, sillä minä näen että sinä nyt jo olet kovin mielistynyt siihen. Jos toivot tulla autuaaksi, niin anna ori minulle taikka menetä se muulla tavoin. Usko minua, sinulle se tuottaa vain vahinkoa!" – Tämä puhe vaikutti, ja Paavo vei kuin veikin mukanaan komean oriin köyhältä kappalaiselta, jonka kodin vieraat muutenkin olivat tyhjentäneet. Herkkätunteiseen Kruselliin tämmöiset tapaukset syvästi koskivat. Kun sitte sanoma tuli veljen itsemurhasta, enentyi hänen synkkämielisyytensä; hän syytti itseänsä milloin mistäkin (muun muassa että Pietarissa oli tappanut teurastajan!) ja kuvitteli olevansa samoin kuin veljensäkin esi-isien rikoksista johtuvan sukukirouksen alainen. Hänellä oli vaimo ja kuusi lasta, jotka turhaan koettivat rauhottaa häntä. Hänen levottomuutensa muuttui mielenhäiriöksi, hän ryhtyi jälleen kirkonarkistosta ja muualta etsimään historiallisia lähteitään ja käsikirjoituksiaan, sillä välin vaeltaen yksikseen mietiskellen metsässä. Isän mielisairaus saatti köyhän perheen hätään, johon turhaan pyydettiin apua entisiltä ystäviltä. Näiden mielestä oli kaikki jätettävä Jumalan huomaan: kyllä hän auttaa, jos hän kaikkiviisaudessaan sen hyväksi katsoo. Oli kuitenkin armeliaampiakin, ja ne ottivat lapset kasvatettavakseen.

Enojen outo ja synkkä elämänhistoria, jonka yksityispiirteet Castrén arvatenkin oli kuullut omaistensa suusta, oli nähtävästi tehnyt syvän vaikutuksen hänen nuoreen mieleensä. Sitä todistaa selostamani kertomus, miten se liekään kypsymätön esitystavaltaan. Mahdollista on että juuri se ja tietysti hänen omakin kohtalonsa sai hänet, niinkuin ylempänä olen maininnut, niin mielellään miettimään "elämän menoa". Hän puhui ja kirjoittikin noissa lukiolaiskyhäelmissään usein intohimoista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin. Eikö ole täyttä syytä olettaa, että se johtui niistä mietiskelyistä, jotka läheisten sukulaisten kokemat järkyttävät kohtalot olivat hänessä synnyttäneet? Kuitenkaan en lainkaan muista, että Castrénissa olisi näkynyt synkkämielisyyden oireita; luultavasti oli ainoastaan hänen vilkas mielikuvituksensa noiden tapahtumain kautta (joista J. F. Cajanin luopuminen pappisvirasta mielisairauden tähden sattui vasta 1859) saanut tavallista voimakkaamman kiihokkeen. Huomiota ansainnee sentään eräs alempana luettava kirjeenote, jossa hän itse viittaa "runottarensa" surumielisyyteen.

*****

Epäilemättä Castrénista olisi voinut kehittyä kaunokirjailija – novellin- tai romaaninkirjoittaja – sillä kaikesta päättäen hänellä oli kertojalahjoja, jotka vain kaipasivat kypsymistä. Kumminkin hän jo lukiolaisena joutui käyttämään luontaista kykyään vakavammalla alalla, nimittäin historian, joko se sitten on käsitettävä johtuneeksi perinnäisyydestä äidin puolelta tai äidin valittamaksi vaikutukseksi juuri puheena olleesta enosta, Suomen historian ensimäisestä kirjoittajasta. Jo kesällä 1863¹⁹ Castrén oli Kälviällä kansan suusta kerännyt muistelmia 1808 – 09 v: ien sodan ajalta, kenties Oskar Blomstedtin esimerkin vaikutuksesta, jollei suoranaisesta kehotuksesta. Blomstedt oli nimittäin 1857 Suomi-kirjassa julkaissut kertomuksen "Vältvääpeli Rothin urostöistä Ruovedellä" ja 1862 erikseen painattanut kirjasen "Kapina Kauhajoella v. 1808", joten se olettamus on hyvin läheinen, että nämä julkaisut saivat Castrénin kiinnittämään huomionsa sotatapahtumiin Kälviällä, joiden muistajia silloin vielä kai montakin oli elossa. Kun hän sitte tuli Vaasaan ja siellä historianopettajassaan, Oskar Ranckenissa, tapasi toisen "viimeisen sodan" tutkijan, jolla parast'aikaa oli tekeillä teos Vänrikki Stoolin sankareista, mikä oli luonnollisempaa kuin että Castrén tälle puhui muistelmien keräilystään. Oliko hän itse jo suunnitellut laajemmankin keräystoimen, joka oli ulottuva kautta maan, vai saiko hän ajatuksen Ranckenilta, sitä en tiedä, mutta varmaa on että he molemmat yhdessä talvella 1863 – 64 lähemmin sopivat matkasta, jonka Castrén oli tekevä jo ensi kesänä, ja lupasi Rancken hankkia hänelle tarpeelliset varat. Kun keväällä tuomiorovasti, myöhemmin arkkipiispa T. T. Renvall tuli tarkastamaan Vaasan lukiota ja silloinen rehtori Aug. Lilius oli kutsunut hänet ja lukion opettajat luoksensa illanviettoon, niin Rancken esitti asian tälle seuralle ja ehdotti toimeenpantavaksi rahankeräyksen Castrénin yrityksen hyväksi. Läsnäolijat antoivatkin kukin roponsa, ja mitä lisää tarvittiin onnistui Ranckenin saada muilta kaupunkilaisilta. Näin Castrén vuotta ennen kuin tuli ylioppilaaksi pääsi semmoiseen tehtävään käsiksi, jota meillä tietääkseni ei koskaan ennen koululainen ole suorittanut, mutta joka laatuaan kyllä oli sopiva hänenlaiselle vilkasmieliselle, lämminsydämiselle nuorukaiselle. Sillä ymmärtäähän sen miten viehättävää hänen oli tutustua unohdettuihin sankareihin ja heidän tarinoihinsa ja samalla muutenkin lähestyä kansaa, jonka omaksi hän itsensä tunsi.

Matkan tuloksena syntyneen kirjansa esipuheessa Castrén kertoo, missä hän liikkui ja millä menestyksellä. Koska Kälviän muistelmat, joilla kirja alkaa, jo olivat tallella, hän saattoi kevätlukukauden, loputtua 1864 alottaa työnsä itse koulukaupungista ja sen ympäristöstä, kysellen tietoja Bergenstrålen maallenoususta Koivulahdella, hänen onnettomasta retkestään Vaasaan sekä kaupungin ryöstöstä. Sen jälkeen hän suuntasi kulkunsa etelään päin käyden ruotsalaisten rannikkopitäjien, Sulvan, Maalahden, Petolahden, Korsnäsin, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan kautta Sideby'hyn saakka. Sideby'stä tutkija poikkesi Isojoen kautta Karviaan ja Parkanoon sekä edelleen Kurun kappeliin ja Ruovedelle. Ruovedeltä hänen tiensä kävi Keuruulle, sieltä Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukaan kautta Rautalammille, Suonenjoelle, Kuopioon ja Maaningalle. Viimemainituilla paikkakunnilla oli kumminkin vähän uutta saatavissa samoin kuin tunnettujen tappelutannerten lähettyvillä, jotka Castrén sivuutti kiireisellä paluumatkallaan. Koko kesäkausi oli näet kulunut umpeen, ennenkuin hän oli luetellut seudut tutkinut. Pyytäen tehdä mahdollisimman tarkkaa työtä hän ei ollut tyytynyt puhuttelemaan yhtä tai kahta ukkoa kullakin paikkakunnalla, vaan oli hän koettanut tavata niin monta kuin suinkin niistä vanhuksista, jotka olivat mukana olleet. Se oli tietysti vienyt aikaa, semminkin kun oli vaikea saada nuo tietäjät avomieliselle tuulelle. Parasta oli "ikäänkuin leikitellen" käydä asiaan käsiksi. Mutta miten hän yrittikin, sattui kuitenkin että hän jälestäpäin kuuli muutaman vanhuksen virkanneen: "kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en uskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita rupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkin lie mielessä". Sen ohella on huomattava, että tiedot usein olivat ristiriitaisia, ja silloin täytyi koettaa saada niitä sopusointuun ja sen vuoksi käydä toista tai toista kertojaa toisenkin kerran haastattelemassa, puhumatta siitä että katsottava oli, olivatko kansan muistelmat yhtäpitävät kirjallisuudesta tunnettujen, lähinnä Montgomeryn historian antamien tietojen kanssa. Siten Castrénin työ ei ollut pelkkää muistelmien keräämistä, vaan samalla myöskin niiden arvostelemista historian kannalta.

Matkalaukku täynnä muistoonpanoja Castrén palasi lukioon, jossa tietenkin viimeisen vuoden työ esti häntä lopullisesti järjestämästä ja kirjoittamasta muistelmiaan, johon hänen mielensä paloi. Sentähden itse toimitustyö pääasiassa tapahtui vasta kesällä 1865, mutta niinkin oli lopputulos se, että hänellä, kun hän 9 p. syysk. tuli ylioppilaaksi, oli arvokkaan historiallisen teoksen käsikirjoitus painovalmiina. Samana syksynä teos (J. C. Frenckell ja P: n kustannuksella) painettiin täällä pääkaupungissa, mutta kumminkaan tekijä ei itse valvonut painattamista, sillä kun sedällä oli suuri perhe, täytyi Castrénin tästä lähtien itse huolehtia toimeentulostaan, ja oli hän sentähden ensimäiseksi ylioppilasvuodekseen ottanut kotiopettajanpaikan Porissa.

"Muistelmia vuosien 1808 – 1809 sodasta, kansan suusta kokoillut K. A. Castrén" ilmestyi kirjakauppaan vuoden lopulla ja sai osakseen ansaitun huomion ja tunnustuksen. Ajan pätevin historiallisen kirjallisuuden arvostelija, nuori professori Yrjö Koskinen, kirjoitti siitä vastaperustetun Kirjallisen Kuukauslehden ensimäiseen numeroon (tammik. 1866). Hän sanoo tekijän oikein oivaltaneen, että tapahtumain tärkein puoli oli se kansan siveellinen tila, mikä niissä ilmaantui, ja sentähden hellällä huolella talteen ottaneen pienetkin kansan elämän ja mielenlaadun piirteet sekä käsittäneen ne kansanomaisella, runollisella mielellä.²⁰ Tiedot semmoisenaan täyttävät tärkeän aukon sodan historiassa, valaisten sitä kansallista pohjaa, josta varsinaisen sotaväen sankariteot olivat kasvaneet. Tietenkin oli muistelmiin tullut vähemmän luotettavaakin, eivätkä kaikki hänen mietelmänsä tuntuneet päteviltä; mutta silti tekijä monessa kohden ilmaisi oikeaa kriitillistä aistia, jota paitsi hän on käyttänyt kirjeitä y.m. historiallisia lähteitä apunaan. Ainekset ovat hyvin järjestetyt, ja runollinen kertomustapa oli erittäin sopiva aineen laatuun nähden, vanhojen muistelmien esittämiseen. Lopuksi arvostelija lausuu ennustavat sanat: "Olemme kirjaa arvostelleet mainitsematta tekijän erinomaista nuoruutta. Että nuori mies, tuskin ylioppilasikäänsä päässeenä, panee kokoon 10 arkin kokoisen kirjan, joka sekä sisällyksen että esitystavan puolesta kyllä paikkansa pitää, on asia, josta emme uskalla lausuakkaan mielihyväämme, peläten että niin aikaiset tähkäpäät voivat joutua jonkun takatalven hävitettäväksi. Toivotamme vain hänelle Suomen miehen kestävyyttä raivaamaan itselleen tietä opin ja tieteen kautta kirjallisuuden korkeimmille sijoille." Nykyään, 45 vuotta myöhemmin, on arvosteluun lisättävä, että kirja ei vieläkään ole arvoansa menettänyt. Ensiksikään ei kukaan ole myöhemmin astunut Castrénin jälkiä koettaakseen tehdä paremmin mitä hän on tehnyt taikka edes täydentääkseen hänen teostaan, vaan on se ainoa esitys aineestaan; toiseksi sen viehätys ja merkitys ovat entisellään. Vieläkin lukijan mieltä kiinnittää kuvaus kansastamme ja sen yrityksistä sodan aikana, samalla kuin siitä huokuva nuoren tekijän innostunut henki vieläkin vaikuttaa virkistävästi. Sentähden olisi mielestäni teoksesta toimitettava uusi painos, jota varten tulisi hellävaroin uudistaa kieltä ja ehkä myöskin tehdä semmoisia asiallisia oikaisuja, joihin uudempi tutkimus aihetta antaa.