Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia II», sayfa 15

V. Viides näytäntökausi, 1876-77

Ennen olemme säännöllisesti alottaneet uuden luvun seuraamalla puheosastoa kesäiselle kiertomatkalle; nyt on syytä poiketa tästä tavastamme ja ensiksi katsella, miten ooppera menestyi näyttelyn aikana, jolloin se, ollen itsekin jonkunlainen näyttelyesine, toisin kuin muina kesinä, oli täydessä toimessa. Mutta sitä ennen luokaamme katsaus uusiin taiteilijavoimiin, joita oli kiinnitetty taikka koetettu kiinnittää oopperaan alkavaksi näytäntökaudeksi.

Elis Duncker, joka – vietettyään talvensa Berlinissä enemmän kuullakseen kuin harjottaakseen laulua ja erittäin myöskin perehtyäkseen oopperain näyttämölle järjestämiseen – maaliskuulla oli muuttanut Parisiin jatkaakseen samoja tutkimuksia, oli luvannut tulla kotia kesäkuun lopulla ja jälleen ryhtyä oopperan palvelukseen. Kuinka lyhyt aika hänellä oli siihen käytettävänä, sitä ei kukaan aavistanut! – Bruno Holm, jonka opintoaika Lampertin luona Milanossa oli umpeen kulunut, oli niinikään antanut lupauksen tulla heinäkuun aluksi. Tosin oli Ruotsalainenkin teatteri tehnyt hänelle tarjouksen, mutta koska hän "oli kauan ihaillut Suomalaisen oopperan hämmästyttävää edistystä" ja sen ohella huomannut, että "kaikki suomalaiset kyvyt kokoontuivat sinne", ei hänkään epäillyt panna voimaansa alttiiksi samaa yritystä varten.⁷⁵ Mieluimmin hän sanoi laulavansa baritoniosat Ernanissa, Faustissa ja Traviatassa, mutta Trubaduria oli Lamperti käskenyt hänen välttää: "Minä kiellän sinua ehdottomasti liiaksi huutamasta(!)" Valitettavasti Holmin myöhemmin täytyi ilmoittaa, että hän lääkärin määräyksestä oli pakotettu olemaan alkukesän Karlsbadissa parannuksilla eikä siis voinut tulla ennen kun elokuulla. – Kevättalvella Emilie Bergbom tiedusteli Alma Fohströmiltä, eikö hän tahtoisi ensi kerran astua näyttämölle Suomalaisessa oopperassa. Laulajatar vastasi kuitenkin epäävästi, sillä rva Nissen-Saloman oli kieltänyt häntä esiintymästä ennen kun opinnot olivat täysin loppuun saatetut; mutta niin pian kun hän hallitsi itseänsä, oli hän "suurimmalla ilolla noudattava tarjousta ja kiitollisin sydämin tekevä mitä kykeni vähäisillä voimillaan edistääkseen Suomalaisen oopperan korkeita harrastuksia". Keväämmällä (22/4 ja 6/5) nti Fohström antoi ensimäiset konserttinsa Helsingissä. Yliopiston juhlasali oli kumpanakin iltana täpötäynnä yleisöä, joka lämpimästi ihaillen tervehti uutta, mitä suurimpia lupaavaa laululintusta. – Edelleen Naëmi Ingman, joka tämänkin talven oli jatkanut opintojaan Parisissa, oli lupautunut koko näytäntökaudeksi oopperan jäseneksi, ja samoin Niilo Kiljanderkin, joka Tukholmassa oli opiskellut professori Güntherin johdolla.

Tätä paitse oli sopimus tehty kahden ruotsalaisen oopperataiteilijan kanssa heidän vierailustaan näyttämöllämme. Jo talvella oli Fritz Arlberg kirjoittanut ja tarjoutunut vierailemaan kesällä, ja toukokuulla Signe Hebbe teki samanlaisen tarjouksen. Lähemmän sopimuksen teki Bergbom itse Tukholmassa. Kun näet Emilie oli noudattanut Ida Basilierin ystävällistä kehotusta tulla hänen kanssaan Karlsbadiin, oli Kaarlokin päättänyt tehdä pienen virkistysmatkan ja 18 p. toukok. lähtenyt Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Berliniin. Kummaltakin on säilynyt yksi matkakirje, ja teemme niistä joitakuita otteita. Kaarlo kirjoittaa Berlinistä Emilielle Karlsbadiin:

"Rakas, oma sisareni! Olen sydämestäni iloinen, että sinulla on ollut hyötyä matkastasi. On minullakin ollut, mutta luullakseni olisi ollut viisaampaa, jos minäkin olisin tullut Karlsbadiin, sillä en ole ollut oikein terve. – Hebbe ei vaikuttanut minuun erittäin edullisesti. Deklamoitsi taiteen olevan hänelle kaikki kaikessa ja vähän välittävän rahoista, mutta päätti häveliäästi pyytämällä 500 mk (300 riksiä) illalta. Sanoin että valitettavasti en voinut antaa enemmän kuin 300. Luulin jutun siihen päättyneen, mutta seuraavana päivänä kaunoinen Signe kirjoitti, että hän asiaa mietittyään tyytyi 300 markkaan. Hän on siis sidottu 1 p: stä syysk. 10 p:ään lokak., kymmeneksi illaksi, ja laulaa italiankielellä Faust, Fidelio ja Traviata. Epäröin kauvan ennen kun kirjoitin alle, mutta jäädä yksin Naëmi Ingmanin kanssa (jos Emmyn terveys pettäisi) silloin kun hän ei vielä oikeastaan osaa mitään, sitä en uskaltanut. – Arlberg on sitoutunut 1 p: stä 20 p:ään heinäk. Hän laulaa 3 kertaa Ernanissa ja samoin Trubadurissa. Hän saa myös 300 mk. illalta. Pistää vihakseni että hän luultavasti olisi tullut vähemmästäkin, mutta kun hän kysyi mitä Hebbe saa, en voinut tarjota vähemmän." – "Stjernströmin kanssa olen sopinut [Suomalaisen oopperan esiintymisestä Tukholmassa] tulevana vuonna noin 10 p: stä toukokuuta kolme tai neljä viikkoa eteenpäin. Teatteri tuottaa noin 2,000 riksiä bruttoa; päiväkustannuksia hän ei vielä voinut tarkoin määrätä. Se olisi rahallisesti sievä yritys, jos donnamme olisivat voimissaan ja ohjelmisto taiteellisestikin hyvin järjestetty. Muutoin luulivat ne, joiden kanssa puhuin asiasta, että sentapainen "Gastspiel" pitäisi tuottaa rahaa.⁷⁶ – Kiljander⁷⁷ tulee heinä- ja elokuuksi. Hän saa laulaa Valentinin y.m. pikku osia. Syksyllä täytyy hänen palata Tukholmaan, mutta hän tulee takaisin viimeisellä laivalla ja jää sitten meille. – Passinen⁷⁸ oli, paha kyllä, lähtenyt päivää ennen kun tulin. Hänellä kuuluu olevan loistava tenori, vaikka hän on tottumaton seuraelämään. Güntherillä oli kuitenkin suuria toiveita hänestä. Oltuansa vuoden Tukholmassa hän edelleen osaa ainoastaan suomea." – "Tukholmasta mainitsen seuraavat näkemäni: Wilhelm Tell, oivallisesti esitetty (tanskalainen baritoni Tellinä); Mignon, jotenkin ikävästi näytelty (Moe suloinen, muut keskinkertaisia); Rykmentin tytär (Moe ei ollut Basilierin varjokaan, ei hituistakaan sitä isänmaallista pontevuutta, joka estää roolin vajoomasta ravintolaneidin kannalle); Noita-ampuja (kunnioitettava, pensioninarvoinen esitys); Lemmenjuoma (aika hupaisesti näytelty: Janson, Westberg ja ensikertalainen nti Niehoff). Edelleen Helgolannin sankarit teki syvän, sydäntäkouristavan vaikutuksen (Dorsch, melkoisen mieltäkiinnittävä, järjestely hyvä); Rolandin tytär, tunnollisesti järjestetty, mutta käsityöntapaisen proosan rasittama j.n.e. – Kööpenhaminassa en nähnyt mitään; kaikki teatterit suljetut. Sitä paitse satoi aamusta iltaan. Istuin Thorwaldsenin museossa, se oli Kööpenhaminani. Ne, joita hain (Hoedt, Thomsén) olivat matkoilla. – Hampurissa näin satunäytelmän Matka kuuhun, äärettömän loistokas ja äärettömän ikävä. – Sydämellisiä terveisiä Idalle. Kaarlosi."

Emilie kirjoittaa Karlsbadista nti Elfvingille (11/6):

"Rakas ystävä! – Nyt olemme juoneet terveysvettä noin 3 viikkoa ja olemme siis pian valmiit lähtemään. Lauantaina 24 p., siis itse Juhannuspäivänä lähdemme Lyybekistä suoraan Helsinkiin ja toivomme olevamme siellä 27 p. aamulla. – Noin 21 p. on Kaarlo oleva kotona alottaakseen puuhansa. Luulen tämän kesän tulevan raskaaksi ja sentähden tarvitaan hyvät voimat. – Minulle on Karlsbadissa olo tehnyt hyvää; Ida on myöskin tyytyväinen, vaikka parannusjärjestelmä on vähän väsyttänyt häntä. – Enemmän kuin mistään muusta olen nauttinut sanomattoman ihanasta Dresdenin galleriasta. Onhan siitä lukenut ja kuullut paljo, mutta eivät mitkään kertomukset eikä valokuvat vastaa todellisuutta. Kahdessa päivässä tietysti emme ennättäneet tutustua kaikkeen, vaan tyydyimme suurimpiin mestareihin. Rafaelin madonna on niin käsittämättömän kaunis, että se, miten hyviä jäljennöksiä onkin nähnyt, todellisuudessa hämmästyttää katsojaa. – Täältä Karlsbadista olen pikimmältään käynyt Pragissa, ja se oli hauska matka. Minun piti käydä siellä tehdäkseni välikirjat neljän soittoniekan kanssa orkesteriamme varten. – Minulla oli onni nähdä Palackyn⁷⁹ hautajaiset ja jotakin niin suuremmoista en ole voinut kuvitella. Kaikki oli surussa, surulippuja liehui useimmilla rakennuksilla, kirkoilla, silloilla y.m. Balkongit olivat mustalla verhotut ja ajuritkin olivat kiinnittäneet mustia lippuja ja suruharsorosetteja hevosiinsa. Kirkonkellot pauhasivat, kanuunat jyrähtelivät, kaikki oli valaistu ja kymmeniä tuhansia ihmisiä käveli saatossa kirstun edellä ja jäljessä. Lähetystöjä koko maasta, kaupunkien, kylien, kuntien lähettämiä; kaikkien liput (yli 320) olivat suruharsoitetut. Lukemattomia soittokuntia ja lauluyhdistyksiä, jotka väliin lauloivat, astui saatossa. Sadottain seppeleitä, laakeri-, palmu- ja kukkaseppeleitä kannettiin mukana. Kullakin yhdistyksellä oli oma pukunsa, joka enensi juhlallista vaikutusta. Oli naisyhdistyksiäkin, kunnianeitsyeitä, valkoisiin puettuina mustine vyöhikköineen olkapäillä. Katselin saattoa eräästä akkunasta ja sitä kesti puoli kolmatta tuntia." —

* * * * *

Lauantaina 1 p. heinäk. avattiin virallisesti Suomen ensimäinen yleinen näyttely, joka paitse teollisuutta käsitti myöskin taide- ja viime hetkessä suurella tarmolla aikaansaadun kansatieteellisen osaston. Miten merkillinen ilmiö kulttuurielämässämme tämä näyttely olikaan, ei sillä voi olla laajempaa tilaa teatterimme historiassa. Sanottakoon vain että se laatuaan ensimäisenä oli omansa hämmästyttämään sekä kotoisia että vieraita; mutta jotta sitä olisi voitu oikein arvostella, olisi, niinkuin eräässä sanomalehdessä avauspäivänä lausuttiin, näyttelyrakennuksen fasaadilla Kaivopuistossa pitänyt olla seuraava tiedonanto: "Kaikki mitä nähdään näitten seinien sisällä on vain pieni osa Suomen kansaa tuottanut. Historiallisten olojen tähden on tämän kansan suuri enemmistö kielensä kautta ollut suljettuna pois sivistyksen lähteiltä. Tuskin nimeltäkään se tuntee teollisuutta ja vielä vähemmän se tietää mitä se merkitsee kansan itsenäiseen toimeentuloon nähden. Kirjallisuuskin, josta muut kansat ammentavat oppia, on siltä suljettu, samoin kuin puutteellinen sivistys on estänyt sitä oppimasta ulkomaan esimerkistä." – Avausjuhlallisuuden ohjelmakin puheineen lauluineen oli puhtaasti ruotsalainen.⁸⁰

Suomalaisen oopperan ensi näytäntö oli 4/7, jolloin Faust näyteltiin. Esiintyjät, Ida Basilierista ja Navrátilista alkaen, olivat samat kuin ennen paitse Kiljanderia. Valentinina hän kohta pääsi yleisön suosioon, sekä äänellään, joka oli sulava ja sointuva, joskaan ei vahva, että käytöksellään näyttämöllä, jolle hänen vartalonsa oli sopiva. Vasta-alkaja palkittiin esiinhuudoilla. – Toisessa näytännössä 7/7 esitettiin Ernani ja oli se, lausutaan Morgonbladetissa, taiteellisesti tasaisempi ja pyörennetympi kuin yksikään edellinen. Elviran osassa yleisö pitkän ajan päästä jälleen sai tervehtiä "lemmittyänsä" Emmy Achtéta, joka mahdikkaasti ja sydäntäkouristavalla intohimoisuudella tulkitsi vaikean roolin. Carlo I: nä taasen esiintyi hra Fritz Arlberg ensi kerran. Kättentaputukset, jotka seurasivat hänen tositaiteellista esitystään, nousivat myrskyksi, kun hän yllätti kuulijoita laulamalla kolmannen näytöksen finaalin suomenkielellä. Kolmas, joka taiteellisuuteen nähden tyydytti yhtä korkeita vaatimuksia, oli Navrátil nimiroolissa. Kun vielä mainitsemme ettei Bergholminkaan (Silva) tarvinnut hävetä seurassa, että köörit tavallisuuden mukaan lauloivat hyvin sekä että orkesteria johti taitava Bohuslav Hrimaly, joka alkaneeksi näytäntökaudeksi oli kapellimestarina otettu oopperan palvelukseen, niin voimme ymmärtää suuremmoisen menestyksen.⁸¹ Ihastunut yleisö jakeli kukkia rva Achtélle ja kättentaputuksia ja esiinhuutoja kaikille, niin ettei tahtonut loppua tulla. – Sama ooppera 9/7.

Faust annettiin uudestaan 11/7 ja sitte Trubaduri 13/7 niin tavattomat esiintyjät eri rooleissa, että yksistään sentähden joka salongin sopukka täyttyi ja myöhästyneiden täytyi joukottain palata kotia – sanoisimmeko – tyhjin korvin. Missä tahansa olisikin kelvannut ja ihastusta herättänyt näytäntö, jossa kuultiin Ida Basilier Leonorana, Emmy Achté Azucenana, Navrátil Manricona ja Arlberg Lunana. Ensi kerran Suomen etevimmät laulajattaret esiintyivät samassa oopperassa ja vaikutus oli mahtava. Ida Basilier lauloi tietysti paljo täydellisemmin kuin 1870, jolloin hän juuri Leonorana oli alkanut kotiuduttaa oopperaa suomalaisella näyttämöllä, ja Emmy Achté suoritti – kiitos hänen mezzosopranonsa – Azucenan osan yhtä erinomaisesti kuin ennen Leonoran. Täydennyksen tuottivat Navrátil ja Arlberg. – Lauantaina 15/7 sama ooppera.

Yleisö, joka oli saapuvilla viimemainituissa loistonäytännöissä, oli muutoinkin juhlatuulella. Oli näet Aleksanteri II: sen suvinen aika, jolloin luottamuksellinen suhde Suomen kansan ja hallitsijan välillä sai tulevaisuutemme kauniina kangastamaan, ja juuri silloin, perjantaiehtoolla (14 p.) olivat H.H.M.M: nsa keisari ja keisarinna sekä perintöruhtinas puolisoineen, Edinburghin herttuattaren ja suuren seurueen kanssa tulleet vierailemaan Helsinkiin. Vastaanotto oli sydämellinen ja korkeat vieraat osottivat puolestaan sanoillaan ja käytöksellään hyvin viihtyvänsä suomalaisten kesken. Käynnin lähin ulkonainen aihe oli tietysti näyttely.

Kaupungin valtuuston asettama toimikunta, jonka asiana oli järjestää juhlallisuudet ylhäisiä vieraita varten, oli m.m. aikonut toimeenpanna Uudessa teatterissa juhlanäytännön, jonka ohjelma olisi jaettu ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön taiteilijain välillä. Jälkimäiset olisivat esittäneet kohtauksia Parranajajasta (Ida Basilier ja Elis Duncker) sekä Trubadurista (rva Achté), mutta hanke meni myttyyn, kun keisarin sanottiin lausuneen arvattavasti kyllä käyvänsä teatterissa; mutta – tavallisessa näytännössä. – Tositeossa lauloivat suomalaiset laulajattaret neidit Ida Basilier (Venzano-valssin) ja Alma Fohström (aarian Ernanista) sekä rva Engdahl (venäläisen kansanlaulun) lauantaina juhlapäivällisillä keisarillisessa linnassa. Sen jälkeen tapahtui ylioppilasten laulutervehdys, jossa tilaisuudessa keisari kuultuaan laulettavan venäläisen kansanlaulun suomalaisin sanoin ja tanskalaisen Kong Kristian laulun lausui toivomuksen kuulla Maamme-laulunkin, ja samana iltana kävivät keisarilliset Ruotsalaisessa teatterissa. Kaksi seuraavaa iltaa käytettiin tanssiaisiin kenraalikuvernöörillä ja kansanjuhlaan Eläintarhassa, ja jälkimäisenä keisari ja keisarinna jo lähtivät paluumatkalle. Sitä vastoin perintöruhtinas ja hänen puolisonsa, jotka matkoillaan Suomen saaristossa olivat tulleet erityisesti kansan suosimiksi, vielä jäivät tänne, ja tiistaina he kävivät m.m. yliopistossa, ylioppilastalolla ja illalla Arkadiateatterissa. Täällä, jossa pyhänä ei oltu ollenkaan näytelty ja maanantaina oli esitetty kohtauksia Ernanista (3:s näytös), Parranajajasta (2: sta näytöksestä) ja Luciasta (3:s ja 4:s kuvaelma), oli nyt ohjelmana nämä kahden jälkimäisen oopperan kohtaukset. Ensimäisen rivin perimmäiset aitiot ja lämpiö olivat eristetyt ja koristetut ylhäisiä kävijöitä varten, joita lukuisan⁸² juhlapukuisen yleisön seisoessa tervehdittiin venäläisellä ja suomalaisella kansallislaululla. Parranajajan laulukohtauksessa Ida Basilier lauloi satakieliaarian Jeannetten häistä ja Minun kultani. Tämän samoin kuin muittenkin loistokohtien jälkeen suvaitsi perintöruhtinas alottaa suosionosotukset. Eläköön- ja hurraahuudoilla yleisö lausui jäähyväisensä, kun vieraat näytännön päätyttyä poistuivat. – Elokuun lopulla kertoivat sanomalehdet, että perintöruhtinas v.t. kenraalikuvernöörin, vapaaherra Indreniuksen kautta oli kummallekin Suomalaisen oopperan primadonnalle, rva Achtélle ja nti Basilierille, lähettänyt jalokivillä ja helmillä koristetun rannerenkaan sekä samalla lausunut, että heidän erinomaiset esityksensä näytännössä 18 p. heinäk. olivat kerrassaan yllättäneet hänet.⁸³

Kun keisarillinen juhla-aika oli ohi, jatkettiin näytäntöjä hyville ja täpötäysille huoneille, sillä näyttely houkutteli Helsinkiin yhä uusia matkustajia, jotka samalla halusivat omin korvin kuulla oopperaamme. Kaksi viikkoa peräkkäin vaihtelivat Faust, Lucia ja Trubaduri, jossa viimeisessä Ida Basilier ja Emmy Achté yhä esiintyivät rinnakkain. Elokuun 6 p: stä alkoi Sevillan Parranajaja, Ida Basilier ja Elis Duncker pääosissa (Navrátil Almaviva, Bergholm Bartholo, Aspegren Bazilio ja nti Wikström Martha) vaihdella toisten oopperain kanssa; mutta ainoastaan 6/8 ja 11/8 lauloi Duncker mukana. Laulaja sairastui näet lavantautiin, josta hän ei enää toipunut. Poikkeuksen soitannollisten näytäntöjen sarjasta teki rva Winterhjelmin 15/8 toimeenpanema draamallis-soitannollinen iltama. Tämä taiteilijatar oli heinäkuun lopulla tullut Helsinkiin yksityiselle käynnille ja esiytyi julkisesti yhden ainoan kerran. Ohjelma oli pääasiallisesti ruotsinkielinen (Octave Feullet'in proverbi Harmaa hiuskarva ja mestauslavakohtaus Daniel Hjortista, jotka näyttelijätär esitti ruotsalaisen näyttelijän hra Hillbergin kanssa); suomenkieltä edusti Jeannetten häät.⁸⁴

Uusi ooppera, Verdin Violetta (Traviata), ilmestyi ohjelmistoon 21/8. Nimiosassa esiintyi Ida Basilier, Navrátil oli Alfred Germont, Achté George Germont, nti Wikström Flora, Lindström parooni Douphol. Huone oli tietysti täynnä, ja joskin ensi näytännössä huomattiin epätasaisuuksia, oli Ida Basilier "niin sielukas, lämmin ja liikuttava Violetta, että harva lienee hänet voittanut, ja Navrátil suoritti roolinsa tavallisella taidolla, musikaalisen varmasti ja draamallisen eloisasti". – Sama ooppera esitettiin myöskin 23/8 ja 27/8; välissä (25/8) oli Trubaduri ja jäljessä (29/8) Lucia-näytäntö. Elokuun 31 p. tuli taas Parranajaja, jossa Figarona ensi kerran esiintyi Kiljander ja Baziliona "amatööri, jolla oli syvä, oivallinen bassoääni sekä hyvät, koomilliseen suuntaan käyvät näyttelijälahjat". Uusi Figaro "näytteli vilkkaasti ja lauloi musikaalisesti" ja teki siis hyvän vaikutuksen yleisöön; amatööri Bazilion osassa oli ylioppilas Johannes Hahl.⁸⁵

Syyskuun ensi päivinä Ida Basilier oli vielä mukana viidessä näytännössä, nimittäin kahdessa 1/9 ja 3/9, jonka ohjelma käsitti Norman (1: sen ja 5: nnen kuvaelman) sekä Jeannetten häät, kerran Trubadurissa (2/9) ja kaksi kertaa (5/9 ja 7/9) Sevillan Parranajajassa. Illalla ennen viimeistä näytäntöä kävivät oopperaköörin varsinaiset ja vapaaehtoiset laulajat kunniatervehdyksellä taiteilijattaren luona ja lauloivat hänen asuntonsa edustalla. Jäähyväisnäytännössä oli huone ahdinkoon asti täynnä ystäviä ja ihailijoita. "Koko illan kuluessa sai laulajatar yleisön puolelta vastaanottaa innokkaita ja hartaita suosionosotuksia. Lukuisia kukkavihkoja annettiin ja heitettiin hänelle ja niiden oli tarkoitus sanoa: tervetullut pian takaisin!"

Seuraavana päivänä – syyskuun 8 – tapahtui vielä haikeampi hyvästijättö. Silloin näet Elis Duncker, sairastettuaan lavantautia noin kolme viikkoa, vaipui kuoleman uneen. Morgonbladetin muistosanoista lainaamme seuraavat rivit:

– "Todellinen kutsumus ja jalo henki veivät Dunckerin taiteen alalle, kun hän jo oli suorittanut lakitieteellisen tutkinnon yliopistossa. – Dunckerilla oli korkea käsitys taiteesta, jolle oli antautunut; hän piti sitä kunniassa, oivalsi sen laadun ja päämäärän ja sivistyneenä miehenä hän ymmärsi että ollakseen sen arvokas tulkitsija täytyi hänen työllä ja opinnoilla valloittaa sen ulkonaiset keinot ja tunkeutua sen olentoon; vasta sen jälkeen hän kykenisi tositaiteellista tuottamaan. Näin hienotunteisena hän ei tahtonut esiintyä ennen kun tiesi kykenevänsä suorittamaan tehtävänsä loukkaamatta taidetta. Hän ei ollut niitä, jotka milloin tahansa ovat valmiit ottamaan minkä roolin tahansa ja väkisin pyrkivät tehtäviin käsiksi, ymmärtämättä mitä ne vaativat ja tuntematta voimiaan – mikä aina osottaa dilettanttimaisuutta ja enimmäkseen todistaa taiteellisen tulevaisuuden mahdottomuuttakin; hän päinvastoin pelkäsi tulla pakotetuksi esiintymään liiaksi ja liian varhain. Sentähden hänen esityksensä ei ollutkaan hätätyötä, vaan harmooninen taiteentuote, joka vaikutti miellyttävästi, kauniisti ja ylentävästi kuulijaan. Näin pitäen taidettaan korkealla ja vaatien paljo itseltään, Duncker, jolla oli pehmeä ja suloinen baritoniääni, ihan varmaan olisi tullut eteväksi laulajaksi ja tuottanut kunniaa maallemme. Hänen liian varhainen poismenonsa on suuri tappio erittäinkin Suomalaiselle oopperalle, joka oli häneen kohdistanut suuria toiveita, ja herättää vilpitöntä surua kaikissa taiteenystävissä."

Dunckerin hautajaiset tapahtuivat Helsingin hautausmaalla sunnuntaina 10/9 taajan ystäväjoukon ja Suomalaisen oopperan jäsenten läsnä ollessa. Sinä päivänä ei ollut näytäntöä.⁸⁶

* * * * *

Nyt on siirryttävä puheosastoon, joka kesäkuun ensi päivinä oli saapunut Mikkeliin ja 5/6 oli alkanut näytellä siellä. Tällä ennen käymättömällä paikkakunnalla annettiin 10 näytäntöä, viimeinen 25/6. Ohjelmisto käsitti enimmäkseen suuria näytelmiä, nimittäin Jeppe Niilonpojan, Viuluniekan, Sirkan, Narcisse Rameaun, Mariannen ja Roistoväen. Viimemainittu Karin (Christersonin) tekemä suomennos Overskoun 5-näytöksisestä huvinäytelmästä Pak, oli uusi ja esitettiin 24/6. Keskimäärin tuotti ilta noin 250 mk.⁸⁷ – Mikkelin ajan historiaan kuuluu kaksi kihlausta. Benjamin Leino ja Mimmy Hellstén tekivät näet siellä ikiliiton ja nti Tötterman otti vastaan kihlat kauppias Lindströmiltä Mikkelistä. Edellinen pari jäi yhä edelleen teatteriin, mutta jälkimäisen liiton kautta seurue menetti yhden jäsenen, joka oltuaan mukana alusta alkaen viime aikoina oli menestyksellä esiintynyt huomattavammissakin rooleissa. – Näytäntöjen päätyttyä enin osa seuruetta palasi Lappeenrantaan, siellä hajaantuakseen yhden kuukauden lomalle.

Heinäkuun lopulla kokoonnuttiin jälleen Savonlinnaan, jossa annettiin 5 näytäntöä, 27/7-6/8. Muun muassa näyteltiin Roistoväki, "jota nimeä fiinimpi yleisö näkyy pelkäävän". – Vilhon kirjeet tänä kesänä eivät olleet iloisia. Tulot Savonlinnassa olivat kyllä keskimäärin 268 mk illalta, mutta mihin se riitti, kun Pietarista saakka oli vaillinki kassassa ja kuukausi oli pidetty lomaa. Täytyi siis yhä pyytää rahoja Helsingistä. Ja sitten muut vastukset. Oli luvattu että Savonlinnassa saataisiin sali ilman vuokraa, mutta siitä huolimatta oli Vilho pakotettu rakennuttamaan näyttämön, joka maksoi noin 200 mk. Ei siis kumma, että hän huokailee: "Ette voi uskoa kuinka kurjamaiselta tuntuu muutella teatterista teatteriin, joissa ei ole kaikkein välttämättömimpiäkään koristuksia eikä edes ainoata huonetta, ainoata metsää!" Edelleen vaivasivat häntä yksityisten seurueenjäsenten juonittelut ja oikut, joista Vilhon täytyi kertoa pahimmat jo itsensäkin tähden, sillä asianomaiset eivät säästäneet "tohtoria" kuulemasta heidän mielipiteitään niin toisesta kuin toisesta. Kumminkin näkyy kaikesta, että uskollisempaa Suomalaisen teatterin palvelijaa ei ollut kuin Vilho. Paha vaan että hänen terveytensä yhä oli heikonlainen. Savonlinnassakin hän jälleen oli muutamia päiviä vuoteenomana.

Savonlinnasta mentiin Kuopioon, jossa ensi näytäntö oli 9/8. Täällä olo venyi pitkäksi, aina syyskuun loppuun, jolloin viimeinen näytäntö oli 27/9. Alkuaika olikin sangen edullinen: kuusi ensimäistä iltaa antoi keskimäärin 415 mk; mutta sitten tulot alentuivat ja olivat viimeisellä kahdella viikolla niin huonot, että keskimäärin saatiin vain 260 mk. Tähän tuli lisäksi että teatterista vaadittiin entistä korkeampi vuokra, 60 mk illalta. Seuraus oli että Vilhon, ennen kun seurue pääsi lähtemään, täytyi pyytää noin 1,000 mk apua. – Ohjelmistoon ilmaantui huomattava uutuus, kun J. Enlundin suomentama Oehlenschlägerin Aksel ja Walborg näyteltiin ensi kerran 1/9.

Kuopiossa melkein kaikki teatterin jäsenet kävivät tanssikoulua, "eräs ruotsalainen tohtorinna Lindh opettajattarena". Tästä Vilho ei pitänyt, syystä kun "tohtorinna" ei pystynyt opettamaan muuta kuin tavallisia seuratansseja; mutta toiset väittivät Bergbomin antaneen suostumuksensa. – Muutoin Vilho tapansa mukaan kertoo pikku piirteitä teatterin elämästä. Nummisuutareita katsomaan (8/9) hän oli toivonut täyttä huonetta, mutta todellisuudessa tuli ylen huono (282 mk). Suurin syy oli se, että samana päivänä oli syksyn ensimäinen tanssi-iltama, johon vietiin klanetinpuhaltajakin, niin että "kraatari Antreksen" täytyi puhaltaa huilua klanetin asemasta(!) Sitä paitse Vilho sanoo olevan "mahdotonta arvata vahinkoa, jonka Ahlqvistin ja hänen heimolaistensa parjauskritiikki⁸⁸ on meille sekä täällä että muuallakin tehnyt". – Markkinain aikana (14/9) oli yksi erittäin hyvä huone: 575 mk. Kaikki huokeammat paikat oli myyty, mutta useita kalliimpia nähtiin tyhjinä. "Kaupunkilaiset olivat poissa, ja syystä, sillä kovin tukalaa on näytellä niin tottumattomalle yleisölle kuin markkinaväki. Mitään oikeata rauhaa ei hartainkaan kuulija semmoisena iltana voi saada." – Teatterin jäsenistä pääsi Lundahl syyskuun 1 p: stä vapaaksi lähteäkseen Kööpenhaminaan opintomatkalle. Se tuotti paljo vaikeuksia ohjelmistoon nähden, kun hän oli ollut mukana niin monessa kappaleessa ja aina jossakin pääroolissa. – Toiselta puolen Kuopion aikana liittyi seurueeseen nti Kaarola Avellan ja on se luettava merkkitapauksiin näyttämömme historiassa. Jos luetaan pois hänen sisarensa nti Aura Avellan, joka lyhyen ajan toimi teatterissa (kts. siv. 93), ja nti Emilie Stenberg, jonka ala saavuttamansa iän tähden oli rajoitettu, oli nti Kaarola Avellan ensimäinen yläluokka-perheestä lähtenyt nuori nainen, joka antautui näyttelijättäreksi. Sitä paitse oli hän hartaalla työllä valmistautunut tätä uraa varten. Talvella 1874-75 hän ensin Tukholmassa oli harjotellut kaunolukua rva Betty Almlöfin johdolla, kesällä sen jälkeen Kangasalla koettanut täydellisentää suomenkielen taitoansa ja jälleen seuraavana talvena nauttinut mainitun etevän opettajattaren ohjausta näyttämötaiteessa. Tieto nti Avellanin tulosta Suomalaiseen teatteriin oli ilosanoma sen ystäville, sillä sanomattakin ymmärtää että ainoastaan vanha perinnäinen ennakkoluulo oli estänyt korkeamman sivistyksen omistaneita liittymästä siihen, ja tämän ennakkoluulon oli nti Avellan rohkeasti voittanut. – Toinenkin uusi jäsen tuli täällä seurueeseen, nimittäin Rietrikki Kauhanen, Kuopion lyseon oppilas. Hän oli muonakauppiaan poika ja 24-vuotias. Pieniä sivurooleja ylemmäs hän ei päässyt, mutta käytännöllisenä miehenä hän eri tavoin osottautui hyödylliseksi teatterille.

Sanoma Dunckerin kuolemasta saavutti seurueen Kuopiossa ja Vilho kirjoitti sen johdosta:

"Te olette eläneet kovin surullisia päiviä Dunckerin kuoleman tähden. Me voimme tuskin pitää asiaa totena, ja sentähden kaipauksemme on muuttunut enemmän kummastukseksi kuin todelliseksi suruksi. Minä, joka melkein joka hetki olen ollut pakotettu ajattelemaan kuolemaani, olisin sanonut sitä mielettömäksi, joka olisi luullut Dunckerin elämän loppuvan ennen kun minun. Terveyteni on jonkun aikaa taas ollut jotenkin hyvä, ja kummallista kyllä Dunckerin kuolemansanoma on ollut minulle hyvin suureksi lohdutukseksi, sillä nyt tunnen itseni kymmenen kertaa terveemmäksi kuin ennen."

Alkuaan oli kiertomatka ollut niin suunniteltuna, että seurue Kuopiosta lähtisi Ouluun, mutta jo Savonlinnasta Vilho esitti epäilyksiä tätä vastaan. Toiselta puolen tulisi matka kovin kalliiksi ja toiselta puolen oli ohjelmistoon karttunut liian vähän uutta, jota oululaiset eivät ennen tunteneet. Sitte päätettiinkin että teatterin oli pysyminen etelämpänä, lähinnä noudattaen kutsumusta tulla Jyväskylään, jossa ei koskaan ennen oltu teatteria nähty. Sinne siis matkustettiin Kuopiosta ja ensimäinen näytäntö (Työväen elämästä, Suorin tie paras ja Kihlaus) seurahuoneen pienessä salongissa oli 1/10. Yleisö oli erinomaisen tyytyväinen ja innostunut; olihan kaikki sille uutta! Mitä tämä merkitsi, näkee siitä, että kun Kuopiossa 23 näytäntöä 7 viikon aikana antoi keskimäärin 369 mk illalta, tuotti pienemmässä Jyväskylässä 16 näytäntöä 4 viikossa 411 mk illalta. Paitse pienempiä kappaleita näyteltiin Sirkka, Oma Toivoni ja Kavaluus ja rakkaus, kukin kaksi kertaa, sekä Jeppe Niilonpoika ja Sven Dyringin koti, kumpikin yhden kerran.

Eräs silloinen alkeisopistolainen⁸⁹ kertoo siitä innostuksesta, jonka teatteri herätti hänessä ja monessa muussa, jotka sinä syksynä Jyväskylässä ensi kerran näkivät varsinaisia näyttämöllisiä esityksiä: "Minusta tuntuu vieläkin, että ne olivat juhlanäytäntöjä, joka ainoa. Muistan kuinka vähistä varoista huolimatta 'täytyi' päästä niihin, ainakin joka 'premiääriin'. Ja eiköpähän ne näytännöt, niin pienessä kaupungissa ja siihen aikaan, olleet premiäärejä joka ainoa. Muistan myöskin, kuinka sitä ponnisteli läksyjen lukemisessa, että vain saisi aikaa päästä teatteriin." Sama kertoja luettelee muististaan kappaleet, jotka silloin näyteltiin ja näyttelijät, jotka hän silloin näki ensi kerran esiintyvän. Muiden muassa näyttää Ida Aalberg jo silloin suuresti ihastuttaneen nuoria katsojia näytelmässä Onhan pappa sen sallinut. "Mikä sulous! Minäkö yksin silloin huokailin hänen ikkunansa takana! Minäkö yksin ostin hänen pienen valokuvansa!" – Paitse kertojaa sai Jyväskylässä silloin pysyviä vaikutuksia näyttämötaiteesta seminaarin oppilas, nykyinen etevä laulaja Abraham Ojanperä, joka oli mukana avustamassa kun Sven Dyringin koti esitettiin, niinikään rva Minna Canth, joka tähän aikaan vain kirjoitteli pikku kertoelmia, mutta jonkun vuoden päästä oli ilmaiseva oikean neronsa näytelmänsepittäjänä, ja vihdoin postivirkamies Robert Kiljander, joka vastedes oli antava pirteitä huvinäytelmiä Suomalaiselle teatterille.

Viimeinen näytäntö Jyväskylässä oli 1/11, ja seuraavana iltana pitivät kaupunkilaiset seurueelle pienet läksijäispidot, jossa sitä kiitettiin käynnistä ja pyydettiin tulemaan vastakin. Sen jälkeen tapahtui lähtö. Aikomus oli ollut matkustaa suoraan Hämeenlinnaan; mutta kun ratsutilallinen Severus Konkola oli pyytänyt seuruetta tulemaan Jämsään ja luvannut vapaan matkan, päätettiin noudattaa kutsua. Tietysti oli joukossa semmoisia, joista ei tämä ollut oikein comme il faut, mutta Vilhosta oli, niinkuin todella olikin, varsin hauska koe kerran pysähtyä varakkaaseen maalaiskuntaan, oikein kansan keskeen. Jämsässä annettiin uudessa, vielä puutteellisesti varustetussa kansakoulun juhlasalissa neljä näytäntöä (5/11-12/11), joiden ohjelmat oli kokoonpantu pikku kappaleista (suurin oli Yhdistysjuhla, kotimaisia: Kihlaus ja Sotavanhuksen joulu, erikoisnumeroita: Sailor-boy ja Poika comique tanssit, joista edellinen oli annettu Jyväskylässäkin). Tulot tekivät yhteensä 1,043 mk. 75 p., siis noin 260 mk illalta. – Konkolan kustannuksella oli suurin osa puvustoa lähetetty Lahteen ja hän olisi höyrylaivallaan vapaasti vienyt sinne koko seurueenkin, mutta kun suora tie Hämeenlinnaan oli huokeampi kuin Lahden kautta ja rekikeli oli hyvä, matkustettiin kyydillä uuteen olopaikkaan.