Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia II», sayfa 5

"Mutta ei mitään kritiikkiä, en ole ollenkaan sillä tuulella."

"Kihlausta täällä ei ymmärretä. Minusta se on kerrassaan oivallinen, esitys niinikään. Jollei Kallio näyttelisi mitään muuta, saattaisi pitää häntä humoristina. Paitse Porvaria aatelismiehenä Deland pääosassa ennen muinoin ei mikään burleskimainen komedia ole siinä määrässä ilahuttanut minua. Mutta niinkuin sanoin, nenäliinatta en tullut toimeen."

"Ja mitä sanonkaan, kolme päivää peräkkäin täysi huone suomalaisessa teatterissa Haminassa! – Tänä iltana oli Emmyllä ja minulla pari markkinamiestä vieressämme, älykkäimpiä mitä olen tavannut. Toinen oli markkinoilla ostanut Koskisen historian. Me erosimme kuin neljä hyvää ystävää. Heidän huomautuksensa kappaleista ja näyttelemisestä y.m. olivat ymmärtäviä ja selviä. Ja kuinka moni herrasmiehistämme puhuu puuta heinää!"

"En ole koskaan Uudessa teatterissamme kokenut semmoisia iltoja kuin nämät, paitse silloin kun Lea näyteltiin ensi kerran. Jumala siunatkoon sinua."

Tyytyväisenä matkaansa palasi teatteri 23/10 Viipuriin. Siellä olivat laulajat puheosaston poissaollessa antaneet konsertteja 13/10 ja 21/10; kolmas seurasi myöhemmin 30/10. Ensimäisestä sanottiin W. T: ssä, että "teatterisali oli, niinkuin saattoi odottaa, melkein reunojaan myöten täyttynyt". Sen vaikutti etupäässä Emmy Strömerin maine, mutta myöskin halu oppia tuntemaan muutkin oopperan taiteilijat. Ja "me voimme vakuuttaa, että arvostelu miltei yksimielisesti oli esiintyjille edullinen". Toisessa oli vähemmän väkeä, syystä kun kaupungin hienosto erään kuolemantapauksen johdosta katsoi olevansa estetty menemästä laulajaisiin; mutta kolmannessa laulettiin jälleen täydelle huoneelle. – Sillä välin ja edelleen jatkettiin oopperaharjotuksia, jotka vaativat paljon aikaa, puhumatta erinäisistä vaikeuksista, joita ilmaantui milloin minkinlaisia. Niin esim. oli Lucian partituuri vielä saamatta, silloin kun puheosasto palasi Haminasta. Leipzigistä sitä oli turhaan kysytty, mutta Räävelistä oli sähkösanomavaihdon kautta saatu lupaus. Jos partituuri sittekin viipyy, Achté kirjoitti Bergbomille, niin ei ole muuta neuvoa kuin lähteä sinne noutamaan. Itse asiassa tavataankin myöhemmin laskuissa erä: "Matka Rääveliin 119 mk 56 p", joka tarkoittanee samaa asiaa.

Muutoin voimme näistä oopperan valmistuksista kertoa seuraavaa: Ainoastaan neidit Strömer ja varsinkin Emmy Strömer olivat ennen perehtyneet rooleihinsa. Viime mainittu oli näet jo Parisissa opettajansa johdolla laulanut osansa, mutta muuten hän oli tutkinut sen itsekseen – niinkuin ylipäätään kaikki oopperaroolinsa – jopa koskaan näkemättä sitä taikka niitä näyttämöllä esitettävän. Päästäkseen Lucian luonteen perille hän oli ostanut Walter Scottin romaanin Lammermoorin morsian ja sitä lukien harkinnut, miten Lucia oli käyttäytyvä kussakin mielentilassa ja kohtauksessa. Tämä oli tapahtunut Norjassa Valassaarilla. Toisin oli herrojen laita, joilla oli roolinsa opittavana niin lauluun kuin näyttelemiseen nähden. Enemmän kuin muilla oli Ericssonilla työtä, hänen kun oli laulaminen osansa vieraalla kielellä. Suomenkielen lausumisessa kaikki toverit parhaimman mukaan avustivat häntä. Mutta toiseksi oli hänen oppiminen liikkumaan näyttämöllä ja näyttelemään osaansa, eikä se ollut helppoa miehelle, joka ei koskaan ollut esiintynyt teatterissa. Tässä kohden kävi opetus niin että Ericsson ensiksi lauloi seisoen paikallaan ja katsellen Bergbomia, joka mykkänä, jonkunlaisena laulajan kaksoisolijana, näytteli hänen osaansa Emmy Strömeriä vastaan. Sen jälkeen tuli Ericssonin itsensä laulaa ja näytellä yhdellä kertaa. Onneksi sattui marraskuulla, että Lucia näyteltiin Pietarissa. Kaikki herrat lähtivät silloin sinne nähdäkseen oopperan, mikä tietysti oli heille erittäin opettavaista. Emmy Strömer sitä vastoin ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja totta tosiaan hän ei sitä tarvinnutkaan. Säestäjänä alkuharjotuksissa avusti hartaasti Wächter. Mitä taasen orkesteriin tulee, niin kuului kyllä oma soittokunta Bergbomin suunnitelmaan, mutta vastaiseksi ei sitä oltu saatu aikaan. Senvuoksi oli turvauduttava viipurilaiseen, E. B. Schneevoigtin johtamaan orkesteriin. Se oli kuitenkin pieni ja vanhassa (s.o. puoli säveltä tavallista korkeammassa) virityksessä, joka tietysti tuotti vaikeuksia.

Puheosasto esitti, alottaen uutta näytäntöjaksoa, ensiksi 24/10 ja 26/10 kaksi sekaohjelmaa: Erehdykset, N. Karin (Christersonin) suomentama Ämmän toruja (G. v. Moserin huvinäytelmän Gardinenpredigten mukaelma) ja Ei ollenkaan mustasukkainen edellisenä ja Sala-ampuja ja karjatyttö, Riita-asia sekä Kihlaus jälkimäisenä iltana. Sitten tuli 30/10 Bartholdus Simonis, Lemmenjuoma jälkikappaleena. Tästä näytännöstä, joka oli erittäin omansa herättämään viipurilaisten huomiota, Suomen Lehti lausuu:

"Kärkkäämmin mielin kuin tavallisesti riensivät viipurilaiset teatteriin, sillä jotakin erinomaista oli tuleva esiin – erinomaista siinä katsannossa, että kappale oli sotahistoriallinen ja tapaukset asetetut itseensä Viipuriin. Kun tiedettiin tekijän olevan nuoren ja suomalaisessa kirjallisuudessa vielä melkein tuntemattoman miehen, niin vaatimukset eivät olleet niinkään suuren suuria. Tykyttävin mielin kuitenkin odotettiin esiripun nousua, joka oli aukaiseva nykyiselle Viipurille näön kalliista muistoistansa aina v: lta 1656 asti. Ja katso! tuossa nyt ollaan yhtäkkiä muutettuna 200 vuotta takaperin menneeseen aikaan. Kun sitten kolmen näytöksen kappale oli loppuun näytelty, niin oli tyytymys sen oivallisuudesta noussut paljon yli mitä alussa oli uskallettu odottaa. Näyttäminenkin alusta loppuun asti kulki ylimalkaan vilkkaasti ja tasaisesti. Yleisön suosionosotus oli innollinen. Toisen näytöksen lopussa huudettiin rva Aspegren esille ja kappaleen loputtua tekijä, joka ei kuitenkaan ollut näillä maillakaan. Kappaleen viehättäväisyyttä enensi paljon sekin, että näkymön koristaminen tilaisuutta varten oli sangen hyvin onnistunut, ja on siitä erittäin saapuva kiitos kaupungin arkkitehti Odenvallille, joka ei ollut säästänyt vaivojansa muodostellessaan Viipurin vanhaa linnaa näkymön perälle ja vallit niin samaan muotoon, että sekin näkö oli romantillista(!). Ylipäätään sanoen tulee Bartholdus Simonis mielestämme aina olemaan arvollisena, suosittuna kappaleena suomalaisen teatterin repertoarissa."

Marraskuun 2 p. näyteltiin Deborah toisen kerran ja 4/11 Kosijat ja Lemmenjuoma, joiden välillä Emmy Strömer, Ericsson ja Bergholm suorittivat konserttiosaston. Korhonen huudettiin esiin, mutta jäi "luultavasti kainoudesta" tulematta. Seuraava näytäntö 7/11 annettiin Lydia Laguksen hyväksi, jonka ulkomaanmatka, arvatenkin puheosaston etua silmällä pitäen, oli lykätty tähän saakka, mutta joka vihdoinkin joulukuulla oli lähtevä. Ohjelma käsitti uuden kotimaisen kappaleen, rva Th. Hahnssonin 3-näytöksisen Ainoa hetki, sekä Ämmän toruja ja Laululintusen, jossa laulajatar jo oli esiintynyt toistakymmentä kertaa. Teatterissa oli runsaasti väkeä, ja resetinsaajalle ojennettiin "kukkaterttuja", joista yksi sisälsi kultaisen rannerenkaan "ja ehkäpä muutakin aineellista(!)" – Tämän näytännön johdosta eräs läsnä ollut (E – m) Wiborgs Tidningissä purkaa sydämensä sanoihin, jotka sallivat luoda katseen kaupungin seurapiireihin:

"Minä en kuulu ultrafennomaniseen puolueeseen, joka taivaita tavottelevilla titaaniaskeleilla(!) luulee voivansa asettaa suomenkielen siihen asemaan, mikä sillä kieltämättä ja oikeudella tulee isänmaassa olla, mutta en myöskään voi tyyneesti kärsiä, että nuorten taiteilijaimme kunnialliset ja menestykselliset harrastukset niin ilmeisesti ylenkatseellisella vaitiololla ja välinpitämättömyydellä jätetään huomaamatta kuin tähän saakka on tapahtunut Viipurin ruotsalaisen sanomalehdistön puolelta." (Sitten kirjoittaja erittäin lausuu näytännöstä 7/11:) "Lagus teki parastaan tyydyttääkseen puolueettoman yleisön kohtuullisia vaatimuksia; varmaan hän on ja tulee edelleenkin olemaan herttainen ilmiö suomalaisella näyttämöllä. – Ämmän toruja esitettiin todellisella taiturimaisuudella. Nti Savolainen, Kallio ja Vilho, ja varsinkin viimemainittu, saivat luonnollisesta ja teeskentelemättömästä lystillisyydestään vastaanottaa hyvin ansaittuja suosionosotuksia. Mutta muutkin myötävaikuttavat pitivät hyvin puoliansa." – Kun Bartholdus Simonis, Hääilta jälkikappaleena, oli näytelty toistamiseen, esitti seurue 11/11 ja 16/11 ensi kerran omin voimin Haria Tudorin. Tietysti tämä ei olisi tullut kysymykseenkään, jollei draama ennen olisi annettu rva Raan kanssa, ja ymmärrettävästi nti Heerman päähenkilönä oli ainoastaan varjokuva hänestä, mutta sittenkään yritys ei ollut kokonaan onnistumatta. Intohimoisessa runoteoksessa on näet paitse julmaa kuningatarta kansanvaltainen aines (käsityöläisen Gilbertin taistelu morsiamestaan kuningattaren kelvottoman suosikin kanssa), joka on omansa herättämään todellisempaa mielenkiintoa kuin runoilijan ylenpalttinen romanttisuus, ja se puoli oli Lundahlin ja rva Aspegrenin tulkittavana. Maria Tudor näytäntöjen välissä oli huomiota ansaitseva premiääri: 14/11 näyteltiin ensi kerran J. R. Danielsonin suomentama A. Denneryn 5-näytöksinen Marianne eli ylhäiset ja alhaiset, joka, rva Aspegren nimiroolissa, kaikkialla suosittuna kauvan pysyi ohjelmistossa.

Viimeinkin oli Lucia valmistunut esitettäväksi ja oli ensi näytäntö 21 p. marrask., josta siis Suomalaisen oopperan olemassaolo on luettava. W. T., joka niin ylhäiseltä kannalta oli katsellut puheosastoa, ei kieltänyt myötätuntoisuuttaan oopperalta, ja me tapaamme siinä innostuneita arvosteluja itse päätoimittajan, Lillen, kädestä. Jo ensi illan jälkeen hän sekä solistien että köörien esitysten johdosta kiittää "hyvää ja huolellista harjotusta", jota vastoin orkesterin säestys hänestä olisi kaivannut hillitsemistä. Päähuomio suodaan tietysti Emmy Strömerille:

"Suomalaisen teatterin ensimäinen oopperanäytäntö oli perjantaina reunojaan myöten täyden, mitä innostuneimman salongin edessä. – Nti E. Strömer oli ensi kerran esiintyessään näyttämöllä saanut vaikean tehtävän osakseen, Lucian roolin, ja sentähden me sitä suuremmalla tyytyväisyydellä voimme merkitä, että laulajatar kaikin puolin tyydytti ne toivomukset, jotka yleisö oli kohdistanut häneen. Nti Strömer menestyi täydellisesti ei ainoastaan yleisön suosionosotuksiin nähden, vaan etupäässä siinä tavassa, jolla hän kuvasi onnetonta, viimein mielipuolisuuteen saatettua Lammermoorin morsianta. Tietysti ei ollut odotettavissakaan, että hänen antamansa kuva olisi ollut täysin kehittyneen taiteilijan luoma, mutta nti Strömer omistaa epäilemättä kaikki ne ominaisuudet, jotka yhdistettyinä muodostavat taiteilijan. Draamallista eloisuutta, tunteen lämpöä ja hillitsemiskykyä, joka hylkää raivoisat tenhovaikutuksen tavottelut, antaakseen draamallisen kuvan esiintyä luonnollisessa yksinkertaisuudessa ja totuudessa sekä ennen kaikkea äänessä, jonka rikkaus ei saa loukata tunteen puhtautta. Varmaankaan emme ole ainoat, jotka tällä hetkellä lämpimästi onnittelemme nti Strömeriä sille uralle, joka ruusuineen ja ohdakkeineen avautuu hänelle. Tie ihanteiden taivaaseen vaatii vaeltajan kaikki voimat; mutta kannattaapa asettaa päämääränsä korkealle, kun tuntee olevansa voitosta varma."

Kun näytäntö oli annettu 27/11, sama kirjoittaja lausuu:

"Harvoin on arvostelijalle suotu tyydytys saada kokonaan unohtaa kielteinen puoli ja sen sijaan yksistään tuoda esiin ja painostaa ansiopuolia. – Tyyni, sopusointuinen esitys oli entistä varmempi ja pyöristetympi, yksityiskohdittain harkittu, älykkäästi ja hienosti suoritettu sekä varsinkin eräissä kohtauksissa semmoisen innostuksen leimaama, josta jokainoa katsoja lämpeni. Ei mitään kirkuvia, loukkaavia soraääniä. Nti Strömerissä ainoastaan jolloin kulloin katse taikka joku sävel laulussa ilmaisee sielunelämän häiriön, ja vain joskus, kun hillitsemättömän fantasian kuvat esiintyvät onnettoman hämärtyneessä hengessä, kuuluu viiltävä helähdys sen katkenneista jänteistä. Siten oikea taiteellinen käsitys, siten se kyky näyttäytyy, joka ei tarvitse lainata, vaan ammentaa oman sielunsa runsaudesta." – Koska myöhemmin kohtaamme seikkaperäisempiä arvosteluja Lucian esityksestä, tyytykäämme tähän todistukseen suomalaisen oopperan ensi askeleen onnistumisesta. Erittäin merkillistä on, että Emmy Strömerin harvinainen draamallinen kyky jo ensi hetkessä esiintyi niin mahdikkaana ja taiteellisesti kehittyneenä kuin arvostelijan ehdottomasta tunnustuksesta nähdään. Vastedeskin tulemme monesti huomaamaan, kuinka hän sai arvostelijan kokonaan luopumaan tavallisista, enemmän tai vähemmän sovinnaisista hyväksymislauseista. – Kolmas kerta annettiin ooppera 30/11 ja neljäs 2/12. Näistä näytännöistä tuotti täysissä markoissa ensimäinen 935, toinen 992, kolmas 853 ja neljäs 498, jota vastoin suurin tulo puhenäytännöistä oli ollut 581. – Joulukuun ensi päivinä antoi puheosasto viimeisen näytäntönsä Viipurissa. Siinä näyteltiin kaksi uutta huvinäytelmää: P. Hannikaisen 4-näytöksinen Lapsuuden ystävät ja Tyko Hagmanin suomentama Poly Henrionin Suuria vieraita (Grosse Gäste) ja niiden välissä Noita-ampujan 2: sen näytöksen ensi kuvaelma, joka oli varta vasten harjotettu.

Tämän jälkeen alkoi lauluosasto harjottaa Trubaduria, jota vastoin puheosasto matkusti Pietariin, johon sitä nyt on seurattava.

Marraskuun lopulla Vilho oli käynyt Pietarissa valmistamassa teatterin tuloa sinne. Rovasti Johannes Öhqvistissä hän sai hartaan neuvojan ja vuokrattuaan "Palmu" klubin salin hän luopui aikeestaan hankkia kannatusta, sillä Öhqvistin mielestä se olisi alentanut teatterin arvoa Pietarin suomalaisen väestön silmissä, joka varmaan mitä lämpimimmin vastaanottaisi näyttelijäseurueen. Tämä arvelu näyttäytyikin oikeaksi. Seurueen saapuessa asemalle oli siellä hevoset tilattuina ja jäsenet vietiin niinikään valmiiksi tilattuihin kortteereihin. Ja, mikä oli sitäkin parempi, jo ensi iltana 6/12 tulvasi teatteriin niin paljo väkeä, että "satoja palasi kotiin saamatta tilaa". Ohjelma oli: Työväen elämästä, Suorin tie paras ja Laululintunen – siis tuo sama, jolla monesti ennenkin oli alotettu. Kaksi edellistä kappaletta meni erittäin hyvin, mutta huono pianonsoittaja hutiloi vähän laulunäytelmän loppupuolella, mikä kumminkaan ei estänyt Lydia Lagusta miellyttämästä kuulijoita. Vilho, Korhonen ("joka näytteli, vaikka hän oli kovin sairas"), rva Aspegren ja nti Lagus huudettiin esiin ja lopuksi kaikki. "Arvaappas", Vilho huudahti kirjeessään Bergbomille, "vaikuttaako lämmin vastaanotto hyvin näyttelijöihin!" U. S: lle kirjoitti joku pietarilainen samasta näytännöstä:

"Suorin tie paras huvitti kovasti kuulijoita, hrat Kallio ja Korhonen sekä nti Savolainen tekivät tehtävänsä oivallisesti. Laululintusessa kuulimme ensi kerran suureksi ihastukseksemme kunnon Suomen neidin laulua, jota ei moni täkäläinen aavistanutkaan. Esiinhuutoa ja käsientaputusta kesti muutamia minuutteja. – Hiukan oudolta kuuluu tuokin, kun ennen näytännön alkua ei kuulunut tuskin yhtään suomen puhetta ensimäisillä tuoliriveillä, mutta jälestä tuntuivat kaikki ikäänkuin suomalaisilta(!)."

Tulot ensi näytännöstä nousivat 260 ruplaan ja koko ajalta laskettuna tuottivat näytännöt, 8 luvultaan, n. 200 ruplaa s.o. 670 mk puhdasta rahaa illalta (päiväkustannukset tekivät noin 40 r. illasta). Viipurissa oli 17 näytäntöä tuottanut keskimäärin 380 ja Haminassa 6 näytäntöä 385 mk illalta.

Toisen näytännön jälkeen (Laululintunen, Ämmän toruja ja Lemmenjuoma) Vilho oli vielä tyytyväisempi. "Suomalaisella teatterilla ei vielä ole ollut niin innollista ja ystävällistä yleisöä kuin nykyään." Huone aivan ahdettu – tulot 290 ruplaa – ja kuitenkin suuret laumat palasivat pääsemättä sisään. Riemastuskin oli suurempi kuin ensi iltana ja suuriakin vieraita oli ollut saapuvilla ja ilmoittaneet tyytyväisyytensä. Lydia Lagus sai kauniin kukkakiehkuran ja siihen kätkettyinä kultaiset hohtokiviset korvarenkaat ja rintakoristeen. Viimeisen kerran laulajatar esiintyi 12/12, jolloin ohjelmana oli Kalatyttö, Kuinka anopeista päästään, Hääilta ja Kihlaus. Kolmannessa kappaleessa täytyi Lydia Laguksen ja Himbergin toistaa joka laulu – niin oli yleisö mielissään. Samana päivänä näyttelijät olivat kutsutut päivällisille Öhqvistin luokse, jossa teatterin tulevaisuuden malja juotiin samppanjassa. Siellä oli arveltu, että teatteri voisi olla Pietarissa vähintäin kolme kuukautta vuosittain! – Lydia Lagus erosi seurueesta 13/12 ja lähti insinööri O. Bergbomin suojissa ensimäiselle opintomatkalleen, Wieniin.

Tämän jälkeen annettiin vielä viisi näytäntöä: Viuluniekka kaksi kertaa, 16/12 ja 25/12, jälkimäinen suomalaisen ja virolaisen seurakunnan turvattomien lasten hyväksi; Marianne 23/12 sekä vihdoin kaksi ohjelmaa, joissa kummassakin oli neljä pikku kappaletta 20/12 ja 27/12. Bergbom oli määrännyt Th. Banvillen Gringoiren harjotettavaksi ja näyteltäväksi, mutta pitkät välit ja muut pietarilaiset olosuhteet pakottivat Vilhon rajoittamaan harjotukset kaikkein välttämättömimpään. Viimeisissä näytännöissä jouluviikolla oli vähemmän väkeä kuin edellisissä, mutta sittekin tuli yleisön suosio huomattavasti näkyviin. Nti Heerman sai näet kauniin emaljoidun kultakellon ja nti Tötterman kultaiset korvarenkaat ja rintakoristeen, sekä rva Aspegren helmillä koristetun kultasormuksen. Seurue saattoi siis palata kotimaahan tyytyväisenä käyntiinsä rajan toisella puolella. Se tapahtui vuoden viime päivinä, ja matka suunnattiin suoraan Turkuun, minne oopperaosastokin oli vähän myöhemmin saapuva. – Kääntykäämme jälleen sen puoleen.

Trubadurin harjotuksiin ei ollut paljo aikaa käytettävänä, sillä joulu lähestyi ja Viipurissa ei aiottu viipyä kauemmin kuin vuoden loppuun. Ensimäinen näytäntö tapahtui Bergbomin ollessa saapuvilla 19/12 ja toinen 21/12. Totta kyllä oli erinäisiä numeroita jätetty pois ja esityksessä huomattiin paikottain että kiirettä oli pidetty, mutta siitä huolimatta oli menestys varsin tyydyttävä. W. T: ltä saivat tunnustuksia ei ainoastaan Emmy Strömer – Leonora ja Sofie Strömer – Azucena, vaan myöskin Ericsson – Manrico, Achté – Luna ja Bergholm – Fernando. Ensin mainittu sai sitä paitse ensimäisessä näytännössä vastaanottaa erikoisesti pätevän todistuksen siitä ihailusta ja kunnioituksesta, jonka hänen taiteensa oli synnyttänyt yleisössä. Erään kukkakimpun ohella annettiin hänelle yksi 500 Thalerin obligatsioni (lähes 2,000 mk.).

Vietettyään joulunaaton Strömer-neitien luona, joita nyt niinkuin koko ooppera-aikana heidän äitinsä seurasi, ja koko toisen joulupäivän rovasti Forsténin perheessä (nti Anna Forstén oli ollut Strömer-neitien ystävällinen opas ja avustaja vieraalla paikkakunnalla), lauluosasto antoi vielä 30/12 yhden näytännön, jossa esitettiin Trubaduri (II ja IV) sekä Noita-ampuja (II. 1). Varsinainen hyvästijättö oli kumminkin 2/1 toimeenpantu konsertti seurahuoneen salissa, jonka aiheutti viipurilaisten usein lausuma toivomus saada kuulla taiteilijain laulavan tässä kaupungin parhaimmassa musiikkihuoneessa. Ohjelma oli pääosissa kokoonpantu laulunumeroista, jotka oopperanäytännöissä olivat herättäneet enimmin suosiota. Säestäjänä avusti Richard Faltin, joka näinä päivinä oleskeli Viipurissa.

Seuraavana päivänä lähdettiin Turun matkalle, aavistamatta mitä seikkailuja oli tulossa. Hämeenlinnaan asti meni kaikki hyvin, sillä sinne päästiin rautatietä; mutta siitä alkaen oli palattava alkuperäisemmälle kulttuurikannalle, toisin sanoen oli matkustettava kyytihevosilla. Matkatoverit jakaantuivat kahteen Helsingistä lähetettyyn kuomirekeen, niin että toisessa istuivat Strömer-neidit baritoni ajajana ja toisessa rva Strömer basson ja tenorin seurassa; tavarat ladottiin kolmanteen rekeen. Alussa sujui matka mainiosti, mutta mitä etemmäs tultiin sitä huonompi oli keli. Jos olisi ollut lunta, olisi voitu yölläkin matkustaa ja pian olla perillä, mutta mitä tehdä kun reet eivät luistaneet, oliko jäätävä majataloon odottamaan lunta, vai jatkettava kurjilla maalaisrattailla? Silloin Achté ehdotti, että seurue poikkeaisi noin peninkuorman päässä valtamaantieltä olevaan Kiikkalan pappilaan, hänen lankonsa ja sisarensa kirkkoherra Oskar Grönholmin luokse. Olisihan keliä odottaessa mukavampi oleskella pappilassa, jonka vieraanvaraisuudesta hän meni takaukseen. Toiset suostuivat mielellään ja niin poikettiin Kiikkalaan päin. Mutta ennen kuin sinne saavuttiin, oli myöhäinen ilta käsissä. Oli pimeä kuin säkissä, sillä tähtiäkään ei näkynyt ja tie oli paljas. Achté ajoi muitten edellä ja eteenpäin liikuttiin askel askeleelta, siksi kunnes yhtäkkiä kuului voimakas hämmästyksen huuto baritonin suusta; reki seisoi kuin naulattu ja hevoset loittonivat tasaista astuntaa. Hevosten kiskoessa raskasta rekeä hiekassa olivat valjaat jotenkin irtaantuneet siitä. Ilman muuta valaistusta kuin mitä hetkisen palavat tulitikut antoivat, oli siinä kova edessä ennen kuin hevoset saatiin kiinni ja valjaat miten kuten kuntoon, niin että jälleen päästiin eteenpäin. Onneksi oltiin vain noin kilometri pappilasta kun vastoinkäyminen tapahtui ja perille sitä vihdoin tultiin – Achté puolestaan kävellen ja taluttaen hevosia.

Oudot vieraat olivat tietenkin tervetulleet, eivätkä ne jääneet sinne ainoastaan yöksi. Keliä odotettiin kokonainen viikko. Minkä tavallisuudesta eroavan sävyn elämä pappilassa sai oopperaseurueen kautta, on helpommin ajateltavissa kuin kuvattavissa. Loppiaispäivänä oli kutsut ja silloin kuuluu tanssitunkin, mutta sitä kummempi oli että Lucian ja Trubadurin intohimoiset sävelmät kaikuivat suomalaisen pappilan rauhaisissa huoneissa. Lunta vaan ei satanut, ja lopultakin täytyi ajatella lähtöä. Turvattiin kesä-ajoneuvoihin ja eteenpäin kuljettiin, joskaan ei seikkailuitta. Olihan kyllä uhkaava tapaus se, kun rva Strömer tenorin ja basson kanssa pimeässä ajoi kumoon, mutta onneksi säilyivät jäsenet ehjinä, ja viimein koko seurue terveenä, äänet heleinä ja muuten hyvällä tuulella ajoi Turun seurahuoneen pihalle. Siellä Bergbom riemuisesti vastaanotti heidät avoimin sylin. Eikä ihme että hän oli iloinen, sillä oopperaseurueen häviämisestä tietymättömiin oli jo sanomissakin puhuttu!

Tässä vuodenvaihteella on taas vähä huomiota suotava henkilöille, jotka piilevät teatterin toimen takana. Sentähden otamme seuraavat rivit eräästä Emilie Bergbomin kirjeestä Florellille (18/1):

"Maisteri haluaa tietää, kuinka meidän on laita. No niin. Ossian lähti päätettyään työnsä ulos maailmaan ja matkustanee luultavasti näinä päivinä Wienistä. Kaarlo lähti loppiaispäivänä Turkuun ja on vielä siellä. Aura Avellan seurasi mukana (kauhea matka kyytirattailla) ja esiintyi ensi kerran viime keskiviikkona suurella menestyksellä Lemmenjuomassa. Hänellä on kaunis ja voimakas ääni sekä sangen hyviä näyttämöllisiä taipumuksia. Täällä hän on esiteltävä yleisölle pienessä Flotowin 1-näytöksisessä operetissa Veuve Grapin. Auran debyytin jälkeen piti Kaarlon lähteä Kuitiaan [Paraisiin, Heurlinien luokse]. – Teatteri menestyy hyvin Turussa; melkein yhtä hyvin kuin Pietarissa. Tulevana keskiviikkona annetaan Trubaduri, Lucia siellä olon loppupuolella; täällä alotetaan Lucialla. Että Emmy Strömer on onnistunut oivallisesti, sen kai maisteri tietää. Hän on sitä paitse ollut erinomaisen rakastettava ja kiltti ja tulee hyvin toimeen Achtén kanssa, mikä kaikki on erittäin hauskaa. – Kolmas ooppera täällä on oleva Musta Domino. Lalli ja Nummisuutarit otetaan myös tänä keväänä näyteltäväksi. – Jos teatteri saa valtioapua tänä keväänä, niin alkavat Achté ja Kaarlo toimeenpanna omaa kotimaista orkesteria. – On lystillistä Ruotsalaisen teatterin kanssa. Mihin vain tulee, huudetaan ah! ja voi! Kiseleffille hänen sopimattomuudestaan ja kelvottomuudestaan y.m. Kun Kaarlo aikoinaan moitti teatterin suuntaa, oli hän julma kerettiläinen, ja nyt huutavat juuri samat, jotka silloin olivat syypäät siihen, taivaaseen saakka kuinka teatteri on mennyt alaspäin ja panevat kaiken syyn Kiseleffin niskoille ajattelematta, kuinka suuri osa heillä itsellään on siinä ollut ja kuinka he ovat ajaneet hänet siihen. Tietysti on hänen syynsä, että hän ei ymmärtänyt että päämäärä oli asetettava hetken oikullisia suosionosotuksia korkeammalle, mutta kyllä minusta 'hänen ja teatterin ystävät' nyt ovat mielettömiä ja kiittämättömiä. Olen jo monesti innokkaasti puolustanut häntä, nyt hän on heitettävä pois tieltä niinkuin vanha huonekalu ja hänen hartautensa ja uhrautuvaisuutensa unohdetaan. Saa nähdä kuka saadaan tulevaksi vuodeksi toimitusjohtajaksi; mainitaan Armfelt, Pinello y.m., mutta ei niistä yksikään ole Kiseleffin vertainen. Muistaako Maisteri, kuinka epäkohteliaasti ukko Cygnaeus tuupattiin pois? 'Kaikki on maksettava', on tapa sanoa. – Ukko Cygnaeus on ihmeen reipas; uuden vuoden päivänä aamupuolella me ynnä melkoinen joukko suuren teatterin nuoria daameja olimme kutsutut hänen luokseen kahville, suklaalle y.m. Ei voinut ollenkaan huomata, että hän oli ollut niin sairas kuin oli muutamia vuosia sitten. – Mitä kuuluu Idasta [Basilier]? Saa nähdä eikö hän vielä tulevaksi vuodeksi jää Tukholmaan, jossa hänen asemansa on niin erinomaisen hyvä? Jos hän viipyisi siellä tulevan vuoden ja tulisi tänne toukokuulla 1875, niin otettaisiin Mignon²⁸ esitettäväksi – hän, Strömer ja Duncker yhdessä." – Tämä kirje, joka näyttää kuinka Bergbom-sisarusten elämä ja ajatukset kohdistuivat teatteriin, ei kaivanne selityksiä. Toki lisäämme siihen mitä Emilie mainitsee orkesterista, että Achtén kirjeissä Kaarlolle sama asia oli puheena. Oman orkesterin tarve oli käynyt yhä tuntuvammaksi. Viipurissa oli Schneevoigt orkesterinsa kanssa avustanut, mutta ymmärtäähän sen mitkä vastukset siitä syntyivät, kun sieltä lähdettyä ensin Turussa ja sitten Helsingissä oli työskenneltävä uuden orkesterin kanssa. Achté mainitsee Viipurissa tavanneensa henkilöitä, jotka osottivat mielenkiintoa asiaan, ja hän viittaa toivokkaasti hankkeessa olevaan erityiseen osakekirjoitukseen soittokunnan aikaansaamista varten. – Samoissa kirjeissä Achté sanoo Emmy Strömerin saaneen houkuttelevia tarjouksia Norjasta. Siellä oli L. O. Josephson, kutsuttuna teatterijohtajaksi Kristianiaan, päättänyt perustaa oopperankin ja tahtoi saada nti Strömerin primadonnaksi. "Saatuani kuulla tämän", Achté kirjoittaa, "pyysin hänen kerta kaikkiaan kehottamaan heitä luopumaan houkutteluistaan, johon hän myös näytti olevan taipuvainen." Niinkuin tiedämme laulajatar jäikin kansallisen oopperamme tähdeksi.

Keskellä elämän rientoja välähti kuoleman viikate. Kun puheosasto matkusti Pietarista Turkuun, poikkesi yksi seurueen nuorimpia jäseniä, Korhonen, Helsinkiin, mennäkseen sairaalaan. Ylempänä on ohimennen mainittu että Korhonen Pietarissa näytteli ensi iltana, "vaikka hän oli kovin sairas". Tauti joka oli iskenyt kyntensä 23-vuotiaaseen näyttelijään oli hivuttava keuhkotauti, jota levoton teatterielämä vain oli omansa jouduttamaan. Korhosen tullessa Helsinkiin hänen tilansa olikin toivoton ja jo 30 p. tammik. hän vaipui ikuiseen lepoon. Hautaus tapahtui (teatterin kustannuksella) Helsingin luterilaisella kirkkomaalla 7 p. helmik. Morgonbladetissa Bergbom omisti vainajalle seuraavat muistosanat:

– "Nuoren taiteilijan kuolema on tuottanut kotimaiselle näyttämötaiteelle tappion, joka voi näyttää keveältä, jos pitää silmällä ainoastaan mitä hän on ennättänyt aikaansaada; mutta joka on tuskallinen, jos ajatellaan niitä toiveita, joita hän herätti. Korhosen oli sallittu astua vain ensimäiset horjuvat askeleet taiteilijan uralla, mutta raitis, hyväsävyinen huumori, jolla hän käsitti ja näyttämöllä esitti useita laatukuvia todellisesta elämästä, oikeutti toivon, että hän kerran olisi kyennyt tositaiteellisesti tulkitsemaan suomalaisen komedian kansallisia luonteita. Varmaan moni Suomalaisen teatterin ystävä mielihyvällä muistelee pikku oppipoikaa Jooseppia (Kihlaus), koulumestaria (Suorin tie paras), Silmänkääntäjää, räätälinsälliä Pikistä (Hölmölän maailmanparantajat) ja kyläräätäliä Sipiä (Valtioviisas kyläräätäli) y.m. Mutta vielä enemmän myötätuntoisuutta vainaja herätti niissä, jotka tutustuivat häneen, hänen sydämelliseen, niin sanoaksemme lapsenhurskaaseen innostukseensa kaikkeen ihanteelliseen elämässä, mikäli se vain ilmaantui kauneuden tai isänmaallisuuden muodossa. Tämä innostus raivasi hänelle myöskin itseoppineen vaivaloisen tien sivistykseen. – Korhosella oli kauniita kirjallisiakin taipumuksia. Melkein kuumeentapainen fantasian rikkaus pakotti hänet alituiseen tuotteliaisuuteen. Paitse valmiita runollisia teoksia hän kyhäsi lukemattomia luonnoksia. Olisi voitu toivoa, että tämä kuohuva fantasia olisi seljennyt ja tulevaisuudessa löytänyt tyydyttävän muodon – tähän saakka hän oli tuottanut ainoastaan lupaavia, mutta kypsymättömiä kokeita. Suomalaisen teatterin ohjelmistoon on hänen teoksistaan otettu: Kosijat, komedia 2: ssa näytöksessä. Toverit häntä rakastivat ja arvossa pitivät".²⁹

Kertoessamme Suomalaisen teatterin Turussa olosta, voimme nojata E. Nervanderin arvosteluihin, joka 1873 v: n lopulla oli sinne muuttanut ruvetakseen uuden lehden, Åbo Postenin, toimittajaksi. Hänen kirjoituksissaan kohtaamme sekä asiantuntemusta että myötätuntoista ymmärtämystä, mikä ansaitsee sitä enemmän mainitsemista kuin tavallista oli että toista tai toista puuttui.

Puheosaston näytännöt alkoivat 2/1. Yleisö, joka sinä iltana oli tullut katsomaan Viuluniekkaa, ei riittänyt täyttämään teatteria, mutta silti se lämpimästi tervehti kansallista taidelaitosta. "Ylipäätään tuntui siltä, että suomalainen näyttämö meidänkin paikkakunnallamme puhui kotimaan kieltä yleisölle, joka täysin oivalsi onnen ja kunnian että maallamme on kansallinen teatteri." Enimmät suosionosotukset sai Lundahl, jonka "sympaattinen, taiteellisesti harkittu esitys ensi hetkestä kiinnitti yleisön huomion".

Sitten seurasi kolmen viikon aikana näytäntö näytäntöä, joissa tuntemamme ohjelmisto esitettiin. Kymmenestä ensimäisestä näytännöstä olivat tulot keskimäärin 578 mk, mutta nousivat Topeliuksen syntymäpäivänä (14/1) 916 markkaan. Silloin olivat piletit loppuun myydyt ja yleisö "hienoa". Syynä oli paitse päivän merkitystä se, että nti Aura Avellan³⁰ silloin esiintyi ensi kerran: Ohjelma oli: Saaristossa, Sotavanhuksen joulu ja Lemmenjuoma, jossa viimemainitussa kappaleessa 18-vuotias vasta-alkaja astui näyttämölle. Ja debyytti "muodostui miellyttäväksi yllätykseksi". Reipas, viehättävä laulajatar ja näyttelijätär valloitti kohta yleisön ja huudettiin esiin kaksi kertaa. Ohjelman ensi näytelmää arvosteltiin vähemmän suosiollisesti; Nervanderin mielestä esityksessä ei ollut tarpeeksi historiallista ajanväriä ynnä siihen kuuluvaa suloa ja siroutta. Mitä nti Avellaniin tulee, arvosteltiin häntä seikkaperäisemmin, kun hän oli laulanut Laululintusessakin. Hänellä on, sanoo Å. P., "raikas ja miellyttävä ja jotenkin harjotettu ääni ja jatkettuaan opintojaan hän toivottavasti on saava kunnioitetun sijan operetin alalla. Nti Avellan osaa jo sangen vapaasti liikkua näyttämöllä ja lausuu sanottavansa puhtaasti ja ilmehikkäästi, joskin liian nopeasti". – Maria Tudor näyteltiin 16/1 ja nti Heermanista sanotaan, että "hänen käsityksensä oli selvä ja varma ja että näytteleminen oli odottamattoman voimakas". Muutoin tietysti rva Aspegren täälläkin tunnustetaan ensimäiseksi naisten rivissä, samoin kuin Lundahl miesnäyttelijäin. Muista mainitaan ensi kerran Benj. Leino, hän oli, Å. P: n mukaan, muita parempi huvinäytelmässä Suuria vieraita. – Saavuttuaan Turkuun oopperaosasto oli alkanut ahkerasti harjottaa Trubaduria. Köörit olivat näet täydennettävät paikkakunnallisilla lauluvoimilla ja koko ooppera saatava käymään uuden orkesterin kanssa, jonka johtaja oli ruotsalainen professori O. Byström. Noin puolentoista viikon päästä 23/1 oli ensi näytäntö. Esitys oli silloin vielä raskaanlainen ja lennoton, mikä ei estänyt yleisöä suomasta vilkkaita suosionosotuksia esiintyville ja esiinhuutamasta Bergbomia, mutta jo toisella kerralla myönnettiin siinä olevan eloisuutta ja reippautta, loistoa ja varmuutta, jotka ansiopuolet sitten kasvamistaan kasvaen tuottivat sävelteokselle sille ominaisen, kauniin, etelämaisen hohteen. Niin sanoo Nervander, joka, kun ooppera oli näytelty viisi kertaa, laajasti eritteli esitystä. Trubaduri annettiin näet paitse mainittuna päivänä 25/1 ja 27/1 sekä 6/2, 8/2 ja 12/2. Arvostelusta, jossa ensi kerran huomautetaan samoista loistokohdista, jotka myöhemmin Helsingissäkin herättivät ihastusta, teemme seuraavat otteet: