Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III», sayfa 28

Näin peruutettuaan syytöksensä Bergbomia kohtaan, jota hänen "kaikissa tapauksissa tuli kiittää kehityksestään kirjallisessa suhteessa", kirjoittaja kääntyy toisia vastaan: "Minut oli tehty suomalaisena dramaturgina mahdottomaksi – se totuus kävi minulle lopullisesti selväksi, kun vuosi sitten luin A. Meurmanin tuomion Papin perheestä. – Minulle on kerrottu, että kun Kovan onnen lapsia näyteltiin, läksi Meurman kesken toisen näytöksen pois, ja meni suoraa päätä senaattori Yrjö-Koskisen luokse, joka ei teatterissa ollut. Seurauksena tästä oli, että mainittu senaattori seuraavana päivänä valtioavun menettämisen uhalla kielsi kappaleen näyttelemisen. – Rein taas itse minulle selitti, että – hän lukiessa oli saanut vallan toisen käsityksen kappaleesta. Hän siis ei voinut vaatia kappaleen alaspanemista. – Uusi johtokunta ilmottaa hyväksyvänsä edellisen johtokunnan pannaanjulistuksen, koska se ei ollut korjannut sen menettelyä. Miksi hän ryhtyisi Kovan onnen lapsia korjaamaan? Olihan hän noudattanut Bergbomin neuvoja. Se onkin hänen paras kappaleensa. Nyt sanoo Bergbom Topra-Heikkiä Rinaldo Rinaldiniksi, ennen 'draamallisesti loistavaksi ilmiöksi'."

"Tohtorin mielestä siinä on minulle tarpeeksi hyvitystä, että kappale yhden kerran näyteltiin. – Voin hyvin sanoa, että minulta meni Kovan onnen lapsiin kahden vuoden työ ja vaivat. Minun mielestäni olisi kohtuus kumminkin vaatinut, että minulle olisi hiukan palkkaakin työstäni maksettu. Sitä ei otettu kysymykseenkään. – Nyt selitetään, että teatteri suhteessaan kirjailijoihin on 'affääri', ja elleivät kirjailijat valvo etujaan, niin syyttäkööt typeryyttään." [Tämä viittaa Matin kirjeeseen U. S: ssa, jossa oli sanottu, että teatterin täytyy ajatella omaakin etuaan.] "Käsitykset 'fennomania' ja 'svekomania' eivät minulle enää eksisteeraa. Ne ovat menneitä. Aika on nyt toinen, ajan tarpeet ovat toiset. Ruotsalaisia ei meistä millään mahdilla enää tule, mutta meidän on katsominen, ettei meistä tule venäläisiä. Siihen vaaditaan, että entinen kieliriita loppuu ja huomataan ei ainoastaan tarpeettomaksi mutta vaaralliseksi. Se hituinen mikä meillä vielä on jäljellä ruotsalaista kulttuuria, ei estä eikä paina suomalaista henkielämää, siinä on kansallisuudellemme vaan tukea, ei haittaa, sillä se on side, joka yhdistää meitä Länsi-Euroopan sivistykseen ja varjelee senkin kautta idästä tulevia vaaroja vastaan." – "Suomi on ja pysyy äidinkielenäni. Sillä kielellä tulen edeskinpäin kirjoittamaan, sen mukaan kuin fennomaanisten johtajain poliisitoimi suinkin sallii. – Ne ovat merkinneet minut 'turmiolliseksi kirjailijaksi'. – Tiesin, että tämä askel, jonka otin, kipeästi koskisi Teihin ja Emiliehen. Se tieto pani minut kauan epäilemään ja raskaalta se vielä nytkin tuntuu. Mutta minulla on velvollisuuksia myöskin itseäni kohtaan." – Sitten taas Meurmanin ja Yrjö-Koskisen hyökkäyksistä häntä kohtaan. U. S: n huomautus, miten teatterin johtaja oli avustanut häntä ja Numersia, herätti halun koettaa tulla toimeen omilla voimilla. – "Elkää siitä loukkaantuko, Tohtori, että näin sanon! Iloinen olisin, jos joskus se päivä vielä koittaisi, että voisimme yhdessä taaskin työskennellä ja minä taaskin saisin Teidän neuvojanne hyväkseni käyttää."

"En voinut Teitä pitää solidaarisena noitten kirjoitusten kanssa, sillä olittehan silloin Parisissa. Minusta tuntui kuin olisi meitä kirjailijoita pidetty kuin koiria, joita, kun luupala annetaan suuhun, niin potkaistaan syrjään (!)" – "Olen puhunut Teille suoraan ja avonaisesti. Ikävä olisi, jos juopa tämän kautta vaan laajenisi välillämme. Varsinkin kun elämä on niin lyhyt." – Bergbomin vastaus (3/10) näyttää, että hän tahtoi välttää väittelyä ja ylipäätään kaikkea, joka ei koskenut pääasiaa:

"Kunnioitettava Rouva! Kiitän Teitä kirjeestänne. Sydämeni heltyi nähdessäni, että ihmisinä vielä olemme ystävyksiä, vaikka olot ovat niin surkeasti vierottaneet meidät toisistamme. Niin – sekä olot että me itse. Tietysti minullakin on ollut vikaa. Te viittaatte siihen. Luultavasti olen liian omavaltaisesti noudattanut ainoastaan omaa ajatussuuntaani enkä tarpeellisella varovaisuudella katsonut, oliko se myöskin niiden, joiden kanssa olin tekemisissä." – "Oikeassa olette. Tarpeetonta on riidellä kaikista pikkuerehdyksistä ja pikkuvirheistä, joita mahdollisesti on tehty niin toisella kuin toisella puolella. Voihan muisto pettää, puhumatta siitä että saman henkilön ajatukset eri aikoina ovat erilaiset. Niin eivät Reinin sanat Teille ja minulle ole ristiriidassa keskenään. Toista hän minullekin puhui nähtyänsä, toista luettuansa draamanne."

"Vielä vähemmän ovat entinen kiittävä arvosteluni ja myöhemmät korjausehdotukseni Kovan onnen lasten suhteen ristiriitaiset keskenään. Nytkin Topra-Heikki on minusta 'draamallisesti loistava ilmiö'. Mutta silloin kuin nytkin väitin Teidän yksityiskohdissa antaneen hänen puhua kieltä, joka ei tunnu luontevalta. Tuon sanan 'Rinaldo Rinaldinimaisuus' otin jostakin arvostelusta, koska se selvästi, vaikka ehkä liian jyrkästi, osotti mitä tarkotin. Tietysti en sillä sanonut, että Topra-Heikki olisi niin surkea henkilö kuin Rinaldo Rinaldini, taikka tahtonut vertailla Teidän taideteostanne Vulpiuksen raakaan kyhäelmään. Ottakaamme sitte toinen esimerkki, joka ei voi Teitä loukata, se kun on kirjallishistoriallisen sankarin teoksesta. Valtaavana, vaikuttavana ja ikimuistettavana ilmestyy viime vuosisadan vallankumouksen paatos Schillerin Kaarle Moorissa. Mutta emmekö olisi kiitolliset, jos tekijällä olisi enemmän sitä taiteellista malttia, joka häneltä (niinkuin Teiltäkin) puuttuu. Mutta – arvelette kai – koska itse myönnätte, että muistutuksenne koskee sivuseikkaa, miksi ehdotatte muutosta, joka on minulle vastenmielinen, eihän teokseni arvo riipu siitä. Totta sanotte – ei suinkaan sen arvo, mutta sen menestys, erittäinkin sen menestys näyttämöllä. Sen hyväksi tekijä rauhallisella omallatunnolla saattaa tehdä pienen uhrin."

"Kiitollinen olen Teille siitäkin, että koskettelette erästä 'kohtuuden' puutetta, johon minä yksinäni olen syypää. Kun draamanne sai niin armottoman kohtalon, tahtoivat samat miehet, jotka sen ohjelmistosta karkottivat, kuitenkin maksaa Teille tavallisen palkkion. Minusta se tuntui niin loukkaavalta, että Teidän puolestanne panin jyrkän vastalauseen sitä vastaan. Käsitän nyt kuinka ajattelemattomasti, jopa väärinkin tein olettaessani Teidän välttämättömästi katselevanne asiaa samalla tavoin kuin minä. Onnekseni voin korjata ainakin sen erehdykseni. Myötäseuraavan vekselin lähetän sitä varten." [Teatteri suoritti nyt 600 mk tekijäpalkkiona Kovan onnen lapsista.] "Yksi kohta kirjeessänne teki minuun syvästi surullisen vaikutuksen: Tuo pintapuolinen, miltei kevytmielinen arvostelu maamme asemasta. Onko Snellman siis elänyt ihan turhaan tässä maassa, koska nekään henkilöt, jotka (niinkuin Te) ovat henkisesti istuneet hänen jalkojensa juuressa, eivät ole paremmin häntä ymmärtäneet. Onneton, jos se mitä kirjoitatte olisi totta, niin koko entinen kirjallinen toimenne olisi ollut suorastaan turmiollinen ja parasta olisi, että Te polttaisitte kaikki teoksenne Murtovarkaudesta alkaen Kauppa-Lopoon asti. Mutta pahin seikka on, ettette usko mitä kirjoitatte. Jos tosiaan uskoisitte, että meidän svekomaanimme valtiollisista syistä tarvitsevat tukea, niin olisitte tietysti antanut draamanne – Arpelle."

"Asian laita on toinen. Politiikasta tässä ei ole kysymystä. Ei hituistakaan. Mutta ei edes kulttuurisvekomaniasta. Kysymys on tämä: Pitääkö tässä maassa muukalaisvallan vai oman kansan hengen vallita?" – Jo 6/10 Minna Canth sepitti vastauksen, ja ääni oli siinä muuttunut.

Siitäkin vielä pari otetta:

"Rakas Tohtori! Te kokootte tulisia hiiliä minun pääni päälle! Jos olisitte pitkittänyt vihaanne ja ollut 'orimlig', niinkuin tapanne on silloin kun suututte, jos olisitte repinyt sillat pois minun jälkeeni, niin helpommin olisin kulkenut sitä tietä, jota lujasti olin päättänyt kulkea. Nyt kun sydämenne niin pian jälleen heltyi ja Te olette minulle hyvä niinkuin ennenkin, on minun niin vaikea – niin hirmuisen vaikea. Eikähän ole asia kuitenkaan muuttunut heidän suhteensa, herrojen Koskisen ja Meurmanin. Minulla ei ole mitään takeita siitä, etteivät he pitkitä vainoansa edeskin päin." – "Viha antaa voimaa ja kuntoa – ystävyys heikontaa ja lamauttaa. Viha vapauttaa, ystävyys kahlehtii – siinä totuus, jota näinä aikoina olen saanut kokea (!)" – "Yksinomaan Ruotsalaista teatteria varten sitä en suinkaan tee, päin vastoin tähtään minä työlläni paljoa kauemmaksi. Minä tahdon saada mainetta ja tunnustusta laajemmalta, omassa maassa ensin, sitte muualla. Se on ainoa keino, jolla voin kukistaa vastustajani täällä. Sitten vasta kun voin saada näytelmiäni ulkopuolella oman maan rajojen näyteltäviksi, voin ehkä olla varma siitä etteivät Koskiset ja Meurmanit enää minulta Suomalaisen teatterin ovia sulje (!)"

"Tulin kovin hämilleni noista 600 mk: sta, jotka minulle lähetitte palkkioksi Kovan onnen lapsista. – En enään anna sille ajatukselle sijaa, että Suomalainen teatteri tahtoisi vain tehdä hyviä affäärejä kirjailijain hiellä ja väellä. Minua hävettää, että olin niin valmis semmoista uskomaan." – "Uskallanko lähettää terveisiä Emilielle ja Emilie Stenbergille ja Leinolle – vai ovatko he minulle kovin vihassa? Teidän Minna Canth."

Bergbom ei enää vastannut, vaan päättyi kirjeenvaihto tähän. Ja mitä hän olisikaan vastannut? Olihan Minna Canth oikeastaan peruuttanut taikka ainakin aivan toiseen muotoon pukenut taikka toisia henkilöitä vastaan suunnannut syytöksensä, jotka ensin niin suoraan tähtäsivät teatterin johtajaa. Meurman ja Yrjö-Koskinen ne ne muka sittenkin olivat kaiken pahan aikaansaajat; Bergbomin olisi vain joskus pitänyt menetellä "hiukan toisin"! Viha "vanhoja johtajia" kohtaan oli Minna Canthissa paisunut hillitsemättömäksi intohimoksi, ja vaikka hän mielellään näytti Bergbomillekin, että hän ei enää tarvinnut hänen apuansa, ja niinikään mielellään kuritti johtokuntaa, niin kyllä "luopuminen", oman kuvitellun edun ohella, tarkotti noiden johtajien, noiden vanhojen fennomaanien päämiesten rankaisemista. – Tila ei ole sallinut meidän tehdä selkoa siitä vastustuksesta, niistä – myönnettäköön kernaasti – usein kohtuuttomassa ja loukkaavassa muodossa esitetyistä arvosteluista ja ankarista vastalauseista, jotka Minna Canthin kirjailijatoimi yleensä – eikä suinkaan yksistään hänen näytelmänsä – olivat herättäneet. Se kuuluukin kirjallisuus- eikä teatterihistoriaamme. Tässä on vain tunnustettava, että Minna Canthia kohdannut vastustus ehkä kyllä oli omansa saamaan naisen suunniltaan. Mutta toiselta puolen on, Emilie Bergbomin kanssa, sanottava, että kyllä hän itsekin oli antanut aihetta siihen – samalla kun myöskin on merkittävä, että vastustus ei lainkaan lähtenyt ainoastaan "vanhoista johtajista". Olihan Minna Canth kirjailijaluonteeltaan enemmän vallankumouksellinen kuin tendenssimäinen tavallisessa merkityksessä, ja olisiko ollut ajateltavissakaan, että hänentapaisensa kirjailija missään kansassa olisi vastaanotettu yleisillä kättentaputuksilla? Tuskin. Kirjallisuushistoria todistaa päin vastoin, että hänen kohtalonsa oli niin sanoaksemme jokapäiväistä laatua. Semmoiset vallitsevia käsitteitä mullistavat kirjailijat kohtaavat aina ankaraa vastarintaa, mutta toiselta puolen he myöskin säännöllisesti keräävät ympärilleen hartaita ystäviä ja ihailijoita, eikä Minna Canthilta suinkaan puuttunut semmoisiakaan. Puhumatta niistä ystävistä, jotka hän oli saanut naisasian ajajana, köyhien ja kärsivien puolustajana, seisoi hänen ympärillään koko nuori suomalainen kirjailijapolvi, ihailivat häntä Suomalaisen teatterin näyttelijät tehden parastaan hänen näytelmiään esittäessään, oli hänellä kaksi semmoista ystävää kuin Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka avonaisesti tunnustivat hänen nerollisuuttaan ja olivat kaikin tavoin todistaneet, että hän saattoi heihin uskoa ja luottaa. Eikö Minna Canth olisi voinut tämmöisen ystäväjoukon tukemana levollisena asettua hyökkäysten yläpuolelle? Ei, hän oli siksi liian heikko, hän joutui sanan oikeassa merkityksessä suunniltaan, "nuoren puolueen" ja ruotsinmielisten ja muitten "vapaamielisten" tapaan ja mukana hän keskitti vihansa näkyvimpiin, voimakkaimpiin, näennäisesti armottomimpiin vastustajiinsa, Yrjö-Koskiseen ja Meurmaniin.

Edellinen on niin sanoaksemme yleistajuista; luopuminen Suomalaisesta teatterista johtui yksilöllisemmistä motiiveista. Ettei Kovan onnen lasten kohtalolla tässä ollut sinnepäinkään sitä merkitystä, jonka Minna Canth on sille antavinaan, se on ihan ilmeistä. Tiedämmehän, että hän itse oli lohduttanut Bergbomia sanoilla: "unohtakaa pois koko kovan onnen lapsi", että tieto teatterin tulosta Kuopioon samana näytäntökautena oli "ilosanoma", että hän vuosikausia sen jälkeen eli parhaimmassa ystävyydessä Bergbom-sisarusten kanssa, että hän Papin perhettä kirjoittaessaan aivan niinkuin ennen sai ja käyttikin Kaarlon apua, että kappale viipymättä esitettiin näyttämöllä, että tekijää sähkösanomalla onniteltiin loistavaan premiääriin ja että näyttelemistä jatkettiin ilman mitään häiriötä toistakymmentä kertaa. Ja kuitenkin Minna Canth mitä hämmästyttävimmällä logiikan puutteella väittää, että hän oli "ajettu pois", jopa "potkaistu pois" teatterista! Ei, kyllä asianlaita oli niin, että Kovan onnen lapset vedettiin esiin tekosyyksi, silloin kun luopumisajatus jo oli päätökseksi kypsynyt.¹⁵⁴ Mitä taas tulee ystävyyteen Bergbom-sisarusten kanssa, niin oli se nähtävästi kestänyt yli aikansa. Olemme ennen ottaneet pitkiä otteita Minna Canthin kirjeistä muun muassa sen vuoksi, että hänen luonteenlaatunsa niissä niin mainiosti kuvastuu. Hänen levoton, hermostunut luontonsa teki, että hän tavan takaa joutui, niin sanoaksemme, tunteitten mullistuskauteen, jolloin hän "poltti mitä ennen oli rakastanut". Näin hän eri aikoina oli pauhannut milloin "vanhoja", milloin "nuoria" vastaan, "ylössanonut" tuttavuuksia j.n.e. Tuli sitte Bergbominkin ja teatterin vuoro. Ne (tarkotamme johtajaa ja seuruetta, jotka tekevät teatterin) olivat totta tosiaan viattomia Minna Canthiin nähden, mutta hän tahtoi taas nauttia "vapauttavaa vihaa" "kahlehtivan ystävyyden" jälkeen! Ja vihdoin piili kaiken takana se, mitä Emilie Bergbom sanoo julkisen esiintymisen kiroukseksi, turhamaisuus, toivo saavuttaa mainetta ulkomailla – ei aatteittensa voiton tähden, sillä niistä hän kirjeissään ei lausu halaistua sanaakaan – vaan kukistaakseen Koskiset ja Meurmanit! Tämä yllytti hänet luopumaan Suomalaisesta teatterista, sillä tie ulkomaan ja lähinnä skandinavilaisille näyttämöille – niin hän luuli – meni Helsingin Ruotsalaisen teatterin kautta. – Kysyä saattaa, oliko Minna Canth itse ja yksin keksinyt ja itselleen asettanut tämän houkuttelevan päämäärän? Ei, kyllä silläkin asiankohdalla on luonnollinen selityksensä. Huomattavaa näet on, että Ruotsalaisen teatterin ystävät eivät lainkaan olleet ilman kateutta nähneet, miten suomalainen näyttämö herätti ja veti puoleensa draamakirjailijoita, jopa ruotsinkielisiäkin (Numers!).¹⁵⁵ Ja varsin hyvin tiettiin, kuinka Minna Canthin käydessä Helsingissä nerokasta kirjailijatarta kohdeltiin "hienosti" ja "hellästi" ja imarreltiin, ja miten hän Kuopiossakin sai vastaanottaa vieraita täkäläisten ruotsinmielisten piireistä, jotka esittivät luonnollisena ja välttämättömänä asiana, että hän antaisi neronsa loistaa korkeammalta kynttiläjalalta kuin kurjan Arkadian näyttämöltä. Edut siitä olisivat muka Minna Canthille samoin kuin harhaan joutuneelle Numersille aavistamattoman suuret ja kauas kantavat. Ja Minna Canth uskoi siihen ja oppi sen lisäksi tuon valtiollisen ohjelman, jonka hän naivisti selvittää Bergbomille, vaikka se oli yhtä vanha kuin suomalaisuutta vastustava ruotsalaisuus maassamme. Kun tämä tiedetään, voidaan käsittää, että ilo Helsingissä oli suuri, kun muiden muassa eräs kaikissa piireissä liikkuva ruotsalainen kirjailija julisti sanoman Kuopiosta, että Minna Canth kirjoittaa näytelmää – ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten. Mitä turhaan oli pyydetty Ida Basilierilta, Emmy Achtélta, Alma Fohströmiltä ja Ida Aalbergilta, se oli vihdoinkin onnistuttu saamaan Minna Canthilta – suostumus muuttaa Ruotsalaisen teatterin palvelukseen!

Näin luulemme riittävästi selvittäneemme ne sisälliset ja ulkonaiset vaikuttimet, jotka veivät Minna Canthin tuohon luopumiseen, joka niin syvästi ja tuskallisesti loukkasi Kaarlo ja Emilie Bergbomia. Ymmärrettävää on, että "vanhat" ylipäätään arvostelivat hänen menettelyään samaan tapaan, se on suomalaisuuden pettämiseksi. Mutta toinen oli "nuorten" laita. Vähän tiesivät nuoret taikka eivät ollenkaan siitä, millä sitkeällä, äärimmäisiä sielunvoimia kysyvällä taistelulla suomalaisuus oli saatettu siihen verrannolliseen valta-asemaan, johon se oli noussut, tuskin he ottivat uskoakseen että suomalaisuudella oli vastustajia ollutkaan! Yhtä vähän he tiesivät millä uhrauksilla oli perustettu ja ylläpidetty koulut, joissa olivat oppinsa saaneet, teatteri, missä nauttivat kansallista näyttämötaidetta. Olisiko heillä siis ollut mitään kiitollisuutta taikka velvollisuutta sitä puoluetta ja sitä harrastusta kohtaan jonka hedelmistä elivät? Mitä vielä! Ei, päin vastoin "nuorina" heillä oli täysi oikeus olla tyytymättömiä kun "vanhojen" joukossa oli niitä, jotka eivät suoneet heille riittävää kiitosta ja tunnustusta heidän teoistaan, ja niin nuoret kirjailijamme ja taiteilijamme – osaksi myöskin, joskin kenties heidän itsensä tietämättä, ylempänä mainitun virtaukset vaikutuksesta, joka johti kansanvaltaisesta leiristä aristokraattiseen – järjestään läheisesti liittyivät nuoriin ruotsinmielisiin. Heistä oli toinen teatteri yhtä hyvä kuin toinen, eikä heillä siis ollut moitteen sanaa sanottavana Minna Canthille hänen luopumisestaan. Luultavasti tämä nuorten käsitystapa oli vaikuttanut Minna Canthiin, mutta ei se paranna hänen asiaansa, sillä hän oli vanhempi ja tiesi kaikki mitä nuoret eivät tienneet, jopa hän itsekin oli aikanaan ollut mukana suomalaisuuden taistelussa.

Päätämme tähän. Arvosteltakoon Minna Canthin luopumista kuinka tahansa, pääasia on että Kaarlo Bergbomin ja hänen välinsä oli rikottu. Totta kyllä ei ainaiseksi, niinkuin vielä saamme nähdä, mutta inhimillisten suhteitten laita on valitettavasti semmoinen, ettei ne syvän rikkomuksen jälkeen enää tahdo eheiksi parantua.

Ohimennen mainittakoon tässä, että Minna Canth kirjoitti kuin kirjoittikin ruotsinkielellä näytelmän Sylvi, jossa hän käsitteli tuoretta, tosielämästä otettua traagillista aihetta, ja joka tammikuun lopulla 1893 ensi kerran esitettiin Ruotsalaisessa teatterissa. Menestys oli, niinkuin saattoi odottaa, mielenosotuksentapaisen loistava. "Niin suurta menestystä", Hufvudstadsbladetin arvostelija sanoo, "olemme harvoin, jos koskaan nähnyt Ruotsalaisessa teatterissa". Kumminkaan ei siitä seurannut että mitään muuta saman tekijän kappaletta olisi tällä näyttämöllä esitetty. Myöhemmin Ida Aalbergin kiertomatkalla Ruotsissa Sylvi näyteltiin sielläkin; mutta silti eivät ruotsalaiset eivätkä muut skandinavilaiset teatterit ole ottaneet esittääkseen ainoatakaan Minna Canthin draamaa. Näin hänen toiveensa täydellisesti pettivät. – Näytännöt alotettiin 4/9 Sala-vainajan ehdotuksen mukaan Papin perheellä – "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut". Ensimäinen uusi kappale esitettiin 14/9: Hilda Aspin suomentama Paul Moreaun huvinäytelmä Liittolaiset, joka huolimatta naurettavaisuudestaan sekä Weckmanin (Philippe), rva Olga Poppiuksen y.m. hyvästä näyttelemisestä meni vain kolmesti. Jälkikappaleeksi oli Mustalainen uusittu ja näyttäytyi siinä ensi kerran ja onnistuneesti Otto Närhi päähenkilönä, Petinä. "Erinomaisten näyttelijälahjain ohella on hra Närhillä kaunis ääni; viuluansakin hän itse soitti", sanotaan U. S: ssa. – Suurempaa huomiota olisi ansainnut, vaikkei saanut, 21/9 ensi kerran näytelty, ranskalaisia puoluetaisteluja kuvaava Jules Lemaitren 4-näytöksinen huvinäytelmä Kansanedustaja Leveau. Nimiroolia esitti taidokkaasti Leino, rva Rautio oli kaunis ja viehättävä markisitar de Gréges, Ahlberg maltillinen ja hieno markiisi ja rva Järnefelt oli syvästi käsittänyt rva Leveaun suoran luonteen. – Syyskuun viimeisessäkin ohjelmassa 30/9 oli pikku uutuus, Robert Kiljanderin 1-näytöksinen Vieraita odottaessa. Ollen tuota tekijänsä viatonta, kirjallisesti vaatimatonta laatua se kuitenkin huvitti hetkisen, syystä kun henkilöt olivat tuttuja kotimaisia. Olga Poppiuksen pikku kirjailijatar oli niistä miellyttävin.

Näin oli entisellä tarmolla käyty työhön käsiksi, joskaan mieliala ei voinut olla muuta kuin raskaanlainen. Kaarlolla oli sivuhuolenaan ikävä kirjeenvaihtonsa Numersin ja Minna Canthin kanssa, ja Emilie kirjoitti 26/9 Betty Elfvingille seuraavaan tapaan:

– "On pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin sinulle, rakas Betty-ystävä, mutta mieleni on ollut niin syvästi murheellinen, että en tahdo pystyä mihinkään. Tämä kesä on yhtäkkiä tehnyt minut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Et voi uskoa kuinka vaikea meidän on ollut olla teatterissa näinä viikkoina nyt syksyllä. Unohtumattoman, poismenneen ystävämme muisto on siellä kiintynyt kaikkeen ja joka askeleelta me uudestaan muistamme hänet ja kaipaamme häntä. Harvoin saa ilon tavata niin ylevämielistä ja jaloa luonnetta kuin hänen; sitä paitse me niin hyvin ymmärsimme toisiamme. Me seisoimme samalla pohjalla kaikkeen nähden, joka koski kunniaa, taidetta ja isänmaata. Miksi piti hänen niin varhain murtua ja joutua niin julman taudin uhriksi! Toivon että tapaamme toisemme talvella ja silloin kerron sinulle kaikki rakkaasta, kaivatusta, kyynelein surrusta ystävästä. – Tästä tulee käänne teatterillekin. Kaarlon täytyy luonnollisesti hakea itselleen avustaja ja tuleva seuraaja. Emme koskaan saa semmoista kuin Sala, mutta toivomme kuitenkin saada jonkun, johon voi luottaa. Kuka se on oleva, ei vielä ole meille selvinnyt, mutta päätetty on, että Kaarlo aluksi puhuttelee Kasimir Leinoa. – Taloudellisessa suhteessa vuosi on alkanut hyvin huonosti. Koleran pelko ja taloudellinen ahdinko painaa kaikkien mieltä, niin että teatteri on tyhjä. Eilen annettiin toki vanha Nummisuutarit kansannäytäntönä täpötäydelle huoneelle – 'lippu luukulla'; mielenkiinto vaikuttaa aina elähyttävästi, mutta näitten huokeahintaisten näytäntöjen tuottama voitto ei sentään ole suuri." – Suurempaa huomiota kuin edelliset uutuudet herätti 5/10 ensi kerran annettu Iisakki Latun ja Niilo Salan suomentama N. Ostrowskin näytelmä Ukkosilma, jossa kuvataan "vanhoja ja nuoria", perinnäisen vanhan ja uudemman katsantotavan taistelua Venäjän keskiluokassa. Nti Kunnaalla oli päähenkilössä Katerinassa sopiva tehtävä, ja useat muut roolitkin esitettiin etevästi: Marfa – nti Stenberg, Varvara – Katri Rautio, Dikoi – Falck, Fekluska – nti Lähteenoja j.n.e. Mutta kun nti Kunnas nyrjäytti jalkansa, niin että tuli vuoteenomaksi, oli näytteleminen lakkautettava ensi-illan jälkeen. Vasta marraskuulla voitiin kappale uudestaan esittää pari kertaa, mutta silloin oli uutuuden viehätys jo haihtunut.

Tuli sitte teatterin _20-vuotisjuhla _13/10, joka keräsi täyden huoneen juhlapukuista yleisöä. Juhlatunnelman sytytti ohjelman suoritus, se kun oli niin kokoonpantu kotimaisista aineksista, että siinä kuvastui menneiden vuosikymmenien tulos. Esitettiin näet: Tietäjä (II), Murtovarkaus (III), Vieraita odottaessa, Kuopion takana (II) ja Nummisuutarit (II) – yksi näytös kultakin etevimmältä suomenkieliseltä draamakirjailijaltamme. Näytännön loputtua yleisö mitä innostuneimmin osotti kiitollisuuttaan Kaarlo Bergbomille, jolle eläköönhuutojen kaikuessa näyttämölle ojennettiin kolme laakeriseppelettä. Yhdessä, teatterin ystävien antamassa, luettiin seuraava nauhoihin painettu kirjoitus:

Kaarlo Bergbomille 1872-1892.

 
    Sulle, joka taiteen uuden, ennen tuntemattoman,
    Suomenmaahan istutit ja kukkivaksi loit,
    Laakerseppeleen me tarjoamme tämän vihannan
    Palkkioksi kaunihista minkä meille soit.
    Halpan' ällös pidä meidän lahjaa, vaikka välehen
    Lehti sen on kuivunut ja maahan varissut —
    Kuva vaan se seppeleen on paremman ja ikuisen,
Jonka kansan rakkaus on päähäs kietonut.
 

Toisessa oli kirjoitus:

Kaarlo Bergbomille, Uuden työalan raivaajalle suomalaisille naisille.

Suomen Naisyhdistyksen jäseniä.

Vielä antoi Bergbomille seurueen jäsenten puolesta kukkasvihon nti Emilie Stenberg. Myöskin Emilie Bergbomille osotettiin lämmintä kiitollisuutta ja ojennettiin hänellekin komea kukkasvihko. – Näytännön jälkeen yhtyivät teatterin johtokunta ja jäsenet yhteiseen illanviettoon arkadian lämpiöön. Siinä tilaisuudessa Bergbom puhui lämpimiä muistosanoja manalaan muuttaneiden muistoksi, joita jo oli monta, nimittäin Vilho, Lundahl, Korhonen, Törmänen, Duncker, Holm, Böok, Hahl, Tervo, Kallio, Hilda Asp ja Sala; A. Almberg puhui Kaarlo ja Emilie Bergbomin sekä samalla myöskin Hedvig Raa-Winterhjelmin kunniaksi ja professori Tudeer esitti teatterin nykyisten jäsenten ja tulevaisuuden maljan.

Huolimatta yleisön kylmäkiskoisuudesta teatteria kohtaan – tänä syksynä se sentään oli hyvin ymmärrettävä, sillä katovuoden tähden oli taloudellinen ahdinko maassa tavattoman suuri – jatkettiin työtä väsymättömällä innolla. Siten voitiin 19/10 ensi kerran esittää merkillinen uutuus, E. Tammisen suomentama Schillerin Wilhelm Tell. Nytkin johtaja oli oikein arvostellut joukkonsa voimat. Niinkuin tietty on, ei tämä mainio näytelmä niinkään vaadi yksityisiä suuria kykyjä kuin sitä että lukuisat esiintyjät ovat harjotetut hyvään yhteisnäyttelemiseen, ja siihen Bergbom olikin pannut pääpainon. Suurin, innostava vaikutus lähti kansankohtauksista. Yksityisistä mainittakoon: Leino, joka Wilhelm Tellinä oli voimakas ja reipas; Falck, arvokas ja vaikuttava vanhana Attinghausenina; Halme, sangen onnistunut Stauffacherina, rva Järnefelt, joka oli etevimpiä vanhana onnettomana naisena. Näytelmä meni yhtä mittaa kuusi kertaa ja seitsemännen toisena joulupäivänä. – Vielä suurempaa huomiota herätti lähinnä seuraava uusi kappale, sillä se oli kotimainen alkuteos, ruotsalaisena runoilijana mainehikkaan Karl A. Tavaststjernan sepittämä, Juhani Ahon suomentama 4-näytöksinen näytelmä Uramon torppa.¹⁵⁶ Tämä kansanelämän kuvaus ansaitsikin mielenkiintoa ei ainoastaan tekijän tähden eikä aiheenkaan tähden, joka oli otettu paljon lukijoita saaneesta ja väittelyä synnyttäneestä romaanista "Kovina aikoina", vaan sen vuoksi että näytelmä oli varsinkin toiseen ja kolmanteen näytökseen nähden etevästi sommiteltu. Ensi-iltana 9/11 ahdinkoon täysi huone seurasikin jännityksellä toiminnan dramaattista, tärisyttävää kulkua, ja vaikka neljäs näytös oli vähemmän tyydyttävä, oli yleisvaikutus tavallista repäsevämpi ja puhkesi esiin voimakkaissa suosionosotuksissa näyttelijöitä ja tekijää kohtaan. Näytelmä, jossa ehdottomalla realismilla kuvataan tosielämästä otettuja luonteita, nälkäajan kärsimyksiä ja rikoksia, oli jos mikään omansa Suomalaisen teatterin esitettäväksi, ja näytteleminen tyydyttikin korkeita vaatimuksia. Että Leino oli hyvä Kalle Pihlinä saattoi edeltäkäsin arvata, mutta erityistä huomiota ja iloa herätti Hemmo Kallio toisena pohjalaisena, Lehtimaana. Hän loi tästä petetystä, nälän näännyttämästä ja uskonnollisessa heikkopäisyydessä kauheaan murhatekoon juohtuvasta miehestä elävän yksilöllisen, myötätuntoa herättävän kuvan. Etevä oli niinikään nti Sainio Anna Mellilänä ja rva Järnefelt Johannana (joksi tekijä turhaan oli toivonut Ida Aalbergin rupeavan). Vähemmän onnistuneita olivat Ahlberg kapteeni Thoreldina ja rva Rautio hänen vaimonaan, mutta molemmat ovat näytelmässäkin epäselvästi kuvattuja. – Uramon torppa, joka veti teatteriin paljon ruotsalaistakin yleisöä, meni syksyllä Helsingissä 9 ja kaikkiaan näytäntökautena 21 kertaa. Tehtiin näet pari pientä vierailuretkeä, joilla se esitettiin ensin kaksi kertaa 12/11-13/11 Tampereella ja sitten yhden kerran Hämeenlinnassa 23/11 ja kaksi kertaa Viipurissa 26/11-27/11. Sen ohella annettiin kummassakin viimemainitussa kaupungissa yhden kerran Liittolaiset.

Joulukuun ohjelmistosta on paitse Venetian kauppiaan uusintoa (5 kertaa) mainittava kaksi uutta kappaletta. Toinen oli Hanna Aspin suomentama Ibsenin Villisorsa (9/12), joka meni vain kaksi kertaa. Nimiroolia, Hedvigiä, näytteli somasti Olga Poppius; muuten esitti Ahlberg Hjalmar Ekdalia, Leino tukkukauppias Werleä ja Rautio vanhaa Ekdalia kokeneesti. Nuoremmista esiintyi Närhi Gregers Werlenä, Halme Rellinginä ja nti Lähteenoja varsin todellisena Gina Ekdalina.¹⁵⁷ – Toinen uutuus oli Z. Topeliuksen satunäytelmä Prinsessa Ruusunen (30/12), jota varten E. Melartin oli säveltänyt musiikin. Tämä kappale herätti tietenkin suurta ihastusta lapsimaailmassa ja meni kaikkiaan näytäntökautena 13 kertaa. Esiintyjistä huomaamme vain syksyllä tulleen nti Helga Coranderin, joka oli suloinen prinsessa, kokkipojan Olga Poppiuksen ja valon haltiattaren rva Raution. Esikappaleena annettiin Laululintunen, rva Anni Kaslin vieraana.

Jos luetaan pois uudenvuodenpäivän Nummisuutarit, täytti viime mainittu ohjelma koko tammikuun alkupuolen. Ensimäinen uutuus oli Anni Levanderin kääntämä A. L'Arrongen 4-näytöksinen huvinäytelmä Armeliaita rouvia 15/1, joka meni vain kaksi kertaa. Sitte tuli kolme kotimaista alkuteosta yhteen kasaan. Huomattavin niistä oli Kalle Ahon 3-näytöksinen draama Bertha Brander¹⁵⁸ 18/1, jonkunlainen Noora-toisinto – iloinen, kevytmielinen Bertha (Olga Poppius) kääntyy vakavuuteen ja eroaa sulhasestaan Bruno Lundgrenista (Weckman) alkaakseen uutta elämää – mutta menestys oli heikko. Sen jälkikappaleena annettiin M. Vuoren 1-näytöksinen huvinäytelmä Pappilan tuvassa, joka oli vaatimattomampi, mutta vuosikausiksi jäi ohjelmistoon. Se esitettiin Savon murteella. Kolmas alkuteos oli G. v. Numersin 1-näytöksinen huvinäytelmä Uusi pirtti (Nystu'dansen), jonka tekijä jo 1891 oli luovuttanut teatterille. Se meni kolme kertaa. – Kirjeessä Pappilan tuvassa kappaleen tekijälle (29/1) Bergbom lausuu siitä seuraavaa:

"Surut, sairaus ja – pakkanen ovat minut niin masentaneet viime aikoina, etten suorastaan ole jaksanut kirjoittaa Teille, vaikka olisin tahtonut onnitella Teitä näytelmänne hyvästä ja ansaitusta menestyksestä. Pappilan tuvassa on suuresti huvittanut yleisöä; koko aikana naurettiin sydämen pohjasta ja hienommatkin tuntijat ovat tyytyväisiä. Oivallinen pikkunäytelmänne jää epäilemättä ohjelmistoon. Vaikka aihe ehkä on lainattu, voitte täydestä syystä katsoa sitä alkuperäiseksi, kun henkilöt ovat niin peräti omituisia."