Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia IV», sayfa 11

Mitä ohjelmaan tulee, oli sitä ajateltu vuotta ja toistakin ennen, sillä uutta siihen tahdottiin eikä sitä synny kädenkäänteessä. Bergbomin hengen mukaista oli, että hän pyysi yhdistää siihen mahdollisimman paljon kansallista taidetta: esitettävissä numeroissa tuli kaikkien etevimpäin runoilijain ja säveltäjäin olla edustettuna ja esittäjienkin joukossa ilmaantua teatterin entisiä jäseniä nykyisten rinnalla. Johtajan sydämessä paloi halu näyttää, ettei taiteemme ollut liian köyhä astuakseen uutehen tupahan, alle kaunihin katoksen. Näin luotiin näytäntöjen ohjelmat, jotka panemme tähän esittäjineen kaikkineen muistoksi kuulun juhlan:

Edellinen näytäntö klo 5: J. H. Erkon juhlaa varten kirjoittama 3-näytöksinen runonäytelmä Pohjolan häät, johon Erkki Melartin on musiikin säveltänyt. Näytelmän henkilöt: Väinö – Benjamin Leino, Suurseppo – Emil Falck, Ilmari – Oskari Salo, Lemminkäinen – Aarne Riddelin, Lokka – Olga Salo, Anja – Helmi Tähtinen, Pellervo – Aleksis Rautio, Immo – Iisakki Lattu, Louhi – Mimmi Lähteenoja, Turjo – Adolf Lindfors, Iivo – Lilli Högdahl, Terhi – Alli Hilden, Rutjo – Evert Suonio, Paturi – Eino Salmela, Osmotar – Naemi Kahilainen, Aila – Elli Tompuri, Kaaso – Olga Poppius, Kave (näkijänainen) – Elli Malm, paimenia (Jussi Snellman, Knut Weckman, Yrjö Ahnger, Paavo Ahlman, Otto Tuulos), eräs louhelainen, soittaja (Otto Närhi), laulajia (Taavi Pesonen, Iivari Kainulainen), esiratsastajia (Hemmo Kallio, Mikko Gestrin), eukkoja (Emilie Stenberg, Mimmy Leino), paimentyttöjä (Alma Auer, Ester Niska, Veera Juvelius), Hallatar (Saimi Järnefelt), Usvatar (Aurora Aspegren), Ilmatar (Olga Leino), Päivätär (Katri Rautio), Kanteletar (Tyyne Bergroth), Kastehelmetär (Lilli Kajanus), Merihelmetär (Helga Durchman), Sadehelmetär (Elvira Willman), Kyynelhelmetär (Helmi Helenius), hallattaria, usvattaria, tuulettaria, Kalevan, Pohjolan kansaa y.m.

Jälkimäinen näytäntö klo 8.15: Armas Järnefeltin säveltämä alkusoitto; Maamme-laulu (lausuvat Aurora Aspegren, Mimmi Lähteenoja, Tyyne Bergroth, Benjamin Leino, Aleksis Rautio, Iisakki Lattu, Olga Salo, Elli Malm, Lilli Högdahl, Adolf Lindfors, Olga Leino); Fredr. Cygnaeuksen Sua kiitän Suomi (lausuu Katri Rautio); Aleksis Kiven Lea (henkilöt: Sakeus – Emil Falck, Lea – Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband, Joas – Benjamin Leino, Aram – Oskari Salo, Ruben – Hemmo Kallio). Sen jälkeen esittää Robert Kajanuksen johdolla filharmooninen orkesteri, Abraham Ojanperä ja Helsingin yhdistetyt mieskuorot Jean Sibeliuksen sävellyksen Tulen synty (sanat Kalevalan 47:stä runosta); Mieskuoroja: F. Pacius, Suomen laulu; R. Kajanus, Sotamarssi; Tuuti lasta Tuonelahan; E. Genetz, Terve Suomeni maa, Porilaisten marssi; Sekakuoroja: Tervehdys Suomelle (Z. Topeliuksen sanat, F. Paciuksen säveltämä), Nouse riennä Suomen kieli (Oksasen sanat, O. Merikannon säveltämä), Taiteelle (Volter Kilven sanat, J. Sibeliuksen säveltämä).⁵⁷ —

Suuren "Sammatin pojan", Elias Lönnrotin, muistopäivä, huhtikuun 9, oli keväisen kaunis ja raikasilmainen, niin että ihmiset aivan kuin itsestään antautuivat siihen tunnelmaan, joka julkilausuttiin ja laulettiin tuhansissa juhlissa ympäri Suomen niemen. Lönnrotin juhlaan liittyi Kansallisteatterin juhla, ei häiritsevänä, vaan täydentävänä lisänä, sillä, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlakokouksessa lausuttiin: "Kaikissa sivistysmaissa pidetään kansallista teatteria kansallisen runouden ja taiteellisen kielenkäytön mahtavimpana edistäjänä, ja siihen nähden on Suomalaisen teatterin astuminen upeaan linnaansa katsottava ylen tärkeäksi voitoksi samaan suuntaan, johon Lönnrot on muita tehokkaammin vaikuttanut."

Aamupäivältä pari seikkaa. – Vuotta ennen talvella oli jonkun lämminsydämisen naisen päähän pälkähtänyt, että johtajan työhuone uudessa talossa oli erikoisella tavalla sisustettava, ja hänen julkilausuttuaan ajatuksensa tuttavilleen, muodostui pian innostuneita ompeluseuroja, jotka yhteistuumin ja – töin valmistivat huonetta varten mukavan kaluston suomalaiskuosisine päällyksineen ja koristuksineen.⁵⁸ Juhlapäivän aamulla kalusto asetettiin paikoilleen, ja kun Bergbom-sisarukset tapansa mukaan hyvissä ajoin tulivat teatteriin, kohtasi heitä siellä ystävällisten lahjottajain joukko, joka saattoi heidät tuohon vasta sisustettuun huoneeseen. Toisten puolesta rva Alma Almberg (Jalava) selitti heidän tahtoneensa valmistaa johtajille kodikkaan tyyssijan, missä kävisi huoahtaa levottoman teatterityön välihetkinä. Tähän "viralliseen" puoleen tuli sitten kahvit ja ylioppilaslaulut, joita riitti teatterin palvelijakunnalle ja työväellekin. Niin herttaisesti alotettiin juhlapäivä itse teatterissa.

Toinen aamupäivän tapahtuma oli kunniatervehdys vapaaherra Seb. Gripenbergin luokse, jonka rohkeutta ja väsymätöntä, palkatonta työtä oli kiittäminen siitä että Kansallisteatterin linna ei enään ollut mikään unikuva. Lähetystö, jonka jäsenet olivat rvt Edith Wegelius ja A. af Heurlin, nti Ilona Jalava ja hrt A. Renqvist ja B. Wegelius, antoi vapaaherralle kansalaisten puolesta muistolahjaksi hopeisen haarikan, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen sukunsa vaakunakilpi sekä runomuotoinen ylistys- ja kiitoskirjoitus. – Samalla asialla, kiitosta lausumassa rakennustyön ylijohtajalle, kävi myöskin näyttelijäkunnan lähetystö, johon kuuluivat Ida Aalberg, Katri Rautio, Iisakki Lattu, Y. Ahnger ja J. Finne.

Jo hyvissä ajoin ennen klo 5:ttä teatteri oli tulvillaan juhlapukuista, hilpeämielistä yleisöä, sillä olihan uudessa talossa paljo katsottavaa. Mielin määrin oli jo kauvan ihailtu (ja tietysti kritikoitukin) rakennuksen uljasta ulkonäköä, sen tyyliltään romaanilaisvoittoista, uhkeaa fasaadia kulmatornineen ja komeaa, punaista kupoolia, nyt olivat väljät sisäänkäytävät ensi kerran avoinna, saatiin nousta leveitä portaita ylös ja vallata avarat, uutuuttaan hohtavat suojat. Yleinen oli ihastus, minkä ilmavat, mukavat käytävät sekä ensimäisen parven lämpiö värikkäine akkunoineen, mukavine, aistikkaisine huonekaluineen ja Arkadiasta tuotuine muotokuvineen seinillä herättivät, eikä vähempi se lämmin, kodikas tunnelma, jonka valtaan tulija huomasi joutuvansa itse katsomossa (salongissa). Se oli juhlallisen avara, mutta ei sentään liian suuri – ei ollut "suuren suuri eikä pienen pieni", kansan sanontatapaa käyttääksemme, vaan juuri semmoinen kuin piti ja sopi; suhteet olivat hyvät, seinien punainen väri vaatimaton, mutta lämmin, koristukset – lyyryt ja seppeleet parvien⁵⁹ rintamuksilla ja Suomen vaakunakilpi kummallakin puolen näyttämön aukkoa – somat kohtuullisuudessaan. Semmoinen oli ensimäinen vaikutelma, ja että se yleisesti tunnettiin, sen näki iloisesta tyytymyksen ilmeestä kaikkien kasvoissa. Niin tavallisen yleisön, mutta missä toisensa tapasi kaksi tai useampi niitä, jotka olivat olleet mukana 30-vuotisessa taistelussa, jolla kansalliselle näyttämölle oli pysyvä perustus ja arvonmukainen koti vallotettu, siinä sydämet sykkivät ja silmät säteilivät voitonriemusta. —

Aivan erikseen on mainittava muuan piirre kuvaamassamme ensimäisessä vaikutelmassa, joka lähti eräästä laatuaan kylläkin merkillisestä uudistuksesta. Raittiusharrastajissa oli näet herännyt ajatus, että uuden talon ravintolasta kaikki päihdyttävät juomat olivat karkotettavat, ja se toteutettiinkin. Mutta koska tietty oli, että asialla oli kiivaita vastustajiakin, pantiin vallankumous toimeen muodossa, joka ehkäisi kaikki mielenosotukset. Joukko nuoria naisia ja tyttöjä sivistyneistä suomalaisista piireistä otti palvellakseen yleisöä tarjoilijattarina, ja puettuina värikkäisiin kansallispukuihin he häärien juhlavieraitten kesken enensivät iloista tunnelmaa ja saivat alussa tyytymättömätkin hymysuulle. Ymmärrettävää että tämmöistä viehätystä ei enää riittänyt arkipäiviksi, palkattomien tarjoilijattarien sijaan tuli palkattuja, mutta uudistus oli kerta kaikkiaan toimeenpantu, eikä siitä sen jälkeen ole luovuttu.

Kaunis oli näytäntökin. Kun runoilijalta oli pyydetty näytelmä teatterin avajaisjuhlaksi, hän tuskin olisi voinut paremmin valita aiheensa.⁶⁰ Totta kyllä hänen oli luopuminen toivosta draamallisen jännittävillä kohtauksilla kiinnittää katsojain mieltä, mutta asettamalla symbolisessa tarkotuksessa Pohjolan häät näyttämölle hän loi vaihtelevissa kuvaelmissa nähtäväksi mitä komeinta juhlallista menoa Kalevalassa on kuvattuna sekä vuoropuhelussa ja lauluissa kuultavaksi sitä aaterikasta, sulavasanaista runoutta, jonka sepittäjänä Erkko oli mestari muitten edellä. Kun esirippu oli laskenut viimeisen näytöksen jälkeen, runoilija huudettiin esiin ja sai vastaanottaa suunnattoman laakeriseppeleen. Niinikään huudettiin esiin Melartin ja sitten Bergbom ja Gripenberg ja Törnqvist. "Yleisön innostus oli perin valtava" (U. S.).

Näytäntöjen välillä tapahtui yleisönvaihdos, sillä ainoastaan vähäinen osa oli saapuvilla molemmissa; tunnelmassa sitä vastoin ei muutosta nähty, vaan oli se jälkimäisen näytännön aikaan yhtä lämmin ja innostunut. Jopa tarjosi rikas, vaihteleva ohjelma kohtia, jotka tekivät tämän loppupuolen juhlan alkupuolta unohtumattomammaksi. Mainitsemme semmoisina Armas Järnefeltin alkusoiton, joka ensi kerran sai oikein huomaamaan miten huoneen akustiikka oli etevä, Kiven Lea, joka nyt – Ida Aalbergin jalon taiteen tulkitsemana – niinkuin 33 vuotta ennen sai sydämet paisumaan, ja Jean Sibeliuksen Tulen synnyn, jonka vertaista mahtavaa sävelteosta meillä tuskin ennen oli kuultu. Yhdistettyjen mieskuorojen jäsenet muodostivat 300-isen joukon, joka oli järjestetty riveihin toinen toistaan ylemmälle asteelle, ja arvaahan sen miten valtavat olivat ääniaallot varsinkin lopussa, missä säveltäjä suurenmoisessa crescendossa antoi kuvastua runon ihmesäkeet:

 
Taivas reikihin repesi,
Ilma kaikki ikkunoihin,
Kirposi tulikipuna,
Suikahti puna soronen,
Läpi läikkyi taivosista,
Puhki pilvistä pirisi,
Läpi taivahan yheksän,
Halki kuuen kirjokannen.
 

Kalevalan taru tulen, valon synnystä – se on suomalainen muunnos Prometeustarinaa – oli tässä saanut kauvas kantavan eduskuvallisen merkityksen samoin kuin Pohjolan häiden vietto edellisessä näytännössä. Kun ohjelman viimeiset osastot, mieskuorojen ja sekakuorojen, oli suoritettu, päättyi juhla Maamme-lauluun, johon kaikki kuorot ja seisomaan noussut yleisö yhtyivät. – Ei ollut muuta kuin yksi mieli siitä, ettei meillä ole vietetty kauniimpaa kansallista juhlaa kuin Kansallisteatterin avajaiset!

Teatterista yleisö lähti ylioppilastaloon, jonka kaikki suojat täyttyivät ahdinkoon asti. Siellä illallisen jälkeen E. G. Palmén innokkaassa puheessa esitti lämpimät kiitokset rakennustyössä toimineille, nimittäin ylijohtajalle, vapaaherra Seb. Gripenbergille, arkkitehti Onni Törnqvistille ja hänen avustajalleen arkkitehti Yrjö Sadeniukselle sekä rakennustoimikunnan jäsenille hroille K. Castrénille, ja A. V. Helanderille. Sen jälkeen A. W. Streng puhui Suomalaiselle teatterille ja Kaarlo ja Emilie Bergbomille, sekä vihdoin E. N. Setälä suomenkielestä taidekielenä. – Mainiompi muita hetkiä tässä juhlallisessa illanvietossa oli aivan alussa se, kun Bergbom astui sisään, ja koko yleisö avaten hänelle vapaan käytävän salin perälle riemuhuudoin ja liehuvin liinoin tervehti häntä suomalaisen näyttämön, Kansallisteatterin luojana. Se oli sydämen kyllyydestä lähtenyt, välitön kiitos verrattoman kansallisen teon suorittajalle, kunnianosotus voittajalle, jonka työn kruunajaisia tänään oli vietetty. —

Avajaisjuhla kesti tavallaan viisi iltaa, sillä varsinaisen juhlapäivän jälkeen näyteltiin vielä yhtä mittaa edellinen juhlanäytännöistä kolmesti ja jälkimäinen yhden kerran. Myöhemminkin annettiin Pohjolan häät (kaikkiaan 9 kertaa), mutta näytelmällä oli sentään siksi tilapäärunoelman luonne, ettei sillä ollut tulevaisuutta ohjelmistossa. Pääroolin esittäjistä B. Leino, Salo ja Riddelin sekä ndit Lähteenoja ja Högdahl saivat muita enemmän tunnustusta. – Sitten Ida Aalberg⁶¹ jatkoi vierailuaan, esiintyen kahtena iltana Theodorana ja samoin kaksi kertaa Cypriennenä (Erotaan pois), joista jälkimäiset sattuivat näytäntöjen väliin, missä Nummisuutarit, uusittuna, esitettiin uudella näyttämöllä. – Ainoa, mutta sitä huomattavampi uutuus, joka näytäntökauden lopussa ohjelmistoon ilmestyi, oli Shakespearen Myrsky. Ensi-ilta oli 11/5, ja meni näytelmä kaikkiaan 7 kertaa (viimeksi l/6). Myrskyn näyttämöllepano tyydytti korkeita vaatimuksia, ja kun esitykselläkin oli suuria ansioita, liittyi kokonaisuus taiteellisena tekona parhaimpien entisten riviin. Axel Ahlberg kyllä ei kyennyt havainnolliseksi tekemään henkisen mahtajan, Prosperon, koko sisällistä voimaa, mutta täytti kuitenkin paikkansa. Muutkin olivat hyviä ja jäivät niistä erittäin mieleen Lilli Högdahl suloisena Mirandana, rva Olga Leino, joka ilmahenkenä, Arielina, leijuen näkymättömien lankojen varassa, sievästi suoritti siivekkään osansa, Lindfors Trinculona ja Rautio juomanlaskijana sekä, kaikkien muitten edellä, Otto Närhi Calibanina. Viime mainittu näyttelijä oli jo ennen monessa tehtävässä osottanut yhä itsenäisempää taiteellista karakterisoimiskykyä, mutta esittäessään Calibania, tuota pelottavaa epäsikiötä, jossa suuri runoilija on yksinäisellä tavalla kuvannut kaukaisen merensaaren alkuasukkaan, missä eläimellisyys taistelee alkavan raa'an ihmisyyden kanssa, Närhi loi hämmästyttävän todelliseksi olijan, joka ulkomuodoltaankin näytti mahdottomalta olemaan olemassa muuna kuin fantasiakuvana. Miten kammottava tämä hirviö olikaan, oli siinä samalla jotain pettävän luonnonomaista, joka aateloi sen taideteokseksi.

Tänä näytäntökautena olivat tulot näytännöistä melkoista suuremmat kuin ennen, nimittäin yhteensä lähes 175,872:05 mk, ja ansaitsee erittäin merkitä, että avajaisnäytännöt tuottivat vähän päälle 21,000. Mutta toiselta puolen olivat erinäiset menoerätkin tavattomia. Niin suoritettiin esim. tekijäpalkkioita noin 8,400 mk ja dekorationeihin, joita tarvittiin uusia uudelle näyttämölle, 15,000 mk, musiikkiin lähes 16,000 j.n.e. Kumminkin päättyi tilivuosi niin onnellisesti, että todellinen velka teki vain noin 561:59 mk. Tästä ei kuitenkaan vielä voitu mitään päättää, kuinka tulevaisuudessa tultaisiin taloudellisesti menestymään uudessa teatterissa, ja jo ensi vuosi olikin antava huolestuttavia kokemuksia. Muun muassa on jo tässä huomautettava, että juurikään mainittu dekorationeihin eli näyttämökoristuksiin käytetty summa oli vain pieni osa siitä mitä siihen tarvittiin. Suuri osa Arkadiassa käytettyjä koristuksia oli aivan kelvottomia uudelle näyttämölle, puhumatta siitä että sekin osa niitä, joka saattoi ollenkaan tulla kysymykseen, vaati korjausta ja paikkaamista, syystä että Kansallisteatterin näyttämö oli paljon avarampi. Aluksi tämä aiheutti enemmän vaikeuksia ohjelmiston ylläpitämiseen nähden kuin laitoksen ulkopuolella olevat arvasivatkaan.

Tässä yhteydessä sopii mainita muutamia lahjotuksia teatterille, jotka tarkottivat sen suojien koristamista. Muistoksi siitä että Kansallisteatterin vihkiäiset tapahtuivat Elias Lönnrotin syntymän satavuotispäivänä Eliel ja Ida Aspelin-Haapkylä antoivat ensi parven lämpiötä varten Lönnrotin muotokuvan, jonka Arvid Liljelund on maalannut luonnon mukaan. Viktor Lounasmaa taasen lahjotti Oskari Vilhon muotokuvan, missä näyttelijä on esitetty (Molièren) Saiturin roolissa, ja jonka hän Vilhon eläessä oli maalauttanut Severin Falkmanilla. Emil Wikström lupasi jo vihkiäisten aikana myöhemmin s.v. syksyllä valmistuneen ja ensi rivin lämpiöön asetetun marmorista veistämänsä pienennetyn toisinnon kauniista Kanteletarneidon kuvasta, joka sivukuvana koristaa hänen luomaansa Elias Lönnrotin muistopatsasta.⁶² Niinikään joku aika myöhemmin eräät teatterin ystävät teettivät Emil Wikströmillä vapaaherra Seb. Gripenbergin ja professori Onni Tarjanteen (syksyllä 1904 valmistuneet) muotokuvat, jotka, pronssista valettuina, nähdään seinään kiinnitettyinä ensi parvelle johtavien portaitten ohella. Vihdoin lahjotti Kaarle Piilonen⁶³ (jo 1901) 4,000 mk pohjarahastoksi Kansallisteatterin koristamista varten freskomaalauksilla. Kaunis lahjotus, jonka välittäjä ja tähänastinen hoitaja on ollut vapaaherra E. G. Palmén, on jo kasvanut yli 6,000 markan. Sen käyttämisestä on neuvotteluja pidetty, mutta lopulliseen tulokseen pääsemättä.

Edellisten lahjojen ohella olkoon vielä yhdessä jaksossa merkittynä seuraavatkin. Kulissien, näyttämökoristusten hankkimiseksi jätti joukko pääkaupungin naisia 7,009:82 markkaa. Rahat oli saatu kevättalvella 1901 päätetyn, ympäri koko maan ulotetun keräyksen kautta, jota toimittaessa noudatettiin n.s. pistejärjestelmää, (se on uhri hyvään tarkotukseen suoritettiin pistämällä nuppineulalla reikä yhteen ruutuun keräyslistassa ja maksamalla siitä 25 p.). Keräyksen johto ja toimeenpano oli uskottuna neideille Olga Nordensvan ja Lydia Helin (Heliä). Samaa tarkotusta varten Hämäläisosakunta 1903 lahjotti 492 mk. Edelleen ilmotettiin marraskuulla 1901, että rehtorin rva Elise Heintze (o.s. Lagi) jälkisäädöksessään oli määrännyt 1,000 mk matkastipendirahastoon. Vihdoin nti Betty Elfving teatterin valmistusaikana lahjotti 100 mk pohjarahaksi rahastoa varten, jolla suoritettaisiin maksu vapaa-aitiosta toisella rivillä, joka nimellä "Kaarlo Bergbomin aitio" aina olisi varattomien henkilöitten käytettävänä. Mahdollista on, lahjottaja kirjoitti, että pitkä aika kuluu ennen kun tämä hänen "lempituumansa" toteutuu, mutta yhdentekevä, Kaarlo Bergbomin muisto on aina elävä ja aina on köyhiäkin olemassa. Kokouksessaan 29/5 1904 johtokunta päätti, että tämä lahja oli "Betty Elfvingin rahastona" säilytettävä mainittua tarkotusta varten.

Tähän aikaan tarjoutui teatteriin tavallista enemmän näyttelijänalkuja. Useimmille oli kieltävä vastaus annettava heidän ensin kokeiltuaan johtokunnan edessä; mutta aina väliin toinen tai toinen otettiin oppilaaksi, vaikkei heidän jäämisensä teatteriin sentään ollut varma. Ennen mainittujen lisäksi merkittäköön tältä näytäntökaudelta neidit Helmi Helenius, joka jäi pitemmäksi ja pian herätti huomiota kyvyllään, ja Hanna Granfelt, jolla olisi ollut tulevaisuutta puhenäyttämölläkin, mutta jonka erikoiset lahjansa ennen pitkää johtivat laulutaiteilijan uralle.

Näytäntöjä annettiin 176 ja niissä: 15 kertaa Tukkijoella; 14 Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming; 11 Hannele; 10 Theodora, Hamlet; 9 Kauppaneuvoksen härkä, Pohjolan häät; 7 Merimiehet, Scapinin vehkeilyt, Myrsky; 6 Regina von Emmeritz; 5 Nummisuutarit, Laululintunen, Kultaristi, Kipinä; 4 Murtovarkaus, Yö ja päivä, Pormestarin vaali, Jeppe Niilonpoika, Naimapuuhat, Kuinka äkäpussi kesytetään; 3 Pappilan tuvassa, Kuopion takana, Lea, Elinan surma, Kihlaus, Saituri, Viola, Uunin takana, Antigone, Hedda Gabler, Historiallinen linna, Yli voimain I; 2 Anna Liisa, Pukkisen pidot, Sylvi, Tuukkalan Tappelu, Heinäkuun helteessä, Juhannustulet, Luulosairas, Erotaan pois; 1 Daniel Hjort, Hän on Sysmästä, Mustalainen, Angelo, Ensi lempi, Venetian kauppias, Maria Stuart.

Näistä 48 näytelmästä oli kotimaisia 22 ja uusia 12 (6 kotimaista).

XXXI

Kolmaskymmenesensimäinen näytäntökausi, 1902-03.

Jo olemme usein nähneet Bergbom-sisarusten kirjeissään mainitsevan, että heidän teki mieli luopua rasittavasta toimestaan. Joka vuosi lisää hartioille sai sen luonnollisemmaksi, ja kun heidän perustamansa ja johtamansa laitos nyt viimein uuden talon kautta oli tullut erikoisella tavalla vahvistetuksi, näytti hetki entistä sopivammalta eroamiselle. Kun Bergbom ensimäisenä uutena kappaleena uudelle näyttämölle asetti Shakespearen Myrskyn, suuren runoilijan viimeisen, vertauskuvallisen näytelmän, missä tämä Prosperona jättää hyvästi elämäntyölleen, on sangen luultavaa, että hän sydämessään itseensä sovitti kuuluisat säkeet:

 
Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät
Olivat kaikki henkiä, sen kuulit,
Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.
Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
Ylevät templit, tämä maankin pallo
Eloineen kaikkinensa kerran raukee
Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin
Oleeton harhahurmos. Sama kude
On meissä kuin mik' unelmissa on.
Ja unta vaan on lyhyt elämämme. —
 

Toisin sanoen ikävöi vapautta johtajahuolista ja lepoa. Niin ei kuitenkaan pelkästä väsymyksestä, vaan yhtä paljon halusta rauhallisempaan työhön. Ainakin tiedämme hänen eräälle henkilölle, joka erosta puhuttaessa oli arvellut hänen tulevan kaipaamaan työtään teatterissa, vastanneen: "Onhan minulla kirjallisuushistoria kirjoittamatta!" Sanat todistavat, että Bergbom yhä hautoi mielessään tuota nuoruus- ja miehuusaikansa unelmaa ja toivoi voivansa toteuttaa sen vanhuutensa päivinä. Mutta yhä oli olemassa eroamiselle sama este kuin ennenkin – ei ollut seuraajaa tiedossa, ketään, jonka kyky ja pätevyys siihen olisi ollut tunnettu ja tunnustettu. Kaarlo Bergbomille samoin kuin hänen sisarelleen – sillä eihän siitä enään olisi voinut olla puhettakaan että tämä olisi eronnut ennen veljeänsä – kohtalo oli määrännyt, että heidän oli tyhjennettävä viimeinen pohjasakokin siitä kalkista, jonka olivat itselleen valinneet.

Tänä keväänä Bergbom lähti ulkomaille toukokuun keskivaiheilla. Myöhemmin sisarkin yhtyi häneen, ja sitte he viettivät alkukesän parannuksilla Marienbadissa. Kun siellä olo oli päättynyt, Emilie matkusti kotia, mutta Kaarlo jäi vielä Saksaan, jossa me heinäkuun lopulla tapaamme hänet Berlinissä.⁶⁴ Siellä hänet saavutti surusanoma, että hänen ystävänsä Otto Florell oli kuollut kesämatkalla Kuopiossa 29/7. Vaikkemme pitkiin aikoihin ole Florellia maininneet, oli hän loppuelämällään jälleen paljon seurustellut Bergbomin kanssa. Jouduttuaan 1889 lakkautuspalkalle hän 1891 oli muuttanut perheineen Haminasta Helsinkiin, ja pari vuotta myöhemmin tultuaan kansakoulujen tarkastajaksi hän yhä edelleenkin oli siellä asunut. Muuttumattomasti rakastaen taidetta ja nuoruutensa ihanteita ja kiintyneenä vanhoihin ystäviinsä Florell, milloin aika ja vähitellen heikontunut terveys vain sallivat, ahkerasti kävi Bergbomilla tuottaen sisaruksille aina pirteällä pakinallaan virkistystä ja sydämen iloa. – Kuolinsanoman johdosta Bergbom kirjoitti:

"Florellin kuolema koski minuun syvästi. Ei sentähden että surullinen uutinen olisi ollut minulle yllätys, sillä joka kerran kun näinä viime aikoina erosin hänestä, minä ajattelin: hyvästi, arvatenkin iäksi. Mutta vainaja, jonka mieli aina oli suuntautunut hyvään, jonka luonne pysyi erillään kaikesta alhaisesta ja halpamaisesta, oli minulle ei ainoastaan muuttumattomasti rakas nuoruudenystävä, vaan myöskin voimakas, elävä kehotus rauhallisuuteen ihmisveljiämme kohtaan. Vanhat rivit harvenevat. Se on memento meille, jotka olemme jälellä – olet toiminut tarpeeksi, pian tulee levon aika, pitkän levon aika."

Berlinissä Bergbom tahtoi nähdä näyttämöllä eräitä kappaleita, varsinkin Shakespearen Henrik IV: ttä, mutta kun Lessing- ja Deutsehes Theater olivat ilmottaneet alkavansa vasta 10/8, hän päätti väliajalla käydä Dresdenissä. Siellä hän mielellään olisi asettunut Lahmannin sanatorioon, mutta se oli niin täynnä, ettei häntä otettu vastaan. Silloin hän käytti sattuman tarjoamaa tilaisuutta ottaa osaa tavattoman huokeahintaiseen huvimatkaan Graziin, jossa laulujuhla (Sängerfest) oli ilmotettu vietettäväksi. Wienistä hän sittemmin 1/8 kirjoittaa, että "laulujuhla oli suurenmoinen". Palattuaan Berliniin hän jäi sinne kauvemmaksi kuin ensin oli aikonut, sillä juuri kun hän oli lähtemäisillään, ilmotettiin joku uutuus, jota hän ei raskinut jättää näkemättä.

Ensin Bergbom mainitsee nähneensä Alt-Heidelberg, "josta on niin paljo ääntä pidetty". Se oli hänestä hyvin ala-arvoinen: "Mummo Birch-Pfeiffer alusta loppuun. Kentiesi se herättäisi liikutusta hentomielisissä sieluissa, mutta sentapaista ohjelmistoa on meillä yllin kyllin". – Nähtyään Henrik IV: n hän kirjoittaa: "Olen hyvin iloinen että olen nähnyt Henrik IV: n kahdessa osastossa. Nyt voin hyvällä omallatunnolla esittää sen yhdessä. Ei niin että toinen osa (joka enemmän kärsii yhteenvedosta) olisi heikompi; mutta siinä on useita aineksia, jotka voivat jäädä pois. Yorkin piispan kapinoiminen ei liikuta meitä ensinkään. Sitä koskevat kohtaukset voivat siis ilman haittaa hävitä. Koko episodi, missä rouva Vilkas ja Torkko Hurstinen esiintyvät, on loistavan koomillinen. Mutta jos ajattelee Lindforsia näissä kohtauksissa, hänellä kun ei ole ollenkaan taiteellista arkatuntoisuutta (diskretion), niin näyttäytyvät ne kerrassaan mahdottomiksi meidän näyttämöllämme ja meidän yleisöllemme." Eräässä myöhemmässä kirjeessä samasta asiasta: "Minä valmistelen Henrikkiä, joka kovin kiinnittää mieltäni. Lindforsista on tuleva kelpo Falstaff. Mutta Henrik prinssi? Weckman? Salo? Mutta Percy? Uskallammeko ajatella Riddeliniä? Halmetta kaivataan." – Se kappale, joka sai Bergbomin jäämään Berliniin syyskuun ensi päiviin, oli Gorkin Pikkuporvareja. "Se on minua niin miellyttänyt [lukiessa], että odotan sen ensi-iltaa 1/9." Hänen poissa ollessaan saisi Finne määrätä kaikki; kuitenkin niin että Lindfors harjottaisi Puoliylhäisöä, joka oli oleva ensimäinen uutuus.

Näytännöt alkoivat 31/8, tavan mukaan, Murtovarkaudella, joka samoin kuin muut kappaleet alussa näyteltiin alennetuin hinnoin. Ensimäisenä uutuutena annettiin 19/9 Teuvo Pakkalan suomentama A. Dumas nuor: n Puoliylhäisöä (Le Demi-monde), ja sai se, huolimatta historiallisesta merkillisyydestään, vieraita oloja kuvaavan näytelmän tavallisen kohtalon: se meni vain kolme kertaa. Parisilaisimpia esitykseltään olivat Lindfors (Olivier) ja rva Rautio (m: me d'Ange). – Toinen uusi kappale ilmestyi 1/10, nimittäin R. Kiljanderin 3-näytöksinen huvinäytelmä Sanny Kortmanin koulu. Pikkukaupunki- ja kouluelämää oli tässä kuvattu tekijän kevyen lystikkääseen, humoristiseen tapaan, ja kun näytteleminenkin, niinkuin aina milloin toiminta liikkuu kotoisella pohjalla, oli erittäin hyvää, oli menestys oivallinen. Näytelmä esitettiin syyskaudella 9 kertaa. Lukuisien esiintyjien joukossa nähtiin rva Salo sangen onnistuneena johtajattarena, nti Tompuri emansipeerattuna opettajattarena, nti Hanna Granfelt suloisena Liisi Kortmanina, Lindfors professori Stobeniuksena y.m. – Kolmas uutuus oli Pietari Alpon suomentama G. Engelin kirjoittama 3-näytöksinen näytelmä Vetten yli, joka ensiksi näyteltiin Tampereella (11-12/10) ja Hämeenlinnassa (30/10), mutta Helsingissä 7/11. Moderni, jännittävä, Ibsenin vaikutuksen alla syntynyt kappale herätti tosin huomiota, joskaan ei suurempaa myötätuntoa, sillä se meni vain kolme kertaa. Osaksi kai oli syynä se että Salo pastori Holmina ja Lilli Högdahl Stinana, huolimatta tunnollisesta työstään, eivät olleet täysin paikoillaan näissä päärooleissa; heitä paremmat olivat Rautio ja Närhi sivurooleissa (edellinen Siewart pastori, jälkimäinen suntio). – Syyskauden merkittävin uusi kappale oli A. B. Mäkelän suomentama Björnstjerne Björnsonin Yli voimain, 2: nen osa, joka ensi kerran näyteltiin runoilijan täyttäessä 70 vuotta 8/12. Vaikka epätasaisuuksia huomattiin yksityisten näyttelijäin työssä, teki näytelmä kumminkin mahtavan vaikutuksen – eikä kumma, sillä tuskin on koko uudemmassa näytelmäkirjallisuudessa aatteellisesti sisältöisempää ja draamallisesti tehokkaampaa olemassa. Esiintyjistä mainitsemme B. Leinon Holgerina, Ahlbergin Brattina, Kallion Eliaksena, Lindforsin Ketilinä, nti Helmi Heleniuksen Credona, rva Olga Leinon Sperana, Ahlmanin Blomina ja Närhen ruskeana miehenä. Draama meni sentään vain 4 kertaa. – Paitse näitä uutuuksia muodostivat huomattavan osan syyskauden ohjelmistoa erinäiset uusinnot, niinkuin Kuningas Lear, Aino (nti Helenius pääroolissa), ja Orleansin neitsyt. Viimemainitussa esiintyi nimiosassa nti Lilli Högdahl, ja oli hänen Johannansa (sanoo W. Söderhjelm) "läpeensä ajateltu, taiteellisesti varma, lämmin ja kaunis näyte; siinä oli, jollei juuri temperamenttia, niin ainakin paljon miellyttävää personallisuutta, ja se kohosi muutamissa paikoin, etenkin loppupuolella, varsin mieltäkiinnittäväksi taideluomaksi".

Joululoma-ajalta ja vuodenvaihteelta on mainittava, että Bergbomin erityisestä toivomuksesta 19/12 annettiin klo 3 ja 5 kaksi vapaanäytäntöä kansakoululapsille, ja esitettiin kummassakin Saimaan rannalla. Edelleen esitettiin lastennäytäntönä alennetuin hinnoin ensi kerran 30/12 ja sitte myöhemminkin ohjelmistolle uusi, A. Suppasen suomentama Z. Topeliuksen leikkinäytelmä Hyrrä.

Tältä syyskaudelta on mainittava eräs juhla, joka miten olikaan laadultaan yksityinen, kumminkin kuuluu tähän historiaan. Rva Therese Hahl täytti 25/10 60 vuotta, ja hänen lukuisat ystävänsä viettivät päivää kunnioittamalla ja tervehtimällä häntä sointuvilla sävelillä ja sydämellisillä onnentoivotuksilla. Hartaimpia osanottajia juhlaan olivat Bergbom-sisarukset, jotka aina muistivat miten tämä rakas, uskollinen ystävä uhrautuvaisesti oli heitä avustanut ei ainoastaan Suomalaisen oopperan aikana vaan sitä ennen ja myöhemminkin, milloin teatterissa kaivattiin laulutaiteellista apua sen oman piirin ulkopuolelta. Jopa Kaarlo sepitti runonkin juhlapäivällisissä luettavaksi – osottaen siten että nuoruuden muistot olivat hänessä heränneet. Siinä hän ensin huomauttaa, kuinka Therese Hahlin nimi palauttaa pitkän sarjan iloisia, suloisia ja juhlallisiakin muistoja erilaisista laulunautinnoista, muun muassa mainiten "päivät, jolloin Suomalainen ooppera uljaassa riemukulussa saatti Tuhkimuksen, suomenkielemme, pääkaupungin valtaistuimelle"; sitte hän vastaa "päivän nuorison" kysymykseen: "Therese Hahl, hän osasi laulaa, mutta sanokaa, oliko hän mitään muuta?" – "Naissydän, joka ymmärsi yhdistää toisiinsa rauhan ja rohkeuden; käsi, joka sitoi ystävyyssiteet niin lujasti, että vain kuolema ne katkaisi; mieli, joka oli yhteensulattanut kauneuden ja puhtauden käsitteet; ääni, joka ollen taivaan valon sukua, kohosi jokapäiväisyyden sorasta; hohde ilon auringosta, joka niin harvoin nähdään Pohjolassamme; suomalainen hengeltään kuin kotoinen kuusi, mutta vapaa kuin Suomen aalto; valkea kielo, joka kukkii huolimatta 60 syksyn myrskyistä; valoisa hahmo menneestä ajasta, jolloin Suomellakin oli kevät".⁶⁵

Tänäkin vuonna Bergbom joulukuulla teki pienen virkistysmatkan. Johtokunnan kokouksessa 7/12 hän näet ilmotti lähtevänsä pariksi viikoksi ulkomaille. Luultavasti hän silloinkin tapansa mukaan kävi Berlinissä, vaikkei mitään kirjeitä ole säilynyt, jotka antaisivat siitä lähempiä tietoja. – Varhemmin syksyllä Bergbom oli käynyt Pietarissa tapaamassa Ida Aalbergia ja kehottamassa häntä tulemaan vierailemaan Kansallisteatterissa. Taiteilijatar oli luvannut tulla, jos mahdollista oli, kevätpuolella, mutta jäi lupaus sittemmin täyttämättä.