Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia IV», sayfa 10

Koko, meidän oloihin katsoen suurvaltainen rakennusyritys, jota pitkälliset ja kalliit perustustyöt olivat vaikeuttaneet, ja johon kuului melkoinen määrä mutkikkaita, meillä ennestään tuntemattomia erikoistehtäviä, oli siis suoritettu ainoastaan 26: ssa kuukaudessa. Että tämä ylipäätään kävi mahdolliseksi, riippui tietysti useista suotuisista asianhaaroista, mutta kaikissa tapauksissa tulee siitä kiitos ensi kädessä johdolle. Vapaaherra Seb. Gripenberg, jonka ansioksi, niinkuin edellisestä tiedämme, on luettava, että vihdoin tontti saatiin rakennusta varten, valvoi väsymättömästi suuren puuhan menoa milloin mitenkin toimien sen hyväksi, arkkitehti Törnqvist puolestaan osasi lannistumattomalla tarmolla sekä taiteellisella kekseliäisyydellä ja luomainnolla niin hoitaa tehtäväänsä, että lukemattomat työläät erikois- ja detaljipiirustukset aina olivat valmiit oikealla hetkellä, ja oli hänellä tässä kohden taitavia avustajia arkkitehdeissä Yrjö Sadenius (Sadeniemi) ja Vivi Lönn, ja niinikään rakennusmestari Eskola harvinaisella voimalla, huolella ja valppaudella toimi itse työmaalla. Sitä paitse on erityisesti huomioonotettava, että työ tapahtui aikana, jolloin työväen olot olivat rauhallisemmat kuin muutamia vuosia myöhemmin, niin ettei työlakkoja eikä muita levottomuuksia sattunut, jotka olisivat hidastuttaneet sitä taikka enentäneet kustannuksia. Päinvastoin kuultiin kerrottavan liikuttavia kaskuja siitä, kuinka yksityiset työmiehet mielellään olivat mukana rakentamassa uljasta kotoa suomalaiselle näyttämölle.

Entäs yrityksen taloudellinen puoli: riittivätkö rahat? Siihen vastaamme toisella kysymyksellä: missä on se nykyajan vaatimuksia tyydyttävä teatteri, joka ei olisi tuottanut rakentajilleen ainoatakaan yllätystä laskelmiin nähden? Teatterirakennus-O.Y: llä oli alkuaan käytettävinään valtion myöntämä avustus, 800,000 mk (500,000 suoranaista avustusta ja 300,000 lainana), kaupungin myöntämä 100,000 mk sekä osakepääoma 200,000 mk eli yhteensä 1,100,000 mk; mutta kun tästä meni tontin lunastamiseen 200,000, jäi itse rakennukseen 900,000 mk, ja sen toivottiin riittävän. Toivo petti kuitenkin. Jos kustannusehdotusten tekeminen yleensäkin on pulmallista, niin on se sitä kaksinkerroin, kun on kyseessä erikoisrakennus, johon nähden maassa on vähän taikka ei ollenkaan kokemusta. Se selittää että nyt meillä, niinkuin säännöllisesti ulkomaillakin, missä nykyaikana uusia teattereita on rakennettu, laskelmat eivät pitäneet paikkaansa.

Vaikka koetettiin parhaimman mukaan säästää, niin että esim. johtokunnan puheenjohtaja ja jäsenet eivät saaneet penniäkään vaivastaan ja ajanhukastaan, että arkkitehti tyytyi noin puoleen siitä mitä hän voimassaolevan arkkitehtitaksan mukaan olisi voinut vaatia sekä että rakennusmestarin palkkakin oli kohtuullista alempi, huomattiin kuitenkin jo aikoja ennen kun rakennus oli valmis, että tuntuva lisä oli tarpeen, jotta voitaisiin hyvittää kaikki ne, jotka olivat rakennusta varten hankkineet mikä mitäkin. Mutta mistä se saataisiin? Osakkailta oli mahdoton pyytää enempää, sillä olivathan he jo antaneet 200,000 mk, mikä pääoma korkoineen päivineen oli mennyt. Luonnollisesti oli siis vielä käännyttävä valtion puoleen ja sitä ennen hankittava mitä välttämättömästi tarvittiin yksityisten teatterinystävien luoton avulla. Näin meneteltiinkin. Kun sitten anomus lisätystä valtioavusta oli tehtävä, oli vanhan hyvän (taikka pahan) tavan mukaan käytävä hallituksen jäsenten luona "kumartamassa", se on selittämässä asiaa ja pyytämässä kunkin asianomaisen suosiollista myötävaikutusta onnelliseen päätökseen. Muun muassa oli "kumarrusmatka" tehtävä silloisen mahtavan kenraalikuvernöörin luo, sillä jos hän olisi asettunut kielteiselle kannalle, olisi kaikki ollut hukassa. Niinkuin jokainen helposti ymmärtää, ei tämä turnee teatterin hyväksi ollut mikään kadehdittava tehtävä, semminkin kun se sattui juuri vihkiäisjuhlan jälkeen, johon ei kenraalikuvernööriä eikä hallituksen jäseniä oltu kutsuttu. Uhrautuvaisena kuin ainakin Rakennus O.Y: n puheenjohtaja, vapaaherra Gripenberg, siihen kuitenkin mukautui. Hän meni kenraalikuvernöörin puheille ja esitti millä kannalla oltiin, että rakennus tosin oli valmis, mutta oli velkoja kasaantunut lähes 300,000 mk, joita ei voitaisi suorittaa ilman yleisistä varoista myönnettyä lainaa. Vastaus kuului niin, että kenraalikuvernööri olisi taipuvainen puolestaan myöntämään lainan sillä ehdolla että – senaatti hyväksyisi hänen ehdotuksensa poliisilaitoksen uudestaan järjestämiseksi!! Sitä paitse hän ei salannut, että olisi tehty oikeammin ja viisaammin, jos hänet olisi kutsuttu avajaisiin, "sillä", olivat mahtimiehen sanat kuuluneet, "teille olisi edullisempi että olisin ystävänne kuin vihollisenne". Gripenberg ei voinut muuta kuin myöntää, että huomautus todennäköisesti oli varsin oikea, mutta oli asia järjestäytynyt niinkuin tapahtunut oli hänen siihen mitään voimatta, ja sen sanottuansa hänen suotiin lähteä. Miten olikaan, myönnettiin sentään, kiitos olkoon senaatin harrastuksen, 280,000 markan laina – miksi hyväksi poliisilaitokselle, sitä emme tiedä. Lainausehdot olivat mitä suotuisimmat, kun näet teatteri vapautettiin korkojen suorittamisesta 15 ensimäisenä vuotena. – Mutta ei tälläkään päästy kaikista rahahuolista. Lopulta tarvittiin näet vielä 108,000 mk, jotka saatiin lainaksi Kansallis-Osake-Pankilta, joka koko ajan mitä auliimmin oli neuvoin ja teoin avustanut yritystä. Kaikkiaan olivat kustannukset siis nousseet 1,500,000 markkaan. Jotta pankki saisi saatavansa, muutettiin O.Y. Kaisaniemi siten että hrt E. Aspelin-Haapkylä, S. Gripenberg, V. Lounasmaa, K. A. Paloheimo ja G. W. Sohlberg lunastivat kaikki muut osakkeet, osaksi tasa-arvosta osaksi korkeammastakin hinnasta, ja sitoutuivat luovuttamaan koko yhtiön loppuvoiton, mikäli se nousi yli 6 % heidän omista osakkeistaan, velan vähentämiseksi. Niin on tapahtunutkin, joten O.Y. Kaisaniemi joku aika sitten hajotessaan on lyhentänyt mainittua velkaa 54,000 markalla sekä tarpeellisiin korjaustöihin teatterissa antanut 7,000 mk.

Näin olemme kertoneet kuinka uusi teatteritalo rakennettiin. Mitä siitä vielä on sanottavaa, jääköön siksi kun esityksessämme olemme tulleet siihen ajankohtaan, jolloin uljaan rakennuksen ovet ensi kerran avattiin yleisölle.

* * * * *

Bergbom-sisarukset lähtivät keväällä 1901 jo 7/5, siis tavallista varhemmin, ulkomaille ja oli heidän matkansa päämäärä aluksi Parisi. Siellä he viipyivät toista kuukautta ja viihtyivät erittäin hyvin. Oli nimittäin lämmin ja kaunis ilma, joten he vapaasti voivat nauttia parisilaisesta keväästä. Tämän kirjan tekijäkin oli silloin Parisissa ja asuen samassa pienessä hotellissa Odéon teatterin lähellä Quartier Latin'issa kuin sisarukset hän heidän kanssaan teki useita yhteisiä retkiä maailmankaupungissa. Niin käveltiin yhdessä Luxembourgin puistossa, tehtiin vaunumatka Vincennes'iin, oltiin käynnillä Emil Wikströmin luona, joka perheineen jo oleskeli viidettä vuotta Parisissa, juuri saamaisillaan valmiiksi suuren säätytalon otsikkoryhmänsä, ja syötiin sitten, kaikki yhdessä, ranskalaiset päivälliset klo 8 illalla, taivasalla boulevard St. Germain'in varrella. Sekä Kaarlo että Emilie näyttivät terveiltä ja iloisilta – he olivat ainakin näennäisesti vapautuneet surullisen raskaasta kotimaantunnelmasta ja jokapäiväisistä teatterihuolista. Kumminkin on tekijällä muisto yhdestä pikku tapahtumasta, joka kohta teki häneen painostavan vaikutuksen, vaikkei hän silloin aavistanutkaan, miten ennustava se todella oli. Eräänä iltana hän oli yhdessä Bergbomin kanssa klo 9-10 ajoissa palannut hotelliin, jossa kumpikin meni huoneeseensa. Vähän klo 10 jälkeen hänen mieleensä tuli kysyä jotakin Kaarlolta ja, luullen tämän vielä olevan ylhäällä, hän meni häntä tapaamaan. Kaarlo oli kumminkin jo pannut maata, mutta ovi ei ollut lukossa. Koska tämä tuntui omituisen varomattomalta oudossa hotellissa, oli aivan luonnollista kysyä: "Eikö sinulla ole tapana sulkea oveasi yöksi!" – "Ei ole, jos halvauskohtaus sattuisi, enkä voisi nousta vuoteelta, on parempi että ovi on auki!"

Nähtyänsä mitä teattereilla oli uutta ja tapansa mukaan tehtyänsä ostoksia teatteria varten sisarukset kesäkuun keskivaiheilla (siis oltuaan Parisissa 6 viikkoa) lähtivät Nauheimiin, jossa olivat olleet edellisenäkin vuonna. Sieltä Emilie 19/6 muun muassa kirjoittaa nti Aini Nevanderille viimeisestä Parisinmatkastaan – sillä viimeinen se tositeossa oli:

– "Sunnuntaiaamuna jätimme ihastuttavan Seine-kaupungin, ja kyllä Ranska kumminkin on ihana maa, väestö henkevämpi ja rakastettavampi kuin muut kansakunnat ja Parisi kaupunkien kaupunki. Saksalaista Biederkeit'iä, Tüchtigkeit'iä j.n.e. kunnioitan tosin suurimmassa määrässä, mutta minä rakastan ranskalaisten luonnonlaatua kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. Lähdimme klo 8 aamulla, ja kun ilma oli kolea ja paha, jatkoimme yhtä mittaa väsymättä, vaikka tulimme tänne perille vasta keskiyön jälkeen. Täällä on koko ajan ollut sateista ja kylmää; Parisissa oli meillä lakkaamatta kirkas taivas ja päivänpaistetta, jollei oteta lukuun paria meluavaa ukkosilmaa, mutta sehän on ranskalaisen luonteen mukaista!"

Kaikesta päättäen Nauheimissa olo ei tällä kertaa muodostunutkaan tyydyttäväksi. Ilmat olivat epäsuotuisat ja Kaarloa vaivasi katarri kuumeineen. Sitä paitse ei mielikään pysynyt niin keveänä kuin Parisissa. Jo ennen lähtöä sieltä oli tieto saapunut heidän sisarensa, vapaaherratar Betty von Troilin, kuolemasta, sitte tuli ikäviä uutisia valtiollisista ja puolue-rettelöistä (esim. häpeällinen oikeudenkäynti Yrjö-Koskista vastaan) ja vihdoin teatterihuolet, joihin tällä kertaa kuului kaikenlaiset varustukset uutta näyttämöä varten. Muun muassa oli Grabovilta Tukholmasta tilattu uusia koristuksia, ja aikoi Kaarlo palata sitä tietä nähdäkseen kuinka työ oli edistynyt. "Ne [uudet koristukset]", Emilie kirjoittaa, "painavat meitä enemmän kuin tahdomme taikka uskallamme sanoa."

Kun Kaarlo oli "lukenut leivisköittäin sanomalehtiä ja kirjoja" ja ottanut täyden määrän (24) kylpyjä, sisarukset 18/7 lähtivät Nauheimista ja suuntasivat matkansa Amsterdamiin, sillä Kaarlolla oli suuri halu nähdä Hollantia, sen taidetta ja muuta kultuuria ja kansaa. Emiliellä oli tavan mukaan – vaikka hän jo edellisenä vuonna [1900] oli eronnut virastaan hypoteekkiykdistyksessä – suurempi kiire kotiin, ja hän erosikin 24/7 Brüsselissä veljestään matkustaakseen Berlinin ja Stettinin kautta Helsinkiin. Kaarlo sitä vastoin jäi vielä Brüsseliin, joka hänestä oli "kaikin puolin viehättävä", ja matkusti sitten "hitaasti" Kölnin, Hildesheimin, Goslarin, Schierken, Halberstadtin kautta Harzvuoristoon, johon Nauheimin lääkäri oli neuvonut hänet "jälkiparannuksille". Kotimaahan, johon hän, niinkuin tiedämme, surkean sekasorron tähden ei ikävöinyt, Kaarlo palasi vasta 24/8.

Tältä kesältä on meillä kaksi Bergbomin kirjoittamaa päiväämätöntä kirjettä nti Betty Elfvingille. Edellinen, Nauheimin olon lopulta, alkaa seuraavin sanoin:

"Rakas Bettina-ystävä. Kuinka virkistävää olikaan kuulla jotakin sinulta. Olemme viime aikoina tavanneet toisiamme niin pikimmältään, ettemme vuosikausiin ole saaneet tilaisuutta oikeaan 'passiar'iin', kuten tanskalaiset sanovat. Tuntuisi niin hyvältä saada puhua siitä, joka meitä kaikkia painaa, puhua tyynesti ja surullisesti niinkuin ihmisten sopii, jotka tietävät ettei välttämätöntä muuteta huutamalla, mutta että kestettävä on viimeiseen saakka. Me ymmärrämme toisiamme – siitä olen vakuutettu – tässäkin asiassa."

Muutoin koskevat molemmat Sprengtportenin oppilaita. Nti Elfving oli kirjoittanut, että kappaletta oli pyydetty näyteltäväksi Ruotsiin (arvaamme että Aug. Lindberg oli sitä pyytänyt). Kaarlolle tämä oli "yllätys, joka ei ollut sekottumattomasti iloinen", vaikka luonnollisesti sensuuri nyt vähemmän kuin koskaan sallisi kappaleen esittämistä Helsingissä. Hänen mielestään oli sentään myöntäen vastattava, mutta ennen kun käsikirjoitus lähetettiin, oli se tarkastettava ja erinäisiä lauseita muutettava, ne kun eivät sopineet ruotsalaisille. Tämä työ ei kumminkaan voinut tapahtua kirjeiden kautta, vaan oli heidän sitä varten yhdyttävä syyspuolella. Tuliko tästäkään mitään, sitä emme tiedä. Ei ainakaan näytelmää ole Ruotsissa esitetty. Mahdollisesti raukesi tuuma sentähden, että nti Elfving näihin aikoihin kuoleman kautta menetti sekä sisarensa että äitinsä.⁵⁰

* * * * *

Viimeinen näytäntökausi Arkadiassa alkoi l/9 Murtovarkaudella ja muilla tunnetuilla kappaleilla, siksi kun 18/9 tuli ensimäinen uutuus, Jalmari Finnen suomentama A. Bissonin ja B. de Turiquen 3-näytöksinen huvinäytelmä Historiallinen linna, joka Parisissa oli loistavasti menestynyt, mutta meillä eli vain kolme iltaa. Vetämättä vertoja Bissonin Herra ylitirehtöörille näytelmä myöskin tarjosi vähemmän otollisia tehtäviä; kuitenkin Weckman – Barrois, Kallio – Colombin, Närhi – Gabriac sekä nti Lähteenoja – Chloe, Olga Salo – rva Baudoin ja Olga Leino – Géneviève huvittivat katsojia. – Lähinnä sen jälkeen seurasi 25/9 Hamlet, uusittuna, ja nähtiin nyt niinkuin aina kuinka luotettava suosijapiiri klassillisella draamalla oli teatterin yleisössä. Se meni 8 kertaa. Päärooli oli niinkuin ennen Axel Ahlbergilla, mutta Ofeliana esiintyi Lilli Högdahl, näytellen "liikuttavasti ja kauniisti", sentään tyydyttämättä korkeita vaatimuksia. – Hamlet-näytäntöjen välissä ja jälkeen vieraili muutamina iltoina rva Kahilainen, esiintyen muun muassa pastorin rouvana Kuopion takana, ja teki hänen repäisevä komiikkansa entisen tapaista vaikutusta; nti Tompuri oli Lilli ja Paavo Ahlman⁵¹ pastori Jussilainen. – Ohjelmistolle uusi Molièren huvinäytelmä, Scapinin vehkeilyt, annettiin, Jalmari Finnen suomentamana syyskauden toisena uutuutena 9/10, ja se synnytti salongissa mitä hilpeimmän mielialan. Lindfors oli oivallinen Scapin, ja kiitosta niittivät myöskin Falck – Argante, Närhi – Geronte, Kallio – Octave, Suonio – Leander, Tyyne Finne – Hyacinthe ja Olga Leino – Zerbinette. – Uusintona tosin mutta silti melkein uutena palasi Hauptmannin Hannele näyttämölle 16/10. Nuori säveltaiteilija Erkki Melartin oli näet, vasta kotiuduttuaan ulkomailta opintomatkalta, säveltänyt kappaletta varten laajan musiikin, joka R. Kajanuksen orkesterin esittämänä huomattavasti enensi sen vaikutusta. Hänen oli erinomaisesti onnistunut tavata näytelmän lyyrillinen pohjatunnelma (E. Katila U. S: ssa). Esittäjiäkin kiitettiin keitä tosipiirteisestä realismista, keitä hienotunteisesta tunnelmanvirityksestä;. Olga Leino oli Hannele, Lattu kyläräätäli, Närhi Hannelen isä, Salo Gottwald, nti Lähteenoja ja Pesonen köyhäinhuoneen väkeä.

Marraskuu alkoi kaksoispremiäärillä, 1/11 kun annettiin Jalmari Finnen suomentama E. Pailleronin 1-näytöksinen huvinäytelmä Kipinä ja kotimainen alkuteos, Jalmari Hahlin 3-näytöksinen näytelmä Heinäkuun helteessä. Miellyttävässä esikappaleessa nti Helmi Tähtinen⁵² kokeili iloisena Antoinettena, saaden melkoista suosiota osakseen. Mitä taasen ohjelman pääkappaleeseen tulee, ei se paikallisväriä ja henkistä lentoa kaipaavana "taiteilijadraamana" ollut omansa mainittavasti viehättämään yleisöä; jo toisen illan jälkeen se katosikin. – Paljon suurempaa huomiota, joskaan ei pysyvää menestystä, saavutti Kasimir Leinon 5-näytöksinen historiallinen näytelmä Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming, joka 9-kuvaelmaisena oli niin laaja, että se riitti kahdeksi illaksi: edellisenä näyteltiin 5 ensimäistä kuvaelmaa ja toisena 4 jälkimäistä. Näyttämöllepano oli tavallisen huolellista, loistavaa ja aikakautta kuvaavaa, niin että se viehätti katsojia silloinkin kun toiminta – niinkuin varsinkin alkupuolella – tuntui pitkäveteiseltä. Näytteleminen oli hyvää etenkin pääosiin nähden; mutta monet sivuosat, joihin ei enää kehittyneitä voimia riittänyt, esitettiin luonnollisesti heikommin. Mainioita olivat erittäinkin B. Leino Ilkkana, joka innostuneesti näytteli pohjalaista talonpoikaissankaria, ja Axel Ahlberg Klaus Fleminginä; mainitsemme myös nti Lähteenojan noitana. Näytelmän ensimäinen osa annettiin ensi kerran 15/11 ja sitten vielä kaksi kertaa peräkkäin, jonka jälkeen toisen osan ensi-ilta oli 20/11 – kaikkiaan meni kumpikin osa 7 kertaa. Yleisö oli kyllä viehättynyt, mutta myöhemmillä kerroilla vähälukuinen. – Joulukuulla ei enää tullut uutta, vaan muun tunnetun muassa pitkiä aikoja kätkössä ollut oopperamainen Kultaristi, jossa laulajana esiintyi Iivari Kainulainen.⁵³ —

"Tunnollista ja ahkeraa työtä teatteri on tehnyt viime syyskautenansakin", eräs arvostelija lausuu, "joskaan työ ei tunnu niin intensiiviseltä kuin ennen." Enemmän uutta olisi saanut ilmestyä, mainitaan sen ohella; mutta nyt niinkuin tavallisesti arvostelija ei tiennyt, miksi täytyi vähempään tyytyä. Bergbomin aikomus oli ollut esittää Björnsonin Yli voimain, mutta oli se lykättävä, kun tekijän vaatimaa palkkiota, 1,000 kruunua, katsottiin liian suureksi. Sittemmin runoilija alensi vaatimuksensa, ja kappale voitiin näytellä tammikuun lopulla.

Muuten saamme tietoja teatterista ja oloista Emilien kirjeestä Betty Elfvingille 15/12:

– "Joulukuun 4 p. Kaarlo lähti jälleen tavalliselle joululevolleen; hän matkusti Berliniin, mutta palaa luultavasti uudenvuoden aatoksi. Kyllä hän tänä vuonna on ollut jotenkin voimissaan, mutta eihän joustavuus eikä voimat enään ole entisellään. Tammikuulla [todellisuudessa helmikuulla] Ida Aalberg on tuleva. Hän esiintyy Hedda Gablerina, Theodorana sekä vielä jossakin kolmannessa roolissa, joksi hän itse ehdottaa Orleansin neitsyttä, mutta siihen emme ole oikein taipuvaisia. Näytelmä on vaativainen näyttämöllepanoon nähden, emmekä nyt, kun jo seisomme toisella jalalla uudessa talossa, katso itsellämme olevan oikeutta heittää pois niin paljon rahaa kuin kaksi koristuskappaletta [Theodora oli toinen] vie. Jos hän kuitenkin pysyy lujana, täytyy meidän kai myöntyä. – Niin uusi talo! Se on nyt melkein valmis, ja me odotamme vain johtokunnan pyytämää ylimääräistä lainaa, mutta saa nähdä kuinka kaavan sitä on odotettava. Senaatti on tosin puoltanut sitä, mutta miten ratkaistaan kysymys Pietarissa? Suurella levottomuudella minä ajattelen muuttoa uuteen palatsiin; päiväkustannukset nousevat siellä niin kuulumattoman suuriksi, että pelkään teatterin tulojen olevan aivan riittämättömät. – Ja nyt, hyvä loppu tälle suruvuodelle. Jumala suokoon meille kaikille valoisampia, toiverikkaampia päiviä, mutta ennen kaikkea rehellistä tahtoa ja luottamusta. Nyt on kaikki pimeää ja raskasta. Vanha Yrjö-Koskinen uskoo kumminkin järkkymättömästi, että valoisampi aika on koittava, vaikkemme kenties itse saakaan sitä nähdä. Jumalan haltuun. Ystäväsi Emilie Bergbom."

Kaarlon matkalta on meillä yksi päiväämätön kirje, josta otamme seuraavat rivit:

"Armahani! Ei minulla ole paljon kerrottavaa. Olen levähtänyt ja rauhottanut kiihottuneita hermojani – sehän olikin matkani tarkotus. Teatterin suhteen on minulla ollut huono onni. Niin esim. odotin Kööpenhaminassa neljä päivää nähdäkseni Kuningas Learin n.s. Shakespearenäyttämöllä, jonka Perfall ja Possart ovat keksineet lukuisia dekorationivaihdoksia vaativia kappaleita varten. Ainoastaan tausta ja tehottomia (neutrala) kulisseja. Mutta kun tulin teatteriin, sain Learin sijasta nähdä kaksi Heibergin homehtuneimpaa voodevillea. Samoin petettiin minua edellisenä iltana Dagmarteatterissa, missä sain Kamelianaisen (!) Björnsonin uusimman draaman, Tora Parsbergin, sijasta. Täällä Berlinissä en ole nähnyt Hoop of Seegen (Siunauksen toivo), mutta kyllä Yli voimain. – En ole saanut bysantilaisia reunuksia [Theodoraa varten]; paras lienee maalauttaa semmoisia, niin ne saa toivomuksensa mukaisiksi. – Kaarlosi."

Emilien kirjeestä näkyy, että teatterin vanhat johtajat eivät suinkaan ehdottomasti iloisin mielin nähneet, kuinka lähestymistään lähestyi hetki, jolloin muutto oli tapahtuva. Kaikenlaiset huolet ja valmistuspuuhat, jotka se aiheutti, täyttikin näinä aikoina heidän mielensä enemmän kuin jokapäiväiset, "juoksevat" toimet.

Miten mainittujen huolten laita lieneekin, muodostui kevätkausi sangen värikkääksi, sangen huomattavaksi niin ohjelmiston puolesta kuin taiteellisestikin. – Vanhemmista kappaleista tammikuun alusta mainitsemme (Benj. Leinon hyväksi 10/1 ja Topeliuksen muistoksi 14/1 näytellyn) Regina von Emmeritzin sentähden, että nimiroolissa esiintyi Lilli Högdahl, joka nuori näyttelijätär, huolimatta vielä vakaantumattomasta taiteestaan, suorittaen yhä vaikeampia tehtäviä herätti yleisössä päivä päivältä suurempia toiveita. – Uuden vuoden ensimäinen uusi kappale oli kotimainen alkuteos, Väinö Andelinin kirjoittama 3-näytöksinen näytelmä Merimiehet (ensi-ilta 17/1), jonka monet yksityis- ja yhteislaulut O. Merikanto oli säveltänyt. Tämä merimieselämän kuvaus oli luultavasti aiottu kilpailemaan Pakkalan tukkimieselämän kuvauksen kanssa, mutta onnistuakseen ei näytelmän juoni ollut tarpeeksi yksinkertainen tai luonteva, eikä siinä ollut sitä kansanomaista huumoria, joka voittaa sydämiä. Etenkin laulujen ansioksi on luettava että se kumminkin meni 7 kertaa. – Toisena uutuutena tuli Björnstjerne Björnsonin Yli voimain 1: nen osa, A. B. Mäkelän suomentamana, 29/1. Merkillinen aatedraama esitettiin – B. Leino Sangina, Katri Rautio hänen vaimonaan, Axel Ahlberg Brattina – hyvin tyydyttävästi ja herätti myöskin mielenkiintoa; mutta siitä että se meni vain kolme kertaa, näkee ettei se ollut otollinen suuremmalle osalle yleisöä.

Niinkuin ennen on mainittu, oli Ida Aalberg lupautunut vierailemaan tänä keväänä, joten hän oli luova loistoa teatterin viimeiseen aikaan Arkadiassa ja sen alkuaikaan uudessa talossa. Näyttelijätär esiintyi ensi kerran 14/2 Hedda Gablerina ja tervehdittiin häntä tavallisella innostuksella tässä loistoroolissaan. Sama näytelmä annettiin vielä kahtena iltana, mutta sen jälkeen, valmisteltaessa taiteilijattaren esiintymistä ohjelmistolle uudessa näytelmässä, pistettiin toista väliin. Teuvo Pakkala, joka Tukkijoellansa oli saanut niin pysyvän menestyksen, ettei siitä näkynyt loppua tulevankaan, oli sepittänyt uuden teoksen, 4-näytöksisen huvinäytelmän, Kauppaneuvoksen härkä, ja näyteltiin se ensi kerran 21/2. Tämä leikillisivallinen kuvaus pikkukaupungin elämästä on kyllä heikonlainen draamallisen rakenteensa puolesta, mutta kiitos olkoon useiden hyvien tyyppien sekä luonnonomaisen sukkeluuden ja huumorin näytelmä vastaanotettiin varsin suosiollisesti. Esiintyjistä sanottiin, että Lindfors, miten etevä olikaan Hillerinä, kumminkin liiaksi muistutti ranskalaisia komediaroolejaan; toiset olivat sitä vastoin kylläkin kotimaisia, Pesonen pormestarina, rva Kahilainen pormestarinnana, Närhi (erittäin onnistunut) Pommerina j.n.e. Kappale meni kaikkiaan 9 kertaa. – Sillä aikaa kun Kauppaneuvoksen härkä rehenteli näyttämöllä, sattui 26/2 Hugon syntymän satavuotismuisto-päivä, eikä Bergbom laiminlyönyt sen viettämistä. Silloin annettiin teatterin alkuajoilta tunnettu Angelo. Uusista esiintyjistä on erittäin mainittava Lilli Högdahl, joka menestyksellisesti täytti Catharina Bragadinin vaativan osan. —

Maaliskuun alussa Ida Aalberg esiintyi uudessa loistoroolissa, kun 5/3 ensi kerran annettiin Irene Mendelinin suomentama V. Sardoun 5-näytöksinen murhenäytelmä Theodora. Jännityksellä yleisö oli odottanut tätä kappaletta, joka kirjoitettuna Sarah Bernhardtia varten ja Parisissa esitettynä oli maailman kuuluksi tullut, ja jännityksellä näyttelemistä seurattiin – olihan taituri- jollei mestariteoksen tärkein päämäärä kiinnittää katsojien mieltä. Näyttämöllepano oli tarpeeksi loistava ja bysantilainen, ja Ida Aalberg tyydytti korkeimmat vaatimukset kuvatessaan mitä vastakkaisimpia luonteenpiirteitä ja tunteita, esitettävässään naisolennossa. Muutkin pääosat näyteltiin oivallisesti, B. Leino ollen Justinianus, Ahlberg Andreas, Salo Marcellus j.n.e. Tämä viimeinen loistodraama Arkadiassa meni 8 kertaa. – Viimeinen ohjelmistolle uusi kappale, joka vanhan teatterin näyttämölle ilmestyi, oli Minna Canthin 1-näytöksinen huvinäytelmä Hän on Sysmästä. Se esitettiin 15/3 yhdessä kahden toisen pikku näytelmän (Kipinä, Ensi lempi) kanssa, ja sanottiin näytäntöä "nuorten näytännöksi", syystä kun roolit kauttaaltaan olivat seurueen nuorimpien voimien ja oppilaiden käsissä. Näytäntöön ottivat menestyksellä osaa m.m. ndit Helmi Tähtinen, Elli Malm ja Esther Niska sekä hrt Otto Tuulos, Paavo Ahlman, Jussi Snellman⁵⁴ y.m. Yleisö oli iltaansa sangen tyytyväinen ja huusi esiin nti Kaarola Avellaninkin, joka vielä entiseen tapaan jatkoi opettajatointaan näyttämömme hyväksi.

Huhtikuulta on lopuksi mainittavana kaksi jäähyväisnäytäntöä – Suomalaisen teatterin viimeiset näytännöt Arkadiassa. Molemmat tapahtuivat sunnuntaina 6/4, toinen klo 5 i.p.: Regina von Emmeritz (3:s näytös), Daniel Hjort (mestauslavakohtaus), Murtovarkaus (3:s näytös) ja Kihlaus, sekä toinen klo 8: Saituri (kohtauksia), Venetian kauppias (4:s näytös) ja Maria Stuart (5:s näytös). Kun tarkastaa näitä ohjelmia, tuntee helposti niiden kokoonpanosta Kaarlo Bergbomin käden. Edellinen, jossa Z. Topelius, J. J. Wecksell, Minna Canth ja Aleksis Kivi ovat yhdistetyt, edusti teatterin kotimaista ohjelmistoa, jota teatterin perustaja piti tärkeimpänä, jälkimäinen, jossa Molière, Shakespeare ja Schiller esiintyvät rinnakkain, suurta klassillista ohjelmistoa. Yleisö puolestaan käsitti täydelleen jäähyväisnäytäntöjen merkityksen, ja ilta sai oikean juhlahetken luonteen. Näyttelijät tekivät kaikki parastaan, tuntui kuin erojaistunnelma sydämessä olisi lämmittänyt ja antanut vauhtia heidän näyttelemiselleenkin, ja se taas lämmitti katsojia. Erittäin mainittakoon Aurora Aspegren (monen ajan päästä vieraillen) Katrina, Lindfors saiturina, B. Leino Schylockina ja Ida Aalberg Maria Stuartina. Kuningattaren hyvästijättö ympäristölleen, ennen kun hän lähtee viimeiselle matkalleen, muuttui monelle katsojalle jonkinlaiseksi vertauskuvaksi siitä hyvästijätöstä jolla teatteri erosi 30-vuotisesta, monivaiheisesta, muistorikkaasta lapsuus-, nuoruus- ja ensimäisestä miehuuskaudestaan. – Kun näytäntö oli loppunut, kokoontui koko näyttelijäkunta näyttämölle, ja nyt kaikki läsnäolevat yhdessä lauloivat Maamme-laulun. Sitte Kaarlo Bergbom seppelöitiin laakerilla ja nostettiin korkealle eläköönhuutojen kaikuessa, ja sen jälkeen tuli Emilie Bergbomin vuoro vastaanottaa yhtä lämmin, yhtä sydämellinen tunteenilmaus. Kilpailtuaan näyttelijäin kanssa johtajien ylistämisessä yleisö ei säästänyt kunnian- ja kiitoksenosotuksiaan näyttelijöitäkään kohtaan. Vihdoin laulettiin Suomen laulu, ja niin olivat Arkadian seinät viimeisen kerran tärisseet niistä suosionhuudoista, joilla kansallinen yleisö niin usein oli sen suojissa ilmaissut ilonsa teatterin työstä ja olemassaolosta. —

Noin kolme viikkoa edeltäpäin johtokunta oli lopullisesti päättänyt, että uuden talon avajaisjuhla oli vietettävä huhtikuun 9, Elias Lönnrotin syntymän satavuotismuistopäivänä. Kuumeentapaisella innolla työtä tehden rakennustyön johtomiehet täyttivät lupauksensa, että teatteri silloin olisi valmis. Kuinka heiltä vielä viime hetkessä tarmoa ja päättäväisyyttä kysyttiin, todistaa seuraava seikka, joka muodostaa viimeisen lisän siihen sarjaan vastuksia, jotka olivat yritystä vaikeuttaneet. – Avajaispäivä oli keskiviikko ja lähinnä edellisenä lauvantaina (siis 4 päivää ennen) tulivat maistraatin, poliisin ja palosammutuslaitoksen edustajat tarkastamaan teatteria ja päättämään, oliko sallittava siinä toimeenpanna julkisia näytäntöjä. Tätä tarkastusta olivat rakennustyön johtajat tuskin ajatelleetkaan, syystä kun loppuajalla oli niin äärettömän paljo muuta tärkeämpää mielessä ja kun hyvin tiettiin, että teatteri tulenkestävyyden ja erinäisten yleisön turvallisuutta ja mukavuutta tarkottavien laitosten puolesta oli verrattomasti etevämpi kaupungin entisiä, yhä käytännössä olevia samanlaisia rakennuksia. Tarkastusmiehet asettuivat kuitenkin toiselle kannalle ja tekivät koko joukon yhtä kuulumattomia kuin hyödyttömiä tai vähän hyödyllisiä vaatimuksia, niin esim. vaadittiin, että näyttämöaukon yläpuolelle oli asetettava pienillä reijillä varustettu, mahtava, putkenmuotoinen vesisäiliö, jonka avulla kävisi tarpeen tullen vedellä kastaa esirippu ja siten estää näyttämöllä alkanutta tulipaloa leviämästä salonkiin – laitos, jonka tapaista ei oltu nähty yhdessäkään meikäläisessä teatterissa. Ja kaikki oli oleva kunnossa ennen keskiviikkoa, jos toivottiin lupaa avajaisjuhlaan! Vaikealta, jopa mahdottomalta näytti saada tämä niin lyhyessä ajassa suoritetuksi, ja sentähden on helppo kuvitella erään vanhan neuvosmiehen⁵⁵ tunteita, kun hän palatessaan tarkastuksesta tyytyväisesti hieroen käsiään lausui muutamalle tuttavalleen: "Kyllä me nyt olemme järjestäneet asiat niin, ettei avajaisista tule mitään ainakaan määrättynä päivänä!" Epätoivoisella rohkeudella ryhdyttiin kuitenkin toimeen, ja kiitos Huberin vesijohtoliikkeen, G. W. Sohlbergin y.m. uhrautuvan myötävaikutuksen tuli, yöt ja päivät ponnistaen, mahdoton mahdolliseksi. Tiistai-iltana oli kaikki valmiina paikoillaan, ja uuden tarkastuksen jälkeen täytyi viranomaisten antaa tarpeellinen lupa. Se tapahtui klo 7 illalla ja niin oli viimeinen este voitettu.

Johtokunnan pöytäkirjat näyttävät, etteivät juhlankaan valmistukset olleet vähäiset. Monta kertaa ja kauvan keskusteltiin siitä, kuinka se oli järjestettävä, mitä otettaisiin ohjelmaan, keitä kutsuttaisiin vieraiksi y.m.s. Kun elettiin kirovuosien aikaa, tuli semmoinenkin kysymys kuin viimeksi mainittu vaikeaksi pulmaksi. Ei ollut kenellekään salaisuus, että rakennusyritys olisi ollut kerrassaan mahdoton, jos korkeimmat viranomaiset olisivat olleet antamatta runsasta apua suoranaisen avustuksen ja lainan muodossa, mutta aikana, jolloin viha ja järjestelmällinen vaino oli hävittänyt säädyllisen seurusteluelämän alkuperäisimmätkin muodot eri puolueisiin lukeutuvien kesken, olisi semmoinen, laatuaan mitä yksinkertaisin kohteliaisuus, jota noiden viranomaisten kutsuminen juhlaan olisi tietänyt, leimattu miltei maankavallukseksi. Eikä siinä kyllin, julkeasti uhattiin juhlassa toimeenpanna mielenosotuksia ja häväistyksiä, jos siihen kutsuttaisiin ne ja ne. Näin ollen oli kutsujain mahdoton ottaa vastatakseen siitä mitä tapahtua voisi juhlassa ja vielä vähemmän mahdollisten häväistysten jälkivaikutuksista – ja niin päätettiin olla kutsumatta muita henkilöitä kuin semmoisia, joilla oli arvo ja asema taide-elämässämme; hallituksen jäsenet y.m. viralliset henkilöt saisivat, jos niin haluaisivat, lunastaa pääsylippunsa samoilla ehdoilla kuin muut kansalaiset.⁵⁶ Muutoin päätettiin – pääsylippujen kysyntä kun oli tavattoman suuri – että juhlallisuus oli jaettava kahteen juhlanäytäntöön, jotka muodostaisivat jatkon toisilleen ja joihin kumpaankin erikseen pilettejä myytäisiin sekä että näitä ensi kädessä varattaisiin teatteritalon osakeyhtiön osakkaille, viimeisen kolmivuotiskauden takaajille, naisille, jotka olivat toimeenpanneet arpajaiset teatterin sisustamista varten, ja näyttelijöille omaisineen, ja oli niiden hinta oleva 10 ja 20 mk.