Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia IV», sayfa 13

Näistä 45 kappaleesta oli kotimaisia 20 ja uusia 18 (kotimaisia 8).

XXXII

Kolmaskymmenestoinen näytäntökausi, 1903-04.

Tänä keväänä Bergbom lähti tavalliselle ulkomaanmatkalleen aivan toukokuun alussa – luultavasti 2 p. Ensimäinen kirje on Berlinistä ("lauvantaina" – arvattavasti 9/5). Siinä hän muun muassa kirjoittaa:

"Matkani on mennyt säännöllisesti. Tukholmassa muutamia tuntia, Kööpenhaminassa pari päivää. Nyt Berlinissä, jossa odotan illan näytäntöä. Sitten etelää kohti. Kööpenhaminassa näin Drachmanin uuden kappaleen. Pötyä. Täällä Berlinissä minulla tavan mukaan on ollut parempi onni. Gorkin Nachtasyl (Pohjalla). Repäisevämpi ja näyttämöllisempi kuin Pikkuporvarit, mutta yhtä kehityksetön. Lähetän siitä huomenna viehättäviä valokuvia. Tänä iltana olen näkevä ei vähempää kuin Kalidasan Sakuntalan. Laitos on melkoista lähempänä alkuteosta kuin Vasantasena. Huomenna Maeterlinckin Pelléas ja Melisande". – (Sitten teatterijuttuja, joita Tallroth oli kertonut höyrylaivalla, niin esim. että Ida Aalberg ja Aug. Arppe olivat neuvotteluissa saksalaisesta turneesta.) – "Voit kirjoittaa Genovaan. Poste restante. Luultavasti pysähdyn Speziaan, mutta kyllä kirjoitan sitä ennen." —

Seuraavakin kirje on vielä Berlinistä, koska Bergbom siinä puhuu ainoastaan näkemistään siellä:

"Armahin. En tiedä mitä minun on sanottava Sakuntalasta uudenaikaisella näyttämöllä. Mieleeni muistui Söderhjelmin sanat murteesta näyttämöllä. Asiantuntijoille se ei riitä, ei-asiantuntijoille se on liikaa, niin ettei sitä ymmärretä. Lyyriikka vaikutti tosin huumaavalla voimalla, niinkuin musiikki. Mutta ratkaiseva ristiriita on kuitenkin liian bramalaisteologinen saadakseen meitä moderneja vakuutetuksi.

"Olen myöskin nähnyt Maeterlinckin Pelléas ja Mélisanden. Se oli minulle yhtä vieras kuin kaikki mitä olen häneltä lukenut. Mutta – emme me hänestä mitenkään pääse. Hän lumoaa ihmisiä tällä hetkellä. Monna Vanna menee jo 140:ntä kertaa Deutsches Theaterissa ja menestyi Tukholmassakin, vaikka kritiikki oli kylmä ja näytteleminen kaikkien arvostelujen mukaan heikkoa. Mutta sittenkin se menestyi.

"Sano Silénille ja pikku rouva Leinolle, että Sarah Bernhardt näyttelee täällä 24-28 toukokuuta, jos tahtovat nähdä häntä. Koti, Fedra, Kamelianainen ja Frou-Frou, siinä hänen ohjelmistonsa. Oletko päättänyt kesästäsi? Tulen yhtä mielelläni Marienbadiin kuin Sodeniin, päätä vain 'wohin'. Ilmoita päätöksesi Alma Birkmanillekin, jos hän tahtoisi tulla mukaan. Noin 20 p. kesäkuuta olen minä valmis ('mobil'). Jopa 15, jos kenties sopisi paremmin. Tapaammeko toisemme Münchenissä?

"Tervehdi Finneä ja sano, että hän luopuu ajattelemasta Mariaa Magdalasta. Sanoja! sanoja! sanoja! Eikä ainoatakaan syntysanaa.

Akateemillista alusta loppuun. Kaarlo."

Kolmas kirje on Firenzestä ja kirjoitettu helatorstaina (21/5):

"Armahin. Kolme päivää olin Münchenissä, jossa minua paleli, niinkuin ainoastaan Münchenissä on mahdollista. Pelkäsin suorastaan että tulisin sairaaksi, niin kiukkuista siellä oli. Se meni kuitenkin ohi, kun olin saanut alpit taakseni. Käin yhden jotenkin mieltäkiinnittävän [Venetian] Kauppias-näytännön, jossa Possart esiintyi, ja kaksi kertaa la divine Sarah'n. La dame aux camélias ja Phédre. Edellistä katsellessani mietiskelin kumpi oli homehtuneempi, kappale vai esitys, niin pelottavan muinaisaikuisia olivat molemmat; mutta Phédressä Sarah hankki itselleen loistavan korvauksen. Siinä hän yhä vielä oli 'la divine'. Siinä oli hänen plastiikkansa niin ihmeteltävä ja Racinen säkeet virtasivat niin täynnä eloa, että tuntui kuin olisivat samalta päivältä. Myötäesiintyjätkin olivat siinä parempia, sillä de Max, joka on etevä taiteilija, ei ollut mukana Kamelianaisessa. Theseus vainaja – no! peittäkäämme hänet hämärään. Puvut olivat erittäin maalauksellisia, mutta valokuvia ei ollut saatavissa.

"Nyt olen ollut muutamia päiviä Firenzessä. Täysi kesä ja auringonpaistetta juotavana aamuin ja pitkin päivää. Pari teatteri-iltaa on minulla mainittavana, mutta valitettavasti aivan arvottomia ranskalaisia farsseja. Mutta ne näyteltiin italialaisella vauhdilla. Täältä käy tieni Pisaan, Genovaan, Speziaan, jossa viivyn jonkun ajan. Terveisiä kaikille Kaarloltasi.

"J. K. Onko Finne saanut Marian Magdalasta. Postissa oltiin vähän vastahakoisia, kun olin sulkenut paketin lakalla. Sanoivat ettei se pidä, ja jos ristiside aukeaa, niin posti ei ole vastuunalainen. Tyhmästi kyllä en välittänyt varotuksesta, vaan luotin onneeni. Kenties se on pettänyt. Kirjoita Speziaan. Poste restante".

Neljäs kirje on Speziasta. Sen näkee sisällyksestä sekä ilmotuksesta: "Osotteeni on: Italia, Spezia. Albergo d'Italia". Päivämäärää ei ole, mutta nähtävästi se on toukokuun lopulta.

"Rakkahin Sisar. Olen juuri sähköttänyt Sinulle erään ikävän asian johdosta. Lompakkoni, jossa oli passini ja 600 liiraa, varastettiin matkalla Firenzestä Speziaan. Oli alituisia junanvaihdoksia, ja kun Italian rautateillä ei huudeta asemien nimiä, olin melko lailla hermostunut. Muuan hyväntahtoinen herra auttoi minua kaikissa vaihdoksissa, mutta käytti samalla tilaisuutta varastaakseen lompakkoni. Hän katosi tietysti kohta. Minä ilmotin asian asemapäällikölle, mutta hän ei antanut paljoa toivoa. Lupasi kuitenkin ilmottaa asian poliisille.

"Tämä ikävä tapaus on turmellut koko Italian matkani. Mieleni on masennuksissa ja kassani tyhjä. Jos siis tahdot alottaa kylpyparannuksen varhaisemmin, niin olen valmis milloin tahansa. Niinikään missä tahansa. Ilmota minulle vain, minkä paikan valitset. Jollet tule mukaan, lähden kai Sodeniin.

"Ja mieleni oli niin kevyt Firenzessä. Mutta kevytmielisyys rangaistaan kukkuramitalla. Kaarlosi."

Viides ja nähtävästi viimeinen kirje, jonka Kaarlo on sisarelleen kirjoittanut, on sekin Speziasta (postileiman mukaan) kesäkuun 2 pltä. Hän kiittää rahojen nopeasta lähettämisestä; ne olivat jo tulleet toukokuun viime päivänä, vaikka hän helluntaijuhlan tähden oli ne saanut vasta seuraavana aamuna. "Sydämellinen kiitos hienotunteisesta hyvyydestäsi, että säästit minulta nuhteet, jotka huolimattomuudellani olin hyvin ansainnut (!)" – "Täällä on ihanaa, mutta ylihuomenna jätän Spezian tehdäkseni pienen matkan rannikkoa pitkin." Emilie oli ilmottanut lähtevänsä matkalle 13 p., joten Kaarlo arveli hänen 17 p. olevan Berlinissä ja sanoi odottavansa sähkösanomaa 18 p. Müncheniin (hotel Gassner). Kylpypaikka, Marienbad taikka Soden, oli vielä kysymyksenalainen, vaikka Kaarlo mieluummin ajatteli jälkimäistä; jos se valittaisiin, yhdyttäisiin Frankfurtissa. "Olen kai jo 15 p. Münchenissä. – Katarrini seuraa minua uskollisesti, mutta lievänä. Hyvästi ja vielä kerran kiitos."

Näin oli lähin tulevaisuus suunniteltuna, mutta miten todellisuudessa kävi, sen saamme tietää Emilien myöhemmistä kirjeistä kotimaahan. – Joko "rannikkomatkalta" taikka suoraan Speziasta Kaarlo 7 tai 8 p. kesäk. saapui Genovaan ja otti asunnon Hotel Centralissa (jonka isäntä oli saksalainen). Oltuaan "pari kolme päivää" tässä kaupungissa hän torstaina 11 p. iltapäivällä ollessaan kävelyllä sai halvauskohtauksen (verenvuodatuksen aivoihin), joka kumminkin alussa oli niin lievä, että hän horjuvin askelin saattoi palata hotelliinsa. Palvelijat olivat nähneet hänen tulla hoipertelevan ja ikäänkuin etsien katselevan taloja. Joku heistä seurasi häntä hänen huoneeseensa ja jätti hänet sinne, luullen että hän oli juovuksissa. Vasta lauvantaina – siis kahden vuorokauden päästä! – kun vierasta ei alkanut näkyä, meni isäntä hänen luokseen ja huomasi hänen tilansa. Silloin kutsuttiin saksalainen lääkäri saapuville, ja sairaan papereista saatiin tietää, mistä hän oli kotoisin. Kun sittemmin turhaan oli pyydetty venäläisen konsulin apua ja välitystä asiassa, päätti hotellin isäntä (13 tai 14 p.) sähköttää tapauksesta Helsingin kaupungin pormestarille. Näin tuli tieto kotimaahan, josta kumminkin Emilie jo oli lähtenyt niin aikaisin, että hän silloin oli Berlinissä, ja siis vasta siellä Helsingistä päin lähetetyn sähkösanoman kautta sai tietää, miten veljen oli laita.

Emilien aikomus oli ollut Münchenissä yhtyä Kaarlon kanssa ja siellä yhdessä päättää, mihin he lähtisivät parannuksille. Nyt ei ollut muuta tehtävänä kuin matkustaa suoraa päätä Genovaan. Onneksi oli sisarusten hyvä ystävä nti Alma Birkman hänen seurassaan, ja oli hän kohta valmis saattamaan Emilietä, jolle – nyt jo 69 vuotta täyttäneelle – pitkä matka semmoisessa tarkotuksessa luonnollisesti oli sangen arveluttava yritys. Maanantaina 15 p. klo 7 illalla he lähtivät Berlinistä ja saapuivat keskiviikkona Genovaan. Täällä he tapasivat Kaarlon hotellissaan, jossa hänen siis oli täytynyt mitä puutteellisimman hoidon alaisena maata lähes kokonainen viikko. Ensimäinen toimi oli saada sairas muutetuksi sairaalaan. Mieluimmin olisi hänet viety muutamaan saksalais-protestantiseen, mutta valitettavasti siellä ei ollut tilaa, ja sentähden oli pakko mennä italialaiseen nimeltä Ospedale di Sant' Andrea.⁷¹

Koko seuraavalta Kaarlon pitkältä sairauden ajalta on meillä runsaasti tietoja. Emilie kirjoitti näet hyvin ahkerasti lähimmille sukulaisilleen sekä neideille Aini Nevanderille ja Alma Birkmanille, joista edellinen hoiti hänen asioitaan Helsingissä ja jälkimäinen kesän loppupuolella palasi kotia. Kumminkin rajotumme tässä ainoastaan tärkeimpään.

Ensi aika oli hyvin epätoivoinen. Sairas ei voinut puhua, ja oli sitä paitse oikea puoli ruumista halvautunut, ainoastaan oikeaa kättä hän voi vähän liikuttaa. Lääkäri, joka osasi huonosti ranskaa, sanoi lyhyesti: "le cas est très grave" (tapaus on kovin vakavaa laatua), ja hoitajattarilla oli vielä vähemmän sanottavaa. Ne puhuivat näet italiaa, jota ei Emilie enempää kuin nti Birkmankaan ymmärtänyt. Tämä teki luonnollisesti olon vieraassa maassa kahta tuskallisemmaksi. Emilien levottomuutta enensi sekin että hän pelkäsi itse tulevansa sairaaksi ja myöskin aina muisti tätiänsä, rva Sanmarkia, joka 85-vuotiaana, miltei yksinään kotona, kaipasi sisaren-lapsiaan, joiden luona hän asui. Toiselta puolen hän sentään ajatteli, että kaikki olisi voinut olla pahemminkin. "Jos halvaus olisi sattunut etäämpänä hotellista, niin me tällä hetkellä ehkä emme tietäisi missä onneton veli parkamme taistelisi kovaa kamppaustaan. Jumala auttakoon meitä kovasti koeteltuja ihmislapsia." Ilman nti Birkmania hän tuskin olisi kestänyt – "70-vuoden seuduilla ei ihmisen joustavuus eikä vastustusvoima voi olla suuri". Erinomaiseksi helpotukseksi Emilielle oli, että jonkun ajan päästä sisar, rva Augusta af Heurlin, poikansa Laurin kanssa tuli Genovaan.

Heinäkuun alussa alkoivat parantumisen merkit keventää omaisten mieliä, ja "elämä käydä valoisammaksi". Kuun keskivaiheilla Kaarlo jo sai koettaa kävellä hoitajattaren tukemana ja vähän myöhemmin myöskin ajella ulkona. Samaan aikaan sairas alkoi puhuakin, ja ensi sanat, mitkä hän lausui, ilmaisivat, että hänen ajatuksensa olivat selvät. Eräänä päivänä Emilie ja Augusta koettivat italialaisesta sanomalehdestä saada tietoa maailman asioista. He lukivat paavin kuolemasta ja lehden arvelun, että kardinaali Rampolla tulisi vainajan seuraajaksi. Kaarlo kuulee tämän ja yhtäkkiä hän lausuu aivan selvästi ruotsinkielellä: "Rampolla har spelt ut sin roll, Rampolla blir aldrig påfve" (R. on näytellyt osansa loppuun, R. ei tule koskaan paaviksi). Ja niin olikin, Rampollasta ei tullut paavia! – Sittemmin puhuminen kuitenkin näyttäytyi vaikeaksi, alussa sairas usein käytti sekaisin suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja italialaisia sanoja. Heinäkuun viimeisellä viikolla oli parantuminen niin edistynyt, että voitiin lähteä Wiesbadeniin, josta Emilie l/8 ilmottaa matkan menneen hyvin.

Wiesbadenissa vietetty toinen jakso tätä pakollista ulkomaallaoloa oli monessa kohden siedettävämpi kuin Genovan aika. Oltiin maassa ja ympäristössä, jonka kieli ja tavat olivat vähemmän vieraita, ja asuttiin vapaassa mukavassa asunnossa (Pension Victoria, Sonnenbergerstrasse 17), ja kotimaa oli lähempänä. Tämä viimeinen seikka teki, että vaikka Augusta-sisar lähti kotia elokuun alussa ja nti Birkman sen keskivaiheilla, saattoi heidän sijastaan muita läheisiä, ndit Anna Sarlin ja Aini Nevander sekä Ossian-veli ja myöhemmin hänen vaimonsakin, rva Agnes Bergbom (Vuorenheimo), toinen toisensa perästä käydä sisarusten luona tuottamassa vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Pääasia oli kumminkin, että Kaarlon parannus edistyi edistymistään, kun hän jo saattoi yhtä mittaa istua ja kävellä ulkona. Totta kyllä ei toipuminen sentään ollut niin ripeä, että se olisi saanut sisarukset huolettomiksi. "Häntä surettaa nyt alati", Emilie kirjoittaa Kaarlosta 16/8, "että hän ei taida tulla täysin terveeksi voidakseen tehdä työtä ja toimia niinkuin ennen. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä kaikki lääkärit saarnaavat, mutta sitä tavaraa ei aina ole tarpeeksi!" Tämä alakuloisuus näytti kasvavan elokuun lopussa, jolloin potilas tiesi syyskauden työn alkavan kotona. Hänen täytyi nyt pakosta antautua siihen lepoon ja työttömyyteen, jota hän ennen oli kaivannut ja joka, ennemmin riittävässä määrässä saatuna, kenties olisi pelastanut hänet siitä iskusta, joka nyt oli häntä kohdannut.

* * * * *

Helsingissä olivat olot näytäntökauden alussa erittäin huolestuttavat, ettemme sanoisi toivottomat. Tätä ei aiheuttanut ainoastaan se seikka että oli käytävä työhön käsiksi ilman kokenutta johtajaa, joka kolme vuosikymmentä oli laitosta hoitanut, vaan myöskin syyskuun alussa tullut sanoma, että anomus korotetusta valtioavusta oli korkeimmassa paikassa hyljätty – tietysti kenraalikuvernöörin vaikutuksesta, joka arvatenkin oli tahtonut näyttää mitä se merkitsi että hän oli teatterin "vihollinen". Kun velat nousivat noin 60,000: een markkaan (toinen puoli toiminnan tuottamaa tappiota, toinen puoli uusien koristusten kustannuksia), niin on myönnettävä, että asema oli sangen arveluttava. Kuitenkaan ei heitetty kirvestä järveen, vaan tuumittiin keinoja. Ensiksikin johtokunta päätti, nojaten puheenjohtajansa, Antti Jalavan, ja Bergbom-sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon asiasta, määrätä vuoden loppuun asti teatteritoimen johtajaksi Jalmari Finnen, joka jo 7 vuotta oli ollut Kaarlo Bergbomin apulaisena ohjaaja- ja muissa toimissa; toiseksi suunniteltiin yleinen rahankeräys ja käännyttiin kenraalikuvernöörin puoleen anomuksella saada siihen koko maata tarkottava virallinen lupa; ja kolmanneksi sovittiin, että korotetun valtioavun anomus oli uudestaan tehtävä kevätpuolella, sillä selväksi katsottiin, että teatteri huolimatta kansalaisten avustuksesta ei voisi kauvemmin tulla toimeen uudessa talossaan, ilman runsaampaa vuotuista apua yleisistä varoista.

Itse näytännöt olivat jo, ennen kun nämä päätökset tehtiin, alkaneet (30/8) Murtovarkaudella, Figaron häillä ja Tukkijoella, joka viimeinen 4/9 näyteltiin 100: nen kerran (T. Pakkalan ja O. Merikannon hyväksi). Kuinka Bergbom-sisarukset Wiesbadenissa seurasivat tapahtumia, näkee seuraavista Emilien kirjoittamista sanoista nti Birkmanille: "Finne raukalla ei suinkaan ole helppo taakka kannettavana. Salo on Parisissa [opintomatkalla], Närhi on Lybeckin sairaalassa,⁷² [nti] Högdahlkin parannuksilla, Riddelin poissa ja 4 henkeä erosi keväällä, joten hänellä on 8 entistä vähemmän käytettävänä;⁷³ ajatteles miten paljo pikku rooleja on harjotettavana ja miten paljo aikaa menee hukkaan vanhojen kappalten harjotuksiin. Helppo on sanoissa suunnitella kauniita ja rikkaita ohjelmia; vaikeampi toteuttaa ne, varsinkin meidän, joiden täytyy itse toimituttaa kappalten kääntäminenkin." Nuoruuden koko innolla toimien Finne kuitenkin jo syyskuulla sai aikaan kolme ensi-iltaakin: 9/9 B. Leinon suomentama G. Hauptmannin 5-näytöksinen huvinäytelmä Professori Crampton, 18/9 J. E. Lagerstedtin (Lahdensuo) suomentama P. Heysen 5-näytöksinen näytelmä Maria Magdalasta ja 30/9 I. Latun suomentama Gorkin 4-näytöksinen Pohjalla. Ensimäinen näistä kappaleista meni vain 3 kertaa, mutta Lindfors, jota varten kappale oli otettu, loi Cramptonista erittäin havainnollisen kuvan, jossa sekä traagillisuus että huumori pääsivät oikeuteensa; sitä vastoin saavuttivat molemmat toiset hyvän menestyksen. Maria Magdalasta, jonka nimiosan Katri Rautio esitti värikkäästi ja kokeneella taiteella, meni 9 kertaa, ja Pohjalla, jota kritiikki arvosteli "huolellisesti harjotetuksi ja hartaudella näyttämölle toimitetuksi", 6 kertaa.

Lokakuun 2 p., jolloin Kaarlo Bergbom täytti 60 vuotta, toimeenpantiin johtokunnan päätöksestä juhlanäytäntö, jonka tuottama tulo oli käytettävä Bergbomin muistoksi ja teatterin hyväksi tavalla, joka jätettiin hänen itsensä määrättäväksi. Ohjelma oli seuraava: Jean Sibeliuksen Finlandia, (jonka soitti filharmoninen orkesteri R. Kajanuksen johtamana), J. H. Erkon sepittämä alkajaisruno (jonka Axel Ahlberg lausui), Nummisuutarien 2:n ja 3:s näytös, 6. Verdin Trubadurista: Leonoran aria 1:stä näytöksestä ja G. Donizettin Rykmentin tyttärestä: kohtauksia 3: sta näytöksestä. Kahden viimeisen numeron esittäminen tuli illan merkkikohdaksi, sillä Leonorana ja Mariena esiintyi Ida Basilier-Magelsen, joka varta vasten oli juhlapäiväksi saapunut Kristianiasta. Vaikka laulajatar nyt oli 57 vuotta, oli hänen äänessään kuitenkin vielä tuoreutta ja kirkkautta, jotka liikutuksella täyttivät sen osan yleisöä, joka oli ihaillut häntä Suomalaisen oopperan alkuaikoina, ja sai nuorempien aavistamaan, kuinka häntä oli niin rakastettu ja ylistetty. – Toinenkin muinoisia oopperatähtiämme, Alma Fohström-Rohde, oli kaukaisesta kodistaan tullut juhlatilaisuuteen. Hän ei kuitenkaan esiintynyt näyttämöllä, vaan lähetti sinne, Erkon lennokkaan, lämpimän runoelman kuultuaan, Bergbomin rintakuvan juurelle laskettavaksi laakeriseppeleen "Suomalaisen näyttämötaiteen nerokkaalle luojalle ja kehittäjälle". – Päivän sankarin poissa ollessakin muodostui näin juhlailta tunnelmalliseksi ihailun ja rakkauden tunnustukseksi miehelle, "jonka elämäntyö nyt oli jokaisen ilo ja ylpeys". – Juhlasta lähetettiin tri Bergbomille seuraava sähkösanoma:

 
"Hopeoita hapsillesi
Kylväissä elosi illan
Näät Sä kuinka työsi he'elmät
Luonehet on suuren sillan,
Joka yhdistävä kansan,
Suomalaiset, vanhat, nuoret,
Valonlieden ympärille
Taiteen lämpölähtehille
Asunnoihin, joista Sulle
Monin kerroin kaivatulle
Tänäpäivänä pyhänä
Kiitos kaikuu kirkkahinna
Syömmen pohjasta syvästä."
 

Jatkaaksemme katsaustamme syyskauden toimintaan, on vielä mainittavana neljä ensi-iltaa, joissa esitettiin kaksi ulkomaalaista ja kaksi kotimaista uutuutta. Ensimäinen oli J. Snellmanin suomentama A. Strindbergin 5-näytöksinen satunäytelmä Onnen Pekan matka (28/10), joka, samoin kuin molemmat edelliset, onnistui hyvin. Se näyteltiin 11 kertaa. Esiintyjistä kiitettiin erittäin Weckmania nimiroolissa sekä Kilpeä, nti Heleniusta ja Olga Leinoa sivuosissa, jota paitse näyttämöllepano sai tunnustusta. Toinen näitä uusia kappaleita, O. Mannisen etevästi suomentama Molièren Oppineita naisia (11/11) sitä vastoin esitettiin vain viisi kertaa, vaikka Lindfors oli oivallinen Trissotin sekä rva Rautio Philamintenä, Helmi Tähtinen Henriettenä varsin miellyttäviä, ja vielä muutkin hyvin mukiin meneviä. Kotimaisista näytelmistä herätti melkoista huomiota Arvid Järnefeltin 3-näytöksinen Kuolema (2/12), jota varten Jean Sibelius oli säveltänyt musiikin. Etenkin ensimäinen näytös, missä kuolinvuoteellaan makaavan naisen uni tanssijaisista, joista kuolema tulee noutamaan häntä, esitetään näkyvänä ihmeen tunnelmallisen valssisävelmän soidessa, teki syvän taiteellisen vaikutuksen. Sävelmä ei ollut mikään muu kuin tuo "Valse triste", joka sittemmin on tullut maailmankuuluksi. Kappale meni kuusi kertaa. Sitä vastoin täytyi Alpo Noposen 5-näytöksisen näytelmän, Hemming Gad, (9/12) tyytyä 4 iltaan, vaikka siinäkin eri näyttelijät, niinkuin Axel Ahlberg nimiroolissa, Lindfors paavin legaattina Arcimboldina ja monet muut näyttäytyivät tehneen kelpo työtä. – Kun näiden uutuuksien lisäksi mainitsemme ajanjakson tärkeimmät uusinnot, Vasantasena, Antigone ja Orleansin neitsyt, huomataan ettei ohjelmistolta puuttunut enemmän mielenkiintoa kuin vaihtelua. Itse asiassa näyttäytyikin yleisö sangen tyytyväiseksi, se kun täytti teatterin niin usein, että tulot olivat paremmat kuin oli uskallettu toivoakaan. —

Syksyn tapahtumista, mikäli ne koskivat Kansallisteatteriakin, mainitsemme vain Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kuoleman 13 p. marrask. Niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, oli Yrjö-Koskinen aikoinaan nuoren taidelaitoksen hartaimpia ystäviä eikä hän myöhemminkään laannut sitä suosimasta, vaan nähtiin hänen vielä monesti uudessakin talossa tarkkaavaisesti seuraavan näytännöitä. Tosin tältä suomalaisuuden tarmokkaalta, uupumattomalta sankarilta riitti vähän aikaa taidenautintoon, mutta milloin hänelle vapaa ilta sattui, hän mielellään vietti sen kansallisessa teatterissa; hän oivalsi täydellisesti miten sekin oli tärkeä puoli sitä sivistyselämää, jonka kehittäminen ja vahvistaminen oli ollut hänen toimintansa päämääränä. – Johtokunnan päätöksen johdosta peruutettiin jo mainitun kuolinpäivän illaksi ilmotettu näytäntö ja laski sen esimies, Antti Jalava, vainajan haudalle seppeleen, jonka nauhoihin oli painettu sanat: "Suosijalleen ja ensimäisen johtokuntansa jäsenelle Suomen Kansallisteatteri"; samanlaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen merkin esiinkantoi Benjamin Leino toveriensa, näyttelijäkunnan edustajana.

Palaamme jälleen Bergbom-sisarusten luokse, joiden ulkomaillaolo jatkui jatkumistaan, vaikka Emilie aikaisemmin oli kuvitellut mahdolliseksi, että Kaarlo lokakuulla kykenisi lähtemään kotimatkalle. Jo syyskuun alusta sairas kyllä saattoi vapaasti tehdä yhä pitempiäkin kävelyjä, mutta (oikea) käsi ja kieli toipuivat hitaasti. Sitä paitse oli muisti heikontunut, niin että puhuessa sanoja puuttui. Toiselta puolen Kaarlo kohta tunsi ja osasi nimittää sävelmät, jotka orkesteri soitti iltapäiväkonserteissa. Pahinta oli että hänen mielensä oli yhtä mittaa masennuksissa, ja enemmän kuin mikään muu teki se Emilien hoitajatoimen raskaaksi. Syyskuun lopussa Kaarlo ensi kerran kävi oopperassa, jossa annettiin Weberin Oberon, hän istui siellä näytännön loppuun, olematta sentään tavallista väsyneempi seuraavana päivänä.

Mitä sisarukset kuulivat Kaarlon 60-vuotisjuhlan valmistuksista – muun muassa että aikomus oli esittää Paola Moroni – ei heitä suuresti ilahduttanut. Siitä Emilie kirjoittaa 15/9 Alma Birkmanille:

"Sinä iloitset Paola Moronista; me sitä vastoin olemme sangen tyytymättömiä sen näyttelemisestä, mutta emme voi emmekä tahdo kieltää sitä; on aina helpompi tehdä muistutuksia kuin panna muuta sijaan. Eihän kappaleella ole mitään kirjallista ansiota. Se tekaistiin 33 vuotta sitten, silloisten vaatimusten mukaan, rva Raata ja amatöörejä varten, tarkottamatta mitään merkityksellistä, eikä se siis tuota kunniaa tekijälle. Sitä paitse ovat nykyisissä raskaissa ja tukalissa oloissa kaikki juhlat tarpeettomia, eikä meillä voida viettää semmoisia ilman viiltäviä soraääniä. On hyvä olla poissa sinä päivänä, niin ettei ihmisillä ole pakko vastoin tahtoansa osottaa ystävällisyyttä."

Tämä on yksi niitä harvoja kohtia, joissa tulee tuntuviin mielen katkeruus, johon sisaruksilta (niinkuin viime luvun lopussa esitetyistä seikoista näkyy) ei puuttunut aihetta. Yleensä he ihmeen johdonmukaisesti välttivät senlaatuisia purkauksia, ymmärtäen että vaikeneminen ja unohtaminen on paras keino vastustaa elämän viheliäisyyttä. – Itse he viettivät juhlapäivän pienillä kahvikekkereillä, joissa olivat läsnä heidän kälynsä, Agnes Vuorenheimo, ja kauppaneuvoksen rouva Eva Ahlström ja hänen tyttärensä Hjördis. Rva Ahlströmin ystävällisyyttä ja rakastettavaisuutta Emilie useassa kirjeessään mainitsee. Kaarloa ilahduttivat monet sähkösanomat ja kirjeet kotimaasta.

Lokakuun alussa ilmat muuttuivat sateisiksi, ja kun Wiesbaden muutenkin oli alkanut heitä kyllästyttää, sisarukset päättivät muuttaa olopaikkaa. Emilie olisi tahtonut jäädä Saksaan, mutta Kaarlo ikävöi etelään, ainoastaan lämmöstä ja auringonpaisteesta hän toivoi paranevansa. Kälynsä seurassa he 9/10 matkustivat Wiesbadenista ja saapuivat 13/10 onnellisesti Nizzaan. Valitettavasti täytyi rva Vuorenheimon kuitenkin kohta lähteä paluumatkalle, ja silloin jäivät Kaarlo ja Emilie jälleen kahdenkesken vieraaseen maahan. Tämä heidän yksinäisyytensä huolestutti Emilietä ylen määrin, mutta siihen ei ollut mitään apua, ja onneksi hän koko ajan pysyi terveenä. – Matkalla Kaarlo oli ollut erittäin voimissaan. "Milanossa", Emilie kirjoittaa, "hän oli niin merkillisen pirteä ja reipas, elämänhaluinen ja valpas, että kokonaan unohti, että hän oli sairas. Sanomatta mitään meille, hän meni ja haki erään pienen teatterin, missä Zacconi seurueineen esiintyi ja osti meille pääsylippuja, ja muutenkin hän käveli paljon yksin hauskassa kaupungissa." Nizzassa oli matkalla saadun katarrin tähden ensi aika vähemmän myötäinen. Ilma oli ihanaa, mutta suuresti sisarukset kaipasivat seuraa, heillä kun ei ollut ketään kenen kanssa olisivat voineet vaihtaa ymmärtämyksen sanaa. Sitä tervetulleemmat olivat kirjeet kotimaasta, omaisilta ja ystäviltä teatterin ulkopuolella ja itse teatterissa (Cilla Silén ja Kirsti Suonio), ja Emilieltä meni melkoinen aika kirjeenvaihtoon. Enimmäkseen hän kertoo Kaarlosta ja olosuhteista missä elivät, lausuu ajatuksiaan kotimaan viesteistä ja mainitsee havaintojaan sikäläisestä luonnosta. Niin esim. 27/10 Aini Nevanderille:

"Tiedät kuinka ihana Välimeri on tyynellä ilmalla, pinta metallin kiiltoinen, emaljoitu, väriloisteessa hohtava; eilen, kun oli kova myrsky, menin rannalle katsomaan, miltä se silloin näytti. Se oli jos mahdollista vieläkin loistokkaampi. Pitkissä suorissa riveissä rantaa kohti rientävät aallot vyöryivät kuin suuret, siniset ja valkoiset lumivuoret; kohina, pauhu ja kamppailu olivat aivan hurmaavia, huumaavia. Oli kuin taikavoima olisi houkutellut alas rantaan, jotta aallot saisivat huuhtoa pois kaiken pienen, likaisen ja alhaisen; ainoastaan se mikä oli suurta, jaloa ja katoamatonta saattoi vastustaa sen valtaa ja mahtia. Ihme että etelämaitten kansansadut ovat niin köyhiä ja proosamaisia, mitä tulee Ahtiin, vedenneitoihin j.n.e." – Nti Silénille 30/10: "Ette tiedä, kuinka suuren ilon teitte meille [kirjeellänne]. Aina ovat ajatuksemme kotimaassa ja teatterissa. Että olot rakkaassa isänmaassa ovat synkät ja huolestuttavat, tekee sen vain kaksinkerroin kalliiksi. Jumala varjelkoon ja auttakoon sitä kaikessa hädässä ja surussa. – Nyt on syksy tullut tännekin; kumminkin on lämmin, mutta pyhästä saakka on joka päivä satanut. Puiden väriloisto on mitä ihanin, ja tuuli ajaa kirjavia, punaisia, keltaisia ja pronssinvärisiä lehtiä katuja pitkin. Olemme sentään joka päivä olleet ulkona 3-5 tuntia, ilma on erittäin miellyttävä ja lempeä. Kun sade on liian kova taikka kun emme enää jaksa kävellä, asetumme istumaan jonkun kahvilan edustalle, missä telttakatos suojaa meidät sateelta, juomme pienen lasin kahvia ja katselemme miten ihmiset kulkevat edestakaisin. Muita huvituksia meillä ei ole, mutta eihän tarkotus olekaan huvitella. Koko tämän viikon Kaarlo on ollut reipas ja sangen hyvällä tuulella; viime viikolla päinvastoin." —

Oltuaan kuukauden ajan Nizzassa sisarukset muuttivat 12/11 Sestri Levanteen, joka kyläntapainen paikkakunta, Genovan ja Spezian keskivälillä, on Rivieran pienimpiä ja hiljaisimpia. Ensimäisiä kirjeitä mitä he siellä saivat, oli Antti Jalavalta Kaarlolle. Siinä kirjoittaja ensin ilmottaa tulon näytännöstä 2/10 tekevän 1600 mk (tieto oli myöhästynyt sentähden että orkesterin laskua oli odotettu, siksi kun lopulta R. Kajanus oli antanut sanan, ettei siitä otettu mitään maksua) ja kehottaa Kaarloa määräämään, mihin rahat ovat käytettävät. Sitte hän jatkaa teatterioloista:

"Mitä muuten teatterin asioihin tulee, niin ne ovat olleet varsin hyvät niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Vaikka täällä on annettu Coquelin-näytäntöjä sekä Aino Ackté- ja Maikki Järnefelt-konsertteja tukevilla hinnoilla, sinfonia- ja populäri-konserteista puhumatta, ja vaikka täällä on tuo kirottu sirkus, jossa joka ilta kuuluu olevan täysi huone, sekä varietéfröökinöitä Fenniassa, Kämpissä, Stavenoffilla y.m., vieläpä unkarilaista mustalaismusiikkia Seurahuoneella, niin siitä huolimatta on meillä ollut ylimalkaan hyviä huoneita, niin että keskiluku on pysynyt 1000 markassa illasta, kun sitä vastoin ruotsalaisessa teatterissa kuuluu käyvän kovin vähän väkeä. Ihmiset ovat myöskin, mikäli minä tiedän, olleet tyytyväisiä annettuihin kappaleihin ja siihen tapaan, millä ne on esitetty. Tosin Eino Leino ja Hbln arvostelija asettuivat korkeille hevosilleen 'Onnen Pekkaan' nähden ja moittivat sen ottamista ohjelmistoon, koska se muka jo on liian vanha – edellinen olisi tahtonut 'Mäster Olofin' – mutta se, joka ei ottanut ollakseen samaa mieltä kuin he, oli yleisö, joka eilen illalla tuli jo kuudennen kerran, silloinkin vielä hyvin lukuisana, kappaletta katselemaan. Ensi keskiviikkona on taas ensi-ilta: 'Les femmes savantes', jonka Manninen on kääntänyt niin mestarillisesti, että, kuten väitetään, se tuntuu alkuteokselta, jonka vuoksi hän onkin pyytänyt ja, tosin vastustelemisen jälkeen, saanut saman honorarion kuin minkä alkuteoksista maksetaan.

"Finne on siis tähän asti spesimineerannut sangen hyvin. – Erittäin näyttää hänellä olevan kykyä säästäväisyyteen, joka näinä ahtaina aikoina tietysti on mainio ominaisuus. Seurauksena siitä on esim. että jo näiden kahden kuukauden kuluessa on maksettu vuokraa 8,000 mk., ja eilen illalla, kun hänen kanssaan keskustelin teatterin asioista, hän uhkasi saada jouluk. 1 p. nostettavan 8,000 markan valtioavun kokonaan säästymään velkojen maksamiseen.

"Tuo säästäväisyys ei kumminkaan tule näkyviin yleisölle kappaleitten 'ylöspanemisessa'. Niinpä näytti esim. 'Onnen Pekka' niin komealta, että itse Eino Leino – joka muuten ei ole liioin parantanut tapojaan, vaan yhä edelleen jatkaa nalkutuksiaan ja letkauksiaan teatteria vastaan – antoi houkutella itsensä kiittämään sen kauniita koristuksia ja komeata näyttämöllepanoa, vaikka tämä ei ole maksanut enempää kuin – 500 markkaa!" —

Teatterin menestys ilahdutti sisaruksia, mutta useammin he saivat sanomia, jotka lisäsivät heidän alakuloisuuttaan. Semmoinen oli muitten edellä tieto Yrjö-Koskisen kuolemasta, ja oli se saapunut kun Emilie 19/11 vastaa Jalavan kirjeeseen: