Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia IV», sayfa 14

"Rakas, koeteltu vanha ystävä! Rivimme harvenevat – katkeraa ja raskasta on tietää, että hän, joka niin uskollisesti ja niin menestyksellisesti on taistellut maamme ja kansamme hyväksi, nyt on poissa ja suru on kahta raskaampi ja katkerampi, kun hänen viimeisinä päivinäänkin täytyi kokea niin paljon kiittämättömyyttä. Minusta on kuin olisimme kaikki siitä vastuunalaisia. Kenties emme ole olleet niin rohkeita, niin voimakkaita ja niin toimeliaita kuin meidän olisi pitänyt olla. Miten suuri osa kateudella ja alhaisella itsekkäisyydellä on ollut niissä parjauksissa, jotka tulivat hänen osakseen, senhän me kaikki tiedämme. Levätköön hän rauhassa armaan isänmaan povella; lukuisat sen pojat ja tyttäret siunaavat kiitollisuudella hänen muistoansa." —

Kaarlon mielestä oli tulo juhlanäytännöstä pantava siihen rahastoon, joka Martti Vuoren alotteesta oli perustettu kirjallisia palkintoja varten, mutta lopullinen päätös sai kuitenkin jäädä suullisen neuvottelun varaan – se on tammikuun loppuun. – "Tahtoohan Finne olla johtajana helmikuuhun asti,⁷⁴ eikä Kaarlo suinkaan varhemmin kykene mihinkään työhön. Onni, jos hän silloin kykenee. Hänen parannuksensa edistyy niin hitaasti: surusanoma kotoa on tehnyt, että hän eilen ja tänään on ollut aivan menehtynyt, ei ole voinut syödä eikä nukkuakaan yöllä, vaan lakkaamatta yskinyt. Sitä paitse on ilma kolme päivää ollut sateinen, niin ettemme ole voineet olla ulkona, ja voitte käsittää kuinka aika tuntuu pitkältä tässä pienessä kylässä. Kun Kaarlo koettaa soittaa jotain, niin käy alku oivallisesti, mutta sitte hän häiriintyy eikä muista jatkoa; samoin on hänen puhuessaankin, että hän kesken unohtaa mitä aikoi sanoa. Semmoisina hetkinä hän aina tulee niin huolestuneeksi ja murheelliseksi, että on vaikea uudestaan herättää hänessä rohkeutta ja toivoa. Kumminkin olemme kiitollisia, että kaikki on niinkin hyvin, vaikka Kaarlon kärsivällisyys tavasta loppuu. Hän tervehtii Teitä, Almaa ja nuoria mitä lämpimimmin. Jumala siunatkoon Teitä kaikkia. Teidän murheellinen vanha ystävänne Emilie Bergbom."

– "Miten olemme olleet mukana suurissa hautajaisissa", Emilie kirjoittaa 25/11 nti Nevanderille ikäänkuin jatkona siihen, mitä ennen oli Jalavalle maininnut Yrjö-Koskisen kuoleman johdosta, "sen kyllä tiedät. Onpa meille suuressa surussamme ollut valonvälähdys nähdä, kuinka yleistä osanotto on ollut ja kuinka syvästi ja tuskallisesti kaikki tuntevat mitä kadotettu on. Miksei vainajan eläessä julkilausuttu paljo siitä mitä nyt on sanottu. Miten oli mahdollista että yliopisto saattoi tehdä itsensä syypääksi semmoiseen häväistykseen yhtä maamme suurinta miestä kohtaan! Mummo Gaddilla oli tapa sanoa 'palkitsija elää' ja miten pahoin liekään, sanon minä samoin. Rehtorin oli kai suurin syy; kyllä hänen sentään olisi pitänyt aikaansaada, että yliopisto olisi laskenut seppeleen etevimmän suomalaisen historiankirjoittajan haudalle. Hän luonnollisesti ei uskaltanut, nämä ajat vievät meiltä rohkeuden. Kuinka hyvä olikaan että [J. R.] Danielsonilla ja A. H. Snellmanilla (Wirkkunen) oli uskallusta ja voimaa sanoa mitä sanoivat. Suuresti on meitä ilahduttanut, että Y. L. ei pettänyt." – Tähän lisättäköön vain, että Kaarlo ja Emilie Bergbominkin nimet yhdessä heidän tätinsä, Sofie Sanmarkin, ja Augusta af Heurlinin nimien kanssa luettiin seppeleessä, jossa oli kirjoitus:

 
"Nukkuos, siunattu, helmassa Suomen,
Mahtavan henkesi työstä on huomen
Syntymämaallesi koituva kerran.
Nukkuos rauhassa Herran."
 

Marraskuun viimeisinä taikka joulukuun ensi päivinä sisarukset muuttivat Nerviin, lähellä Genovaa, ja siellä he oleskelivat loppuaikansa Italiassa. Kun olivat näin lähellä Genovaa, kävivät he sielläkin ja "kummallista", Emilie kirjoittaa nti Birkmanille, "oli nyt hänen [Kaarlon] kanssa kävellä niitä teitä, joilla me kesällä astuimme niin monta raskasta askelta; kuinpa vain voisin oikein kiittää Jumalaa tästä armosta." Yhdessä kohden oli Nervissä olo onnellinen, nimittäin siinä että ndit Paula af Heurlin ja Alma Birkman tulivat varta vasten jouluksi ja uudeksi vuodeksi seurallaan ilahduttamaan vanhoja sisaruksia. Mutta Kaarlolle tämä aika jälleen oli epäsuotuisa. Hän vilustui ja hänellä oli sitä paitse "entisentapaisia sydänkohtauksia", niin että hänen sekä ruumiilliset että henkiset voimansa alenivat. Kumminkin hän uuden vuoden alussa halusi lähteä kotia – ennen hän oli ollut sitä vastaan – ja kotia päin sitä lähdettiinkin, hiljalleen, jotta Kaarlo ei kärsisi äkkinäisestä ilmanalan vaihdoksesta. Nti Heurlinin täytyi sentään matkustaa nopeammin, mutta nti Birkman seurasi sisaruksia, ollen heille suureksi avuksi ja lohdutukseksi. Ensin pysähdyttiin Milanoon, josta Emilie 10/1 kirjoitti surullisen kirjeen Antti Jalavalle, ilmottaen että toivo Kaarlon kykenemisestä ryhtymään työhönsä oli pettänyt. Toinen pysähdys tapahtui Münchenissä, ja kolmas Berlinissä, josta Emilie kirjoittaa 25/1 nti Nevanderille:

"Täällä on lempeä ja kaunis ilma, eikä Kaarlo ole tuntenut mitään haittaa pohjoisesta ilmanalasta; päin vastoin on hän täällä Berlinissä ollut sangen reipas. – Eilen Ida Aalberg esiintyi muutamissa hyväntekeväisyyshuveissa klo 12 päivällä Rebekka Westinä Rosmersholmissa. Hän onnistui hyvin, varsinkin kahdessa viimeisessä näytöksessä, mutta kyllä hänen lausumistapansa erosi niin paljon toisten puheesta, etten voi käsittää että saksalainen yleisö olisi siihen tyytyväinen: tosin kyllä jonkun kerran, mutta ei ajan pitkään. Me lähetimme hänelle kukkia, mutta emme ole tahtoneet häiritä häntä käynnillä." —

Kotia saapuivat matkustajat Kööpenhaminan, Tukholman ja Turun kautta 9 p. helmik.

Kaksi päivää ennen, 7/2, Emilie Bergbom oli täyttänyt 70 vuotta. Samoin kuin teatteri syksyllä oli viettänyt Kaarlon 61:stä syntymäpäivää juhlanäytännöllä, vietettiin sisarenkin merkkipäivää antamalla näytäntö (Regina von Emmeritz), jonka tulo oli käytettävä teatterin hyväksi hänen määräyksensä mukaan. Ennen näytelmän alkua Kirsti Suonio lausui sen runoelman, jonka J. H. Erkko oli sepittänyt Emilien 60-vuotisjuhlaksi. Täksi päiväksi oli Alpo Noponen kirjoittanut seuraavan kauniin sonetin, jonka U. S. julkaisi:

 
Olla mulla kultakannel hellä,
Nyt sen kunniaksi Suomen naisen,
jalon, uurastavan, uhraavaisen
Kielin kaikin täytyis värähdellä.
 
 
Häntä muistain kiel' ei liikkuis kellä?
Mistä tapaa toisen hänen laisen:
ilon valmisti – ja muut ne sai sen,
toisten ratto ain' on sydämellä.
 
 
Vuodet vierii, hän on silti sama.
Parhaimpia harrastuksiamme
empimättä tukevi hän aina;
 

runotarten hengen nuorentama käsi hellä taiteen tarhassamme, taivaan lähettämä kallis laina.

Tulon tästä juhlanäytännöstä määräsi Emilie Bergbom pantavaksi rahastoon, josta oli palkintoja jaettava suomalaisille näytelmärunoilijoille. Samoin teki Kaarlo hänen kunniakseen toimeenpannun juhlanäytännön tuloon nähden. Sisarukset ilmottivat päätöksensä toukokuun lopussa.

Asiat kehittyivät niin, että Finne jäi koko näytäntökaudeksi johtaja-asemaansa, sillä osaksi heikkoudesta, osaksi varovaisuudesta Bergbom pysyi miltei kokonaan erillään teatterin asioista. Edelliselle olisi kuitenkin ollut onneksi, jos hän olisi aikaisemmin päässyt vapaaksi vastuunalaisesta tehtävästään, sillä kevätpuoli tuotti hänelle ikäviä vastoinkäymisiä. —

Mainitsemme tässä ohjelmiston pääpiirteet. Alkuvuoden merkkipäivät vietettiin vanhaan tapaan, niin että uudenvuoden päivänä esitettiin Nummisuutarit, 14/1 Regina von Emmeritz ja 5/2 Salamiin kuninkaat. Viime mainittu oli tänä vuonna erittäin tärkeä, se kun oli Runebergin 101: nen syntymäpäivä, jota suurenmoisesti vietettiin ympäri koko maan. Ennen kun itse näytäntö alkoi, lauloi Y. L. seisten näyttämöllä runoilijan rintakuvan ympärillä Maamme-laulun. Merkille pantiin myös, että 20 vuotta oli kulunut siitä kun Salamiin kuninkaat ensi kerran esitettiin suomenkielellä, ja nähtiin nyt ensi-illan esiintyjistä B. Leino (Leiokritos), A. Ahlberg (Leontes) ja E. Falck (Eubulos) vielä entisissä rooleissaan. – Ensimäinen uuden vuoden uutuus 15/1 oli Jalmari Finnen suomentama Maeterlinckin 3-näytöksinen näytelmä Sisar Beatrice, joka, nti Lilli Högdahl nimiroolissa, yhdessä Hannelen kanssa meni 4 kertaa. Sen jälkeen tuli 27/1 huomattavana uusintona Shakespearen Julius Caesar, jolla oli hyvä menestys, se kun näyteltiin 8 kertaa. Sitä onnettomammin kävi kahden seuraavan uuden kappaleen, Jalmari Finnen suomentaman englantilaisen S. Phillipsin murhenäytelmän Paolo ja Francesca 12/2 ja kotimaisen alkuteoksen, Elvira Willmanin näytelmän Rhodon valtias 24/2, joista edellinen meni vain kaksi ja jälkimäinen kolme kertaa, ilman että kumpikaan tositeossa enempää ansaitsi.

Näitä vastoinkäymisiä seurasi maaliskuulla yksitoista taiteilijapari Armas ja Maikki Järnefeltin toimeenpanemaa oopperanäytäntöä, joissa Wagnerin Tannhäuser esitettiin suurella menestyksellä. Puhenäyttämölle siitä tietenkään ei ollut etua, mikä taiteellinen merkitys yrityksellä muuten liekään ollut. Se selittää, että koko maaliskuulta on merkittävänä ainoastaan yksi ensi-ilta – kevätlukukauden kolmas – nimittäin 12/3, jolloin näyteltiin A. Pihlajamäen suomentama Brissonin ja Marsin 3-näytöksinen huvinäytelmä Avioeron selkkaukset. Siinä Weckman, rvat Suonio ja Salo, muita mainitsematta, vilkkaasti suorittivat osansa hullunkurisessa toiminnassa, ja kokosi näytelmä 7 huonetta. – Uusintona on samalta kuulta mainittava Kovan onnen lapset. Se annettiin 19/3 jolloin 60 vuotta oli kulunut Minna Canthin syntymästä, ja, vaikka se näyteltiin "kaikkea kiitosta ansaitsevalla tavalla", ei se nyt herättänyt erikoisempaa huomiota. Kappale meni vain kaksi kertaa.

Torstaina 7/4, pääsiäisten jälkeen, tuli neljäs premiääri: F. Brofeldtin ja Eero Alpin suomentama Brieux'n 3-näytöksinen huvinäytelmä Blanchette, joka vakavasisältöisenä tarjosi hyviä tehtäviä, ja olivat varsinkin nti Högdahl nimiroolissa ja Adolf Lindfors Rousset-ukkona oivallisia. – Lähinnä sen jälkeen tuli Shakespeare-uusinto, Kesäyön unelma, jonka ikuinen runollisuus ei nytkään ollut tehoamatta. Esiintyjistä mainittakoon Lilli Högdahl – Oberon, nti Helenius – Titania, Olga Leino – Puck, Lindfors – Pulma. Merkittävä on, että kappaleen olivat näyttämölle asettaneet Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka siis silloin uudestaan ryhtyivät teatterityöhön, ja kumpaakin tervehdittiin innostunein mielin.

Toukokuulta on vielä muistaminen kaksi uutta kappaletta: Larin Kyöstin 2-näytöksinen huvinäytelmä Herra Valtuusmies, 6/5, ja Anni Levanderin suomentama J. Echegarayn Armoton arvostelija, 20/5. Edellisessä kunnostivat itseään etupäässä Lindfors, rva Suonio ja nti Tähtinen, ja jälkimäisessä B. Leino pääosassa ja nti Tähtinen eräässä ingénueroolissa. Niinkuin kahtena edellisenä vuotena annettiin tänäkin vuonna maksuton näytäntö työväelle, nimittäin 11/5 Orleansin neitsyt. Viimeinen näytäntö oli 27/5 (Sirkka).

Niinkuin tästä katsauksesta näkyy, ei kevätpuolen toiminnassa enää vallinnut sama virkeä, luottamuksellinen henki kuin syksyllä. Uutuudet olivat vähemmän mieltäkiinnittäviä ja menestyskin pienempi. Pääsyynä tähän saattaa pitää niitä ikäviä selkkauksia, jotka tänä aikana tekivät tasaisen työn teatterissa mahdottomaksi ja hervaisivat Finnen yritteliäisyyttä. Niistä on tässä vain lyhyesti huomautettava – toiseksi sentähden että tapahtumat ovat liian läheisiä, toiseksi sen vuoksi että epäillä saattaa, ansaitsevatko ne seikkaperäisempää esitystä kuin entiset samantapaiset.

Luonnollista oli että se kritiikki, josta viime luvun lopussa puhuttiin, ei tulisi säästämään Jalmari Finneä, joka, tapausten johdosta, odottamatta oli joutunut teatterin v.t. johtajan asemaan. Niinkuin tiedämme, onnistui hän kuitenkin syyspuolella niin hyvin, että hänen osakseen tullut tunnustus ehdottomasti voitti moitteet. Toisin kävi uudella vuodella, etenkin kun hän helmikuulla oli kaksi kertaa peräkkäin erehtynyt kappalten valinnassa, nimittäin ottaessaan ohjelmistoon näytelmät Paolo ja Francesca ja Rhodon valtias. Jollei sitä olisi tapahtunut, olisi kenties hälinä ollut nousematta. Totta kyllä oli jo sitä ennen esim. Julius Caesarin näyttämöllepanoa armottomasti arvosteltu, mutta toiselta puolen oli sitä kiitettykin, ja yleisö sitä puolustanut käymällä näytelmää katsomassa.⁷⁵ Kieltämättä siis helmikuulla käänne oikeastaan tapahtui. Finne tuomittiin aivan kelvottomaksi hoitamaan teatteritoiminnan taiteellista puolta, hän piti muka silmällä ainoastaan näyttämöllepanon, näyttämöllisen esityksen kuorta, hän vain "pelasi teatteria", ilman taiteellista päämäärää taikka edes edesvastuuntunnetta! Luonnollista on, että nuori mies, joka ensi kerran kokeili teatterin johtajana, ei voinut olla antamatta aiheita oikeutettuihinkin muistutuksiin; mutta ilmeistä on, että kritiikki teki hänelle vääryyttä, kun se jätti huomaamatta hänen asemansa tavattoman vaikeuden, hän kun yks kaks oli pantu yksin suorittamaan sen työn, mistä sisarukset Bergbom ja hän itse kolmantena (ohjaajana) ennen olivat yhdessä vastanneet, kun hänelle, joka ennen oli toverina elänyt näyttelijäin kanssa, välittömästi oli annettu täysi johtaja- ja käskijävalta piirissä, jonka jäsenet eivät lainkaan aina ole taipuvaisia perustetumpaakaan auktoriteettia tunnustamaan. Kaikessa tapauksessa oli tuomio kovin hätäinen ja tuskin selitettävissä muuten kuin lukuunottamalla ajan kiihkomielen, puolue-elämän vaikutuksen taideoloihimmekin sekä personalliset suhteet. Varmaa on että tämän kirjoittaja kuuli yhden etevimmistä näytelijöistämme (B. Leinon) syyspuolella hyvin suosiollisesti ja kiittäen arvostelevan Finnen toimintaa ja ehdottomasti moittivan erään arvostelijan, näyttelijöitten mieltä ja työtä häiritseviä hyökkäyksiä häntä ja teatteria vastaan, mutta pari tai kolmatta kuukautta myöhemmin nousi näyttelijäkuntakin v.t. johtajaa ahdistamaan tavalla, joka sai hänet luopumaan teatterista. Näyttelijät kääntyivät nimittäin maaliskuun alussa johtokunnan puoleen kirjallisella vaatimuksella, että teatteriin oli hankittava uusi "taiteellisesti kykenevä apujohtaja". Se oli alku monivaiheiseen jupakkaan, joka huhtikuun lopussa päättyi niin, että Finne vapaaehtoisesti erosi teatterista [ruvetakseen Maaseututeatterin johtajaksi] ja että johtokunta, sitten kun se itse oli turhaan koettanut parastaan hankkiakseen taiteellista apujohtajaa, antoi Bergbomille asiaksi ennen näytäntötoimen alkua ensi syksynä valita ja sen hyväksyttäväksi esittää semmoisen apulaisen. Sitä paitse johtokunta alkoi valmistaa oppilaskoulun aikaansaantia, siten että se jo ennen näytäntökauden päättymistä tarkasti ja lopullisesti muodosti Finnen laatiman ehdotuksen semmoisen laitoksen säännöiksi sekä tiedusteli sopivia opettajavoimia. – Jalmari Finnen eroamisen johdosta lisättäköön, että se epäilemättä oli vahinko teatterille. Myönnettävä on, että hän tuskin vielä oli luonteensa ja taiteellisen kehityksensä puolesta kypsynyt tulemaan teatterin pääjohtajaksi, mutta toiselta puolen hänellä luonnostaan on, niinkuin on tapa sanoa, "teatteriverta", hän on monipuolisesti lahjakas ja kekseliäs ja on hänellä Bergbomin 7-vuotisena oppilaana runsaasti teatterikokemusta, puhumatta kirjallisista tiedoista sillä alalla. Tämmöisenä miehenä hän olisi ollut suureksi hyödyksi teatterille. Vanhalle johtajalle, joka oli ajatellut Finneä seuraajakseen, oli hänen eroamisensa yksi pettynyt toivo lisää.

Sen tehtävän, jonka johtokunta oli Bergbomille antanut, tämä – turhaan kuulusteltuaan erinäisiltä, kirjallisia edellytyksiä omaavilta henkilöiltä, tahtoivatko ruveta teatterin palvelukseen – jo ennen toukokuun loppua täytti niin, että ehdotti otettavaksi kaksi avustajaa, Adolf Lindforsin ja teatterissa ennen näyttelijänä olleen Anton Franckin. Näistä oli edellinen lupautunut harjottamaan useita näytelmiä ja jälkimäinen tarjoutunut ohjaajaksi. Hyväksyen ehdotuksen johtokunta teki sitoumuksen Lindforsin ja Franckin kanssa tulevaksi näytäntökaudeksi.

Taloudellisista oloista mainittakoon seuraavaa. Syksyllä puheena olleesta yleisestä rahankeräyksestä ei tullut mitään, sillä vastaus luvanpyyntiin kenraalikuvernööriltä saatiin vasta helmikuulla ja oli se – kieltävä. Jo sitä ennen, tammikuulla, johtokunta laati uuden valtioavun pyynnön, joka perusteluiltaan oli yhtäpitävä edellisen kanssa ja jossa anottiin, että teatterille myönnettäisiin kerta kaikkiaan 70,000 mk muuton aiheuttamiin kustannuksiin sekä entisen vuotuisen 32,000 mkan suuruisen valtioavun lisäksi 25,000 mk, laskettuna kesäkuusta 1903. Kirjelmään oli liitetty seuraava "tulo ja menoarvio", jonka me valaisevana todistuskappaleena otamme tähän:

Maaliskuulla saatiin tieto, että senaatti oli päättänyt kannattaa anomusta siinä muodossa, että teatterille myönnettäisiin 70,000 mk muuttokustannuksiin ja 30,000 velkojen suorittamiseen, siis kerta kaikkiaan 100,000 mk. Myöhemmin kuultiin, että tämä ehdotus oli korkeimmassa paikassa vahvistettu ja jo ennen näytäntökauden loppua, toukokuulla, saatiin koko mainittu summa nostaakin. Tämä tuntuva apu, lopullinen tulos kahdesti uudistetusta anomuksesta, sai teatterin raha-asiat jälleen tyydyttävälle kannalle; mutta vielä oli ratkaisematta kysymys vuotuisen valtioavun korotuksesta, josta, niinkuin johtokunta oli esittänyt, taidelaitoksen jatkettu toiminta kuitenkin empimättä oli riippuvainen. Se tiesi että teatterin toimeentulo ei edes viimeisenä vuotena, minä Bergbom-sisarukset sitä johtivat, ollut riittävällä valtioavulla turvattu, vaan koitti se onni vasta ensimäisenä näytäntökautena sen jälkeen kun he olivat toimestaan luopuneet! – Tässä on lopuksi merkittävä, että maisteri Ivar Wilskman, joka erityisestä pyynnöstä vielä tänäkin näytäntökautena oli hoitanut teatterin raha-asioita, nyt lopullisesti erosi, ja otettiin hänen sijaansa rahastonhoitajaksi maisteri Reinhold Lagus.

Ennen on kerrottu, että jo avajaisjuhlassa Kansallisteatterin akustiikka huomattiin hyväksi; tänä näytäntökautena saatiin kokea, miten tämä oli omansa vaikuttamaan taidelaitoksen oloihin. Kun näet uusi sali sitä paitse oli avarampi ja kodikkaampi kuin yliopiston juhlasali, jota ennen oli katsottu parhaimmaksi musiikkihuoneeksi, rupesivat laulu- ja soittotaiteilijat siellä pitämään konserttejansa. Niin tekivät syksyllä 1903 rouvat Aino Ackté ja Maikki Järnefelt ja heidän esimerkkiänsä seurasivat muut. Mutta muitakin vieraita veti uusi teatteritalo puoleensa. "Tournée Coquelin ainé" vieraili siellä 9 ja 10 p. lokak., ja maaliskuulla toimeenpani Armas Järnefelt rouvineen siellä sarjan oopperanäytäntöjä, joissa ensi kerran Helsingissä esitettiin kokonainen Wagnerin ooppera, Tannhäuser. Nämä näytännöt, joita varten ei käytetty ainoastaan teatterin huoneustoa vaan myöskin sen dekorationeja ja puvustoa ja joissa yleisö hartaasti kävi, todistivat, että mieltymys oopperaan oli entisellään – eikä kumma, sillä kovin vähän oli Helsingissä sentapaista ollut tarjona Suomalaisen oopperan vaiettua, ja kumminkin oli säveltaide maassamme muutoin kohonnut kerrassaan kukoistavalle kannalle. Eikä näytäntökausi ollut lopussa, kun Armas Järnefelt ja Robert Kajanus jo olivat suunnitelleet kumpikin eri oopperanäytäntösarjan tulevaksi näytäntökaudeksi, anoen edellinen että hän saisi sitä varten vuokrata teatterin helmikuun alusta maaliskuun puoliväliin, sekä jälkimäinen marraskuun lopulta neljä viikkoa eteenpäin. Nämä anomukset – joihin Kajanuksen puolelta vielä liittyi huomautus, että hänen mielestään olisi luonnollista ja asianmukaisinta, että kansallinen näyttämö vastedes niinkuin kerran ennenkin ottaisi ylläpitääkseen oopperankin (samoin kuin Kuninkaallisessa teatterissa Kööpenhaminassa vaihdellen esittäen puhekappaleita ja oopperoita) – saivat johtokunnan periaatteelliselta kannalta käsittelemään kysymystä puhenäyttämön suhteesta niihin lyyrillisen näyttämön elvyttämisyrityksiin, jotka uusi teatteritalo välillisesti oli aiheuttanut. Keskustelu johti siihen yksimieliseen tulokseen, että Kansallisteatterin, huolimatta siitä että oopperanäyttämön perustaminen sen yhteyteen nykyään ei ollut ajateltavissakaan ja pitkiin aikoihin tuskin suotavakaan, kumminkin tuli mahdollisuuden mukaan edistää yksityisten sensuuntaisia yrityksiä. Näin tehden oli sen velvollisuus sentään ensi kädessä pitää puhenäyttämön etuja silmällä. Kansalliselle sivistyselämälle oli puhenäyttämön kehitys kieltämättä lyyrillistä näyttämöä tärkeämpi, ja 1870-luvulta vanhempi polvi vielä hyvin muisti kuinka jälkimäinen, loistavana kaiken maailman lumoojana, oli omansa varjoon saattamaan ja vahingoittamaan edellistä, vakavampaa, rajotetumpaa kuulijakuntaa viehättävää. Siitä johtui ettei johtokunta katsonut mahdolliseksi oopperaa varten luovuttaa teatteria puhenäyttämölle edullisimpina kuukausina, vaan ainoastaan syyskauden ensimäisenä taikka viimeisenä kuukautena sekä kevätkauden kahtena viimeisenä kuukautena. Pääasiassa tämän mukaan vastattiin ylempänä mainituille anojille, että he saisivat käyttää teatteria oopperanäytäntöihinsä, Kajanus marraskuun lopulta jouluun asti ja Järnefelt huhtikuun alusta. Mitä vuokraan tulee, oli se, teatterin vastatessa päiväkustannuksista, oleva 1,000 mk arkipäivä- ja 1,500 pyhäpäiväillasta. Erotuksen perustuksena oli se, että teatteri oli ottanut tavakseen pyhäpäivinä toimeenpanna kaksi näytäntöä, jotka molemmat menetettiin, jos oli oopperanäytäntö.

Teatterin johtokunnan kokoonpanossa tapahtui tänä keväänä se muutos, että Antti Jalava, joka ensi ajoilta viimeiseen saakka oli ollut innokkaimpia miehiä laitoksen johdossa, terveydellisistä syistä pyysi ettei häntä enää valittaisi. Sen johdosta valittiin varsinaisiksi jäseniksi, paitse K. Bergbomia, Eliel Aspelin, B. F. Godenhjelm, O. E. Tudeer ja Santeri Ingman sekä varajäseniksi Emilie Bergbom ja Kaarle Krohn. Uusi johtokunta, joka otti puheenjohtajakseen Aspelinin, päätti antaa Jalavalle, tunnustuksena hänen erinomaisista ansioistaan suomalaiseen näyttämöön nähden, pysyvän vapaalipun teatterin näytäntöihin.

Näytäntöjä annettiin 154⁷⁶ ja niissä: 11 kertaa Vasantasena, Onnen Pekan matka; 10 Tukkijoella; 9 Maria Magdalasta; 8 Julius Caesar; 7 Lyyli, Orleansin neitsyt, Avioeron selkkaukset; 6 Kuolema, Pohjalla; 5 Nummisuutarit, Hemming Gad, Hannele. Kesäyön unelma, Oppineita naisia; 4 Regina von Emmeritz, Figaron häät, Jeppe Niilonpoika, Antigone, Rouva Suorasuu, Sisar Beatrice. Blanchette; 3 Herra Valtuusmies, Rhodon valtias, Juhannustulilla, Professori Crampton; 2 Kovan onnen lapsia, Postikonttorissa, Paolo ja Francesca, Vapunpäivänä, Armoton arvostelija; 1 Murtovarkaus, Salamiin kuninkaat, Kylmää vettä, Sirkka.

Näistä 35 kappaleesta oli kotimaisia 12 ja uusia 15 (4 kotimaista).