Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia IV», sayfa 17

Jälkilause

Kun keväällä 1905 minua kehotettiin kirjoittamaan Suomalaisen teatterin historia – Antti Jalava se oli, joka vastustamattomalla päättäväisyydellään väitti sen olevan minun velvollisuuteni! – en lainkaan kohta ollut valmis myöntymään. Epäilin näet olisiko minussa enää työn suorittajaa. Mutta koska samalla oivalsin, miten tärkeätä oli että joku mukana ollut siihen ryhtyisi, sekä että historian mahdollisuus oli lähteiden laadussa ja runsaudessa, aloin niitä tiedustella ja myöskin miettiä kuinka tehtävä olisi suunniteltava. Eräänä päivänä kysyin silloin Kaarlo Bergbomilta, voisiko hän, joka tunsi kaiken näyttämötaidetta käsittelevän kirjallisuuden, mainita jonkun teatterihistoriallisen teoksen, joka suunnitelmaltaan sopisi esikuvaksi suomalaisesta näyttämöstä kirjoitettaessa. Ei, sitä hän ei voinut, mutta hyvin naivisti hän lisäsi: "Kerro ensiksi kuinka teatteri perustettiin ja sitte kuinka sen jälkeen kävi." – "Aivan oikein", minä myönsin, "siinähän se tehtävä on!" – Jälestä päin Bergbom kuuluu omaisilleen sanoneen, että hän toivoi historian ilmestyvän vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Noudattaen Kaarlon viittausta olen edellisessä kertonut teatterin synnyn ja vaiheet sekä sen ohella hänen ja hänen sisarensa, taidelaitoksen luojain ja johtajain, elämän heidän kuolemaansa saakka – kaikki mahdollisimman yksinkertaisesti ja tapahtumain mukaisesti. Tehtäväni on niin muodoin oikeastaan suoritettu, mutta en sentään vielä raski ainettani jättää. On näet yhtä ja toista lisättävää, joko semmoista joka ei itsestään ole kertomuksen puitteisiin pujottautunut taikka joka päätelmäntapaisena välttämättömästi on jälestäpäin lausuttava. Sillä mitä alempana luetaan, en siis pyydä korjata mitä teoksessani on heikkoa ja puutteellista, vaan saada sanotuksi mitä alun pitäen olen katsonut asiaan kuuluvaksi, vaikka en ole ennen sille tilaa löytänyt.

Suomalaisen teatterin tarkotus ja taiteellinen päämäärä oli koko Bergbomin aikana luonnollisista syistä toinen kuin suurten kultuurimaitten teatterien. Mikäli nämä jälkimäiset todella harrastavat taiteellista edistystä, uuden luomista, on niiden päämääränä yleensä kehittää näyttämötaidetta suuntaan taikka toiseen, ja onnistuessaan ne tulevat, niinkuin esim. Meiningiläisten teatteri 1870- ja 1880-luvuilla, muitten teatterien esikuviksi. Suomalaisen teatterin päämäärä ei voinut olla niin vaativainen, niin uhkarohkea. Sen tarkotuksena oli näyttämötaiteelle laskea mahdollisimman vahva perustus kansan keskellä, jolle tämä taide oli ollut aivan outo, ja siitä johtui että päteviksi tunnettujen taiteellisten traditionien luominen oli sille tärkeämpi kuin uuden, ennen kuulumattoman tavotteleminen. Jos sen onnistuisi taiteellisesti kohota yhtä korkealle kuin ei kaikkein parhaimmat vaan kumminkin hyvät teatterit vanhoissa sivistysmaissa, niin olisi tulos jo erinomaisen tyydyttäväksi katsottava, sillä silloin olisi perustus laskettu tulevaisuuden työlle; toivoa sille jonkinlaista johtavaa, esikuvallista merkitystä itse näyttämötaiteen kehityksessä, olisi ollut julkeaa. Tämä huomautus – joka ei suinkaan sisällä sitä ajatusta, että pienen, syrjäisen maan teatterille olisi mahdotonta myötäisten olojen vallitessa asettaa päämääränsä korkeammallekin ja taiteellisesti voittaa suurtenkin maitten näyttämöt – on, miten itsestään ymmärrettävältä asia tuntuneekaan, ollut tässä julkilausuttava sentähden, että mainittu päämäärän rajotus osottaa oikean kannan, miltä sekä Bergbomin työ että sen historia on arvosteltava.

Katsokaamme ensin missä määrin Bergbom saavutti tarkotuksensa.

Mitä niin sanoakseni aineellisiin tuloksiin tulee, olivat ne lopulta odottamattoman täydelliset, tulevaisuutta turvaavat. Saatuansa itse koko varsinaisen toimikautensa tyytyä mitä vaatimattomimpaan näyttämöön ja työskennellä mitä ahtaimmissa, vastuksellisimmissa oloissa, Bergbom kuitenkin ennen poismenoaan näki taidelaitoksensa kotiutuneena Kansallisteatterin uljaaseen taloon ja siinä jatkavan toimintaa verraten vakaantuneessa taloudellisessa asemassa. Kun sen lisäksi ottaa huomioon, miten pääkaupungin suomalainen yleisö oli kasvanut monin kerroin lukuisammaksi kuin parikymmentä vuotta ennen, niin saattaa sanoa, että teatterin toimeentulon ehtoihin nähden tuskin enempää olisi ollut toivottavissakaan. Vähemmän täydelliset olivat taiteelliset tulokset, mutta siinäkin kohden Bergbom on jättänyt jälkiä, periaatteita, traditioneja, joiden noudattamisesta teatterin kansallinen merkitys ja taiteellinen tulevaisuus riippuvat – niin, mihin suuntaan näyttämötaide muuten pyrkineekään kehittymään. Ne Suomalaisen teatterin ansiopuolet, jotka tässä ovat lukuunotettavat ja joita se toivottavasti aina on koettava hyvinä traditioneina voimassapitää, esiintyvät toiselta puolen ohjelmiston, toiselta puolen myöskin itse taiteellisen työn laadussa.

Parhaiten Bergbomin onnistui hengellään leimata teatterin ohjelmisto. Ensiksi on huomattava, että se oli mahdollisimman kansallinen, toisin sanoen johtaja otti näyttämöllään esitettäväksi kaikki, mitä kelvollista hän vanhemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tapasi, sekä avasi samalla, edistääkseen alkuperäistä tuotantoa draaman alalla, mitä auliimmin teatterinsa vasta-alkajainkin tuotteille – ja mitä parhainta kansallista näyteltiin, hän myöskin pyysi tehdä pysyväksi osaksi ohjelmistoa. Tämä ohjelmiston kansallisuus oli Bergbomille yhtä paljon sydämen kuin järjen asia. Hänen vakaumuksensa oli, että teatterin arvo ja tulevaisuuskin olivat siinä, sillä ainoastaan sillä taiteella, joka seisoo kansallisella pohjalla, on merkitystä. Toiseksi on mainittava, että ohjelmisto, satunnaisia poikkeuksia huomioonottamatta, aina oli kirjallisesti arvokas, se on johtaja piti yhä silmällä näytelmäin kirjallista ja runollista arvoa, ja niin tehden hän otti kappaleita kaikkien sivistyskansojen sekä vanhemmasta että uudemmasta kirjallisuudesta. Kuinka tärkeä tämä ohjelmiston ansiopuoli on ollut sekä teatteriväelle että yleisölle, kuinka se on rikastuttanut, kasvattanut ja kohottanut niin toisen kuin toisenkin tunne- ja aate-elämää sekä taideaistia, lienee tarpeeton sanoa. Ajateltakoon vain että Shakespeare, Calderon, Molière, Schiller, Goethe, Ibsen ja Björnstjerne Björnson, muita mainitsematta, olisivat jääneet näyttömöllemme vieraiksi, kuinka paljon vähemmäksi olisikaan sen sivistyshistoriallinen ja taiteellinen merkitys arvosteltava. Tällä puolella ohjelmistoaan Bergbom kohotti teatterinsa etevien ulkomaalaisten tasalle, varjellen sitä alentumasta yleisön alhaisia viettejä hivelevien huvitusnäyttämöjen luokkaan. – Liikaa olisi sentään sanoa, että Bergbom ohjelmistollaan olisi tyydyttänyt kaikkien vaatimuksia. Varsinkin sen jälkeen kun realistinen draama oli laannut yleisöä viehättämästä ja sijaan oli ilmaantunut hapuilevia harrastuksia symbolistiseen, uusromanttiseen ja ties mihinkä suuntaan, kuului tavan takaa väitteitä, että paljon huomattavia uusia näytelmiä jäi esittämättä. Jos Bergbom, joka koko sydämellään oli omakseen tehnyt mitä parhainta klassillinen, romanttinen ja uusin realistinen draamarunous on tuottanut, ei enää olisi jaksanut perehtyä viimeisiin virtauksiin niinkuin ne nuoret, jotka vasta näiden aikana olivat silmänsä avanneet, niin se olisi ollut täysin käsitettävissä, mutta niin oli tuskin laita. Viimeiseen saakka hän seurasi kaikkea uutta mitä draaman alalla ilmestyi, mutta hän oli liian kokenut pitämään kaikkea n.s. uutta uutena ja vielä vähemmän ihailemaan sitä tulevaisuuden runoutena, jonka edestä hyvänkin vanhan tuli väistyä. Varsinkin on mieleen pantava, että hän, joka koko elämänsä oli pyytänyt lähentää taidetta kansaan, ei saattanut olla erittäin myötätuntoinen taidetta kohtaan, jonka viljelijät itsetietoisesti eristäytyivät kansasta. Naturalistit eivät niin tehneet, sillä ottivathan he mielellään aiheensa alhaisista yhteiskunnanpiireistä; toisin oli heidän seuraajiensa laita. Halveksien yleissivistyksellisiä harrastuksia pitivät he "minäänsä", yksilöllistä sieluja aistielämäänsä, taiteensa syvimpänä alkulähteenä ja muodollista loistavuutta päämääränään – he tahtoivat näet ennen kaikkea tuottaa nautintoa esteettisille herkkusuille, jotka samoin kuin he itse katsovat kunniakseen pysyä loitolla suuresta yleisöstä. Miten tämän lieneekään, varma on että Bergbomin vakaantunut taideaisti ja luontainen hienotunteisuus tekivät, että hän – ainakin mikäli minä keskusteluista hänen kanssaan luulen tietäväni – tahallisesti oli näyttämöllään esittämättä semmoisia uutuuksia kuin Strindbergin Isä ja Neiti Julia, Maeterlinckin Monna Vanna, Wilden Salome, mainitakseni vain kuuluisimpia kieltämättä nerokkaitten kirjailijain tuotteita. Bergbomista kansallinen teatterimme ei ole olemassa harvalukuisia kirjallisia herkuttelijoita varten (jotka lukemallakin voivat tyydyttää mielitekonsa), vaan tulee sen puhua laajemmille piireille, kansalle. Ja tälle yleisölle on taatusti kelvollista annettava, sitä enemmän kuin se näytti yhä uudestaan, kuinka vaikeata oli uusimmasta kirjallisuudesta löytää semmoista, joka oli sille otollista; hyvin säännöllisesti voitiin uutta kappaletta, jonka harjottamiseen kuitenkin oli paljon työtä uhrattu, näytellä vain kahtena tai kolmena iltana, jota vastoin kotimaisella ja klassillisella ohjelmistolla oli varma, moneksi illaksi riittävä yleisönsä. Tiedän hyvin, että Bergbom mielellään olisi ottanut yhtä ja toista eriskummaisintakin uutta – niinkuin esim. Maeterlinckin Sokeat (Les Aveugles) – jos hän olisi katsonut oikeaksi esittää kaikki, mikä saattoi viehättää häntä itseään. Nämä asianhaarat, puhumatta siitä ettei tuhatpäinen katsomo koskaan ole täydelleen tyydytettävissä, ovat huomioonotettavat Bergbomin ohjelmistoa arvosteltaessa.

Tulemme sitte taiteelliseen työhön, jossa arvostelijain väitteistä päättäen tuskin on huomattavissa minkäänlaisia traditioneja, jotka ansaitsisivat säilyttämistä. Jopa on muutamissa piireissä tullut, niin sanoakseni, uskonkappaleeksi, että siinä teatterissa, jonka sijaan uusi "taiteellinen" olisi perustettava, komeat puvut ja koristukset sekä mahtipontinen, ontto deklamoiminen ja sovinnainen näyttelemistapa asetetaan taiteellisen, syvälle tunkevan, sielukkaan ihmis- ja elämäntulkinnan edelle. Tietenkään ei ole tahdottu tästä suorastaan syyttää Bergbomia, mutta luonnollisesti lankeaa se kuitenkin pääasiassa hänen syykseen, jos hän ei olisi kyennyt teatterin taiteelliseen työhön jättämään noudattamisen arvoisia traditioneja taikka jos hänen vaikutuksensa on ollut niin pintapuolista, että sen jäljet voisivat muutamassa vuodessa kadota näkymättömiin.

Myönnettäköön, että lausunta ja kielenkäyttö ylipäätään näyttämöllämme aina on ollut puutteellista ja varsinkin epätasaista. Myönnettäköön myöskin mitä jokainen tietää, että Bergbom, kuinka etevä teatterin johtaja hän olikaan, ei voinut asian parantamiseksi tehdä mitä hän tietysti olisi tehnyt, jos hän olisi ollut täydellisemmin perehtynyt suomenkieleen. Mutta jos niinkin, on sangen epäiltävää, olisiko sittenkään tyydyttäviin tuloksiin päästy aikana, jolloin useimmat teatterin jäsenet eivät ole omistaneet edes täydellistä koulusivistystä ja jolloin suomenkieli sivistyneitten seurustelukielenä on siksi vähän vakaantunut, että ylioppilaammekin vielä tänä päivänä halusta keskenään puhuvat kukin omaa murrettaan (Virittäjä). Varmaa on etteivät ne kielimestarit, joilta teatteri eri aikoina apua toivoi, saaneet parannusta aikaan. Siinä on siis tulevaisuuden suoritettavaksi jäänyt mitä tärkein tehtävä, joskin tunnustettava on, että Bergbominkin aikana on ollut näyttelijöitä, jotka ovat osanneet niin puhua ja lausua, että on voitu iloita kauniin kielemme helkynnästä ja että sanat ovat sydämeen tunkeneet. Tästä huolimatta on totta, että johtaja ei osannut valvoa oikeakielisyyttä eikä antaa täsmällisiä ohjeita suomenkielen oikeassa lausunnassa; mutta jos sanotaan, että hän suosi sovinnaisen pateettista deklamoimista, niin se on tietämättömyyttä tai panettelua. Kuinka tarkka Bergbomin korva ja taideaisti draamalliseen lausuntaan nähden oli, todistaa yksistään hänen arvostelunsa Goethe-näytännöistä Weimarissa 1899 (ks siv. 122), jossa hän muun muassa hienosti huomauttaa, että "saksalaisella näyttämöllä Schiller on surmannut Goethen, sillä saksalaiset näyttelijät tapaavat, kiitos olkoon Schillerin, ylen harvoin Goethen oikeaa säveltä." Että sittenkin kokeneimpienkin näyttelijäimme joukossa on semmoisia, joihin katsoen ylempänä mainittu ankara moite on jotenkin oikeutettu, johtuu ilmeisesti siitä, että he eivät aina ole pystyneet johtajan neuvoja noudattamaan taikka ovat niitä ylenkatsoneet. Mutta miten tämän kaiken lieneekään, on kuitenkin kieltämätöntä, että milloin teatteri on suuret voittonsa saavuttanut, on se tapahtunut taiteen avulla, siten että esitys ainakin pääkohdiltaan on ollut tositaiteellista. Sentähden en epäilekään mainita perusjohteina, joita Bergbom ensi kädessä koetti tehdä vallitsevaksi teatterin taiteellisessa työssä, totuuden etsintää ja taiteen kunnioitusta. Totuutta oli harrastettava roolin psykologisessa tutkimisessa ja niinikään sen esittämisessä, ja samassa oli taiteen kunnioituskin ilmi tuleva, siten näet ettei sovinnaiselle, ulkonaiselle oikeutta myönnetty totuuden rinnalla. Kerran hän lausui: "Niinkuin Jumalalle on taiteellekin ainoastaan totuus kelvollinen." Bergbomin pääpyrintöjä kappalten harjottamisessa oli aina oikaista ja syventää näyttelijöissä heidän tehtäviensä ymmärtämystä, ja mitä näyttelemiseen tulee, hän ei vetäytynyt itse osottamasta mikä liikunto, mikä äänensävy kulloinkin oli paikallaan, ja se, joka hartaasti noudatti hänen ohjeitaan, ei sitä katunut, sillä toisessa kuin toisessakin suhteessa johtaja harvoin jos koskaan erehtyi.⁸⁶ – Paitse näyttelemisessä oli totuuden ja taiteen kunnioitus johtavana perusohjeena kappalten näyttämöllepanossa, ja esiintyi se, lähemmin merkiten, runoilijan kunnioittamisena sekä historiallisen värin ja yleensä oikean tyylin tavottelemisena, oliko sitte kappale vanhempi tai uudempi. Tähän kaikkeen nähden Bergbom seisoi kannalla, jota nykyään siellä täällä ehkä pidetään vanhentuneena. Viime aikoina on nimittäin näyttämöllisessä taiteessa ilmestynyt suunta, joka väittää teatterin johtajalla olevan oikeutta asettaessaan kenen näytelmää tahansa näyttämölle menetellä niin, että itse näyttämöllepano muodostuu hänen (johtajan) hengen leimaamaksi taideteokseksi. Mutta tällä suunnalla ei voi olla sanottavaa tulevaisuutta, sillä se myöntää mielivallalle tilaa semmoisessa, joka luonnollisesti ja järkiperäisesti ei voi olla mistään muusta riippuva kuin näyteltävästä runoteoksesta – sen tekijästä ja sen sisällyksestä. Pitäisihän nerokkaimmallekin teatterinjohtajalle se kunnia riittää, että hän osaa mestarillisesti näyttämöllään esittää suurten runoilijain näytelmät heidän henkensä ja aikansa mukaan. Ainakin pidän varmana, että Kaarlo Bergbom katsoi sitä mitä suurimmaksi tunnustukseksi hänen johtajataidolleen, kun hänen näyttämöään kiitettiin siitä, että hän osasi antaa Shakespearen, Molièren, Ibsenin ja muidenkin näytelmäin esitykselle kunkin oman erityisen leimansa ja tyylinsä. Lyhyesti, näyttämöllepanoonkin nähden Bergbomin perusjohteet ovat voimassa pidettävät, mikä tietenkään ei estä että eri aikoina voidaan olla enemmän tai vähemmän todellisuutta tavottelevia historiallista ja tyylillistä pukua ja ympäristöä näytelmän toiminnalle luotaessa. Oikeista perusjohteista on kuitenkin kiinni pidettävä, sentähden että siinä on draaman vaikuttavaisuus, joka luonnollisesti on oleva näyttämöllisen esityksen ainoa johtotähti.

Vaikka täten olen koettanut määritellä Bergbomin taiteellisen työn perusjohteet, tahdon samalla erityisesti painostaa, että hän ei lainkaan ollut mikään kuivien opinkappalten tyrkyttäjä taiteessaan. Vapaa luonto ja todellisuus sekä niiden mukainen etevä taide (jota hän ulkomailla oli nähnyt) olivat hänen ohjeenaan, sillä joskin hän oli kasvanut aikana, jolloin romanttisen koulun traditionit vielä olivat voimassa, oli hän itse ei ainoastaan perustunnelmaltaan vaan myöskin elämän- ja taiteenkäsitykseltään uudenaikaisen realistinen.⁸⁷ Tämä selittää, miksi hän jo nuoruudessaan niin ehdottomasti ihaili Aleksis Kiveä ja miksi hän alusta alkaen johti teatteriaan samaan suuntaan. Että niin oli laita, siitä ei puutu todistuksia. Nti Betty Elfvingin painamattomista muistoonpanoista otan seuraavat sanat kansallisen näyttämön ensimäisestä Turussa käynnistä: "Se, joka erittäin herätti yleisön huomiota, oli esiintyjien tapa liikkua näyttämöllä. Ruotsalainen näyttelijä oli kaikissa liikkeissään maltillinen (afmätt) ja juhlallinen. Hän noudatti tarkoin perinnäistä näyttämömenettelyä. Suomalaiset sitä vastoin liikkuivat niinkuin omassa kodissaan. Tämä uusi ällistytti katsojia ja sai monen miettimään mikä tässä oli oikeampi. Kaikista oli näytteleminen kuitenkin odottamattoman hyvää, vaikka moni valitti ettei hän ymmärtänyt sanaakaan." Aivan samalla tavoin V. Vaseniuskin (Valvoja 1881) arvostelee teatterin näyttelemis- ja erittäin myöskin lausumistapaa. Edelleen on edellisessä nähty kahden suomalaisen näyttämötaiteilijan, Vilhon ja Bruno Holmin, puhuessaan Tukholman teattereista ilmaisevan samaa taiteenkäsitystä, ja vihdoin se usein esiintyy Bergbom-sisarusten kirjeissä. Näin saattaa sanoa historiallisesti todistetuksi, että suomalainen näyttämötaide ensi ajoiltaan saakka on tavotellut todellisuutta, ollut tarkotusperiltään nykyajan hengen läpitunkema eikä suinkaan minkään vanhemman sovinnaisen taiteen orja.

Lopuksi on Bergbomin ajan traditioneihin luettava kaksi yleisempää seikkaa. Toinen on se, että hän aina katsoi kansallisen näyttämön velvollisuudeksi olla kulttuurielämäämme edustava laitos. Sentähden hän ei koskaan tahallisesti laiminlyönyt viettää kansallisia merkkipäiviä eikä myöskään yleissivistyksellisiä, mikäli ne, niinkuin etupäässä suurten runoilijain muistopäivät, kuuluivat teatterin alaan. Suomalaisen teatterin kunniaksi onkin luettava, että se on usein antanut ainoan todistuksen siitä, että meilläkin osataan kunnioittaa merkkimiehiä, joiden muistoa vanhoissa kultuurimaissa kalliina pidetään. – Toinen seikka on vieläkin yleisempää laatua, nimittäin se opetus, jonka Kaarlo Bergbom esimerkillään teatteriväelleen antoi, että taiteelle on koko sydämellään antauduttava, että uhrautuva työ on kaiken tositaiteen edellytys.

Näin Bergbom pääasiassa saavutti tarkotuksensa. Hän loi meille kansallisen näyttämön, niin vahvasti perustetun ja niin taiteellisesti kehitetyn kuin yhdelle miehelle ja yhtenä polvikautena oli mahdollista – pyytää enemmän, pyytää että hän olisi tyydyttänyt aikalaistensa kaikki vaatimukset, puhumatta myöhemmistä, olisi mieletöntä. Silti ei ole sanottu, että hän itse olisi ollut tyytyväinen. Tietenkin hän monessa kohden toivoi enempääkin, sillä tällaisissa sivistysharrastuksissa ei päämäärää koskaan täysin saavuteta – se näet etenee samassa määrässä kuin sitä lähestytään; mutta siitä huolimatta jälkimaailma ei voi olla tunnustamatta hänen suurtyötään laadultaan verrattomaksi.

Tähän sopii liitettäväksi eräs Betty Elfvingin muistiinpano. —

"Suomalaisen teatterin ensi aikoina Bergbom joskus valitti, että kaikki siinä oli niin uutta ja nuorta. 'On niin vaikeaa', hän sanoi, 'kun ei meillä ole mitään traditioneja. Ei ole mitään, mihin voisi nojata.' Monta vuotta myöhemmin, kun riitaisten mielipiteitten taistelu häiritsi näyttämön työtä, ja ulkoapäinkin tulevat vastustukset kävivät yhä uhkaavammiksi, Kaarlo eräänä päivänä oli ollut hyvin masentunut. Kaikki minkä edestä hän oli elänyt ja uhrautunut näytti hänestä olevan häviöön joutumaisillaan ja tyhjää.

"Silloin minä lausuin: 'Älä huoli siitä. Tuskin lepäät haudassasi, ennen kun kaikki ystäväsi ja vastustajasi ratkaisevat taistelujansa viittaamalla siihen kuinka olot olivat Kaarlo ja Emilie Bergbomin aikana. Siinä ovat traditioni!'

– "'Kuuletkos, mitä Betty sanoo?' Emilie iloisesti huudahti, ja katsoen minuun hän lisäsi: 'Uskotko todella että niin käy?'

– "'Uskon, ihan varmaan. Muistakaa Kustaa Vaasaa. Kuinka pahoin kohtelivatkaan häntä hänen aikalaisensa, mutta hän sanoi: Kun makaan haudassani, niin te mielellänne kaivaisitte minut jälleen ylös – ja hänen sanansa toteutuivat. Niin on tapahtuva teihinkin nähden.'

"Kaarlo ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, hänen silmissään loisti ilon hohde: ehkä hänen elämänsä ei kuitenkaan ollut turhaan mennyt."

Kirjani ainehiston jako ilmaisee käsitykseni olevan, että Bergbom jo 1890-luvun alkupuolella harrastuksensa taiteelliseen puoleen nähden pääsi niin kauvas kuin hänelle mahdollista oli. Vaikka hänen toimintansa viimeiselläkin jaksolla monta kaunista taiteellista tekoa suoritettiin, niin olisi tuskin ainoakaan niistä ollut mahdoton ennemminkään. Toisin sanoen loppuajallaan Bergbom pääasiassa vaan vakaannutti näyttämönsä perustuksia. Mutta jos niinkin, jos hän ei jaksanutkaan vuosi vuodelta kohottaa taidelaitostaan – minkä asian muutoin hyvin ymmärtää kun ottaa huomioon, että taiteilija- ja runoilijakyvyt, joista hän oli riippuvainen, eivät myöskään enää osottaneet samanlaista nousua kuin ennen – niin oli kuitenkin erinomaisen tärkeää teatterille, että Bergbom sisarensa kanssa viimeiseen saakka pysyi sen johdossa. Suurten personallisuuksien vaikutus ja merkitys on nimittäin niin mahtava, että saattaa pitää kerrassaan epäiltävänä, olisiko ilman heitä, ilman että juuri he vielä johtivat teatteria, se voimakas innostus syttynyt, jota on kiittäminen Kansallisteatterin rakennusyrityksen onnellisesta suorittamisesta. Ne kansalaiset, jotka seisoivat suuren tehtävän takana – niin yksityiset kuin, omituisesta sattumuksesta, useimmat hallituksenkin jäsenet – olivat tuota samaa polvea, joka alusta alkaen oli seurannut ja tukenut Bergbomin ja hänen sisarensa työtä, ja niiden tunteessa suli uuden teatteritalon rakentamisen kansallinen merkitys yhteen suomalaisen näyttämön vanhojen luojain ja johtajain elämänharrastuksen kruunauksen kanssa. Vaikkei sitä suorastaan sanottukaan, niin tunnettiin kuitenkin, että nyt jos koskaan se on tapahtuva, niin että he, jotka olivat elämänsä teatterille uhranneet, ennen eroamistaan saisivat nähdä kansallisen taidelinnan valmiina! Näin on ymmärrettävää ja kieltämätöntä, että ylempänä mainittu Bergbomin työn aineellistenkin tulosten lopullinen täydellisyys liiottelematta on hänen ja hänen avustajansa ansioksi luettava.

Tahdon nyt lyhyesti lausua mitä tarkotan sillä, että tämä Bergbomin työn historiakin on arvosteltava samalta – rajotetun päämäärän – kannalta kuin hänen teatterinsa. – Jos tehtävää olisi siten käsitetty, että ainoastaan semmoinen on lukuunotettava, jolla on merkitystä yleisessä teatterihistoriassa, niin Suomalaisen teatterin historian kirjoittamista tuskin olisi ajateltukaan. Eihän Bergbomin koko elämäntyö, tarkoin punniten, ole tuottanut yleiseen teatterihistoriaan muuta lisää kuin sen tiedon, että, kiitos hänen neronsa ja tarmonsa, Suomessakin on perustettu kansallinen teatteri, jossa ei ainoastaan kotimaisia vaan myöskin suurten sivistysmaiden vanhemman ja uudemman draamallisen runouden tuotteita esitetään kielellä, jota ennen ei oltu miltään näyttämöltä kuultu, taikka toisin sanoen, että hän kotiuduttamalla näyttämötaiteen syrjäiseen maahamme, on tähän sivistyselämän alaan katsoen laajentanut kultuurimaailmaa. Itsessään tämä tieto, miten onkaan lyhyesti sanottavissa, on kyllä painava ja merkityksellinen, mutta kuitenkaan sen todistamiseksi ei olisi tarvittu seikkaperäistä kertomusta teatterin synnystä ja kehityksestä. Kun sittenkin "historia" on kirjoitettu, jopa niin laaja kuin tämä teos, niin on se tapahtunut sentähden että Bergbomin harrastuksen päämäärä on johtanut minuakin kirjaani suunnitellessa. Olen näet luullut, ettei mikään olisi omansa antamaan selvempää käsitystä Bergbom-sisarusten elämäntyön laadusta ja kansallisesta merkityksestä, ei mikään omansa herättämään vilpittömämpää kunnioitusta ja kiitollisuutta heitä kohtaan kuin se, että tyystin opittaisiin tuntemaan, kuinka paljon ja kuinka alituista itsensäkieltämystä, uhrautuvaa rakkautta ja uupumatonta voimien ponnistusta teatterimme perustaminen ja tähänastinen kehitys on vaatinut, ja samalla myöskin kuinka suuriarvoinen ja laajakantoinen tekijä kansallisessa sivistyselämässämme se on ollut jo niinä vuosikymmeninä, jotka ovat sen ensimäiset. Jotta kaikki tämä tulisi näkyviin ja, niin sanoakseni, kouraan tuntuvaksi, on historia tehty niin seikkaperäiseksi ja monessa kohden muistelmantapaiseksi. Olenko yrityksessäni onnistunut, on lukijan arvosteltava. Kumminkin elän siinä toivossa, että mikäli olen kyennyt havainnollisesti kuvaamaan heidän elämäntyönsä, kyennyt lukijan sydämeen ja tahtoon tehovasti – suuri esimerkki vaikuttaa näet kumpaankin! – osottamaan mitenkä Kaarlo ja Emile Bergbom palavasti rakastivat Suomen kansaa ja sen hyväksi uhrasivat kaikkensa, sikäli olen edistänyt heidän elämäntyötään ja vahvistanut sen muistoa nykyisen ja tulevien polvien tietoisuudessa.

* * * * *

Ylipäätään on turhaa että tekijä itse osottaa teoksensa puutteita, kyllä kritiikki ne paljastaa – ja jollei paljasta, kenen vahinko? Kumminkin lienee paikallaan huomauttaa semmoisista puutteista, jotka ovat joko tahallisia taikka välttämättömiä. Näitä ovat monen näyttelijän luonnekuvan epätäydellisyys, paitse sitä ettei nuorempia yleensä ole pyydettykään tarkemmin kuvata. Syynä tähän on tietysti se että useimmat näyttelijät vielä elävät, jopa ovat täydessä työssä ja kehityksessä. Miten tämä sitoo "historioitsijan" kättä, on helppo ymmärtää, jos ajattelee, että hän ei voi, niinkuin tavallinen teatteriarvostelija, tarpeen mukaan korjata tai täydentää kuvaustaan. Muissakin kohden näyttänee varsinkin kertomukseni viimeinen jakso, että aika tapahtumineen oikeastaan on liian läheinen historiallisesti kuvattavaksi. Koska kumminkin olen katsonut velvollisuudekseni seurata Bergbom-sisarusten elämänvaiheita loppuun asti, olen kertonut teatteristakin v: een 1905, toivoen supistamalla esitystäni voivani tyydyttää objektivisuuden vaatimuksia. – Edelleen olen tahallani jättänyt kertomatta, miten Suomalainen teatteri vuosien kuluessa on saanut maaseutunäyttämöjä syntymään, sillä kieltämättä ovat ne kaikki, Aspegrenin teatterista alkaen, taimia samasta juuresta. Useimpien, jollei kaikkien, johtajat ovat pitemmän tai lyhyemmän ajan käyneet Bergbomin koulua taikka ainakin noudattaneet hänen esimerkkiään ja usein saaneet häneltä apuakin (näytelmäin suomennoksia y.m.). Sulkemalla tämän erikoisalan suunnitelmastani, olen myöskin vapautunut velvollisuudesta arvostella, onko ehkä tuossa yhä uusien teatteriseurojen syntymisessä jonkinlaista liikakasvullisuutta ilmaantunut. Kaikissa tapauksissa se todistaa, minkä eloisuuden Bergbomin toimi on herättänyt kultuurialalla, joka ennen häntä oli meillä kokonaan viljelemätön.

Kaarlo ja Emilie Bergbomin elämäkerran yhdistämisen teatterin historiaan olen perustellut sillä, että ne ovat toisistaan erottamattomat. Nyt kun olen lopussa, olen siitä entistä varmempi. Kumminkin myönnän, että heidän kuvansa näin esitettynä on tullut jossakin määrin yksipuoliseksi. Heidän toimensa teatterin ulkopuolella – totta kyllä vähemmän merkityksellinen laatuaan – on täytynyt jäädä syrjään, ja teatterissakin he ovat enimmäkseen joutuneet kulissien varjoon: on nähty mitä he ovat aikaansaaneet, ei aina heitä itseään. Vaikka en ollenkaan epäile, että he itse olisivat olleet tähän tyytyväisiä, niin tunnustan mielelläni, että kertomukseni tässä kohden on puutteellinen. Jos kysytään syytä, niin tietenkään en kiellä, että kepeämpi kynä arvattavasti olisi voinut tehtävän paremmin suorittaa, mutta toiselta puolen on siihen vaikuttanut se, että kertoja, jos hän olisi tunkenut kulissien väliin ja taakse, olisi tullut liian lähelle vielä eläviä henkilöitä. Miten lieneekään, on varmaa, että Bergbom-sisarusten päätoimialalta vielä voitaisiin poimia paljon piirteitä heidän kuvansa täydentämiseksi. Teatteriväen muistissa nämä piirteet vielä tuoreina elävät, odottaen taitavaa ja ymmärtävää kerääjää. Mikäli minä niitä tunnen, sopivat ne kuitenkin paremmin toisenlaiseen kokonaisuuteen kuin tämä teos, enkä siis muuta yritäkään kuin pikimmältään osottaa mitä näissä lisäpiirteissä tulisi ilmi.

Niistä nähtäisiin ennen kaikkea miten väsymättömiä sisarukset olivat: miten he tavan mukaan aamulla varhain, klo 8-9:ltä, eineensä syötyään, jalkaisin lähtevät kotoa teatteriin, Kaarlo pehmeä musta huopahattu päässä, palttoon kaulus pystyssä niskassa, kädet selän takana, Emilie yksinkertaisessa mustassa puvussa; miten Emilie vähän ennen klo 10 rientää virkaansa hypoteekkiyhdistykseen, päivällispöydässä yhtyäkseen veljensä kanssa, joka koko ajan on ollut teatterissa taikka, parhaimmin ollen, tehnyt virkistävän kävelyn, molemmat klo 5-6: lta jälleen palatakseen yhteiselle työmaalleen, jolta he varsinkin näytäntöpäivinä vasta puoliyön aikana pääsevät kotia ja levolle. Edelleen miten he teatterissa hääräävät, pitäen kaikkia mielessä ja silmällä, vastaten tuhansiin kysymyksiin, antaen ohjeita ja neuvoja kaikille, alkaen rengeistä ja palvelijoista, kaikenlaisista tilapäisistä avustajista, statisteista ja oppilaista varsinaisiin näyttelijöihin saakka; miten he tavasta vetäytyvät syrjään kahden kesken neuvotellakseen puvuista, koristuksista ja sensemmoisista, mutta useammin sentään askaroivat toinen toisaalla, toinen toisaalla. Miten Kaarlo miltei joka aamu- ja iltapäivä johtaessaan harjotuksia, näytelmän teksti edessään, istuu pienen pöydän ääressä rampin luona, oikealla (näyttämön puolelta määräten), miten hän ensin antaa näyttelijäin koettaa parastaan, mutta sitte äkkiä keskeyttää heidät huudolla: "Ei, ei, ei niin!" ja hypähtää seisoalleen selittämään ja osottamaan, kuinka on puhuttava ja kuinka on näyteltävä, siksi kun päättää kehotukseen: "Otetaan uudestaan siitä tai siitä!" ja niin loppumattomiin. Miten Emilie sillä välin puvustonhoitajan kanssa tarkastaa näytelmään tarvittavia pukuja ja määrää mitä muutoksia, korjauksia tai uutta kulloinkin on tehtävä, miten hän neuvoo neulojattaria, vastaanottaa, tutkii ja hyväksyy laskuja taikka myöskin puhuttelee näyttelijättäriä, jotka eivät ole mukana harjotuksessa, tiedustelee heidän olojaan, lausuu mielensä siitä tai tästä, kehottaa, kiittää, varottaa, lohduttaa, neuvoo – Useimmat piirteet palauttaisivat mieleen vanhan, iäksi hävinneen Arkadian, missä, kun johtokunnan kokous on pidettävä, Emilie enimmiten istuu ensimäisessä ahtaassa, käytäväntapaisessa suojassa, johon tultiin vasemmalta astuttaessa näyttämön puolelle, istuu näyttelijättärien ympäröimänä vilkkaassa juttelussa heidän kanssaan, tämä nainen, jonka henkinen ylemmyys näyttäytyy katseessa, puheessa ja koko olennossa, mutta joka silti mitä ystävällisimmin, sisarellisimmin, äidillisimmin kohtelee teatteriin tulleita kokemattomia tyttöjä, ollen heille turvana ja tukena taiteen uralla ja elämässäkin; Kaarlo taasen odottaa johtokunnan jäseniä yhtä ahtaassa, sisemmässä suojassa, jossa nähdään akkunan edessä pöytä täynnä kirjoja, kuvallisia teatteri-aikakauskirjoja, käsikirjoituksia y.m., näyttämövarastosta lainattuja tuoleja, kaikki erilaisia, vanha sohva ja seinillä noita muotokuvia, jotka kukaties kuinka monta kertaa ovat koristaneet milloin mitäkin huoneensisustaa näyttämöllä, mutta jotka läheltä katsoen ovat sietämättömiä, odottaa, kirjaa selaillen taikka mietiskellen, herttaisesti vastaten tulijan tervehdykseen. – Mutta nähtäisiin levottomampia ja dramaattisempiakin kuvia ja kohtauksia, semmoisia, joissa mielet liikahtavat ja veret kuohahtavat. Nähtäisiin miten Kaarlo ihmeellisellä tyyneydellä ja huumorilla sivuuttaa kymmenet ja sadatkin taiteilijaoikullisuuden taikka pyhän yksinkertaisuuden ilmaukset, mutta myöskin miten uppiniskaisuuden taikka raakuuden purkaukset saavat hänenkin luontonsa nousemaan, saavat hänet iskemään purevin sanoin, joita hän kohta katuu, taikka kenties useammin saavat hänet syvästi loukattuna heittäymään hetkelliseen toimettomuuteen; ja miten toiselta puolen silloin Emilie – kätkien äärettömän myötätuntonsa ja saalinsa veljeään kohtaan kunnes ovat kahden kesken – näöltään kuin päivänpaiste rientää väliin, rauhottavin, sovittavin sanoin karkottaakseen vihat ja palauttaakseen hajaantuneet yhteistyöhön. Nähtäisiin miten avuliaita he kaikille ovat, miten Emilie ei vetäydy itse valitsemasta ja etsimästä pukuja ja muita tarpeita kaikenlaisille yhdistyksille (jopa ruotsalaisillekin, jotka turhaan ovat pyytäneet apua Ruotsalaiselta teatterilta!), milloin seuranäytäntöjä tai muita huveja on kyseessä toista tai toista hyvää tarkotusta varten, ja miten Kaarlo liian usein on mieliksi näyttelijöille (ja kirjailijoille), jotka alituisessa rahantarpeessaan pyytävät hänen nimeään vekseleihinsä, ja sitte verrattomalla mielenmaltilla ja suvaitsevaisuudella kantaa ikävät seuraukset, joihin hän joutuu, kun asianomaisten lupaukset ja laskelmat ovat pettäneet —