Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia IV», sayfa 16

XXXIV

Emilie ja Kaarlo Bergbomin viime aika ja kuolema.

Kun puhutaan raskaan työpäivän päättymisestä – tarkotettakoon sitte yhtä ainoata päivää taikka pitempää aikaa – niin yhtyy siihen välittömästi mielikuva rauhallisesta, "hyvin ansaitusta" levosta. Bergbom-sisarukset olivat niin täydellisesti kuluttaneet voimansa ja aikansa, ettei heillä enää ollut kumpaistakaan jälellä edes sen verran mitä lepoon olisi tarvittu, vaan oli heidän edessään se työ – jota kansa sanoo kovimmaksi – kuolema. Ihmeellisesti he olivat kestäneet viimeisenkin näytäntökauden vaivat ja koettelemukset, niin ettei pieninkään osa heidän tehtävistään jäänyt kesken. Ja kumminkin oli tämäkin aika ollut tavattomassa määrässä voimia kysyvä. Sillä puhumatta siitä että teatterin johto aina oli yhtä työläs, oli heillä sen ohella kannettavana synkän ajan masentava paino ja alituiset jobin viestit, joiden salamantapainen, kaamea valo salli mitata kansallisen sekasorron ja turmion pimennot. Kirjeessään Betty Elfvingille (ks edellä) Emilie on julkilausunut mitä hän tähän aikaan tunsi, ja sanomattakin tiedämme, ettei Kaarlon mielentila saattanut olla valoisampi. Kun sitte 6 p. helmik. tapahtui prokuraattorin murha, tuo kauhea rikos, jossa kansalaisten keskinäinen vaino saavutti verisen huippunsa, niin se erään omaisen kirjeen mukaan koski Kaarloon niin syvästi, "että oikein pelkäsimme, ettei hän enää koskaan toipuisi". Kaksi kuukautta myöhemmin, 6 p. huhtik., kohtasi sisaruksia se suru, että heidän 87:ttä vuotta käyvä tätinsä, rva Sofie Sanmark, kuoli. Tietenkään tapahtuma ei ollut odottamaton, mutta silti se oli järkyttävä, sillä hän oli kolmantena heidän kanssaan asunut samassa huoneustossa ja viimeiseen asti – sen todistavat hänen kirjeensä Betty Elfvingille, joista viimeinen on helmikuun keskivaiheilta – harvinaisen virkeillä hengen voimilla, ymmärtämyksellä ja sydämellisellä myötätunnolla seurannut heidän jokapäiväistä ahkeroimistaan. Toiselta puolen tuotti sentään se lämmin, vilpitön tunnustus ja rakkaus, jota heille osotettiin erojaisjuhlassa, sisaruksille suurta iloa ja tyytyväisyyttä.⁸¹ Niin, he kestivät loppuun saakka, mutta miten he olivat elinvoimansa tyhjentäneet, sitä ei kukaan aavistanut.

Oli ollut aika, jolloin Kaarlo, ajatellessaan eroa johtajatoimestaan, oli huolella miettinyt toimeentuloansa. Nyt kun ero todella oli käsissä, hän kai siihen katsoen oli levollisempi; mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan. Toukokuun lopulla kerrottiin senaatin päättäneen ehdottaa hänelle 3,000 mkan ylimääräisen eläkkeen samansuuruisen, elinkautisen eläkkeen lisäksi, jota hän jo ennen oli nauttinut. Näin olisi hänen toimeentulonsa ollut turvattu, semminkin kun hän tietysti edelleen olisi asunut yhdessä sisarensa kanssa, jolla oli kolmelta taholta eläke (isänsä jälkeen, hypoteekkiyhdistyksestä ja teatterin eläkekassasta) kultakin 1,200 mk. Yhteensä olisi sisaruksilla siis ollut noin 10,000 mk vuodessa. Tästä puhuttiin ystävien kesken ja oltiin tyytyväisiä, että heidän elämänsä ehtoo näyttäytyi niin turvalliseksi. Mutta, niinkuin jo sanoimme, sisarusten voimat ja aika olivat lopussa. Emilie, joka vuosista huolimatta tähän saakka oli ollut terveempi, oli ensimäisenä menevä, ja hänestä on siis ensin kerrottava.

Kun Emilie palasi tuolta surulliselta ulkomaanmatkalta, jolla hän ajoittain aivan yksin oli hoitanut sairasta veljeänsä, oli hän nähtävästi vanhentunut. Hänen työintonsa oli kyllä entisellään, mutta olennoltaan ja puheeltaan hän oli hermostuneempi. Emilian päivänä, 19/5, kävivät ystävät tapansa mukaan häntä onnittelemassa, aavistamatta että usea heistä silloin näki hänet viimeisen kerran. Kun sitten 25/5 Seurahuoneella oli päivälliset B. F. Godenhjelmille ja hänen rouvalleen, jotka tänä keväänä erosivat perustamansa, suomalaisen tyttökoulun johdosta, tulivat Bergbom-sisaruksetkin sinne, vaikka molemmat varhain palasivat kotia – erittäinkin Emilie syvästi loukkaantuneena siitä, ettei tässäkään juhlassa, jossa kuitenkin eri puolueihin kuuluvia oli läsnä, eräs puhuja ollut voinut olla ajan tapaan tuomitsematta toisin ajattelevia. Mutta Z. Topeliuksen hautapatsaan paljastuksessa Emilietä ei enää näkynyt, eikä myöskään viimeisessä näytännössä saman päivän iltana, vaan levisi miehestä mieheen sanoma, että hän oli pahoin sairastunut.

Edellisenä iltana (sunnuntaina 28/5) klo 6 oli johtokunnan kokous rva af Heurlinin huoneustossa, ja siihen Emilie otti osaa tehdäkseen selkoa ja tiliä viimeisistä hänen hoidossaan olleista asioista. Silloin hän puhui paljon ulkonaisesti näyttäen olevan entisellään, mutta hän sanoi että hän ei ollut terve ja että hän ei voinut tulla saapuville teatterin puvuston inventeeraukseen. Kokouksen jälkeen Emilie kuitenkin lähti teatteriin, jossa oli tavallinen näytäntö, mutta palasi kohta, ja yöllä hän sai vaikean, pitkällisen sydämenkouristuskohtauksen. Jo ennenkin oli hänellä ollut pari samantapaista kohtausta, mutta ne olivat pian menneet ohi; nyt kutsuttiin lääkäri, ja hän selitti taudin syyksi sydänsuonten kalkkiutumisen.

Emme ota kuvataksemme niitä kärsimyksiä, jotka tuskallinen tauti tuotti sairaalle. Riittänee sanoa, että häiriintyneen sydämentoiminnan aiheuttamiin tuskiin ja hengenahdistuskohtauksiin liittyi ääretön hermoston levottomuus, joka esti sairaan saamasta lepoa ja rauhaa, mutta että alussa silloin tällöin sattui helpompiakin hetkiä ja päiviä, vaikkei parantumisesta ollut puhettakaan. Kesäkuulla päätettiin viedä sairas Takaharjulle, toivossa että ilmanalan muutos jotakin vaikuttaisi, mutta jo kahden viikon päästä hänet oli tuotava takaisin Helsinkiin. Sen jälkeen ajateltiin, että täydellinen eristäyminen ehkä olisi hyväksi, ja sairas muutettiin diakonissalaitokseen, mutta ainoastaan kymmenen päivää hän siellä oli. Sittemmin häntä hoidettiin yhtä mittaa kotona. Tuskat ja levottomuus saattoivat joskus yltyä ajatusten häiriöksi, hourailemiseksi, ja silloin huomattiin katkonaisista sanoista, kuinka valtiolliset olot ja niiden aiheuttamat kuvittelut häntä vaivasivat. Niin oli varsinkin laita ennen Takaharjun matkaa, mutta myöhemmin kesällä hän näytti niistä vapautuneen. Että muutoin Emilie sairasvuoteellakin oli sama kuin ennen, siitä voi todistuksena mainita hänen hyvästijättönsä Ida Aalbergille. Taiteilijatar kävi näet kesäkuun alussa sairaan luona kiittämässä häntä kaikesta ja sanomassa hänelle hyvästi. Silloin oli Emilie pannut hänen sydämelleen velvollisuuden käyttää suurta taidettaan kansansa hyväksi, muistaa että hän oli suomalainen. Elokuun lopulla sairas oli eräänä päivänä pyytänyt, että V. Lounasmaa kutsuttaisiin hänen luoksensa. Tälle hän oli puhunut yhteisestä työstä kansallisen asian, suomalaisuuden hyväksi. "Kyllä olemme työtä tehneet", hän oli sanonut, "ja hyvää työtä olemme koettaneet tehdä!" ja hän lausui viimeisen hyvästinsä vanhalle ystävälle ja työtoverille. Omia harrastuksiansa mainitessaan Emilie oli sanonut olevansa iloinen, ettei kukaan ollut kärsinyt hänen eikä teatterin tähden. Näillä sanoilla hän tarkotti teatterin velkoja, jotka muinoin olivat niin raskaasti painaneet häntä, että se aika, jolloin hänen Kaarlon kanssa yksin oli täytynyt niistä vastata, eli hänen muistissaan vaikeampana kuin kaikki mitä hän muuten oli vaivoja ja kärsimyksiä läpikäynyt. Muita ihmisiä kohtaan hän oli ollut ylen suopea ja anteeksiantavainen, ja monesti hän oli varottanut omaisiaan ankarasti arvostelemasta kanssaihmisiään, pahaa puhumasta kenestäkään. Vihdoin oli Kaarlon kohtalo usein hänen mielessään. Eikä ihme, olipa hän kerran äitinä hoitanut tätä nuorempaa veljeään, sitte sisarena, työtoverina, ystävänä avustanut häntä hänen elämäntyössään, ja jälleen – itse 70-vuotiaana – hoitanut häntä kovan taudin aikana. Oliko ihme, että hän kuolinvuoteellaankin huolehti veljestä, joka jäi elämään hänen jälkeensä, mutta jonka terveys oli murtunut, niin että hän enemmän kuin koskaan oli sisarellisen, äidillisen hoidon tarpeessa, jota hän oli tottunut saamaan hänen kädestään!

Syyskuulla tauti muuttui vähemmän tuskalliseksi, mutta silloin olivatkin sekä ruumiin- että sielunvoimat niin vähissä, että sairas vain silloin tällöin tunsi ympärillään olevat. Viimeisen kerran se tapahtui sunnuntaina, neljättä vuorokautta ennen kuolemaa. Torstaina 28 p. syysk. klo 4 aamulla Emilie Bergbom rauhallisesti veti viimeisen hengähdyksensä.

Hautajaiset olivat tiistaina 3 p. lokak., ja moniääninen ja kaunis oli rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen tunnustus, joka niissä julkilausuttiin. Ennen kodista lähtöä kokoontuivat sinne sukulaiset ja joukko ystäviä. Betty Elfving oli tätä hetkeä varten sepittänyt virrentapaisen runon, "Toivon että sun nähdä viel' saan", jonka "Vuokkoset" lauloivat nti Anna Sarlinin johdolla. Sen jälkeen toinen, Therese Hahlin johtama naiskuoro lauloi Paciuksen säveltämän Z. Topeliuksen "Fridsböner i aftonens lugn". Itse hautajaistoimitus tapahtui läheisessä Vanhassa kirkossa, jonka kuori oli laitettu vihreäksi lehdoksi. Avajaissanoissaan tri Paavo Snellman (Virkkunen) muistutti, miten Emilie Bergbom oli kasvanut ympäristössä, johon kansamme suurmiehet olivat kotiutuneet, miten hän oli elänyt rikasta, kirkasta henkielämää, miten hänen elämänsä alusta loppuun oli ollut sydämenihmisen elämää, uhrautuvaa rakkaudenelämää, joka kaikkialle, missä hän liikkui, säteili lämpöä ja osanottoa, ja puhuja lisäsi siihen huomautuksen: missä näin kirkasta elämätä eletään, siinä on aina olemassa henkistä heimolaisuutta hänen kanssaan, joka sanoi, minkä teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen teitte minullekin. Ruumiinsiunauksen jälkeen laulettiin Robert Kajanuksen johdolla Mozartin Requiemista värisyttävä "Lacrymosa dies illa". Ensimäinen seppele, "Emilie Bergbomin ikirakkaalle muistolle" pyhitetty, joka laskettiin arkulle, oli Kansallisteatterin johtokunnan, ja lausui O. E. Tudeer sen puolesta:

"Mitä Emilie Bergbom oli Suomen kansallisteatterille, se on helpompi tuntea, kuin sanoin lausua. Olihan hän, kuten runoilija kerran on lausunut, Suomalaisen teatterin sydän. Hänessä eli, samoin kuin hänen veljessään, se rakkauden voima, joka kykenee suurta luomaan kansalle ja ihmiskunnalle. Suomen kauniina kevätaikana he loivat – niinkuin näytti tyhjästä – suomalaisen näyttämötaiteen, suomalaisen teatterin. Uskollisena työtoverina Emilie Bergbom seisoi veljensä rinnalla; rikkaan sivistyksensä, kirkkaan älynsä, ihmeellisen tarmonsa, kaikki hän pani suurelle tehtävälle alttiiksi; ja hän otti hartioillensa raskaimmat huolet, nuo loppumattomat arkihuolet, suuret ja pienet, joita kansallisen taidelaitoksen luominen ja hoito vaativat. Ja masentumatta, iloisin, rohkein mielin hän kesti kaikki, tukalimmissakin oloissa. Sillä suuri rakkaus loi valonsa okaiselle tielle.

"Kirkkaina välkkyivät hänen edessään taiteen korkeimmat ihanteet, korkealle hän asetti pyrkimystensä päämäärän, mutta samalla hänen rikkaan sydämensä myötätuntoisuutta riitti kaikille, jotka olivat työssä osallisina: hänen hellä huolenpitonsa ei ulottunut ainoastaan varsinaisten taiteilijain taajenevaan parveen, se ulottui nuorimpaan oppilaaseen ja kaikkiin niihin moniin, joiden kätten työ on teatterille tarpeellinen ja joita yleisö ei näe. Siksi hän voi teatterista tehdä kodin.

"Suomen sivistyshistoriassa Emilie Bergbomin nimi tulee läheisesti liittymään niihin merkkimiehiin, jotka ovat lausuneet Suomen kansallisen kehityksen syntysanat.

"Taide ei ollut hänestä mikään hurmaava pilvilinna, joka leijailee kaukana erillään harmaasta todellisuudesta. Hän näki, samoin kuin Runeberg, elämää suurena kokonaisuutena, jossa ei ole jyrkkiä aitauksia eri elämän-ilmausten välillä, ei juopaa todellisuuden ja taiteen välillä, – vaan kaikki on saman orgaanisen elinyhteyden sopusointuista pyrkimystä valoa kohti. Siksi se taidelaitos, jossa hän oli kodin haltijana, voi olla ja pysyä niin läheisessä yhteydessä Suomen kansan elämän kanssa; siksi siinä tuntui sen sydämen tykytys, ja siksi se on tullut tälle kansalle niin rakkaaksi. Elämä on kehitystä; toivomme, että draamallinen taide meillä pääsee vastedeskin yhä korkeammalle kehittymään. Mutta hartaasti se sukupolvi, joka on nähnyt Suomen kansallisteatterin nuoruudenajat, toivoo että siinä aina säilyisi se puhdas, lämmin, korkeimpia ihanteita ja isänmaata palveleva henki, jota Emilie Bergbom siinä piti vireillä.

"Siunattuna hänen muistonsa elää!"

Toinen seppele oli Kansallisteatterin näyttelijäkunnan. Sen laskivat Kirsti Suonio ja Benjamin Leino, joka lausui runon, mihin hän itse oli pukenut omat ja toveriensa tunteet. Otamme tähän vain alku- ja loppusäkeet:

Tuvastamme tuohus sammui, päivä pirtistä pakeni! – Ei nyt ukset ulvahtele, siltalaudat lausahtele tuon on tuttumme tulosta, emon kultaisen kulusta. – – Kiitos sulle neuvoistasi, kiitos kasvatuksestasi, kiitos uhrauksistasi, kiitos kaikesta hyvästä, kaunihista, kallihista, mit olet meille antanunna, emomme jalo, ylevä, tytär suuri Suomi-äidin!

Muita seppeleitä emme mainitse; sanomme vaan, että kaikki toistivat samoja, kaikille yhteisiä tunteita. Eikä niistä eronnut Maila Talvionkaan, kun hän innostunein sanoin ylisti niiden onnea, jotka niinkuin vainaja olivat mukana Suomen aamua luomassa – "Heitä onnellisia! He olivat eheitä, he antoivat itsensä kokonaan. – Heissä oli uskoa, uskoa, joka vuoria siirtää ja tyhjästä luo. – Heitä onnellisia! He kärsivät ja taistelivat, mutta he astuivat taistelusta voittajina!"

Hauta oli avattu vainajan vanhempien haudan viereen vanhan luterilaisen hautausmaan eteläisellä sivustalla, ja siihen laskettiin Ylioppilaskunnan laulajien laulaessa Suomen aamuajan jalo tytär "nukkumaan alla kukkaisen kunnahan".

Emilie Bergbom eli neljä kuukautta sen jälkeen, kun hän oli teatterista eronnut, Kaarlolle oli suotu kaksi kertaa neljä kuukautta. Mutta mitä siitä, kun toiminta oli päättynyt eikä ollut voimaa ryhtyä mihinkään uuteen! Kumminkin hän saattoi vapaasti liikkua, samalla kun hän tavallisella osanotolla seurasi ajan tapahtumia. Itsestään ymmärtää, että hänen mielensä enimmäkseen oli masennuksissa. Olipa hänen nyt kaiken lisäksi täytynyt kestää rakkaan sisarensa kuolemakin. Varmaan hän tiesi, että hänenkin viimeinen hetkensä oli lähellä, sillä omasta alotteestaan hän 22 p. lokak. teetti testamenttinsa.

Siinä hän määräsi omaisuudestaan, että 3,600 mk oli siten jaettava, että rva Kirsti Suoniolle, nti Cecilia Silénille, rva Mimmi Falckille sekä teatterivahtimestari I. Kiven lapsille yhteensä ja teatterivahtimestari Jaatis-vainajan lapsille sekä teatterityömies Lehdon lapsille annettaisiin 600 mk; että 1,300 mk jätettäisiin hänen sisarensa tyttärelle, nti Paula af Heurlinille, käytettäväksi hänen vanhempiensa ja sisarensa [Emilien] hautakummun hoitamiseksi; sekä että loput rahoista yhdistettäisiin teatterin hallussa olevaan "Kaarlo Bergbomin rahastoon", jossa kesäkuun 30 p. oli ollut 5,120 mk. 64 p. Tästä rahastosta, jonka käyttämisestä testamentintekijälle oli annettu oikeus määrätä, sisältää jälkisäädös seuraavat lähemmät määräykset: rahasto luovutetaan Kansallisteatterin Talo O.Y: n haltuun, joka tallettaa rahat korkoa kasvavana, kunnes korot vuosittain nousevat vähintäin 500 markkaan, jolloin ne joka toinen vuosi käytetään seuraavalla tavalla: "Kansallisteatterin johtokunta, Teatteritalon johtokunta sekä kaksi näyttelijäkunnan puolesta valittua edustajaa muodostavat lautakunnan, joka määrää sanotun summan parhaan suomenkielisen alkuperäisen, edellisen kahden vuoden kuluessa Kansallisteatterin näyttämöllä esitetyn näytelmäkappaleen tekijälle".⁸² – Mitä muuta irtainta omaisuutta Bergbomilla oli, hän määräsi yllämainitulle sisarensa tyttärelle.⁸³

Lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensi päivinä tapahtunut suurlakko, tuo vallankumouksen viikko kaikkine levottomuuksineen, herätti Kaarlossa mitä suurinta mielenkiintoa. Nuoruudestaan saakka hän oli ollut innostunut kansanvapauden ihailija, ja kun hän nyt kerran kotimaassaankin kuuli kansannousun melun, näki jokapäiväisen järjestyksen muotoineen sortuvan kumouksen myrskyssä, niin hänen sydämensä sykki ilosta, ja hän kuvitteli Suomelleen vapauden, kansallisen kehityksen onnea. Kaiket päivät hän käveli kaupungilla katsellen outoa elämää. Eräänä päivänä Maila Talvio Mikonkadulla kohtasi Kaarlon menossa Rautatientorille päin, jossa aina oli kansaa koolla ja puheita pidettiin. Hänen kasvonsa elivät, vaikka käynti oli raskas. Kättään heilauttaen hän huudahti: "No, nyt on koko maailma mullin mallin!" ja lisäsi vähän päästä: "Minä kuljen täällä ja laulan marseljeesia." – Huutava ero oli ollut nuorukaisen palolla lausuttujen sanojen ja väsyneen sairaan ulkomuodon välillä. Niin todella, Bergbom hyräili kotona ja ulkona marseljeesia; mutta hän oli liian syvä historiantuntija luottaakseen harhakuviin, ollakseen epätietoinen siitä, miten tällaiset kuohahdukset kansojen elämässä tavallisesti päättyvät. Hän muistutti näet Augusta-sisartaan Freiligrathin sanoneen, että barrikaadeja rakennettaessa rynnätään eespäin parhaimpien kanssa, mutta taistelun päättyessä nähdään vain roistoväkeä ympärillä. Kun Kansallisteatterin ensi näytännössä lakkoviikon jälkeen näyteltiin Daniel Hjort, hän oli ollut tyytymätön ja lausunut: "'Wilhelm Tell' taikka 'Die Weber' (Kankurit) olisi ollut minun ohjelmani!"

Ennestään tiedämme, että Kaarlo kärsi kotimaan rikkinäisistä oloista, eikä kukaan voine sanoa, että suurlakko olisi vienyt sovinnollisempaan elämään. Se teki, että hän nytkin mielellään olisi lähtenyt ulkomaille. Siellä hän olisi tuntenut itsensä vapaammaksi. Hän piti kyllä arvossa kotoisia ystäviään, mutta kun kielen kankeus vaikutti, ettei hän voinut hämilleen joutumatta seurustella heidän kanssaan, olisi hän paremmin viihtynyt aivan outojen ihmisten kesken. Sentähden olikin puhetta Augusta-sisaren kanssa, että tämä seuraisi häntä ainakin lyhemmälle matkalle, vaikkapa Ruotsiin. Syystä tai toisesta jäi matka kuitenkin sikseen, ja sen sijaan Kaarlo vietti joulunsa Ossian-veljensä huvilassa, Lepolassa, Pyhäjärven rannalla vastapäätä Tampereen kaupunkia.

Uudesta vuodesta alkaen Kaarlo jälleen oli Helsingissä, jossa hänellä ainoana huvina oli käydä teatterissa. Teatterissa hän syksylläkin oli usein käynyt. Olihan tie sinne hänelle niin tuttu! Jo syyskuun alussa oli tämän kirjoittaja kysynyt häneltä: oliko hän vielä huolissaan teatterista? – "En ole", hän vastasi, "olen voinut heittää ne huolet kokonaan päältäni." Kyllä kai se niin olikin, että ainoastaan vanha rakkaus näyttämötaiteeseen ja omaan teatteriin vei hänet sinne. Ja juuri siellä oli viimeinen kuolemanisku häntä kohtaava.

Loppiaisaattona, tammikuun 5, annettiin Schillerin Don Carlos, tuo runoilijan nuoruudendraama, jota Kaarlo nuoruudestaan asti oli rakastanut. Hän oli lukenut ja nähnyt sen kukaties kuinka monta kertaa, mutta silti hän nytkin meni teatteriin. Hän oli ollut erittäin hyvällä tuulella ja istunut johtajan aitiossa (ensimäinen oikealla puolella näyttämöltä määräten). Kuinka kauvan hän näyttelemistä seurasi, sitä ei tarkoin tiedetä, mutta omien sanojensa mukaan hän oli alkanut tuntea pahoinvointia ja (arvattavasti jonkun näytöksen aikana) mennyt ulos. Teatterin alikerrassa (ravintolassa) hän oli tavannut tuntemattoman miehen, jota hän oli pyytänyt saattamaan hänet kotia. Mies olikin suostunut siihen, mutta kun Kaarlo menehtymäisillään ollen ei voinut sanoa osotettaan, oli ajurilla kauvan kierretty kaupunkia, ennen kun sattumalta tultiin Yrjönkadulle, jonka sairas oli tuntenut kotikadukseen. Tuntematon auttoi hänet sitten hänen asuntoonsa toisessa kerroksessa, missä hän pääsi vuoteeseensa. Kuka tämä vieras auttaja oli, siitä ei ole tietoa saatu.

Kaarlo oli saanut uuden halvauskohtauksen. Aamulla hän oli vielä ollut siksi virkeä, että saattoi antaa ylempänä kerrotut tiedot. Noin viikon ajan hän edelleenkin oli jotakuinkin selvillä, vaikka hän pysyi vuoteessaan; mutta sen jälkeen (lauvantaina 13/1) verenvuodatus aivoissa jälleen uudistui, ja sairas vaipui tunnottomaan horrostilaan, joka keskiviikkona 17 p. tammik. (1906) klo 4 i.p. vaihtui kuoleman uneksi.

Hautaus tapahtui 22 p. ja muistutti monessa kohden sisaren viimeistä matkaa; kuitenkin oli osanotto kansalaisten puolelta melkoista laajempi, yleisempi. Olihan Kaarlo ulospäin edustanut sisartaankin. Ennen lähtöä asunnosta teatterin sekakuoro rva J. Latun johdolla lauloi yhden vainajan lempilauluja, Schubertin hymnin Pie Jesu. Sen jälkeen teatterin palvelijat kantoivat arkun Vanhan kirkon kuoriin, A. Apostolin torvisoittokunnan soittaessa Chopinin surumarssia ulkopuolella kirkkoa ja Filharmonisen orkesterin Kajanuksen johdolla soittaessa Lönnrotin surumarssia sisällä. Ennen ja jälkeen ruumiinsiunauksen, jonka nytkin tri Paavo Virkkunen toimitti, sinfoniakuoro lauloi koraalin Bachin Matheus-passionista. Sitten piti tämän kirjoittaja seuraavan muistopuheen:

"Siunaavat sanat ja viihdyttävät säveleet ovat vihkineet vainajan rauhalliseen lepoon. Sallittakoon nyt ystävän ja kansalaisen lausua viimeiset jäähyväiset rakkaalle poismenneelle, jonka lämmin, syvä katse ei enää koskaan ole meitä kohtaava.

"Kun kuolema elämän temmellyksestä on kutsunut miehen, joka työllään ja toimellaan on aikaansaanut suuria, jokaisen nähtäviä tuloksia, ei mikään ole luonnollisempaa kuin että jälkeenjääneet arvostelevat näitä tuloksia ja niiden mukaan vainajan kuntoa ja merkitystä. Niin menetellen Kaarlo Bergbomiin nähden olemme me kaikki, joille kansallinen sivistyksemme on kallis, yksimielisiä siitä, että hänen luomansa taidelaitos on arvaamattoman tärkeä ja suuriarvoinen tekijä sivistysriennoissamme sekä että sen toimeensaaminen on vaatinut ei ainoastaan nerollista kykyä vaan myöskin väsymätöntä voimain ponnistusta ja sitä uskoa hyvän asian voittoon, joka on inhimillisen suurtyön ensimäisiä ehtoja. – Kansallinen näyttämö on välttämätön jokaiselle kansalle, joka tahtoo elää ja kehittää nykyaikaista sivistyselämää. Onhan se kansakuntain suurten runoilijain ja tietäjäin tehokkain välikappale, kun he tahtovat järkähyttää kansalaistensa omiatuntoja ja julkilausua tulevaisuuden aatteita. Eikä missään oman kansan entisyys ja nykyisyys, opettaen ja varottaen, voimakkaammin puhu ihmisille kuin näyttämötaiteen luomissa kuvissa. Se mies, joka kansalleen on hankkinut semmoisen taidelaitoksen, on sille tehnyt ikimuistettavan palveluksen, palveluksen, josta häntä aina on kiitoksella ja kunnioituksella mainittava.

"Mutta on olemassa toinenkin tapa arvostella poismennyttä työntekijää. Minä tarkotan sitä, että hänen elämäntyötänsä katsellaan, niin sanoakseni, hänen omalta kannaltaan. Ja usein tapahtuu, että niin tehden sekä ihmisen että hänen tekonsa yli leviää toinen, kirkkaampi valo.

"Kaarlo Bergbom ei oikeastaan itse valinnut elämäntehtäväänsä, vaan se otti hänet omakseen hänen ajatellessaan jotakin toista. Nuorena ylioppilaana ja maisterina hän piti itseään kutsuttuna runoilijaksi. Moni kysynee, oliko hän sitten runoilijaksi syntynyt? Tosin on hän niin vähän kirjoittanut, että epäilys on oikeutettu; mutta ne, jotka tunsivat hänen syvän tunne- ja ajatuselämänsä ja voimallisen mielikuvituksensa, eivät sitä epäile. Hän oli kutsuttu, hän oli niitä voimakkaita henkiä, joilla on omaa alkuperäistä annettavana, hän oli runoilija- ja taiteilijanero, mutta kuitenkin häneltä puuttui jotakin, jota ilman runoilijatoimi oli mahdoton – ja tämä puute painoi häntä, hänen omien sanojensa mukaan, jonkinlaisena kirouksena esi-isien ajoilta. Hänellä ei ollut riittävää suomenkielen taitoa – ja ainoastaan suomenkielinen runoilija hän tahtoi olla. Kansallinen herätys oli varhain ja kokonaan vallannut hänet, ja sentähden hän ei voinut ajatellakaan muuta. Ahkerasti hän useina vuosina koetti oppia kansansa kieltä, mutta kun se ylioppilasikään saakka oli ollut hänelle vieras, hän ei päässyt niin kauvas, että olisi sitä käyttänyt täysin sujuvasti ja vaivatta.

"Hän alkoi nyt miettiä tiedemiehen uraa, johon hänellä niinikään oli harvinaiset edellytykset ja tukevat perustuksetkin laskettuna, mutta silloin ratkaisevalla hetkellä ilmaantui kansallisen näyttämön aate vaatimalla vaatien häntä toteuttajakseen. Hän ymmärsi asian tärkeyden ja otti kuin ottikin tehtävän suoritettavakseen ja vei sen perille, pysyvään voittoon.

"Kun pidämme silmällä että kansallisen näyttämön perustaminen ja kehittäminen Kaarlo Bergbomille tuli runoilijatoimen vastineeksi, vasta silloin me ymmärrämme sen innon, millä hän siihen antautui. Kun hänen täytyi uhrata rakkaat unelmansa itsenäisestä runoilijatoimesta, kun hänen täytyi luopua omassa nimessään julkilaulamasta mitä hän tunsi syvintä ja ajatteli ylevintä, hän teki näyttämön totuudenrakkautensa ja kauneudenkaipuunsa tulkiksi. Itse vaatimattomasti piillen verhojen takana hän näyttämöväkensä avulla loi nähtäväksemme suurten nerojen kuvaukset ihmiskohtaloista, joissa meidän jokaisen luonnon- ja elämänlaatu kuvastuu. Olematta runoilija tavallisessa merkityksessä hän saattoi kumminkin siten runoilijan tavoin vaikuttaa ihmisiin ja auttaa ja johtaa heitä noudattamaan ikivanhaa käskyä: tunne itsesi! Kaarlo Bergbomista näetten näyttämö ei koskaan ollut tyhjien huvitusten paikka, vaan ylevien ihanteiden, syvennetyn elämänkäsityksen ja jalostuneen kansallistunnon ilmisaattaja. – Mutta toisellakin tavalla hän saattoi näyttämön johtajana noudattaa mielitekojaan. Olematta itse kirjailija hänelle siinä asemassa kävi mahdolliseksi voimallisesti edistää kansallista kirjallisuutta, neuvomalla, ohjaamalla ja rohkaisemalla vasta-alkajia näytelmänkirjoittajia, ja vihdoin hänen sammumaton rakkautensa kansaan sai tyydytystä siitä että yhä lukuisammat joukot yksitoikkoisen raskaan työn ja puutteen rasittamia oppivat rakastamaan näyttämön taidetta ja samalla hylkäämään entiset turhat ja usein turmelevat huvituksensa.

"Näin katseltuna esiintyy Kaarlo Bergbomin elämäntyö oikeassa valossaan. Me ymmärrämme miksi hän niin hartaasti tahtoi pitää näyttämönsä kansallisena, ihanteellisena ja puhtaana – se oli hänen runoilijahenkensä lapsi; me ymmärrämme että hän on saavuttanut elämänsä päämäärän, totta kyllä – niinkuin jo on sanottu – nerollisella kyvyllään ja uupumattomalla työllään, mutta eritoten myöskin unohtamalla itsensä, uhraamalla elämänsä kansalleen.

"Suomalaisen näyttämön luojana Kaarlo Bergbom nuorimpana ja viimeisenä liittyy niiden henkisten sankarihaamujen riviin, jotka meillä ovat laskeneet perustukset kansalliselle sivistykselle. Kuitenkin on hän, jolle julkinen esiintyminen oli sula kauhistus, vähemmän kuin kenkään muu ajanut takaa suurmiehen nimeä ja mainetta, eikä tosiaan hänen muistonsa kuolemankaan jälkeen kaipaa sitä ollaksensa eheimpiä, kauneimpia ja innostavimpia mitä suomalainen mies on jättänyt kansalleen.

"Vähän neljättä kuukautta sitten me seisoimme tällä samalla vihityllä paikalla lausumassa jäähyväiset vainajan työtoverille ja sisarelle. Nyt veli on seurannut sisartaan. Siunattu olkoon heidän yhteinen leponsa niinkuin heidän yhteinen työnsä on siunattua ollut!"⁸⁴

Näitä muistosanoja seurasi sinfoniakuoron esittämänä Mozartin c-molli-messusta Agnus Dei ja sen päätyttyä seppelten laskeminen. Tietenkin olivat nytkin teatterin johtokunnan ja näyttelijäkunnan ensimäiset. Edellistä laskiessa O. E. Tudeer lausui:

"Surren Suomen Kansallisteatteri seisoo isänsä haudan ääressä.

"Se hento taiteen taimi, jonka hän, sydän innosta palavana, istutti Suomen karuun maahan, on hänen väsymättömän rakkautensa vaalimana kasvanut kauniiksi puuksi, jolla on juurensa syvällä Suomen kansan maaperässä ja jonka latva juopi valoa avarain ilmojen kirkkaudesta.

"Kukkaset, jotka laskemme hänen haudallensa, lakastuvat, seppeleet hajoavat; mutta häviämättä hänen muistonsa elää kiitollisen kansan sydämissä.

"'Ja tämän maineen kirkkahan sen omaks hälle hehkuvan sydämen lämpö antoi; ja synnyinmaalleen armaalle kuin morsiolle, äidille hän kaikki uhriks' kantoi; näin saavutti hän suuruuden.'"

Jälkimäisen laskivat Katri Rautio, Lilli Högdahl (Horsma), Benjamin Leino ja Hemmo Kallio ja oli sen nauhoissa sanat:

 
Päivän kirkkautena paistoit
Isänmaalle, taiteen teille
Suuren sielus aarteet annoit,
Herkän henkes lahjat meille.
 

Luettelematta muita seppeleitä mainittakoon vaan, että suomalaiset ja ruotsalaiset näyttämöt, kirjalliset ja soitannolliset piirit, suomalaiset ylioppilasosakunnat, pääkaupunki ja maaseudut, kansalaiset kaikista kerroksista olivat lukuisasti edustettuina, niinkuin luonnollista on kuin kansallisen sivistyselämän merkkimiestä on kunnioittaminen.

Leposijalleen, sisarensa vieressä, Kaarlo Bergbom laskettiin, ja hauta luotiin umpeen Ylioppilaskunnan laulajain laulaessa.

Lokakuun 2 p. 1907, Kaarlo Bergbomin syntymäpäivänä, paljastettiin juhlallisesti sisarusten yhteinen hautapatsas. Se on koristettu Emil Wikströmin muovailemalla ja valamalla pronssisella korkokuvalla, johon on kuvattuna vainajien kasvojenpiirteet. Hautapatsas on mustaa graniittia, ja on siinä kirjoitus: Kaarlo ja Emilie Bergbom. Jalustalla luetaan: Kansallisen näyttämön luojille kiitollisilta kansalaisilta.⁸⁵