Kitabı oku: «Äiti», sayfa 10

William luki kirjeen hiukan hymyillen. Mutta häntä hyvin halutti jatkaa edelleen tuttavuutta, jonka vuoksi hän ei voinut olla pitkittämättä kirjevaihtoa. Hän istuutui heti kirjoituspöytänsä ääreen ja vastasi:

Tukholma marrask. 4 p.

Neiti Alma Hagberg!

En ole ollut tanssiaisissa, mutta tunnen itseni kumminkin tylsäksi ja tyhjäksi – "Sellaista voi tapahtua parhaimmallekin", sanoi pitkäsaarelainen, ja niin on käynyt minun. Olen kirjoittanut pari tuntia erästä sanomalehtikirjoitusta, eikä se nyt enää tahdo sujua, mutta kello ei ole enempää kuin kolme ja on liian aikaista syödä päivällistä.

Tämä kaikki ei ole selitykseksi, miksi oikeastaan kirjoitan teille. Sen kaikessa tapauksessa olisin tehnyt. Minua haluttaisi tulla teitä tuntemaan. En luule teidän olevan minkään erinomaisen lahjakkaan pikku neidin – luulenpa melkein sen enemmän olevan luulottelua. Mutta on sielutieteellisesti huvittavaa nähdä taistelu teidän puoleltanne tuon kuvittelun ylläpitämiseksi – ja kaikki tämä ei ole totta, kuten kaikki totuudet nykyaikana. Siksi ei teidän tarvitse tästä suuttua.

Kirjeenne ei ollut kovinkaan sisältörikas, mutta kaikessa tapauksessa sielutieteellisesti huvittava, siksi että voipi lukea rivien välistä pikku neiti Hagbergin ihastuksen siitä, että hän on saattanut ryhtyä johonkin niin sopimattomaan kuin käydä vihellellen hämärissä pitkin Kustaa Aadolfin toria, mutta neiti Alma Hagberg on vapaamielinen ja emansipeerattu – hänhän taitaa puuhaella pikkuneitos-novellikokoelman julkaisua, olen kuullut – mutta häntä ei ujostuta sittenkään, vaan päinvastoin kertoo hän erehdyttämättömästi veikistellen käyneensä vihellellen iltasella – voi hirmuisuutta!

Näen teidän käyskentelevän toria pitkin ja kuulen teidän viheltävän hiljaa, melkeinpä tuskin kuultavasti, sydämellisesti mielihyvissänne, että käytte vihellellen Kustaa Aadolfin torilla.

Teidän mielestänne se näyttää joltakin, ja te olette aivan rakastunut siihen tauluun, jonka toimitatte.

Niin olen minäkin sitäpaitse – tietysti säädyllisesti ja maltillisesti, kuten ajanmukainen nuorimies nykyään rakastuu (en kumminkaan teihin, vaan tuohon tauluun, jossa te olette mukana).

Tukholma 9 p. marrask.

Neiti Alma Hagberg!

Ihanteellinen? – olkoon menneeksi! Mutta idiootti? – Ei!

Mutta te olette sairas, älkäämme siis väitelkö. Minulla on kiire ja ehdin vaan parisen riviä. Toivon tällä kirjalla voivani lyhentää ja sulostuttaa muutamia hetkiänne sairasvuoteella.

Mitä tuohon erinomaiseen epäonnistumiseen tulee, niin luulen teidän erehtyneen. Siihenkin on kappale aivan liian huono.

Kun te tällä kertaa tulette kaupunkiin, niin toivon, että teette minulle sen ilon ja itsellenne sen palveluksen, että ilmoitatte minulle missä otatte asunnon, tahi esim. milloin tulette.

W. Z.

P.S. Maanantaina annetaan kappale ensi kerran.

P.P.S. Ette tarvitse ensi kirjeessä kunnioittaa minua kirjoittamalla Te ja Teille (suurilla kirjaimilla). Olen tyytyväinen vähempäänkin. Tehän kirjoitatte jumala (pienellä j: llä) te, joka olette jakobiini.

P.P.P.S. Tämähän on kuin ystävättären kirje.

Äidin ja Williamin väli oli muuttumatoin. Hän kävi joka päivä äidin luona, mutta luottavaisuutta puuttui. Keskustelu kävi kankeasti ja äidin täytyi pitääksensä sitä vireillä alati ja lakkaamatta kertoa itsestänsä. Tämä vaivasi häntä, mutta se oli ainoa keino tehdä heidän yhdessäolonsa siedettäväksi.

William ei tuntunut koskaan välittävän josko puhuttiin tai vaiettiin, ja hän auttoi harvoin keskustelua, lukuunottamatta silloin tällöin lausumiansa muistutuksia, joidenka kylmä ivallisuus koski äitiin.

Kerta toisensa perästä päätti äiti lakata latelemasta näitä avomielisiä kuvauksia omasta elämästään. Mutta aina viime hetkellä, kun hiljaisuus uhkasi käydä kovin painostavaksi, valtasi hänet omituinen tuskan tunne, joka sai hänet hillitsemättömästi turvautumaan siihen aineesen, joka vaan ensiksi päähän pälkähti, useimmiten omasta menneisyydestään.

Eräänä päivänä kun William tuntui olevan jotenkin hyvällä tuulella, päätti äiti sanoa hänelle suoraan, ja hän ottikin puheeksi heti poikansa ovesta astuttua.

"Tänään aijon näytellä William Zimmermannia", alkoi hän leikillisesti.

"Äänetönnä ja mukaantumatonna."

"Noo, miksi niin?"

"Siksi että olen väsynyt alituiseen itsestäni puhumiseen. Ja nyt voi jo olla sinun vuorosi."

"Mutta kun se nyt ei ole minun luontoni mukaista."

"Luulet kenties sen kuuluvan minun luontooni, mutta kumminkin olen tehnyt niin päivä päivän perästä, että…"

"Antaisit minulle hyvän esimerkin", keskeytti poika. "Eikö niin?"

"Kaikessa tapauksessa ei enää olisi liika aikaista, jos jättäisit pois minua kohden jotain vaiteliaisuudestasi."

"En sitä voi" – hän katsoi äitiä suoraan vasten kasvoja, vahingoniloisena. "Mutta sinullahan on tilaisuus tutkia minua."

"Mitä tarkoitat?" äännähti äiti ikäänkuin henkeä vetämättä.

"Tarkoitan, että kaikki se mitä olet pumpunnut herra Hedströmiltä, tarvitseisi tulla täydennetyksi omilla havainnoillasi", sanoi hän kylmästi ja tuolla inhottavalla ivalla, joka tuntuikin olevan loistokohta hänen kovin yksipuolisessa näyttelytaidossaan. Tässä ivahymyilyssään oli hän kehittynyt kieltämättä mestaruuteen saakka, ja hänen vastauksensa olikin erittäin pisteliäs.

Seurasi pitkä vaitiolo.

Äiti ei ollut valmistautunut näitä sanoja vastaanottamaan, hän tunsi itsensä aivan tyhmistyneeksi, hänen ymmärryksensä tuntui seisovan.

"Kuinka voit olla niin ilkeä?" sanoi hän hiljaa, tuskin sai hän sen sanotuksi.

"Ahaa! Olenko hämmästyttänyt sinua! Et luullut minun voivan katsella lävitsesi!" puhkesi hän lausumaan voitonriemuissaan.

Äiti ja poika katsoivat toisiansa silmiin kotvan aikaa; äiti lukeaksensa pojan ajatukset, poika värähyttämättä vähääkään kasvojensa ilmettä, yhäti ylönkatseellisen pilkallisena.

Seurasi taas pitkä vaitiolo. Äiti tunsi itsensä kovin alakuloiseksi voidaksensa vastata. Kaikki mitä hän oli tehnyt, koko vuoden työ oli nyt sirpaleina hänen jaloissaan. Hän ei tiennyt vihako vai suru oli valtavampi; viha väärästä syytöksestä, vaiko tuska nähdessänsä itseänsä pilkattavan juuri sillä, mikä oli kauneinta ja hienointa hänen sielunelämässänsä.

"Ja sinä itse", sanoi hän lopuksi. "Oletko myöskin tullut tutkiaksesi minua?"

"Tietystikin! Voitko todellakin uskoa, että nuori mies, jolla on tosi aikomus tulla kirjailijaksi, tulisi joka päivä yhtä uskollisesti, ellei hänellä olisi tarkoituksena tutkia?"

Hämmästyen pysähtyi äiti ihmettelemään tätä ihmistä, joka oli hänen poikansa, ja jolla tuntui olevan vaan pää – sydäntä ei lainkaan.

"Olen erehtynyt suhteesi." – Se sanottiin hiljaa ja surumielisesti.

"Niin äidit aina tekevät. Olet ihaellut liiaksi. Oppiessasi lähemmin tuntemaan, olet tullut huomaamaan toivoneesi aivan liian paljon. Totuus paljastuisi kumminkin kerran, ennen tai myöhemmin. On hyvä, että siitä on jo päästy."

"Niin, niin. Kenties!"

"Aivan varmaan. Ihmiset nyt kumminkaan eivät kestä lähempää tarkastelua. Ne menettävät aina."

"Eivät kaikki", huomautti äiti laimeasti. "En minä."

"No – minä kumminkin."

"En ole tutkinut sinua kyllikseni, josko se on totta."

"Niin. Voit uskoa kyllä sanaani. Minä olen suunnaton narri." —

Hetkisen kuluttua valitti William että talossa, missä hän asui, yläkerrassa hänen huoneensa päällä soitettiin pianoa, jotta hän ei voinut rauhassa tehdä työtä.

"Tuumiskelen muuttaa maalle. Aijon asettua asumaan johonkin talonpoikaistaloon, puolen peninkulman päähän kaupungista."

"Siihen et kauan tyytyisi."

"Miks'en? Viihdyn parhaiten yksinäni. En ole seurankipeä!"

"Entä päivälliskävelyt Kuninkaallisessa puutarhassa?"

"Sellaiset ovat vaan tottumuksia, joita ei ole vaikea voittaa."

"Mutta iltasin? Onhan hauska, koko päivän työtä tehtyänsä puhella jonkun kanssa."

"No kenties joskus. Minun täytyy tietysti tulla kaupunkiin, kun annetaan jotain uutta teatterissa. Mutta muutoin en kaipaa kaupunginelämää."

"Kyllä se vähän yksinäiseksi käy ajan pitkään."

"Yksinäisyys onkin iloni. Olen oikea Ibseniläinen peikko. Itsessäni on minulle kyllin!"

Hän istui vielä hetken äidin luona, mutta keskustelu kävi kankeasti vaitioloineen, jotka äidin mielestä olivat niin sietämättömän pitkiä ja jotka pakoittivat hänen alati hapuilemaan uusia aineita, kunnes hän lopulta jonkunmoisessa epätoivossaan alkoi puhua taas itsestään. Hän kuuli kyllä kuinka ulkoläksyltä ja yksitoikkoiselta se kuului, mutta hän ei voinut löytää muuta sanottavaa. Mitäpä hän ei olisikaan antanut, jos hänellä vaan olisi ollut kykyä kulettaa keskustelua pojan omalle alueelle! Muiden ihmisten seurassa oli se hänelle niin helppoa, mutta poikansa seurassa oli aivan toisin.

Kun William oli mennyt, vaelteli äiti edes takaisin laattialla kiihtyneessä mielentilassaan. Hänen sisällänsä poltti, mutta hän taisteli mielenliikutustansa vastaan, joka tuntui kasvavan kasvamistaan, niin että jännitys kävi yhä suuremmaksi, kuin höyrypannussa paineen lisääntyessä.

Jos ei hänen onnistuisi houkutella poika esille kuorestansa, olisi kaikki särkynyttä. Hänen täytyi voittaa hänen luottamuksensa, tahi sitten vetäytyä takasin; on aivan hyödytöntä tämä alinomainen itsensä näytteille asettaminen. William tulisi vaan näkemään hänen heikot puolensa niinkuin näkee sisäpuolen nurin vedetystä sormikkaasta, aavistamattakaan oikeata puolta. Kenties hän päällepäätteeksi pitäisi häntä puhehaluisena vanhana eukkona. Ei, pois kaikki ilvenäytelmät! Miks'ei hän uskaltaisi näyttäytyä sellaisena kuin oli? Hän tiesi kyllä, että hän kumminkin pohjaltaan oli suora, kelpo luonne.

Miksi olikaan hän hänen seurassaan niin hirvittävän ujo ja arkatunteinen? Se kävi vaan kiusalliseksi hänelle itselleen ja pojalle, eikä ollut ketään, joka olisi hänen hyväkseen lukenut hänen arkatuntoisuuttaan. Miksi olikin hän niin sairaloisen arka pelätessään haavoittavansa hänen tunteitaan, oliko poikansa koskaan huolinut hänen tunteistaan. Mitä raukkamaista pelkoa tämä olikaan, miks'ei hän voinut antaa itsekkäisyytensä käydä raa'aksi ja karkeaksi kuin muutkin? Uhrautuminen muiden edestä ei totta tosiaan ollut niinkään suuri ilo.

Näin käveli hän kauan edes takaisin laattialla, kiemurrellen itseään kuin mato oman epä-itsekkäisyytensä tähden.

Mutta hän ei voinut päästä siitä, eikä hän tahtonutkaan siitä päästä.

KYMMENES LUKU

William Zimmermannin pikku kappale näyteltiin eräänä marraskuun iltana.

Päivällisen jälestä oli hän, kuten tapansa oli, käynyt äidin luona. Hän oli hyvällä tuulella eikä tuntunut olevan vähintäkään levoton.

"Etkö ole peloissasi?" kysyi äiti.

"En, saat nähdä se tulee onnistumaan. Se on kyllin huono kelvatakseen yleisölle, eikä kumminkaan niin huono että se ilettäisi."

He menivät yhdessä teatteriin. Äidillä oli paikka parketilla; Williamilla oli paikka erotetussa loogissa, kun hänen omaa kappalettansa näyteltiin. Katsottiin tekijälle aivan sopimattomaksi asettautua teatterisalonkiin kaikkein katseltavaksi. Williamia muutoin olisi haluttanut murtaa tämä perintötapa, sillä hänessä ei ollut merkkiäkään pelkokuumeesta. Pelle Wahlberg ja Hedström kävivät tervehtimässä häntä hänen vankilassaan, juuri ennen esiripun nousua.

Pelle oli ylen hullunkurisella päällä.

"Onko sinulla siisti puku ylläsi, vai kuin? – " Hän tarttui Williamin takin liepeesen. "No hyvä on, sinunhan täytyy näyttämölle kumartelemaan. Totisesti tulet sinne! Etkö aijo tulla!"

"En. Saat nähdä että se ei tule tapahtumaan!" vakuutti William varmasti.

"Lyönpä vetoa! Mitä? Pullo schampanjata?"

"Olkoon menneeksi. Mutta sinä menetät."

"Se on minun asiani. Ravintolassa jälestä sitte?"

"Niin, ja kättä päälle."

Pääosaa esitti eräs yleisön lemmikki ja hän hämmästyttikin kaikkia notkealla vallattomuudellaan ja katupoikamaisilla kasvonsa kujeilla. Loistolla ja ihastuksella tarjoili hän koko tyttöveijarivarastonsa ja saikin yleisön aivan haltioihinsa; ja kun hän lopuksi toi esille kappaleen suuren kepposen, pitkän nenän, pulppusi ihastus yli kaikkien rajojen. Esiripun laskettua seurasi loppumatoin käsienpaukutus. Ja kun näyttelijät olivat saaneet suodun osansa, kuultiin tekijää esille huudettavan.

William hymyili. Hän oli vakaasti päättänyt olla näyttäytymättä, mennä näyttämölle esittämään itsensä tämän pikku jutun tekijäksi, olisi hänestä tuntunut niin pikkumaisen turhamaiselta ja siihen hän ei tuntenut vähintäkään viekotusta. Hän nautti vaan kuullessansa voimakkaat esillehuudot – hän oli selvästi eroittanut Pellen äänen, joka oli huutanut itsensä käheäksi innoissaan. Niin huutakoon vaan! Schampanjan saa hän kumminkin maksaa!

Mutta samassa temmastiin ovi auki. Teatterinjohtaja ilmestyi vihastuksissansa, henki kurkussa.

"Herra Zimmermann! Herra! Eikö herra kuule? Yleisö huutaa – piru vie!"

"Kuulen kyllä, antaapa heidän huutaa."

Teatterin johtaja hämmästyi. Tällaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen hänen kokemusaikanaan. Herra, joka ei huolinut esillehuudoista! Tämä tuntui hänen näyttelijä-aivoilleen aivan käsittämättömälle.

"No niin, mitä temppuja nämät ovat. Tulkaa! Herrahan on hassu!"

Hän tarttui Williamin käsivarteen ja veti hänet mukanaan, eipä suinkaan erittäin lempeällä tavalla. Hän oli vihastunut, tunsi itsensä loukatuksi, ikäänkuin olisi hänen pyhimpiä tunteitaan haavoitettu. Olla välittämättä esillehuudoista, tämä oli melkein samaa kuin sanoa papille, ettei usko Jumalaan.

William seurasi mukana nauraen hänen harmistukselleen, samalla turhaan koettaen irroittautua hänen tanakasta tartunnastaan. Ja ennenkuin hän ehti aavistaakaan löysi tekijä itsensä näyttämölle survaistuna; aivan tietämättään oli hän käynyt häpeävän näköiseksi, astui hiljaa muutaman askelen eteenpäin ja kumarsi. Juuri kun esirippu laskeusi, luuli hän eräässä loogissa nähneensä kalvakat naiskasvot, jotka hän tunsi. Sydämensä sytkähti.

Hän oli koko viime ajan tuuditellut itseänsä uskomaan, että neiti Hagberg olisi teatterissa ensikerran kappaletta esitettäessä, ja nyt muuttui se hänelle varmuudeksi.

Hän se oli.

Kun William väliajalla tuli salonkiin – tarkastelivat kaikki ihmiset häntä, mutta se ei haitannut häntä ensinkään – paikka oli tyhjä. William istui äidin viereen ja puheli hänen kanssaan; äiti huomasi miten hajamielinen hän oli, mutta luuli kumminkin kappaleen tavattoman menestyksen siihen syyksi, eikä pannut siihen sen enempää huomiota. Niin yht'äkkiään näki hän pojan kasvojen hermostuneesti vavahtavan, – hän seisoi kääntyneenä äitiin päin ja katseli ylös salonkiin. Kalpea nainen oli tullut sisälle jälleen; se ei ollut hän.

Turhaan haeskeli William kiikarillansa kaikkialta sekä oikealta että vasemmalta salongista. Siitä vaaleasta päästä, jonka hän oli kuvitellut sieltä löytävänsä, ei näkynyt vivahdustakaan.

Hän seisoi ja etsiskeli kunnes taas tuli pimeä ja esirippu nousi; hän etsiskeli seuraavatkin väliajat, mutta yhtä turhaan.

Koko illan oli hän harvasanainen ja hermostunut. Äiti ihmetteli mikä oli syynä hänen nähtävään mielensä epäsointuun ja Pelle Wahlberg mehevällä kielellään alkoi pitää hänelle pitempää nuhdesaarnaa ravintolassa.

"Mikä sinua vaivaa pöppö? Kaikki on onnistunut niin hävittömän hyvin ja sittenkin olet hapan kuin mehunsa menettänyt tupakanpuru. En ole huutanut ääntäni käheäksi sinun tähtesi, vaan sentähden että olisit hitusenkin hauska tänä iltana – ja niin istua töllötät sitte kuin ventomielinen rotta! Etkä välitä muista vähääkään! Parempi tuuli nyt; ukkonuhjus!"

Kuinka oli, hälveni vähä kerrassaan alakuloisuus ja ilta loppui rattoisaan mielialaan.

Aika kului ja William unhoitti. Unhotti pintapuolisesti, kuten unhottaa jokapäiväisen elämän touhussa, sillä välin ajatuksen, tunteen, päähänpiston, tietämättä pohjalla maatessa ja hautuessa.

Kaupunkiin saapuivat siveellisyyden suuri apostoli ja epäsiveellisyyden pieni apostoli, molemmat ilmoittivat luentonsa.

"Kummalle näistä kahdesta aijot uhrata roposi?" kysyi William äidiltään.

"En tiedä. Mitäs itse aijot?"

"Minulle on yhdentekevää; osaan ne molemmat ulkoa. Mutta suuri saa täyden huoneen ja pieni vaan vähän, siksipä luulen, että annan kruununi siveettömyydelle."

"Niinpä saan mennä yksinäni siveellisyyttä kuulemaan; mutta toimittanet kai minulle lipun toiseenkin?"

"Tietysti, mennään yhdessä, äiti ja poika paheen kaivoon – sekös vasta roskamaista."

Luentopäivä tuli ja he menivät yhdessä epäsiveellisyyden saarnaan. Oli jokunen viisikymmentä kuulijaa sinne tänne sirottuneina ympäri salia; enimmäkseen vanhempia, naimattomia naisia ja nuoria herroja "Sturm ja Drang" aikakaudessaan olevia.

He istuivat aivan ovensuuhun.

"Näetkö", sanoi William, "eipä ole eduksi raha-asioille esiintyä epäsiveellisyyden edustajana. Suurella oli täpötäysi huone."

Pieni, punanaamainen epäsiveellisyyden saarnaaja astui sisälle, joi lasin viiniä ja alkoi tekstinsä.

William istui ja kuiskaili pieniä, ivallisia muistutuksia äidillensä esitelmän kuluessa. Yht'äkkiään näki äiti omituisen ilmeen hänen kasvoillaan. Oli kuin silmät olisivat laajenneet ja kirkastuneet. Hän nousi ääneti, eteni jonkun askeleen sisemmä saliin ja istuutui erään turkkiin puetun naisen viereen, jonka vaalea pää näkyi karvasen talvilakin alta.

Tämän pään oli William tuntenut. Se oli neiti Alma Hagbergin Malmööstä.

"Hyvää päivää! Tekö!" sanoi William istuutuessaan hänen viereensä.

"Päivää!"

Tervehdykset lausuttiin kuiskaten; pienen yhteiskunnan parantajan lasisilmät loistivat jo uhkaavina puhujalavalta, oli mahdotonta saada enempää sanotuksi.

Mutta William istui ja ihmetteli. Hän luuli ihastuttaneensa tyttöä, mutta turhaan oli hän etsinyt punastuksen hiventäkään tahi merkkiäkään mielenliikutuksesta hänen kasvoillaan.

William tiesi neiti Hagbergin tulleen luennolle tavatakseen häntä, mutta hän ei aavistanut, että tyttö oli nähnyt, kun hän tuli sisälle äitinsä seurassa ja että hän siten oli istunut hiljaa ja odottanut kuin kalastaja nykäsyä. William katseli häntä. Tytön kasvot olivat tyynet ja hienolla iholla ei ollut punan vivahdustakaan.

Hän ei hetkeäkään uskonut tuon tyyneyden olevan luonnollista, mutta jo itsensähallitsemisen tuloksenakin – joka hänestä tuntui suunnattomalle – oli tytön välinpitämätön ulkomuoto hänelle kuin loukkaus.

Koko luentoajan istui William katsellen häntä, samalla armahtamattomalla ankaruudella arvostellen oman mielialansa tunteita. Kohta kun hänen silmänsä sattuivat tyttöön, oli kuin jotain lämpöä olisi virrannut häneen, jotakin joka yhtyen ihanan kesän muistoihin, päiväpaisteineen, lämpimine kallioineen, kirkkaine ilmoineen, siintävine lahdelmineen sointui moniääniseksi, värähteleväksi sävelmäksi hänen sielussansa, sulosointuiseksi viehkeäksi säveleksi, joka äkkiä katkesi kaikumasta, kun hänen tajuntansa kerkesi siihen, ruhtasten kielet poikki, ja nyt istui hän katsellen katkaistuja kielentynkiä hymähdellen: hempeätunteisuutta! vanhanaikuista haaveilua! hassutusta! Kesärakastuma!

Mutta kuinka hän pilkkasikin itseänsä, tosiasiana kumminkin pysyi, hän tunsi itsensä iloiseksi nähdessänsä tytön, iloiseksi ajatellessansa, että hän pian taas saisi kulkea hänen rinnallansa, sanella pistosanojansa, joilla hän ei mitään tarkoittanut, ladella eriskummallisuuksiansa, joilla ei ollut mitään merkitystä. Tuossa istui tyttö nyt niin totisena ja antoi suurien silmiensä kiintyä katselemaan pientä yhteiskunnan parantajaa puhujalavalla; se melkein suututti Williamia, hän ikävöitsi luennon loppumista, hän tahtoi että noilla suurilla silmillä olisi vapaus kääntyä kenen puoleen ne mieluimmin halusivat.

Hän muisti aamun Lysekilissä, jolloin hän yksin, kello viiden aikaan, oli kierrellyt kylpölän sillalla, hän muisti päivät Helsingborgissa, jolloin hän luuli löytävänsä hänet joka toisesta naispukimesta, jonka hän näki. Niin hän oh kyllä ollut rakastunut – kenties – kumminkin hiukan.

Mutta se aika oli mennyt. Oli tullut niin paljon väliin: Hedvig, Isabella – koko hänen entinen elämänsä.

Niin välähti hänen aivoissansa ajatus. Jospa?.. Tyttö oli niin kalpea, näytti niin väsyneeltä. Ei näkynyt yhtään tervettä piirrettä noissa kalpeissa kasvoissa, ainoastaan laimea harrastus kuvastui hänen suurista silmistään. Jospa hän opettaisi hänet rakastamaan; opettaisi hänet tuntemaan elämää täyteläänä ja rikkaana, kuin sitä pitäisi voida tuntea – opettaisi sen hänelle vaikkakin vaan muutamiksi lyhyiksi minuuteiksi.

Tätä ajatellessansa kuuli hän sydänlyöntien kiivastuvan tahdissansa.

Paikallansa, takana istui äiti ja tarkkasi näitä kahta. Pojan kasvojen ilme oli ollut hetkellä, kun hän keksi tuon nuoren tytön, niin erikoinen, eikä äiti ollut sitä ilmettä koskaan ennen nähnyt hänen kasvoillaan, ja samassa kun hän sen näki, tiesi hän kuka nuori tyttö oli. William ei ollut koskaan puhunut hänestä muuta kuin tuon pienen viittauksen kirjeessään; äiti ei koskaan ollut kuullut hänen nimeänsä, eikä hänellä ollut aavistustakaan hänen ulkonäöstään, mutta kumminkin selveni hänelle kuin sisäisen aavistuksen kautta, kuka hän oli Omituista – se koski häneen. Kuinka hän soikin pojalleen kaikkea hyvää, kuinka paljon hän olikin tätä toivonut – tuntui kumminkin kuin jokin hänen sielussaan nousisi tätä vastaan. Hän ei voinut itsellensä selittää mitä se oli, himmeänä ja epäselvänä liikkui hänen sisällänsä vaistomainen tuska, hän tunsi, ettei hänen poikansa ollut koskaan hänelle niin rakas kuin juuri nyt, hänestä tuntui kuin ei hän koskaan olisi tuntenut niin hillitöntä halua sulkea hänet syliinsä ja suojella häntä elämältä – todelliselta elämältä, joka hellittelee toista, toista lyö; hyväilee ja lyö sokeasti kuin pahankurinen lapsi.

Heti luennon loputtua nousi äiti ja meni. Kun William kääntyi häntä katselemaan, oli hän jo kadonnut.

"Nyt saatan minä teidät kotiinne", sanoi William, kun he olivat tulleet kadulle. "Saan myös samalla nähdä, missä asutte."

"Ei kiitos. Menen yksin. Hyvästi!"

Hän nyykähytti ja niputteli tiehensä, mutta William seurasi tasaisin askelin hänen rinnallaan.

"Pikku neitien ei tulisi olla oikukkaita", sanoi hän.

"Teillähän on seuraa, kiiruhtakaa, etsikää hänet."

"Hän kyllä on jo mennyt. Se oli äitini."

Neiti Hagberg pysähtyi äkkiä keskelle katukäytävää.

"Teidän äitinne?"

"Niin."

Hän alkoi jälleen astella.

"En sitä koskaan olisi uskonut", sanoi hän.

"Miksei?"

"Hän näytti niin nuorelta."

Oli kuin nuori nainen tämän ilmoituksen perästä olisi käynyt mukautuvaisemmaksi ja pian kävi keskustelu tuttavallisesti kuin vanhojen ystävien välillä.

He kulkivat kauan katuja pitkin, joidenka lyhdyt loistivat pitkissä riveissä, menivät ohi kimaltelevain myymäläakkunoiden, mistä laaja valovirta levisi yli kansajoukon, joka tummina aaltoloina lainehti ohi.

Vieno surumielisyys painoi heitä molempia. Tyttö kertoi kevein, leikikkäin sanoin sairaudestaan, äänellä, joka värähteli. Iltailma oli kolea ja kostea; hän yski paljon. Tuon tuostakin täytyi hänen muistuttaa Williamia, että hän kävi liian nopeaan. Hän pysähtyi käsi rinnalla taistellen hengästymistä ja sydämen tykytystä vastaan. Mutta sitte jatkoi hän puhuen leikillisellä äänellä, että hän kuolee pian. Hän oli jo niin kauan taistellut yhä enentyvää veren vähyyttä vastaan, nyt oli hän väsynyt ja tylsä, oli lakannut toivomasta. Ei maksanut vaivaa nauttia lääkkeitä, hän huononi siitä vaan huononemistaan. Matkansa Tukholmaan oli viime koetus, mutta hän ei uskonut tuloksiin.

William Zimmermann kävi hänen rinnallaan ja kuunteli. Hän ei puhunut muuta kuin mikä oli kaiken välttämättömintä; hän vaan katsoi alas näihin kalpeisin lapsenkavoihin suurine, pelästyneine silmineen. Ei koskaan ollut sääli ja hellyys häntä niin täyttänyt kuin nyt katsellessansa tätä pientä, helposti murtuvaa elämää, joka kulki hänen rinnallansa ja puhui kuolemastaan. Hän tunsi itsensä niin rohkeaksi ja voimakkaaksi ja voiman tunteesen yhtyi halu saada suojella. Kuinka mielellään olisikin hän ottanut tuon pienen, sairaan lapsosen käsivarrellensa, aukaissut päällystakkinsa ja kietonut hänet sen poimuihin. Hän asteli hiljaa tuskallisesti tarkaten kumppaninsa piirteitä ja hänen äänensä oli himmeää kuin olisi hän pelännyt sen terävyyden koskevan häneen ja se kaikuikin kauneimmassa, pehmoisimmassa äänilajissaan, kuin tahtoisi hän tyynnyttäen kääriä sen soinnun hänen levottomuutensa ympärille.

Tyttö pysähtyi erään huoneuston edustalle Sture-kadun varrella.

"Tässä on asuntoni."

"Nytkö jo? Ettehän mene vielä kotiin? Mennään vielä eteenpäin?"

He menivät edelleen esplanaadia pitkin, jonka hehkulamppurivi riippui kuin suurista, loistavista krysoliiteistä kokoonpantu rukousnauha, heittäen terävää, sinivalkoista valoansa molemmille puolille yli huonerivien ja huvilankattojen, huljutellen haaveellista kuuvaloansa Floran kukkuloille ja hopealla reunustellen Humlegårdin puiden hienoimmat huippuoksat.

Oli kuin Williamin silmät olisivat yht'äkkiä auenneet. Oli kuin hänen olentonsa ensi kerran olisi aukaissut kehälehtensä, kuin jos elämän, luonnon kauneus ensi kerran olisi säteillyt hänen sisällensä. Kuinka kaunista, kuinka sanomattoman kaunista tämä olikaan; hän ei koskaan ennen ollut sitä huomannut. Hän oli vaeltanut ohi katsellen sitä kuolleen miehen silmillä, eikä yksikään säde tästä kauneudesta ollut tunkeutunut hänen sieluunsa. Nyt oli kuin täyttäisi se hänet kokonaan, hän hengitti syvään ja ilma tuntui niin vilpoisan raikkaalta kuin juoma metsän-lähteestä.

Tunnin toisensa perästä vaelsivat he ilman päämaalia. He olivat käyneet aivan tuttavallisiksi, yhteinen tunnelma oli lähentänyt heidät vastustamattomasti. Ja William Zimmermann puhui avomielisesti ja pakotta, tavallisesta pilkallisuudesta tuntui tuskin jälkeäkään, puhui kuin vaatimaton, rehellinen, hyvä ihminen tuskatta ja peittelemättä – omasta elämästään. Oli kuin sulut yht'äkkiään olisivat auenneet ja kaikki keinotekoisesti pidätetyt ajatukset ja tunteet olisivat nyt syöksähtäneet esille, muodostuen levottomaksi edeltäkäsin aprikoitsemattomaksi vuolaaksi sanavirraksi – .

"Kyllä nyt ovat jo juoneet teen majurskan luona", sanoi William lopuksi.

Tyttö hymyili.

"Mitä kello on?"

"Puoli kymmenen."

"Nyt täytyy mennä kotiin."

Mutta siihen ei William tahtonut myöntyä. Mitenkään ei hän voinut ottaa omalletunnolleen sitä, että neiti Hagberg nälkäisenä sai käydä levolle, niin kalpea ja veretön kuin hän oli. Hän veti tytön mukanaan pieneen kahvilaan laitakaupungilla.

Siellä ei ollut muita vieraita kuin he kaksi, huone näytti kodikkaalle ja vaikutti rauhoittavasti.

He istuivat pöydän ääreen eräässä nurkassa, joivat teetä ja söivät voileipiä; kun he olivat lopettaneet syömisen, muutti William tuolinsa tytön viereen hänen lukiessaan erästä avomielistä nureksivaa kirjettä, jonka Williamille oli kirjoittanut joku kuuluisa mies —

Muutaman päivän päästä soitti pieni sairaloisenkalpea neiti rouva Zimmermannin ovelle ja ääni skoonelaismurteella tiedusteli Mollyltä, josko rouva ottaa vastaan.

Rouva Zimmermann nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja meni sisäänastujaa vastaan.

"Neiti Hagberg – , eikö niin? Tervetuloa!"

Pieni vaalea tulokas astui esille ojentaen kätensä hänelle.

"Olen kauan toivonut päästä tuntemaan Kate Zimmermannia", sanoi hän.

"Se ilahuttaa minua. Olkaa hyvä ja istukaa."

Nuori nainen istui työtuolille, jonka rouva Zimmermann juuri oli jättänyt."

"Saanko istua täällä kirjoituspöytänne ääressä? Ja lupaattehan minulle, ettette pane pahaksenne kun tulin?" sanoi hän samalla kääntäen suuret silmänsä emäntään, hemmotellun lapsen lailla, joka on varsin itsetietoinen omasta vaikutusvallastaan.

"Tiedän kyllä että te ja poikani olette hyviä ystäviä."

"Se ei liene kenties niinkään varma osoite siitä, että mielellänne tahdotte nähdä minut?"

"Kuinka voitte niin luulla. Äidille on se aina paras puoltolause."

Pieni hymyili. "En tiedä sitä. Minun isäni ja tätini mielestä ei se olisi mikään puoltolause, jos joku tulisi ja esittelisi itsensä minun ystävänäni."

"Niinkö" – Rouva Zimmermannin täytyi hymyillä tälle suoraan sanotulle tunnustukselle. "Mutta kenties äitinne mielestä?"

"Minulla ei olekaan äitiä. Hän on kuollut jo kauan sitte."

"Pikku raukka" – Rouva Zimmermann lakkasi samassa, kuin olisi tuntenut piston omassatunnossansa. Oli toinenkin, jonka monta vuotta oli täytynyt olla äidin huolenpitoa vailla.

"Kuka on teidät kasvattanut?"

"Isäni ja aivan kuuro tätini, joka on itse hyvyys."

"Sitte te olette varmaan hyvin hemmoteltu."

"Niin sanotaan, olen ainoa lapsi."

"Isänne asuu Malmöössä. Miten viihdytte siellä?"

Vieras nauroi, eikä salannut halveksumistansa. "Hirvittävästi, mutta en olekkaan kotona paljon."

"Missä muutoin sitte oleskelette?"

"Nyt viimeksi olin Lundissa yhden lukukauden."

"Oliko siellä parempi?"

"Ei. Siellä on kamalaa. Mutta jossainhan täytyy olla!"

"Niin kyllä. Ja tottuuhan kaikkeen."

"Ei", väitti pieni innokkaasti vastaan. "En totu koskaan Lundiin. Siellä on kaikki niin vanhanaikuista ja pikkumaista. On kuin olisi elävältä haudattu."

"Mutta miksi asutte siellä sitte?"

"No, onhan näyttävinään kuin opiskelisin. En tee koskaan mitään. Olen aivan liian laimea."

"Mitä tutkisitte, jos ette olisi niin laimea?"

"Estetiikkaa. Se on kylttini. Kannan sitä – päästäkseni ulkomaille pian jälleen."

"Tutkitte estetiikkaa?" – sanoi rouva Zimmermann miettiväisenä.

"Niinpä kirjoitatte varmaan?"

Pieni naurahti.

"Oh. Ei se ole totta. Sen on vaan herra Zimmermann keksinyt tehdäksensä kiusaa minulle" – .

Kun nuori nainen oli mennyt, seisoi rouva Zimmermann ja koki selvitellä itsellensä ensivaikutusta. Hänessä oli: kylmyyttä ja pehmeän, kainostelevan naamion takana itserakasta rohkeutta – Tämän tarkastelun perästä ei hän epäillyt enää, että tämä nuori nainen kirjoitti.

Mutta voin erehtyä, ajatteli hän itseksensä kuullen jälleen korvissansa tuon hyväilevän äänen kaikua, joka oli kuin himmeää soittoa.

William tuli hämärissä. Hän viime aikoina aina oli ollut hyvällä tuulella ja hänen olentoonsa oli tullut jotain ihmisellistä, vapaata, joka ei jäänyt äidiltä huomaamatta. Hänenkin oma käytöksensä tällä tavoin oli päässyt vapautumaan siitä painosta, jota Williamin vaiteliaisuus oli hänessä vaikuttanut. Tämän onnellisen muutoksen luki äiti mielessänsä nuoren tytön läsnäolon ansioksi. Sentähden taisteli hän tuota peräti epäedullista ensivaikutusta vastaan, vakaasti päättäen voittaa sen. Hän ei uskonut suhteen nuorten välillä olevan senlaatuista, että se todella vaikuttaisi kummankaan elämään; mutta hän iloitsi ajatellessansa, että sillä kenties voisi olla ratkaiseva merkitys pojan elämässä.

"Tiedätkö, kuka on ollut luonani aamupäivällä?" kysyi äiti iloisesti.

William meni hänen luokseen ja taputteli häntä poskelle osaksi hyväilevästi, osaksi leikillisesti.