Kitabı oku: «Äiti», sayfa 11

"Kyllä", vastasi hän hymyillen. "Eräs pieni skoonelaisneiti. Mitä pidit hänestä?"

"Aika paljon."

"Se ilahuttaa minua. Tahtoisin mielelläni, että hän seurustelisi kanssasi. Hänelle olisi siitä hyötyä."

"Sen suon mielelläni."

Williamin käynnit tästä puoleen kävivät vähä kerrassaan yhä lyhemmiksi; hän tuli joka päivä, mutta hän oli saanut ilkeän tavan tarkastella tuon tuostakin kelloansa, jota hän ei ennen ollut pitänyt tapanaan. Hän kertoi itse, että hänen pitäisi tavata jotakin; ja äiti tiesi kuka tämä joku oli. William puhui myöskin heidän kahdenkeskisistä kävelyistään.

"Pidän tyttötyllykästä. On niin harvinaista tavata sellaista ihmistä kuin hän on. Hän on niin tavattoman vapaa kaikesta tavanmukaisuudesta, ja siksi voimmekin seurustella kuin toverit", sanoi hän.

He seurustelivatkin kuin toverit. Neiti Hagberg asui erään eläkettä nauttivan majurskan luona ja hänellä oli oma huone. William kävi hänen luonaan joka aamupäivä; ja iltasin he menivät yhdessä ulos. William odotti häntä kadun kulmassa kello 7 aikaan joka ilta, ja tyttö tuli harvinaisen säntillisesti. Sitte kiertelivät he katuja pitkin, katselivat valaistuista puotien akkunoista sisälle ja tirkistelivät ihmisiä kuin kaksi irtilaskettua vallatonta koululasta. Näissä kävelyretkissä oli tytölle koko uutuuden viehätys ja hänen jakobiinilaisluonteelleen tuntui niissä olevan näppärä vivahdus jostain "sopimattomasta", joka hyväili hänen turhamaisuuttaan. Ja sitä paitsi piti hän ylpeytenänsä tehdä aina sitä, mitä ei kukaan muu pikku neiti uskaltanut – kumminkaan antautumatta mihinkään suurempaan vaaraan. Ja lopuksi pakoitti hänen uteliaisuutensa häntä askel askeleelta eteenpäin.

Eräänä iltana kun he kävivät Kuningattaren kadulla, pysähtyi hän äkkiä ja sanoi:

"Tässähän te asutte."

"Niin. Haluatteko tulla tervehtimään?" lennähtivät sanat Williamilta.

Tyttö ei hämmästynyt vähääkään.

"Kyllä. Miksen?"

He nousivat rappuja ylös. Hiipivät varovaisesti varpaillaan ja kun he olivat tulleet Williamin huoneisiin, lukitsi hän oven.

"No niin", sanoi hän. "Nyt me olemme turvan takana."

Hän sytytti lampun ja tyttö asteli ympäriinsä huoneessa hyvin kotiintuneena, tarkasteli kaikkea uteliain silmäyksin. Lopuksi istui hän kirjoituspöydän ääreen ja selaili pöydällä olevia papereita.

"Katsokaammepa nyt, mitä olette kirjoittanut", sanoi hän.

William ei häntä häirinnyt. Hänen läsnäolonsa täytti hänet ilolla. Tämä oli ikäänkuin arveluista ja ennakkoluuloista vapaamman ajan sarastusta; tyttö oli hänelle eloa saanut unelma, hänessä toteutui se ajatus, mikä oli ollut hänen nuoruutensa suuri rakkaus. Williamin täytti melkeinpä pyhän kunnioituksen tapainen tunne. Ja tuossa kun tyttö käveli vapaana ja pakotonna kaikkialla hänen huoneessaan, aavisti hän ensi kerran oikein, että hän rakasti häntä.

Tämä antoikin hänen käytökselleen tytön ensi käynnillä jonkunmoisen ritarillisen vivahduksen, jota huomaavaisuutta hänen ei olisi pistänyt päähänkään näyttää muussa tapauksessa ja joka juuri oli räikeässä ristiriidassa sen ärsyttävän julkeuden rinnalla, jolla hän muuten tavallisesti seuraelämässä kohteli nuoria neitosia.

"Kas vain miten ihmismäinen te nyt olette", sanoi tyttö hymyillen.

"Ettekö uskonut sitä minusta?" – Williamin ääni oli leikkisä, vaan pohjalta kaikui hellyys.

"Kyllä. Sen kyllä tiesin, senhän te kyllä tiedätte!"

Kun he olivat tulleet kadulle pälkähti Williamin päähän yht'äkkiään:

"Menemmekö tervehtimään äitiäni? Otamme hänet mukaan ja menemme hotelliin syömään illallista?"

Tytön kasvot välähtivät ilosta, mutta hän pysähtyi yht'äkkiään.

"Sepä olisi kovin hauskaa", sanoi hän innokkaasti. "Mutta en tiedä, uskallanko."

"Uskalla! Oh! Mitä lörpötystä se on. Ei mahtane majurska välittää siitä sen enempää kun sanotte, että olette ollut Kate Zimmermannin seurassa."

"Majuurskasta minä viisi. Mutta mitä ajattelee teidän äitinne. On myöhäistä."

"Kuulkaa – pikku neiti – luuletteko etten minä voi vastata tästä asiasta?"

Neitosta halutti kovin tulla mukaan, eikä tarvittu paljonkaan houkuttelutaitoa. Hetken perästä olivat he jo antaneet hinata itsensä Mosebackin sillalle ja olivat jo tiellä rouva Zimmermannin asunnolle. Hän oli kotona, sillä Skeppbroolta olivat he jo nähneet tulen tuikkavan akkunasta.

Eräällä pikku kadulla Mosebackin torin toisella puolella kohtasivat he meluavan joukkueen; pienonen vavahti pelästyksestä ja William pujotti hymyillen käsivartensa tytön käsikoukkuun.

"Ei se mitään tee täällä Södernillä", sanoi hän tyynnyttäen. Ja he menivät edelleen.

Rouva Zimmermann otti heidät vastaan ei niin kovin ihmetellen, mutta huomattavasti ilostuen.

"Jäättehän tänne illaksi?" kysyi hän.

"Ei. Ota päällesi. Menemme Grandin hotelliin. Neiti Hagberg tahtoo nähdä erikoisia naamoja."

Williamin tavassa oli sellaista huoletonta vallattomuutta, jollaisena äiti ei koskaan ollut häntä nähnyt. Parhaallaan kun hän puheli heidän kanssaan, otti hän äitiä vyötäröltä kiinni ja veti hänet etehiseen.

"No niin. Kiiruhda jo!"

"Kyllä, kyllä. Eipähän nyt sellaista hoppua liene", nauroi äiti ja antoi tinkimättä vetää itsensä etehiseen ja auttaa päällensä päällysvaatteet. William oli kuin toinen ihminen. Hän puheli, hän nauroi, hänessä oli jotain niin nuorekasta.

"Tiedättekö, rouva Zimmermann, missä minä olen ollut tänä iltana?" kysyi nuori tyttö heidän istuessaan vieretysten erään perimmäisen pöydän ympärillä hotellissa.

"En."

"Herra Zimmermannin luona", sanoi hän yllyttäväisesti.

Äiti ei voinut olla naurahtamatta. Tuo itseensä tyytyväinen ääni oli niin hullunkurista.

"Kas vaan. Sehän oli kovin sopimatonta."

"Tiedäppäs, hän onkin pieni Jakobiini ja se juuri onkin hänen ylpeytensä", nauroi William.

Keskustelu oli vapaata ja hilpeätä suurimmassa määrässä. Äiti oli paraimmalla tuulellaan. Myöskin neiti Hagberg oli nähtävästi omalla alallaan. Yht'äkkiään taivuttihe hän eteenpäin aivan aiheettomasti ja katsoi tarkkaavaisesti rouva Zimmermannia suoraan silmiin. Vanhemman naisen täytyi nauraa, tämä ujostelematon uteliaisuus tuntui niin naurettavalle. Näkyi niin hyvin että nuori oli lellitelty lapsi, jolle oli käynyt tavaksi seurata kaikkia oikkujansa.

"Mitä te tarkastatte?" kysyi rouva Zimmermann.

"En koskaan olisi voinut ajatella", vastasi pieni, "että herra Zimmermannin äiti voisi näyttää noin nuorelta. Kohta kun hän tuli Lysekiliin oli hän minusta kuin vanha ukko."

"Niinkö? Mutta eikös hän tullut sitte paremmaksi?"

"Kyllä. Häneen kyllä tuli hiukan eloa sitte. Merikylvyt kai sen vaikuttivat, luulen ma. Ne ovat mainioita kylpyjä. Minäkin olin hirveän kipeä alussa, mutta tulin paremmaksi siellä, vaikka nyt on jälleen yhdenlaista.

"Oletteko kipeä nyt? Minusta te näytätte niin terveelle."

"Se on vain tuo hyvä ulkomuoto, joka pettää sinut", sanoi poika nauraen. "Mutta se on vaan arsenikin ansiota. Hän on syöttänyt itsensä lihavaksi ja pulleaksi myrkyllä."

Neiti Hagberg hymyili.

"Kahden kuukauden aikana on lääkäri tukkinut minuun kahdeksanlaisia lääkkeitä. Ja sitte käski hän minun maata sängyssä ja minä makasinkin siivosti 14 päivää. Mutta minä huomasin, että kävin vaan huonommaksi. Ja silloin sanoin minä, että tahdon itse määrätä. Määräsin matkan Tukholmaan. Sanoin, että tahdoin puhua erään tämän taudin tunnetun erikoistutkijan kanssa täällä, mutta silloin suuttui hän ja sanoi, että minun täytyy pysyä Lundissa. Mutta silloin sanoin minä taas, etten muistakaan lääkäreistä huoli, ja silloin suostui hän ja sanoi ilmanvaihdoksen tekevän minulle hyvää, hän varmaankin tahtoi päästä minusta."

"Noo – ja matka on vaikuttanut teihin hyvin?"

"Kyllä. Kaikkialla on parempaa kuin Lundissa. Jos en olisi tullut sieltä pois joksikin ajaksi, luulen että olisin kuollut. Minulla oli hyvä ystävä, joka kuoli keväällä. Hänellä oli myös kalvetustauti ja lääkäri sanoi, että hänen pitäisi maata. Ja hän makasi, mutta ennenkuin ehti aavistaakaan, oli tyttö kuollut, kenenkään sitä huomaamatta – aivan niinkuin kynttilä sammuu. – Ei, Lund on hirmuinen!"

"Neiti Hagbergilla ei ole punaisia verisoluja ensinkään", tarttui William puheesen äitiin kääntyneenä. "Jospa me koettaisimme hankkia hänelle niitä? Hän on kuutamo-ihminen."

Äiti istui ja katseli nuorta tyttöä. Hänen silmänsä olivat hiukan ulohtaalla ja niiden väri oli omituinen, sinivihreä, kuin läpikuultava vesi.

"Kyllä. Koetamme kyllä tehdä teidät terveeksi."

Nämät silmät, joiden katse oli muutoin niin ujostelematon ja lapsellisen rohkea vetäysivät yht'äkkiään pienemmiksi, ikäänkuin salatakseen ilmettänsä.

"En tule koskaan terveeksi", sanoi hän ja suu hymyili ikäänkuin olisi hän sanonut jonkun hassutuksen, mutta kyyneleet tahtoivat tunkeutua väkisinkin silmiin, "olen koettanut jo kaikkea. Se auttaa kyllä heti hiukan, mutta pian on kaikki jälleen samanlaista."

"Oi. Saattepa nähdä, että Tukholman ilma tekee ihmeitä", sanoi William hilpeästi, samalla luoden verettömiin lapsen kasvoihin hellän, huolehtivan silmäyksen, jonka äiti hyvin huomasi.

"Antakaa minun ruveta lääkäriksenne", sanoi hän. "Te saatte nähdä se auttaa."

"Niin neljäksitoista päiväksi", vastasi nuori tukahuttaen epätoivonsa, "mutta sitte on sama juttu jälleen. En tiedä mitä nuorena olo oikeastaan on, en ole tuntenut sitä päivääkään – olen vaan laahannut itseäni eteenpäin kuin en jaksaisi elää. Tahdon mieluummin tulla oikein kipeäksi ja kuolla."

"Lörpötystä! Puhua kuolemasta vähäisen verenpuutteen tähden! Siitä kyllä päästään."

William oli taivuttautunut eteenpäin kuullaksensa mitä nuo molemmat naiset sanoivat toisillensa. Hänen silmänsä loistivat kiitollisuutta katsoessansa äitiin.

"Vähäisen verenpuutteen tähden? Kun ei viiteen vuoteen päivääkään ole saanut tuntea, miltä tuntuu olla terve."

"Se on teidän sielun elämänne, joka on sairas. Laitelkaamme mieli ensin kuntoon, niin saammepa nähdä."

Äitiin oli tullut iloisuutta ja hellyyttä, jota poika ei koskaan ennen ollut hänessä huomannut.

"Miten se on: Teillä tietystikin on kureliivit?" kysyi äiti.

"Kyllä. Mutta ne eivät ole tiukalla."

"Se on sama; niistä täytyy teidän luopua. Se on määräykseni n: o 1."

"Mutta sitte palellun minä kuoliaaksi", vastasi nuori iloisesti. "Ja minusta tulee koukkuselkäinen päällepäätteeksi."

"Katsomme kyllä ettei niin käy. – Mutta vielä sekin seikka – kuinka kauaksi aikaa voitte jäädä Tukholmaan?"

"Kyllä niin kauan kuin tahdon."

"Minun hoitotapani kestää kolme kuukautta. Onko teillä aikaa uhrata se terveydellenne?"

"On – kyllä – jos tarvitaan – ", sanoi hän vitkastellen.

"Mutta isä ja täti tulevat aivan toivottomiksi."

"Sen enemmän he ilostuvat, kun te palaatte kotiin terveydestä ja punaisista verisoluista loistavana", lisäsi siihen William, joka erinomaisella tarkkaavaisuudella oli seurannut edellistä väittelyä. "Tämähän sopii vallan mainiosti! Äiti huolehtii ruumiista, ja minä lupaan hyväntahtoisesti pitää huolta sielusta. Kaksi tuntia sielun voimistelua päivässä. Saattepa nähdä että tulos on loistava!"

Kun rouva Zimmermann meni yöllä yksin kotiinsa tunsi hän, että tuo nuori tyttö oli tullut häntä niin likelle, kuin hän ei koskaan olisi sitä uskonut. Hän oli jo alkanut katsella häntä pojan silmillä. Hän ei ajatellut, ei tuumiskellut sitä tarkemmin; hän ei uskonut mitään syvemmänlaatuista suhdetta olevan heidän välillään. Hän tiesi ainoastaan että tuo pieni, kalpea olento oli ihminen, josta hänen poikansa piti ja se oli kylliksi, että hän myöskin piti hänestä.

Ripein, varmoin askelin asteli hän. Vilkkaasti virtasi veri hänen suonissansa, se melkein lauloi hänen sisällänsä. Yöilma tuntui niin vilpoisalle huuhdellessansa jäähdytellen hänen kuumaa otsaansa, missä tuhannet ajatukset työskentelivät.

Hän oli nähnyt ihmistunteita poikansäsilmissä; hän oli nähnyt ihmisellisen osanoton ja lämmön valaisevan hänen kasvojansa. Luonnoton kylmyys oli sulanut. Hän oli pelastettu. Hän ei joutuisi hukkaan. —

YHDESTOISTA LUKU

Rouva Zimmermann oli nojallaan mukavassa tuolissansa; oli yksi hänen synkimpiä hetkiään.

Niitä ei ollut usein; mutta kun ne tulivat, valtasivat ne hänet aina luonnon mahdin väkivaltaisuudella ja silloin oli kaikki maailmassa mustaa.

Koko päivän oli hän taistellut alakuloisuuttaan vastaan, mutta se oli yhä enemmän päässyt voitolle; taistelu oli vaan uuvuttanut hänen voimansa niin, että hän nyt oli aivan masentunut.

Tulla hyljätyksi, syrjään sysätyksi, pois viskatuksi kuin kelvoton, vanha vaatekappale – se tulisi nyt olemaan hänen osansa. Ja tämä pieni pintapuolinen olento, jossa ei ollut sisältöä minkäänlaista, tulisi tunkeutumaan sille paikalle, jonka voittamista hän niinkauan oli tavoitellut, pyrkinyt siihen koko tummalla tarmollaan, ikävöinyt sitä olentonsa joka säikeellä. Kaiken, mitä hän oli uneksinut saavansa itämään ja versomaan, kaiken, minkä hän oli toivonut näkevänsä kukaksi puhkeavan, kaiken tulisi tämä vieras ottamaan, kenties välinpitämättömin käsin – kenties pian sen pois viskatakseen.

Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä varmemmaksi kävi tämä viimeinen otaksuminen; ja hän uudisti sen suonenvedon tapaisesti itsellensä itsekiduttajan väristyttävällä tyydytyksen ja tuskan sekaisella tunteella. Niin hän – tuo toinen – pettäisi hänen poikansa ennemmin tai myöhemmin. Sen, jota hän itse, hänen äitinsä olisi hoidellut kuin hentoista tainta rakkautensa lämpimässä ilmakehässä, sen antaisi tuo pieni, tunteeton olento armotta kuihtua ja kuolla.

Äiti makasi kiihtyen yhä tässä mielialassaan ja hänen mielikuvituksensa maalasi kaikki synkimmillä väreillä.

Hän kääntelihe tuskissansa. Ohimoita pakotti ja tuon tuostakin karmivat viluväreet hänen ruumistansa, niin että hampaat kalisivat kuin pakkasessa. – Hän tiesi varsin hyvin, mikä oli kaiken tämän pohjana – äidin mustasukkaista itsekkäisyyttä – mutta tämä tietoisuus ei vähentänyt ollenkaan hänen kärsimystänsä.

Tunti toisensa perästä kului. Molly tuli päivällispyyntöineen; hän meni ruokasaliin, mutta ei voinut mitään syödä. Ainoa, minkä hän sai alas puserretuksi oli pari lasia viiniä; sitte otti hän taas entisen paikkansa työhuoneessaan.

Hän oli väsynyt kuin valvotun yön jälkeen; hermot, jotka ennen olivat olleet äärimmäisyyteen asti jännitetyt, olivat hervahtaneet. Mutta ne värähtelivät vielä kuin pianon kielet intohimoisen, sielukkaan esityksen perästä.

Kun William tuli, ei äidillä ollut voimaa edes peittääkseen mielenliikutustansa; poika huomasi sen heti.

"Miten on laitasi?" kysyi hän hilpeästi.

"Hyvin." Mutta äidin oli mahdotonta saada ääntänsä iloiseksi.

"Hyvin? Sanot sen äänellä, joka ei kuulu kovinkaan vakuuttavalle."

He vaikenivat tuokion. William asteli huoneessa, tuumiskellen millä keinoin näyttäisi myötätuntoisuuttaan, mutta hän ei uskaltanut värähyttää todellisempaa kieltä, peläten näyttävänsä kovin tuntehikkaalta ja että se mahdollisesti tekisi pahan pahemmaksi.

"No niin", sanoi hän vain samalla mennen ja silittäen kädellään äidin poskea. Mutta tämä ainoa pieni hyväily oli enemmän kuin tuhannet sanat.

"Sellaiset ihmiset kuin minä pitäisi lyödä kuoliaaksi jo syntymässä." – Hänen äänensä vapisi vieläkin, mutta uneksiva, puoleksi onnellinen, puoleksi surumielinen hymyily viivähti hänen suunsa ympärillä – "ne eivät sovi muiden kanssa. He ovat vaan irti reväistyjä ihmispuolikkaita; toisilla on luu ja nahka, mutta heillä on vaan hieno kalvo, ja heidän sydämmensä kiintyy yhteen, ainoaan asiaan; jos heidät siitä reväistään irti, vuodattavat he sydänverensä."

"Oh", sanoi poika iloisesti, mutta pohjalta kaikui hellyys ja hyvyys, "luulen että luu ja nahka sinussa ovat oikeassa suhteessaan. Sinä varmaan kokonaisuudessaan olet varsin hyvin muodostunut ihmisolento."

Nämät olivat muutamia köyhiä sanoja, jotka jollekin toiselle eivät olisi merkinneet mitään, mutta äidissä vaikuttivat ne käänteen, lauhduttaen hänen mielialansa. Katkeruus, levottomuus, nyrpeys, kaikki oli yht'äkkiään pois pyyhkäisty.

Äiti katseli sitä lauselmaa, käänteli ja hymyili sille kuin olisi se ruusuvihkonen, jonka sai.

Nyt saisi hän jälleen tehdä työtä yhdessä poikansa kanssa, kuulla hänen ääntänsä joka päivä, ajatella vaan hänelle ja toivoa hänelle! Nyt oli hän jälleen yhtä onnellinen kuin äsken onneton tuskissaan itseään kiemurrellessa – taaskin tämä pikainen, täydellinen sulauminen nykyhetkeen, joka oli hänen syvän, koleerisen luonteensa omituisuus.

Äiti seurasi poikaansa silmillään tuossa hänen astellessaan, hyväillen häntä katseellaan ja kuunnellen jokaista hänen sanaansa kuin olisi se ollut vastineeksi annettu hyväily.

William puhui luonnollisella äänellään, joka pehmeine vaihteluineen kaikui himmeänä ja hellänä – se oli niin erilaista kuin tuo teeskennelty, teroitettu ääni, joka oli opittua soveltuakseen hyvin hänen välinpitämättömän naamionsa ja tapansa tulkiksi.

Hän puhui tuosta nuoresta tytöstä. Tyttö oli päättänyt jäädä joksikin ajaksi Tukholmaan ja William pyysi nyt äidin pitämään hänestä huolta.

"Sen teen mielelläni, jos sinä niin tahdot", – viime sanoissa piili tarkoitus, jonka William ymmärsi.

"Niin. Pidän paljon hänestä", sanoi hän.

"Pidät? Eikö enempää?"

"En tiedä. Sitähän ei koskaan tiedä."

Äiti näytti alakuloiselta; tämä oli pettymys; kun William oli antanut hänelle osan luottamuksestaan, miks'ei hän sitte antanut sitä kokonaan.

"En luule mitään rakkautta liittyvän leikkiin, ainakaan ei vielä. Niin, kenties, on pohjalla hiukan kumminkin – hiukan vaan, – mutta ei enempää."

Äiti tunsi rintansa riemastuvan. Tämä oli enemmän kuin luottamusta, se oli itsensä koettelemista, totuuden erehdyttämättömästi leimaamaa. – Siis ei mitään todellista vielä, ei mitään, joka hänet itsensä tulisi työntämään takalistolle.

Äiti nousi ja kun William tuli hänen luokseen, laski hän molemmat kätensä hänen päänsä ympärille.

Tämä oli ensi kerran kun hänen äidinhellyytensä oli uskaltautunut näin pitkälle kuin tällaiseen hyväilyyn. Ja William ei suuttunut, ei työntänyt häntä luotaan. Hän otti äitiä vyötäröltä kiinni molemmilla käsillään ja katsoi häntä silmiin ja hänen katseessaan oli omituista lämmön ja veitikkamaisuuden kajannetta.

Tämä, joka murtausi esille hänen mielessänsä, oli vielä niin uutta, että ujoudella täytyi aina olla varatie avoinna. Vielä ei hän uskaltanut täydellisesti olla ihminen, vaan täytyi hänen aina hätätilassa saada miedontaa itseään hymyilyllä.

Mutta äiti ymmärsi hänet. Hän tiesi että se toinen kerran oli tuleva ja tämä, joka oli, oli hänelle enemmän kuin kylliksi. Hän laski toisen kätensä hänen olallensa ja veti hänet ilosta sädehtivänä akkunan luo.

"Katso", sanoi hän. "Olen seissut tässä usein yksin, silmäillen lyhtyrivejä tuolla alhaalla ja kuvitellut mielessäni miltä tuntuisi käydä muiden ihmisten joukossa tuolla alhaalla, puhellen kanssasi, huoletonna, iloisena. Tahdotko käydä hetken kanssani? Oi sinua! Ja saanhan pistää käteni käsikoukkuusi? Eihän haittaakaan mitään, joskin tapaat jonkun tuttavan, kun sanot, hän on äitini, eihän sen tarvitse olla minkään häpeän, vaikka en olekaan nuori ja kaunis."

William hymyili ehdottomasti hänen innolleen. Sitte taivuttiihe hän äidin puoleen, painoi hänen otsalleen suudelman, keveän kuin untuva. —

Kun William Zimmermann kertoi äidilleen ettei heidän, hänen ja nuoren tytön välillä ollut mitään rakkautta, uskoi hän sen itsekin. Hän oli yhä vielä samalla asteella kuin ennenkin, hän kuvitteli, ettei se itseasiassa ollut mitään. Hän tiesi viihtyvänsä hyvin tytön seurassa, Hän tiesi myöskin, että hänellä joskus oli taipumusta johonkin, jota hän kutsui hentomielisyydeksi, mutta hän kuvitteli mielessään tämän pääasiallisesti riippuvan tunteellisesta mielialasta, joka pian menisi ohi ja katoaisi; se olisi vain jotain, joka muistolle olisi kuin kullan kajastusta ilmassa, jotain valoisaa heijastelua, vaan ei mitään enempää.

Hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan, minkä valtavan muutoksen alaisena hänen sisällinen elämänsä juuri oli. Hän oli kuin pala tiedotonta luontoa, missä kaikki toimii ja versoo sisäisen pakon vaikutuksesta, siksi että on kevät ja aurinko paistaa.

Kauan vielä, nuppujen jo puhjettua, ei hän tietänyt, mitä oli tapahtunut.

Sattui kerran eräänä päivänä, kun hän oli tytön luona aamupäivällä, että hän ilman edeltäviä mietintöjä ja tahdon ilmauksia, kietasi kätensä tytön vyötärölle ja katsoi häntä silmiin. Mutta nämät silmät eivät vastanneet mitään, tyttö vavahti ja nousi. Silloin nousi hänkin, alkoi käydä edestakaisin lattialla ja tarttui jälleen keskustelun katkaistuun säikeesen.

He tapasivat toisensa iltasella. He kiertelivät katuja pitkin väen vilinässä ja kuten melkein aina oli tapahtunut viime aikoina, loppui ilta nytkin niin, että he väsyneinä ja tyytyväisinä etsivät hetkiseksi lepoa Williamin huoneissa.

Hän lukitsi oven ja sytytti suuren katossa riippuvan kiinalaisen lyhdyn; kamiinista loisti takkavalkean riittyvä hiilos ja sen eteen oli tyttö istuutunut Williamin mukavimpaan tuoliin. Ja ennenkuin hän mitään aavistikaan, oli taas Williamin käsi tytön vyötäröllä; tällä kertaa ei hän noussut ylös.

"Tahdothan olla ystäväiseni?" sanoi hän hiljaa. Hän ei tahtonut sanoa "minä pidän sinusta", sillä hän ei uskonut rakastavansa tyttöä.

"Tahdothan olla ystäväiseni?"

"Tahdon."

Sitte suuteli hän tyttöä intohimoisesti.

"Niin kutsu sitte minua Williamiksi ja sinuksi. Ja saanhan suudella sinua joskus?"

Tyttö vaikeni; Williamin tavassa oli jotain, joka oli tuntunut hänestä vastenmieliseltä ja ainoa, mitä hän tunsi hänen suudellessaan, oli kummastusta.

William käytti usein luuloteltuja oikeuksiansa, pitäen itsensä ystävänä, mutta alati oli tytöllä sama tuntemus, kuin se olisi ollut jotakin, joka oli hänen luonteellensa vastenmielistä, jotain karkeata ja epähienoa – se oli suudelma ostetuista hyväilyistä. William ihmetteli hänen tunteettomuuttaan ja luuli sen olevan näyteltyä. Hän voi ottaa hänen kätensä, silittää sillä hiuksiansa ja kasvojansa, mutta kun hän päästi sen, putosi se alas kuin eloton puukappale. Kerran vavahti tyttö tahdottomasti.

"Sinä et saa suudella minua noin", sanoi hän.

"Miks'en?"

"En pidä siitä!"

Tyytyväisin oli hän, kun hän sai nojata päänsä Williamin olkapään ja takinkauluksen väliseen poimuun, painaen kasvonsa hänen pehmeää samettinuttuansa vastaan, Williamin hiljaa hyväillessä häntä.

"Tuntuu niin tyyneltä ja turvalliselta", sanoi hän.

Tyyneys ja turvallisuus, siinä hänen elämänsä ihanne. Voimakkaita tunteita ja valtavia mielenliikutuksia pelkäsi hän. Tätä pientä, helposti murtuvaa purtosta ei oltu rakennettu uhkaamaan meren myrskyjä ja kuohuvia laineita, vaan maataksensa aurinkoisessa lahdelmassa pieneen, valkeaksi maalattuun venhevalkamaan kiinni kytkettynä.

Tytön tunteet eivät koskaan olleet kuumat, ainoastaan haaleat.

Hän ei koskaan itsestään antanut minkäänmoista hyväilyä, mutta jättiihe tahdottomasti sille hiukkaselle mielihyvän tunteelle, jonka hän tunsi hänen ottaessaan niitä. William laski usein leikkiä hänen kylmyydestään, kutsui häntä jääkynttiläkseen, lumi-impyekseen y.m. Tyttö nauroi ja uudisti mitä hän niin usein ennen oli sanonut: "En pidä sinusta."

Mutta tämä juuri kiihoitti Williamia. Hän uneksi sulattavansa tämän jääpuikon, lämmittävänsä hänen haaleutensa ja saavansa hänet rakastamaan täydellisesti ja kokonaan.

"En tule koskaan sitä tekemään", sanoi tyttö. "En sinua."

William puhui hänen kanssaan kaikesta, avomielisesti ja vapaasti, kuten älykäs mies voi puhua älykkäälle naiselle, keskustelun käymättä loukkaavaksi ja epähienoksi. Hän tahtoi tehdä hänet täydellisesti tajuavaksi olennoksi – "sielun ylimykseksi", sanoi hän. "Katsella kirkkaasti ja ylevästi ajatella on pääasia. Ei sovi sinun sokeana vaeltaa tietäsi maailmassa, vaan tulee sinun seista korkealla, niin, että näköala on laaja ja että se mikä on alhaista ja likaista ei ulotu sinuun."

Tyttö tuntui olevan myötä ohjelmassa, hän yleensä oli myöntyväinen kaikkeen. Hän antausi tahdottomasti hänen henkiselle etevämmyydelleen, samoin kuin ruumiillisestikin antausi hänen hyväilyilleen.

Ja sitä paitse tuo sielun ylimyksen näytteleminen, mieleltään niin uudenaikaisen miehen kuin Ville Zimmermannin kanssa, oli hänen pienelle Jakobiniläisluonteelleen erittäin viehättäväistä ja aina kun William oli sanonut jotakin, jota ihmiset yleensä olisivat pitäneet hyvin sopimattomana, nauroivat he kuten kaksi, jotka hyvin ymmärtävät toisensa ja William taivuttihe äkkiä tytön puoleen kysyen:

"Mitä luulet, että Beata täti olisi tästä sanonut?"

"Beata täti" oli heistä molemmista poroporvarillisuus omassa olennossaan.

William tuumiskeli alati mikä oli syynä tytön kylmyyteen.

"Etkö koskaan ole pitänyt minusta siksi kun olen mies?"

"En."

Hän oli vakuutettu että tyttö valehteli.

Heidän yhä enemmän toisiinsa tutustuessa, kävi heidän välinsäkin yhä läheisemmäksi, ja saattoipa William joskus nähdä tytön silmissä ilmeen, joka yhä yllytti häntä, silloin tällöin jonkun pienen välähdyksen, ei intohimoa, vaan sydämellistä lämpöä, ja tämä pieni säde oli hänelle kylliksi täyttämään hänet ilolla ja voitonriemulla. Silloin toivoi hän aina voittavansa hänet kerran, ja että hän voisi kytkeä kiinni hänet itseensä rakkautensa ja älynsä voimalla. "Pieni puluseni", sanoi hän hyväillen, kun hänen täytyi jotain selittää hänelle, "pieni puluseni, joka on niin tyhmä, niin tyhmä – niin tyhmä."

Ja hän luki usein tytölle Heinen tunnetut säkeet Kärpäselleen:

 
"Dich fesselt mein Gedankenbann
Und was ich dachte, was ich sann
Das musst Du denken, musst du sinnen —
Du kannst nicht meiner Geist entrinnen."
 

Silloin voi tyttö istua miettiväisenä hetken ja niin sanoi hän lopuksi ajattelevasti ja totisesti:

"Minä en pidä sinusta. En oikein."

"Sen tiedän minä. En minäkään pidä sinusta", sanoi William ja suuteli häntä.

Mutta nyt hän tiesi rakastavansa häntä. Hiljaa, tuskin tietämättään oli mefistofelesviitta valunut hänen hartioiltaan. Hän oli, aluksi ikäänkuin leikillä, painanut päänsä tytön polvelle, vähä kerrassaan oli se saanut siinä levähtää kauemmin ja kauemmin, kunnes hän lopuksi oli antautunut kokonaan, pidättelyittä. Ja siitä hetkestä ei hän ollut enää sama ihminen kuin ennen.

"Olet niin erilainen kuin ennen", sanoi tyttö.

"En ilvehdi enää kauemmin kanssasi. En sinulle – en koskaan sinulle."

William kertoi hänelle elämänsä. Ei löytynyt soppea hänen sielussansa, jota hän ei olisi tahtonut paljastaa hänelle. Hän antoi hänelle kaikkensa. Arveluitta, epäilyittä murtausi vastustamattomasti esille kaikki, mitä hän oli elämässään kokenut, mitä ajatellut, pienin haihtuvaisin tunnelmakin, minkä oli tuntenut. Eikä hän huomannut sitä, ettei hän mitään saanut vastineeksi.

Suhde äitiin kävi myöskin sydämellisemmäksi. Muutos mikä pojassa oli tapahtunut, täytti äidin ilolla ja ilo muodostui kiitollisuudeksi nuorta tyttöä kohtaan, joka oli saanut hienoimman ja kauneimman puolen pojan olennossa esille puhkeamaan.

Epäedullisesta ensivaikutuksesta ei ollut enää jälkeäkään; äidillisestä mustasukkaisuudesta ei myöskään. Hän oli nähnyt, että tämä oli varmin keino voittaa poikansa; sekä vaistomaisesti että tietensä veti hän nuoren tytön puoleensa. He kolme elivät joka päivä yhdessä; ja kuta läheisemmäksi seurustelu kävi, sitä enemmän alkoi äiti katsella nuorta tyttöä pojan rakastunein silmin ja lopuksi ei paljonkaan puuttunut, että hän, tuo kokenut, lahjakas, teräväkatseinen ja syvätunteinen nainen ihaili tätä lasta, jossa ei ollut paljonkaan muuta ihailtavaa kuin se, että hän oli nainen, jota hänen poikansa rakasti.

Alma Hagberg oli alkanut ottaa hierontaa ja sairasvoimistelua; ja se tuntui tekevän hänelle hyvää. Isälle oli hän kirjoittanut pitkän kirjeen, jossa puhui niistä hyvistä tuloksista, mitä hän oli tuntenut lääkärin hoidon hänessä vaikuttavan ja esitti miten erittäin tärkeää hänen tulevalle terveydelleen olisi, ettei tätä hoitotapaa, joka kestäisi vähintäin 3 kuukautta, keskeytettäisi. Hän kertoi edelleen siitä ystävyydestä, jota etevä kirjailijattaremme rouva Kate Zimmermann oli hänelle osoittanut, jopa siinä määrässä, että oli tarjonnut hänelle kodissansa asunnon hänen Tukholmassa oloajakseen, tämä oli tietysti jotakin, jonka hän kiitollisuudella oli ottanut vastaan. – Williamista ei hän maininnut sanaakaan.

Isän vastaus tuli, jota seurasi epäävä kirje Beata-tädiltä, jossa Alinaa mitä epätoivoisimmin sanoin pyydettiin tulemaan kotiin, vaikkakin vaan pariksi päivää. Hänhän voi jo kohta uudelta vuodelta matkustaa takaisin jatkaakseen oloansa jälleen sen käsittelyn alaisena, jolla oli näyttänyt olevan niin suotuisa vaikutus hänen terveyteensä; mutta ilman häntä oli heidän jouluilonsa tärvelty.

"Täytynee kai tehdä heille mieliksi", sanoi hän.

Joulun aaton aattona matkusti hän turkkiin ja huiveihin käärittynä, majurskan, jonka luona hän asui, Williamin ja rouva Zimmermannin saattamana, jonka luona hän sopimuksen mukaan tulisi asumaan palattuansa takaisin. Ruokasalin takanen huone oli valmistettu mitä somimmaksi linnunpesäksi ja kaikessa salaisuudessa oli rouva Zimmermann toimittanut hyyryläisenkin pois alakerrasta. Hän tiesi varmasti pojan nyt suostuvan tarjoukseen saada hyyrätä huoneet.

"Tahdotko viettää huomenillan luonani?" kysyi äiti heidän palatessaan asemalta. He eivät olleet puhuneet tästä asiasta ennen.

"Tietysti", – poika pisti tuttavallisesti kätensä äidin käden alle – "missä muutoin olisin?"

"Oh, minä ajattelin – ." Äiti sanoa sukasi sen ainoastaan leikillä, mutta William keskeytti.

"Et saa ajatella sellaisia tyhmyyksiä!" ja William pudisti hänen kättänsä rajusti, kuin muka vihoissaan.

Muistot tästä jouluillasta kajastelivat sitten molempien mielessä jonakin valoisana, iloisana ja juhlallisen lämpimänä tunnelmana – siinä oli sitä yhteenkuuluvaisuuden ja turvallisuuden tunnetta, pakotonta luonnollisuutta ja antamisen tuottamaa iloa, joiden aina tulee olla perhe-elämän pyhänä suojeluskilpenä.

"Tämä on ensimmäinen jouluaatto, jonka yhdessä vietämme", sanoi äiti.

William oli loistavalla tuulellaan ja hän kertoi äidille ensi kerran itsestään. Alussa tuntui puhuminen hänestä olevan vaikeaa, sanat tulivat pieninä, lyhyinä lauselmina ja näyttipä kuin olisi vaatinut ponnistusta saada ne sanotuksi; mutta vähitellen tempasi aine hänet mukaansa, kuvaukseen tuli lämpöä ja runollinen pohjasävel, jota äiti ei koskaan ollut hänessä huomannut. Hän makasi kuunnellen jokaista ilmettä, jokaista väreilyä poikansa äänessä; hän tuskin uskalsi hengittääkään, peläten kadottavansa yhden ainoaankaan vivahduksen – hän kuuli oman sydänsykintänsä.

William viivähti kesämuistelmissa, poimiskellen esille toisen tuoksahtavan pikku kukkavihkosen toisensa perästä heille molemmille iloksi. Hän kuvasi ensi tapaamisen Tukholmassa, toi esille omat tunnelmansa; antoi hänelle lyhyin piirtein rakkausjuttunsa. Ja kun hän oli lopettanut, meni hän äidin luo, nojasi päänsä hänen polvelleen.