Kitabı oku: «Kertomuksia», sayfa 12

Tanssijaisdaamin elämäkerta

Minä muistan hänet ensiksi siltä ajalta, jolloin olin lapsi, ja tuntien kaikkialla olevani tiellä luikahtelin nurkasta nurkkaan kuin kesy mutta arka pikku jäniksenpoika. Hän oli paha minulle jokapäiväisessä elämässä, kun hänellä oli ikävä; mutta kun hän laittoi matkalaukkuansa lähtiessään kaupunkiin tanssiaisiin taikka ulkomaanmatkalle isänsä kanssa, silloin hän aina oli hyvä. Sellaisena minä hänet oikeastaan muistan.

Kun ajattelen tuota aikaa, josta jo on niin monta, monta vuotta, huomaan, että on etupäässä kaksi tapausta, jotka ovat painuneet mieleeni. Heti kun vaan ajattelen häntä nuorena, tulevat aina nuo samat kaksi kuvaa sisällisen silmäni eteen.

Toisella kertaa näen hänet täydessä hommassa matkalaukkuaan täyttämässä; hänellä on kiire ja hän puhelee. Kuinka vanha hän lie ollut? Kaksikymmentäkuusi vuotta, luullakseni. Iho on verevä ja sileä, hienovärinen ja tasainen vaihteissaan kuten norsunluumaalaus taikka vaaleanpunainen orjanruusunkukka. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista ihoa.

Pyöreät, mutta luonnottoman kapeat sormet ruusunvärisine, läpikuultavine kynsineen, jotka ovat täynnä pieniä kummallisia valkeita pilkkuja, käärivät silkkinauhoja ja sullovat pieniä tölkkiä ja pulverirasioita matka-arkkuun.

Minä astun varpaillani hänen jälessään ja uskallan tuskin hengittää; minä tiedän, että vähinkin kolina tai kömpelömäisyys voi saattaa minut epäsuosioon, että tuossa valkeassa otsassa on kaksi terävää ryppyä, jotka ovat ikäänkuin neulankärjellä piirretyt tussiviivan kaltaisten kulmakarvojen välille, jotka ovat liian kapeat, liian keveät ja liian omituiset voidakseen olla muuta kuin luonnon työtä; minä tiedän, että nuo kirkkaansiniset silmät suurine terineen ja lyhyine, sysimustine ripsineen ovat ankarammat kuin kaikki ne nuhteet, jotka olen saanut nuhteista rikkaassa elämässäni; ja minä tiedän, että lyhyt uloskäsky: "mene!" ei siedä mihinkään vetoamista.

Miksi hän on hyvällä tuulella, sitä minä en aavista. Ei kukaan ole koskaan puhunut minulle siitä taikka muusta, mutta kokemus on minulle opettanut, että hän on hyvällä tuulella matkalaukkuaan laittaessaan, niin kauan, kun vaan ei ole viimeiset minuutit käsissä eikä pelkoa myöhästymisestä, sillä silloin voi salama iskeä keneen hyvänsä. – Hän ei paljoa henkilöön katso: talon ankara isäntä saa sellaisina hetkinä samaa kokea kuin se, jonka ainoana tehtävänä elämässä näyttää olevan haukkumisten kuunteleminen.

Olen seisonut kynnyksellä, kun ovi on ollut auki hänen huoneeseensa, johon ei kukaan koko talossa uskalla mennä ilman erityistä lupaa. Olen ottanut aran askeleen taapäin joka kerran, kuin hänen katseensa on sattunut minuun. – Olen tehnyt sen lapsellisesta kekseliäästä viekkaudesta, sentähden että minä tiesin tuollaisen nöyryyden vaikuttavan häneen. Mateleminen ei häntä koskaan loukkaa. Saisi heittäytyä nenälleen hänen jalkojensa juureen ja suudella hänen hameensa helmaa, eikä se tuntuisi hänestä loukkaukselta.

Viekkauteni on onnistunut ja minä olen saanut tulla sisään.

Siellä on ääretön joukko ihanuuksia nähtävänä, nyt kun hän poimii laatikoistaan ja rasioistaan laukkuun pannakseen. Ja kääriessään paperia niiden ympärille, kaikkien noiden kappalten, joita naisellinen komeus tarvitsee, juttelee hän. Kaikella on historiansa: osoitelipuilla hänen matka-arkuissaan, viuhkalla, joka on tehty sirosti leikellystä luusta ja jossa on hänen nimimerkkinsä, pienellä piirustuksella hänen hattulippaansa kannessa – taiteilijan tekoa, jonka nimen sittemmin kyllä olen oppinut tuntemaan, mutta jonka silloin ensi kerran kuulin – kaikki nuo olivat minulle kuvia elämästä, jota luulin suureksi ja rikkaaksi ja onnelliseksi. Kaikkia näitä kukkaterttuja, tupsuja, hattuja ja pitsejä tuntui ympäröivän tuulahdus sellaisesta maailmasta, johon minä en koskaan ollut silmäystäkään heittänyt; ja minä katselin suurin, kummastunein lapsensilmin häntä, joka niin levollisena saattoi kuleksia saksalaisten kylpypaikkojen suurissa hotelleissa ja sujuvasti puhua kieliä, joiden ensimmäisiä alkeita minä juuri paraikaa päähäni paukuttelin.

Toinen kerta, josta hänet muistan, on eräs ilta. Tanssijaispuku on levällään hänen omassa huoneessaan ja peilin edessä äitinsä sänkykamarissa seisoo hän ja asettelee ylös kiiltävää mustaa tukkaansa. Hänellä on päällään harsohameet ja valkea alusliivi, olkapäät ja käsivarret ovat paljaat. Ja millaiset käsivarret! En milloinkaan ole nähnyt niin valkoista, hienoa ja sileää hipiää. Mutta matalassa otsassa kulmakarvojen välillä näkyvät nuo neulanhienot, terävät juovat. Hän on ruvennut pukeutumaan liian myöhään ja hänen äkäisyytensä lähettelee leimauksia ja rakeita kaikkien päälle, jotka tulevat hänen läheisyyteensä.

Minä istua kyyrötän jakkaralla suuren vanhan piirongin ja talonemännän imperiaalisängyn välissä; olen niin hiljaa kuin hiiri, minun katseeni eivät erkane noista käsivarsista, jotka minä näen ensi kerran. Minä ymmärrän, että tuo olento on kuin kaksi eri ihmistä: jäykkä, kova nainen, joka on koko talon kauhu, ja sitte toinen se, joka muistoksi lyhytaikaisesta tuttavuudesta sai taiteilijan kädestä lähteneen piirustuksen. Häntä minä en ole koskaan nähnyt. Hänen valkea pukunsa pannaan kohoisena vaatevasuun ja palvelustyttö vie sen vaunuihin; mutta juormut hienojen peilissä kuvastuvien kulmakarvojen välillä tulevat aina terävämmiksi ja terävämmiksi ja suu laskettelee tuhlaillen haukkumasanoja.

Hänellä oli tapana itse sanoa, että häntä sanottiin kauniiksi. Minä en voinut sitä käsittää. Minusta oli mieluisinta, kun hän seisoi selin, niin että kainostelematta sain katsella hänen paljaita, valkoisia käsivarsiaan, joissa oli kuopat kyynäspään kohdalla, taikka hienokarvaista kaulaa, siltä kohdalta, missä tumma niskatukka kähertyi ja varjostui alaspäin kahtena tummana kielekkeenä.

Hänen kasvojansa minä inhosin.

* * * * *

Sängyn ja piirongin välinen nurkka oli minun lempisijani; siellä tunsi olevansa niin suloisessa turvassa kaikilta kohtalon käänteiltä. Tässä suuressa, raittiissa sänkykamarissa, jossa aina oli niin puhdasta ja viileää hengittää, pidettiin melkein aina perheneuvottelut – ja silloin minä aina asetin niin, että sain olla mukana.

Talon hallitsijatar, tuo kauniskäsivartinen, halveksi minua liian syvästi, välittääkseen minun läsnäolostani; hänelle oli vallan yhdentekevää, mitä minä kuulin ja mitä en, kunhan vaan en mennyt hänen tielleen. Ja hänen vanhempansa arvelivat aina, ett'en minä mitään ymmärtänyt.

Mutta mitä en heti ymmärtänyt, se kätkeytyi muistooni; ja elämä on antanut minulle selityksen kaikkeen, mikä silloin oli pelkkiä arvoituksia.

Kuinka monta naimatarjousta onkaan se sänkykamari nähnyt hyljättävän! Kuinka monesta kunnon miehestä siellä on puhuttu kuin rääsystä sentähden, että hänen varansa olivat liian pienet taikka hänen jalkansa liian suuret. Taikka siksi, että hänen leveä leukansa teki kasvot sieluttoman näköisiksi. Minä tulin siihen johtopäätökseen, että jokaisen naisen, joka itseään kunnioittaa, pitäisi kohdella miehiä tuolla lailla. Minusta alkoi tuntua hirveältä häpeältä se, että joku nainen voisi antaa myöntävän vastauksen kosintaan. Tulin varmasti vakuutetuksi siitä, että mikään muu ei ollut hienoa kuin kieltävästi vastaaminen, samaten kuin jotain herkkua toistamiseen tarjottaessa. Ylpeys sen vaati, vaikkapa sitte kirvelikin, vaikkapa saattaisi hetken kiusauksessakin olla.

Minulle ei koskaan juolahtanut mieleen, että olivathan naidut rouvat kuitenkin lopulta vastanneet myöntävästi.

Suuresti sentähden kummastuin, kuin eräänä päivänä näin tanssijaisdaamini epäröivän.

Se kuului hänen periaatteisiinsa – ja nämä olivat lujat kuin muurit – ett'ei hän koskaan antanut kenenkään miehen sanoa asiaansa hänelle suoraan. Tuo lumikaunotar olisi pitänyt sitä liian suurena suosionosoitteena, jos hän persoonallisesti olisi alentunut kuuntelemaan rakkaudentunnustusta. Mitään niin mahdottoman siveää, niin luonnottoman, yli-inhimillisen tapojanoudattavaa kuin hän en ole sittemmin koskaan tielläni kohdannut. Hän oli kuin täydellisimmän nuhteettomuuden perikuva. Kaikkien kosimisten täytyi käydä hänen isänsä kautta. Hienotunteisimmat hänen ihailijoistaan vetäytyivät ennen pois, kuin kulkivat sitä tietä. Mutta rajattomasti hän halveksi niitä naisia, jotka saattoivat laskea leikkiä ja nauraa, sallia jonkun vapaan sanan ja kentiespä vastata kädenpuristukseenkin. Hänen kielensä leikkeli kunnian ja siveyden hänen kanssasisariltaan yhtä helposti, kuin hänen kätensä panivat ylös tuon mustan kiiltävän tukan hänen päälaelleen.

Viimeksi ilmoitettu kosija oli mielistellyt yhtä hänen ystävistään taikka – hänen puheensa mukaan – ystävä oli virittänyt paulansa tuon miehen eteen. Eräissä häissä oli hän kuitenkin rakastunut lumikaunottareen, ja siitä hetkestä alkain oli hän kaikella tavalla koettanut lähestyä häntä. Se oli ilmiselvää ihailua, ja ainoastaan suurimmalla tylyydellä oli hän voinut pidättää hänen puoleksi lausuttua tunnustustaan.

Nyt seisoi isä tuossa avonainen kirje kädessä. Tuo mies pyysi saada jossakin kohdata isää, jota hän tuskin tunsi. Tarkoitus oli selvä.

"Mitä minä vastaan?" kysyi isä.

"Niinkuin pappa tahtoo", vastasi hän, eikä vähintäkään muutosta näkynyt noissa kylmissä kovissa kasvoissa.

"Eikö sinulla ole mitään häntä vastaan?"

"Ei. Pappa saa päättää."

Siinä kaikki, mitä sanottiin. Personoidulla nuhteettomuudella ei ollut mitään muuta lisättävää; hän meni huoneeseensa jatkaakseen sen uuden historiallisen teoksen lukemista, jonka hän oli saanut.

Mutta minulta oli sydän pakahtua. Bella menisi naimisiin – menisi kenties naimisiin! Se oli uskomatonta. Kuinka jännitetty mieleni oli. Saataisiin kenties häät taloon, viinineen, torttuineen ja konvehtineen. Ja hänen kylmät, tarkkaavaiset silmänsä, joilta ei koskaan jäänyt huomaamatta ainoakaan pieni kuje, katsoisivat muihin kuin meihin. Bella joutuisi pois! Bella saattoi vastata myöntävästi!

Minä kuljin koko päivän kuin huumauksissa. Sitte tuli isä kotiin kohtauksestaan ja heti alettiin perheneuvottelu. Minä olin laittautunut nurkkaani sillä aikaa, kun hän riisui turkin päältään. Ja sitte he tulivat sänkykamariin.

Isä näytti samalla juhlalliselta, arvokkaalta ja neuvottomalta, kuten aina, milloin hän odotti toria tyttäreltään.

"No, mitä pappa vastasi?"

"Minä sanoin ei."

"Vai niin."

Ei ainoakaan lihas liikahtanut noissa kivettyneissä kasvoissa, joita kaikki sanoivat kauniiksi.

Isä näytti nyt vaan neuvottomalta, kun huomasi, ett'ei hän saanutkaan toria.

"Hän viittasi vähän siihen, ett'ei hän voisi elää yhtä ylellisesti, kuin mihin sinä olet tottunut, joll'ei hän saisi odottaa jotain lisäkettä minulta. Kuului siltä, kuin olisi hän tahtonut tiedustella varallisuussuhteitani…"

Vanhalta mieheltä näytti värähdyttävän käsiä sekä noita pitkiä kömpelöitä jalkoja, mikä minusta siiloin tuntui vallan selittämättömältä. Minä en käsittänyt, mikä oli syynä hänen vihastumiseensa. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan, miltä tuntuu, kun raha-asiat ovat salaisesti huonolla kannalla ja kun siitä muistutetaan.

Tyttären terävät kulmakarvat kohosivat hetkiseksi, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: minä ymmärrän!

"Minä sanoin hänelle silloin", jatkoi vanhus, "että jos hän tahtoi asiasta tehdä raha-asian, niin ei minulla ollut muuta vastattavaa kuin ei."

"Se oli oikein; kiitoksia, pappa", sanoi jääkuningatar; ja siinä katseessa, jonka hän loi vanhukseen, olin minä näkevinäni jotain säälin tai hellyyden tapaista.

Isä värisi vielä tuntuvammin.

"Sinä … sinä voit tehdä sen uudestaan, jos tahdot", lausui hän tuskallisesti. "Vielä voi kirjoittaa; ei se ole liian myöhäistä."

"Ei, minä en tahdo tehdä sitä uudestaan."

Hän kääntyi ja meni omaan huoneeseensa. Hän oli jäykkä ja kylmä kuten aina. Mutta minusta näytti, että hän oli hieman kalpeampi kuin tavallisesti.

Pari kuukautta sen jälkeen vietti kosija häitään hänen ystävänsä kanssa.

* * * * *

On olentoja, jotka ovat tulleet maailmaan kätkien itsessään yhden ainoan intohimon siemenen: halun tuntea ihmisiä ja ihmiskohtaloita. Koeta jollekulle heistä antaa mitä tietoa hyvänsä, mikä ei koske ihmisyksilöitä – se jää kuolleeksi ijäti. Mutta anna jonkun nimen suhahtaa hänen korvansa ohi jossain satunnaisessa puhelussa, ja hän kätkee sen muistoonsa. Ja vuosikausia sen jälkeen voi muita irtonaisia piirteitä tulla lisäksi, tulla aivan sattumalta. Mutta vaikka hän ei koskaan ajattele ja mietiskele sitä, keräytyy kaikki pikkupiirteet hänen muistossaan tämän nimen ympärille, ja lopulta näkee hän jo selvät kasvot. Ja elämä voi useampia kertoja viedä hänet yhteen näiden kasvojen kanssa, taikka niiden ohitse ja vähitellen kasvaa näistä kasvoista kokonainen elävä ihminen. Ja tämä ihminen on kohtalo, joka kerran liitää maan yli kuten pilvi taivaalla ja joka ei koskaan tule takaisin aivan samanmuotoisena.

Sillä tapaa satuin sivuamaan sitä miestä, joka kerran pyysi tanssijaiskuningattareni kättä ja oli saada myöntävän vastauksen. Vuosia kului ja minä opin tuntemaan hänet itsensä, hänen kotinsa, hänen vaimonsa, hänen lapsensa; minä näin hänet jokapäiväisessä elämässään, jossa vasta oppiikin ihmisen tuntemaan perinpohjin.

Minä muistin tuon pienen kosintakohtauksen, mutta sillä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä hänen elämässään. Minä luulin, että hänen tunteensa oli ollut hetken oikku ja että hän nyt oli unohtanut tuon kaiken jo aikoja sitten. Luulinpa niinkin, että hän oli iloinen niistä rukkasista, jotka oli saanut, sillä vaikka olin melkein kokonaan kadottanut näkyvistäni tuon entisen kaunottaren, tiesin kuitenkin, että hänen mielenlaatunsa oli pahentunut vuosia myöten ja että hän nyt oli koko ympäristönsä kauhu.

Tämä mies tuntui kovalta ja kylmältä kuten se nainen, jota hän oli tavoittanut; mutta sinä pantsarina, jona tuolla naisella oli ollut "säännönmukaisuus", oli tällä miehellä uskonto ja velvollisuus. Hän kuului ankaraan lahkokuntaan, joka hylkäsi kaikki maalliset huvit ja jonka vaatimukset itseänsä ja muita kohtaan menivät säälimättömyyteen saakka.

En koskaan ole nähnyt ihmistä niin yksinäistä kuin tämä mies, hän tunsi yksinäisyytensä ja hän kärsi siitä. Hän kaipasi äärettömästi hellyyttä ja häneltä puuttui kokonaan kykyä saavuttaa sitä.

Umpimielisten ihmisten halu lähestyä toisiaan saattoi hänet, huolimatta suuresta iän erosta, vähitellen lähestymään minua jonkinmoisella kylmällä ystävyydellä.

Minä tunsin niin paljon hänen elämästään, että hän tuskin arveli maksavan vaivaa peittää loppuakaan. Hänen oli tapana puhua kaikesta, varsinaisesti uskomatta asioitaan minulle, ikäänkuin minä tietäisin kaikki jo entisestään.

Hänen vaimonsa oli hänelle täydellinen vastakohta: hyvä kaikkia kohtaan, siksi että hän ei osannut olla paha, veltto ja huolimaton. Kunhan hän vaan pääsi kuulemasta nuhteita, oli hän onnellinen; halu liittyä johonkin ihmiseen läheisemmin kuin kaikki muut häneen oli hänelle aivan vieras, Hän oli kuin älytön pieni kotikoira, joka heiluttaa häntäänsä kaikille, ilman eroitusta, siksi että potku on potku, tulipa se mistä päin hyvänsä.

Heidän avioliittonsa oli niin rikas lapsista ja niin köyhä onnesta, että heidän kotinsa oli täydellinen lastenkasvatuslaitos, ilman vähintäkään valoa tai päivänpaistetta tai mielen ylennystä.

Isän suruksi tuli lapsia toisensa perään maailmaan, ja kaikilla oli äidin paksut kasvonjuonteet ja äidin tylsä, haluton mieli.

Itsessään oli miehessä tuota virkeää, väsymätöntä pontevuutta, joka ikäänkuin ahnaana ja nälkäisenä tahtoo ryhtyä kaikkeen, omistaa kaikki. Hän tahtoi kiihoittaa poikiaan ja tyttäriään saavuttamaan päämääriä, joihin hän ei itse voinut päästä.

Hän työskenteli yli-inhimillisellä kestäväisyydellä hankkiakseen varoja heidän kasvattamiseensa, hän tahtoi heidän kauttansa, kuten ojanteiden, johtaa tietoa ja oppia taloonsa, mutta kaikki teki tyhjäksi se velttous, joka hitaasti levisi laajemma ja syvemmä koko taloon. Näytti siltä, kuin pitäisi jonkun ihmeen tapahtua, ett'ei se valtaisi miestä itseäänkin.

Elämän edeltäpäin arvaamattomat hyrskyt heittivät minut taas kauvas pois, ja hänkin jäi näkyvistäni, kuten ennen oli jäänyt Bella. Vasta monen vuoden kuluttua näin Bellan jälleen. Me asuimme samassa hotellissa, johon molemmat aioimme jäädä yöksi, ja hän näytti olevan iloinen nähdessään minut. Olinhan minä ihminen, jonka kanssa hän saattoi puhua menneistä päivistä. Hän tuntui nyt olevan hyvin yksin. Hänen vanhempansa olivat kuolleet ja hänen kauneutensa oli mennyt. Hän vietti huolekasta elämää, hän oli köyhä ja tottumaton tulemaan toimeen omalla työllään.

Minä olin läpimatkalla ja luulin saavani viettää muutamia oikein ikäviä tunteja siinä jäykässä maaseutukaupungissa, ennenkuin tulisi makuuaika. Olin sentähden mielissäni, kun sain nähdä vieraat kasvot teepöytäni ääressä, vaikka ne eivät herättäneetkään pelkkiä hauskoja muistoja.

Hän näytti unohtaneen erotuksen ijässämme ja entiset suhteet; minä olin nyt hänen vertaisensa ja hänellä oli tarve kerran puhua suunsa puhtaaksi. Siten uskoi hän minulle salaisuutensa, jota en kysellyt, mutta joka antoi minulle kummallisen lisäyksen tietoihini ihmisluonnon nureista puolista – niistä puolista, joiden olemassaoloa ei kukaan oikea jäsen moitteettomien yhdyskunnassa tahdo myöntää.

Kas tässä, mitä hän kertoi:

Entinen kosija seurusteli erään Bellan serkun kanssa, jonka kodissa Bella isänsä kuoleman jälkeen oli saanut turvapaikan joksikin ajaksi. Bella ja tuo entinen kosija olivat alusta pitäen kohdelleet toisiaan kuin tavalliset vanhat tuttavat. Kerran kun serkku vietti syntymäpäiviään loistavasti ja juhlallisesti – siellä oli musiikit, värilyhdyt ja paljon vieraita – oli Bella kävellyt puutarhassa puhellen vanhan ihailijansa kanssa. He olivat tulleet syrjäiselle käytävälle ja siellä oli hän äkkiä kysynyt Bellalta, oliko hän edeltäpäin käskenyt isäänsä antamaan kieltävän vastauksen hänen naimatarjoukseensa. Ja kun Bella sanoi hänelle, että asian laita ei ollut niin, oli hän puhjennut kiihkeisiin sanoihin ja sanonut, että tuo väärinkäsitys oli ollut parantamaton onnettomuus heille molemmille. Hän oli selittänyt, että hän pelkästä suuttumuksesta ja loukatusta ylpeydestä – näyttääkseen hänelle välinpitämättömyyttään – oli nainut nykyisen vaimonsa. Hän oli sanonut Bellalle, ett'ei hän koskaan ollut voittanut tunnettaan ja että hän Bellan kanssa – ainoastaan Bellan kanssa – olisi ollut onnellisin mies maan päällä. Ja huolimatta Bellan vastustuksista oli hän vetänyt hänet vasten rintaansa ja vaatinut häntä sanomaan, että hänkin oli pitänyt hänestä, ett'ei hänkään ollut unhottanut.

Tuo kaikki oli tullut niin odottamatta ja niin valtavasti; se oli ensi kerran, kun joku mies häntä kohtaan unohti, mitä järjestys ja hyvä tapa vaati. Se oli ensi kerran, kun tuo ennen niin ihailtu tanssijaisdaami kuuli rakkaudentunnustuksen – ja se tuli, sittekun kauneus oli mennyt, onnen mahdollisuus kuollut; sen teki nainut mies, yhdeksän lapsen isä.

Minä katsoin ylös häneen hämmästyneenä; hän käveli edestakaisin lattialla ja kertoi. Ja siinä hänen kertoessaan tuntui, kuin olisi koko kohtaus eletty minun silmieni edessä. Hänellä oli aina ollut se lahja, että hän taisi kertoa vilkkaasti, tuoden ilmi kaikki vivahdukset mielialansa mukaan, ja silloin hänen kasvoissaan ei ollut tuota jäykkää ilmettä, joka teki ne muulloin niin kylmän näköisiksi.

Olin näkevinäni tuon vakavan uskonvimmaisen miehen intohimonsa valtaamana; tuon kummallisen kaksinais-ihmisen, askeetin, jolla oli suuri lapsilauma; lämminverisen, kylmän egoistin, joka aina oli halajanut voida sulaa rakkaudesta toista olentoa kohtaan, pehmetä ja olla onnellinen.

Minä näin puiden latvat tummina kohoavan heidän päänsä yli ja kuvastuvan vaaleaa kevättaivasta vastaan ja lehtien välitse välkähtelevän kaukaa valon noista monivärisistä lyhdyistä.

Minä kuulin tuon kovan äänen ikäänkuin suonenvedontapaisesti päästävän ilmoille nuo vastoin hänen tahtoaan esiin tunkeutuvat sanat … samalla kuin torvisoiton sävelet kaikuivat kaukaa valssitahdissa kartanosta, jossa tanssittiin. Ja minä ymmärsin hänet – tuon kaksinaisihmisen – askeetin.

Bella ei puhunut minulle, siinä astuessaan. Hän ei halunnut kuulla keskeytyksiä ja sekaannuksia. Hän puhui saattaakseen ilmoille kaikkea sitä, jota hän niin kauan oli kantanut sydämessään. Minä olin vaan arvoton välikappale, ja se oli vaan sattuma, että hän valitsi juuri minut uskotukseen. Hän kertoi edelleen: Seuraavana päivänä oli mies tullut serkun huoneeseen, kalpeana ja riutuneen näköisenä. Näytti siltä, kuin hänen luvaton rakkautensa olisi ollut synti vasta nyt, ilmoille päästyään, ja uskonnollisessa kiihkossaan tahtoi hän, että he kumpikin omalla tavallaan sovittaisivat rikoksensa jollain salaisella katumuksenharjoituksella. Hän oli, sittemmin häntä tavatessaan, pelästyttänyt häntä orjallisella munkkiuskollaan yhtä paljon kuin ennen rakkaudenpuheillaan; Bella oli pelännyt hänen kenties menettävän järkensä ja oli kiiruusti lähtenyt pois niiltä seuduin näkemättä häntä enää koskaan.

Hän luuli, että synkät, liialliset uskonnonmietiskelyt ynnä katumus ja yhä lisääntyvät taloudelliset huolet olivat täydellisesti murtaneet hänet. Kuukausi sen jälkeen oli hän sairastunut aivokuumeesen, joka muutamia päiviä kestäneen lakkaamattoman hourailun jälkeen lopetti hänen elämänsä.

Se, että jotain sellaista kuin tuo kohtaus puutarhassa oli voinut tapahtua, oli ikäänkuin järkähyttänyt Bellan tavalliselta tolaltaan. Sen ankaran käsityksen mukaan, joka hänellä oli sopivaisuudesta, ja siitä, mikä naiselle käy laatuun, oli häneen tullut jonkinmoinen tahra siitä, että mies ylipäänsä oli uskaltanut sellaista; ja kun se oli nainut mies, niin oli se hänen silmissään rikos. Hän tunsi ikäänkuin tarvitsevansa saada torjua päältään kaiken epäilyksen siitä, että hän mitenkään olisi osallinen tuohon rikokseen. Hän ei ollut enää niin varma itsestään, ei enää niin varma moitteettomuudestaan; ja hän oli alkanut hämärästi aavistaa, että maailma oikeastaan ei ollut niin kiiltävä – eikä voinut olla niin kiiltävä – kuin hän ennen likipääsemättömyydessään oli luullut.

* * * * *

Taisi olla noin neljä vuotta sen jälkeen, kun minä taas näin entistä ihailemaani, vaikka pelkäämääni hirmuvaltijatarta.

Se, minkä näin, saattoi minut melkein pelkäämään elämää, pelkäämään ihmisiä, pelkäämään itseäni. Se on niin kamalaa, kun kaiken täytyy murtua, rappeutua, tulla tyhjäksi, kun köyhyys, sairaus ja vuodet voivat niin täydellisesti hävittää sen, mikä kerran oli nuorta ja raitista ja hurmasi silmäämme. Minut valtasi tuska, ikäänkuin olisin aaveen nähnyt. Ihminen rappiotilassaan on hirvittävin kaikista varoituksista; ja minua pöyristytti, kun näin tuon olennon, joka kerran oli ollut niin ihailtu, jumaloitu ja kunnioitettu. Minusta tuntui, kuin elämän toivoton viisaus olisi huutanut minulle: taantumista, taantumista, taantumista! Ja minut valtasi kova ahdistus ajatellessani, kuinka me elää rehjustamme kurjimmassakin ja alentavimmassakin muodossa … ja että sitä pidetään parempana, luvallisempana kuin kuolla, ennenkuin kaikki häviää.

Koditonna kuljeskellessani oli kotinani se paikka, minkä milloinkin olin joksikin viikoksi asuinpaikakseni valinnut, ja minun luokseni tuli tuo koditon olento. Hämmästyen hänet näin ja peläten ojensin hänelle käteni.

Meidän kaunis, ylpeä Bellamme, joka kylmillä hymyilyilläsi olit voittanut niin monen miehen rakkauden, viskataksesi sen pois lähestymättömässä, järkähtämättömässä majesteetillisuudessasi – sinäkö se olit!

Yli viidenkymmenen vuoden oli hän elänyt, ja kauneudesta ei hänessä näkynyt jälkeäkään, ainoastaan leuvan ja nenän muoto oli säilynyt vuosien vaikutukselta, mutta suora nenä oli punainen ja leuka pisti liiaksi esiin sentähden, että kaikki hampaat olivat lähteneet. Otsassa, jossa ennen ainoastaan kaksi neulanhienoa juovaa tuskin huomattavasti ilmaisi kiivaan mielenlaadun vaihteluja, siinä nähtiin nyt terävien liikkuvien ryppyjen muodostamissa ruuduissa ja rannuissa koristelematon kertomus lemmettömästä, itsekkäästä elämästä ja katkeran, vihaisen mielen kaikista sisällisistä hävityksistä.

Hän oli matkustanut junalla ja haisi väkeviltä juomilta, kun hän tuli. Hän oli laiha, ruskeaksi paahtunut ja kurttuinen. Leuka näytti olevan sidottu kaulaan kahdella nahkan alla kulkevalla suonenjänteellä.

Inho ja sääli taistelivat mielessäni. Oli niin inhoittavaa nähdä – ja niin raskasta ajatella, kuinka hän askel askelelta, melkein vastoin tahtoaan, oli mennyt alaspäin, siihen, missä hän nyt oli.

Minä annoin kattaa pöydän hänelle ja hän söi niin halukkaasti, niin hillitsemättömän ahnaasti, että siitä huomasi kunnollisesti laitetun ruoan olevan hänelle harvinaista.

Kun hän alkoi lämmetä ja kyllästyä, näytti siltä, kuin alkoholin vaikutukset olisivat vähenneet; hän tuli ainoastaan puhelijaaksi. Ja paljon hänellä oli kerrottavaa.

Mitä enemmän hän puhui ja mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä, että minä kuuntelin tarkkaavasti, sitä enemmän katosi tuo entinen ylpeä jäykkyys, joka oli ikäänkuin jalostanut kaikki, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, niin että hän saattoi olla tyly ja ilkeä, tuntumatta koskaan raakamaiselta. Nyt oli hän saanut uuden puhetavan; huomasi hyvin, että hänen oli täytynyt liittyä seurapiiriin, joka oli monta porrasta alemmista kerroksista, ja että hän tottumuksesta oli oppinut puhumaan samaa kieltä kuin hänen ympäristönsä. Kaikki varovaisuus oli poissa. Minä sain sen käsityksen, että hän puhui, ei niinkuin edellisellä kerralla tunnelmansa valtaamana, vaan että hän voisi puhua siitä milloin tahansa ja kenelle tahansa, joka vaan tahtoi häntä kuunnella ja joka sattui hänen eteensä.

Hän kertoi vuokranneensa huoneen pienestä kylästä, joka oli muutaman peninkulman päässä sieltä. Hän ei ollut tiennyt, minne hän tiensä suuntaisi; hänellä oli aikomus perustaa pieni kauppa, mutta vielä ei siitä ollut tullut mitään. Hän mainitsi sen henkilön nimen, joka oli hänen vuokra-antajansa, ja minä tunsin hänet varsin hyvin ulkonäöltään entisiltä ajoilta. Minä olin nähnyt hänen vilahtavan ohitseni silloin tällöin vuosien kuluessa.

Hän oli oluenlaskija ja hänen punainen harmaanvalkean tukan ympäröimä naamansa oli ikäänkuin kylttinä hänen kaupalleen.

Tämä mies tahtoi naida hänet, kertoi hän, mutta koska hän oli leskimies ja pari lapsista olivat täysi-ikäisiä, oli hänellä vaikea saada kaikki selväksi pesänkirjoitusta ja perinnönjakoa varten. Heidän täytyi sentähden odottaa tuota tuonnemmaksi. Ukko oli kumminkin hyvin hyvä hänelle, hänen ei tarvinnut maksaa vuokraa, hän sai turvetta uuniinsa ja olutta niin paljon, kuin vaan tahtoi juoda.

"Ymmärräthän – kunnollista ruokaa ei minulla ole varaa ostaa, eikähän se maksa vaivaa valmistaa yhdelle hengelle."

Raukka! Mitenkähän hän osaisikaan valmistaa ruokaa. Hän katsoi arasti minuun ja näytti niin selvästi tuntevan alennuksensa, että sydäntäni vihlasi.

"Onko sinusta … hyvin tyhmää, että minä – vanha ihminen – menen naimisiin?" kysyi hän. "Mutta eihän minulla ole, millä elää. Kaksi tuhatta kruunua – se on koko pääomani – ja yhä vanhemmaksi tulen. Hän tulee hyvin toimeen – minä saan palvelijan, joka hoitaa kyökkiä, minä en tarvitse enää nousta ylös lämmittämättömässä huoneessa talvella enkä itse keittää kahviani, en tarvitse kantaa puita ja vettä… Onko sinusta se hyvin tyhmää?"

"Ei", vastasin minä, tuntien kulkussani kummallisen kuristuksen. Mitäpä tässä hyödytti viisasteleminen. Kaikki teoriiat murenisivat kuitenkin murskaksi tämän olennon itsensäsäilyttämisvietin alle – elämän oman järkähtämättömän vaatimuksen.

Mutta minä ihmettelin, mikä jäännös hänen vanhasta lumousvoimastaan se oli, joka oli saanut tuon vanhan oluenpanijan tarjoamaan hänelle kodon siitä hinnasta, että hän tulisi hänen vaimokseen.

Hän istui hiljaa ja ääneti pöydän ääressä ja ryypiskeli kahviaan; ja minä katselin häntä. Kuinka tuon ylpeän mielen kuitenkin on täytynyt kärsiä, alentuessaan aste asteelta! Mistä löytääkään naisen, joka on kyllin voimakas kestämään sairautta, köyhyyttä, vanhuutta ja työttömyyttä, tarttumatta siihen käteen, joka hänelle ojennetaan.

Tuo entinen tanssijaisdaami, jolla oli ollut niin monta valittavana, ja joka oli hyljännyt niin monta tarjousta siksi, että kosija ei ollut kylliksi rikas, taikka siksi, ett'ei hän tahtonut myydä itseänsä – mistä minä sen tiedän! – hän oli nyt antava pois surkeat jäännökset siitä, mitä hän oli ollut – ostaakseen sillä itselleen kurjan elatuksen.

Ja ne harvat, joiden korville tieto tästä halvasta naimisesta oli tuleva, kohottaisivat olkapäitään halveksien ja inhoten, sillä tämän vanhan kuihtuneen naisen morsiusvuoteen ympärille ei siroiteltu mitään sovittavia kukkia.

Ja kuitenkin … kuitenkin…

Kaunis, ylpeä Bella, noinko sinulle piti lopulta käymän!

1888.