Kitabı oku: «Kertomuksia», sayfa 10

"Nuoret tytöt ne näkevät onnettoman rakkauden joka nurkassa!"

"Niin, mutta sitte minä menin itse ulos verannalle. Se oli sellainen kolkko syysilta, muistathan, ja minä menin ulos vaan sentähden, että luulin Kristoferin siellä olevan. Siellä hän olikin, – istui yksinään penkillä. Sisällä tanssittiin, ja ovet olivat kiinni, teidät saattoi nähdä, mutta meillä oli ulkona pimeä. Minä istuin hänen polvellaan ja painauduin häntä vasten. Oli kylmä, ja hänen päällystakkinsa sai riittää meille molemmille."

"Ja sitte hän sanoi…?"

"Niin…"

"Ei, ei, älä sano mitään!"

Emmy katsahti nopeasti ylös. Oliko hän taas saattanut hänet pahoilleen?

"Ja hän sanoi sinulle, että hän oli pitänyt minusta?"

Maria oli ottanut kätensä silmiltään, se oli veltosti tuolinkarmilla, ja hän nojasi niskaansa selkänojaa vasten, niin että himmenevä loiste valaisi hänen kasvojaan. Katse tuijotti ulos avaruuteen, syvänä ja loistavana; huulet hymyilivät, vienosti, ikäänkuin salaa. Tuo oli iloa, liian suurta, voidakseen sanoiksi puhjeta.

Emmy yhä enemmän hämmästyi; tätä hän ei voinut käsittää.

"Tulitko siitä iloiseksi?" sanoi hän vitkastellen.

"Iloiseksi?" Maria hymyili salamielisesti ja lämpimästi. "En tiedä."

"Mutta kuinka sinä voit olla iloinen nyt, – kun se on liian myöhäistä?"

"Ah, kunhan minä edes saan ajatella, että olisin voinut antaa myöntävän vastauksen!"

"Mutta olisitko sinä sitä toivonut?"

"Olisin sen tehnyt; Jumala sen tietää, että olisin sen tehnyt! Kun minä seisoin morsiuspuvussani, olisi hänen vaan tarvinnut sanoa yksi sana, ja minä olisin repinyt sen päältäni ja mennyt, mennyt niin köyhänä kuin olin, mennyt läpi häpeän ja kaiken – ajattelematta mitään muuta kuin häntä."

"Ja sinä voit olla iloinen, ett'et sitä tehnyt?"

"Voi lapsi, en tahdo koskea harhaluuloihisi. Se olisi kenties syntiä. Mutta se – naimisiin meneminen – se on vallan toista kuin toisistaan pitäminen. Kulkea kuhnustaa läpi elämän yhteisessä köyhyydessä, syödä toistensa leipää ja painaa toisiaan huolillaan, se on toista kuin muistella toisiaan näin… Oh, kun ajattelen, että olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan!"

"Mikä materialismi!"

"Tahi päinvastoin… Mutta sanoppa, Emmy, miksi et ole minulle tätä koskaan ennen sanonut kuin nyt?"

"Minä ajattelin aina tuota pilkkahymyä. Minä pelkäsin sinua, ja minä pidin Kristoferista. Mutta kuinka saattaa sinulla olla iloa siitä, että hän sinusta piti, kun sinä kuitenkin menit toiselle naimisiin?"

Maria istui ja katsoi alas, silitellen Emmyn pieniä käsiä omilla suurillaan.

"Etkö voi sitä käsittää," sanoi hän, "miltä tuntuu ajatellessa, että kaikki tämä – joka mulla on muistossa – ei ole valheellista, ei ole sisällystä vailla, vaan että siinä oli totta, vaikkapa kuinkakin vähän?"

"Mutta jos se olisi rakkautta…"

"Älä joutavia! Sinä, joka olet kihloissa, uskot tietysti vielä sellaista, mutta minä en. Se kuuluu niihin juttuihin, joita kerrotaan pienille kilteille tytöille, ja joissa vaan on se vika, ett'eivät ne koskaan ole tosia. Rakkautta? Ei! Se, minkä minä tunnen, on vaan tunnelma, – jotain hienoa ja haihtuvaa, ikäänkuin tuulen tuoma tuoksu, joka muistuttaa nuoruudesta ja kesäisestä ajasta. Mutta sitä te nuoret ette ymmärrä. Se vaan on meitä vanhoja varten."

Harmaanvalkea, ohut, väräjävä kalvo oli vetäytynyt hiilien yli, ja loiste, joka uunista levisi, oli niin himmeä, että kasvojenpiirteitä tuskin saattoi eroittaa ja niiden ilmettä ainoastaan aavistaa. Sentähden valtasi heidät molemmat hämärän houkutteleva vapaus, jolloin sanat helposti sujuvat ja ääni, vallan tietämättä, vaihtelee, vivahtelee ja väreilee.

"Miksi sitä kieltäisin?" jatkoi Maria lauhkeasti. "Kenties minä rakastin häntä, ja kenties se ei ole ollenkaan oikea sana. Minä tiedän vaan, että se ennen on tuntunut häpeältä, ja ett'ei se nyt enää siltä tunnu."

"Häpeältä?"

"Niin. On vääryyksiä, joita on häpeällisempi kärsiä kuin tehdä. Ja vääryyden hän teki minulle, – siinä, ett'ei hän koskaan antanut minun päästä selville siitä, mitä hän ajatteli. Se puolinaisuus tuli synniksi, joka lopulta sai minut häntä kammoksumaan kuin kiusanhenkeä. Sillä päivät ja yöt ahdisti minua se ainoa ajatus: olinko minä jotain hänelle, vai oliko se kaikki leikkiä. Minä kartoin häntä, mutta hän minut aina etsi. Siitä ei ruvennut tulemaan minkäänlaista loppua. Hänen käytöksensä oli niin epäselvää, että tuntui siltä, kuin tahtoisi hän vaan houkutella minut esiin ja sitte vetäytyä takaisin. Ja minä olin liian ylpeä antautuakseni sellaiseen. – Nainen rakastuneena mieheen, joka ei hänestä huoli. Huu, ei! – Siksi tuli minustakin kuin arvoitus; hän ei koskaan tiennyt, mitä hänen oli minusta ajateltava."

"Siinäpä se on! Nyt minä ymmärrän. Hän sanoi, että naiset sellaiset kuin sinä ovat maan kirouksena ja että, jos hän tietäisi minun tulevan sinun kaltaiseksi, niin hän heittäisi minut luotaan kuten myrkyllisen eläimen ja polkisi päälleni."

"Vaiti, Emma!"

Hiilet kiiluivat himmeästi tuhkaverhonsa alta. Huoneessa oli aivan pimeä.

"Jos sinä nyt hänet kerran tapaisit, mitenkä sinä silloin…?"

Maria ei vastannut; mutta hän kumartui alas ja suuteli Emmyn sileäksi kammattua tukkaa.

1885.

Elämään kyllästynyt

Keskellä vanhaa pyökkimetsää oli tumma, syvä metsälampi; kiiltävänä ja liikkumatonna se kuvasti puiden latvat, samalla kun suuret vaaleanvihreät lumpeenlehdet imeytyivät sen pintaan, pitkin rantoja, missä kaislat kasvoivat ja olivat jo siemenellä.

Aurinko paistoi lehväkaarrokseen ja teki sen läpikuultavan vihreäksi, mutta ei ainoakaan säde läpi päässyt, tuskin ruohonkorttakaan kasvoi maassa, joka tuntui hyllyvän jalan alla – pehmeänä kuivien lehtien ja oksien peitossa, suojassa kesän kuivuudelta.

Ilma oli viileä ja puiden tuoksua täynnä; milloin joku lintu liverryksen helähytti, kaikui se korkeiden, hoikkien puiden välitse kauas, kauas. Metsäkauris pilkisti esiin pyökki- ja pähkinäpensaikosta, mutta katosi hiljaa taas. Ja sitten kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennenkin.

Mutta kaukana metsäpolulla liikkui jotakin, se lähestyi hitaasti, se ikäänkuin kasvoi esiin puiden varjoista ja muodostui naisolennoksi, joka jäykkänä asteli eteenpäin, melkein liikkeittä, ikäänkuin liukuen pitkin polkua.

Hänen kasvonsa olivat jäykät, niinkuin hänen käyntinsä, ne olivat umpinaiset ja näyttivät kuoleman surun jäytämiltä. Kasvoista näkyi, että ne ennen olivat olleet kauniit, nyt ne olivat vaan selväpiirteiset; iho oli harmahtavan kalpea, ja silmien alla oli ruskeahkot varjot unettomien öiden jäleltä. Vartalo oli hoikka, laihtunut, mutta olkapäät vielä pyöreät.

Hänellä ei ollut hattua päässä, ja sileäksi kammattu tukka oli kääritty päälaelle kreikkalaiseksi solmuksi, kiiltävällä värillään merkiten niskan rajapiirteet. Ainoastaan ohimoilla häämöitti muutamia hopeanharmaita hiuksia tummien välistä yksinäisinä säikeinä.

Hän kulki pää alaspäin, raskaissa mietteissä, hidastelevin askelin, ikäänkuin kiiruhtamista peläten. Sitte hän äkkiä pysähtyi ja katsoi ylös, – antoi katseensa sujua yli seudun, yli tumman metsäjärven, puiden runkojen välitse, kauas pois, missä kaikki piirteet sulivat yhteen vihreänsiniseksi valoksi. Tummissa silmissä olivat intohimot hiiltyneet mustaksi kolkkoudeksi, tyyni ja synkkä oli katse, joka tutkien katseli kaikkea, ikäänkuin mitaten sen arvottomuutta; kylmä, kova katse, johon auringon valo ei voinut lämmön vilahdustakaan sytyttää.

Kuollut epätoivo kuvastui suljettujen huulten ympärillä, ja kädet puristuivat ristiin valtaavan tuskan pakosta; katseesen tuli etsivä ilme, äänetön pelastuksen-huuto; sitte se taas tuli levolliseksi, ja se liiti kaiken yli, mitä täällä eli ja kasvoi, katsellen sitä kuni jotain ainiaaksi vierasta, ja vaipui sitte taas itseensä hengeltä tuomitun vaikeasti saavutetulla levollisuudella.

Nainen asteli edelleen, hitaasti ja mietteissään kuten ennenkin. Veden reunalla, jossa maa alkoi viettää, hän seisahtui ja nojautui puuta vasten, joka kallistui veden yli. Hän oli niin itseensä vaipunut, ett'ei huomannut pienten lapsenjalkojen tallustelemista. Ikäänkuin ilmisaatu pahantekijä hän säpsähti, kun heikko, pieni ääni lausui:

"Täti."

Hän kääntyi hitaasti, peittääkseen teeskennellyllä tyyneydellään pelästystään.

"Mitä tahdot?" Tummat silmät kiintyivät pienokaiseen niin tunteettomasti, kuin olisi hän ollut matelija, jonka hän sormellaan olisi voinut pois näpähyttää.

"En mitään", vastasi poika.

Täti katsoi häiritsevään pienokaiseen niin moittivasti, että tämä nähtävästi joutui hämille. Hän kesti katseen voimatta siihen vastata, istuutui tiheään ruohokkoon, joka rannanvieremällä kasvoi, ja katsoi alas veteen vanhamaisen totisena.

"Ken sinut tänne lähetti?"

Kalpeissa naisenkasvoissa värähteli harmi suljetun suun pielissä, ja ne värähdykset vivahtivat ilkeyden katkeraan hymyyn. Vartioittu katsoi vartijaansa itsepintaisesti kuin se, joka voi odottaa. Vihdoin tämän vieraan olennon läsnäolo kävi hänelle liian sietämättömäksi; hän kääntyi ja läksi astumaan sisemmä metsään. Pienokainen nousi, juoksi pari askelta, ennättääkseen mukaan ja kulki sitte hänen rinnallaan häiritsemättä häntä sanallakaan ja häneen katsomattakaan.

Nainen kulki, ikäänkuin poikaa ei olisi ollutkaan, viitsimättä häneen katsahtaakaan ja huolimatta vähääkään hänen kompastelevista pikku jaloistaan.

Viimein hän katsoi poikaan.

"Eikö ala väsyttää?"

"Ei, minä kyllä saatan mukana kulkea."

Poika sanoi sen, ikäänkuin se suuri palvelus, minkä hän tiesi tädille tekevänsä, tuottaisi hänelle niin suurta mielihyvää, ett'ei hän voisi väsymystä tuntea.

Polun vieressä oli puoleksi lahonnut puupenkki, nainen istuutui sille, ja poika heittäytyi maahan.

"Jos sinua haluttaa, niin saat kyllä juosta pois leikkimään."

"Kiitoksia, mielelläni jään tänne."

Mahdotonta oli sanoa pojalle, että hän oli haitaksi, sanat eivät ottaneet suusta lähteäkseen. Lapsen suhteen hän ei voinut olla niin väliäpitämätön kuin hän olisi aikaihmisen suhteen ollut.

Hänen täytyi alistua. Syntyi pitkä äänettömyys. Kun pienokainenkin yhä vaan oli hiljaa, tuli nainen uteliaaksi, hänestä tuntui, että poika oli hiipinyt pois, ja että hän oli yksin. Tuon iloisen aavistuksen valtaamana hän kääntyi katsomaan, mutta poikanen oli siinä, hän oli pitkällään maassa ja näytti kokonaan kiinnittäneen huomionsa johonkin tehtävään. Nainen kumartui eteenpäin. Pyökinterhon kuoresta oli poika tehnyt pienet ajopelit, joita hän veti eteenpäin sormennenillänsä, pitäen terhon kantaa aisana ja pieniä multapaakkuja kuormana. Hän kuletti niitä muutamien punaisen- ja mustankirjavien muurahaisten välitse ja ajoi väliin huvikseen niiden yli, niin että ne kierivät maassa, taikka ajeli hän niitä niin, että niiden jalat liikkuivat kuin rummunpalikat, taikka hän kiiti kilpaa niiden kanssa ja ajoi ohitse. Näytti siltä, että hän voisi leikkiään pitkittää kuinka kauan tahansa, eikä pitänyt häntä silmällä.

Hän nousi hiljaa, niin ett'ei hame kahahtanutkaan, ja suuntasi jäykän, hiljaisen käyntinsä sisemmälle metsään. Hän ei uskaltanut edes jälelleen katsoa, peläten, että hänen katseensakin voisi pojan huomion puoleensa vetää. Vasta kun hän oli pitkän matkaa kulkenut ja kääntyi muutamien pensaiden taa, täytyi hänen kääntyä tullakseen vakuutetuksi, ett'ei poika ollut häntä seurannut. Hän näki pojan vähän matkan päässä samalla tiellä, jota hän itse oli kulkenut, pää alaspäin hän kulki ja vuoleskeli puupalikkaa; hän ei ollut häntä silmistään päästänyt.

Yht'äkkiä hänestä tuntui, kuin olisi tuo pieni olento niin äärettömän paljon voimakkaampi häntä itseään; hän tunsi itsensä väsyneeksi ja uupuneeksi ja heittäytyi maahan, nojaten selkänsä puun juurta vasten.

Pienoinen jatkoi hiljaista astuntaansa, yhä vaan puikkoaan vuollen. Nainen katseli hänen pieniä laihoja sääriään, jotka liikkuivat eteenpäin, tummansiniseen trikoohon puettuina. Jonkinmoisella tylsällä huomaamiskyvyllä hän koneentapaisesti tajusi, että poika pani oikean jalan sisäänpäin, huolimattomasti heilauttaen jalkaansa joka askeleella. Hän katseli pientä, hentoa, eteenpäin kumartunutta, sinirantuiseen merimiespaitaan puettua olentoa, ja sitte kohosi hänen katseensa lapsenkasvoihin, joita pehmeä huopahattu varjosti.

Poika oli kokonaan kiintynyt työhönsä, ja hänen hienoissa kalpeissa kasvoissaan kuvastui täydellinen levollisuus. Hetkiseksi valtasi hänet taikauskoinen pelästys: se ei ollut mikään tavallinen lapsi, se tuntui olevan lähetetty jostain hänelle tuntemattomasta maailmasta. Heti hän toki tointui ja käsitti, että pelästys oli vaan hänen sairaan mielialansa tuottama. Sehän oli vaan lapsellisen huolettomuuden mielentyyneyttä, jota hän näki.

Kun pienokainen tuli häntä likelle, laskeutui hän polvilleen ruohokkoon ja jatkoi vuolemistaan katsomatta ylös.

"Einar."

Poika käänsi kaksi kirkasta kysyväistä silmää häntä kohden ja herkesi työstään.

"Miksi minua seuraat?"

"Äiti on käskenyt."

Kalpeat kasvot vääntyivät katkeruudesta ja nöyryytyksestä. – Vartioidaan kuin tavallista mielenvikaista! – Hän laski kätensä valtasuonelleen. – Hullut, kun eivät voineet käsittää, että tämä oli tyyni, kylmä päätös! Mateliaiset! Toukat! kun saattoivat laahata edelleen elämän suurta tyhjyyttä, – laahata ja laahata heittämättä sitä päältään! Ja sitte vielä toisten vapautta loukata! Inhon ja kyllästyksen ilme tuli hetkeksi hänen kasvoihinsa.

"Miten äiti sanoi?"

Poika antoi taas puikon ja veitsen vaipua voidakseen häneen katsoa.

"Äiti sanoi, että täti on kipeä, ja että minun ei pitäisi lähteä tädin luota, siksi että täti ehkä jotain tahtoisi."

Hän puhui hitaasti ja silminnähtävästi koettaen sanasta sanaan muistaa kaikki ja hän yhä vaan katsoi häneen ikäänkuin tutkiakseen, oliko täti oikein ymmärtänyt ja tiesikö, että hän puhui totta.

"En minä tahdo mitään", oli tyly vastaus.

"Ei se mitään tee, saatan minä sittenkin tänne jäädä", vastasi lapsi, mielissään siitä, että saattoi hyödyksi olla.

"Etkö tahdo juosta takaisin tuonne penkin luo, jossa sinulla pikku vaunusi oli?"

"En, nyt koetan keksiä jotain muuta."

Nainen istui hetken tuskallisen hiljaisena, ikäänkuin kahlehdittuna, sillä välin kuin pienokainen toimeliaasti puuhaeli lehtineen ja puikkoineen. Hänestä tuntui, että hän vihasi poikaa. Mutta hän ei voinut olla katselematta noita hienoja pieniä jäseniä ja hentoja kasvonpiirteitä, joissa leikkiessäkin näkyi tuo vanhamainen miettiväisyys.

Nainen nousi.

"Sinä väsyt varmaan, kun niin paljot kävelemme, saat jäädä tänne leikkimään."

"Kiitoksia; varsin hyvin saatan astua; minä voin astua niin kauas, kuin vaan tahdotte."

Hän oli jo jalkeilla, valmiina tallustelemaan eteenpäin.

Nainen ymmärsi, ett'ei hän pääsisi hyvää tarkoittavasta kiusanhengestään ennenkuin illaksi, ja ett'ei ollut muuta neuvoa kuin tehdä aika niin siedettäväksi kuin mahdollista. Kun hän oli selvillä siitä, että hänen täytyi odottaa, tuntui hänestä vastenmielisyytensä pienokaista kohtaan osaksi haihtuneen. Poika juoksi hänen vieressään epätasaisin askelin, ja auttaakseen häntä vakavammin kulkemaan ojensi hän kätensä pojalle. Tämä heti pisti kätösensä siihen, ja sitten kulkivat he vieretysten äänetönnä.

Oli, ikäänkuin jonkinmoinen turvallisuuden tunne olisi virrannut läpi hänen olentonsa tuosta pienestä kätösestä, ja luottavaisuus, joka ei voinut käsittää haitaksi olemisen mahdollisuuttakaan, liikutti häntä. Mikä salainen vaikutin se oli, joka saattoi tämän lapsen kestämään hänen luonaan niin kärsivällisesti?

Hän ajatteli, kuinka väsyneet nuo pienet jalat mahtoivat olla, istuutui sentähden eräälle penkille ja nosti äänetönnä pienokaisen viereensä. Hän jäi siihen istumaan jalat riipuksissa ja näytti aikaihmiseltä, joka hämillään tuntee, että pitäisi keskustelua voimassa pitää.

"Säälitkö sinä minua, kun minä olen kipeä, – kuten äiti sanoo?" kysyi täti.

"Säälin", kuului ujo vastaus.

"Oletko itse ollut kipeänä?"

"Kyllä, kerran minä olin kipeänä. Se oli silloin, kun tohtori aina kävi luonani."

Nyt oli poika vallan iloissaan, kun oli saanut puheluaineen.

"Piditkö sinä tohtorista?"

"Pidin; mutta kyllä minä häntä pelkäsinkin."

"Miksi pelkäsit? Oliko hän paha sinulle?"

"Ei, mutta minua niin pelotti se rauta."

"Mikä rauta?"

"Hän pisti minua pitkällä raudalla tähän." Pienokainen osoitti mekkonsa toista puolta.

"Raudalla!"

"Niin. Minulla" – hän pysähtyi ponnistaen muistiansa ja voidakseen lausua sanat oikein – "minulla oli vettä keuhkopussissa."

Hän katsahti kysyvästi ylös nähdäkseen, oliko täti ymmärtänyt sen mutkikkaan seikan.

Hän oli näkevinään pojan makaavan tautivuoteella puettuna pitkään, valkeaan yöpaitaansa; hänen oma elonpelkonsa mittasi tuon pienen sydammen avutonta hätää, hän näki suuret kummastelevat lapsensilmät, näki niissä pelästyneen alistumisen ja vastustelemattoman nöyrtymisen…

Hänen mieltään kirveli, kuten lämpimiä lihaksia kirvelee jääkylmän veitsenterän koskiessa, ja elämään väsyneet silmät vetäytyivät umpeen päästäkseen enempää näkemästä.

Ääneti olivat taas molemmat ja istuivat hiljaa penkillä.

"Etkö sinä koskaan leiki veikkojesi ja siskojesi kanssa?" alkoi täti uudestaan.

"En."

"Etkö sinä heistä pidä?"

Hän epäröi ensin.

"En."

"Miksi et?"

Poika mietti hetkisen, voidakseen oikein totuudenmukaisesti vastata.

"Ne ovat niin kovakouraisia", sanoi hän ja katsahti naisen kasvoihin, ikäänkuin saadakseen selville, voisiko tuo selitys tyydyttää.

Hänen seuraajansa ei vastannut; hänen kulmakarvojensa väliin ilmestyi pari ryppyä ikäänkuin tuskasta. Yht'äkkiä hän ymmärsi, kuinka yksinäinen hän oli, tuo pikku poika, kuinka kokonaan itsekseen jätetty, hän, jonka täytyi pelätä veljien ja siskojen leikkejä.

"Täti."

Täti katsoi häneen, hän istua kyyrötti penkillä, köyryselkäisenä kuin pieni apina.

"Mitä sinä tahdot?"

"Ettekö, täti, luule, että kohta on päivällisen aika?"

Hän sanoi sen hyvin hiljaa, häpeissään siitä, että nälkä hänet siihen muistutukseen pakoitti.

"Niin, kyllä se jo mahtaa olla."

He nousivat molemmat ja läksivät astumaan päärakennusta kohti.

Kun tuo omituinen pari tuli ruokasaliin, oli soppa jo pöydällä.

"Olipa hyvä, että tulitte; olin jo lähettänyt palvelijan teitä etsimään", sanoi rouva, "kaikki nämä nälkäiset vatsat eivät voineet kauemmin odottaa." Hän seisoi pöydän päässä ja katseli ympärilleen meluavia lapsia, jotka tuohensa luo rientäessään kiireissään toisiansa tuuppaelivat.

"Äiti, eikö isä tule päivälliseksi kotiin?" huusi kimakka tytönääni.

"Ei. Ei ennenkuin huomenna."

"No, sitte minä saan istua hänen paikallaan!" kuului kolmiäänisesti, toinen ääni toistaan kovemmin huutaen.

"Jokainen pysyköön tavallisella paikallaan – tehkää niin hyvin – eikä mitään melua."

Äidin ankara ääni sai heti melun taukoomaan.

"Suo anteeksi, Ottilia kulta, näille minun mellastelijoilleni", sanoi hän kääntyen vieraan puoleen, "saanko pyytää sinua istumaan?"

Puhuteltu istuutui jäykästi. Jotain vihamielistä oli hänen katseessaan, ja hän koetti olla katsomatta kälyynsä.

Tämä oli nähtävästi jo hyvän matkaa sivu kolmestakymmenestä, mutta hänen täyteliäisissä punakoissa poskissaan ja reippaassa kasvojensa ilmeessä oli jotain niin nuorekasta ja elonkuntoista.

"Te varmaan teitte pitkän kävelyretken?" sanoi hän ja katsahti vieraaseensa, samalla kuin hän itse istuutui paikalleen. Hänellä oli viisaat, kokeneet silmät, joiden pohjalta hyväntahtoisuus loisti.

"Niin, paljon me kävelimme", oli jörö vastaus.

"No, onko Einar voinut olla tädille miksikään hyödyksi?" jatkoi rouva sellaisella hilpeällä rohkeudella, joka ikäänkuin tahtoo pakoittamalla poistaa toisen apean mielialan.

Kysymys tehtiin näennäisesti Einarille, joka ei vastannut, katsoi vaan lautaseensa niin vaatimattoman näköisenä, että selvästi näkyi, miten tyytyväinen hän oli itseensä.

Täti oli myös vaiti; ja ohuitten huulten ympärillä näkyi jotain vihantapaista. Hän vilkasi nopeasti ylös ja istui sitte yhtä kylmänä ja jäykkänä taas. Mutta sydämmessä kuohahteli harmi ja uhka.

Luuliko hän – tuo jäntterä, punakka nainen, joka ei koskaan ollut tuntenut, mitä merkitsee tuska ja hätä ja tyhjyys ja kyllästys – luuliko hän kömpelöllä viekkaudellaan voivansa estää sitä mikä täytyi tapahtua? Tunsiko hän jo nyt voitonriemua siksi, että lapsen läsnäolo oli viivyttänyt teon tekemistä? Oh, tuota tyhmyyden sydämmettömyyttä, ett'ei suoda ihmisen edes kuolla!.. Ja tuo nainen luuli itseään viisaaksi ja hyväksi, kaikki ihmiset luulivat häntä siksi! – Tyhmä, ainoastaan tyhmä!

"Ethän vaan liene ollut tädille haitaksi, Einar?" sanoi äiti luoden pienokaiseen katseen, jonka hän teki melkein moittivaksi. Hän oli päättänyt pakoittaa tuosta paatuneesta uppiniskaisesta jotakin vastausta.

Jotkut lapsista nauraa hykertivät ja nykivät toisiansa; Einar punastui, ja hänen ylpeytensä hälveni vähitellen ja hän tunsi masentuvansa. Hän oli nähtävästi ollut niin varma kiitoksesta, ja nyt tulikin sen sijaan toisten lasten pilkka ja äidin nuhde!

"Einar ja minä viihdymme hyvin yhdessä. Vai kuinka?" – Laiha, hiukan vapiseva käsivarsi laskeusi Einarin hartioille, ja hän katsoi ylös kalpeihin kasvoihin, jotka häntä kohden kumartuivat, samalla kun kaksi kummallista silmää katsoi hänen silmiinsä, – kaksi synkänsurullista tummaa silmää, joissa oli jotain terävää, joka äkkiä muuttui lempeäksi.

Pienokainen ei voinut vastata. Hän katsahti samalla arasti ja luottavasti noihin kalpeihin kasvoihin, ja sitte hän heitti silmäyksen toisiin lapsiin. Siinä ne nyt saivat nähdä, että täti mielellään häntä muassaan piti!

"Mielelläni pidän Einarin mukanani", lisäsi täti ja veti pois käsivartensa. Hänen sairas mielensä riemahteli ilkkuen. Hän tuolla ei tarvinnut luulla, että hänen pakkokeinonsa millään lailla haittasivat.

Siten Einar ja täti seurustelivat keskenään koko sen päivän ja mitä parhaimmassa sovussa. Vihdoinkin tuli ilta.

Täti seisoi yksin huoneensa ikkunassa, mietteissään kulkien saman labyrintin läpi, jossa hänen aatoksensa olivat kulkeneet itsensä sairaiksi ja väsyneiksi satoja ja tuhansia kertoja ennenkin.

Silloin koputettiin ovelle.

"Käykää sisään."

Hänen täytyi käyttää koko itsensähillitsemisvoimaa, ett'ei hänen äänensä ilmaiseisi, kuinka tuo häiritseminen häntä suututti. Se oli tietysti vaan käsky illalliselle. Hän katsoi välinpitämättömästi taaksensa.

Mutta se olikin pienokainen. Hän seisoi ja piteli kiinni oven lukosta ja hänen täytyi kurottaa kättään, voidakseen siitä pitää; niin pieni hän oli.

"Äiti kysyy, eikö Nilla saa muuttaa minun sänkyäni tänne tädin huoneesen?" sanoi hän.

Lapsensilmät olivat niin luottavaisesti häneen kiintyneet, hän oli niin varma siitä, että ehdoitus ilahuttaisi tätiä, ja se täytti koko hänen mielensä. Täti tahtoi pusertaa esiin ei sanan, mutta sitä työnsi takaisin ikäänkuin joku salaperäinen voima ja siitä tuli "saa".

Iloissaan kuten lapset ainakin, kun saavat maata uudessa huoneessa, juoksi poika käytävää pitkin ja huusi:

"Minä saan, minä saan! Nilla, minä saan maata siellä!"

Mutta hän, joka seisoi ja kuuli nuo sanat, hän puristi huulensa yhteen, ja harmi kuohahteli yhä kauheammin katkerassa mielessä.

… Uhalla, uhallakin hän oli näyttävä heille… Ah! Eikö se sitte ole ensimäinen kaikista inhimillisistä oikeuksista: oikeus saada kuolla!

Sitte tuli kutsumus illalliselle, ja hän meni pöytään. He olivat vaan kahden, hän ja käly; lapset olivat syöneet ennemmin. He söivät ääneti ja enimmäkseen vaan näön vuoksi. Käly oli niin kummallisen leppeä, hänen muutoin niin reipas käytöstapansa oli nyt kuin hillittyä. Kun noustiin ja ruvettiin sanomaan toisilleen hyvää yötä, astui hän vieraansa luo.

"Ottilia", sanoi hän hiljaa, "sinä olet vihoissasi minulle. En minä tahdo sinua pakoittaa. Jos et voi kestää, niin olet vapaa. Sinua ei vartioida."

Hän – jota Ottiliaksi sanottiin – seisoi jo käsi oven lukossa, hän pysähtyi ja katsoi puhujan kasvoihin kummastellen ja epäillen. Enempää ei sanottu, he vaan katsoivat toisiinsa, silmästä silmään; ja nuo kaksi lujaa katsetta, jotka toisensa kohtasivat, ne sanoivat enemmän kuin kysymykset ja vastaukset ja pitkät selitykset.

"En minä tahtonut, että Einarista olisi sinulle pakkoa. Hyvää minä tarkoitin." – Vaaleaverinen se oli, joka taas puhui. – "Kun kellä on seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua yhdestä." Noita viimeisiä sanoja lausuessaan hänen huulillensa tuli hieno hymy, joka antoi sanoille jonkinmoisen kaksinaismerkityksen, näytti niin erilaiselta kuin jokapäiväiset kasvon piirteet ja antoi niille sisäisen hyvyyden ja älykkäisyyden loisteen.

"Olen tehnyt sinulle vääryyttä", sanoi umpimielisesti ja vastahakoisesti tumma.

"Sen tiedän."

Ottilian kasvoihin tuli ensin tutkiva kysymys, sitte se hiljaa muuttui etevämmyyden äänettömäksi halveksimiseksi. Eihän näkynyt maksavan vaivaa sanoa, mitä hän oli aikonut.

"Hyvää yötä", hän vaan sanoi ja ojensi kätensä.

Käly piti sitä kiinni ja katsoi varmasti häneen.

"Minä uskon, että elämä voi tuntua kylläksi raskaalta, että haluttaa kuolla, olematta mielenvikainen", sanoi hän.

Syvällä olevat silmät välähtivät, vihamielisyys niissä laimeni, ja umpimielisyys suli kiitollisuudeksi. Nythän sitä häpeää ei enää ollut: häntä ei pidetty hulluna!

Kylmä käsi sai viimeisen puristuksen toiselta, jossa tuntui olevan elonlämpöä ja voimaa.

"Tee, kuin tahdot; – olen aina sinua ymmärtävä. Mutta suutele poikaani, eläkä häntä säikähdytä."

He katsoivat toisiaan luottavaisesti silmiin, ovi sulkeutui, ja hän – joka kuolla tahtoi – seisoi yksin käytävässä.

– Suutele poikaani eläkä häntä säikähdytä, – kaikui hänen mielessään. Kuinka äidillisesti ääni oli värähdellyt! Siinä ilmaantui äidin koko hellyys; niin, mutta jotain enemmän…

Työskentelevä ajatus, jolla oli tapana mietiskellä kaikkea, takeltui siihen äänenväreesen… Siinä oli ollut enemmän kuin hellyyttä; siinä oli rohkeutta. Jotain siitä seikkailevasta rohkeudesta, joka pelaa paljosta, uskoo onneensa ja voittaa; jotain, joka oli sukua hänen omalle luonnonlaadulleen, sillä eroituksella vaan, että hän oli pannut kaikki yhdelle kortille ja oli kadottanut.

Ja tätä ajatellessaan tuli hän makuuhuoneeseensa, jossa poika makasi. Hän astui hiljaa huoneen läpi, ett'ei herättäisi häntä, ja sitte hän asettui seisomaan ikkunan kohdalle, vähän sisemmä huoneeseen ja katsoi ulos. Kuunvalo loi matolle kepeitä varjoja kartiinien läpinäkyvistä kuvista, samalla kun molemmin puolin olevat raskaat, tummat poimu-uutimet tekivät kalpean valon vielä kylmemmäksi ja haaveellisemmaksi; kaikessa oli jotain aaveentapaista, mikä vaikutti vienon väristyksen, joka hiipi pitkin selkää ja nosti hiuksia ikäänkuin näkymättömin käsin.

Olisiko tämä pelkoa?.. Kyllä varmaan. Mutta hän tiesi, että hän sen voittaisi. Ja hän seisoi siinä kauan, jotta kaikki levolle menisivät.

Hän kääriytyi persialaiseen yönuttuunsa niin huolimattomasti, kuin kerjäläinen kääriytyy ryysyihinsä, heitti jalkineensa ja pisti jalkansa karvasisuksisiin aamukenkiin, joiden askeleet eivät kuuluisi; senjälkeen hän hitaasti meni ovelle päin. Nyt saattoi olla oikea aika: kaikki talossa oli hiljaa.

"Täti", kuului kuiskaus lapsen sängystä, kun hän hiipi sen ohitse.

Hän pysähtyi ja viivähti, hän tuskin tiesi, oliko hän kuullut oikein. Ei, se oli vaan hänen kiihtynyt mielikuvituksensa. Hänhän makasi – tuo pienokainen.

Hän astui edelleen.

"Täti … minne te menette?" kuului sieltä värisevästi ja arasti.

"Pelkäätkö?"

"Pelkään. Pelkään olla yksin."

"Tulen minä takaisin, makaa vaan hiljaa."

"Täti, tulettehan kohta?"

"Tulen."

Poika veti peitteen päänsä yli, ja nainen katosi kuulumattomin askelin huoneesta.

Oli sanottu, että hän saisi tehdä tahtonsa mukaan.

Tietysti oli siten vaan koetettu rauhoittaa häntä! Viime hetkessä häntä kuitenkin vartioitaisiin. Mutta kenties hän voisi hiipiä pakoon.

Käytävissä oli pimeä, niin pimeä, että täytyi tuntea vanha rakennus niin hyvin kuin hän, jos mieli päästä sattumatta mihinkään kohti, mutta hän hapuili hiljaa eteenpäin, sulkien joskus silmänsä, ikäänkuin hänen silloin olisi ollut helpompi löytää.

Rappusissa oli valoisampaa, korkean ikkunan kohdalla, mutta sitte tuli taas pimeä keskikäytävä alhaalla. Ei yhtä ihmistä kuulunut koko talossa; kaikki oli niin kuollutta, kuin olisi hän kulkenut muinaiselta ajalta jääneiden tyhjien huoneiden läpi. Kohta joutui hän portin luo, haparoi ja löysi lukon. Hän oli varma siitä, että se oli kiinni, mutta hän väännälti ja se aukesi, raskas ovi kääntyi hiljaa saranoillaan, ja hän oli vapaa.

Kynnyksen luona hän seisahti, pidättäen porttia toisella kädellään, ett'ei se läimähtäisi.

Pimeään tottuneet silmät laajenivat, kun valkeahko valo tulvasi niihin, ja sitte ne vaistomaisesti kohottautuivat kohden yön hiljaista taivasta, mistä kuu täysikasvuisen pyöreänä loi maahan lainattua hohdettaan, tehden kaikki esineet niin salaperäisen, ruumiittoman näköisiksi ja luoden niistä muodottomia varjoja.

Juhlallinen rauha vallitsi kaikkialla, ja taivas himmeine tähtineen tuntui ainoalta ikuiselta äärettömyydeltä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän maannut maan alla monet, monet vuodet, – mustan, raskaan maan alla, siksi kun hän oli unhottanut, että sen päällä saattoi olla sellainen valoisa, ihana yö.

Hänen keuhkonsa ahmivat ilmaa, joka oli kasteen viileyttämä ja tyyni, ilman vienointakaan tuulahdusta, lauhkea päivän helteen jäleltä, täynnä kukkien tuoksua ja heinien himentä. Hänen silmänsä nauttivat himmentyneestä valosta, hänen sieramensa laajentuivat, ja hän kuunteli – öisellä tarkkakuuloisuudella – kaikkia ääniä, joita hän voi eroittaa: sirkkojen terävä-äänistä kirskuntaa, ruisrääkän yksitoikkoista rääkkymistä niityltä ja kaukaa suolta korpisammakon alakuloista kurnutusta. Mutta ei mitään ihmisääntä eikä ihmisaskelta, ei mitään, joka olisi muistuttanut maan tyytymättömistä, hävittävistä, ristiriitaisista vallitsijoista. Elämää oli pensaissa ja korsissa, elämää kaikkialla – tuota tiedotonta, itävää, mietteetöntä elämää, jossa ei aatoksia ole. Elämänhalua, elämännautintoa, elämäntaistelua. Mutta elämään kyllästystä? Ei missään. Öisten äänien joukossa ei ollut yhtäkään, joka olisi räikeästi toisten sointuun yhtynyt, ne huusivat kaikki: elää! elää! elää!

Ei ollut sanaa, ei aatosta, joka sen kaiken mittaisi; oli vaan tunne niin laaja ja suuri, että se syleili kaikkea mikä eli; oli vaan kasvi-elämän siunattu rauha, joka jäähdyttävän balsamin lailla laskeutui murtuneelle mielelle.

Kalpeiden huulten ympärykset värähtelivät, kun jäykistyneet lihakset alkoivat pehmetä, ja laiha, ohut käsi pyyhkäsi otsaa, jonka öinen ilma oli jäähdyttänyt.

Ja sitte kaikui muistossa: "Täti, minä pelkään olla yksin".