Kitabı oku: «Hauskoja hetkiä», sayfa 6

– Jancsi Muky! – huudahti Mártha.

– Tunnetko hänet?

– Kuinka en!

– Sitä parempi, voit sitten antaa haluamani tiedot. Ole suora, älä pelkää mitään. Minua hän ei ensinkään miellytä, enkä muutenkaan tahtoisi vielä tehdä loppua hauskoista tyttövuosistani.

– Olet oikeassa; jos emme voi saada sellaista, joka tekee meidät onnelliseksi, on parempi jäädä vanhaksi piiaksi – oli Márthan vastaus.

– Minua Jancsi Muky, siltä tuntuu, ei voisi tehdä onnelliseksi.

– Oikealta tuntuu, sillä tämä mies, kuten nyt huomaan, on sellainen otus, joka, jos hänen syrjäyttämänsä tytöt joskus kiitollisuudesta pystyttäisivät hänelle muistopatsaan, olisi valettava semmoiseksi, että hän kumpaisessakin kädessään pitää lekkeriä – puhkesi Mártha sanomaan.

Rózsa ei ymmärtänyt näiden sanain tarkoitusta, mutta helppo oli se hänelle selittää.

Muky parka, jospa olisit voinut kuulla sitä keskustelua, minkä molemmat nuoret tytöt nyt sinusta virittivät!..

– Sinut hän tahtoi naida rikkautesi tähden; minä taas olin vain välikappaleena hänelle, jotta hän isäni kautta saisi viran. Semmoinen se on, tuo kaikkien mammojen suosikki! En tiedä, iloitsenko vai suutun?

– Kaikissa tapauksissa meidän täytyy antaa hänelle aika löylytys – ehdoitti Rózsa ja tämän ehdoituksen Mártha ilolla hyväksyi.

IV

Rouva Szögleti oli ylen onnellinen. Mártha oli näet Mukyyn nähden täydellisesti muuttunut. Hän oli paljasta huomaavaisuutta, kohteliaisuutta, herttaisuutta.

– Näyttää siltä kuin hän ei minusta huolisi – valitteli hän äidilleen.

– Tiedäthän syyn, miksi hän on niin ujo. Niin kauan kuin hänellä ei ole virkaa, hän ei uskalla esiintyä vakavalla aikomuksella.

– Entä jos hän ei senkään jälkeen uskaltaisi?

– Mitä tarkoitat?

– Sitä, äiti kulta, että meidän pitäisi saada vakuutta. Sitoutukoon ensin, hän kyllä sittenkin tarpeeksi aikaiseen saa viran.

– Mikä epäluottamus tunnolliseen ihmiseen – nuhteli rouva Szögleti.

Mutta ukko Szögletikin piti tyttärensä puolta varovaisuuden kysymyksessä, niin että äiti lopulta luopui vastustuksesta. Hän otti suorittaaksensa asian herra Mukyn kanssa ja seuraavana päivänä hän todellakin jo ilokseen saattoi perheneuvottelussa tehdä ilmoituksen toimensa onnistumisesta.

– Muky tulee meille tänään jälkeen puolen päivän. Loput on sinun asiasi, Mártha, minä jätän sinut yksinäsi hänen kanssaan.

Iltapäivällä kello neljä saapuu Muky loistavin kasvoin. Kymmenen minuutin kuluttua rouva Szögleti poistuu.

Tuo suuri hetki on tullut ja Muky käy innolla tilaisuuteen käsiksi. Ikäänkuin tuliset tunteet jo vuosisatoja olisivat hänessä raivonneet ja hän vain suurimmalla voimainponnistuksella olisi saanut ne tukahutetuiksi, niin tulvaavat nyt sanat hänen huuliltaan.

– Minä rakastan, rakastan, rakastan Teitä!

– Todellakin?

– Todellakin!

– Tuskin uskallan uskoa sitä.

– Miksi epäilisitte?

– Eräs aavistus … oikeammin sanoen huoli vaivaa minua … jo kauan aikaa. Entä jos te rakastatte toistakin kuin minua.

– Mitä ajattelettekaan? Vain teitä – ei ketään muuta!

Ja tämän sanottuaan hän tarttuu Márthan pikku kätöseen, painaakseen sitä huulilleen. Mutta koputus ovella häiritsee hänen hankettaan. Hän hellittää äkisti kätösen.

Ja…

Jos olisin maalari ja voisin kuvata millaiseksi Jancsi Mukfalvi Mukyn naama kävi, kun hän sisäänastuvassa naisessa tunsi Rózsa Szépin, saisin varmaankin palkinnon taidenäyttelyssä.

Molemmat ystävättäret syleilevät toisiaan. Mártha esittää herra Mukyn Rózsalle, mutta Rózsa ilmoittaa sen olevan tarpeetonta, he ovat hyviä tuttuja.

Yleinen ihmettely! He ovat kaikki kolme yhteisiä hyviä tuttavia ja se tulee vasta nyt ilmi.

– Ettette, herra Muky, koskaan ole minulle mitään maininnut Rózsasta!

– Ei ole juontunut mieleeni – ankkasi hämillään kahden tulen väliin joutunut armastelija.

– Mutta ettehän minullekaan koskaan ole puhunut Márthasta – härnäilee Rózsa.

– Unhottanut minutkin! – huudahtaa Mártha.

Molemmat ystävättäret iskivät salaa silmää ja nyt alkoi hupaisin inkvisitsiooni, mikä koskaan on ketään hyväntekijää kohdannut. Jota enemmän he Muky ystäväämme löylyttivät, sitä suurempaa huvia hänen kidutuksensa tuotti heille – noille armottomille, sydämettömille!

Ettei muutamissa tytöissä ole sääliä ensinkään!

– Kuinka minua ilahuttaa, että tulit juuri nyt, tällä hetkellä – sanoo Mártha. – Et ikinä olisi tullut parempaan aikaan!

– Kuinka niin? – utelee tulija.

– Oi, jospa tietäisit, jos edes voisit aavistaakaan mitä nämät seinät vastikään kuulivat!

– Mutta, neiti hyvä, – vastustelee Muky – on asioita, joita ei saa antaa ilmi!

– Rózsalle minulla ei ole mitään salaisuuksia! Hän on paras ystäväni!

Ajatteles, ystäväni, herra Muky tunnusti minulle juuri rakkautensa!

Tuli ja leimaus!

Jani Mukfalvi Muky katsahti lattiaan eikö siinä olisi syvennystä, josta voisi vajota alas. Sellaista ei löytynyt, mutta sitä ei ollut tarviskaan, sillä Rózsa ei heittänyt häneen vihtrilliä eikä tehnyt kohtausta tuskalloiseksi draamallisilla vihanpurkauksilla, vaan toivotti mitä ystävällisimmillä kasvoilla ja viehättävimmällä hymyllä onnea.

– Minuako onnittelet? – kysyi Mártha.

– En suinkaan sinua, vaan herra Mukyä! No, hyvä herra Muky, miksette anna minulle kättänne pudistettavakseni? Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä tämmöisenä kauniina hetkenä!

– Oi, neiti! – ähkyy nuori mies.

– Mutta teissähän, herra Muky, ei näy iloa hiukkaakaan. Eikö totta, Mártha? Katsoppas vaan, kuinka surulliselta hän näyttää! Minä todellakin loukkaantuisin, jos sulhaseni kymmenen minuuttia ensimmäisen lemmentunnustuksensa jälkeen näyttäisi moista naamaa.

– Minä olenkin loukattu – vastasi Mártha – ja kehoitan teitä, rakas Muky, näyttämään asemaamme ja onnellisuuteemme paremmin soveltuvaa kasvojen ilmettä.

– Hymyilenhän minä … hymyilen – vakuuttaa Jani Muky.

– Tuoko olisi muka hymyilyä? – inttää Mártha. – Jos tahdotte saada tunnustusta, hymyilkää leveämmin, näyttäkää onnellisemmalta!

Muky yrittää kaikkia saadakseen kasvonsa iloisemman näköisiksi, mutta turhaan, nuot kyllästymättömät naiset eivät tyydy siihen.

– Mutta pitäisihän teidän loistaa onnesta, istuessanne kahden semmoisen tytön välissä, jotka molemmat yhtä paljon ihailevat teitä!

Mártha katsoo hämmästyen Rózsaan.

– Mitenkä, sinäkin?

– Saattaako häntä vastustaa? – kysyy mielenkiihkolla Rózsa.

Herra Muky olisi ollut valmis vannomaan, että huoneessa oli kolme tulikuumaa uunia, vaikka vain yksi semmoinen seisoi nurkassa eikä sekään ollut lämmitetty.

Mártha on aivan kauhistunut.

– Ei hän vain lie sinuakin miellytellyt?

– Vieläpä rakkautensakin tunnustanut – vastasi Rózsa – mutta älä siitä ole milläsikään. Minä olen jalomielinen ja luovutan hänet sinulle.

Mártha ei tahtonut suostua siihen.

– Ei, Rózsa, niin paljon kuin häntä rakastankin, sinua en saata tehdä onnettomaksi! Olkoon hän sinun!

– Ja jos se tuottaa sinulle kuoleman? – kysyy Rózsa. – Ei niin, Mártha, tulkoon hän sinun omaksesi!

Mukystä tuntuu kuin nuot kaksi tyttöletukkaa aikoisivat pitää hänestä huutokauppaa.

– Valitkoon hän itse meidän kesken! – ehdoittaa Mártha.

– Mainio aate! – huusi vakavimmalla äänellä Rózsa. – No, herra Muky, kummanko meistä suvaitsette valita?

– Tehkää hyvin, lausukaa arvoisa ajatuksenne, ja asianomainen on tunteva itsensä kunnioitetuksi siitä, että suvaitsette tehdä hänestä rouva Mukyn – täydensi ystävänsä ehdoitusta Mártha.

Herra Muky olisi tällä hetkellä tahtonut muuttua Porticin mykäksi.

– No, ettekö valitse armoton? – ahdistaa Mártha.

– Kauanko vielä pidätte meitä piinapenkillä? – lisää siihen Rózsa.

– Tulkoon mammojen luo, joiden ihanne hän on; pyytäköön siellä toista meistä!

– Molemmat mammat ovat viereisessä huoneessa.

– Tulkaa, tulkaa!

Silloin Muky saa takaisin puhekykynsä. Hän panee vastaan, pyytää anteeksi.

Mutta tytöt eivät anna perään, tarttuvat hänen käteensä, toinen oikeaan, toinen vasempaan, ja, vastoin tahtoaan purskahtaen raikuvaan nauruun, alkavat raastaa häntä toiseen huoneesen.

– Pian!

– Joutuun!

– Tuskin maltan odottaa ratkaisua.

– Valinneeko hän minut?

– Mitä minusta silloin tulee? Hyppään Tonavaan!

… Kun he saapuvat viereiseen huoneesen, Muky herra – ei ole missään! Nielikö hänet maa? Haihtuiko hän ilmaan?

Sitä emme tiedä, se vaan on varma, että hän oli kadonnut.

* * * * *

Puolen vuoden kuluttua Mártha lähti Abajdiin julkisen notariuksen rouvaksi.

ORJA

Puhelin odotussalissa Szerváczin kanssa, odottaen junan lähtöä. Piroska, jonka jo kokonaista kaksi tuntia saatoin sanoa vaimokseni, oli pakinoissa äitinsä ja sukulaistensa kanssa. Hän vuodatti kyyneliä ja he vuodattivat kyyneliä ja lohduttelivat toisiaan, että miksikä tämä mielenliikutus, kun he kuuden viikon päästä taas kohtaavat toisensa.

Annettiin merkki, ensimmäinen soitto. Ovenvartija käveli edestakaisin, kilistäen kelloansa odotussalissa ja huutaen pikajunan asemia: "Vácz, Esztergom, Ersekújvár, Pozsony, Marchegg, Wien". Syleilyjä, silmienhieromisia.

Szervácz pudistaa kättäni ja huokaa syvästi liikutetulla äänellä:

– Sinun siis todellakin täytyy lähteä, ystävä raukkani!

– Miksi surkuttelet mua? Olen suunnattoman onnellinen! – vastasin kummastellen.

– Niinkuin orja saattaa olla – lausui Szervácz ja lisäsi siihen soimaavasti: – Sinä menit naimisiin vastoin kaikkia varoituksiani, myit vapautesi, olet hukassa, vedän ristin päällesi.

– Mitä olisin voinut muuta tehdä, kun olin rakastunut?

– Hullutusta! Muuten on jo myöhäistä siitä kanssasi kiistellä. Mene, onneton, joka sidoit itsesi yhteen ainoaan ja luovuit suloisesta vaihtelusta, mikä minulle, joka olen varjellut vapauttani ja kaikkina aikoina sitä varjelen, vielä lupaa niin monta ihanaa hetkeä. Nytkin … niin … jospa tietäisit … mitkä silmät … mitkä uhkuvat huulet … uhkuvat … oikein uhkuvat!.. Se on todellinen onnellisuus. Onnellisuutta ei voi ajatella ilman vapautta ja vapauden perusehtona miehellä on naimattomuus, – päätti Szervácz pitkäksi vetäneen lausuntonsa.

– Alfred! Alfred! – kuului sukulaisteni piiristä. – Riennä, kohta soitetaan toinen kerta.

Vain sen verran ehdin enää sanoa Szerváczille, että minä en välitä vapaudesta, vaan rakkaudesta. Johon hän vastasi, että rakkaus on ikuinen, pysyvä, ainoastaan sen esineet vaihtelevat. Se oli hänen käsityksensä.

Soitettiinkin toinen kerta. Kahden minuutin kuluttua istuin erittäin tilatussa vaununosastossa Piroskan kanssa. Kolmas soitto, nenäliinain huiskutusta… Herran haltuun! huusivat sukulaiset. "Eläköön vapaus!" kaikui pienestä seurueesta. Tunsin Szerváczin barytonin.

Lempiviikkoni kestivät kauemmin kuin määrä oli. Kuusi viikkoa oli kulunut ja minä pyysin Salzburgista sähkötietä vielä yhden viikon vapautta. Sainkin sen.

Takaisin palattuani odotti minua paljon virkatöitä; vieraissakäynnit ja kaikenlaiset ostot veivät runsaasti aikaa, ja vilpittömästi surkuttelin, että minulle jäi vähimmin aikaa siihen, mikä vastasolmitussa avioliitossa uutuutensa takia on niin suloista, jos naisen lempeys osaa sen semmoiseksi tehdä, nim. kotona olemiseen. Minun pitäisi oikeastaan aina istua kotona. Niin viehättävä on tämä kotini. Piroska on todellisella kekseliäisyydellä järjestänyt sen niin, että mielelläni pysyisin siellä, hyvin viihtyisin siellä, en haluaisi sieltä pois. Järjestyksellä en tarkoita huonekaluja, kapineita, mattoja, vaikka nekin kyllä olivat mukavia; siitä, mikä oikeastaan teki kotini niin viehättäväksi, saan kiittää Piroskaa. Hymyily, tyytyväisyys ja rauha odottavat minua aina kodissani. Niin hyvää, niin suloista on minun täällä olla. Ja tämmöistä elämää rohkeni Szervácz sanoa orjuudeksi, tämäkö koti olisi muka vankila? Szervácz, Szervácz, miksen voi sinulle näyttää orjuuttani? Varmaankin sitä kadehtisit!

Mutta Szervácz ei näyttäytynyt. Hänen asuntonsa oli suljettu. Kulkupuheitten mukaan hän on matkoilla. Useissa kotimaan kylpylaitoksissa hänet on nähty erään naisen seurassa, jolla on kovin uhkuvat huulet. Ennen pitkää hän kyllä sanoo jäähyväiset noille uhkuville huulille ja kulkee kai jonkun toisen kaunottaren kanssa maita mantereita. Ja sitä hän sanoo onnellisuudeksi!

Niin kului melkein puoli vuotta, vilaukseltakaan näkemättäni entistä ystävääni, ja minä olin jo luopunut siitä toivostani, että tuo seikkailujen sankari joskus vielä astuisi vankilani kynnyksen yli, kun sattumalta sain tietää, että hän jo aikoja sitten on Budapestissä. Mutta hän ei käy missään. Istuu alati kotona. Karttaa tuttaviaan.

Sitä ei kestä kauan; moinen onnellisuus on tavallisesti ohimenevää, väliaikaista laatua.

Tällä kertaa kumminkin erehdyin. Tuo hänen onnellinen erokaselämänsä ei tahdo loppua. Hän oli tavannut mestarinsa. Noin kestävää suhdetta en vielä tietänyt hänestä; puolta vuotta kauemmin ei hänen muulloin ollut tapana pysyä yhden ihanteen luona. Tuo Circe herätti uteliaisuuttani ja kun Piroskakin alkoi kehoittaa minua tiedustelemaan Szerváczia, miksei hän tule vanhan ystävänsä luo, läksin eräänä iltapäivänä hänen asunnolleen.

Soitostani avaa palvelustyttö oven. (Ennen palvelija sen teki).

– Haen herra Szervácz Kovács'ia.

– Ei ole kotona – kuuluu vastaus lyhyesti, miltei ylenkatseellisesti.

– Koska häntä voi tavata?

– Se on epätietoista.

– Tulen takaisin toiste. Tässä käyntikorttini.

Pystynenäisen piian kasvoilla näkyi ilkeä ilme, kun hän otti korttini.

Luulin että ystäväni vastaa käyntiini. Taaskin erehdyin. Viikon odotettuani päätin ottaa selkoa, mikä häntä pidättää.

Soitan. Pystynenän omistaja ilmestyy taas oveen. Sama ilkeä ihme, terävä ääni, joka tuonnoin minua harmitti. Szervácz ei nytkään ole kotona ja aivan epätietoista on, milloinka hän on tavattavissa.

– Annoitteko hänelle käyntikorttini viime kerralla? – kysyin suuttuneena.

– Tietysti.

– Tehkää hyvin ja antakaa tämäkin!

Ja nyt kirjoitin korttiin: "Odotan sinua niin pian kuin suinkin".

Tein sen lujan päätöksen, että jos ei Szervácz ystäväni nytkään käy luonani, minäkin luovun kaikesta enemmästä jälleennäkemisen yrityksestä, koska hänen käytöksestään selvästi näkyy, ettei hän tahdo minua tavata. Pysyköön siis erillään! Ja niin kävikin. Luopunut ystävä ei vielä kahden viikon kuluttuakaan ollut luokseni ilmestynyt.

Eräänä päivänä kello kahdentoista ajoissa asioillani ollessani tullihuoneen tienoissa käännyin juuri Vala-torilta Tonavan rannalle, kun yht'äkkiä näin edessäni Szerváczin, joka talutti kainalossaan pitkävartaloista, uhkuvahuulista naista. Molemmat katsahdamme hämmästyneinä toisiimme, minä tervehdän, hän myös, vaikka arkamaisesti. Nainen luopi vihaisen silmäyksen minuun, vetää Szerváczia käsivarresta ja he rientävät pois.

Kotona kerroin vaimolleni tämän kohtauksen.

– Nyt ymmärrän jo, miksi emme saa nähdä Szerváczia täällä. Tuo nainen ei laske häntä.

Itsenäistä, riippumatonta miestäkö ei laskisi hänen naisensa? Semmoisessa orjuudessa vain me aviomiehet elämme. Mutta Szervácz ei ole orja. Jos hän ei tule luoksemme, niin on siihen syynä vain hänen oma päätöksensä. Epäilemättä hän rakastaa tuota naista ja koskei hän voi missään esittää häntä, pysyy hän ennemmin itsekin poissa.

Tämä oli minun ajatukseni, mutta se, mitä eri tahoilta pian sain kuulla, todisti vaimoni arvelun oikeaksi. Rupesin asiaa tarkemmin tiedustelemaan ja siitä tuli ilmi, ettei Szervácz raukan elämä tosiaankaan ollut kadehdittava. Hän on jo kauan aikaa asunut yhdessä tuon naisen kanssa, joka muutamain kertomuksen mukaan joskus on ollut muotitavarain kauppias, toisten väitteen mukaan taas on tahtonut valmistua pianonsoittajaksi. Häntä kutsutaan Celiaksi, joka kyllä on kaunis nimi, mutta samaa ei voi sanoa hänen elämästään. Szerváczia hän pitää niin aisoissa, että tuskin päästää hänet ulos; hän seuraa häntä kaikkialle ja jos hänen joskus kuitenkin täytyy laskea hänet omille hoteilleen, määrää hän täsmälleen ajan, milloin Szerváczin on kotia tuleminen, ja jos tämä myöhästyy vain viisi minuuttia, odottaa häntä ankarat kotiripitykset. Tuonnoin Celia semmoisen myöhästymisen takia kaappasi hänen päästään silinterin ja tallasi sen mäsäksi; toisen kerran tempasi hän kävelykepin hänen kädestään ja, murtaen sen poikki polveansa vastaan, viskasi kappaleet hänen eteensä. Ratkaiseviin toimiin hänellä on suuri taipumus ja Szerváczin kapinanyritykset hän säännöllisesti sillä tapaa tukehuttaa. Kun ystäväni kerran kyllästyi tähän melkein liiaksi vaihtelevaan ja melskeiseen elämään ja uhkasi erolla, hyppäsi Celia ylös ikkunalaudalle ja tahtoi heittäytyä siitä alas. Szervácz pelästyy, tempaa naisen alas vaarallisesta asemasta ja pyytää polvillaan anteeksi.

Tämän kaiken sain juorutietä tietooni erään tuttavani kautta, jonka palvelustyttö oli hyvä ystävä Szerváczin pystynenäisen piian kanssa.

Tuohonko siis oli joutuva se, joka kammoksui kunnialliseen puolisoon sitoutumista? Ja tämäkö se vapaus, jonka myymisestä hän minua asemakartanolla pilkkasi!

Saapuessani virastooni sinä päivänä, jolloin edellä mainitut tiedot Szerváczin kotielämästä joutuivat korviini, löydän pöydältäni suljetun kirjekortin. Päällekirjoituksesta tunnen Szerváczin käsialan.

Kirjeen sisällys: "Rakas ystäväni! Huomenna tiistaina aamupäivällä kello 9 ja 10 välillä tulen luoksesi virastoosi. Laita niin, että puolen tunnin aikana saan häiritsemättä puhua kanssasi. Minulla on paljon ja tärkeätä sanottavaa. Ystäväsi Szervácz."

Seuraavana päivänä heti yhdeksän jälkeen kuulen kiireisen koputuksen ja puoleksi avoinna olevaan oveen ilmestyy kalpeat kasvot, kaksi tähystävää silmää.

– Olen yksinäni, astu huoleti sisään! – lausun nousten ja hänen eteensä rientäen.

Hän astuu luokseni, pudistaa kättäni ja heittäytyy hermostuneena sohvaan.

– Vihdoinkin olen täällä. Jo kuukauden ajan olen aikonut tulla, mutta se ei käynyt päinsä. Tuo nainen … tuo nainen! Mutta nyt hänet petkutin. Hän olisi tahtonut minua seuraamaan häntä hammaslääkärille, minä olin olevinani pahoinvoipa, panin maata vuoteeseni, hän menee ulos, minä lähetän palvelustytön apteekkiin, hyppään vuoteestani, puen kiiruusti päälleni ja ilmestyn määrähetkenä luoksesi. Enkö ole taitavasti menetellyt?

Vilkkaasti, melkein kehuen hän toi esiin tämän, kuin jos olisi suorittanut jonkun suuren urostyön.

– Niinkö vaikea sinun on päästä ystäväsi luo? – kysyin, lausuakseni jotakin, sillä en tietänyt mitä sanoisin hänen suuren uhkayrityksensä johdosta. Szervácz ei vastannut kysymykseeni, jatkoi, ikäänkuin vaan yhden ajatuksen valtaamana, kiivaasti puhettaan melkein kuin itsekseen.

– Hän pelkää kaikkia, yksin ystäviänikin. Naisia en saa edes katsella. Hänen kanssaan kadulla liikkuminen on todellinen piina. Enhän alati voi silmiäni maahan luoda. Vaan olkoon se vielä menneeksi! Mutta mitä minä mahdan sille, jos naiset katsovat minuun? Silloin hän nipistää minua käsivarresta. Ui! hirveä olento, kauhea! Minun täytyy istua aina kotona … aina … ja häntä huvitella. Se oli nautintoa ensi alussa … mutta nyt se jo käy yksitoikkoiseksi tuo ijankaikkinen istuskeleminen hameenliepeissä. Tahtoisin työskennellä jossain toimessa. Sinun ei ole pakko tehdä sitä, vastaa hän; olet tarpeeksi varakas. Lyhyesti sanoen: sietämätön elämä, kärsimätön tila, josta täytyy tehdä loppu. Tulin luoksesi neuvoa pyytämään.

– No, eikö terve järkesi sitä anna? Jätä hänet!

– Niin, niin, jätän hänet. Mutta tahtoisin sen tehdä ilman melua, huomiota herättämättä, vaan hän on eriskummainen olento. Alfred, entä jos sinä ottaisit järjestääksesi tämän asian? Minä pyydän, tee se! – rukoili Szervácz.

– Mitäpä siinä on järjestämistä? Sinä et ole häneen sidottu. Vapaana miehenä saatat heittää hänet muitta mutkitta.

Mutta Szervácz ei tahtonut sitä kuullakaan, tuo nainen tekisi silloin tiesi mitä. Tunnollisesti on hänen kanssaan meneteltävä, säädyllinen loppusuoritus tarjottava, jos hän puolestaan lupaa olla uhriaan enempää häiritsemättä. Hän ei enää mene kotiakaan, muuttaa hotelliin asumaan eikä tahdo nähdä uhkuvien huulten omistajaa, jottei horjuisi päätöksessään. Minä otin hieroakseni kaupan ja saattaakseni asian suoritukseen, Szerváczin luvattua että hän alistuu viisaan johtoni alaiseksi ja tarkasti seuraa määräyksiäni.

Vielä samana päivänä menin Celian luokse, uteliaana odottaen, minkä vaikutuksen tuo huono uutinen saisi aikaan. Huudahuksia, raivostusta, uhkauksia … valmistauduin jo edeltäpäin niihin annettavaan vastaukseen.

Hämmästyksekseni sain kokea ihan päinvastaista. Odotin haukkaa, tapasin kyyhkysen.

Pelkkää antaumusta, lempeyttä, kärsivällisyyttä, hyvyyttä, herttaisuutta. Servácz siis tahtoo luopua hänestä, on kyllästynyt häneen? Tämä tieto saattaa hänen sydämensä pakahtumaan, hän ei vielä ikinä eläissään ole sellaista tuskaa tuntenut – hänhän jumaloipi häntä … niin, todellakin jumaloipi … on uhrannut hänelle hyvän maineensa, kunniansa. Antoi kelpo kosijalle rukkaset, sillä tunsi heti ensikerran ystäväni nähtyään, ettei voi elää ilman häntä. Ja nyt hän kuitenkin heittää hänet oman onnensa nojaan! Mutta yhtä kaikki! Hän ei pidätä häntä hetkeksikään, pakollista rakkautta hän ei tarvitse, antaa hänelle takaisin vapautensa ja poistuu yksinäisyyteen, sillä iäti iankaikkisesta iankaikkiseen hän vaan Szerváczia, ainoastaan häntä yksistään on rakastava.

Hänen viimeiset sanansa tukehtuivat itkuun.

Sortuneena, murtuneena istui hän edessäni sohvalla.

Merkillistä! Tämäkö siis se kammottava olento, josta ystäväni melkein vavisten puhui?

– Kiitoksia, hyvä, rouva – vastasin hetken vaiettuani – että teette toimeni suorittamisen niin helpoksi. Kauniit ja jalot sananne tulevat epäilemättä liikuttamaan ystävääni, vaikkeivät ne saata mitenkään muuttaa hänen päätöstään.

– Hyvä Jumala, mitä minusta tulee? – huokasi Celia.

– Älkää siitä huolestuko, ystäväni tahtoo pitää murhetta teistä. Vaikkei hän voikaan vakuuttaa teille toimeentuloa koko elinkaudeksenne, niin hän ainakin toistaiseksi…

Celia keskeytti kiivaasti: Elatusta, eikö niin? Kahden viikon tai yhden kuukauden irtisanomisella? Uusi loukkaus! Sanokaa hänelle, että rahaa en tarvitse. Ellei hän voi antaa sydäntään, luovun kaikesta muusta.

– Sekö viimeinen sananne? – kysyin.

– Viimeinen – vastasi hän vakavalla äänellä. Sitte hän mietti vähäisen ja jatkoi: – Eipä sentään … viimeisen tahtoisin hänelle itselle lausua. Ainoastaan hänelle. Tehkää hyvin, pyytäkää häntä tulemaan luokseni, vain puoleksi tunniksi … lyhyeksi puoleksi tunniksi. Taivutattehan hänet siihen, eikö niin? Tehkää se, hyvä herra, armosta, säälistä!

Hurmaavan kaunis ja viehättävä hän oli, näin rukoillessaan. Tämä intohimoiselta näyttävä olento osasi olla noin hellä, liikuttava!

– Olkaa huoleti, – vakuutin – tarkasti ilmoitan Szerváczille kaikki, mitä täällä olen nähnyt ja kuullut, ja toivon hänen suostuvan pyyntöönne.

Totta puhuen, liikutettuna poistuin tämän naisen luota, joka niin vähän vastasi sitä kuvaa, minkä hänestä olin luonut, ja täysin tyytyväisenä asian onnellisesta päättymisestä läksin Szerváczin luo.

– Kaikki käy hyvin, veikkoni, Celia luopuu sinusta eikä vaadi minkäänlaista korvausta.

Sitte kerroin hänelle koko kohtauksen, semmoisena kuin se oli välillämme tapahtunut, ja ihmettelin suuresti, etteivät sanani tehneet ystävääni sitä suotuisaa vaikutusta, jota olin odottanut. Hermostuneesti hän minua kuunteli, näyttäen selviä kärsimättömyyden ilmeitä, ja lopuksi hän epätoivoissaan hypähti paikaltaan.

– Olen hukassa, hukassa!

– Mitenkä niin? Etkö ole minua ymmärtänyt? Pelkkää hyvyyttä, lempeyttä!

– Muiden edessä; komediaa hän näytteli lumotaksensa sinua, mutta jos hän jälleen näkee minut ja me olemme kahden kesken, alkavat taas nuot vanhat kohtaukset.

Szervácz lausui nämät sanat suurimmalla mielenliikutuksella ja selvästi näkyi, kuinka vakuutettu hän oli niitten oikeudesta.

– Sehän on sangen helposti autettavissa: et näe häntä enää ja sillä kuitti.

– Minä häntä en, mutta hän minua kyllä! Jos hän olisi ottanut korvausta, olisin levollinen, mutta moinen jalomielisyys todistaa, ettei hän tahdo laskea minua menemään.

– Mitenkä mies saattaa noin puhua? – puhkesi minusta suuttumus.

– Tuommoisiin naisiin nähden kadotamme kaiken voimamme. Se, mikä hillitsee muita naisia, siveyden, kasvatukseen, uskonnollisuuden vaatimukset, sitä kaikkea ei ole olemassa näille seikkailijoille. He eivät välitä seuraelämän eikä muista siteistä. Ja juuri sen vuoksi he eivät haikaile skandaaliakaan, päin vastoin tietäessään, mitenkä se kammottaa meitä, jotka seuraelämässä ehtimiseen tapaamme tuttavia, he ovat valmiit aikaan saattamaan häväistystä kuinka usein hyvänsä, pitääksensä meitä siten kynsissään.

Huomasin että Szervácz ystäväni silmään vähitellen alkaa häämöittää erotus, näitten ja noitten naisten välillä.

– Jos asian laita on semmoinen, – vastasin – niin ei ole muuta neuvoa kuin paeta hänen tieltään. Viekkaus viekkautta vastaan! Ilmoitan hänelle, että ylihuomenna saavut hänen luokseen, sillaikaa ehdit järjestää asiasi ja lähteä matkoihisi.

Mutta ystäväni ei saattanut noudattaa tätä viisasta neuvoa siitä yksinkertaisesta syystä, että Celia asui hänen asunnossaan; hänen huonekalunsa, asiakirjansa, rahansa, kaikki oli hänen luonaan; jos siis ei voinut hyvällä saattaa naista huomiota, skandaalia herättämättä muuttamaan pois, täytyi Szerváczin suostua hänen ehtoonsa ja mennä häntä viimeisen kerran tapaamaan. Yritin lohduttaa ystävääni:

– Entä jos erehdyt hänestä ja hän sittenkin suostuu eroon?

– Eipä suinkaan suostu, sillä…

Hän ei jatkanut lausettaan.

– No, miksei hän suostu? – kysyin.

Szervácz näytti epäröivän, ikäänkuin jatkaminen kysyisi suurta ponnistusta; sitte hän kumminkin lausui ilmi sen, mikä hänen mieltään painoi, tukehutetulla, kolkolla äänellä.

– Siksei, että hän tahtoo naittaa itsensä minun kauttani.

Kauhistuen katson ystävääni.

– Szervácz! Ethän toki ota sellaista naista vaimoksesi?

– En ikinä, Alfred, en ikinä; ennemmin menköön kaikki omaisuuteni!

Keskustelumme tulos oli se, että Szerváczin on kuin onkin mentävä kotia, mikä paon ja poissa vietetyn yön jälkeen kyllä on tuskallinen yritys, mutta minä rohkaisin, terästin häntä vastustukseen niin kauan, että vihdoin huoletta saatoin laskea hänet matkalle. Hän lupasi pitää puoliaan.

Kolmantena päivänä sen jälkeen sain häneltä seuraavan lyhyen kirjeen:

"Rakas ystäväni! Olen saanut kaikki kuntoon, matkustan pois. Kiitoksia hyväntahtoisesta välityksestäsi! Ystäväsi Szervácz."

Iloitsin näistä riveistä, ne kun todistivat että minä sittenkin olin oikeassa Celiaan nähden. Ärtyneessä mielentilassaan Szervácz oli nähnyt aseman liiaksi synkässä valossa ja kuvaillut eteemme sellaisen naispaholaisen, jommoisia kaikeksi onneksi vaan poikkeuksena on olemassa.

Piroska, jolle illallispöydässä kerroin asian, ei ollut tyytyväinen sen loppusuoritukseen.

– Szervácz pääsi liian helpolla pulasta. Tuo daami olisi saattanut hiukan enemmän piinata häntä.

– Oletpa sinä kostonhimoinen!

– Mitä se ansaitsee, joka kiihoittaa avioliittoa … pyhää avioliittoa … avioliiton pyhyyttä vastaan? – vastasi Piroska kiivaasti. – Mitä ansaitsee, kysyn ma, se, joka kutsuu kunniallisten vaimojen miehiä orjiksi ja löytää onnellisuutta vain siinä, että saattaa vapaasti tyydyttää himojaan moisten naisten parissa? Jos se olisi minusta riippunut, olisin paremmin tanssittanut tuota Szervácziamme … mokomaa miestä, – lisäsi hän katkeralla äänellä.

Aikaa myöten hänkin sentään tyytyi siihen, että kohtalo epäilemättä lievittäviin asianhaaroihin katsoen oli määrännyt ystävällemme vähemmän rangaistuksen kuin mitä hän oli ansainnut, ja ennen pitkää ilahuttava perhetapaus sai meidät unhottamaan kaiken muun tässä maailmassa.

Pikku poikani ristiäisten jälkeisenä päivänä toi postiljooni meille kimpun onnentoivotuskirjeitä, joitten kaikkien sisällys eri toisinteluilla oli se, että uusi kansalainen toteuttaisi kaikki vanhempainsa toiveet hänestä ja tulisi heille iloksi ja kunniaksi sekä heidän vanhuutensa tueksi. Tuo yhtäläinen nuotti alkoi minua ikävystyttää ja aioin jo heittää viimeiset lukematta syrjään, kun yhdessä päällekirjoituksessa tunsin Szerváczin käsialan. Avoimessa kuoressa oli kaksi korttia.

Toisessa seisoi: "Szervácz Kovács ilmoittaa ilolla avioliittonsa rouva Celia Szélin kanssa."

Toisessa: "Celia Szél ilmoittaa ilolla avioliittonsa herra Szervácz Kovácsin kanssa."

* * * * *

Sen jälkeen näin vaan kerran ystäväni; satuimme yht'äkkiä yhteen Lloyd-rakennuksen kulmassa Dorottya-kadun varrella.

– Szervácz! – huudahdin.

Hän joutui aivan hämilleen, rohkeni tuskin katsoa minua silmiin.

– Alfred, kuinka jaksat? Hyvin! Se minua ilahuttaa. Hyvästi! – lausui hän hämillään ja tahtoi paeta.

Minä pidätin häntä:

– Olet siis kuitenkin nainut hänet?

– Se oli velvollisuuteni. Hän rakastaa minua, rakastaa suuresti! – puolustelihe ystäväni, jonka kasvoilla kummastuksekseni keksin muutamia kynsien jälkiä.

Hän huomasi sen.

– Vaimoni kissa raapaisi. Servus!

Ne kissat!