Kitabı oku: «Aumolan emäntä: Novelli», sayfa 2
IV
Pari vuorokautta oli kulunut edellisessä kerrotusta. Esan täytyi lähteä käymään lähimmässä kaupungissa, jossa asiat vaativat hänen viipymään kolme päivää.
Keveästi hyppäsi Esa kärryihin ja nyykäytteli ystävällisesti päätään Helenalle, joka seisoi kartanolla, Valpuri sylissään. Kohta tomupilvi esti Helenaa näkemästä miestään, jonka hänen hyvä oriinsa vei nopeasti eteenpäin.
Sen päivän hetket kuluivat Helenasta varsin hitaasti ja hän oli tyytyväinen, kun puukuorinen seinäkello vihdoin löi 9.
Vielä hetkisen ylhäällä oltuaan, hän asettui levolle. Niittyväki oli 2 peninkulman päässä talosta ja palasi vasta viikon lopussa Aumolaan. Helena äitineen ja lapsensa kanssa olivat siis ainoat asukkaat talossa. Lovisa oli, Helenan pyynnöstä, tullut isolle puolelle makaamaan, samaan kamariin kun Helena ja Valpuri.
Kun varhainen kesäaurinko säteillään valaisi Helenan kasvoja, hän heräsi. Kaikki tuntui hänestä niin rauhalliselta, niin suloiselta, hiljaisuus ympärillä, heleä taivas, jolta aurinko valeli kultiaan ja joen välkkyvä pinta. Ja tuossa hänen vieressään lepäsi hänen "kultasilmänsä" niin rauhallisena, niin hiljaa.
Niin hiljaa, niin hiljaa! Äiti pidättää henkeään, kuullakseen pienen valvattinsa vienon hengenvedon. Hän kuuntelee, kuuntelee, kallistaa päänsä lähelle lapsen muotoa, katselee sitä. Vaan äkkiä hän kavahtaa ylös kumarruksistaan, sitten taas kyyristyy ja nyt sävähtää kuin ukonnuolen lävistämänä. Lapsi on – kuollut!
Helena koettaa huutaa, vaan ääni ei kulje hänen kurkussaan. Vihdoin hän syöksähtää äitinsä luo, riuhtoo häntä käsivarresta ja Lovisa herää, kuullen tyttärensä läpitunkevan hätähuudon: "minä olen tappanut lapseni!"
Lovisa kavahtaa sängystään, katsoo Helenan kauheasta tuskasta vääristyneitä kasvonpiirteitä eikä tahdo uskoa silmiään eikä korviaan. Vihdoin hän ymmärtää, että Helena on maannut lapsensa kuoliaaksi.
"Toinnu, Helena!" sanoi nyt Lovisa. "Tuommoinen onnettomuus, joka nyt on sulle tapahtunut ja jonkakaltaisesta moniaita viikkoja sitten kerroin sinulle, tapahtuu vallan usein".
"Ainoa lapseni! Mitä Esa sanoo! Ja Pilveiset! Ja koko pitäjä! Halvinki vaimo voi mua ylönkatsoa".
"Luota Luojaan", virkkoi Lovisa. "Hänen tahtonsa lie ollut, että lapsen piti kuoleman".
"Mitä tyhjää! Kaikki on mun syyni! Ja miksi tämä onnettomuus mulle on tapahtunut? Olenko minä enemmän syntinen kun moni, jolla on liuta lapsia elossa? Ottakoon julma Jumala munki henkeni, kun lapseni hengen vei. Haa! Minä voin tulla hulluksi, äitini!"
"Älä lapseni herjaa noin", virkkoi Lovisa. "Äläkä noin kaikkea rohkeuttasi menetä. Ehkäpä voidaan tämä ikävä jotenki korjata".
Helena katsoi hajamielin äitiinsä, vaan naurahti sitten katkerasti ja sanoi: "Ei teissä liene tämän vahingon korjaajaa".
"Eipä voida niin tarkoin tietää", virkkoi Lovisa; "ikä järkeä lisää".
"No se on mahdollista, vaan ei teistä niin viisasta ole tullut, että kuolleen herätätte". Viime sanat lausuessaan Helena purskahti itkuun ja puristi pienen ruumiin vasten rintaansa, peittäen sen muodon suudelmilla.
Nähdessään lapsensa epätoivon, Lovisa virkkoi: "Takalon Elsa on köyhä leski ja hänellä olisi kyllin kahdesta lapsesta, vaan hänellä on kolme. Kolmas joutaisi sinulle".
"Minäkö toisen lapsen ottaisin? Ja leskikö hänen antaisi. Ei! ottolapsesta en huoli", virkkoi Helena pudistaen päätään.
"Sinä et minua oikein käsitä. Tuo lapsi on äitinsä ja muiden tietämättä tänne saatava ja tämä kuollut maan povehen kätkettävä. Kuka sitten voi aavistaa, että lapsesi on kuollut?"
Kahdenkymmemen yhden vuotiaalta vaimolta tämmöisessä tilassa ei voi odottaa suurta vastustelemista tuommoista neuvoa vastaan, varsinki kun oma äiti on neuvonantaja.
Helenan silmissä leimahti toivon tuli, hän tarttui äitiään käsivarresta ja sanoi: "Luuletteko asian onnistuvan?"
"Luulenpa kyllä", virkkoi Lovisa.
"Jos sinusta mun pitäisi erota sydänkäpyni!" virkkoi Helena ja taaski itku salpasi häneltä äänen, kun hän katseli hengetöntä lastaan. Sitten, toinnuttuaan, hän lisäsi: "Niin, niin. Esa ei saa tietää mitään asiasta, eivätkä Pilveiset eikä kukaan muu kun te, äiti".
"Sinä siis, tyttäreni, käyt lapsen ottamassa?" virkkoi Lovisa. "Minä kyllä sill'aikaa vartioin tätä pienokaista".
"Niin, minä käyn", sanoi Helena. – "Mutta miten saan hänet pois äidin vallasta?" hän hetken päästä lisäsi.
"Sun täytyy uhrata aikaa siihen", sanoi Lovisa. – "Sun täytyy vaania läheisyydessä niin kauan, kunnes leski menee ulos ja silloin siepata lapsi".
"Minä lähden nyt heti matkalle", virkkoi Helena.
"Tee niin", sanoi Lovisa. "Mutta sun pitää nyt syödä".
"Ruoka ei mulle maistu", virkkoi Helena. Näin sanottuaan, hän teki vähäiset valmistukset matkaa varten.
"Peittäkää kätkyt huivilla", käski hän äitiään. "Jos joku tulee; niin luulee hän Valpurin nukkuvan. Oi nukkuos, armas pienoiseni, maailman myrskyistä ja herää ijankaikkisuuden aamukoitteessa autuaitten seurassa!"
Nyt Helena läksi matkalle. – Hitaasti kului aika Lovisan mielestä. Alinomaa hän katsahti vanhaan puukuoriseen seinäkelloon. Vähinki hasaus teki hänet levottomaksi. Kaikeksi onneksi ei ketään käynyt Aumolassa koko päivänä.
Yksinäisyydessään leski nyt mietiskeli, oliko hän tehnyt oikein, neuvoessaan tytärtään ryöstämään toiselta hänen lapsensa. Vaan monta puollustusta teolleen hän löysi: Helenan haikean surun, häpy, joka häntä muka kohtaisi, ja vieläpä senkin seikan, että tuo ryöstö oli muka hyvä työ leskelle, joka siten pääsisi elättämästä yhtä lasta. Päälle päätteeksi voitiin tuolle leskelle lähettää vähän apuaki hänen köyhyydessään. – Näiden tekosyiden nojassa tuli Lovisan omatunto täysin tyynnytetyksi. Kuinka usea maailmassa samalla tavalla tukehduttaa ijankaikkisen varoittavaa ääntä!
Lovisa, samoinkuin Helena, oli iloissaan siitä, ett'ei Esa ollut kotona onnettomuuden tapahtuessa. Usein ihminen iloitsee siitä, joka on hänelle vahingoksi. Kuinka toisin olisi Helenan tulevaisuus muodostunut, jos Esa nyt olisi ollut kotosalla! Hänen jalo luonteensa olisi helposti antanut anteeksi tuon tapaturman, jonka Helena ensi mielenkiihkossaan kuvaili itselleen rikokseksi ja häpeäksi ja jonka salaamiseen lyhytnäköinen äiti antoi niin kamalan neuvon. Vielä vähemmin kuin Esalla olisi Pilveisillä ollut oikeutta nureksia onnettomuuden johdosta. Ja mitä vihdoin yleisön arveluun tuli, niin Helena, säilyttäessään miehensä luottamuksen ja rakkauden, ei suuresti olisi siitä riippunut.
Ihmiselämässä löytyy käännekohtia, jotka voivat vaikuttaa useain kohtaloon, vaikka näennäisesti koskevat vaan yhtä tai kahta. Tapaturma, josta yllä on mainittu, ei yksin olisi ollut mikään sanottava muutoksen matkaansaaja Aumolan oloissa. Sen johdosta syntynyt päätös ryöstää lapsi oli, koska se toteutui, seuraustensa suhteen suurimmasta merkityksestä, vaikka seuraukset vasta pitkän ajan kuluttua tulivat ilmi.
Vihdoin läheni päivän ruhtinas luoteista taivahan rantaa. Ei Helenaa näkynyt, ei kuulunut. Kaksinkertainen levottomuus vaivasi Lovisaa. Kumpa ei kuollut lapsi olisi häntä sisällä pidättänyt, olisi hän rientänyt Takalon torpan luo tytärtään neuvomaan ja auttamaan. Kerran hän mietti sulkea ovet lukkoon ja lähteä matkalle, vaan joku selittämätön levottomuus tapahtuman johdosta pidätti häntä.
Jättäkäämme nyt Lovisa hänen levottomaan ja ikävöivään mielentilaansa ja rientäkäämme Helenan luo näkemään, miten hänen hankkeensa toimeenpannaan ja miten ne menestyvät.
V
Se mökki, jossa Takalon Elsa asui, oli vanhanlainen, kallellaan oleva, yhdellä ikkunalla, joka oli pari kyynärää korkea. Toinen yliruuduista oli särkynyt ja sen sijaan oli pantu päreistä tehty, joka, jos ei juuri "läpinäkynyt", kuitenkin suunnilleen "lämpymän piti". Mökin kylkeen oli laudoista rakennettu etehisen-tapainen, jonka lattia oli kalteva toiseen suuntaan kuin tuvan lattia.
Helena läheni mökkiä ei suorastaan sen edessä olevan niityn poikki polkutietä, joka sinne johti, vaan läpi metsän, jonka liepeesen mökki oli rakennettu. Varovasti hän astui askeleen eteenpäin, katseli ympärilleen ja etenki mökkiin päin, kuunteli ja sitten rohkesi hän taas astua askeleen. Levottomuus oli hänen poskilleen ajanut punaa, joka vielä enemmän kaunisti hänen viehättävää muotoaan. Tässä astui ikääskuin valon enkeli ensi askeleitaan lankeemuksen tiellä.
Lähellä mökkiä istui kahdeksan vuotias poika ja viisivuotias tyttö, leikitellen kävyillä. Kumpiki olivat niin toimeensa kiintyneet kuin ainoastaan lapset voivat olla, unhottaen kaikki ympärillään. Mökistä kuului lapsen itku.
Tämä itku ei ensinkään ollut Helenan mieleen, sillä hän alkoi penkoa, että leski siten pidätettäisiin sisällä ehkä koko päivän. Päivä oli jo puolissa.
"Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi poika, asettaen isomman kävyn, jolla oli tikuista tehdyt jalat, toisten edelle.
"Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi tytär.
"Sun kellokkaasi on nuppa, vaan katso mun kellokkaallani on sarvet".
Näin sanoen poika pisti kaksi hakoneulaa kellokkaalleen sarviksi.
"Onpa mullaki sarvet", sanoi tytär eli oikeammin sanoen, huusi ja pisti, hänki, hakoneulat kellokkaan – kävyn etupuoleen.
"Eipähän ole", huusi poika ja riisti sarvet tytön kävystä pois.
Nyt tyttö rupesi itkemään ja kun hän huomasi itkun liian vähän kuuluvan, huutamaan. Samassa mökin ovi avattiin ja leski katsoi ulos siitä.
"Taasko sinä Antti Sannaa kiusaat? Älä ole milläsikään; pääset äidin kanssa Torvelaan".
Sanna hypähti ilosta ja alkoi hokea: "minäpä pääsen Torvelaan, minäpä pääsen Torvelaan".
"Äläs, kelpo asia", sanoi Antti näennäisellä kylmäkiskoisuudella. "En sinne tahtoisi päästäkään".
Hetken kuluttua leski avasi oven ja tuli ulos.
"Mene, Antti, kätkyen viereen ja jos pikku Suoma herää, niin liikuttele kätkyttä ja laula, niin ehkä hän nukkuu uudestaan. En viivy kauan kylässä".
Leski otti nyt Sannan mukaansa. Antti mulkoili hetken, jupisten: "Aina minua vahdiksi pannaan" ja meni mökkiin.
"Miten nyt tuon pojan saan ulos?" virkkoi Helena "Hän on käynyt pari kertaa Aumolassa ja tuntee mun".
Oli tosinki arveluttava kysymys, miten poika saataisiin syrjään hetkeksikään, jos ei hän sattumuksesta lähtisi liikkeelle.
Sattumuksen täytyy tässä tulla avuksi.
Helena otti maasta kiven ja heitti sen mökin katolle, jota se kolisten vyöryi alas.
Antti tuli kohta portaille katsomaan, mikä tuon kolinan matkaansai.
"Oletko Matti siellä? Tule sisään. Äiti ei ole kotona", virkkoi Antti.
Ei kuulunut vastausta. Antti läksi jupisten sisään.
Mitä Helenan nyt piti tekemän? Hän muisti voivansa matkia suden, huuhkajan ja karhun ääniä. Hän siis pani toimeen pienet naukujaiset. Antti taas hyökkäsi portaille ja huusi: "älä mua peijaa, Matti. Sinä siellä olet". – Mutta kuunneltuaan hetken noita ääniä, tuli Antti siihen päätökseen, ettei Matti omannut tuommoista monipuolisuutta luontaisen musiikin alalla.
"Tule esiin, vaikka oisit kuka", huusi nyt Antti urhoollisuudella, joka, Helenan ymmärryksestä, oli hyvin laimea.
Mutta kun ei mitään näkynyt, alkoi Antin rohkeus kerrassaan sortua. Hetken epäröityään hän läksi nopeasti astumaan, joka meno kohta muuttui juoksuksi, Torvelaan äitiään käskemään.
Tuskin oli Antti nähtävistä kadonnut, kun Helena hyökkäsi mökkiin, sieppasi lapsen kätkyestä ja kiiruhti metsään.
Pelästynyt lapsi heräsi ja alkoi huutaa. Helena ei uskaltanut pysähtyä, ennenkun oli saapunut pitkän matkan päähän torpasta, jolloin hän hengästyneenä istahti ja koetti saada lasta asettumaan. Lapsi vaikeni hetkeksi ja Helena taas jatkoi matkansa. Hänen kätensä rupesivat väsymyksestä hermottumaan; hiki vuoti hänen otsaltaan. Hän vaelsi syrjäteitä ja onnellisesti hän karttoi kaikki ihmiset, jotka sinä iltana olivat liikkeellä.
Kesä-illan hämärässä siinti jo tuolla etäällä Aumola. Vielä moniaita hetkiä ja hengästyneenä sekä hiestyneenä ja tomuttuneena laski Helena lapsen Lovisan syliin ja vaipui aivan väsyneenä tuolille.
Kotvan aikaa parkui tulokas, vaan asettui vihdoin ja nukkui. Silloin Helena otti oman lapsensa, kääri sen valkeaan liinaan ja pani pienen ruumiin arkkuseen.
"Lienee parasta heti viedä tämä kirkkomaalle?" kysyi Helena äidiltään.
"Tietysti", sanoi Lovisa. "Se on välttämätöntä".
Helena otti arkkusen kainaloonsa ja läksi astumaan kirkkomaalle. Vapisevalla kädellä hän avasi sen portin ja astuttuaan kuolleiden valtakuntaan, hän laski kalliin kantamuksensa maahan ja alkoi pienellä lapiolla kaivaa maata vähän syrjässä kirkkomaan portista.
"Lapsi parka", Helena jupisi, "ilman papin siunauksetta minä sun lasken maan povehen, vaan mun siunaukseni on ainaki yhtä harras kuin jonkun papin. Sinä viaton ruusunen, joka ennen aikaasi lakastuit, sun tiesi vie sun ikuisen valon lähtehille, vaan minä, poloinen, vaellan syvän synnin liejussa. Oi, jospa sun haudan tuolla puolen edes etäältä nähdä saisin!"
Helena kaivoi, kunnes oli ehtinyt 2 kyynärän syvyydelle. Hiki tippui hänen otsaltaan. Hän polveusi nyt arkkusen viereen, luki pienen rukouksen ja laski sitten arkun hautaan. Seisottuaan hetken, kädet ristissä haudan edessä, hän vihdoin läksi hiljaa astumaan kotia päin.
Kaksi renkiä oli samana iltana tullut kotia niityltä, toinen korjauttamaan viikatteen terää, joka oli mennyt poikki, sepän luona, toinen parannuttamaan käärmeen pistosta erään tietäjän luona. Varhain seuraavana aamuna he taas palasivat niitylle.
Viikon viime päivänä tuli Esa kotia. Kuinka iloinen hän oli, sulkiessaan syliinsä lapsen, jonka isä ei hän ollutkaan! Valpuri, n: o 2 (tätäki lasta kutsuttiin Valpuriksi) oli hyvin edellisen näköön, niinkuin, sivumennen sanoen, lapset siinä ijässä ovatki. Pienellä vainajalla oli ollut luoma oikeassa olkapäässä, jota merkkiä Esa jonkun ajan kuluttua, kun ryöstettyä lasta kylvetettiin, kaipasi. Lovisa selitti asian niin, että hän eräällä syövällä nesteellä oli kolme iltaa peräkanaa kuutaman valossa voidellut merkkiä, erään noidan neuvosta, ja luoma oli kadonnut. Esa ei tätä pitänyt mahdottomana; hän tosin ei uskonut noitien taitoa aivan suureksi, vaan arveli tuolla nesteellä mahdollisesti olleen tuommoisen voiman. Sen enempää ei Esa sitä asiata ajatellut, hänellä kun ei ollut mitään syytä epäillä nähneensä eri lapsen palattuaan kuin sen, minkä hän mennessään oli nähnyt.
Lovisa ja Helena olivat nyt täysin rauhoitetut. Ei kukaan ollut nähnyt Helenaa hänen ryöstöretkellään ja siis oli varmaa, ettei sen retken johdosta mitään kulkupuheita syntyisi. Jonkunlaiset omantunnon vaivat hiukan vaivasivat kahta vaimonpuolta, vaan ne saatiin kyllä korjatuiksi. Olivathan murhe ja häpy poistetut, olihan tavallaan armeliasuuden työ tehty tuota leskiparkaa kohtaan!
VI
Ken voi kuvailla onnettoman lesken kauhistusta, kun hän palattuaan huomaa kätkyen tyhjänä? Poikansa selitystä villipetojen ääntelemisestä, jota hän alussa ei ollut korviinsa ottanut, alkoi hän nyt pitää uskottavana. Hän mieli torua poikaansa siitä, kun tämä oli noin huolimattomasti jättänyt pienen sisarensa tuommoisen vaaran saaliiksi, vaan muistaessaan pojan lapsuuden ja siitä riippuvan herkkämielisyyden, ei hän voinut poikaansa sen enemmän torua. Hän koetti hiljaisesti alistua Luojan salliman onnettomuuden alle. Mutta haikea kaipaus asui hänen rinnassaan.
Niin autiolta tuntui pieni tupa, kun sen pienin asukas oli viety pois! Eikä aikakaan tahtonut ottaa kuluakseen lesken mielestä! Ensi päivä ryöstön jälkeen oli kokonainen ijankaikkisuus.
Jos vertaamme leskeä Helenaan, tämän ollessa samanlaisessa tilassa, nimittäin lapsensa menettäneenä, niin huomaamme näiden kahden vaimon välillä suuren eroituksen. Leski, joka oli enemmän pehmeäluontoinen, voi helpommin alistua koetuksen alle, varsinki kun hän ei koko elinaikanaan ollut mitään sanottavaa sallimuksen suosiota nauttinut.
Helena taas, joka koko elinaikansa oli viettänyt onnen päiväpaisteessa, syytti malttamattomuudessaan korkeinta olentoa onnettomuutensa matkaansaajaksi.
Kolmantena päivänä jälkeen ryöstön, kun leski istui tuvassaan eikä ikävissään voinut mihinkään toimeen ryhtyä, näki hän, akkunan läpi katsoessaan, vieraan tulevan polkua myöten hänen mökkiään kohden. Kun tulija oli lähemmäksi saapunut, tunsi leski Aumolan Lovisan.
Tämä selitti käyneensä läheisessä talossa ja poikenneensa tänne, kun tiesi, mikä onnettomuus täällä oli tapahtunut.
"Älä tuota onnettomuutta liioin mielelle pane", lohdutti Lovisa leskeä. "Onhan sulla elossa kaksi lasta. Vähillä varoillasi olisi sun ehkä työlästä elättää useampia kuin sinulla nyt on".
"Kummallista on tuo puhe", sanoi leski. "Kysyykö äidin rakkaus sitä, riittävätkö varat elättämään lasta, joka kerran on maailmaan tullut?" Näin puhuen, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Niin, niin, sun surusi helposti tajuan. Miehesi kuoli puoliko vuotta sitten?" jatkoi Lovisa, johtaen puheen toiselle tolalle.
"Sen surun haavat alkoivat jo arpeutua, niin tuli tämä haikea suru. Oi kamalaa, kun pieni lemmittyni villipetojen saaliiksi joutui".
"Onko näillä seuduin viime aikoikin liikkunut villipetoja?" kysyi Lovisa.
"Ei ensinkään ole heistä mitään kuulunut, vaan tuskin olisikaan tämä onnettomuus voinut tapahtua, jos heistä olisi ennakolta mitään vihiä ollut", virkkoi leski.
"Niin, se on luultavaa", virkkoi Lovisa. "Mutta kyllä sinun täytyy pitää tätä kamalaa tapausta Jumalan sallimana. Siten parhaiten voit lohduttaa itseäsi".
"Tietysti", sanoi leski. "Kyllähän se on totta, että viime talvena susi oli ryöstänyt lapsen Eskarin torpasta, joka on tämän metsän takana. Sitä en muistanut äsken. Niin, niin! Kyllähän minä pidän tätäki tapausta Herran sallimana ja siinä uskossa minä löydän lohdutuksen".
"Sulla on totisen kristillisen mieliala", sanoi Lovisa. "Suo mun sulle myötätuntoisuuteni osoitteeksi antaa tämä vähäinen rahasumma".
Avaten kukkaronsa, Lovisa otti sieltä setelin ja laski sen lesken kouraan.
"Te olette enkeli", huudahti leski, "joka noin surkuttelette kohtaloani, jonka ei luulisi niin syrjäistä liikuttavan. Mutta Herra herättää joskus armeliaisuutta niissäki, joilta ei sitä arvaa odottaa".
Leski ei arvannut, kuinka pistävältä loppuosa hänen puheestaan kuului Lovisan korviin. Tämä päätti nyt lähteä matkalle kotiin, sanoi jäähyvästin leskelle ja käski hänen elää hyvässä toivossa, luvaten vastaki auttaa pienoisella raha-avulla. Leski tuosta jalomielisyydestä kyyneleitä vuodattamaan, siunaten senki seitsemän kertaa Lovisaa ja kun tämä vihdoin lausui, että hän oli täällä Helenan tahdosta, niin leski alkoi ylistää tätä, sanoen aina uskoneensa, että Helena oli Jumalan lapsi.
Kun Lovisa tuli kotiinsa, uteli Helena matkasta ja kuuli suurella tyytyväisyydellä, että leski oli niin alistunut kovan kohtalonsa alle eikä vähintäkään epäluuloa kantanut.
Jonkun päivän kuluttua sai Esaki kuulla tuosta lapsenryöstöstä. Hän jotenki kummasteli villipetojen rohkeutta, vaan kun ei mitään muuta selitystä lapsen katoamiseen löytynyt eikä kuulunut ja kun pojan sanottiin kuulleen metsäpetojen ääniä, niin Esa luuli niinkuin muutki.
Pilveisten emäntää tyydytti varsinki se seikka, ettei tuo ryöstetty lapsi ollut se, jota hänen Hannunsa tulevaisuudessa saisi vaimokseen kutsua!
Oltuaan vähän aikaa kulkupuheena, vaipui tämäki merkillinen tapaus ja puheet siitä Unholan syvyyteen, jonne kaikki senkaltaiset puheet vihdoin joutuvat.
Samana iltana kun Helena ryösti lapsen, tapahtui Pilveisten perheessä muuan kohtaus, josta tässä lyhykäisesti kerromme, koska se hyvin kuvaa perheen sisällisiä oloja.
Sofia oli nimittäin nuhdellut Tapania, tiesi monettako kertaa, siitä, että Tapani oli ollut vailla sekä rakkautta, että tavallista kohteliaisuutta Aumolassa silloin, kun ei hän ollut ruvennut kertomaan unestaan, vaan oli pakoittanut Sofian kertomaan toisten unia. Ensin Tapani koetti selvetä asiasta siivolla, vaan vihdoin hänen malttinsa loppui.
Kun siis Sofia lausui, ettei miehellään ollut rohkeutta, niin Tapani tuiskasi: "Oli mulla kerran liiaksiki rohkeutta, nimittäin silloin, kun otin sun akakseni".
"Niinkö luulet ukkoseni?" sanoi Sofia ja loi häneen kellertävät silmänsä. "Minä taas luulen, että ellen oisi sua puolittain vetänyt luokseni, emme nyt olisi toistemme hupina".
"Luuletko sulla olevan niin suuren vetovoiman?" virkkoi Tapani ja läksi samalla ovesta ulos sekä rupesi juoksemaan erästä niittyä kohden, jossa niittyväki lopetteli työtään.
Sofia, joka niittyväen joukossa tiesi olevan muutaman tyttären, jota vastaan hän oli oppinut tuntemaan kummallista vastahakoisuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että tytär oli kaunis Tapanin ja monen muun mielestä, ryntäsi nyt arvoisan puolisonsa jälkeen ylläpitääkseen tuota vetovoimaa, josta juuri oli puhunut.
"Julkeatko, hävytön, jättää vaimosi yksin, juostaksesi keveä kenkäisten piikojen jälessä?" läähätti Sofia. "Seuraa mua heti, tai, Jumal' avita, lähden rovastin luo ensin ja nimismiehen luo sitten".
"Äläpä puhele", virkkoi Tapani. "Kun piiat ovat täällä melkein yhdessä kohti, niin en juokse heidän jälessä. Tahdoin vaan näyttää, että mulla on rohkeutta."
Näin sanoen hän kietoi kätensä tuon pelättävän piian vyötäryksen ympäri, vaan samassa Sofia ryntäsi hänen päälleen, silpasi häntä kahdesti poskelle ja kynsi tytärtä, että veri juoksi.
"Ei tappelua", huusi muuan renki, vaan toinen huusi: "annan heidän tapella".
"Olisin hetkisen täällä huvitellut", virkkoi Tapani, "sillä kyllähän kotona kerkeää huvitella. Vaan minä olen nainut mies, siis: hy-väs-ti maa-il-ma".
Viime sanat lausuessaan hän levitti kätensä ja kumartui. Sitten hän lausui: "Minä olen valmis kuin uhrinauta".
Nyt pariskunta läksi kotiaan astumaan, niittyväen nauraessa.
"Tämä läksy olkoon sulle opetukseksi", sanoi Tapani. "Älä mua vasta ärsytä! Kun minä saan vihan mieleeni, ei se pian siitä lähde".
"Selkääsi sun pitäisi saada joka päivä!" huusi Sofia. "Oi, minkä ristin sinusta sain!" – Vihasta hän rupesi itkemään.
Kun Tapani näki vaimonsa heltyneen, katosi kaikki hänen vihansa. Sovinnolliset sanat rupesivat soimaan ja puolen tunnin kuluttua oli taas hyvä sopu valloillaan tässä pariskunnassa.
Useoita täänkaltaisia kohtauksia seurasi. Ne olivat hyvin samaan "tyyliin", pait että sovinto vuosi vuodelta alkoi tulla jotakuinki hankalaksi ja hölläksi.
