Kitabı oku: «Aumolan emäntä: Novelli», sayfa 4

XI

Viikon päivät olivat kuluneet kuoleman tapauksesta peijaisiin.

Peijaispäivänä kello viisi iltapäivällä alkoi vieraita saapua Aumolaan. Keltaisessa reessä, vanha savakka valjaissa, tuli Pilveisten väki. Sen jälestä nähtiin rovastin vaimonsa kera tuleskelevan kuomireessä, komea karhuntalja takana riippuen, säveä ruuna edessä. Useita isäntiä emäntineen nähtiin sitten, mitkä komeammilla hevosilla, mitkä yksinkertaisemmilla. Ja vihdoin saapui nimismiehen mainio juoksija, Priapus (tiesi, miten se lie saanut niin omituisen nimen!) ja reessä istui nimismies ja hänen lihava rouvansa. – Vaikka kuulun hevosystäväin yhtiöön, tunnen, että minussa tarvitsisi olla jotaki Pindarontapaista, voidakseni kyllin ylistää tuota oivallista oritta, joka oli juossut radan kolme kertaa 6 minutissa 6 sekunnissa. Olkoon siis yksinkertaisin ylistykseni lausuttu sinulle, joka kaimojesi sekaan voit lukea linnunpeloittajia Roomalaisten yrttitarhoissa!

Arvokkaimmat vieraat asettuivat kamareihin oikealla puolen porstuaa.

Siellä istuivat rovasti, nimismies, lukkari, Tapani, sekä Torvelan ja Luopion isännät ja Esa toisessa kamarissa; ja heidän vaimonsa toisessa.

Pirtin takaisissa kamareissa oleskeli nuorempi väki ja siellä olivat myös Valpuri ja Hannu.

"Mitä vallesmannille tarjottiin kilpa-ajoissa tuosta oriista?" kysyi Torvela, joka akkunasta silmäili hevosia kartanolla ja tiesi, että hevosasiat olivat arvoisan nimismiehen A ja O.

"Yhdeksänsataa markkaa", vastasi pitkä, hoikka, punatukkainen nimismies, petolinnunsilmillään tuijottaen kysyjään.

"Ettekö myöneet siihen hintaan!" virkkoi suloisella silmän iskulla Luopion isäntä.

"Siihen hintaan? Olisinpa silloin hullu ollut", virkkoi nimismies, "kun ajattelen mitä juoksijalla voidaan saada". Sytytettyään sikarin, hän jatkoi: "Jaakosta, joka sittemmin oli siitto-oriina ja jonka jälkeläisiä olivat mainiot Ampiainen ja Veikko, saatiin 4,500 markkaa. Se sai sitä paitsi pääkaupunginpalkinnon, 1,000 mk, kruunun palkinnon, 500 ja Hämeenlinnan palkinnon, 500 mk. Summa summarum 6,500 markkaa. Sanoo kuusituhatta viisisataa! Hevoseni on nyt paraillaan 6 vuotias, jota pidetään parhaan voiman ikänä paikottain, vaikka 8. vuosi vasta lienee kukoistuksen aika hevosilla, ainaki Suomessa. Katsokaa tuota hevostani! Sen voima on takaosassa eikä etuosassa, niinkuin vetäjällä. Eikä sen häntä ole kuin saranoilla, joka olisi varman huonouden merkki. Väli, polvesta kavioon on lyhempi kuin polvesta vatsan alaosaan. Niin aina oikealla juoksijalla on. Kaiken tämän johdosta minä sanon, etten paljoa alle kahdesta tuhannesta ai'o myydä Priapustani".

Läsnäolevaiset näyttivät täysin vakuutetuilta yllämainitusta ansioluettelosta ja tyhjensivät kahvikuppinsa miettivällä katsannolla. Rovastin muodossa ilmestyi kuitenki kohta joku tyytymättömyyden merkki ja hän lausui vihdoin, sytytettyään paperiliuskalla pitkäletkuisen piipun: "Hevonen on jalo eläin, vaan kilpa-ajot ovat paholaisen keksintöjä. Mitä todistaa se rautainen marhaminta, joka reen pohjalla romisee. Jos se kielin voisi kertoa näkönsä, niin eläinrääkkäys, yhtä julma kuin milloinkaan ennen, tulisi tunnetuksi".

"Minä en kiusaa Priapusta", ärähti nimismies. "Ei ole rautamarhaminta sen selkää kosketellut sinä ilmoisna ikänä".

"No, no, en suinkaan sitä ole sanonut", jatkoi rovasti. "Vaan moni rääkkää hevosiaan, saadakseen nuo pari, kolme tai neljä sataa markkaa ja kunnian tulla mailmalle julistetuksi semmoisena miehenä, jota hevonen on kunniaan kohottanut. Semmoinen hevoskunnia ei ole suuresta arvosta".

"Minä en halua väitellä asiasta veljen kanssa, joka ei ole hevosmies", vastasi nimismies kopeasti.

"Jumalalle kiitos en toki ole hevosmies", virkkoi rovasti.

"Ja voidaan isänmaa saada kohoamaan sivistyksessä muutoinki kun hevosvoimilla", hän jatkoi.

Läsnäolevat hyvin kummastuivat, kun Priapus samassa hirnui kartanolla, ikääskun olisi se kuullut rovastin puheen. Nimismies tämän johdosta lausui: "Priapus pani vastalauseensa".

Naisten huoneessa oli puheenaine vaihteleva. Nimismiehen rouva puhui miehensä yskästä, joka oli arveluttavan kova, varsinki yöllä. Torvelan emäntä (joka kuului erääsen nykyaikana tunnettuun lahkoon) arveli, että kunki tulee ajatella mitä tietä hän vaeltaapi, leveääkö, vai kaitaista ja lisäsi, moniaat kun hymyilivät, että se asia koski kaikkiin. Luopion emäntä väitti laihuuden vähemmän vaaralliseksi kuin lihavuuden, jonka arvelun nimismiehen rouva jätti arvoonsa. Rovastin rouva mainitsi nyt sanasen kerjäläisten paljoudesta sinä vuonna ja niiden kiittämättömyydestä, lisäten, ettei heitä suinkaan kiitoksen vuoksi autettu. Nimismiehen rouva sanoi, etteivät kaikki, jotka köyhäksi sanovat itsensä, olekaan köyhiä, jonka Luopion emäntä vakuutti aivan todeksi, vaan Torvelan emäntä kielsi, sanoen, että me kaikki olemme hengellisesti köyhiä (jota ei rovastin rouva ollut puheellaan kieltänytkään).

Nimismiehen rouva lähestyi Luopion emäntää ja kuiskasi hänelle: "Onko emäntä kuullut mitään uutta?"

Luopion emäntä, joka oman lauseensa mukaan ei koskaan tiennyt mistään mitään, sanoi hiljaa: "En, en. – No, mitä on tapahtunut?"

"Hm", jupisi nimismiehen rouva. – "Kyllä kaiketi te olette kuulleet Takalon Elsasta jotaki".

"Takalon Elsasta? En tämän taivaallista", vakuutti Luopion emäntä, lyöden kädellään puuskaan.

"En tahdo täällä kertoa asiasta, joka koskee tämän talon väkeä", virkkoi nimismiehen rouva hiljaa. "Vaan kuulustelkaa Takalon Elsalta asiata, niin kyllä meillä Edvardin päivillä tulevalla viikolla nostetaan kysymys siitä seikasta". Vielä hiljempaa hän lisäsi: "Aumolan emäntä kantaa päätään liian pystyssä ja lukee itsensä rouvien veroiseksi, niinkuin hän äsken muutamassa tilaisuudessa oli sanonutkin".

"Niin, niin, minä sen kyllä uskon", virkkoi hiljaa Luopion emäntä.

"Kyllä minä kuulustelen Takalon Elsalta".

Helenan terävä silmä huomasi jotaki nimismiehen rouvan käytöksessä, joka ei oikein ollut hänestä mieleen. Vaan kun nimismiehen rouva, haudalta palattua, ja Aumolan vierasvaraisuutta nautittuaan muiden kanssa, lopussa muistutti sydämmellisellä äänellä Edvardin päivistä, niin Helenan epäluulo osaksi katosi. Kaikki erosivat sitten, oivallisen illallisaterian syötyään, peijaistalosta, ajatuksissaan ylistäen peijaisien pitäjiä, vaan hyvin vähän muistellen häntä, jonka maahanpaniaisia oli vietetty.

XII

Kello kolme jälkeen puolenpäivän nähtiin Aumolan akkunoista savakan, keltainen reki perässään, lähenevän taloa. Pilveiset tulivat näin hyvään aikaan, että hyvissä ajoin kerittäisiin nimipäiville, jotka, niinkuin kaikenlaiset ajan vietot maalla, alkoivat paljoa varemmin kuin kaupungissa.

Kello 1/2 4 lähti Aumolan kartanolta kaksi hevosta alas joelle. Keli oli oivallinen. Kun puoli tuntia oli ajettu, käännyttiin maalle ja kohottiin korkeaa mäkeä nimismiehen taloon. Kolme pikku Pilveistä oli jo vieraiden re'issä saapuneet nimipäivätaloon ennen vanhempiaan.

Kohtelias nimismies, pitkäletkuinen piippu hampaissa, tuli avopäin pihalle vieraita vastaanottamaan. Kohta ilmestyi myös nimismiehen lihava rouva vastaanottaman tulijoita. Kun tultiin sisälle, nähtiin salissa jo moniaita vieraita ja nimismiehen poika Herpertti, joka oli kotona käymässä pääsiäisluvalla, koska sinä vuonna pääsiäinen oli niin varhain kuin olla voi. Hän oli lyseolainen, viidennellä luokalla. Tyttäret Josefina, Selma, Emma ja Martta seisoivat myös salissa, odotellen tuttaviaan isänsä nimipäiville.

Vieraita saapui ehtimiseen. Pastori Fidén, tunnettu hajamielisyydestään ja oivallisesta musiikkitaidostaan, tuli vaimonsa ja lastensa kera. Hän oli Aumolan peijaisten aikana sairastanut. Hänen vanhin tyttärensä, Maria, oli kaunis ja iloinen tyttö, joka oli sytyttänyt Herpertin sydämmessä liekin, "joka ei koskaan sammuisi" (Herpertin lausunnon mukaan). Tämän neitosen kunniaksi oli Herpertti tunteittensa ahdistuksesta kirjoittanut neljä runopätkää ja yhden suorasanaisen kappaleen, joista hän tulen jumalalle oli uhrannut ensimainitut, jota hän sitten katui, kun hän, tarkemmin mietittyään, ei halunnut lähestyä neitosta suorasanaisella kirjoituksella.

Kohta saapui myös rovasti rouvineen ja lapsineen sekä Torvelan ja Luopion perhe.

Miehenpuoliset vieraat asettuivat nyt toiseen kamariin ja vaimonpuoliset toiseen. Nuoriso jäi saliin, jossa pastorin Mari lauloi pianon säestäessä erään romansin, joka pakoitti Herpertin menemään ulos laulun jälestä; siellä hän vannoi kalliin valan, jonka ainoastaan ulkohuoneet kuulivat: elää – tai – jos tarvittiin – kuolla Marin edestä.

Herrain kamarissa selitteli nimismies, kuinka eräs Pietarilainen oli käynyt Priapusta katsomassa ja tarjonnut siitä 1,500 markkaa. Nimismies oli vakuutettu, että venäläinen kohottaisi vielä 300, niin hän möisi rakkaan hevosensa, jota hän rakasti kuin omaa lastansa.

Tähän Pilveisen Tapani huomautti, että hevosta voi rakastaa enemmänki kuin ihmistä, johon lauseesen nimismies suuresti mieltyi.

Sill'aikaa kun näitä kysymyksiä keskusteltiin miehenpuolien joukossa, oli vaimoihmisten puhe kääntynyt tolalle, joka paljoa lähemmin kuuluu aineesemme.

"Elsilässä käydessäni kuulin puhuttavan tapauksesta, joka on niin kummallinen, etten koskaan ole kuullut mitään sen kaltaista", sanoi nimismiehen rouva.

"No mitä sitten?" kysyivät useat.

"Sanotaan Takalon Elsan olleen hävittömän Aumolan emännälle. Mutta siinä ehkä ei ole perääkään. Vaan mitä sanoo Aumolan emäntä?"

"Kertokaa ensin mitä olette kuulleet, niin minä sanon, kuinka suuri osa siitä on totta", sanoi Helena terävänlaisesti.

"Jos joku mulle sanoisi niinkuin Takalon Elsan sanotaan puhuneen teille, Helena; jos joku sanoisi: 'Herpertti ei ole lapsesi', niin minä merkitseisin hänen, joka niin sanoisi, että elinaikansa muistaisi", virkkoi nimismiehen rouva.

"Ettäkö Valpuri ei olisi Helenan lapsi!" sanoi Luopion emäntä, joka juuri miehensä kanssa saapui vieraiksi. "No, Herran nimessä: kenenkä lapsi hän sitte olisi?"

"Tietysti lesken", sanoi nimismiehen rouva, "jos leskeä uskotaan".

"Jonka lapsen metsänpedot veivät", virkkoi Luopion emäntä.

"Mitä te horisette?" sanoi nyt rovastin rouva. "Kaikkia te viitsitte puhua, Leskihän on vähän nöyräpäinen ja semmoisen väitteet eivät paljon merkitse".

"Hän on hyvin selväjärkinen, silloin kun minun kanssani puhuu", virkkoi kiihkeästi Luopion emäntä, joka pelkäsi, että tämä jännittävä huhu raukeaisi sikseen. "Onko emäntä häntä puhutellut?" kysyi nimismiehen rouva hiljaa. "Valitettavasti en ole saanut häntä tavata", virkkoi hiljaa Luopion emäntä. "Mutta kuulkaamme, mitä Helena sanoo", hän lisäsi ääneen.

"Niin, Helena kyllä voipi selittää asian", virkkoi nimismiehen rouva.

"Parasta on, että tuommoiset juorut saadaan selville".

Kaikkien silmät kääntyivät Helenaan, joka kokosi kaiken voimansa, ettei näyttäisi levottomalta. Hän lausui nyt:

"Joka haluaa uskoa lesken puheita, hän niitä uskokoon. Meidän talosta on leski kahdesti ajettu pois ja toisella kerralla hän oli säikäyttämäisillään Valpurin kuoliaaksi ja käytti itsensä kuin hullu. Semmoisen puheet pysykööt arvossaan ja vaativat vähintäänki jotain todistamista, jos mieli niitä korviin ottaa".

"Aivan niin minäki sanon", virkkoi rovastin rouva. "Todistakoon leski puheensa ensin, sitten häntä voidaan kuulla".

Esa, joka oli kuullut puheen loppuosan, tuli ovelle ja sanoi: "Lesken puheisin ei ole ensinkään luottamista. Minä pidän suorastaan loukkauksena, että vaimoni kunniaa epäillään".

"Tietysti ei epäilläkään", huudahti Luopion emäntä ja nimismiehen rouva myös vakuutti, että kysymys oli nostettu juuri sitä varten, että puhdistettaisiin Helena kaikesta epäluulosta.

Esan välitys oli toiselta puolen Helenasta hyvin mieleen, toiselta puolen se taas veti toisessa kamarissa olevien huomion asiaan, jota ei Helena olisi suonut.

Kaikeksi onneksi nyt salissa syntyi melu, koska siellä, rinkitanssia tanssiessa, muuan pariskunta lankesi lattialle.

Tämän tapauksen jälestä pastorin Mari meni kamariin ja kumarsi Tapanille, joka täten tuli vedetyksi tanssin kuiluihin. Sofia kohta huomasi, että miehensä oli joutunut nuorten pariin, vaan luuli hänen sinne käskemättä menneen, josta hänen levottomuutensa lisääntyi. Tyttäret, jotka tunsivat Pilveisten kotielämän, osoittivat ilkeyksillään Tapanille mitä suurinta kohteliaisuutta ja Sofia päätti kohta että Tapani saisi kuulla kotiripityksen kaiken tämän johdosta, johon hän oli niin syytön. Tavallinen kohteliaisuus esti nyt kamareissa olevia jatkamasta arveluitaan lapsen ryöstön suhteen. Vaan Helenan sydän tunsi kipeästi, että hän tuskin oli voinut täydellisesti puhdistaa itsensä läsnäolevien silmissä. Koko sen illan huvi oli jäänyt häneltä tarkkaamatta ja hän toivoi pääsevänsä rauhaan omaistensa luo.

Kun vihdoin nuoriso oli kerennyt illan kaikki lystit läpi, ruvettiin hyvästiä jättämään. Suurella mielenkarvaudella ajatteli Herpertti, että tuskin koko pääsiäisluvalla enään oltaisiin näin lukuisasti yhdessä, vaan hän lohdutteli itseään sillä, että hän kyllä liikkuisi muutamissa paikoin, joissa joku toinenki liikkuisi.

Kohta kajahteli kulkusten ja tiukujen helinä kevät-yön hiljaisuudessa ja tunnin parin kuluttua olivat melkein kaikki sinä iltana ko'ossa olleet vaipuneet unen helmoihin.

Tultuaan kotia sulki Helena Valpurin rintaansa vasten, ikäänkuin peljäten, että tämä häneltä temmattaisiin pois.

"Sinulla on varmaanki, lapseni, ollut rattoisa ilta", sanoi Helena, "ja siinä tapauksessa minäki olen tyytyväinen, sillä sun ilosi on myös minun iloni".

"Rakas äiti", sanoi Valpuri. "Parhaiten viihdyn minä kotona isän ja äidin seurassa".

"Kiitetty ole Jumala, joka minulle olet suonut niin onnellisen kodin", lausui Helena sydämensä syvyydestä.

Valpurin vastauksessa äidilleen ei ollut mitään teeskentelemistä, johon nuori neito ei ensinkään ollut tottunut. Se vastaus yksinkertaisuudessaan ilmoitti paljon; se ilmoitti, että nuorta sydäntä on vaikea taivuttaa rakastamaan jotaki määrättyä henkilöä, vaikka semmoinen taipuminen vanhemmissa ihmisissä, joissa järki suureksi osaksi voi hallita sydäntä, ei ole juuri harvinainen.

XIII

Pienoisessa mökissään istui Takalon Elsa kangaspuitten ääressä. Hän koetti kutomalla ansaita sen, minkä hän ylläpitämiseensä tarvitsi.

Surut, nuo ihmismuodon armottomat vanhentajat, olivat lesken muotoon piirtäneet katoamattomat merkkinsä. Kun häneltä hänen ainoa lapsensa ryöstettiin, oli hän itkenyt viikkokaudet, yötä päivää. Ja nyt, kun hän oli kuullut, että hänen kauan kaivattu lapsensa eli terveennä ja onnellisena eikä leskellä näyttänyt olevan mitään toivoa näyttää toteen, että Valpuri oli hänen lapsensa, nyt hän taas joutui kuumeentapaiseen levottomuuteen, joka valvotti häntä öisin ja teki hänen päivänsä ikäviksi, niin että hän yöllä toivoi päivän tulevan ja päivällä taas ikävöi yötä, yötä, jolloin ei hän nähnyt kaikenlaisia esineitä, jotka muistuttivat häntä lapsestaan.

Mielikuvituksissaan hän alinomaa ajatteli, mitä hänen rakas lapsensa kullaki hetkellä toimi ja missä hän liikkui. Kun äiti kyynelsilmin luki yön pitkät hetket, iloitsi hän samassa, että hänen valvottinsa, hänen rakas tyttärensä, toivon mukaan saisi nauttia unen virvoittavaa voimaa.

Teräväjärkisempiki ihminen kuin leski olisi ollut saamaton, koettaessaan todistaa omistusoikeuttaan Valpuriin. Kuollut oli Aumolan vanha emäntä, se ainoa, jonka ilmoitus olisi voinut olla jostaki merkityksestä asiassa, vaikka seki todistus olisi ollut la'in edessä vaillinainen.

Leski nousi ylös kangaispuitten äärestä, otti seinään lyödyltä laudalta virsikirjan ja rupesi veisaamaan yhtä virttä. Vaan kun itku uhkasi häneltä äänen salvata, niin hän lopetti tuon koetuksensa.

"Oi Jumala, älä johdata minua kiusaukseen!" huokasi leski. "Älä minua ylitse voimani koettele! Jos ei se ole todellinen etuni, että saan lapseni takaisin, niin tapahtukoon Sinun tahtos. Mutta vuodata kärsimystä sydämmeeni, ett'en epätoivoon joudu".

Hän silmäili nyt akkunasta luontoa, jota aurinko jo osaksi oli herättänyt sen talvi-unesta. Siellä täällä näkyi pilviä ja aurinko niiden alaa alinomaa lisäsi. Leskessä heräsi halu, hetkeksi unhottaakseen huolensa, lähteä hakemaan jotaki seuraa.

Hän puki siis yllensä vähän lisää siihen, mitä hänellä oli, ja läksi astumaan Luopion taloon.

Luopion emäntä otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut joutanut käydä Elsalta tiedustelemassa tuota mieltä jännittävää asiaa Valpurin suhteen ja totta sanoen ei ollut oikein tahtonutkaan, sillä se olisi mahdollisesti ollut hänen arvollensa alentavaista käydä köyhän lesken mökissä.

"Mitäs Elsalle kuuluu?" alotti emäntä puheen. "Onko mikään huoli mieltä rasittanut, koska ulkomuoto näyttää niin alakuloiselta?"

"Minä tulin tänne keventämään sydäntäni. Se on nääntymäisillään surusta. Oma lapseni elää enkä saa häntä tyköni, en saa häntä edes lapsekseni kutsuakaan".

"Mitä kuulen?" huudahti Luopion emäntä. "Onko siis mitä perää siinä kulkupuheessa, että Valpuri olisi lapsesi?"

"Jumala tuntee, etten minä siinä asiassa valhettele", sanoi leski ja rupesi itkemään.

"No, mutta tietysti sinulle pitää oikeus tapahtuman", virkkoi Luopion emäntä. "Sehän on hirveätä, ettei saa omistaa omaa lastansa. Voinethan jotenkin todistaa Valpurin olevan sinun lapsesi?"

"Sitä en voi todistaa ja ainoa, joka sen minulle on sanonut, Aumolan vanha emäntä, on kuollut".

"Asia on hyvin merkillinen ja arveluttava", virkkoi Luopion emäntä, joka alkoi peljätä, että hän ehkä liiaksi rohkaiseisi leskeä. "Ja Lovisa sanoi kuinka tuosta ryöstöstä?"

"Hän sanoi, että Aumolan nuori emäntä oli maannut kuoliaaksi lapsensa ja sitten ryösti multa lapsen".

"Kuka ryösti?"

"Nuori emäntä", vastasi Elsa.

"Tuo siveä, arvossa pidetty Helena", huudahti Luopion emäntä. "Kuka voisi aavistaa semmoisia tapahtuvan? Mutta nyt minä olen kuullut niin paljo, että luulen voivani ryhtyä asiaan ja minä takaan, että jos minä rupean sitä ajamaan. – Kas tuollapa tulee vieraita. Älkäämme puhuko mitään kellekään tästä keskustelusta. Minä voin parhaiten toimia kaikkien tietämättä".

"Jumala teitä siunatkoon", virkkoi Elsa. Samassa ovi avattiin ja Valpuri astui sisään.

Ilohuudolla hypähti Elsa pystöön ja juoksi Valpuria kohden, vaan tämä väistyi pelvosta huudahtaen.

"Tule rintaani vasten lepäämään, siitä poistamaan surun monivuotista routaa", huudahti Elsa.

"Vaimo-parka!" virkkoi Valpuri. "Miksi noin minua hyväilet? olemmehan melkein oudot toisillemme".

"Sinä et ole minulle outo, joskin minä sinulle. Äidin sydän tuntee lapsensa".

Valpuri katsahti oveen päin, josta Hannu tuli sisään.

"Usko minua lapseni", virkkoi Elsa. "Minä olen äitisi".

Valpuri pudisti surullisesti päätään.

"Tuossa nyt lienee se houraava leski, josta olen kuullut puhuttavan", sanoi Hannu ivaavalla äänellä. "Tulevainen anoppini!"

"Sinun anopiksesi en tahdo tulla, Pilveisten Hannu", virkkoi Elsa.

"Se on kyllä selvintä", sanoi Hannu. "Minä pelkään että me tappelisimme ainaki kerran vuorokaudessa eli 365 kertaa vuodessa".

"Älä mielipuolta viihdi ärsyttää", sanoi Valpuri hiljaa Hannulle.

Elsa kuuli tuon sanan: mielipuoli. "En ole mikään mielipuoli. Oi taivaan tekijä, miksi minua hulluksi sanotaan!" hän huudahti ja katsoi tuskallisesti Valpuriin.

"Me olemme asialla", virkkoi Hannu Luopion emännälle. "Aumolan isäntä pani ostamaan niitä kahta viikatetta, jotka kuuluvat teiltä liikenevän".

"Istukaa nyt hyvät ystävät, niin käyn puodissa ne noutamassa", sanoi Luopion emäntä.

"Emme halua istua nyt", sanoi Hannu; "lesken seurassa emme viihdy.

Jääkää hyvästi vastaiseksi, anoppini!"

Näin sanoen hän otti Valpuria käsivarresta kiinni ja talutti hänet ulos. Leski jäi yksin huoneesen. Huoaten hänki läksi ulos ja rupesi nyt astuskelemaan kotiapäin, katsomattakaan niihin, jotka niin hänen tunteitaan olivat katkeroittaneet.

"Minä surkuttelen suuresti leskiparkaa", virkkoi Valpuri. "Hän on selvästi mielen viassa ja kaipaa lastaan. En ymmärrä, miten hän minua lapsekseen luulee".

"Tuommoisten ajatusten juoksua ei voi ymmärtää", sanoi Luopion emäntä. "Valpuri hänen lapsensa! Silloin on peipponen korpin poika. Mutta tulkaa, ystäväni, nyt sisälle, minä tahdon välttämättömästi teille tarjota kahvia".

"Nyt tuonne sopii mennä", sanoi Hannu, "kun anoppi on poissa. Tule Valpuri!"

Luopion emäntä selitti nyt, että leski koetti häntäki seoittaa tuohon ikävään hourelmaan, vaan "kuinka selväjärkinen voi ryhtyä semmoisiin asioihin?" lisäsi hän.

"Kun ette ajaneet lesken ulos?" sanoi Hannu.

"Minä tahdoin vähän kuulla hänen lorujaan, vaan olin jo kyllästymäisilläni, kun te hyvät ystävät, mun pelastitte tuon raukan houreista", virkkoi emäntä.

Kun vieraat hetken olivat istuneet, jättivät he hyvästi Luopion emännälle. Heidän mentyä hän jupisi itsekseen: "Leski voi olla oikeassa, vaan niinkauan kun ei hän voi mitään todistaa, niin kauan vaatii tavallinen järkevyys, ett'en häntä mitenkään puolla. Siitä syntyisi kaikenlaista hankaluutta".