Kitabı oku: «Aumolan emäntä: Novelli», sayfa 8

XXVI

Toista viikkoa oli jo kulunut siitä, kun Helena oli lähtenyt Aumolasta. Hän sairasti keuhkokuumetta. Kovat tuskat vaivasivat häntä hengittäessänsä. Hän makasi enimmiten houreissa ja heikkoni heikkonemistaan. – Tohtoria ei Helenan vartija, koska sairas oli sen nimenomaan kieltänyt, ollut hakenut, vaan hän koetti kaikenlaisilla lämmityskeinoilla saada kipeän tuskat lievitetyiksi, joka keino valitettavasti ei tuottanut apua.

Oli pyhäaamu. Vaimonpuoli, jonka luona Helena sairasti, oli hetkeksi mennyt kaupungille. – Helena lepäsi kyljellään, tuijottaen seinään, jota aurinko valasi. Hän oli äsken selvennyt houreista, kummallisesta uinailusta. Oli muka ollut Valpurin häät Aumolassa. Kaikki olivat niin ystävällisiä Helenalle ja vihillä oltuaan Valpuri lankesi hänen kaulaansa ja Esa tuli ja syleili häntä ja sanoi: olethan toki sinä jäljellä, kun Valpuri viedään meiltä. Ja illalla mentiin rantaan saattamaan vastanaineita virran yli. Helena oli astuvinaan venheesen ja venhe lykättiin maalta. Ilta-aurinko valaisi joen pintaa ja rannalla seisovia, jotka eivät paikoiltaan liikkuneet. Helena koetti huutaa heille, vaan samassa oli pilkkosen pimeä hänen ympärillään, ankarat aallot pauhasivat venheen ympärillä. Harmaapartainen mies, jonka kasvoja joku näkymätön valon lähde valasi, piti perää ja kun Helena häneltä kuiskaten kysyi: "mihin viet minut?" niin tuo kolkko peränpitäjä vastasi: "sinne, josta ei kukaan kuolevainen ole palannut".

Polttava jano vaivasi Helenaa, vaan ei ollut mitään juotavaa häntä lähellä. Hän kasteli huuliaan kielellään, josta ei ollut suurta apua.

Nyt kajahteli kirkon kellon ääni hänen korviinsa. Ne hetket hänen kuluneesta elämästään, jolloin hän niin huoletonna oli kuullut kellojen kutsuvaa ääntä, kulkivat hänen sielunsa silmäin ohitse. Tällä kertaa oli niiden äänessä merkillisempi sointu kuin koskaan ennen. Se oli kuin ankara kutsumus toisesta maailmasta.

Nyt vaikeni kellon ääni. "Oi, missähän viipyy tuo vaimonpuoli?" valitti Helena itsekseen.

Tauti toimitti tuhotyötään sairaassa. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän makasi silmät puoleksi ummessa ja katseli ovea, jota nyt päiväpaiste valasi.

Kuinka? Oliko se näky, jonka Helena nyt näki, todellinen tai oliko se kuumeen matkaansaama mielikuvitus vaan? Ovi hiljaa aukeni ja kynnyksellä, auringon valossa, seisoi suloinen olento, silmäillen sanomattomalla hellyydellä tuskan uhria vuoteella. Oliko se taivaan enkeli, joka tuli tarjoomaan lohdutuksen virvoittavaa maljaa nääntyvälle sairaalle?

Seuraavalla hetkellä makasi tuo ilmestys polvillaan Helenan sängyn vieressä ja virkkoi nyyhkien: "äiti".

Autuaallinen hymy kirkasti Helenan kasvoja, hänen kuullessaan tuon kallihin sanan.

Samassa ovi avattiin vielä kerran ja hoitajansa seurassa näki Helena miehensä, kalpeana ja horjuen, astuvan sisään. Sanaakaan hiiskumatta Esa vaipui tuolille ja peitti käsillään muotonsa.

"Oi, äiti, äiti", sanoi Valpuri nyyhkien, "teidän pitää parata. Minä en muutakaan Aumolasta, vaan pysyn aina teidän läheisyydessänne".

"Ole huoleti, lapseni", virkkoi hiljaa Helena. "Minä paranen. Te ette siis minua ylönkatso?"

Esa astui vuoteen luo ja sanoi hiljaa: "Voitko anteeksi antaa minun pikaisuuteni?"

"Sydämestäni", kuiskaa Helena. Hän osoitti tahtovansa juoda. Kun hän oli vähän huuliaan kastellut, vaipui hän aivan voimatonna vuoteelle ja ummisti silmänsä.

Näin hän makasi hetken aikaa.

"Eikö täällä ole käynyt ketään tohtoria?" kysyi Esa hiljaa vaimonpuolelta.

"Hän kielsi ketään noutamasta", virkkoi vaimonpuoli. "Hän sanoi tahtovansa kuolla".

Samassa Helena avasi silmänsä. Ne olivat niin kirkkaat, etteivät Esa ja Valpuri koskaan olleet niitä semmoisina nähneet. Helena katsoi ylöspäin jonkun aikaa, sitten väristys pudisti häntä, hän hengähti pari kertaa ja sielu jätti maallisen majansa.

Alakuloisina astuivat Esa ja Valpuri ulos tästä surun majasta. Edellinen meni heti puusepän luo, jolta hän tilasi ruumiin arkun. Sitten he koettivat viettää pyhäpäivää, joka heistä tuntui niin pitkältä, osittain vainajan majatalossa, osittain läheisellä kirkkomaalla. Kaupunkilaisten seurassa eivät he ensinkään viihtyneet. – Maanantaina oli Esa liikkeellä tekemässä kaikenlaisia ostoksia peijaisia varten. Vihdoin tiistaina, puolen päivän seudussa, päästiin lähtemään kotia vainajan kanssa. Palausmatka tapahtui venheellä. Esa istui miettiväisen näköisenä arkun toisessa päässä, Valpuri, kyyneleitä vuodattaen, toisessa. Edellinen punnitsi ajatuksissaan niitä tapauksia, jotka olivat tämän loppukohtauksen matkaansaattaneet. Vaikka hän ymmärsi, että vainaja itse oli pääsyynä tähän asiain menoon, niin hän samassa tuli ajattelemaan, että rakkaus häneen ja Valpuriin oli ollut vaikuttimena onnettomuuteen, mutta että tuo rakkaus oli ollut itsekästä laatua ja siis itsessään kantoi tuomionsa.

Mutta samassa hän myös lohdutuksekseen huomasi, että tästä kamalasti sovitetusta syystä jotkut onnellisuudenkin siemenet olivat itäneet. Valpuri oli saanut huolellisemman kasvatuksen kuin hän oman äitinsä luona olisi voinut saada. Ja tuo luonnoton side Hannun ja Valpurin välillä oli kuin itsestään rauennut, kun leski oli tunnustettu Valpurin äidiksi.

Kun vihdoin oli saavuttu Aumolan rantaan, kannettiin ruumiin arkku talosta tulleiden palvelijain avulla aittaan. Takalon Elsa seisoi kyynelsilmin aitan ovella ja näki, kuinka hänen kilvoittelijansa oli väistynyt elämän levottomuudesta ja jättänyt hänet toiveittensa täyteen nautintoon.

Saman päivän aamuna, jolloin Helenan maalliset jäännökset tuotiin Aumolaan, oli Silpon Lauri lähtenyt venheellä yli joen, päissään, niinkuin hän tavallisesti viime aikaan aina oli. Varomattomasti liikkuen venheessä keskellä jokea, oli hän paistikkaan pudonnut virtaan. Muuan mies oli hänen huomannut kolmasti kohottavan kättään, kun hän nousi veden kalvoon ja sitten katoavan, ennenkuin apua saatiin hänelle. Häntä lähdettiin kekseillä urkkimaan ja vielä samana päivänä illalla hän löydettiin ja tuotiin venheessä Aumolan rantaan, josta hän sitten vietiin suoraan kirkkomaalle, tohtorin tutkittavaksi.

XXVII

Aumolan aitassa seisoi ruumiinarkku kannetonna (siellä ei ollut rottia eikä hiiriä) ja kaikki, jotka pyysivät, saivat nähdä vainajaa. Useita köyhiä saapui aitan ovelle vielä viime kertaa näkemään tuota armelijasta emäntää. Tämä näky hyvin ilahutti Esaa. Enemmän ja enemmän hälvenivät Helenan heikkoudet hänen mielestään ja yhä kirkkaampana hymyili häntä vastaan vainajan kuva haudan toiselta puolen.

Samassa kun suru Helenan kohtalon johdosta valtasi Valpurin, alkoi hänessä herätä kaikenlaisia outoja ajatuksia ja tunteita sen johdosta, että hän nyt oli vapaa liitostaan Hannun kanssa. Löytyipä toinenkin kertomuksemme henkilöistä, jonka ajatukset ja toiveet jotenkin muuttuivat, hänen kuullessaan uutisen puretusta kihlauksesta. Niinkuin lukija arvaa, tämä henkilö oli Juho.

Vastustamaton voima veti nyt hänet Aumolaan. Mitä hän saisi asiaksi? Katsoa ruumista? Olipa se asia niin ja näin. Tarjoutua auttamaan peijaishommissa? Vielä huonommin. Tai pyytää lainaksi jotakin kirjaa tai sanomalehtiä? – Hm! – Ja samassa mainita, noin sivumennen, että aika oli tuntunut ikävältä? Sopikohan tuota ilmoittaa? – Pääasia oli, että lähteä piti.

Juho juoksi mökkiinsä, sillä hän oli maannut ruohokossa lähellä kotiaan ja rupesi siistimään itseään.

"No – oh?" kysyi hänen äitinsä, joka puhui harvaan ja ikäänkuin korottamalla joka tavuun. "Mihin nyt?"

"Aumolaan", vastasi Juho niin välinpitämättömästi kuin mahdollista.

"Aumolaan!" kertoi Josefina – niin oli Juhon äidin nimi. "Se ylpeyden pesä, jossa sinun jo piennä kiellettiin käymästä! Kyllä siinä toisenviikollisessa käynnissäsikin olisi jo kyllin".

"Minulla on sinne asiaa", sanoi Juho, "ja minä ai'on nyt mennä sinne".

Viime sanat lausuttiin erittäin painolla.

Nyt Juho riensi ulos ovesta ja oli menemäisillään päätään myöten, niin kiiru oli hänellä.

Mikä oli syynä siihen, että Juho nyt oli paljoa epäilevämpi liikunnossaan ja ajatuksissaan, kuin silloin, jolloin hän viimme kerran oli käynyt Aumolassa? Se oli toivo, joka nyt oli herännyt hänen rinnassaan, toivo, saada mahdollisesti omakseen lapsuutensa tuttavan. Ja toisaalta epäilys, olisiko mahdollisesti joku muu pitäjään nuorista miehistä siinä suhteessa etukynnessä.

Tultuaan pihalle näki Juho pirtintakaisessa kamarin akkunassa Valpurin suopeat kasvot. Nuori neitonen on aina viehättävä akkunassa. Juho tunsi, kuinka hänen vasemmassa rintapuoliskossaan jonkunmoinen mullistus tapahtui tämän nä'yn johdosta.

Hän hengähti syvään, sillä oli ikäänkuin ilmaa olisi puuttunut hänen keuhkoiltaan, laski sitte oikean kätensä lukon päälle, väänsi sitä, ja oli kohta kulkenut läpi pirtin kamariin.

Juho oli usein yksinäisyydessään ajatellut, mitä kauniita puheita hän pitäisi nuoren tytön edessä, johon hän rakastuisi, kuinka hänen puheensa sujuisi erinomaisesti ja kuinka kaikki asianhaarat olisivat taipuvaiset edistämään hänen luvallista yritystään.

Ja nyt, kun hän seisoi Valpurin edessä, ei ollut ajattelemistakaan pitää mitään puheita, vaan mikä pahempi, hän ei saanut sanaakaan suustaan pitkään aikaan. Hän olisi mieluisemmin tahtonut musertua koneen rattaiden välissä kuin esiintyä tämmöisenä töllerönä.

"Onko isäsi kotona?" kysyi hän vihdoin ja katui kohta kysyneensä niin tyhmästi, kosk'ei hänellä ollut asiaa Esalle.

"Hän tulee kohta", virkkoi Valpuri ja katsoi ylös ompelutyöstään.

Ei hän muistanut käskeä Juhoa istumaankaan, vaan tämä istui toki käskemättä.

Kumpikin oli tytymätön ja istui ääneti. Hetki kului hetken perästä ja kumpikin luki mielikarvauden ja mieltymyksen sekaisilla tunteilla kiitäviä silmänräpäyksiä, mieltymys salaisen aavistuksen johdosta, että toisen tuskat ja toivot olivat toisenkin.

Vihdoin Juho lopetti äänettömyyden. "Pyytäisin jotakin kirjaa täältä lainaksi – aika kuluu hupaisemmin kirjan ääressä".

"Katsele tuolta kirjahyllyltä", sanoi Valpuri, "ja valitse".

Juho silmäili kirjoja ja otti yhden.

"Yhden vaan", sanoi Valpuri. "Etkö halua useampia?"

Samassa hän tuli ajatelleeksi, että Juho pikemmin tulisi vaihtamaan kirjoja, kun vaan yhden otti ja oli jotenkin tytymätön kysymykseensä.

"En ehkä kerkeä enempää lukea, sillä minun tulee kohta palata työasemalleni", virkkoi Juho.

"Niinkö vähän aikaa täällä saat eli – haluat viipyä?" virkkoi Valpuri, katsellen alas ompeluunsa.

"Kun lähdin tänne, arvelin sen ajan olevan kyllin pitkän. Olisihan tehtaan isäntä suonut minulle enemmänkin loma-aikaa, kun olisin arvannut pyytää".

"Ja milloin vasta tulet tänne – kotiisi käymään?" virkkoi Valpuri, luoden silmänsä Juhoon. "Äidillesi varmaanki tulee hyvin ikävä, niinkuin hänellä on ollut ennenkin".

"Hänelle tulee kyllä ikävä minua", sanoi Juho. – "On se kuitenki lohdutus, (niin itsekäs on ihminen), että joku meitä ikävöipi". Hetken päästä hän virkkoi: "Oletko sinä, Valpuri, koskaan ketään ikävöinyt?"

"En juuri".

"Et Hannuakaan?"

"Hän ei ollut minusta niin kauan erotettukaan, että häntä olisin kerennyt ikävöidä".

"Kerennyt", sanoi Juho elävästi. – "Niin, niin, minä ymmärrän. – Kummallinen tunne on ikävä. Ikävöidä ei voine aina samalla tavalla. Toivoton ikävä lie kauhein tuska mikä löytyy, vaan toivova ikävä – kun tiedetään tai uskotaan että se, jota ikävöimme, myös meitä ikävöipi, – se lienee suloinen tuska".

Nyt kuului askeleita pirtistä ja kohta astui Esa sisään. Väsyneen näköisenä hän heittäytyi tuolille.

"Voipiko isä pahoin?" kysyi Valpuri katsoen levottomasti Esaan.

"Minäkö? En", vastasi Esa, ikäänkuin heräten mietteistään.

"Ajattelinhan vaan mennyttä aikaa. – Mutta nyt tahdon ajatella tulevaisuutta, kun teidät näen, sillä nuoruus herättää ajatuksia tulevaisuudesta".

Esa rupesi nyt Juhon kanssa puhelemaan kaikenlaisista asioista. Ommellessaan kuunteli Valpuri joka sanan ja katsahti silloin tällöin isäänsä ja nuoreen mieheen. Eivätkä Juhonkaan silmäykset olleet mielihyvällä viipymättä nuoren neitosen suopeasta muodosta.

Kun kohta alkoi olla puolisen aika, jätti Juho hyvästin Esalle ja Valpurille ja edellinen kehoitti sanalla, jälkimäinen jollakin sanomattomalla tavalla, (jonka ainoastaan asianomaiset ymmärtävät), "ei unhottaa" naapuritaloa. Unhottaa! Montakohan vuorokauden 86,400 sekunnista hän voi olla ajattelematta Aumolaa? Unissakin hänen ajatuksensa enin siellä asuivat tästä lähtien.

XXVIII

Luokaamme nyt silmäys Pilveisten oloihin, joissa suuri muutos kihlauksen rikkomisen kautta tapahtui.

Tapanilta oli työhalu tykkänään kadonnut. Hän kuljeskeli pitäjäällä, istuskeli tuntikaudet kussakin paikassa ja antoi Sofian ainoastaan yöseuduin eikä aina silloinkaan nähdä puolisoaan. Sofian luulevaisuus kiihtyi kiihtymistään ja parantaakseen pahaa mieltään eli, niinkuin hän itse sanoi, terveyttään, hän rupesi turvaamaan rohtoihin, joita ei lääkäri määrää, nimittäin väkeviin juomiin. Samanlaiseen terveyden vahvistamiseen myös Hannu oli tottunut, vaikka hän suoraan sanoi nauttivansa väkeviä ma'un ja hyvän tuulen vuoksi, vaan ei rohtoina. Usein nähtiin Hannun päiväsydännä hoipertelevan Rankisen muorin mökistä ulos. Hän taisteli kenenkä kanssa sai; milloin voitti, milloin sai selkäänsä.

Eräänä päivänä puolisen seuduissa tuli Tapani kotiinsa. Hän näytti tytyväisemmältä kuin moneen aikaan. Vaan Sofian tämä tytyväisyys ei ensinkään ollut mieleen, koska hän ajatteli jonkun naisen matkaansaaneen sen.

"Kuinka mamma jaksaa?" virkkoi Tapani, istuen penkille.

"Mikäpä minun on jaksaessa", sanoi Sofia kärtyisästi. "Mutta kuinka sinä jaksat juosta kuin koira ympäri kylää ja kuinka kehtaat sitä tehdä, sen haluaisin tietää".

"Älä pane, mamma, pahaksesi, että – "

"Minä panen pahakseni, että saan tehdä työtä kuin orja, ja sinä vaan laukkaat".

"Entä poikanne?"

"Entä poikanne? Kuuluuko se tähän? Hän liikkuu murheesta vaan, mutta sinä iloitset, kun kaikki käy nurin", virkkoi Sofia ja löi kapustalla pöytään.

Samassa Hannu astui sisään.

"Onko mamma pahalla tuulella?" kysäsi hän, "koska kapusta kajahtelee".

Sofia rupesi itkemään. "Oi tätä kurjuutta!" hän huudahti ja heittäytyi penkille istumaan.

"Kuinka?" ärjäsi Hannu. "Isä on taaskin teitä pahoin kohdellut, sen arvaan. Vai kuinka?"

"Sopiiko sinun noin puhua minusta ja minulle?" virkkoi Tapani.

"Sopii hyvinkin", sanoi Hannu. "Miksi olisin teille kiitollisuuden velassa? Siitäkö, että olen tähän kurjaan mailmaan tullut, jossa kaikki käy nurin? Ei, kiitollisuudesta ei ole kysymystä".

"Kaunis poika!" huokasi Tapani.

"En ole erittäin kaunis, vaan voimia minulla on. Tulepa, isä, koettamaan voimia".

Hän tarttui Tapanin kaulustaan ja heitti hänet lattialle.

"Poika, poika, päästä minut!" huusi Tapani.

"Koettakaa nousta!" virkkoi Hannu. "Koettakaapa!"

"Sofia, Sofia", huusi Tapani. "Auta minua!"

"Ponnistelkaa nyt vähän", virkkoi Sofia. "Isä ja poika! Kaksi on yhden herra, sanoi sontiainen, kun seiväspariin lensi".

"Kunhan ylös pääsen, niin kautta Jumalan, muistatte tämän teon", huusi Tapani.

"Joko minä teitä kolautan päähän, ett'ette nousekaan?" sanoi Hannu.

"Älkää liioin suuta käyttäkö!"

Askeleita kuului nyt ulkoa ja se teki lopun tästä arveluttavasta asemasta, jonka seuraus olisi voinut olla hyvinkin kamala. Viinapäissään Hannu helposti olisi voinut tappaa isänsä.

Kaksi Hannun ikäistä nuorta miestä tuli ovesta sisään etsimään seuraansa häntä. He olivat Hannun juomatovereita.

Isä ja poika olivat nousseet lattialta. Tapani oli vihasta kalpea, hänen huulensa värisivät.

"Tule poikaseni, meidän seuraamme", virkkoi toinen tulleista.

"Olemme lyöneet vetoa, kumpiko meistä ennen kuolee ja nyt juomme sen vedon".

"Hahhaa!" nauroi Hannu. "Kuka sitten vedon maksaa?"

"Se, joka enemmän aikaa elää", naurahti Aappo, joka äsken oli puhunut. "Ja pelkäänpä minun ikäni olevan pitemmäksi mitatun kuin Matin. Kolme hallia viinaa on veto. Tule Hannu!"

"Minä lähden vaikka Kaliforniaan", virkkoi Hannu ja, avaten oven, lauloi:

 
"Oi noita aikoja entisii, oi surun aikoja näitä,
Kun minun täytyypi muistella noita Pukkilan Jaskan häitä".
 

Kun Hannu toveriensa kera oli mennyt, heittäytyi Tapani pitkäkseen sänkyyn.

Sofia pistäytyi vähän ulkona korjaamassa terveyttään, tuli sitten sisälle ja lausui Tapanille: "Minä olin äsken vähän huonolla tuulella ja lienen sinua loukannut. Älä sitä enää muista".

Tapani ei vastannut mitään.

"Hannukin oli vähän nokkaantunut ja vimmapäinen. Noin isäänsä kohdella ei ole sopivaa".

Tapani oli edelleen ääneti.

"Mitä ajattelet, ukkoni? Kuulet kaiketi puheeni".

"Mitä putelin suusta lähtee, siihen ei ole luottamista", sanoi Tapani. "Minä en unhota sanaasi: Isä ja poika. Toivon vaan vielä saavani sanoa sinulle: Äiti ja poika!"

"Sano, sano, sano heti. Saat sen sanoa, rakas mieheni. Lohduta mielesi sillä lauseella: äiti ja poika!"

Tapani kääntyi seinää kohden eikä vastannut sen enempää arvoisan puolisonsa puheihin. Tämä, hetken supistuaan miehelleen, läksi vihdoin portaille, johon hän istui raitistuttamaan itseään. Ilma oli helteinen. Vaskenkarvainen pilvimuuri kohosi vastatuuleen, ennustaen ukonilmaa. Hiljaisuus vallitsi ympäristössä. Lapset tulivat toinen toisensa jälestä kotiinsa leikkipaikoiltaan, tuntien ett'ei nyt ollut hyvä olla ulkona.

XXIX

Jyräyksiä alkoi kuulua, ensin etäämpää taivaanrannan läheisyydestä, vaan kohta lähempää ja taajempaan, aina ankarampia, aina tiheämpäin leimausten seuraamina. Sofia oli lapsineen mennyt tupaan, jossa Tapani kuorsasi. Tupa pimeni niin, ett'eivät sisällä olevat oikein toisiaan erottaneet. Nyt taivahan akkunat aukenivat ja vettä alkoi tulla oikein holvaamalla. Tapani heräsi raju-ilman johdosta. Moniaat lapsista vetäytyivät lähelle häntä, toiset lähelle Sofiaa.

Nyt kauhea leimaus valasi taivahan ja jyräys seurasi sitä kintereillä, rymisyttäen avaruutta niin, että olisi voinut luulla sen halkeavan. Samassa tuvan ovi repäistiin auki ikäänkuin vihurin voimalla ja kuoleman kalpeana, avopäin, silmät tuijottaen kamalasti eteensä, syöksyi Hannu sisään.

"Minä olen hukassa!" huusi hän. "Kätkekää minut heti!"

"Jumala auttakoon!" huusi Sofia.

"Minua ei nyt Jumala auta, vaan te, äiti, piiloittakaa minut johonkin – vaikka maan alle. Minua tullaan hakemaan!"

"Mihin, mihin sinut kätken? Oi, mitä olet sitte tehnyt?"

"Kellariin, laarin alle! Tulkaa heti!" virkkoi Hannu.

Sofia otti seinältä kellarin avaimen ja läksi poikansa kanssa kellariin.

Kellarissa oli kaksi ovea. Sisä-oven sisäpuolella, lähellä kattoa, oli seinässä syvänne, jossa oli pidetty pottuvasuja. Sofia otti vasut alas ja Hannu kiipesi sinne. Se paikka oli aivan pimeässä, kun ovikin oli auki.

"Menkäät nyt sisälle ja varoittakaa muita siellä mitään minusta tietämästä. Tulevana yönä päästäkää minut ulos; minä lähden matkustamaan", virkkoi Hannu.

"Mitä olet tehnyt?" kysyi Sofia levottomasti.

"Kyllä sen kuulette kohta. Menkää nyt sisälle", virkkoi Hannu.

Sofia sulki huo'aten kellarin ja meni sisälle. Ukonilma oli nyt melkoisesti asettunut.

Sofia kielsi lapsia ilmoittamasta mitään heidän veljestään, ja istui sitten tuolille levottomana odottamaan mitä seuraisi. Kaksi miestä tuli nyt pihalle. He katselivat ympärilleen ja menivät sitte sisään. Toinen heistä oli kyytirättäri.

"Missä on poikanne?" kysyi jälkimäinen Sofialta.

"Poikaniko?" virkkoi tämä, kummastuen muka.

"Niin, sanokaa te mulle, missä hän on".

"Hän läksi kahden tuttavansa kanssa täältä äsken. Onko hänelle mitään tapahtunut?"

"Älkää häntä piilottako", sanoi rättäri. "Ilmoittakaa heti, mihin hänen olette kätkeneet?"

"Kätkeneet!" naurahti Sofia. "Hakekaa läpi koko talon".

Miehet silmäilivät tupaa.

"Täällä hän ei ole", sanoi rättäri. "Suokaa anteeksi, että käymme ulkohuoneissakin. Se tapahtuu la'in nimessä".

"Hyvin mielellänne suon teidän la'in nimessä hakea ulkoa ja sisää", sanoi Sofia ja seurasi miehiä ulos.

Lapset tulivat kartanonpuoleiseen akkunaan katsomaan mitä seuraisi.

Miehet hakivat nyt lakasta eli ullakosta, tallista, navetasta, kellarista y.m., mutta Hannua ei löydetty.

"Lempo vieköön", mutisi rättäri; "mihin se konna on kerennyt luiskahtaa? Kyllä tieto hänestä jo on pantu menemään pitkin maantietä, niin että hän kyllä siellä nipistetään".

"Olemmeko nyt katsoneet läpi kaikki paikat?" kysyi toinen mies rättäriltä.

"Olemme kaiketi", virkkoi toinen.

"Lähtekäämme sitte pois", jatkoi kysyjä haukotellen.

Silloin tuvan akkuna avattiin, Tapani katsoi ulos ja huusi: "Poikani on kellarissa, sisäoven lähellä, katonrajassa. – Ja nyt Sofia minä sanon sinulle: äiti ja poika!" Samassa Sofia heilautti kellarin avaimen kädestään niin kauas kuin jaksoi. Se putosi jokeen.

"Vai niin, jopa sinä, akka, olet meille valhetellut!" sanoi rättäri ankarasti. "Kyllä me tuon oven au'omme".

"Kelpaapa koettaa", sanoi Sofia.

Rättäri meni nyt tuvan akkunan edustalle ja käski Tapanin lähteä hakemaan avainta tai käydä tirkkoja sepältä. "Me vartioimme sill'aikaa ovea", lisäsi hän.

Sofian haukkuessa häntä, lähti hän matkalle ja palasi jonkun ajan kuluttua tirkkojen kanssa, jotka oli käynyt Leiviskän Sakarilta noutamassa.

"Kaunis kunnia!" huusi Sofia. "Isä jättää poikansa oikeuden valtaan!"

"Älä sinä puhu kunniasta, mamma; meidän kesken se ei tule kysymykseen", sanoi Tapani katkerasti.

"Minun poikani olisi minun tänään ehkä tappanut ja sinä vaan nauroit.

Nyt on teidän vuoronne".

Samassa kellarin ovi avattiin tirkan avulla.

"Tule ulos, kunnoton sikiö!" huusi Tapani ovelta. – Ei kuulunut mitään kellarista. —

"Astutko ulos?" huusi Tapani, jonka kiukku muuttui raivoksi, "tai, Jumal' auta, noudan luodikkoni ja pamautan kalloosi! Kyllä minä tiedän, mihin tähtään".

Nyt kuului liikkuminen kellarista ja kohta astui Hannu ulos kalpeana, seisahtui rättärin eteen, ojensi kätensä ja sanoi: "sitokaa!"

Sofian huulilta kuului kamala huuto ja hän kaatui tainnotonna kellarin eteen. —

"Mitäs poikani on tehnyt?" kysyi Tapani rättäriltä.

"Hän löi muutamaa juomatoveriansa – Laikkalan Aappoa – liian kovasti sattui käymään – poika ei sen enempää noussut".

"Hän olisi joutanut nousemaan", virkkoi Hannu, "mutta muuan toinen, joka tänään oli allani, olisi sen iskun ansainnut. Ymmärrättehän, isä".

"Viekää pois tuo kurja", sanoi Tapani.

Miehet lähtivät Hannun kanssa. Sofia kohotti päätään, nousi polvilleen, ojensi kätensä ja huusi: "Minun poikani, sydämeni pakahtuu surusta!"