Kitabı oku: «Aumolan emäntä: Novelli», sayfa 7

XXII

Varhain aamulla nousi Valpuri ja meni portaille istumaan. Hän oli aamulla herätessään niin katkerasti kaivannut häntä, joka joka aamu niin ystävällisesti oli hänelle hyvää huomenta lausunut ja kyyneleitä vuodattanut, muistellessaan menneitä aikoja. Viileä ilma ulkona raitistutti Valpurin raskasta päätä ja hän odotti nyt levotonna kahden äitinsä tuloa, sillä olihan Esa käskenyt lesken tulla Aumolaan noutamaan lastansa ja tästä myös antanut tiedon Valpurille. Kujalla näki hän nyt Helenan tulevan. Hän aikoi syöstä häntä vastaan, vaan joku outo tunne pidätti hänet paikallaan.

Katkeralla tunteella näki Helena Valpurin istuvan paikoillaan. "Olisko hänkin jo muuttunut?" jupisi Helena ja saapui kohta kartanolle.

Hän meni portaille päin. Valpuri nousi samassa ja Helena katseli häntä tarkoin.

"Sinä olet itkenyt!" virkkoi vastatullut, jonka tottunut silmä huomasi vähimmätkin muutokset Valpurin muodossa.

"Ette sitä voi kummastella tämmöisessä tilassa", sanoi Valpuri, katsoen ujostellen äitiinsä.

"Onko sinua nuhdeltu tai koeteltu pakoittaa minusta luopumaan?" kysyi Helena.

"Ei", sanoi Valpuri, joka pelkäsi lisätä mitään sanoihinsa.

"No, Jumalan kiitos, sitten olet minun", virkkoi Helena ja toivon tuli leimahti hänen silmissään. "Ja onko Esa muuttanut ajatustaan lesken suhteen; vaatiiko hän että sinun pitäisi lähteä lesken luo?"

"Ell'ei hän yöllä ole ajatustaan muuttanut, niin hän vaatii minua menemään", virkkoi Valpuri.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Helena. "Me pakenemme vaikka Amerikaan ja tulemme kyllä toimeen".

Kovassa sielun tuskassa seisoi nuori tytär Helenan edessä. Hän katseli hellyydellä ja säälillä noita kalliita kasvoja, joista vieläkin toivo loisti, ja hän ajatteli minkä musertavan vaikutuksen hänen sanansa teki.

"Koetan hänelle niin varovasti kuin mahdollista, ilmoittaa päätökseni", mietti Valpuri.

"Rakas kasvattajani", sanoi hän, "eivät mitkään maalliset myrskyt ole voineet vähentää rakkauttani teihin. Kuitenkin minun velvollisuuteni on osoittaa lapsellista rakkautta häntä kohtaan, joka on oikea äitini. Vaikka hän on köyhä, ottaa hän minut niin mielellään luokseen ja minä tyydyn vähempiinkin oloihin, kun oikeus niin vaatii. Kun minä siten täytän oikeuden vaatimukset, niin teidän, joita vieläkin vanhempinani rakastan muistella, välinne paranee ja minä puolestani pidän suurimpana ilonani usein saada tulla käymään luonanne".

Viimmeiset sanat lausuessaan Valpuri purskahti itkemään. Helena nousi.

Kuolon kalpeus peitti hänen kasvonsa. "Olenko teitä loukannut, niin Jumalan nimessä antakaa minulle anteeksi", virkkoi Valpuri rukoillen.

"Oletko minua loukannut!" kertoi Helena ivallisesti. "Sydänvereni sinä noilla sanoilla panet vuotamaan! Minä onneton olento olen toivonut, ett'et ainakaan sinä minusta luopuisi ratkaisevalla hetkellä! Oi kuinka katkerasti, kuinka katkerasti olen erehtynyt! Laupias Jumala! Iske minua salamallasi ja pelasta minut hengittämästä ilmaa, jota kamalin kiittämättömyys on saastuttanut!"

Näin sanottuaan Helena läksi kujaa astumaan. Valpuri huusi häntä takaisin, vaan Helena ei katsonut taakseen, vihdoin hän tien mutkassa katosi nähtävistä!

Samassa venhe laski Aumolan rantaan ja leski hyppäsi keveillä askeleilla matalaa mäkeä ylös taloon.

Esa tuli samassa portaille, nosti Valpuria, joka puolitainnuksissa istui portailla, ja talutti häntä lesken luo. Ilosta itkien sulki tämä syliinsä kauan kaivatun lapsensa. Hän oli kuin houriossa, itki ja nauroi vuorotellen, pani kätensä ristiin, hieroi ohimoitaan ja, luoden silmänsä Valpuriin, lausui: "kuka olisi uskonut – minulla tuommoinen tytär – miten sovit nyt matalan majan asukkaaksi?"

"Minä olen miettinyt", sanoi Esa, "että myömme mökkisi ja sinä muutat asumaan tuonne pienelle puolelle, anoppivainajan kamariin, ja toinen kamari vieressä siistitään Valpurille. Ehkäpä Helenakin tulee lepytetyksi, kun kuulee Valpurin pysyvän täällä".

"Te olette yli tavallisen järjen mitan!" sanoi leski, katsoen ihmetellen Esaa. "En ainakaan minä ole koskaan kuullut enkä nähnyt mitään tämänkaltaista".

"Tämä päätöksemme kuitenkin, muutamasta erityisestä syystä, pidetään aluksi salassa ja sinä Valpuri muutat viikon ajaksi mökkiin".

"Nytkö heti?" kysyi leski.

"Sen parempi kuta ennemmin", sanoi Esa.

"No, lähtekäämme heti", sanoi leski. "Minä käskin Antin ja Sannan tulla tervehtimään sisartaan heidän vanhaan kotiinsa. – Niin – et suinkaan heitä ujostele, Valpuri? Ovathan he sinun veljesi ja sisaresi".

"Valpuri ei ole niin kasvatettu, että hän olisi ylpeäksi käynyt", sanoi Esa vakavasti. "Minä lähden teitä saattamaan. Tulkaa jo huomenna täällä käymään ja viikon päästä ainaiseksi".

Leski ei ottanut sen enempää miettiäkseen, miksi Valpurin piti viikon päivät olla mökissä. – Kohta venhe lipui joen kirkasta pintaa ja noustiin toiselle puolen maalle. Sitten Esa palasi ja antoi toisten jatkaa matkaansa. Metsän liepeessä oli kaksi hehkuvaa silmää nähnyt venheen kulkevan yli joen. – Kun Helena sen näki, vaipui hän pyörtyneenä puun juurelle.

Hetken näin maattuaan hän heräsi ja katsoi kummastellen ympärilleen.

Sitten hän vaivaloisesti nousi ja läksi astumaan pois Aumolasta päin.

Esa istui jonkun ajan kotona. Sitten hän lähti ulos kujaa kävelemään. Salainen toivo eli hänessä, että Helena kohta palaisi, sillä mihinkäpä hän menisi. Esa käveli pelloillaan ja niityillään. Päivä kului ja viileä ilta tuli. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ilma tuntui nyt kolkommalta kuin pariin viikkoon.

Vihdoin Esa palasi kotiinsa ja istui akkunan ääreen odottamaan, eikö vaimonsa tulisi. Kummallinen, outo tunne täytti hänen rintansa.

Kello löi 10, löi 11 ja 12. Esa heittäysi täysissä vaatteissa sänkyyn. Hän ummisti silmänsä, vaan unta ei hän saanut. Hän nousi, astui jonkun ajan edestakaisin huoneessa ja heittäysi taas maata.

Niin vienosti paistoi akkunasta täysikuu Esan vuoteelle heikontuneella valolla, ikääskuin hälvenevä muisto menneistä ajoista! Niin monta onnellista hetkeä hänen elämässään oli se valaissut!

Vihdoin hän vaipui levottomaan uneen. "Ehkä hän huomenna on sänkyni vieressä!" oli hän toivonut. Aamu tuli, mutta – Helena ei tullut.

XXIII

Seuratkaamme nyt Helenaa hänen matkallaan. Kun hän hetken oli kulkenut tietä, poikkesi hän pienoisen metsän kautta niitylle ja tuli taas, sen yli mentyään, metsään, jota hän sai kävellä pari tuntia, ennenkuin sen läpi oli kulkenut. Nyt hän saapui metsäjärven luo, jonka rannalla hän sammutti polttavan janonsa. Hetkisen hän päätti levähtää tässä.

Hän katseli järven pintaa, johon leijailevat pilvenhattarat kuvausivat.

Hänen ajatuksensa johtuivat ylöspäin; hän oli niin vieraantunut maasta.

"Kaikki maan päällä on pysymätöntä", hän ajatteli. "Lieneekö tuolla ylhäällä paremmat olot? Tuskin minulle, kurjalle. Pieni lapseni on siellä, minun oma lapseni, vaan mistäpä hän minua rakastaisi? Siitäkö, että synnytin hänet tähän kurjuuden maailmaan? Ja laitin hänet täältä ennen aikojaan pois. Oi, oi; kaikki elämäni on ollut turha!"

Hän otti vierestään kukan, katseli sitä ja virkkoi:

"Sinä olet minua onnellisempi, sillä sinä täytät tarkoituksesi. Ainakin olet minua parempi".

Hän nousi ja rupesi taas astumaan. Kuljettuaan hyvän aikaa samaa suuntaa, hän kuuli rattaiden kolinaa. Hän kiipesi aidan yli ja saavutti kohta ajajan.

"Kas! Aumolan emäntä", sanoi ajaja. "Mihin matkanne? Ettekö halua kärryihin nousta? – Ptruu!"

Helena seisoi hetken epäröiden; sitten hän noudatti kutsumusta.

"Oletteko hyvin väsynyt tai kipeä?" kysyi ajaja.

"Vähän kumpainenkin", virkkoi Helena.

Mies kärryissä rupesi nyt ajamaan kovemmin. Hän ajatteli, että Helena oli menossa tohtorin puheille. Äänetönnä ajettiin nyt eteenpäin. Kun oli saavuttu lähelle X: n kaupunkia, kysyi mies kärryissä: "missä on majatalonne?"

"Majataloni?" kertoi Helena kuin unissa. "Minä nousen tullin kohdalla ja kävelen sitten majatalooni".

Kun oli saavuttu tullin tykö, Helena laskeusi maahan, avasi kukkaronsa ja antoi miehelle moniaita hopearahoja. Sitten hän meni tullista oikealle kädelle ja saapui kohta kirkkomaalle.

"Tääll' on minun majataloni", hän jupisi ja heittäysi erään haudan viereen asetetulle sohvalle istumaan.

Aurinko laski ja viileä ilma ilmoitti kohta, että päivän ruhtinas oli mennyt mailleen. Eräs nainen istui penkillä, joka ei ollut kaukana Helenasta. Hän kohautteli olkapäitään, haukotteli ja lähti astumaan.

"Minkähänlainen koti tuollakin on?" ajatteli Helena katkerasti ja lisäsi: "ainakin parempi kuin minulla".

"Tämä on kuolleiden valtakunta", jupisi Helena hetken perästä. "He eivät ainakaan minua karsaalla silmällä katso, jotka lepäävät maan povessa".

Koillisesta kohosi nyt metsän takaa kuu ja valaisi puiden läpi kirkkomaata osittain. Niin kaamialta alkoi olo tuntua Helenasta täällä yksinäisyydessä, kuolleiden seurassa. Ja vilun väreet alkoivat häntä pudistuttaa.

Äkkiä kuului maan alta häntä lähellä ikäänkuin joku olisi potkaissut lautaan. Veri virtaili Helenan sydämmeen. Hän hypähti ylös ja huudahti sekä lähti juoksemaan. Kirkkomaan portille ei hän osannut, vaan kiipesi kiviaidalle ja aikoi siitä hypätä alas, vaan jalkansa suljahti ja hän pitkänään maahan syöksähti, lyöden oikean ohimonsa kiveen, niin että hän pyörtyi. Kun siitä virkosi, nousi hän ja tunsi väristyksiä ruumiissaan sekä päänkolotusta. Vaivaloisesti hän astui kaupunkiin ja ensi portista sisään.

Hän kopautti muutamalle ovelle.

"Kuka p – le siellä kolisee?" ärjäsi muuan karkea bassoääni.

"Suokaa leposijaa kipeälle", virkkoi Helena, joka tuskin jaksoi puhua.

"Tämä ei ole mikään lasareti!" karjasi nyt hieno naisääni edempänä.

Helena hoiperteli kadulle. Päivä jo koitti. Muuan vaimonpuoli kulki kadulla ja näki Helenan.

"Te olette kipeä", hän virkkoi. "Olette kai kaupunkilainen?"

"En ole", sanoi Helena. "Viekäät minua johonki. En jaksa enään seisoaltaan".

"Tuossa asun", virkkoi vaimo. Hän astui Helenan luo, otti häntä kädestä ja talutti häntä kotiin.

"Saanko kysyä, mistä vieras on ja nimen", virkkoi vaimonpuoli. "Kaiketi omaisenne ovat levottomat, kun ei teistä ala kuulua mitään".

"Minulla ei ole omaisia", virkkoi kuumeellisella innolla Helena.

"Eikö ole? Ovatko he sitten kaikki kuolleet?" kysyi vaimo. "Sittenhän olette niinkuin minä. Isäni on kuollut, äitini on kuollut, veljeni ja sisareni ovat kuolleet, setäni ja enoni ovat kuolleet ja minä olen naimaton. Oli minulla ylkä – hm – mutta hän minut petti – maailma on petollisuutta täynnä".

Helena ei vastannut mitään, vaan kääntyi seinää kohden. Kova päänkivistys häntä vaivasi.

"Mikähän tuo mahtaa olla?" jupisi vaimo, katsellen Helenaa. – "Ei hänen puvustaan luulisi häntä köyhäksikään". – Ääneen hän lisäsi: "haluatteko tohtoria tänne?"

"En, en", virkkoi Helena. – "Minä tahdon kuolla."

"Eikö hän liene houriossa?" jupisi vaimo itsekseen ja virkkoi sitten: "ei sitä jouda kuolemaan. – Vaikka minua on petetty eikä minua kukaan kaipaisi, niin en, kies auta, haluaisi kuolla. Tiedetään missä ollaan, vaan ei tiedetä mihin tullaan".

"Pane vaatetta ylleni – huu! – minua vilustaa", virkkoi Helena ja hänen huulensa lokattivat, vaikka kasvonsa hohtivat punaisina.

"Kas tuossa", sanoi vaimo. – "Odottakaapa kun minä keitän kahvia.

Siihen ottaisin vähän apteekista. Onko teillä mitään rahaa?"

"Kas täällä", sanoi Helena ja otti taskustaan kukkaron. "Pidä se ja pane siitä tautiini". Itsekseen hän jupisi: "Ovathan nämä rahat yhdessä Esan kanssa ansaittuja eikä hän pahastune, jos niitä käytän. En minä häneltä enään mitään tahtoisi, en näitäkään rahoja".

Leski avasi kukkaron ja katseli sisältöä: "viisi, kymmenen, viisitoista, kuusi – seitsemän – kahdeksantoista markkaa ja viisikymmentäviisi penniä. – Hyvä!" Itsekseen hän jupisi: "jos vaimo kuolee, niin minä pidän nämä rahat. Pankoon köyhäinhoitohallitus hänet hautaan".

"Nyt panen kahveen tulelle", virkkoi hän tytyväisellä äänellä, "ja sitten juoksen noutamaan vähän rohtoja. Minä olen jo monet taudit parantanut reseptilläni". Ovessa hän vielä virkkoi: "miks'ei vaimonpuolikin kelpaisi tohtoriksi? Kansan seassa parantavat viisaat akat ihmisiä yhtä paljon kuin viisaat miehetkin".

XXIV

Ennenkun huhu siitä, mitä Aumolassa tapahtunut oli, kerkesi levetä pitäjäälle, oli Pilveisten Hannu tullut tilaisuuteen toteuttaa kostonhankkeensa tuota vihattua Juhoa vastaan.

Iltaa ennen kuin Helena oli lähtenyt Aumolasta, oli Juho käynyt toisella puolen jokea ja kulkenut sivu Hannun kodin. Hannu oli heti lähtenyt tähystämään, mihin toinen meni, ja nähnyt Juhon kääntyvän Torvelan kujalle. Hannu arvasi, että Juho ei Torvelassa kauaa viipyisi ja asettui eräälle kankaalle, jossa ei taloa ollut lähellä, odottamaan Juhon palaamista. Koston tuli paloi Hannun silmissä, kun hän malttamattomasti katseli sinne päin, josta hänen vihattunsa oli tuleva.

Hyräillen Savolaisen marssia, astuskeli Juho surutonna eteenpäin kaitaista metsäpolkua, kun hän äkkiä tunsi kaksi kättä takaa tarttuvan hänen kaulaansa ja riuhtasevan hänet seljälleen. Niin odottamaton oli tuo hyökkäys, että oli mahdotonta keretä vastarintaa tehdä.

"Nyt me olemme täällä kahden kesken", kähisi Hannu. – "Minulla on sinulle vähän sanomista ja koska pelkäsin, ett'et saapuisi puheilleni käskemällä, niin täytyi minun tällä tavalla sinua saada tavata".

"Tämmöistä tapaa ei oikea mies käytä", sanoi Juho. "Tämä on häpeällistä kaikkien mielestä, joilla kunniantuntoa on".

"Ole huoleti; ei sinun tarvitse hävetä", sanoi Hannu pilkallisesti, "koska ei kukaan ole tässä näkemässä eikä kuulemassa. Niin, minä ai'on sinulle nyt sanoa, että sinä kuulut kertoneen pitäjäällä minun naivan Valpurin ainoastaan rahan vuoksi. Luuletko minua semmoiseksi mieheksi?"

"Luulen kyllä", sanoi Juho ja koetti samalla hyökätä ylös, vaan Hannu arvasi pitää varansa eikä päästänyt häntä altaan.

"Mutta nyt minä aion sinulle opettaa, mitä maksaa noin mennä pilaamaan miehen mainetta", sanoi Hannu, polkasi oikealla polvellaan Juhon vasenta käsivartta ja otti oikealla kädellään tupesta puukon. Hän puristi sen peukalon ja nuolusormen väliin, niin että puolen tuuman verta terästä jäi näkyviin ja vihloi sillä Juhon vasenta kuvetta.

"Älä pahastu, tämä on Härmäläisten leikkiä vaan", sanoi Hannu.

Juho tunsi kupeensa kosteaksi ja lämpymäksi verestä, joka alkoi tihkua haavasta.

"Joko sait kyllisi?" kysyi Hannu. "Ai'otko vielä minun mainettani heikontaa?"

"Minä en sitä niinkään kykene heikontamaan kuin sinä itse", virkkoi Juho. "Päästä minut!"

"En vielä", sanoi Hannu ja vihlasi toisen kerran.

"Sinä kunnoton raukka!" huudahti Juho ja sylkäsi Hannua naamaan.

"Vai sinä tässä!" karjasi Hannu ja vihlasi vielä kolmannen kerran.

"Nyt on kerraksi kyllä", sanoi hän, nousi ja läksi juoksemaan kotiaan päin, verinen veitsi kädessään. Ennenkuin hän kerkesi sen pistää tuppeen, näki hän syrjätieltä kahden henkilön tulevan, jotka hän tunsi Luopion emännäksi ja piiaksi. "Lempo vieköön!" murisi Hannu hampaittensa välistä, "kylän ensimäinen juoruakka näki minun". – "Emäntä on varmaan meille menossa?" hän lisäsi ääneen, pistäen tuppeen puukon. "Niin, Sofia lupasi ostaa minulle lohen padolta", virkkoi Luopion emäntä. "Mistä Hannu noin kiiruusti tulee?"

"Käärme minua pisti", sanoi Hannu, "ja minä koetin puukolla leikata myrkytettyä lihaa, vaan en sitä kauan sietänyt."

"Oih! – taaskin pistokset minua ahdistavat!" uikutti Luopion emäntä. "Hannu on hyvä ja kiiruhtaa apua hakemaan, sillä käärmeen purema ei ole leikkiasia. Minä tulen, kunhan vähän levähdän", hän lisäsi ja istahti kivelle.

Hannu mietti hetken, vaan kun hän ymmärsi, että Juho menisi oikotietä rantaan, tuli hän levolliseksi ja lähti astumaan.

Tuskin oli Hannu nähtävistä kadonnut, ennenkun Luopion emäntä hypähti jalkeille.

"Täällä on jotakin tapahtunut. Seuraa minua Elsa!" He lähtivät astumaan sitä tietä, jota Hannu oli juossut, ennenkun heidät tapasi. Juho oli juuri noussut ja aikoi lähteä rantaanpäin, kun hän näki Luopion emännän ja hänen piikansa.

"Tuliko se paholainen teitä vastaan?" kysyi Juho.

"Kuka paholainen?" kysyi Luopion emäntä, joka oikein oli piintynyt siihen katsantotapaan, ettei hän mitään tiennyt.

"Pilveisen Hannu se konna, hän minua puukolla vihloi; kas kuinka läpi vaatteenki on vuotanut!"

"Mutta miten se olisi mahdollista? Mehän tulemme tuoltapäin; olisihan hänen pitänyt tulla meitä vastaan, virkkoi Luopion emäntä kummastellen.

"Hän on varmaankin juossut syrjään, kun teidät huomasi", sanoi Juho. "Sen kalu, kun ette nähneet häntä! Olisipa sopinut haastattaa hänet käräjiin."

"Jumala varjelkoon, poika, mitä puhut! Noin nuori jo käräjiä kävisi! Ei; minä olen jo näin vanha enkä ole käräjiä käynyt. Kun elää rehellisesti, niin ei ole sinne asiaa", sanoi Luopion emäntä. "Tule Elsa!" Vaimonpuolet kääntyivät samaa tietä menemään kun olivat tulleet. Juho katseli kummastellen heitä, miettien, miksi he palasivat hänen luotaan, vaan lähti sitten astumaan, jupisten: "Nyt on tämä asia kohta ympäri pitäjän enkä voi Hannulle mitään. Häpeä on minun".

Juho oli Luopion emännästä liian vähäpätöinen henkilö, että häntä kannattaisi auttaa. Sitä vastoin vaati selvä järki, että Hannun rikoksesta piti olla tietämättä, sillä ilmivihollisuus Pilveisten ja Helenan kanssa olisi voinut seurata siitä, jos hän olisi ilmaissut mitä tiesi. Kun siis Luopion emäntä tuli Pilveisten luo ja tapasi Hannun, sanoi hän, silmää iskien; "Poika, poika, sinäkö vanhaa ihmistä narraat; näytäpä se käärmeen pistos". Hannu kalpeni nyt, vaan Luopion emäntä lausui, taaski silmää iskien: "Luuletko, että tuota mökin poikaa puolustaisin? Ole huoleti! Minä en tiedä mitään siitä, että häntä mökyytit".

Hannu ihastui tähän vapaasen katsantotapaan ja vaati äitiään olemaan ottamatta maksua lohesta, johon Sofia suostui, kun hän sai kuulla rakkaan Hannunsa viimmeisen urotyön. Tapanikaan ei moittinut poikansa tekoa. Molemminpuolisilla muuttumattoman ystävyyden vakuutuksilla erosi Luopion emäntä Pilveisten väestä ja varoitti kotimatkallaan piikaansa "tietämästä" mitään tämän illan tapauksista.

XXV

Seuraavana päivänä puolisten aikaan leveni, kulovalkean nopeudella, Aumolan lähiseutuihin huhu siitä "elämästä", joka sinä aamuna oli ollut Aumolassa ja, kulkiessaan suusta suuhun, ei tuo merkillinen uutinen suinkaan supistunut. Ensi siitä kiertäessään huhu tiesi kertoa ankarasta torasta, joka oli ollut suusanallinen vaan; mutta koska tämä viesti tuntui liian miedolta, lisättiin että Esa oli vetänyt vaimoansa tukasta, joten tapaus saatiin kutakuinki draamaalliseksi. Tehdäkseen kuvauksen tasaisemmaksi, pani joku lisäksi, että Helena oli kynsinyt miehensä posket verisiksi. Joku soitannollinen aisti asetti sitten kohtauksen "fugan" tapaiseksi, kertoen, että Esa oli ajanut vaimoansa kotahalolla maantielle asti ja vaimo oli parkunut niin, että oli hänen parkumisensa kuulunut kahden virstan päähän.

Tämä "lisätty ja parannettu" painos kierteli nyt oikeana makupalana ja saapui viimemainitussa muodossaan Pilveisten luo. Ja tämän uutisen jäljissä tuli toinen, joka vaikutti kuin räjähdyspommi rauhallisessa leirissä, Pilveisten talossa: Takalon Elsa oli tunnustettu Valpurin äidiksi ja tämä viimemainittu oli jo muuttanut mökkiin!

Kaiken tämän johdosta pantiin Pilveisten piika kiiruimman kautta Luopion taloon, käskemään isäntää ja emäntää heti tulemaan Sofian luo. Pilveisten isäntä murisi jotakin kanssakäymisestä "semmoisten" kanssa, vaan emäntä, joka tällä kertaa ei tosiaankaan tiennyt mitään tuosta uutisesta, koska Luopion talo oli edempänä Aumolasta, oli hyvin uteliaalla tuulella, arvellen, olikohan tuo eilinen asia Hannun suhteen aikaansaanut jotakin selkkaannusta, jota ei hän juuri voinut otaksua.

Kohta oli Luopion väki saapunut Pilveisten taloon. Sofia tuli juosten heitä vastaan, levitti kätensä ja huusi: "Nyt on kohta maailma nurin!" jonka uutisen kuultuaan, Luopion isäntä tarkasteli taivaanrantaa ja huomattuaan sen olevan paikoillaan, kysyi: mitä hän tarkoitti.

"Ettekö ole vielä kuulleet?" huudahti Sofia. – "Helena on ajettu pois Aumolasta ja Valpuri on muuttanut Takalon mökkiin!" Hän lisäsi:

"Halolla ajettu! Ajatelkaa sitä kyytiä!"

Luopion emäntä, joka kerran nyt ei tiennyt mitään tuosta suunnattomasta uutisesta, suvaitsi pitkällä viheltämisellä ilmoittaa ääretöntä myötätuntoisuuttaan.

"Minun täytyy myöntää", jatkoi Sofia, "että Esa on menetellyt suurimmalla lyhytjärkisyydellä tässä asiassa. Astukaat nyt sisälle – juodaan kahvikuppi ja sitten pyydän teitä seuraamaan minua Aumolaan. Poikani tulevaisuus on pelillä ja minä ai'on pitää oikean 'ransyynin'!"

He astuivat nyt sisään. Tapani istui toisen joenpuolisen akkunan ääressä, (jotta ei ollut nähnyt tulijoita pihaltapäin) laittaen piitä haravaan, Hannu makasi sängyssä, lakki päässä, selällään ja puhalteli paksuja savupilviä piipustaan.

"Minä olen pyytänyt tänne Luopioiset, että otamme ne mukaamme", virkkoi Sofia sisälläoleville. "Istukaat hyvät ystävät! Kahvi on heti valmista".

"Mikä kauhea tapaus!" virkkoi Luopion emäntä. "Ja Valpuri mökin tyttö!

Kuka olisi aavistanut!"

"Nyt hänen arvonsa on mennyt!" jupisi Luopion isäntä.

"Tuhat tulimmainen!" tiuskasi Tapani, "hulluinta on, että meidänkin arvomme alenee, minä tarkoitan minun perheeni".

"Älä höpise!" ärähti Sofia, "meidän arvomme ei vielä ole alennut. Minä asetan Esan ahtaalle".

Näin sanottuaan hän lähti toimittamaan kahvia.

Kun kahvi oli juotu ja Tapani nurkassa oli siivonnut itsensä, lähdettiin ulos.

"Älä unohuta sikaa ja kanoja!" huusi Sofia piialle. "Me menemme käymään Aumolassa".

Kohta oltiin venheessä. Soudettiin viistoon jokea ylöspäin, ja hetken kuluttua noustiin maalle Aumolan rannassa.

Esa tuli vastaanottamaan tulijoita ja huomasi kohta heidän "virallisesta" katsannostaan, että jotakin oli odotettavissa; jota hän toivoikin Valpurin suhteen.

Kun oli tultu sisälle ja istuttu hetken aikaa, aloitti Sofia keskustelun.

"Me olemme suurimmassa määrässä hämmästyneet kuultuamme, mitä täällä on tapahtunut. Miten sinä sovit vaimosi kanssa, se ei koske meihin. Mutta tuo Valpurin laita on asia, joka on meissä herättänyt suurinta tyytymättömyyttä. Me tulemme kysymään, miten nyt olet aikonut asettaa nuorten välin".

"Mitäpä minä sitä asettaisin!" virkkoi Esa. "Valpuri on nyt torpan tyttö eikä minun".

"Niin, mutta sinun tyttönäsi hän on Hannulle luvattu", sanoi Sofia terävästi.

"No niin", virkkoi Esa. "Siitä seurannee, että lupaus ei enään ole sitova, koska ei hän ole minun tyttöni. Sitäkö tarkoitat?"

"Minä tarkoitan", sanoi Sofia korotetulla äänellä, "että koska nämä ikävät rettelöt ovat sinun matkaansaamasi, niin vaatii tavallinen kohtuullisuuden tunto, että jotenkin parannat Valpurin aseman. Emme kaiketi me kerjäläistytärtä miniäksemme tahdo".

"Oletteko te siis rahan vuoksi tuon liiton solminneet?" kysyi Esa.

"Se on sama asia minkä vuoksi me olemme kihlanneet heidät, vaan vaatimuksemme on, suoraan sanoen, koska et muka minua ymmärrä, että laillisesti julistat Valpurin perilliseksesi. Sillä ehdolla voi kihlaus olla pysyväinen".

Esa koetti estää suutansa nauruun menemästä, joka koetus ainoastaan osaksi onnistui.

"Älä ilku", sanoi Sofia; "tässä ovat Luopion väki vieraita miehiä. He olivat läsnä, kun Valpuri, sinun ja Helenan lapsena, kihlattiin Hannun kanssa. Me olemme petetyt ja vaadimme korvausta".

"Tämä häiriö on sinun syysi Esa", sanoi Tapani.

"Ja minä olen antanut useita lahjoja Valpurille. Ne ovat menneet kuin Mähösen viina pitkin Kuittilan kujantietä", virkkoi Hannu. "Samapa tuo kuitenkin on", hän lisäsi; "en minä niistä markoista ole köyhtynyt".

"Uljaasti lausuttu!" sanoi Esa. "Nuori mies kuvaa itsensä noilla sanoilla".

"Ja sinä kuvaat, Esa, itsesi tuolla käytöksellä", sanoi Sofia.

"Sen myönnän", virkkoi Esa, "Mutta mitä riitelemme? Valpuri on torpan tyttö nyt ja köyhä; te ette köyhää tahdo miniäksenne; siis päätös on: kihlaus puretaan. Tai mitä arvelee Luopion isäntä?"

"Tietysti, tietysti se puretaan", sanoi Luopion isäntä.

"Niin, niin, se puretaan", sanoi Luopion emäntä, kun Esa loi häneen kysyvän silmäyksen. "Kun ei Esa tee testamenttia eikä Sofia anna jälkeen, niin kauppa puretaan".

"Eipä Luopion väestäkään paljon apua ole", virkkoi Sofia vihasta värisevällä äänellä, "kun tositarve tulee. – Ette siis katso Esan velvoitetuksi tekemään perintökirjaa tai muutoin korvaamaan meitä?" jatkoi hän.

"No, ei kaiketi Esa ole syynä tähän muutokseen", virkkoi Luopion isäntä, sylkäisten ja raapien tulta tikkulaatikon kyljestä.

"Eikö?" huusi Sofia. – "Oi, kuinka tyhmä ajatus! Tyhmä! tyhmä!"

"Miksi näin tyhmiä otit mukaasi!" virkkoi Luopion emäntä suloisimmalla äänellään.

"Älkää suukoilko äidilleni", mörähti Hannu, samassa kuiskaten äidilleen: "miksi otitte mukaanne tuon juorupussin?"

"Kiitos neuvostasi!" sanoi Luopion emäntä vielä suloisemmalla äänellä Hannulle. "Hän on niin kuumaverinen, tuo nuori mies", virkkoi hän sitten Esalle, "että hän eilen vuodatti omaa vertansa ja verinen puukko kädessä juoksi kuin pahantekijä ohitseni, kuin uhrinauta. – Kaunis poika!"

"Ja minun sattui näkemään pitäjän ensimäinen juorupussi", sanoi Hannu, vihasta väristen.

"Hannu, Hannu!" nuhteli Sofia poikaansa.

"Niin, sinut näki kylän ensimäinen juorupussi ja juorupussin piika", virkkoi yhäti suloisella äänellä Luopion emäntä. "Ja he näkivät, kuinka Inkalan Juho vaivaloisesti astui kotiaan, koska olit puukolla häneltä kuvetta vihlonut. Siitä voidaan ehkä vielä puhua jossakin muussa paikassa".

"Me lähdemme pois tämmöisestä seurasta", virkkoi Sofia.

"Ja me jäämme tänne", virkkoi Luopion emäntä puolittain laulamalla.

"Kiitos hyvästä seurasta, Sofia, ja kiitos lohesta!"

"Minä julistan kihlauksen poikamme ja Takalon Valpurin välillä puretuksi", saarnasi Sofia ovelta.

"Ja minä samoin!" virkkoi Tapani, pukaten edellään vaimonsa ulos.

"Hyvästi, roskajoukko!" huusi Hannu.

"Hyvästi kultani, pese puukkosi!" vastasi Luopion emäntä suloisesti soivalla äänellään. "Kaunis poika! Dobra nuori mies!"

"Näin onnettomasti päättyi Pilveisten retki Aumolaan", naurahti Luopion isäntä.

"Monasti sinä saat nousta ja laskea ennenkuin Aumolan ovia avaamme!" virkkoi Sofia tultuaan ulos ja katsellen ilta-aurinkoa, meloili venheen perässä, joutuakseen pikemmin ulohtaalle tuosta pahasta paikasta.

"Ja minun uneni tämän hullun kaupan matkaansai!" jupisi Tapani.

"Ole huoleti", virkkoi Sofia, "unettasiki se olisi tapahtunut. Sitä en tahdo salata". – Hetken päästä hän lausui: "Mutta sinä Hannu nyt ehkä saat käräjäjutun niskoillesi! Se kyykäärme lie sitä tarkoittanut, kun sanoi: 'voidaan puhua jossakin toisessa paikassa'".

"Tätä poikaa ei viedä käräjiin!" sanoi Hannu kopeasti. Venhe töksähti samassa rantaan ja sekavilla tunteilla kiipesivät Pilveiset ylös törmää, täynnänsä kiukkua kaikkia vastaan ylipäänsä ja Esaa sekä Luopion emäntää vastaan erittäinkin.