Kitabı oku: «Nevalaiset: Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta», sayfa 6

XI
Yöllinen taistelu

Hovilan tilalla oli kaksi päärakennusta: yksi isompi, jossa majurin läheisimmät uskotut asuivat, toinen pienempi palvelusväelle ja niille monille, jotka Jessenhaus oli pitäjäältä ko'onnut, majurin omaisuutta varjelemaan. Muuan historioitsija kertoo tähän aikaan Hovilassa löytyneen, pait Jessenhausia, Arnkijliä ja Finneä, kaksi veronkantokirjuria, yhden suutarin ja 6 renkiä. Hovilan varsinainen suojelusväki oli siis 12 henkeä, pait vielä 10 talonpoikaa, joita Jessenhaus oli sinne nykyisin saanut.

Talonpojat, suutari ja kaksi renkiä asui pienemmässä rakennuksessa, joka oli isompaa vastapäätä. Ulkohuoneet milt'ei yhdistivät rakennusten sivut eli päät toisiinsa; ainoastaan pienoiset solat erottivat toisistaan ulkohuoneet ja päärakennukset.

Talonpojat olivat, niinkuin mainittu, pysähtyneet lähellä porttia. He jakaantuivat kolmeen parviin. Isompaan rakennukseen oli määrä viidentoista miehen rynnätä; pienempään sama määrä; kuitenki olivat useammat kääntyneet sille haaralle, jossa suurin vaara uhkasi; portille jäisi viisi miestä vartioimaan.

Nyt oltiin valmiit rynnäkköön. Mutta odottamatoin tapaus pidätti talonpoikain askeleet. Kujan suusta kuului pyssynpamaus. Kamalalta se kajahti sydänyön hiljaisuudessa.

"Mitä hiidessä tämä merkitsee?" sanoi Yrjö Sormuinen. "Tähän asti on ehditty ja nytkös este tulisi!"

"Minä pelkään, että itse Affleck on tulossa ja antaa merkin Hovilaisille", sanoi Turuinen.

"Me olemme hukassa, pengon ma, jos kahden vaikean väliin joudumme", lausui herkkätunteinen Karjalainen.

"Hukassa!" naurahti noita. "Hoitakaat te muut Affleckin joukkoa, kyllä minä hänen itsensä hoidan". Hän otti, näin sanoen, povestaan peilin ja lausui: "Joka tuossa näkee kuvansa, häntä polttaa helvetin tuli, kunnes minä hänen kiusasta pelastan. Hän lupaa hädässään tehdä mitä tahdon".

"Hsch", virkkoi Yrjö. "Kujan suusta kuuluu ääniä".

"Lempo vieköön kujansuussa olevat!" lausui Nevalainen. "Katsokaat!

Hovilassa herättiin pamauksesta. Siellä viritettiin juuri valkea".

"Nopeus on nyt tarpeesen", sanoi Sormuinen. "Olkoonpa nyt vaikka itse Belzebubi liikkeellä, niin emme saa vitkastella. Me hyökkäämme heti; tulkoon perästä mitä tulee".

"Niin minäkin aattelen", sanoi Turuinen.

"Mutta jos joudumme ahdinkoon?" lausui Karjalakien.

"Päästäänhän kuitenkin pakenemaan syrjätietä", sanoi Turuinen.

Kujan suusta ei nyt kuulunut mitään.

"Parasta on, että joku meistä käväsee katsomassa, mitä tuolla kujan suussa on", virkkoi Nevalainen. "Sitten ollaan ainaki varmaat".

"Käy, Nevalainen, katsomassa", sanoi Yrjö Sormuinen, joka heti hoksasi, mitä tähän sopi vastata.

"Minä olen täällä tarpeesen, ettei miehet päättömiksi joudu", vastasi Sipo.

Noidan suu vetäysi hymyyn. "Se sattui", jupisi hän; sitten hän lausui muutamalle, joka näytti olevan "homo novus" tässä joukossa: "juokse kujan suuhun ja ota selko, kutka siellä ovat. Tuo heti vastaus Hovilaan. Me ryntäämme kuitenki heti. Aika on kallis".

Noidan sana vaikutti. Talonpojat avasivat porttinsa ja hyökkäsivät kahdessa parvissa kartanolle; yksinään riensi etupäässä isoon rakennukseen Sipo Nevalainen. Sen joukon, joka häntä aikoi seurata, esti Yrjö Sormuinen eteenpäin menemästä.

"Pysähtykäät!" huusi Yrjö. "Kujalla sanotaan Affleck'in olevan".

Miehet tottelivat käskyä, jonka kautta Sipo yksin tuli menemään sisälle. Sormuinen oli tuon lauseensa tuulesta temmannut; aikomus oli johtaa Nevalainen hengen vaaraan ja se onnistui.

"Ahaa", huusi Björn Finne, nähdessään Nevalaisen sisään hyökkäävän. "Tässäpä tämä väkivaltaa kärsinyt ystävämme tulee meitä tervehtimään. Aikomus lie varmaan ku'moron'ia tulla toivomaan, vaan ajasta on sulla, veikkoni, ollut huono tieto, joka ei olekaan kumma, koska talonpojat ovat aamun virkkuja ja illan torkkuja".

Arnkijl ja Jessenhaus hyökkäsivät nyt ynnä Björn Nevalaisen päälle. Tämä tarttui Björniä niskasta ja Jessenhausia kurkusta ja kolahutti heidät kahdesti yhteen. Mutta Arnkijl oli hiipinyt Sipon taa ja silpasi tätä pitkällä mittapuulla takaraivoihin, jotta Sipo päästi saaliinsa ja vaipui tainnuksissa lattialle.

"Hurraa", huusi Jessenhaus. "Oivallista, Rietrikki! Tuossa on nyt talonpoikaisruhtinas pitkänään. Hän, joka meille kostoa on vannonut, on itse joutunut koston omaiseksi".

"Jumala varjelkoon talonpoikia", ärjäsi Björn. "Nyt en ole heille hyvä.

Tekispä mieleni nylkeä tuo sydämmikkö, joka tuossa pitkänään venyy".

Tämä hurskas toivo, puolittain leikillä lausuttu, ei olisi voinut toteen käydä; sillä ovi avattiin ja joukko talonpoikia ryntäsi sisään.

"Missä Nevalainen?" huusivat he.

Ovesta virtaileva vilpas tuulen henki virvoitti Sipoa niin, että hän heräsi tainnuksistaan. Hän näki veronkantajien hyökkäävän muutamasta ovesta sisään ja lyövän oven lukkoon. Talonpojat seisoivat ällistyneinä oven edessä.

"Lyökäät ovi pirstaleiksi", huusi Sipo, joka hyppäsi pystöön ja astui joukon etupäähän.

Pyssynperiä ja keihäitä kohotettiin, rasaus kuului ja ovi oli samassa neljänä palaisena.

Oven takana oli pimeä huone. Sinne tuotiin pirtistä valaistusta.

Veronkantokirjureita etsittiin, vaan turhaan.

"Kummallista!" jupisi Nevalainen. "Ei muuta ovea kun tämä löydy".

Noita astui nopein askelin sisään.

"Tuletpa niinkuin kutsuttu", lausui Sipo. "Käytä nyt tietäjäkykyäs.

Sano, mihin tästä huoneesta pääsee, pait pirttiin, tuon oven kautta".

Noita astui askeleen taappäin, kääntyi seinää kohden, painoi sormellaan pieneen nuppulaan, joka oli lähellä lattiaa. Muuan ovi aukesi.

Oven takana kohosivat kierot astuimet, jotka näyttivät johtavan vinnille.

Lyhty kädessä hyökkäsi Nevalainen ja neljä miestä astuimia ylös. Noita seurasi jälestä. Kun oli vinnille saavuttu, alettiin varovasti astua eteenpäin. Kun oli jonku matkan ehditty, tultiin väliseinän luo, josta ovi johti toiseen vinnin osastoon. Nevalainen kumppanineen astuivat, katsellen ympärilleen, yli kynnyksen. Noita heitä seurasi, vaan äkkiä tunsi hän kaksi kättä puristavan häntä kurkusta. Malla, jonka kohtuullisuus nautinnoissa oli hyvissä voimissa pitänyt vielä vanhempanaki, ei ollut halveksittava vastustaja. Hän ojensi laihat käsivartensa, ja rupesi kynsimään vastustajaansa niin tuntuvasti naamaan, että hätähuuto ja kirouksia kuului.

Heikonlainen lyhdyn valo näytti siksi ympäristöä Nevalaiselle, jotta hän huomasi Jessenhausin joutuneen noidan kynsiin. Vinnillä oli muuan konttoori, jonka avonaisella ovella Björn ja Arnkijl seisoivat, nostaen konttooriin vinniltä jotain raskasta arkkua. "He kätkevät aarteensa", ajatteli Sipo ja astui heitä estämään. Mutta samassa tuulen henki sammutti lyhdyn ja kaikki oli pimeään kätketty.

"Näittehän tuolla toisessa päässä portaat?" kysyi Nevalainen hiljaa seuraajiltaan.

"Näimme", nämä vastasivat.

"Nyt lähetään hiljaa tuota konttorin ovea kohden", jatkoi Sipo. "Tartutaan veronkantajista kiini ja kannetaan tai paiskataan heidät portaita alas".

Tuskin oli tämä sanottu, ennenkun Jessenhaus parkasi pahasti. Noita oli häneltä toisen silmän pois roukannut. Tuskasta hurjistuneena, kokosi Jessenhaus kaiken voimansa ja heitti noidan niin voimakkaasti seinää kohden, jotta Malla tuskin voi henkeä vetää. Nyt seurasi hetken äänettömyys. Sipo seuraajineen oli lähennyt Arnkijliä ja Björniä. Vaan samassa kuului konttorista ääniä.

"Nyt hyvät ystävät olette ansaan joutuneet", sanoi ivaten Arnkijl. "Teitä on viisi miestä ja yksi akka; meitä kymmenen miestä. Olkaat valmiit".

Konttoorista tunki miehiä esiin. Nyt syntyi meteli, jota on helpompi ajatella kun kertoa. Jessenhaus lupasi miehille rahaa ja juomista, jos he oikein kurittaisivat nuo hävyttömät talonpojat. Vinnin lattia tömisi jalkojen ryskeestä: hätähuutoja kuului. Nevalainen seuraajineen olivat ahdistetut loukkoon, josta eivät voineet liikkua. Konttorista oli tuotu keihäitä ja miekkoja, joilla Hovilaiset pistelivät ja silpoivat vastustajiaan armottomasti.

"Malla", huusi Sipo, "jos auttaa voit, niin nyt on apus tarpeesen. En tiedä mitä lupaan, jos meidät voit nyt pelastaa".

"Mulla on yksi anomus", sanoi noita; "jos siihen suostut, niin voittoon käännän asiamme".

"Minä suostun, vaan auta pian", huudahti Sipo. "Keihäs sattui olkapäähäni".

"Vanno että suostut pyyntööni", lausui noita.

"Minä vannon Jumalan nimessä ja autuuteni toivon kautta", virkkoi Sipo.

"Kuulkaapa veikot", sanoi Jessenhaus, ivaten tuskissaan. "Autuuden toivo! Hahhaah!"

"Nyt, miehet, ankara hyökkäys", lausui Björn. "Survokaat nuo pedot pehmeämmiksi!"

"Noita! me olemme hukassa!" huusi Sipo.

Samassa häikäisevä valo leimahti, valaisten esineet vinnillä. Kohta jälestä kuului hirveä pamaus. Päällekävijät peräytyivät kiljuen tappelusta, mitkä seisallaan pysyivät. Mutta useimmat olivat vaipuneet polvilleen, toiset selälleen. Sakea, tukehduttava savu täytti vinnin. Sipo tunsi jonku tarttuvan häntä kädestä kiini. Hän kuuli äänen kuiskasevan korvaansa: Ole levollinen. Sipo tunsi äänestä noidan ja seurasi häntä, kunnes he saapuivat yhdessä astuimiin, joita olivat ylös tulleet. Kohta olivat he alhaalla.

Täällä oli liike kaikkialla. Talonpojat olivat pienemmän rakennuksen etuhuoneessa sytyttäneet läjän törkyjä. Valkea leveni levenemistään ja tarttui välikattoon. Savu täytti eteishuoneen. Kiväriperien jyske ja keihästen helinä kuului savun seasta.

Hovilan suutari, uljas ja roteva, taisteli kuin muinoin Aias Telamonios. Hän käsitteli talonpoikia erittäin huolettomasti, paiskoi heitä seinää kohden ja potki heitä pitkillä jaloillaan, Yrjö Sormuinen, joka kuuli, kuinka Taunalan Kaaperi eleli ja hehkui malttamattomuudesta saada otella noin uljaan vastustajan kanssa, riensi Kaaperin luo.

"Oletkos oikea mies, suutari, niin tässä löydät vastusta", sanoi Yrjö kopeasti.

"Oletpa liian pieni, sinä karsassilmä", sanoi Kaapeli höngähtäin. "Tule tänne, niin pistän sun tuonne vesiammeesen päällesi likoon".

"No, noh, veikkoseni", sanoi Yrjö. "Taavetti oli pieni ja Goliath iso, vaan kuinkas kävi?"

Yrjö tarttui nyt suutaria takin kaulustasta kiini. Suutari rakasti enemmän sylipainia ja miehet siis tulivat lähemmäs toisiaan. Yrjö koetti kohottaa suutarin maasta, heittääkseen hänen allensa, vaan tämä piti varansa, hyökkäsi ruumihinsa koko painolla Yrjön päälle, jotta tämä keijahti seljälleen ja suutari päälle.

Ilohuuto kaikui Hovilaisten huulilta.

Vaan samassa rymähti palava katto alas. Töin tuskin pelastuivat ihmiset alta; kaksi talonpoikaa ja yksi renki tulivat pahoin poltetuiksi.

Asiat olivat kääntyneet aivan talonpoikien eduksi, sittenkun he olivat vielä apuväkeä saaneet. Nuo kujansuussa tulevaiset, jotka laukauksella, varomattomasti kyllä, olivat koettaneet rohkaista kumppaneitaan ja antaa merkin tulostaan, olivat lisänneet talonpoikien lukumäärän viiteenkymmeneen.

Aamupuoleen vaikeni tämä kahakka vihdoin. Voitetut vietiin isoon pirttiin, johon myös talonpoikia kokousi, minkä mahtui.

Noitaa ei näkynyt. Hän oli kahakan päätyttyä mennyt kotiaan; miksi? sen saamme vasta nähdä.

Pirtissä pantiin nyt toimeen jonkimoiset käräjät; Nevalainen ja Sormuinen istuivat pitkän pöydän päähän tuomariksi. Voitetuille lausuttiin ankarat sanat.

"Nyt on meidän vuoromme tullut", sanoi Nevalainen tuimasti veronkantajille. "Jos ne kyyneleet, joita täällä pitäjäässä teidän vuoksi on vuodatettu, olisivat ko'otut, voisivat ne tuskin sammuttaa sen liekin, johon te olette omaiset joutumaan. Jos jotakin puollustukseksenne voitte lausua, (jota epäilen), niin puhukaat, kohtalonne lievennykseksi. Mutta minä tiedän, ettei teillä puollustusta ole".

Jessenhaus, Björn ja Arnkijl katselivat ympärilleen. Kaikkialla uhkaavia talonpoikais-muotoja!

"Nyt on teidän vuoronne", lausui Jessenhaus. "Mutta vuoroon vieraissa käydään! Me aiomme ilman Ryssän avutta toimeen tulla. Kavaltajiksi emme kuitenkaan rupea, niinkuin te. Myös kuljemme me päivällä, emmekä semmoisia ahdista, jotka eivät voi itseään puollustaa. Kostoa, kostoa teille, jotka yöllä murtautte hiljaiseen, rauhalliseen majaan oman käden oikeutta harjottamaan!"

"Sitokaat nuo hävyttömät", huusi Nevalainen.

Samassa talonpojat hyökkäsivät Björnin, Arnkijlin ja Jessenhausin päälle ja sitoivat heiltä kädet taa. He vietiin sitten muutamaan kamariin, jonka ovelle pantiin vartijat.

Nyt seurasi toinen näytelmä. Saarelan Pekka talutettiin sisään. Hän oli aivan kalpea ja värisi vilusta, sillä koko taistelun kestäessä oli hän muutaman aitan vieressä seisonut ja kaksi miestä oli häntä vartioinut.

"Tunnusta heti tuoneesi kirjeen", lausui Yrjö tuimasti Pekalle, jonka entinen rohkeus oli muuttunut aivan päinvastaiseksi tunteeksi.

"Minä – tunnustan", virkkoi Pekka.

"Sinä höperö", sanoi Yrjö, jonka mieleen juolahti, että jos ei hän Pekan luona olis viipynyt, ei Sipokaan luultavasti nyt olisi muassa. "Miks'et kotonasi tunnustanut? Oliko parempi yöllä lähteä kotoaan kylmään?"

Pekka sai nyt mennä.

"Avatkaamme kellarit ja aitat; siedämmepä vankallaisen eineen", lausui Yrjö.

Seinältä otettiin avaimia, joilla talonpoikia riensi pihalle, tuomaan kellareista ruoka- ja juomalajeja. Kohta istuttiin herkullisten ruokapöytäin ääressä. Yön valvonta ja juomien nauttiminen teki moniaat uneliaiksi, moniaat kuumeellisesti riemastuneiksi yrityksen onnistumisesta. Itäinen taivas alkoi jo purppuralta hohtaa, ennenkuin eine oli perinpohjin nautittu. Nyt pantiin levolle; vartioita jäi kymmenkunta valvomaan.

XII
Veli ja sisar

Talonpojat asettuivat nyt pitemmäksi ajaksi Hovilaan. He pitivät itseään oikeutettuina menettelemään Hovilassa olevan omaisuuden kanssa oman mielensä mukaan. Olihan se isoksi osaksi Nurmeslaisten! Hovilan varustusväkeä pidettiin ikäänkun vankina; he saivat sen, minkä voittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.

Me jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli asian laita Yrjön kodissa.

Oli päivä jälkeen sen, jolloin talonpojat olivat ensimäisenä viettäneet uudessa majassaan. Elsa istui ja ompeli. Hän oli, sittenkun hänestä viimein puhuttiin, käynyt melkoisesti vaaleammaksi, Se sielun tuska, jonka hän oli kärsinyt, ilmoitettuaan antaneensa tiedon talonpoikien retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen ruumiillista terveyttä. Karjalan kukka alkoi kuihtua.

Yrjö oli Elsaa kohden käyttänyt itsensä melkein niinkuin ennenki. Hän ei tahtonut sisartaan ankarammin nuhdella ennenkun oli saanut selvän siitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.

Niinkuin mainittiin, istui Elsa ja ompeli. Hän pyyhkäsi kutrin tummanruskeista hiuksistaan, joka oli otsalle pudonnut, ylös, huokasi ja herkesi hetkeksi ompelemasta.

"Oi, emoni armas", puheli neito itsekseen, "muisteletko vielä haudan tuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon kärsiä? Miksi synnytit mun mailmaan? Et suinkaan aavistanut, että rakas Elsa saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä vuoksi veljeni on mua paljoa onnellisempi? Mutta ei ole oikein tehty, ettäs näin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunki päälle panee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana ihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja sitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sun sanasi mukaan koettavat elää".

Elsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja luki Johanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.

Ilokseen näki Elsa, pannessaan pois piplian, Juhanan tulevan. Hän ei malttanut lemmittyänsä huoneessa odottaa, vaan juoksi kartanolle.

Kun rakastavaiset olivat huoneesen tulleet, sanoi Juhana ilomielin: "Nyt saamme taaski rauhassa puhua. Olihan eilispäiväki meille rauhallinen ja suloinen, kuin kevätpäivä ankaran talven jälestä. Hovilassa nyt lakia laaditaan ja omaisuutta jaetaan. Samoin meki nyt lemmen lakia laatikaamme ja muiskuja jakakaamme".

Nuorukaiset olivat onnelliset, unhottaen levottoman nykyisyyden ja eläen toivon ruusu-unelmissa! Surujen ja huolten keskellä on rakkaus tavallistaan viehättävämpi; sehän on vanha, tuttu asia.

"Elsa", lausui Juhana, "sinä rakastat mua niin isosti, että olit valmis oman henkesiki uhraamaan edestäni. Sillä kun talonpojat saavat selvän siitä, kuka kirjeen lähetti, niin se saapi henkeään varoa, olen kuullut puhuttavan heidän lausuneen. – Minä myönnän, että olit arveluttavassa asemassa: toiselta puolen mun vaarani, toiselta isäni ja veljeni kosto. Sinä valitsit jälkimäisen aseman. Mutta olisit voinut niinkin menetellä, ettäs ei tilasi voisi tulla niin tukalaksi, kun on uhannut tulla. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi vainoa kun sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on tehtävänä koettaa estää pahoja seurauksia. Minä olen käynyt Saarelan Pekan puheilla ja hän lupasi kieltää kiven kovaan. Toivon, ettei sinun todistuksia uskota näin vaarallisessa asiassa. Vaan nyt sinulta pyydän: jos vielä kysymys tulee asiasta, niinkuin tietysti tulee, niin anna minun puhua puolestasi äläkä toisen kerran vedä uhkaavaa vaaraa ylitsesi".

"Vaan kun multa kysytään, enhän voi valhetella", lausui Elsa.

"Tuon arvasin", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. "Enhän voi sinua moittia siitä, että totuutta pidät pyhyydessä. Koska siis näin on asian laita, löytyy ainoastaan yksi pelastuksen keino".

"Ja mikä on se keino?" kysyi neitonen.

"Ettäs pakenemme täältä", virkkoi Juhana. "Seuraa mua setäni luo. Siellä emme tartse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä suurimmalla hellyydellä kohdellaan. Mun silmäini edessä kangastaa siellä niin onnellinen tulevaisuus! Käsikkää astumme siellä elon vaivaloista tietä, jakaen keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on epäluulo ja vaino; siellä rakkaus ja luottamus; paetkaamme, armahani, pois näistä kurjista oloista".

Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin, Tämä seisoi äänetöinnä. Hänen sydämmessään oli riita.

"Mun armahaiseni", jatkoi Juhana, "miksi me olisimme tuomitut kärsimään näin paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme täältä riitaisuuden kolkoilta oloilta pois onnellisuuden laaksohon".

"Mutta kuinka voin veljeni jättää?" kysyi neito.

"Veljesi jättää!" kertoi Juhana. "Se olisi aivan kohtuullista, että hän ottaa jonku toisen pistosanojensa esineeksi kuin sinun. Olet jo kyllin kärsinyt".

"Kärsimään lienen luotu", sanoi Elsa surullisesti. "Itsestäni en niin paljon pidä, vaan sun vuoksesi, armahani, olisin kuitenkin ehkä taipuva täältä pakenemaan, sillä täällä ei lempeämme enään kauan suvaita".

Elsa oli nämä sanat juuri kerennyt lausua, kun Yrjö näkyi maantiellä.

"Jumala armahda", huusi neito, "veljeni tulee. Mua aavistaa, että hän ei tule hyvissä aikeissa".

"Älä pelkää, armahani", virkkoi Juhana; "niin kauan kun kättäni voin liikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu".

Yrjö astui nyt sisään. Hänen yhteen puristetut huulensa ja hehkuvat silmänsä eivät hyvää ennustaneet.

"Mulla on sisarelleni jotain sanomista", lausui Yrjö kiiruusti, sisään tullessaan.

Juhana ei ollut ymmärtävinään sitä viittausta poismennä, jonka nämä sanat sisälsivät.

"Elsa, tule tänne toiseen huoneesen puheilleni", sanoi Yrjö.

Elsa yritti mennä, vaan Juhana hänet pidätti.

Yrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja viittasi sisarellen tulla.

"Yrjö Sormuinen", virkkoi nyt Juhana, "me olemme tähän saakka toisiamme hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän kumpii tiedämme. Minua on loukannut, ettäs tylysti olet kohdellut sisartasi. Nytki pelkään, että häntä pahoin kohteleisit. Sano siis tässä sanottavas; minä tahdon läsnä olla".

"Poika", huusi Yrjö, "tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen sisareni naittaja ja minun luvattani häntä ei kukaan saa". Yrjö naurahti nyt ja lausui vihasta ivaan kääntyen: "Kaunis kunnia! Sisarta ei uskalleta jättää veljen valtaan! vaan veli on usein uskonut sisarensa semmoisen valtaan, jonka siveellisyyttä hän ei suinkaan tunne. Tämä on kohtuutta! Jalosti tehty!"

"Mitenkä voisin toisin menetellä?" virkkoi Juhana.

"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!" virkkoi ivaten Yrjö.

"Oletpa sisareni jalo holhoja tietysti! Mitä minun tulee Elsan asioihin sekaantua! – Mutta lopussa kiitos on. Minun kauttani menee tie morsiankammariin! muista se".

"Jos raahit kieltää sisartas ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin olet tunnotoin julmuri", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että Yrjöllä kuitenki oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaan kohtaloonsa.

"Taaski sinulta ajatusta puuttuu", virkkoi Yrjö kärtysästi. "Onko sisareni minua niin kohdellut, että hän minulta hyvää ansaitseisi? Hän on juljennut pettää veljensä: ilmoittaa tämän hankkeet viholliselle. Niin pitkälle on nyt asioissa päästy. Saarelan Pekka on tunnustanut".

"Sitä en usko", lausui Juhana.

"Sun uskomistas ei kaivata", virkkoi Sormuinen. "Nyt oikeutta jaetaan Hovilassa ja sinne nyt Elsan täytyy tulla teostaan vastaamaan".

Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.

"Joski Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies mitään vaikuta, siksi lakia tunnen", sanoi Juhana.

Yrjö veti taskustaan esiin paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan silmien edessä.

"Ah", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen lausuen:

"Oi Yrjö, rakas veli! Älä vie minua julmien kumppanies luo! Pelvosta ja häpeästä silloin menehdyn".

Neito halaili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin pois muotonsa sisarestaan.

"Julma veli", virkkoi Juhana tuskallisesti. "Jalkaisi juurella matelee olento, puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin rinnoilla olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kummatki saaneet. Ja tämän olennon sinä armottomasti poljet jalkaisi alle. Etkös pelkää Ijankaikkisen kostoa tuosta luonnottomasta kohtelustasi. Herkeä jo ja hillitse mielesi".

"Hän ei siedä oikean ihmisen sääliä", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen sisareensa.

"Sinä sydämmetön peto ihmishaamussa", sanoi Juhana, joka ei enään voinut vihaansa hillitä ja raivoten hyökkäsi Yrjöä vastaan.

"No, no, kiukka ystäväni", sanoi Yrjö, väistyen raivoisan nuorukaisen edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa ja ennenkun Juhana kerkesi mitään estettä tehdä, oli jo Yrjö kartanolla.

Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, vaan portaille tultuaan tarttui kaksi vahvaa kättä hänestä kiini. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei päässyt irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa rekeen ja hevosen kohta katoavan näköalasta. Vasta silloin päästi Juhanan Sormuisen vahva renki, Aappo, irti. Jos Nevalaisella olis ollut asetta, olis renki tekoansa varmaanki katunut. Nyt Juhana loi häneen silmäyksen, niin ylenkatseellisen kuin voi, ja sanoi: "orja on orja". Sitten hän läksi astumaan kotiaan päin, jupisten: "jos henkeniki menköön, minä Elsan pelastan".