Kitabı oku: «Nevalaiset: Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta», sayfa 8

XV
Simo Affleck

Nyt ruvettiin ajattelemaan, miten vihollista parhaiten vastaan otettaisiin. Talonpoikain lukumäärä nousi tosin satoihin, sillä yhä edelleen oli uusia tulvannut Hovilaan "pesän jakoa" suorittamaan; vaan heiltä puuttui sitä järjestystä, jonka puutteessa suuretki voimat eivät sanottavia matkaansaa. – Majurilla taas puolestaan oli harjaantunutta väkeä, joka hehkui innosta saada näyttää, miten sodassa käy.

Hovilan isossa pirtissä pidettiin lyhyt neuvostelu. Sitten lähdettiin puollustustoimiin. Kun monta kättä löytyi, voitiin vähässä ajassa paljon matkaansaada. Talonpojat rakensivat itselleen varustuksia, joiden takaa voitaisiin ampua. Kujalle rakennettiin, lähelle Hovilaa, hirsistä korkea rintavarus. Hovilassa olevia ampumavarastoja jaettiin yleisölle niin kauan kun piisasi.

Vangittu majurin vartiaväki oli saanut vihiä herransa tulosta ja sitä täytyi jättää vartioimaan jonkimoinen lukumäärä talonpoikia.

Lyhyt Joulukuun päivä oli loppunut; hämärä sulki vaippaansa maan. Taivas oli sekeissä; idästä nousi täysikuu runsaalla valolla valaisemaan lähimmän tulevaisuuden kohtauksia. – Itsekuki riensi osoitetulle paikalleen; suurin osa asettui kujalle rintavarustuksen luo, jota tietä majuria odotettiin tulevaksi. Täällä johti pitäjäsluutnantti Ahlholm; myös Sormuinen, Karjalainen ja Ikonen olivat täällä. Kartanolle oli asettunut jommoinenki joukko varuilla olemaan, jos majuri tulisi jotaki takatietä. Tätä joukkoa komensi Sipo Nevalainen; täällä olivat myös Turuinen, Tikka, Sykkö ja (älkäämme unhottako) rovasti Herkepaeus. Hän sanallaan kehoitti talonpoikia puollustamaan oikeuttaan ja lupasi Jumalan apua heille.

Syviin ajatuksiin vaipuneena seisoi vähän erillään toisista musköötiä vasten nojaantuneena Sipo Nevalainen. Hän katseli kirkasta taivasta, josta suloinen kuu ja suurimmat tähdet niin tyyneesti loistivat maahan.

"Oi te kirkkaat valot tuolla avaruuden äärettömässä valtameressä!" puhui itsekseen Sipo. "Juhlallisessa hiljaisuudessa siellä nautitsette vapauttanne niistä pienistä jokapäiväisistä huolista, jotka meitä, tomun lapsia, ahdistavat. – Tuntuupa ikääskun korvissani kuulisin kiitoskuorinne nousevan Ijankaikkisen istuimen eteen. Mutta me saamme alati riitaa, sortoa ja katkeruutta kärsiä niin kauan, kunnes täältä muutamme joko teihin, Onnelan valoisille valkamille taikkapa oloihin, jotka ovat näitä vielä kolkompia".

"Olinhan minäkin kerran onnellinen", jatkoi Sipo mietteitään. "Toivon ruusuvalossa hohti mailma edessäni; olin rikas, mulla oli kaunis, mua hellästi rakastava vaimo ja reippaita lapsukaisia. On mulla nytki tavaraa, vaan rakkaus puuttuu ja silloin puuttuu kaikki: sen nyt tunnen. – Mutta olenko itse syypää tähän muutokseen?"

Sipon muoto synkistyi. Pyhän Augustinon praedestinationioppi, joka niin monen etevän sielun kaikkina aikoina on hurmannut ja vanginnut, oli myös Nevalaisen mieleen alkanut juurtua.

"Mitäs tässä lörpöttelen", virkkoi Sipo ynseästi. "Kukin on kohtalonsa orja; siis pois kaikki tuhmat epäilykset; astukoon rintaani rautainen lujuus ja into, sillä ratkaiseva hetki, sen tunnen, lähestyy".

Sipon viime lause johti takasi hänen ajatuksensa sen laveilta retkiltä tosi olohin. Hän astui joukkonsa luo ja rupesi sitä järjestämään.

Jättäkäämme hetkeksi Nevalainen ja muut Hovilan puollustajista odottamaan ryntäystä.

Maantiellä, lähellä Hovilan kujan suuta seisoi mies, joka näytti miettivän kujalle kääntyä, vaan joka oli pysähtynyt, kuullessaan etempää maantiellä säännöllistä astuntaa. Kohta oli joukko saapunut yksinäisen miehen luo.

"Kuka siellä?" ärjäsi muuan jyreä ääni, joka kuului hevosen selästä ajajan suusta, joukon etupäästä.

"Mies, joka rakastaa isänmaataan ja sen puoltajia ja tahtoo sen sortajille kostoa", kuului vastaus.

"Nimes?" kysyi ääni hevosen selästä.

"Juhana Nevalainen", vastasi se, jolta kysyttiin.

"Juhana Nevalainen", kertoi kysyjä. "Semmoista ei löydy Nurmeksessa".

"Hän on Sipon poika", lausui usea joukosta. "Kyllä me hänet tunnemme".

"Hän on meidän puoluetta eikä Ryssän ystävä", sanoi muuan.

Mies hevosen selässä oli hetken ääneti. "Mitäs tässä seisot?" kysyi hän taas Juhanalta.

"Morsiameni on Hovilaan ryöstetty ja tahdon hänen pelastaa, menköön vaikka henkeni".

"Tuo kuuluu kummalta", lausui ratsastaja, joka vieläi oli selin kuutamaa, niin ettei hänen muotoaan voinut eroittaa. "Mitä morsiamesi voi Hovilassa" – Hän keskeytti puheensa, lisäten äkkiä: "oletko vakooja?"

"Henkeni on teidän vallassanne, herra majuri. Minä pyydän teidän turvissanne päästä pelastamaan onnetointa morsiantani, jonka tunnotoin veli on kodostaan riistänyt ja talonpoikain tuomittavaksi vienyt, sen vuoksi, että neito Hovilaan ilmoitti retkestä Käkisalmeen, joka siten estettiin".

"Minä luotan sinuun", sanoi Affleck. "Kymmenen miehen seurassa saat tuolta pienen rakennuksen takaa hyökätä pihalle. Minä kuljen kujaa suoraan".

"Pieni rakennus on poltettu", virkkoi Juhana.

"Helvetti!" karjasi majuri. "Miehet!" lausui hän miehilleen.

"Muistakaat talonpoikia!"

Uhkaava aseiden kalina kuului.

"Jessenhaus on huonosti puoltanut itseään, arvaan", jupisi majuri yhteenpuristetuin hampaiden välistä. "Mutta annappas minä saan nuo riivatut taulapäät kynsiini, niin makkara-selkinä heidät laitan täältä liikkeelle. Pieni rakennus porona; tiesi mitä muuta tomppelit ovat toimineet!"

"Tuosta teidän tie menee", viittasi majuri kymmenelle, joita Juhanan tuli seurata. "Älkäät ennen hyökätkö, ennenkun tämän pistoolin laukasen kujan puolelta. Vasempahan. Marsch!"

Ne kymmenen erosivat nyt muista, jotka kääntyivät kujalle, Kuutama valaisi nyt selvästi miestä hevosen seljässä. Hän oli leveä hartioinen, iso kasvultaan. Päässä oli hällä kypärä, jonka alta tuijottivat eteensä silmät, kooltaan verrattavat Venäjän kolikoihin. Naama oli ryppyinen ja erittäinki pisti silmään kaksi syvää juopaa suun kummallai puolen. Posket olivat lihakkaat, ikääskun hermottomasti riippuen alaspäin, vetäen suupieletkin samaan suuntaan. Partaa ei näkynyt nimeksikään.

Talonpojat rintavarustuksen luona kuulivat ensin hevos- sitten ihmisjalkojen kopinan ja olivat valmiit vastustukseen. Pitäjäsluutnantti Ahlholm rohkeutti talonpoikia sanoen saattavansa tapella yhtä hyvin kuin Affleck'in.

"Älkää ampuko ennenkun ne p – leet ovat kymmenen askeleen päässä", sanoi hän.

Mutta kymmenen askeleen päähän rintavarustuksesta ei Affleck vienytkään sotamiehiään. Hän marsitti ne kujalta pellolle ja pakotti täten talonpojat luopumaan rintavarustuksestaan, josta täten ei ollut mitään hyötyä.

"Ampukaat ne pedot", huusi Ahlholm. Pamauksia kuului, vaan laukaukset eivät vahinkoa matkaan saaneet. Affleck kielsi miehiään ampumasta ja läheni lähenemistään Hovilan isoa rakennusta, jonka takana Sipo Nevalainen joukkoneen seisoi.

Nyt kuului pistoolin laukaus. Juhana miesten kanssa hyökkäsi pihalle. Juuri kun hän tallin nurkan ympäri kääntyi, kavahti hän, nähdessään isänsä seisovan miesjoukon etupäässä.

Sipo Nevalainen, huomatessaan poikansa, kalpeni. Hänen kädestään putosi muskööti; hän tirkisteli äänetöinnä poikaansa, ikääskun aaveesen. Poikansa Affleckin väessä! tämä oli näky, jota isän oli vaikea käsittää.

Hetken seisoi isä näin ikääskun lumottuna. Sitten hän puhkesi puhumaan: "Miehet! Tuossa tulee poika isäänsä asevoimalla vihollisen valtaan antamaan. Katsokaat! Hän julkeaa mua silmiin katsoa".

Sipo sieppasi pudonneen musköötinsä, kohotti sen ja viritti hanan. Hän tähtäsi. Juhana seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut paikalta liikahtaa. Pamaus kuului. Ruudin savu esti Sipon selvästi näkemästä eteensä. Kuitenki huomasi hän Juhanan kaatuvan.

Yleinen hämmästys tästä teosta pian johdettiin muualle. Affleck oli juuri kartanolle tulemaisillaan.

Vielä hetki ja sotilaiden riemuhuuto kajahti kartanolla. Pyssynperien ja miekkojen kalske kaikui ylt'ympäri ja piha oli kohta ruudinsavua täynnä.

Erinomaisella kylmäkiskoisuudella johti majuri mustan ratsunsa selästä rynnäkköä. Talonpojat siirtyivät kohta ulommaksi majurin uhkaavasta läheisyydestä. Muuan talonpoika rohkesi majurin hevosta suitsesta tarttua kiini, vaan pistoolin laukaus ajoi kohta tämän rohkean ulommaksi.

Yleinen häiriö alkoi talonpoikien puolella valloille päästä. Ne, jotka Hovilan varustusväkeä vartioivat, alkoivat peljätä kohtaloaan ja jättivät vartioittavat omiin valtoihinsa. Kohta Jessenhaus, Björn ja Arnkijl tulivat näkyviin; heidän lisäksi muutaki suojelusväkeä alkoi ilmaantua.

Rovasti Herkepaeus, jonka virkatoimiin sota luonnollisesti ei kuulunut, koska hän joka pyhä kirkossa lausui: "maassa olkoon rauha ja ihmisille hyvä tahto", oli jo, ensi laukauksia ammuttaessa, mennyt "katsomaan, josko vielä enemmän Affleckiläisiä olis tulossa". Samoin uljas pitäjäsluutnantti Ahlholmki, joka "ei p – lettäkään peljännyt", oli muuttanut eri näyttämölle, jossa ei näin hullusti asiat käyneet.

Useimmat talonpojista, nähden vastarinnan turhaksi, olivat paenneet taistelukentältä. Sipoakaan ei näkynyt.

Sallimus ei ollut suonut isän saavan lopettaa poikansa hengen. Kuula oli sattunut Juhanan oikeaan olkapäähän. Kun taistelu oli lakannut, nousi hän pystöön ja astui isoon pirttiin, jossa häneltä vedellä pestiin haava. Hän pantiin sitten vuoteelle levähtämään. Veren vuodatus oli hänen aivan kalpeaksi tehnyt.

Majuri kutsui nyt Hovilan suojelusväen ynnä ne talonpojat, jotka oli kiinni otettu, Hovilan isoon pirttiin. Hän tutki ensin asiain laitaa, talonpoikain tullessa Hovilaan.

"Pietari Jessenhaus", sanoi Affleck; "vuodeksi olet erilläsi palveluksestani. Sinä olet huoletoin poissaollessani. Se ei kelpaa".

Björn hieroi hiukan kämmeniään.

"Arnkijl", sanoi majuri, "sinulla löytyy kykyä, älyä ja samassa kestävyyttä. Sinä olet mun ensimäinen veronkantajani tästä hetkestä edelleen, niin kauan kun sen luottamuksen ansaitset".

Arnkijl kumartui syvään. "Herra majuri, minä olen aivan ansiotta ja kokematoin – "

"Kyllä; älä mulle selvitä; me tunnemme toisemme", katkasi majuri puheen.

Elsa seisoi muiden joukossa. Hän oli pelvosta kalpeaksi mennyt. Ilon puna nousi hänen poskilleen, kun hän näki Juhanan.

"Ahaa", lausui Affleck. "Tuossa varmaan on morsian. No, Nevalainen, Herran nimessä, ota neitonen haltuusi".

"Miten voin teidät palkita?" lausui Juhana liikutettuna.

"Minä olen jo palkittu", lausui majuri puoleksi katkerasti, puoleksi alakuloisesti. "Minä en ole Nurmeksessa kiitosta vielä kuilut – enkä tahtonutkaan", lisäsi hän ylpeästi, ikääskun häveten edellisiä sanojaan.

"Herra majuri", kuului oven puolesta valittava ääni, joka oli vanhan toimeliaan Matleenan, kokin: "ne hävyttömät ovat syöneet piirakaiset, ispinät, poronlihat, pöystit ja kaikki muut parhaat palat ja juoneet pikatongit, ranstit ja portviini-pullon suuhunsa. Rovasti joi portviiniä".

"Lohduta itses vanha, uskollinen Matleena", lausui Affleck. "Nurmelaisten vero tältä vuodelta nousee 200 prosenttia ja sitten ostetaan uudet viinit ja paistit. Ymmärräthän?"

"Armollinen majuri; minä olisin ne konnat liha-my'yksi hakannut", lausui tiitterä kokki.

"Kyllä", – virkkoi majuri – "Aika on levolle mennä. Pane nyt, mummoni, pöydälle, mitä kokoon saat. Meillä on h – tinlainen nälkä".

Matleena hyökkäsi toimeensa ja kohta oli ruoka pöydällä. Majuri tovereineen hotasi hontoonsa minkä jaksoi. Sitten panivat väsyneet sotilaat levolle ja aamu-yötä nukkuivat kaikki, pait neljä sotamiestä, jotka vartiolla olivat, majurin tilalla. – Juhana ja Elsa eivät nyt uskaltaneet lähteä kotiinsa, vaan jäivät majurin käskystä yöksi Hovilaan.

XVI
Sipo Nevalainen

Oli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin eteenpäin. Kalpea kuu valaisi matkustajan yhtä kalpeata muotoa, jossa viha ja epätoivo kuvausivat. Silloin tällöin katsoi matkustaja Hovilaa, pudisti kohotettua nyrkkiään sinnepäin ja puri hammasta. Vaivaloisesti kulki henki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.

Sipo Nevalainen pyyhki hiukset pois otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti.

Hän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.

"Tällä kertaa on voitto siellä", jupisi Sipo, "vaan eletäänhän eteenpäin! Eletään! Hahhaah. Sinä olet, elämä, lysti!"

"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani", jatkoi Sipo mietteitään. "Vaan lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani! – Sen hän ansaitsi. Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä yksin olin hänen eläessään, kun nytki. – Mutta asioiden pitää muuttuman. Toisen kerran pitää vielä mun saada koston iloa maistaa. Oi, kun tuo kirotun Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck, nuora kaulassa, hirsipuussa keikkuisi! Hahhaah".

Näin astui Sipo, kuumeellisesti haaveksien, eteenpäin. Voimattomassa raivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi tyvenempi mieliala hänessä valloille päästä. Hänessä vakaantui päätös uudestaan matkustaa, saamaan Venäjältä apua kostonhankkeisinsa Hovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti vaeltaa ainoastaan Savonlinnaan, jota Venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäki liikenevän jonku satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön pitäisi välttämättömästi heti tapahtuman; sillä ei hän voinut tietää, jos majuri jo huomenna kulkisi pitäjää ympäri sotamiehineen, kurittamassa kapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt arvatenki verojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla sotaväkeä; mitä hän muusta kysyi.

Sipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaski varmaan tiesi, mitä oli tehtävää. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleuksensa, joita ei juuri paljon ollut ja pisti ne taskuihinsa. Sitten hän herätti renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.

Renki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka veti; vaan Sipo tavallisesti piti tuumaansa itsekseen ja ilmoitti ne ainoastaan vaimolleen, tämän eläessä. Nyt hällä ei ollut ketään uskottua.

"Minä lähden matkalle", sanoi Sipo rengilleen. "En viipyne poissa enemmän kun kolme, neljä päivää. Varjele talo Hovilaisilta. En mielelläni nyt kotini jättäisi; vaan tulevaisuuden turvan vuoksi sen teen".

"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan – ?"

"Vaiti", sanoi Sipo kärtyisästi. "Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään".

Sipo istui rekeen ja löi virkkua vitsalla. Se lähti aika vauhtia kartanolta; sillä Sipo ei ennen vielä kertaakaan ollut kartanolta lähtien hevostaan lyönyt.

Kumma tunne nousi Sipon rinnassa, hänen nyt kotoaan lähtiessään. Entiset onnellisemmat ajat johtuivat hänen mieleensä. Vaan hän kukisti kohta tunteensa.

Aika alkoi lähestyä, jolloin hopeankarvainen kuu oli menettävä valaisemis-valtansa. Sinertävän-punaisena hohti itäinen taivaan ranta; se muuttui vähitellen tulipunaiseksi, sitten kellertäväksi ja sahramin karvaiseksi. Kohta päivän kultainen ruhtinas oli ilmaantuva, valollaan ilahuttamaan näitä seutuja pitkän yön jälestä.

Mutta Sipolle tämä valo tuntui vastenmieliseltä. Ensi kerran elämässään hän toivoi päivän viipyvän tulemasta.

Ei kaukana sen tien varrelta, joka Nurmeksesta johti Pielisiin ja jota Sipo nyt kulki, oli Horman Mallan talo. Kolmas vuorokausi oli kohta kulunut siitä, kun Sipo oli noidan tavannut. Tämä aikoi nyt lähteä Hovilaan, jossa hän luuli Sipon vielä olevan. Mutta aamulla ulkona kävästessään oli hän muutamalta mieheltä saanut kuulla majurin palauksesta ja talonpoikien karkauksesta, jopa Siponki julmasta ampumiskoetuksesta. Tästä ilmoituksesta noita tuli iloiseksi, koska hän varmaan arveli Sipon nyt olevan siinä tilassa, jotta hän tarvitseisi taaski Mallan apua, jota hän ei kuitenkaan ennen saisi, ennenkun hän oli valansa täyttänyt. Noita siis taaski siivosi itsensä, pani ylleen parhaat vaatteensa ja lähti astumaan maantielle, joka johti Nevalaisen taloon.

Aamuvalossa noita huomasi hevosella ajajan tulevan häntä vastaan. Lähemmäs tultuaan, tunsi hän helposti miehen ja hevosen. Myös Sipo tunsi kohta noidan ja rupesi lyömään hevostaan; vaan samassa noita oli reen luona ja puikahti sen kannoille.

"Suo mulle kyytiä vähän matkaa, että saadaan tuumailla", lausui noita.

"Mihin matkasi Nevalainen? Ja miksi noin koetit minusta päästä?"

"En ole sulle minkäänlaisen tilin velvollinen", sanoi Sipo. "Aika on mulle tärkeä; sen vuoksi ai'oin koettaa päästä sun pitkistä puheista".

"Hoo", virkkoi Malla ja hänen silmänsä välähti. "Ja valasi? Sen olet ehkä unhottanut".

"Siitä puhutaan, kun kolmen, neljän päivän päästä palaan", lausui Nevalainen.

"Vain niin", virkkoi ivallisesti noita. "Mutta minä pelkään että et palaakaan".

"Sun pelkosi ei minuun koske", lausui Sipo. "Nyt on parasta että menet pois kannoilta tai pysähytän hevosen ja annan sulle lähdön".

"Vain niin, sinä, urhoollinen valapatto", sanoi uhkaavasti noita. "Mutta minullaki on neuvo sulle annettava: Nyt on parasta, että käännät hevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten kostosi hankkeet voivat toteentua; muutoin eivät".

"Pois, hurja noita", huusi Sipo. "Sinä helvetistä heitetty kiusaaja; anna mun olla rauhassa".

Nevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Vaan hevonen, joka Sipon huutoa oli säikähtänyt, juoksi niin kiivaasti, ettei tämä voinut aikeensa toteuttaa.

"Valmistu nyt ilmaumaan Hänen eteen, jonka lupauksellas olet pettänyt", virkkoi säälimätöin noita. "Viimme hetkesi lähestyy".

Sipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli vaaran olevan lähellä. Vaan armoton noita käski hevosta ja se totteli, mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa: Noita monikarvaisessa pu'ussaan seisoi kuin helvetistä tullut henki uhrinsa takana.

Kauhistuksen huuto pääsi Sipon huulilta. Hän tunsi kaulansa kutistuvan; hänen kaulasuonensa alkoivat pullistua; samoin silmät. Hänen muotonsa muuttui ensin punottavaksi, sitten siniseksi; silmät menettivät luonnollisen värinsä ja menivät lasimaisiksi. Onnetoin ei voinut paikalta liikahtaa… Noita oli hänen kaulaansa heittänyt silmukan, jolla hän uhrinsa kuristi.

Kun noita näki hengen paenneen hänen uhristaan, heitti hän hevosta vitsalla ja hyppäsi samalla pois kannoilta.

Ei ketään matkustajaa sattunut tielle, silloinkun murha tapahtui. Vasta myöhemmin oli kaksi miestä nähnyt hevosen hölköttelevän maantietä pitkin. Kun tulivat lähemmäksi, näkivät ajajan istuvan reessä hengetönnä, kauheasti eteensä tuijottaen.

Murhaa tutkittiin ja noitaa alettiin vihdoin pitää epäluulon alaisena.

Vaan todistusta ei voitu kyllin saada ja asia jäi siis sikseen.

XVII
Loppu

Lähes puoli vuotta oli kulunut edellämainitusta tapauksesta. Kirjoitettiin nyt 1711. Sodan i'e painoi yhäti Suomea. Kurjuutta nähtiin kaikkialla. Taudit ja nälkähätä olivat sodan kauheita liittolaisia: kaikki yhteen ihmiskunnan kolme kovinta vitsausta. Nyt oli kevät luonnossa, vaan talvi oli ihmisten sydämmissä.

Oli kaunis aamu toukokuun lopulla. Lintujen riemulaulut kajahtivat ylt'ympäri; sinitaivaalta paistoi lämmittävä aurinko. Vaan ihminen astui alakuloisna tämän ilon keskellä. Harvasta kuului kyntäjän tai kylväjän laulu; sillä harvalla oli kylvämistä ja jolla oliki, se epäili panna siemenen maahan, koska ei tiennyt, jos hän saisi elon korjata.

Tahdomme nyt johtaa lukijan muutaman semmoisen luo, joka uskalsi maan poveen uskoa kalliin jyvän, toivoen, Jumalan avulla, saavansa siitä hedelmänki pitää.

Tuolla pellolla astuu, vakka kädessä, kymärässä mies. Hän on nyt yhden saran kylvänyt ja menee tuonne metsän rinteesen vakkansa täyttämään sekä itseään virvoittamaan raittiilla juomalla, jonka oli juuri tuonut talon kellarista nuorenpuoleinen vaimonpuoli.

"Elsa", sanoi nuori mies, "me uskomme tulevaisuuden toivomme maan poveen. Uskokaamme ettei Luoja meitä eikä maatamme, tätä kallista isiemme maata, liian ankarasti rankaise, vaan armossa kääntää muotonsa puoleemme". Näin sanoen katsoi Juhana – joka, niinkuin lukija arvannee, oli kylväjä – lempeästi Elsaan, joka nyt kolme kuukautta oli ollut hänen vaimona.

"Me olemme vaarassa tottuneet Herraan luottamaan", lausui Elsa, "ja se luottamus ei ole meitä koskonkaan pettänyt".

Lauhkea ahva suhahti kuusien latvoissa ja ikääskuin vakuutti Elsan sanat.

Nuori vaimo käänti sattumalta silmänsä vakan laitaan. Huokaus nousi silloin hänen rinnastaan. Juhana uteli tähän syytä. Elsa viittasi vakanlaitaan, jossa näkyivät kirjaimet S.N.

"Älä, armahani, tästä huoli", lausui Elsa, joka pelkäsi että tuo muisto saattaisi Juhanan pahalle tuulelle.

Juhanan muoto tosin aluksi synkistyiki, vaan kohta hän malttoi mielensä ja sanoi: "Surullisen muiston tuo merkki herättää ja surkuteltavan. Vaan minä, jolle Luoja soi näin suuren onnen suurten vastoinkäymisten jälestä, en tahdo tuomita, etten tuomituksi tulisi".

"Olemmehan tosiaanki onnelliset", lausui Elsa hiljaa. "Vaikka veljenikään ei liittoamme siunaa, olen tytyväinen".

"Jos ei hän olis kipeäksi tullut ja haudan partaalle joutunut, ei hän suinkaan olis yhtymiseemme suostunut", virkkoi Juhana. "Se on kuitenki rumasti tehty, että pelastuttuaan koettaa peräytyä siitä, minkä vaaran hetkenä on luvannut".

Nyt Juhana nousi ja aikoi lähteä toista sarkaa kyntämään, kun samassa muuan piika tuli juosten sanomaan, että kartanolle oli saapunut vieraita – vanha miehen- ja vaimonpuoli – jotka heti tahtoivat nähdä Juhanan.

Tämä – puoleksi närkästyen, puoleksi kummastuen siitä, ettei hänen vaimoaan haluttu nähdä – lähti astumaan taloon. "Enpä tiedä ansaitsevatko nuo sinun nähdäkään, ne höperöt", lausui Juhana Elsalle; "vaan tulehan kuitenki hetken päästä jälestä". 'Oliskohan heillä jotaki sanottavaa, joka Elsaa voisi surettaa', ajatteli hän itsekseen.

Pihalla seisoi vanha, arvokkaan näköinen mies. Vähän matkaa hänestä seisoi vaimonpuoli, myöski ikäpuoli.

"No, totta mar, Juhana, oletko kihloissa?" ärjäsi vanhus, nähdessään Juhanan.

"Terve, sydämellisesti tervetullut, vanha setä", huusi Juhana. "Yhtä suora ja reipas kuin ennenki".

"Ja sinä sama jalo poika, kun ennen lähtöäsi meiltä", huudahti vanha Jaakko. "Sinä kunnon poika!"

Vanhus sulki Juhanan rintaansa kohden. Kyynel kiilsi hänen silmissään ja hän sanoi: "Siitä asti kun meiltä lähdit, ei näin onnellista hetkeä ole meillä ollut – ei, peto vieköön".

Vanhus polki puujalalla tantereesen, jotta se tömähti. Nyt Elsa saapui kartanolle.

"Tässä on vaimoni; tuossa setä Jaakko ja täti Matleena, josta sulle, Elsa, niin usein olen puhunut".

Vanha Nevalainen tuijotti tuohon suopeannäköiseen Elsaan ja hänen ihmettelemisensä ei tahtonut loppuakaan. Vihdoin hän puhkesi puhumaan, muka itsekseen, vaikka hän huusi: "Tuo kies'auta kelpaa! Tuskin olit sinä Matleena tyttönä – no no – ainaki yhtä kaunis – hm – se on tietty".

Kun vanha Jaakko oli ihastuksensa alkupuuskat purkanut, astuttiin sisälle, jossa nuori, hilpeä ja kaunis emäntä kohta osoitti kykyään taloudellisissa toimissa varsin tyydyttävällä tavalla. Vanha Jaakko tuskin voi silmiään kääntää tuosta viehättävästä emännästä ja Matleena-mummo myönsi, että Anna Säämingillä (joka, sivumennen sanoen, oli naimisissa hänki) ei voinut "lähestulkoonkaan" Elsalle vertoja vetää.

Rakkaiden vieraiden kunniaksi tuotiin nyt kellarista parasta juotavaa ja nuoren sekä vanhan parikunnan onneksi tyhjennettiin pikarit. Vanhan Jaakon temperaturi kohosi vähitellen korkeampiin asteviivoihin. Hän rupesi puhelemaan Varsovan rynnäköstä ja muista merkillisistä tapauksista "siihen aikaan".

Vaan yksi pilvi nousi hetkeksi pimittämään yleisen ilon päiväpaistetta. Vanha Matleena sattui kysymään, josko Sipon murhaajasta oli selkoa saatu.

"Ole ääneti hänestä, joka isänmaansa petti", huusi Jaakko. "Olkoon hänen nimensä ikuiseen unhotukseen haudattu".

"Jätä kosto Herralle", huusi Matleena.

"Tuli ja leimaus", ärjäsi Jaakko. "Semmoinen, joka isänmaansa pettää, hänestä ei ansaitse puhua. Hän on tuomionsa saanut. Jaa – Älä keskeytä mua, Matleena. Sipo oli ennen mies, vaan hän ei koetuksen aikana kestänyt, vaan laukesi – mutta tuossa istuu poika, joka isänmaataan tietää arvossa pitää. Sinä kunnon poika!"

Juhana, joka huomasi että hänen isästään ei ollut hyvä nostaa kysymystä vanhan Jaakon läsnäollessa, jolla oli oma ajatuksensa asiassa, jota ajatusta ei mikään ihminen olisi voinut hänessä muuttaa tai edes lieventää, johti puheen toiselle tolalle. Kohta vanha Jaakko taas oli sama herttainen, hyväntahtoinen mies kuin tavallisesti.

Näin kului rattoisasti tämä päivä ja seuraavatki, jotka vanha Jaakko vaimoneen vietti veljensä pojan luona. Suurella kaipauksella erosivat vanhat ja nuoret, säilyttäen toisistaan muiston, suloisen ja kauniin kuin ihana kevätpäivä.

* * * * *

Rahvaan vehkeet Affleckia vastaan raukesivat tällä kertaa. Pari vuotta myöhemmin Pielisläiset rupesivat vastustamaan Affleckia. Näitä kukistaakseen ja veron maksuun pakoittaakseen oli Affleck kreivi Nierrothilta pyytänyt ja saanut 100 ratsumiestä. Kun Venäläiset tämän kuulivat, pelkäsivät he näiden ratsujen hyökkäävän Pielisistä rajan yli ja lähettivät rajaa suojelemaan 300 rakuunaa ja 160 kasakkaa. Mutta kenraalimajuri Lybecker, tuo "Ison vihan Klingspor", Nierrothin jälkeinen päällikkö, oli kutsunut nuo 100 ratsua pois. Seutu joutui täten turvattomaksi. Venäjän sotaväki tuli nyt rajan yli, yhtyi Pielisläisiin ja yhdessä nyt lähdettiin Kajaaniin, jossa oli työnä kostaa noista ryöstetyistä sarkatukoista. Maaliskuussa 1712 tapahtui paljon julmuuksia Kajaanissa, Paltamossa ja Sotkamossa. Turunkorvan talo Sotkamossa, jossa Affleck asui, rosvottiin ja poltettiin, Affleckin rouva, 7 lasta ja 7 palveliaa vietiin vankeuteen Venäjälle, josta eivät koskaan palanneet. Sanotaanpa Affleckin ei huolineen maksaa heidän pääsemisensä lunnaita.⁷

Simo Affleckin loppu oli surullinen. Hän ampui itsensä Pielisissä toukok. 9 p. 1724.⁸

Arnkijl Sarkasodan aikana menetti ei ainoastaan vähäisen omaisuutensa, kaikki kirjansa ja paljon kantamia verorahojaan, vaan sai itsekin kärsiä paljon kiristystä ja kuristusta, josta vasta pääsi puoli hengissä ja aivan alastoinna.⁹

Jessenhaus tuli Sarkasodan aikana varsin mainittavaksi. Hänen, kahden sotamiehen kanssa, lähetti nimittäin tulliverokantaja Juho Hoffrén (Jessenhausin appe) takavarikkoon ottamaan nuo 4300 kyynärää Venäjän puolelta tuotua sarkaa, joista vero jo kerran oli maksettu. Tämä teko matkaansai Sarkasodan.