Kitabı oku: «Jumalan teillä», sayfa 11

"Minua harmittaa, että se vanha lääkäri on rakentanut talonsa aivan sairashuoneen viereen", sanoi Kallem. "Siinä on vieraita ihmisiä aivan nenän edessä." – "Niin, hän rakensi sen langollensa. Ja nyt on hänkin kuollut." – "Olen kuullut sen. Jos minulla olisi varoja panna enemmän rahaa likoon, niin ostaisinpa sen, vaikka minä en sitä tarvitsekaan." Josefine käänti hiukan päätään, epäilemättä nähdäkseen, seisoiko Ragni siellä. "Minä en luule sen olevan myytävänä", hän sanoi, "minä tunnen perilliset". Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus.

Pappi siirsi keskustelun toiseen aineesen. Hän oli aamupäivällä lukenut "Morgenbladetista" kirjoituksen, jossa kuvailtiin Amerikassa kaikilla aloilla vallitsevaa epävarmuutta. Hän puhui kuin olisi hän asian hyvinkin tuntenut ja kääntyen aina vaimonsa puoleen. Jos hän sattui luomaan katseensa toiseen – kuten nyt Ragniin, joka oli tullut Amerikasta – , tapahtui se vain sivumennen, ja hän kääntyi taas vaimonsa puoleen.

Pastori Tuft oli komea ja kaunis mies, varsinkin nykyisin, kun jonkunlainen hyvinvointi oli tasoitellut kasvojen epätasaisuuksia, ääni oli selkeä ja Melanchton-silmät säteilivät hänen puhelunsa mukaisesti. Hänen sanansa ja olentonsa tekivät melkein uskottelevan vaikutuksen, mutta lempeyden alta pilkisti esiin oman arvon tunto.

Aivan odottamatta tekee hänen vaimonsa päällään merkitsevän liikkeen. "Niin, tietysti on aika jo lähteä!" sanoi pappi ja nousi tuoliltaan, "olin jo aivan unohtaa. – No, – te lähdette mukaan?" – Josefine nousi seisomaan, samoin Kallem. Mutta oli Kallemillakin vaimo, joka loi silmäyksiä, harmaita ja hyvin lempeitä. "Kiitos, me olemme väsyksissä. Mutta pidämmehän muistissa."

Ja niin saatettiin vieraat ulkosalle. Kallem meni ikkunaan katselemaan, kun he kookkaina ja voimakkaina astelivat pois. Kohta olivat he jo kirkon tuolla puolen, kaikki ohikulkijat tervehtivät heitä kunnioittavasti. Hän seisoi siinä vielä, vaikka heitä ei enää näkynytkään, asteli pari kertaa yli permannon, käännähti sitten äkkiä ympäri: "Jaa, kutsuppas Sören Pedersen ja hänen vaimonsa Aase tänne!" – ja hän läksi itse niitä hakemaan. Mutta niitä ei löytynyt mistään, Sigrid kertoi niiden lähteneen heti, kun pastorin herrasväki oli tullut. "Saadaanpas nähdä, ne juovat itsensä humalaan! Juokse hiidessä niiden jälestä ja pyydä heitä tulemaan luoksemme illalliselle. Sano, että vieraat ovat lähteneet." Palvelustyttö läksi. Kallem huusi vielä hänen jälkeensä: "Tuo ne mukanasi, joko ne sitten tahtovat tai ei!"

"Kuulkaas nyt, verhoilija!" sanoi tohtori, kun Pedersen seisoi taas salissa Aase takanaan, "kuulkaas nyt – : pastori sanoo, että te juotte, sekä te että vaimonne ja ettei hän saa teitä siitä tavasta taukoamaan". – "Pastori on siinä puhunut totta." – "Mutta se on paha tauti, Pedersen." – "Kyllä niinkin, – sitten jälestäpäin." – "Tahdotteko antautua minun parannettavakseni?" – "Hihii, aivan kernaasti, herra tohtori! – mutta vakavasti sanoen: se vie paljon aikaa!" – "Kaksi minuttia." – "Kaksi minuttia?" Hän hymyili, mutta ennenkuin hymy oli poistunut hänen kasvoiltaan, seisoi Kallem hänen edessään luoden häneen terävän ja läpitunkevan katseen. Verhoilijan kasvot muuttivat väriään, hän hätkähti taapäin. Tohtori seurasi häntä ja käski hänet istumaan. Pedersen teki sen paikalla. "Katsokaa minuun!" Aase oli vähällä joutua päästä pyörälle. "Istukaa tekin!" sanoi tohtori Aaselle, ja tämä lysähti istumaan tuolille. Tohtori oli jo eilen nähnyt, minkälaatuisten ihmisten kanssa hän oli tekemisissä. Sören Pedersen tarvitsi tuskin kahtakaan minuttia kun oli jo hypnoottisessa unessa, eikä vaimo sen enempää, vaikka tämä oli vain katsellut, mitä tapahtui. Tohtori käski heidän avata silmänsä jälleen, he tottelivat kumpikin heti. "Kuulkaa nyt, Sören Pedersen! Nyt lakkaatte te juomasta viinaa ja muita väkijuomia missä muodossa hyvänsä, te ette maista viiniä, eikä oluttakaan – yhteen kuukauteen. Kuulkaa! Kun kuukausi on kulunut – nyt on kello puoli seitsemän, niin te tulette tänne täsmälleen samaan aikaan."

"Ja te myöskin, Aase. Joka kerta kun miehenne tahtoo juoda, niin te huudatte. Ja sitten te molemmat rupeatte laulamaan." – "Mutta me emme osaa laulaa." – "Yhdentekevä, te laulatte kumminkin."

4

Josefine matkusti pois kaupungista. Hän otti poikansa mukaan länsirannikolle nauttimaan merikylpyjä. Hänen miehensä tulisi kohta perästä, hänellä ei ollutkaan sitten papiksi tultuaan vielä ollut virkavapautta. Hän oli heti tutkinnon suoritettuaan tullut tänne apulaiseksi ja saavuttanut siihen määrin seurakunnan luottamuksen, että kun kaupunki kaksi vuotta takaperin eroitettiin maaseurakunnasta, hänet valittiin kaupungin papiksi. Hän oli työskennellyt hartaasti lähes kuusi vuotta, siksipä hän kaipasikin hiukan lepoa. Josefine oli eräänä päivänä veljensä luona, mutta tämä ei sattunut olemaan kotona. Hän oli silloin kertonut lähtevänsä matkalle, sanonut jäähyväiset ja pyytänyt sanomaan veljellensä terveisiä.

Ragnille selvisi heti, että koko matkatuuma oli päätetty yksinomaan senvuoksi, ettei heidän tarvitsisi esitellä häntä tutuilleen, he eivät tahtoneet saada kärsimyksiä hänen tähtensä. Kallemille, joka oli vähemmän epäluuloinen, hän ei virkkanut siitä mitään. Kallem unohti koko suhteen, sillä hänellä oli niin tavattoman paljon työtä ja touhua. Tohtori Kent halusi lähteä ulkomaille ja Kallemin oli hoidettava oman virkansa ohella hänenkin tehtäviään palkkioksi siitä, että hän oli ennen Kallemin tuloa ollut lääkärinä sairashuoneella. Kolmantena lääkärinä paikkakunnalla oli nuori sotilaslääkäri. Hänen nimensä oli Arentz ja hän herätti huomiota tavattoman suuren rintansa vuoksi. Kallem tunsi hänen täsmällisissä tiedoissaan oppikirjan sanat, alussa Kallemia halutti kutsua häntä Niemeyeriksi, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan hänen jalomielisyytensä vuoksi. Kun elämä tuolla maanteillä ja kaduilla alkoi käydä Kallemille sietämättömäksi, tuumi hän ottaa Arentzin apulaisekseen. Jos hän itse tahtoisi olla vapaana, täytyisi hänen järjestää toimintansa toisella tavalla.

Ragni näki hänen hotaisevan kiireesti päivällisensä ja tulevan kotiin vasta illalliselle. Saattoipa hän istua sitten hetkisen Ragnin kanssa avokuistissa tai astella puutarhassa, ja auttaa Ragnia jossakin hommassa, mutta se tapahtui harvoin, – kirjojensa luo hänen täytyi päästä. Olihan se sitten toisenlaista, kun virkatoveri palasi taas kotiin. Kallem halusi nyt voittaa takaisin sen, minkä oli laiminlyönyt ja siksi hän olikin nyt alinomaan joko laboratooriossaan tai virkahuoneessaan. Sinne muutti vihdoin Ragnikin, hän sai oman tuolinsa ja oman kirjahyllynsä, virkahuone muuttui heidän asuinhuoneekseen.

Tuntikausia he lukivat kumpikin kirjaansa ja vaihtoivat tuskin kymmentä sanaa keskenään. Kallem oli syventynyt laajaperäiseen tutkimukseen eikä aavistanut, miltä näytti, kun hän siinä lukemisensa väliaikoina lepäsi pitkin pituuttaan sohvalla ja katsoi vaimoonsa lausumatta sanaakaan, tai, kuten tavallisesti, seisoi ikkunan edessä tuijottaen ulos. Jos hän sattui tulemaan Ragnin eteen, kääntyi hän ympäri ja meni taas ikkunan luo. Hän väitti, että hänen ajatuksensa liikkuivat silloin monta vertaa paremmin kuin muulloin, se tapa oli perintönä hänen isältään.

Koti oli hänen ihastuksensa ja aina hän sinne tullessaan ylisteli sitä. Silloin hän asteli ympäri huoneita, huoletonna ja iloisena kuin pääskynen. Päivällisen jälkeen hän halusi mielellään kuulla musiikkia, mutta ei silloin monestikaan huomannut, mitä Ragni soitti.

Entä Ragni? Joka päivä kiintyi hän yhä lujemmin kotiin ja kotiaskareihin. Miestään hän kutsui taaskin "valkeaksi pashaksi", flyygeliä "saduksi". "Nyt taas yksi satu!" sanoi hän aina soittamaan ruvetessaan ja totutti miehensäkin siihen. Sänkykamaria hän kutsui nimellä: "tähtien keskellä", kyyhkysiä, jotka oli saanut helluntaiksi, nimitti hän "helluntaililjoikseen", Sigridiä "seitsenkätiseksi". Kun hän Kallemin kanssa istui virkahuoneessa lukemassa, tuntui hänestä siltä kuin he purjehtisivat kauas pois, kumpikin omalla purrellaan, kumpikin omaan maahansa. "Mennäänkö nyt sisälle purjehtimaan?" oli hänen tapansa sanoa.

Ragnin taipumukseen käyttää vertauksia oli Kallem tutustunut jo Amerikan-kirjeissä. "Me työskentelemme maailmantunnelin päissä, kumpikin puolellamme ja lähestymme hitaasti toisiamme", oli Ragni kirjoittanut, ja tätä tunnelivertausta oli hän käyttänyt monesti. Vihdoin "he olivat niin lähellä toisiaan, että hän saattoi jo kuulla Kallemin puhelua!" – Höyrylaivoista, "jotka uivat heidän yläpuolellaan" kuljettaen heidän kirjeitään, kirjoitti hän "että niitä toisen kaipaus veti ja toisen työnsi takaa".

Eräänä sateisena iltana heidän istuessaan kuivina kuistin katon alla, sanoi Ragni: "Tällaisilla rakennuksilla pitäisi olla pää." – "Pääkö?" – "Niin, pää siipien välissä niinkuin kiltillä kanalla ainakin." – "Vai niin, vai sillä tavalla!" – "Minusta tuntuu aina siltä kuin olisin kahden siiven alla ja hautuisin." – "Kuule, mikäs siihen oli syynä kun sinä et lapsuudessasi tottunut raamatun vertauksiin?" – "Syynä siihen oli se, että minulla oli isä, joka jutteli minulle lajien synnystä jo kymmenvuotiaana, kasvit, eläimet ja ihmiset kuuluivat samaan perheeseen, – sellainenhan sopi minun luonteelleni! Kun minä sitten sain isäpuolen, joka, pappi kun oli, väitti, että maa ja ihmiset olivat alusta pitäen olleet täydelliset, niin minä en uskonut sitä. Sitäpaitsi oli isäni hiljainen ja kivuloinen mies ja minä rakastin häntä, isäpuoleni oli tulinen ja voimakas, häntä minä pelkäsin."

Kallem kysyi, eikö hän tahtoisi erota lapsuudestaan ja kehityksestään. Siihen antoi Ragni jyrkästi kieltävän vastauksen.

* * * * *

Kristen Larssen oli saanut tohtorilta työkseen kalustaa laboratorio ja laittaa ilmanvaihtolaitos kuntoon ja sitäpaitsi muita pienempiä hommia. Kallem ei ollut vielä elämässään joutunut tekemisiin niin vaiteliaan ja epäluuloisen, mutta samalla viisaan miehen kanssa kuin Larssen oli. Hän tuli eräänä sunnuntaina elokuun alussa Kallemin luo paraimmassa puvussaan: pitkä, ruskea takki, hihat tavattoman ahtaat, liivi ruudukas ja liian lyhyt, housut harmaat ja valmistetut n.s. englantilaisesta nahkista. Arkipäivinä hänellä oli tapana kulkea avopäin, kaupungille hän meni pitäen hattua kädessään, hän ei sietänyt mitään päässään, jollei ilma sattunut olemaan hyvin kylmä. Hän seisoi virkahuoneessa, pitkänä, laihana, tukka lyhyeksi leikattuna, kasvot puhtaaksi pestyinä, leukaa tummensi musta parransänki. Valkea paidan kaulus oli käännetty punaruutuisen kaulahuivin päälle. Tohtori pyysi häntä istumaan ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Hän sai vastaukseksi – ensin tutkivan silmäyksen, sitten selityksen, ettei hän koskaan ollut valittanut vaivojaan.

Kallem huomasi, ettei Kristen Larssenin ollut helppo tuonlaisen vastauksen jälkeen ilmoittaa asiaansa, mutta Kallem ajatteli: se tekee hänelle hyvää.

Viimein sai hän lausutuksi, että hän oli kuullut "tohtorinnan" olleen viisi kuusi vuotta Amerikassa, tokkohan hän lainaisi hänelle englantilaisia kirjoja? Ehkäpä voisi rouva vielä neuvoa, miten hänen olisi meneteltävä, hän oli hiukan opiskellut omin päin.

Aikoiko hän siis muuttaa maasta? – No, vaikkapa niinkin, "mutta norjalaisten orjaksi hän ei halunnut mennä … siihen leikkiin hänen mielensä ei lainkaan tehnyt". – "Miten vanha te olette?" – "Hjaa, neljäkymmentä vuotta ja ylikin." – Hän näytti jo ainakin viidenkymmenen vanhalta. "Luullakseni minun vaimoni mielellään opettaisi teille englanninkieltä, vaikkapa iltapuhteilla." Ei, sitä hän ei millään muotoa tahtonut. Mutta Kallem selitti hänelle, että oli mahdotonta oppia ääntämään omin päin. Ragni tuli samassa sisään ja tohtori selitti hänelle, että Kristen Larssenille englanninkieli merkitsisi samaa kuin kaksi siipeä. Ragni ensin hiukan punastui, sillä se ei ollut nimittäin ainoa epämieluinen tehtävä, jonka Kallem oli hänelle antanut, varmaankaan Kallemin mielestä ei Ragnilla ollut kylliksi työtä ja puuhaa. Itse hän olisi mieluummin ollut vapaana. Mutta kun hän katsoi Kristen Larsseniin ja muisti Kallemin sanoneen häntä viisaammaksi mieheksi, mitä oli tavannut, rupesi häntä säälittämään. Larssen tutki paraikaa erästä englantilaista kirjaa ja ymmärsi töintuskin, mistä siinä puhuttiin. Ragni ei ainoastaan tarjonnut hänelle apuaan, vaan vieläpä pakoitti hänet apuansa vastaanottamaan. Jo saman päivän iltana kello viiden ajoissa tuli Kristen Larssen ja siinä he sitten istuivat tavailemassa erästä helppoa kappaletta. Kallem näki kotiin tultuaan nuo molemmat päät kumartuneina yli saman kirjan, toinen pitkulainen, mustatukkainen ja kulmikas, – toinen taas hienomuotoinen ja tukka punaiseen vivahtava, hän näki Larssenin jääkylmät, ryppyiset ja likaiset kasvot ja Ragnin keväiset, hohtavat ja terveet. Ragni piti nenäliinaa suunsa edessä ja kärsi huomattavasti siitä, että täytyi istua Larssenin vieressä. Silloin muisti Kallem, että hänkin oli huomannut, miten epämiellyttävältä Larssenin henki löyhkyi. Kallem hommasi kohta heille kaksi kirjaa ja he saivat istua kumpikin omalla puolellaan pöytää. Ragni toimitti tehtävänsä niin nopeasti kuin suinkin voi. Tätä peittääkseen Kallem pyysi Larssenia illalliselle ja hän koetti sulattaa hänen jääkylmää luontoaan, mutta hän oli lähtiessään yhtä kylmä ja varovainen kuin tullessaankin. Larssen antoi hänelle ajattelemisen aihetta. Mikä hän oikeastaan mahtoi olla miehiään ja kuinka hän oli tuollaiseksi tullut?

Sopivan tilaisuuden sattuessa Kallem läksi asialle hänen asuntoonsa. Täällä tapasi hän laihan naisenkäppyrän, pää käärittynä suureen huiviin, se oli Larssenin vaimo. Jos mies piti liian vähän päässään, niin oli tällä sen sijaan liian paljon. Ei yhtään lasta. Ei tulta takassa, vaimo sanoi keittävänsä ruokaa moneksi päiväksi yhdellä kertaa. Vaimo käveli huoneessa ja kutoi sukkaa, varovaisena ja epäilevänä. Kallemissa heräsi ajatus, että he olivat päättäneet elää näin puutteellisesti säästääkseen matkarahoja. Vain yksinomaan sitä varten, että olisi jotain asiaa, oli Kallem ottanut mukaansa revolverin, joka ei tahtonut laueta, se oli lippaassa ja hän oli ottanut lippaankin mukaansa, mutta huomasi vasta nyt, että ampumavaratkin olivat tulleet siinä mukana. Kallem näytti sitä vaimolle. "Tällaisia täällä on kosolta", vastasi vaimo, asetti sen lippaaseen, sulki ja pani sen miehensä työpenkin yläpuolella olevalle hyllylle. Sekä penkki että hylly oli täynnä korjauksen alaista tavaraa. "Hänellä on nykyisin paljon ulkotyötä", sanoi vaimo, "tuollaiset pikkutyöt saavat odottaa". Tämä heidän huoneensa oli samalla kertaa työpajana, kyökkinä ja makuuhuoneena. Seinäkello, pöytä, sänky, penkki ja kolme puujakkaraa, siinä koko huonekalusto, – ja sitäpaitsi ilettävä löyhkä.

Kotimatkalla hän kulki Sören Pedersenin verhoiluliikkeen ohi. Kallem oli avustanut häntä liikkeen aloittamisessa ja se menestyi hyvin. Siellä seisoi Kristen Larssen pitäen toisessa kädessään lasia ja toisessa pulloa ja Sören Pedersen vaimoineen huusi ja lauloi siinä lasin ja pullon ääressä, – se muistutti pitkää, surkeata koirien ulvontaa. Kristen Larssen nauroi sydämensä pohjasta. Tässä naurussa oli jotain leveää, ääretöntä onnentuntoa, se oli ilkeän sydämen syvintä paljastusta, se oli keksijän hurjinta riemuhuutoa. Kenties nuo kaksi herättivät hänen mielenkiintoaan, kukapa sen tietää? Tekikö hän tätä joka päivä?

* * * * *

Kallemin kykyä panna ihmisiä työhön sai Ragni vielä voimakkaammin kokea.

Pienessä seurassa tohtori Kentin luona piti heidän tavata vanha pastori Meek ja hänen tyttärensä tytär Tilla Kraby, he olivat palanneet ulkomaamatkaltaan lähteäkseen uudelleen. Lyhyellä täällä oloajallaan, joka luultavasti oli viimeinen näillä seuduin, kestittiin heitä kovasti. Tämä illanvietto oli myöskin heitä varten ja Kallemkin vaimoneen, vaikka he muuten pysyivätkin erillään seuraelämästä, menivät sinne ainoastaan nähdäkseen heitä. Kunniavieraat antoivat itseänsä odottaa ja sillä välin esiteltiin Ragnille muuan hyvin lihava nainen, tuskin kolmenkymmenen ikäinen, vilkas ja kaunis. Hän säikäytti Ragnia sanomalla: "En tiedä tuntuneeko teistä ikävältä, mutta minä olen Sören Kulen sisar." Nähdessään Ragnin joutuvan kovasti hämilleen hän vei hänet nopeasti syrjään: "Älkää nyt luulkokaan muuta kuin että minä olisin tehnyt aivan samalla tavoin kuin tekin", kuiskasi hän. "Ja kun sitäpaitsi löytää sellaisen miehen kuin teidän on", – hän puristi Ragnin käsivartta. Hän oli reipas ja vilkas eikä ollenkaan aavistanut, miten hän kiusasi tuota hienotunteista ihmistä, jonka käsivarsi oli hänen kainalossaan. Jo se seikka, että hänen kasvonsa ja ruumiinsa muistuttivat sitä "valasrotua", oli jo kylliksi, Ragni tunsi halua lähteä karkuun, mutta seisoi ja ajatteli: kiduta vain! Silloin nähtiin vanhan Meekin tulevan tyttärensä tyttären kanssa, isäntä sisarineen – tohtori Kent ei ollut naimisissa – meni heitä vastaan ja melkein koko seura jälestä. Etumaisten sanoessa "hyvää päivää" ja "tervetuloa" kuuluivat takimaisten kuiskaukset: "Kas, miten reippaalta hän näyttää!" ja "kyllä se Tilla saa nyt matkustaa!" – , ja sillä aikaa seisoivat Kallem ja Ragni ihmetellen, ketä nuo kaksi muistuttivat, kasvot näyttivät tutuilta.

Pastori Meek oli tavallista kookkaampi, leveähartiainen ja hiukan kumaraselkäinen. Päänsä piti hän pystyssä, se oli leveä ja huomiota herättävä, sitä ympäröi tuuhea, valkoinen tukka. Ragni kuiskasi: "Nyt minä tiedän! He ovat varmaankin sukua sille nuorelle miehelle, jonka me tapasimme ensi päivänämme täällä. – Muistathan hänet, joka oli niin kaunis?" – "Niin, siinäpä se onkin! Samat kaartuvat kasvot. Saattaisipa luulla heidän olevan bourbonein sukua." Vanhus lausui matalalla, sointuvalla äänellään kiitokset kaikista "tervetulon" toivotuksista. Hänen silmissään ei ollut mitään iloista, pikemmin niissä oli jotain tarkastelevaa ja kohtaloonsa alistuvaa. Hän ei näyttänyt vanhalta, mutta sangen hyväntahtoiselta ja mietiskelevältä. Joka kerta, kun pari korkeampaa virkamiestä puhutteli häntä, tuli hän vanhan tavan mukaan juhlallisen kursailevaksi. "Uusi tohtori" esitettiin ja rouva Lilli Bingin päähän pälähti sanoa Ragnille: "Mutta tehän sopisitte varmaankin yhteen! Saanko esitellä: rouva Kallem, neiti Kraby." Hiukan hämillään he tervehtivät toisiaan ja johtuivat puhelemaan siitä nuoresta miehestä, joka oli niin neiti Krabyn näköinen. Nuori mies olikin hänen serkkunsa ja hyvin musikaalinen. Tästä johtui keskustelu musiikkiin ja he olivat yhdessä koko illan.

Harvoin – niin, Kallemia lukuunottamatta – oli Ragni tavannut ihmistä, johon olisi niin ihastunut kuin häneen. Tämä samalla kertaa hiljainen ja eloisa, vaaleanverinen tyttö oli niin rakastettava käytökseltään ja hänen ajatuksensa olivat omintakeisia. Ja nyt piti hänen muutaman päivän perästä lähteä kaupungista ainiaaksi! Tunne siitä, että tämä olisi ainoa kerta, jolloin he tapaisivat toisiaan, kiinnytti heitä kaihoisalla tavalla toisiinsa. Tämä oli syynä siihenkin, että Ragni halusi nyt soittaa, kun kerran isäntä oli häntä veitikkamaisesti pyytänyt. Hän tahtoi antaa uudelle ystävälleen itsestään niin paljon kuin suinkin.

Ragni kuiskasi hänelle: "Rakas ystäväni, seisokaa sellaisessa paikassa, että minä voin nähdä tutut kasvot edessäni", ja alkoi soittaa Solvejgin laulua "Peer Gyntistä". Oltiin kyllä odotettu jotain loistokappaletta eikä tällaista yksinkertaista laulua, mutta kun flyygeli oli sen "laulanut" loppuun, olivatkin kaikki niin ihastuksissaan, että kaupunginvouti, joka tällaisissa tilaisuuksissa mielellään oli johtavana sieluna, pyysi sen toistettavaksi ja he saivatkin sen kuulla vielä kerran. Sitten seurasi noitamarssi samasta kappaleesta ja Ragni soitti sen verrattoman pontevasti, heti sen jälkeen tuli Selmerin "lastenleikki" – mitä hienoimpana ja ihanimpana vastakohtana, hän soitti sen yksityiskohtiin saakka menevällä kuvailutaidolla, sitten kauniin, vanhanaikaisen laulun Sindingiltä, jossa jokainen sävel oli kuin erityinen sana, lisäksi vielä iloisen ja reippaan kappaleen Svendseniltä ja lopuksi Selmerin juhlamarssin. Nyt hän ei pelännyt lainkaan, hänen katseensa toivat sanomia satumaailmasta Tillalle ja hänen kauttaan monelle muulle. Seura oli hurmaantunut, kaupunginvouti kulki yli lattian riemuissaan kuin räikkyvä torvi. Vanha Meek tuli vanhanaikaisen kohteliaana kiittämään, Tilla kuiskasi: "Isoisä on hyvin musikaalinen."

Tunnin perästä vanha Meek poistui, hän ei koskaan ollut kauemmin vieraissa. Hänen tyttärensä tytär lähti myöskin, Kallem ja Ragni liittyivät heidän matkaansa.

Ilta oli lauha ja leppoisa siihen nähden, että elokuu oli lopuillaan, jolloin auringon laskettua ilma niin nopeasti muuttuu, kuitenkin se oli senverran viileä, että täytyi syysviitta heittää hartioille. Kävelijöitä oli kaikkialla. Kun he tulivat Kallemin portille, kysyi Ragni, joka muuten oli niin kainoluontoinen, eivätkö he tahtoisi astua sisään, ja vanhus vastasi kohteliaasti, että jos oli toivoa saada kuulla enemmän musiikkia, niin he mielellään ottaisivat kutsun vastaan. Salissa sytytettiin lamput, flyygeli avattiin, ja avonaisten ikkunain kautta kajahteli ulkoiseen ilmaan italialainen barcarole. Vanha Meek riemuitsi ja uskalsipa vielä kysyä, saisiko hänen poikansa poika, joka kävi täällä koulua, tulla kuulemaan rouvan soittoa, – tietysti ainoastaan silloin, kun hänestä ei olisi vastusta. Hän oli ikävä kyllä niin kiintynyt musiikkiin, että vaikka oli jo yhdeksäntoista vuotias ei vieläkään ollut suorittanut ylioppilastutkintoaan, mutta kun kerran oli niin onnettomasti laita, pitäisi hänen saada mieluimmin kuulla hyvää musiikkia. Ragni vastasi, että se huvittaisi häntä. Kallem kysyi, voisiko hän mennä siitä hänelle puhumaan. Vanhus oli siitä hänelle kovin kiitollinen ja vielä enemmän hän olisi, jos tohtori samalla tutkisi, mikä poikaa vaivasi, sillä jotain hänellä oli. Kallem sanoi sen jo huomanneensa ja luuli tietävänsä, mitä se oli.

Vanhus istuutui flyygelin ääreen: "Nyt saatte kuulla yhden hänen lauluistaan", sanoi hän. Ja vähemmän jäykillä sormilla kuin olisi, odottanut, ja matalalla äänellä, joka oli sellaista kuin olisi kirkonkelloja koskettanut, hän alkoi laulun:

Milloin on oikea aamu? Silloin, kun sätehet vuorella väikkyvät, kultana sen lumihuipulta läikkyvät kohden lahdelman kukkaista rantaa. Siellä se antaa virvelle voiman suureksi suortua, korrelle uskon uudeksi nuortua. Silloin on aamu, oikea aamu. Vaan, kun synkkä on sää ja mieli pilvinen, en aamua nää minä, en!

Silloin on kylläkin oikea aamu, kielot kun auki on umpunsa luoneet, pienoiset linnut syöneet ja juoneet, – laulaneet: vieläpä koivut ja haavat lahjaksi saavat uljahan latvan, ja virtojen tyrskyt toivehen kohdata viel' meren myrskyt. Silloin on aamu, oikea aamu. Vaan, kun synkkä on sää ja mieli pilvinen, en aamua nää minä, en!

Milloin on oikea aamu? Silloin, kun myrskyissä, suruissa palaa hehkuen voimat ja auringon valaa sieluusi, niin että riemuisinta lämpöä rinta taas tuntee ja kuulee kutsua syvää: ain' ole kaikille, kaikille hyvä. Silloin on aamu, oikea aamu. Voima suurin se on, – vaan ei tuhoton – , sä tahdotko sen? Juuri sen!

Sekä sävel että säestys olivat omituisia. Ragni huudahti: "Kas vaan, miten se kajahtelee!"

Kallem kysyi, mikä naisten laulu se oli. Tilla vastasi, että se oli sanomalehdessä, se oli varmaankin joku käännös. Mutta kun vieraat olivat poistuneet, uskoi Ragni miehelleen, että tuo "naisten laulu" oli hänen kääntämänsä! Kallemin serkku oli sen antanut erääseen norjalais-amerikalaiseen lehteen, sieltä se kai oli sitten levinnyt. Tämä sattuma teki sen, että Kallem jo seuraavana päivänä meni Karl Meekin luo, – ja kolmen päivän perästä tämä oli pianoineen, kirjoineen ja vaatteineen muuttanut Kallemin taloon, suureen puistonpuoleiseen ullakkokamariin. Ragni oli ollut kovasti sitä vastaan, mutta Kallem oli saanut hänet myöntymään.