Kitabı oku: «Jumalan teillä», sayfa 20
"Ystäväni, jos minä nyt lausuisin, miten kiitollinen minä olen sinulle ja miten suuresti sinua ihailen, niin sinä et sitä ymmärtäisi, niin luonnollista on sinusta ollut se, että kaikki elämänilosi on lähtöisin minusta. Se on ollut ihaninta minunkin elämässäni."
"Mutta sinä luet tätä vasta sitten, kun minä en enää istu tällä tuolilla ja silloin ei ole mitään, joka paremmin voisi kuvata muistoani, sellaisena kuin tahtoisin sen sinulle jäävän, kuin suuri, loppumaton: Kiitos!" —
Tämä oli siis se avioliitto, jonka he eivät luulleet ansaitsevan avioliiton nimeä. Ja Josefinen oma, mitä se oli verrattuna tähän!
Hän solahti alas tuolilta polvilleen. Hän vaikeroi ja vaikeroi – ja pakoitti itsensä vaikenemaan, jotta ei kukaan häntä yllättäisi tällä hetkellä, hänen siinä kiemurrellessaan rikollisuutensa häpeässä. Hän ristitsi kätensä Ragnin paperien yli, painoi päänsä niitä vasten ja kuiskasi: "Anteeksi, anteeksi!" Hän tiesi, ettei kukaan häntä kuullut, ja myöskin, ettei kukaan voisi antaa hänelle anteeksi.
Yht'äkkiä hänen päähänsä välähti, että Ragni oli siis ollut puhdas ensimäisessäkin avioliitossaan, ja että häntä silloinkin oli parjattu. Noita papereita, joissa tämän avioliiton syntyä kuvattiin, – hän ei tarvinnut, hän ei voinut niitä lukea. Tuskasta vapisevin käsin asetti hän kaikki jälleen kuoreen, – Ole saisi ne lukea. Nyt täytyi Olen häntä auttaa, olihan tässä Josefinen elämä kysymyksessä. Hän oli osallinen murhaan, viattoman ihmisen murhaan. Sanoilla hän ei ollut sitä jouduttanut, sillä hän ei ollut mitään sanonut. Mutta juuri tämä vaikeroiminen ja se, että hän heti ensi päivästä sysäsi Ragnin luotaan, – oli vaikuttanut sen, että tuo raukka sortui. Tämä huomio iski hänen aivoihinsa kuin salama ja hän jäi siihen lepäämään tylsänä ja aivankuin kivettyneenä. Tuomio, jonka hän oli lukenut veljensä katseesta, kuolemantuomio, – hän ei ollut erehtynyt – , tarkoitti ei ainoastaan hänen poikaansa vaan häntäkin. Hän ansaitsi kuoleman.
Hänet valtasi pelko, tuskanhiki kohosi hänen otsalleen kuin pyörtymiskohtauksen jälkeen, … nyt se oli tullut!
Niin, nyt se oli tullut, mitä hän koko ajan, kaikkina näinä vuosina oli vavistuksella odottanut, – jokin sellainen hirvittävä, määriä vailla oleva kauhu, joka musertaisi hänet. Mitään hän ei ollut tehnyt, ei tahtonut eikä tilittänyt, mutta kuitenkin oli hän uhmaillut, tuominnut ja pelannut korkeinta peliä.
Nyt se oli tullut! Hän oli luullut, että se oli voitettu jo pojan paranemisella, mutta ei, nyt se vasta astuikin esille, nyt, kun hänen miehensä työ häntä jälleen ihastutti, kun hän oli saanut taas maata jalkojensa alle, … nyt tarttui se häneen ja antoi hänelle kuolettavan iskun.
Hän kiiruhti miehensä vielä syödessä kansliaan ja pani paperit hänen pöydälleen. Tempasi hattunsa ja saalinsa ja miltei juoksujalkaa läksi kiitämään veljensä taloa kohti. Nyt piti kestää tai murtua.
Oikoteitse riensi hän kirkkomaalle. Siinä hän muisti Olen viime saarnan ja purskahti itkuun. Voi, jospa heidän yhteiselämänsä olisi alusta saakka ollut niin vapauteen tähtäävää ja jos sillä aina olisi ollut sellainen päämaali! Itkien juoksi hän tuota kauheata taloa kohti. Vasemmalta, puiden oksien välitse pilkoitti toisenkin talon valkeaksi rapattu kiviseinä, siellä asui Kule, tuo murha-ase. Ei, ei, ei, hän ei ollut Kulea kutsunut, hänellä ei ollut mitään osaa siinä! Tosin hän oli kuullut sitä odotettavan ja hänestä oli tuntunut se oikeudenmukaiselta! Muutamat olivat pitäneet sitä mainiona pilana, toiset taas olivat sen ottaneet toden kannalta, vieläpä vedonneet uskonnollisiinkin syihin. Josefine muisti joka sanan ja oli aina visusti vaiennut eikä ollut kenellekään omiakaan ajatuksiaan ilmaissut.
Murha, murha! Ei sellaista voida anteeksi antaa, hän tiesi sen kyllä, miksi hän siis menikään veljensä luo? Veli oli pelastanut hänen lapsensa, – sen enempää hän ei tahtonut olla sisarensa kanssa tekemisissä. Kuitenkin kaikitenkin, yksinomaan sinne olivat hänen ajatuksensa suunnatut, sinne hänen täytyisi päästä, vaikkapa kuoleman uhalla! Hän juoksi.
Hänen elämänsä oli nyt häpeän tahraama. Hän ei uskaltaisi tästälähin enää katsoa kunniallista ihmistä silmiin. Kylmyydellä ja ilkeydellä oli hän surmannut aivan viattoman, viattoman ihmisen, tehnyt autioksi veljensä kodin! Missä oli hän tästälähin viettävä elämänsä päivät? Mitä olisi hänen nyt tehtävä? Etsittävä oikeudenmukainen rangaistus! Mutta sen hän antaisi itse itselleen. Mutta ensin täytyi hänen saada – tavata veljeään, kuulla hänen mieltään ja puhua hänelle, – niin, sillä hänellä oli sanottavaa veljelleen, eihän tämä edes tiennyt, miten suuresti hän rakasti häntä ja aina oli rakastanut, eihän Edvard häntä tuntenut. Josefine itki ja juoksi.
Hän näki veljensä seisovan pihalla talon ja ulkorakennusten välillä, kumarassa puuhaillen jotain. Hän näki hänet viini- ja karviaismarjapensaikon ylitse vilaukselta, kun korkeampien hedelmäpuiden oksat tuulessa häilähtivät syrjään. Häntä värisytti, mutta hän kulki eteenpäin. Kohta oli hän jo puistossa astelemassa pihamaata kohti. Nyt oli heidän välillään vain ulkorakennuksen nurkka ja muutaman askeleen perästä oli hän pihalla.
Edvardilla oli yllään keltainen raakasilkkinen takki, ehkäpä sama, joka hänellä oli tullessaan pari vuotta sitten. Hihat oli kääritty ylös, kalvostimet poissa – , hän oli pesemässä kapsäkkiä kaivopumpun alla. Kaikki rautatiellä liimatut paperilaput oli saatava pois, – aikoiko hän lähteä matkalle? Hän oli päivettynyt ja laiha, sivulta näyttivät hänen kasvonsa vielä tavallista kulmikkaammilta. Nyt kuuli hän Josefinen askeleet ja katsahti ylös.
Katsahti hänen itkeneisiin, rukoileviin kasvoihinsa. Hänen entisestä tavastaan käyttää värikkäitä pukuja ei huomannut jälkeäkään, hänellä oli tumma kesäpuku, vyötäisillä vyö, päässä leveä, ruskealla nauhalla varustettu olkihattu ja harsohuivi käsivarrellaan. Tuskainen, epätoivoinen itku syöksähti esille: "Edvard!" Hän ei saanut sen enempää sanotuksi…
… Edvardilta putosi kapsäkki kädestä. Hän ojensihe suoraksi ja lausui äänellä, jossa oli kaksinainen sävy: "Minä en anna sinulle anteeksi, Josefine!" – "Edvard, anna minun selittää!" – Josefine käänsi kasvonsa taloon päin, sillä veljensä ankara muoto peloitti ja teki hänet epätoivoiseksi. Mutta Edvard luuli Josefinen tahtovan, että he menisivät sisälle.
"… Sinne sinä et koskaan pääse!" – Edvard seisoi kädet puuskassa ikäänkuin tahtoen vahtia, ettei se saisi tapahtua.
13
Tuft meni illallispöydästä työhuoneesensa, mutta ei huomannut kirjettä, sillä hän ei sattunut vilkaisemaan pöydälleen. Tavalliseen tapaansa hän läksi nyt iltakävelylleen. Jos Josefine olisi ollut alakerrassa, olisi kai hänkin lähtenyt mukaan, arveli Tuft. Hän käveli tunnin ajan. Oli lauantai ja hän tuumiskeli huomista saarnaansa. Palattuaan kotiin hän istahti ikkunan poskeen selailemaan kirjaa, josta hän voisi saada saarnansa juuria, luki, nousi kävelemään, luki taas, kunnes kello oli jo kymmenen.
Hän meni yläkertaan käydäkseen levolle. Ei löytänyt Josefineä, ei häntä ollut omassakaan huoneessaan, niin, ei koko talossa. Silloin Tuft meni takaisin kansliaan, hän tahtoi siellä odottaa Josefineä, missähän Josefine mahtoi oikeastaan olla? Jonkun sairaan luona? Ei hän ollut kenenkään kuullut sairastavan. Aivan vaistomaisesti sattui hän ottamaan käteensä kirjeen, siinä astellessaan pöytänsä ohitse. Siihen oli kirjoitettu hänen nimensä, – Josefinen käsialaa! Hän tuli levottomaksi ja meni ikkunan luo nähdäkseen paremmin. Se oli avonainen ja siinä olevien paperien päällä oli kirjelappu, johon Josefine oli kirjoittanut: "Olen mennyt veljeni luo, elämäni on kysymyksessä." Mitä tämä merkitsi?
Neljännestunnin kuluttua nousi Tuftkin kirkkomäkeä ylös, myöskin hän kulki miltei juoksujalkaa. Hän yksin oli syypää kaikkeen, hän oli aikoinaan vakuuttanut Josefinelle, että Ragni oli uskoton ensimäiselle miehelleen ja sillä tavoin aiheuttanut kaiken sen, mitä sitten oli tapahtunut! Jollei hän olisi kadehtinut lankoaan, niin tuskinpa hän olisi katsonut riitautumistaan kirkon kanssa ja seurusteluaan pärjääjien kanssa riittäväksi tekosyyksi peräytymiseen. Vaikkapa lanko väittäisikin: Josefine ei ole ollut tarpeeksi kristillinen, kun saattoi osaltaan vieroa Ragnia tai sillä perusteella uskoa mitä pahinta vapaa-ajattelijasta, – niin vastaisi siihen Tuft, että niin ei menettelekään tosikristitty vaan ainoastaan puolikristitty. Se, jolle rakkaus jumalaan on elämän korkeimpana lakina, ei tuomitse koskaan, mutta sitä tekevät muut sitä innokkaammin. Josefine on aina ollut sellainen, ettei hän voinut tulla kuin ainoastaan puolikristityksi, ja tämäkin oli hänen syytään. – Jumaluusopin tutkimukset ehkäisevät ihmisen kehitystä.
Miten hyvin hän käsittikin nyt kaiken tämän! Senpävuoksi hän ei jaksanut kestää sitä ajatusta, että Josefine oli sieluntuskassa. Hän juoksi ja saapui aivan hengästyneenä puistoon, portista pihalle ja hyökkäsi portaille. Ulko-ovi oli lukossa, – ja kello vasta hiukan yli kymmenen! Hän soitti ovikelloa, soitti toistamiseen ja kuuli heti askeleita eteisestä, miehen askeleita. Kallem avasi oven.
"Eikö Josefine ole täällä?" – "Ei." – "Eikö hän ole ollutkaan täällä?" – "Kyllä, noin puolitoista tuntia sitten." – "No – ?" – "Minä kielsin häntä tulemasta sisälle." – "Sinä et puhellut hänen kanssaan?" – "En." – Silloin nosti Tuft oikean kätensä ja sanoi: "Nyt olet sinäkin opinkappaleisiin pinttynyt!" – käänsi selkänsä ja läksi. Hänen leveä hattunsa leveiden olkapäiden yllä näytti ikäänkuin painostavan näitä hänen viime sanojaan.
Kello oli vähän yli yksitoista, kun taas soi ovikello ja aivan samalla tavalla. Kallem tuli heti ulos. Hän ei siis ollut vielä vuoteessa.
Se oli taaskin Tuft, mutta Kallem huomasi jo välimatkan päästä, että hän oli kasvoiltaan aivan toisennäköinen, säikähtynyt ja aivankuin pois suunniltaan. "Minne sinä luulet hänen menneen, Edvard?" – "Luullakseni hän on ehkä mennyt Ragnin haudalle!" —
Vihlova parahdus, huomattava tuskan huoahdus, sitten hän kääntyi ja läksi. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat kauas yön hiljaisuudessa.
Kellon lähestyessä yhtä soi ovikello taaskin, mutta vain kerran ja hätäisesti. Kallem tuli heti avaamaan, hän ei siis vieläkään ollut käynyt levolle.
Siellä oli eräs nainen. Lyhytnäköinen Kallem astui nopeasti hänen luokseen ja tunsi hänet äänestä Sissel Auneksi. "Rakas, hyvä tohtori, olkaa niin hyvä ja armollinen", alkoi Sissel valittavalla äänellä. "Rakas, hyvä tohtori!" – Kallem luuli, että hän tuli Josefinen lähettämänä ja että jotain onnetonta oli tapahtunut. Häntä värisytti. Mutta Sissel jatkoi: "Kukaan muu ei voi häntä hallita, hän tulee aivan hulluksi joka yö." – "Auneako tarkoitatte?" huudahti Kallem. "Niin, hän luulee Kristen Larssenin ahdistavan itseään ja sitten hän lähtee kuleksimaan jos jonnekin lähistölle, juoksentelee pitkin maanteitä ja metsiä. Se on nyt jo kolmas yö enkä minä jaksa enää. Rakas, hyvä tohtori, minulla ei ole ketään muuta, jonka puoleen voisin kääntyä" – hän purskahti itkuun – "eikä kellään muulla ole valtaa hänen ylitsensä."
Tuo kirjansitoja ja soittoniekka-vekkuliko tullut hulluksi? Hän oli siis vapautunut hänen vallastaan? Joiko hän taaskin, oliko se juoppohulluutta? – Ei, ei, hän oli tullut "hulluksi" pelätessään Kristen Larssenin kummittelevan. Kallem läksi heti mukaan.
Taivas oli pilvessä ja yö senvuoksi verrattain pimeä, mutta navakka pohjatuuli alkoi jo kiidätellä pilviä. Metsäkin tien molemmin puolin humisi ja ryskyi, lehdet suhkivat ja pauhasivat ja utelivat kaiken maailman asioita heidän siinä tietä pitkin painaltaessaan. Eikö ollut tosiaankin kummallista, että Aune, joka oli narraillut ihmisiä uskomaan siihen, että Kristen Larssen kummitteli, nyt oli tullut hulluksi siitä, minkä itse oli keksinyt! – "Mutta, hyvä Sissel, eihän ole mitään helvettiä olemassa!" – Samassa kuului kaukaa huutoa, kamalaa, yhtämittaista avunhuutoa. Se kohosi yöstä kuin hirviö, sen saattoi melkein nähdäkin. "Siellä hän on!" huudahti Sissel ja ristitsi kätensä. "Jeesus Kristus, auta minua!" parkaisi hän ja lähti juoksemaan. Mutta Kallem riensi hänen perästään: "Ei, kuulehan Sissel, myöhemmin sinä tuolla tavoin perille pääset. Astu levollisesti, – aivan levollisesti, sanon minä!" Sissel totteli heti mutta kääntyi hätäisenä ja hengästyneenä Kallemiin: "Kuka muu kuin saatana voi ihmistä tuolla tavoin riivata?" Samassa alkoi läheisyydessä joku kartanokoira haukkua, se oli säikähtänyt huutoa ja ulvoi nyt täyttä kurkkua. Kallemin täytyi huutaa, että äänensä kuuluisi: "Ei Aunen tarvitse enää olla saatanan pauloissa enempää kuin tuon otuksenkaan! Tiedätkö, Sissel, miten ihmiset keksivät saatanan? He uskoivat, että alussa oli kaikki luotu täydelliseksi, ja silloin heillä ei ollut ketään, jota olisi voinut syyttää siitä, että synti oli tullut maailmaan."
Samassa hyökkäsi tuo raivoisa koira heitä kohti. Sissel pakeni Kallemin turviin. "Riivatun pappi!" huudahti Kallem ja kumartui ottamaan kiveä. Silloin peräytyi koira vähän taaksepäin. Taas uusi parkaisu, se kuului nyt lähempää kuin äsken, kamala, ihmisrinnan syvimmästä tuskasta ponnahtanut hätähuuto. Se ihan vapisutti heitä. Ja koirakin vaikeni hetkeksi, mutta sitten se kaarsi heidän sivuitsensa ja läksi laukkaamaan hirviötä kohti. "Voi, Jumala meitä armahtakoon, nyt käy hänen hullusti!" parkui Sissel ja läksi kiiruhtamaan eteenpäin. Tuo hullu mies ei missään tapauksessa saisi joutua vielä koiran kanssa tekemisiin! Ja siellä se nyt kumminkin haukkui ja räyskysi aivankuin olisi sillä edessään petoeläin, jonka niskaan se uhkaisi joka hetki hampaansa iskeä. Nyt juoksivat he molemmat ja Kallem oli pian jo kaukana Sisselin edellä. Tuskinpa se Aune mahtoi ollakaan, sillä näin läheltä ei viimeinen huuto kuulunut, raivoisa koira oli kai hyökännyt ensimäisen kimppuun, jonka tapasi, – ja kuka se sitten oli? Kallem ei ollut juossut näin kovasti sitten kuin pikku poikana. Hän tunsi koiran äänestä, että siellä oli tappelu käynnissä, ja sai uusia voimia. Kohta näkikin hän eräässä tien käänteessä jotain mustaa, ja sitä se koira haukkui. Kuului taaskin hirvittävä parkaisu, se tuli todellakin tuolta! Mikä se sitten oli tuo suuri ja musta? Ei suinkaan se vaan ollut joku eläin?
Ei, se oli mies, pitkä ja roteva mies, joka tappeli pienemmän kanssa, ja koira räyhysi kummankin kintereillä. Pitkä mies löi sitä, he pyörähtivät ympäri, mutta samalla piti hän toista miestä kiini vasemmalla kädellään. Nyt tunsi Kallem jo tuosta leveästä hatusta, kuka siinä oli. Se oli Tuft, joka piteli kiini Aunea, piteli häntä oikein jättiläisvoimin. Aunen kimppuun tahtoi koira nyt hyökätä ja epätoivoisena koetti Aune puolustautua. Kenties hän luuli koiraa perkeleeksi ja kiinipitelijää Kristen Larssenin haamuksi, sillä hän potki ja ponnisteli, puri ja riuhtoi minkä jaksoi päästäkseen irti. Hän notkistihe taapäin ja pani viimeiset äänivaransa liikkeelle: "Tulkaa apuun, tulkaa apuun!" Jos hän jo nytkin oli säikäyksen vallassa, niin vielä kauheammaksi muuttui hänen pelästyksensä, kun hän näki Kallemin ilmestyvän eteensä öisestä hämärästä. Silloin hän heittäysi maahan pitkälleen ja karjui täyttä kurkkua. Koira iski kohta hänen kinttuihinsa. Pappi nosti hänet seisomaan, koira oli niin raivonsa vimmassa, että ei huomannut Kallemia ennenkuin sai tältä sellaisen potkun, että lennähti ilmassa parin metrin päähän. Lyhyt ulahdus vain ja muutama valittava hikkaus – tohtori osaa kyllä oikeaan paikkaan – , ja sen koommin he eivät sitä nähneet eikä kuulleet. Luultavasti se kuoli.
Nyt tarttui Kallem Auneen käsiksi ja pappi päästi irti. Olipa Tuftkin saanut mellakassa osansa, nuttu oli rikki revitty, niin että viilekkeet viistivät maata, hihan riekaleet riippuivat sormien alapuolelle, eikä ollut villapaitakaan ehyeksi jäänyt. Verta vuoti haavoista, joita Aunen kynnet ja hampaat olivat aikaansaaneet, mutta hän oli vielä niin mellakanhuumeessa, että ei tuntenut kipua. Kallem tarttui molemmin käsin Aune-poloista nutun kaulukseen, nosti hänet seisomaan eteensä ja tuijotti koko tenhonsa voimalla hänen silmiinsä, kunnes ne muuttuivat suuriksi, tyhmiksi, lasimaisiksi, suu jäi ammottamaan auki, kasvojen lihasvoima herponi ja mies seisoi siinä kuin riippumaan asetettu, perattu silli. Kun Sissel vihdoin hengästyneenä ja itkussasuin tuli perille, nukkui jo Aune ruohikolla puiden siimeksessä.
Kallem sanoi, että Aune hyvin voisi jäädä siihen nukkumaan, sillä nyt pohjatuulen puhaltaessa, ei ollut kastettakaan. Hän lupasi lähettää myöhemmin jonkun heitä kumpaakin hakemaan. Hän arveli kyllä voivansa tämän hulluuden saada selviämään.
Pappi oli riisunut takin yltään, pyyhkinyt veren pois ja saanut pahimmat haavansa sidotuiksi. Sitten läksivät he astelemaan kotiin päin.
Ei sanaakaan Aunesta eikä siitä, miten Tuft oli hänet tavannut. Mutta jo heti lähtiessä sanoi Tuft valittavalla äänellä: "Josefine ei ollut siellä!" ja lisäsi kohta: "Nyt en tiedä enää muuta, en tosiaankaan tiedä, mistä häntä etsisin. Kuinka sinä voitkin hänet ajaa luotasi, Edvard!" Lehtien suhina toisti sen, toisti sitä lakkaamatta: "Kuinka sinä voitkin hänet ajaa luotasi, Edvard!"
"Tiedätkö, mitä hän kirjoitti siihen lappuun, jonka löysin sinulta tulleen kirjepakan päältä? 'Minä menen veljeni luo, elämäni on nyt kysymyksessä.'"
Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin, "Elämäni on kysymyksessä", humisivat lehdet tuhansin äänin ja humina tunkeutui yhä lähemmäksi ja lähemmäksi häntä, niin että hänen oli ihan vaikea hengittää.
Alkoi jo sarastaa. Tuftin katse oli koko ajan suunnattuna päivännousua kohti, aivankuin hän olisi koko ajan rukoillut: "Armoa, armoa Josefinelle!" Hän kiiruhti eteenpäin niin nopeasti kuin taisi. Hän ei tiennyt, mistä häntä etsiä, mutta hänen täytyi nyt astua, astua, – ja Kallem seurasi.
"Voi sentään, sitä säikäystä, sitä pelkoa!" huudahti Tuft. "Muistatko, Edvard, sitä lapsuutemme aikuista rajuilma-yötä? me uskoimme silloin maailmanlopun olevan käsissä. Muistatko, miten sinä pelkäsit siellä vuorella sitten seuraavana iltana? Koko tämän yön ovat 'merihirviöt' minuakin ahdistaneet! Kauhun tunteeni oli hirvittävä! Se on syntiemme rangaistuksen synnyttämää kauhua, joka hirmuisena lankeaa meidän sielumme ylitse! Jo lapsuudesta saakka se on meitä kurittanut, vienyt meiltä ymmärryskyvyn silloin, kun sitä eniten tarvitsisimme. Me pakenemme ja joudumme epätoivoon – tai heittäydymme nurinniskoin jumalan jalkojen juureen. Myöhemmin me ehkä vapaudumme hirmulain alaisuudesta, mutta emme perinnäisyydestä emmekä tottumuksesta. Kulkiessani tietä pitkin ja miettiessäni tätä minä jouduin tuon hullun miehen kynsiin, hän hypähti ylös ja pelkonsa vallassa luuli minua kummitukseksi ja koiraa perkeleeksi! – Entä Josefine! Myöskin hän on epätoivon vallassa ja pakenee! Ja entä sinä, Edvard! Sinäkin elät pelon vallassa, koska sinulla on sydäntä vielä häntä kiduttaa, kun hän jo itsekin kiduttaa itseään. Sillä pahin seuraus pelonalaisuudesta on se, että se nostaa ihmisessä vihaa. Se, joka itse on kerrankin säikähtänyt, osaa kyllä säikäyttää muita." – Raskaasti tulivat sanat hänen huuliltaan, yhtä raskaasti kuin hän itsekin eteenpäin kulki. Kallem ei puhunut mitään, kärsiessään oli hän tavallisesti vaiti.
Mutta maallikkosaarnaajan poika oli jo lapsuudestaan saakka aina kuullut, että kaikki opit olivat tuloksia elämänkokemuksista. Sisimmässään hän kärsi nytkin, mutta hän puhui vaan lakkaamatta. Kallem ei saisi epäillä Josefineä, sillä Josefine oli rehellisin, totuutta-rakastavin ihminen maailmassa. Tässä asiassa oli hän, Ole Tuft, hänet johtanut harhaan. Hän selitteli mitä lämpimimmällä myötätuntoisuudella Josefinen sieluntarinaa siltä kannalta kuin hän sitä katsoi ja osoitti hänelle, miten selvää oli, että Josefine ei enää voisi elää, jos veli nyt sysäisi sisarensa luotaan.
Kallem koetti aina sanoa jotakin väliin: "rakas Ole", "mutta Ole, kuulehan nyt!" – mutta ei päässyt sen pitemmälle. Sillä sittenkin, kun hän vei langon kotiinsa sitoakseen kunnollisesti hänen haavansa, puheli Tuft lakkaamatta. Hänestä tuntui kuin kauhu ja epävarmuus jälleen saisi hänessä vallan, jos hän vaikenisi ja sitäpaitsi olihan välttämätöntä saada Edvard katsomaan Josefineä siltä kannalta kuin hänkin ja ennen kaikkea auttamaan Josefineä! "Jokaista erehtynyttä täytyy auttaa ja varsinkin täytyy meidän auttaa niitä, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan, – heti, kun he itse ovat huomanneet menetelleensä väärin! Jumalan anteeksi-antamus on tämä: hän auttaa meitä edemmäksi." – Vielä Kallemin häntä ovelle saattaessa hän selitteli ja vakuutteli, yhä riitti hänellä jättiläisvoimia. Mutta entäpä jos Josefine olisikin tällä aikaa palannut takaisin kotiinsa, lapsen ja hänen turviinsa! Toivo ei ollut kyllä suuri, mutta hän kiiruhti matkaan.
Aamu valkeni vaikenemistaan. Kallem ei voinut nukkua, eikä kaikeksi lopuksi pysyä kotonakaan. Suuremmassa tuskassa, kuin mitä oli tahtonut langolleen näyttää, hän kulki huoneesta huoneesen, hyökkäsi yläkertaan ja sieltä taas takaisin, aivankuin olisi tahtonut etsiä joka sopukasta. Sillä tottahan se oli, että hän oli vain tuominnut ja kironnut, hänkin.
Sisar oli aina pitänyt enemmän hänestä kuin hän sisarestaan. Jo siitä lähtien, kun he talvella tanssivat yhdessä, hän oli tietänyt, ettei Josefinen rakkaus ollut vähentynyt. Niin, silloinkin kun hän löi sisartaan, – eikö Josefine silloinkin ollut tullut vain tarkoituksessa tehdä hänelle hyvää? Josefinen mielenpurkaus Ragnia vastaan silloin, … luonnollisesti oli siinä jotain enemmän kuin uskonnollista sokeutta, se oli – kateutta! Mustasukkaisuutta sen johdosta, että Edvard oli Ragnille kaikki kaikessa eikä Josefinelle mitään. Hän, Edvard olisi voinut yhdistää nuo kaksi naista, siitä ei voinut olla epäilystä. Mutta oliko hän tehnyt mitään sen hyväksi?
Kuta syvemmälle hän mietiskelyissään joutui asian ytimeen, sitä vähemmän hän tunsi olevan itsellään oikeutta olla ankara, sillä olihan hänkin rikostoveri! Sisarensa eilisiltainen hämmästynyt katse, … nyt näki hän sen hengentuskassa, nyt hän sen käsitti. Kautta koko elämänsä oli Josefine käsittämättömänä ja kainona – paitsi silloin, kun intohimot puhtaina riehuivat – , luonnottoman opin kahlehtimana, uhkamielisenä totuudenrakkaudessaan etsinyt ja odottanut veljeään viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Sitten veli tuli ja hylkäsi hänet. Hylkäsi hänet sellaisen tähden, jota ei Edvard ansainnut, – niin ainakin Josefine luuli.
Josefine parka! Veli ei koskaan ollut mitään hänelle, vain kiusannut häntä ja kuitenkin oli hän uskollisesti veljeänsä kaivannut.
Huoneissa olo tuntui Kallemista tukalalta ja hänet oli vallannut pelko. Hänen täytyi päästä ulos, etsimään Josefinea. Aamu kävi yhä valoisammaksi ja hetken tunnelma saattoi hänet avaamaan verannan ovet selkoselälleen. Mutta hänellä ei ollut sinne mitään asiaa, päinvastoin, hänen olisi suljettava ne, jos aikoisi lähteä ulkosalle. Hän astui askeleen verannalle vetääkseen ovet kiinni, mutta sattui silloin katsahtamaan sivulle, verannan vierustalle, – ja siellä suojassa pohjatuulelta, Ragnin penkillä, virkahuoneen ikkunan alla istui Josefine, saali polvillaan. Hän katsahti veljeensä ja kyyristyi samassa kokoon kuin siipeen ammuttu lintu, joka ei voi päästä paikaltaan, eikä myöskään siedä, että häneen katsotaan. Ja kuitenkin istui hän siinä siksi, että hänet huomattaisiin. Hän ei voinut olla missään muualla, olihan hän kylläkin koettanut. Edvard juoksi kiireesti alas rappuja Josefinen luo. Tämä vapisi. "Ei, ei, Edvard, anna minun istua!" rukoili hän ja purskahti itkuun. Ja vielä Kallemin nostaessa hänet syliinsä hän rukoili vienosti kuin pieni lapsi: "Ei, ei, Edvard, anna minun – !" mutta ei saanut sen enempää sanotuksi, sillä hän tunsi lepäävänsä vasten Edvardin rintaa, tunsi hänen ulkonaisista liikutuksenilmeistään, että Edvard ei ollut enää suutuksissaan. Ehkä Edvard vielä kuuntelisikin, mitä hänellä oli sanottavaa. Ja Josefine kietoi kätensä hänen kaulaansa ja he itkivät molemmat, poski vasten poskea. Kaikki mitä heissä, heidän veressään ja hermoissaan oli yhteistä, heidän tunteissaan aikaisinta ja arvokkainta, heidän vaistoissaan lapsuuden kotia muistuttavaa, yksinpä muisto heidän vaatteidensa hajusta lapsuuskodin eteisissä, kaikki nämä yhtyivät nyt heidän kaipauksessaan olla koskaan eroamatta.
Ja kuitenkin, – kun he läksivät kulkemaan portaita kohti, pysähtyi Josefine. Hän luuli näet, ettei hän voisi seurata veljeä sinne sisään. Kyynelsilmin hän katsoi veljeensä. Mutta tämä pakoitti hänet kulkemaan, askel askeleelta, vielä kuistin portaillakin vastusteli Josefine. Mutta Edvard vei hänet mukanaan. He tulivat saliin. Nyt heittäytyi Josefine taas veljensä kaulaan, vaipui siitä tuolille ja kätki kasvot käsiinsä. – Kauan kuunteli hänen itkuaan kaikki esineet salissa ja myöskin Edvard.
Sitten meni Edvard hänen luokseen ja hiveli hänen tukkaansa; tiesi, ettei se ollut hän itse, joka sitä teki, se oli Ragni.
Kesän valkeassa yössä käsitysten läpi kaupungin, jossa ihmiset nukkuivat. Tahdissa kuten entisinä aikoina astelivat sisarukset eteenpäin. He hakivat Olea, vaikka eivät siitä mitään puhuneet. Mutta he unohtivat oikotien ja tulivat rantakadulle. Siitä he poikkesivat pappilaan menevälle tielle. Silloin Josefine aivan vaistomaisesti katsahti rannalle päin. Heti seisahti hän ja pysäytti Edvardin. "Kyllä, hän se on!" kuiskasi hän. Sieltä tuli kuin tulikin Tuft, kiireesti, kiireesti, mutta pää kumarassa, ikäänkuin ei olisi jaksanut pitää sitä pystyssä. Turhaa oli ollut hänen etsintänsä pitkin rantamia ja hän aikoi nyt lähteä etsimään kauempaa etelästä – yhtä toivottomasti, yhtä suurella kiiruulla. He käsittivät sen heti paikalla, Josefinen käsi vapisi veljen käsivarrella. Josefine painausi lähemmäksi Edvardia, sillä hän oli juuri tälle sanonut, että jos hänet olisi ajettu ulos puutarhastakin, niin – ! – Hiljaa! Nyt he kääntyivät ja läksivät Olea vastaan. Herkkäkuuloinen kun oli, kuuli hän kohta heidän askeleensa, katsahti ylös, tunsi vaimonsa, avasi sylinsä, mutta ei voinut astua askeltakaan edemmäksi, eikä sanaakaan virkkaa. Mutta Josefine irroitti kätensä veljen käsivarrelta ja tuli.
* * * * *
Kolmisin he kulkivat sitten kotiin, pappi ja Josefine käsitysten ja Kallem papin toisella puolen. Vähän väliä toisti Ole: "Jumalan teillä! Jumalan teillä!"
"Mutta uskon asioissa me olemme eri mieltä", katsoi Kallem tarpeelliseksi lisätä. "Ei, ei, ei, ei", huudahti pappi innoissaan, "missä hyvät ihmiset kulkevat, siellä ovat Jumalan tiet!"
