Kitabı oku: «Jumalan teillä», sayfa 18
Ragni ei voinut paljoa puhua, eikä hän halunnutkaan, mutta se mitä hän sanoi, osoitti, ettei hän koskaan erehtynyt tilastaan, – niinkuin rintatautiset tavallisesti. Eräänä päivänä viittasi hän Kallemia kumartumaan lähemmäksi häntä. "Kristen Larssen", hän kuiskasi, "on tuolla nurkassa". Sitten hän hymyili ja hetken päästä lisäsi: "Nyt minä en häntä pelkää." Toisen kerran lähetti hän hakemaan Kallemia saadakseen vain sanoa: "Sinä et saa olla kenellekään vihainen – minun tähteni." Hän ei maininnut nimiä. Kallem puristi hänen kevyttä kättään ja Ragni katsoi häneen silmät täynnä säteilevää hyvyyttä. Joskus koetti Ragni hymyilläkin, mutta siihen ei hänellä enää ollut voimia. Kun hän näki Kallemin kyynelissä, viittasi hän hänen kumartumaan ja hän siveli kädellään hänen tukkaansa. Kerran kun Kallem tällaisena hetkenä kiitti häntä kaikesta, mitä hän oli hänelle ollut, – koetti Ragni häntä rauhoittaa, hänen tulisi heittää sellaiset ajatukset.
Sittenpä he eivät enää monta sanaa vaihtaneet. He puhuivat silmäyksillä ja merkeillä. Heidän tuskansa oli yhteinen eikä heidän välillään ollut mitään, josta he eivät olisi puhuneet. Heidän kiitollisuutensa, heidän surunsa ei tarvinnut enää sanoiksi pukeutua. Hetki lähestyi.
Eräänä iltapäivänä kuultiin Sisselin soittavan, soittavan, soittavan. Sigrid hyökkäsi ylös ja hänen jälestään Kallem ja Karl. Tämä viimemainittu jäi oven ulkopuolelle. Hän kuuli, että Ragnilla oli yskäkohtaus ja vallan hirvittävä. Hän ei luullut enää Ragnilla olevan voimia kestää tuollaista, jokainen yskäys koski hänen rintaansa, leikkasi, viilsi hänen sydäntään. Ragnin tuskainen ääni nosti hien hänen otsalleen, hän ei voinut kuunnella eikä uskaltanut lähteä. Tämä oli varmaankin Ragnilla viimeinen hetki. Hän kuuli Sigridin itkevän, hän kuuli hänen nyyhkyttävän: "Rouva! rouva!" – ja heti sen perästä: "hän kuolee!" Silloin avasi Karl oven. Ensimäinen, mitä hän näki, oli verta ja silloin hän tunsi voimiensa pettävän, hän pyörtyi.
Päästyään taas tajuntaansa huomasi hän olevansa omassa sängyssään. Sigrid istui siinä sängyn vierellä ja itki. Sitten muisti hän, mitä oli tapahtunut ja kysyi: "Onko hän kuollut?" – "Tohtori luulee, että se pian tapahtuu."
Myöhemmin saivat he kumpikin tulla sisälle. Ragni lepäsi vuoteella aivan kuin olisi nukkunut, yhtä kalpeana kuin lakana, joiden välissä hän lepäsi. Kallem piti häntä kädestä. He eivät voineet nähdä Kallemin kasvoja, mutta he näkivät olkapäiden tuon tuostakin vavahtelevan ja kuulivat hänen nyyhkytyksensä. Toisella puolen seisoi Sissel. Kuinka kummallista oli nähdä näitä kahta surun eri ilmestymistapaa. Vaikka Sisselin lujat, rehelliset kasvot ilmaisivatkin osanottavaisuutta, – niin oli hän kuitenkin vieras, näytti aivan siltä kuin olisi hän peninkulman päästä katsellut Kallemin äänetöntä epätoivoa. "Onko hän kuollut?" kuiskasi Sigrid. Sissel puisti päätään. Ragni kuuli kysymyksen ja avasi silmänsä. Hän tahtoi vielä viimeisillään hyvittää heitä, koettamalla, ei hymyillä, sillä sitä hän ei jaksanut, vaan lähettää heille viimeisen tervehdyksensä. Hänen katseensa suuntautui Sigridiin ja Karleen, mutta siirtyi heti Kallemiin. Hetken kuluttua hän oli kuollut.
Toiset poistuivat, yhäti istui Kallem.
Kun hän sitten tuli alas, ei hän löytänyt ketään. Karl oli mennyt omaan huoneeseensa, Sigrid istui Sisselin kanssa omassa kamarissaan. Kyökki oli tyhjä, virkahuone tyhjä, tyhjiä olivat nyt kaikki huoneet. Hän oli Ragnille luvannut lukevansa ne muistelmat, jotka Ragni oli häntä varten kirjoittanut, – niin ne olivat siellä Karlen kirjeen alla ja niitä ympäröivään päällystään oli kirjoitettu vain sana: "sitten". Mutta hän ei nyt voinut ja tuskin hän voisi niitä lukea koko sinä aikana, jonka Ragni vielä oli täällä kotona. Hän pysähtyi Ragnin kirjahyllyn eteen ja katseli sitä, – se oli kuva Ragnista, sekin. Kuinka usein hän oli jo ennenkin sitä katsellut ja hymyillen silmäillyt kirjojen nimiä. Hänen silmänsä kiintyivät nyt Henrik Ibsenin "Villisorsaan". Pitkä kun oli, voi hän helposti ylhäältä päin nähdä, että sen loppupuolella oli aukko lehtien välissä. Hän otti kirjan esille ja huomasi, että Ragni oli leikannut siitä pois ne lehdet, joilla kerrottiin Hedvigin surullisen elämäntarinan loppu, sen paikan, jossa hän ampuu itsensä ja myöskin ne lehdet, joilla kuvataan sitä, mikä sitten seuraa. Ragni oli leikannut sen pois, hän ei tahtonut, että niin kävisi.
Tuskinpa mikään olisi tehnyt voimakkaampaa vaikutusta. Hän heittäysi sohvalle ja itki kuin lapsi, jota on pahasti kohdeltu. Ragni oli tietysti liian hienotunteinen ja arka, se maailma, jossa me elämme ja taistelemme, on vielä liian raaka, sen on tultava paremmaksi, ennenkuin sellaiset kuin Ragni voivat siinä elää. Ragni oli koettanut leikata siitä pois sen, josta hän ei pitänyt, mutta hän tulikin itse leikatuksi.
11
Pikku Edvardilla oli silloin, kun hänen kasvatuksestaan riideltiin, ollut yskä jo muutamia päiviä ja saman sunnuntain iltana hän tuli sairaammaksi, joten hänen oli pysyttävä sisällä.
Parin päivän perästä hän pääsi jälleen ulos ja näytti koko lailla terveeltä, mutta iltasella hän yski jälleen ja olipa hänellä kuumettakin. Hänen oli pysyttävä taas sisällä. Poika oli tottunut askartelemaan ulkoilmassa ja siksipä hän tulikin nyt juonikkaaksi ja kadotti ruokahalunsa; Josefine puuhasi aika lailla hänen kanssaan, ja olipa lopulta ankarakin. Silloin poika äkämystyi ja tahtoi mennä mummon luo, mutta sinne häntä ei laskettu. Mutta kun mummo sitten tuli hänen luokseen, käänsikin hän töppöset toisaanne ja juoksi isänsä turviin. Sieltä hän palasi itkien takaisin, hän ei ollut saanut ottaa kirjoja alahyllyltä rakentaakseen niistä taloja.
Äkäpäissään hyökkäsi hän sänkyynsä. Hän valitti yskiessä koskevan rintaansa. Yöllä oli hän kovassa kuumeessa ja houraili, että Kristen Larssen muka suuri säkki kädessä ajeli poikia takaa, halusi pistää ne säkkiin ja kantaa helvettiin.
Josefine hoiteli häntä tärpättikääreillä ja muilla tiedossaan olevilla keinoilla, mutta kun pappi aamulla tuli katsomaan, pyysi hän tätä hakemaan lääkäriä.
Kent oli heidän kotilääkärinsä, mutta hän ei voinut tulla ennenkuin iltapäivällä ja silloin kävi tutkimuksesta selville, että pojalla oli keuhkotulehdus. Josefine oli menetellyt aivan oikein. Tohtori määräsi ruokajärjestyksen, kirjoitti lääkettä, jota olisi annettava joka toinen tunti ja pyysi, että kutsuttaisiin hänet heti paikalle, jos kuume sattuisi nousemaan yli 39°.
Seuraavina päivinä poika tuli paremmaksi, söi hiukan ja yski vähemmän. Kuume ei noussut yhtenäkään iltana yli 38°. Jumalan kiitos!
Vaikka vaara oli ollutkin näin pieni, tuntui sentään sekä Tuftista että Josefinesta kuin joku näkymätön käsi olisi levännyt heidän hartioillaan. Pojan sairauden aikana he tunsivat hitaasti lähestyvänsä toisiaan ja he hakivat tilaisuutta saadakseen puhella toistensa kanssa – tosin vain lapsen tilasta, mutta heidän äänensä sävyssä oli jotain anteeksipyytävää.
Yskä ja pistokset kupeessa lakkasivat, poika parani huomattavaa vauhtia, mutta ruokahalu ei ollut kehuttava ja kuumetta oli vielä hiukan joka päivä eikä voimatkaan ruvenneet palautumaan. Hänelle ostettiin uusia askareita, jotka ensimäisenä päivänä huvittivat häntä, mutta toisena hän jo niihin kyllästyi. Isä ja äiti kertoivat vuorotellen hänelle satuja. Hän kuunteli niitä tekemällä kysymyksiä. Mummosta hän ei välittänyt ollenkaan. Joskus kuume kohosi äkkiä ja silloin häntä värisytti. Kent oli levoton varsinkin sen johdosta, että kuume kohosi aina iltasella. Hän määräsi kiniiniä ja käyttipä jo espanjan-kärpästäkin. Josefine ei ollut juuri liikahtanutkaan sairasvuoteen äärestä eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan avusta. Ei poikakaan halunnut ketään muuta läheisyyteensä.
Mutta poika oli aina vain paranemaan päin ja pappi sanoi eräänä iltana heidän ollessaan kuumetta mittaamassa: "Kyllä me vielä pelosta pääsemme, Josefine." Josefine katsahti häneen, Tuft ojensi kätensä: hän tarttui siihen, mutta häpesi taas ja veti kätensä pois.
Tohtori Kent oli kertonut heille, että rouva Kallem oli kovin sairaana eikä voinut enään huoneestaan liikkua. Toisilta he sitten kuulivat, että Ragnilla oli keuhkotauti ja kumpikin he kysyivät asianlaitaa tohtori Kentiltä, joka ilmoitti sen olevan vieläpä nelistävää keuhkotautia.
Pappi ei sanonut mitään Josefinelle, mutta Kentille hän sanoi, että se varmasti oli onneksi hänen langolleen, ehkäpä hänestä nyt tulee vapaa mies ja sen kautta voi myöskin henkisesti kasvaa.
Josefineen se vaikutti toisin. Tuft huomasi sen siitä, että Josefine tuli hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Vain jonkun sanan hän silloin tällöin sai vaimoltaan.
Kerran iltapäivällä aikoja sen jälkeen loikoili Josefine sängyssä ja mietiskeli, minkälaisen vaikutuksen mahtaisi Ragnin kuolema tehdä hänen veljeensä, – ja hän oli näkevinään hänet. Ei hän ensin sitä ajatellut, mutta sitten muodostui tuo kuva niin ihmeellisen selväksi. Hän näki hänen lepäävän pitkältä pituuttaan virkahuoneensa sohvalla. Hän näki koko huoneen, sen uutimet, kirjahyllyt, kirjat, kirjoituspöydän, kaksi muuta pöytää, suuren nojatuolin, useita avattuja kirjoja, kirjoitettuja papereita, arkkeina toinen toisensa vieressä, … hän näki joka lehden, jokaisen yksityiskohdan ja Kallemin itsensä ruskeassa puvussa, jota hän ei ennen ollut nähnyt hänen käyttävän. Mutta koko virkahuoneessa hän ei ollut käynyt, sen jälkeen kun se oli kalustettu, lainkaan ja noita huonekaluja, uutimia, tapetteja hän ei ollut koskaan vielä nähnyt, mutta hän ei vähääkään epäillyt, etteivät ne olisi sellaisia todellisuudessa. Jonain muuna aikana tämä olisi vaikuttanut häneen vallan toisella tavalla, mutta nyt haihdutti kaiken muun tietoisuus siitä, että hän sai nähdä veljensä, ja niin kuihtuneena surusta! Mitä tarkemmin hän häntä katsoi, sitä kovemmin se häneen koski. Niin, Josefine näki nyt hänet sellaisessa epätoivossa, ettei mikään tätä ennen, ei edes isän kuolemakaan ollut häneen kovemmin koskenut. Hän näki veljensä kiemurtelevan tuskissaan ja itkevän ääneensä, hän näki hänen yhteen puristetut kätensä, hän näki lopuksi vain yksinomaan hänet, hänen vaikeroivan katseensa tuuheiden kulmakarvojen alta ja silmälasien takaa ja äärettömän tyhjyyden hänen ympärillään… Josefine heräsi tästä aivan kylmänä hiestä ja niin väsyneenä, että tuskin voi kättänsäkään liikuttaa. Tämän jälkeen tunsi hän aina selittämättömän pelon painostusta, se vei häneltä unenkin. Koskiko se hänen veljeänsä vaiko poikaansa? Pikku Edvard lepäsi siinä hänen vieressään yskässä ja hengenvaarassa, mutta hänestä tuntui kuin poika olisi ollut hänestä hyvin kaukana. Poikansa korkea otsa näytti hänestä tyhjältä, hänen katseensa häilyvältä, kätensä eivät enää olleet lapsen käsien näköiset, ne eivät olleet elämätä varten. Josefine kiiruhti joskus hänen luokseen tullakseen vakuutetuksi, että poika oli häntä lähellä. Niin, siellä hän oli, mutta herrajumala! – eihän hän vain kadottane pikku Edvardia. Tässä kärsimyksessään hän huomasi yhtäläisyyttä veljensä surun kanssa. Pikku Edvardin ja Ragnin kohtalot näyttivät hänestä samankaltaisilta. Unettomina öinä ja raskaina päivinä ne kietoutuivat hänen mielikuvituksessaan niin toistensa yhteyteen, että hänestä tuntui kuin molemmille lankeisi sama tuomio.
Tähän saakka hänen uskonnollinen tunteensa oli ollut oikeastaan vain vapauden kaipausta ja järkähtymätöntä totuuden rakkautta. Tässä tuskassa ja pelossa tunsi hän taipumattoman salaperäisen kohtalon painostusta. Häntä säikytti pieninkin seikka. Joka paikassa näki hän enteitä ja merkkejä. Poika voi levätä ainoastaan sairaalla kupeellaan, muussa asennossa häneen koski niin, että hänen täytyi valittaa, … ja Josefinesta tuntui häntä auttaessaan tämä käsittämättömältä. Hän koetti asettaa hänet tyynyjen nojaan, mutta poika rukoili sydäntä vihlovasti, että annettaisiin olla hänen rauhassa. Josefine ei saanut enää koskea hänen jalkaansakaan, sillä poika tahtoi levätä polvet koukussa ja toinen polvi määrätyssä asennossa toisen päällä, … selittämättömiä päähänpistoja, jotka ikäänkuin sysäsivät hänet syrjään. Merkitsikö tämä sitä, että hänen olisi opittava ymmärtämään, että hän itse asiassa olikin kaikkien tiellä.
Lopulta hän vallan hermostui tästä. Jo tuo hänen pelkonsa, jota hän tunsi poikaa hoidellessaan, olisi ollut kylliksi, mutta ajatukset, jotka hänessä silloin heräsivät, tekivät hänet vallan hulluksi epätoivosta. Kenellekään hän ei siitä puhunut. Tuo jalkojen pitäminen tuossa asennossa tuntui hänestä niin hirvittävän salaperäiseltä ja merkilliseltä, että hän sen johdosta rupesi pelkäämään koko poikaa, hän ei tuntenut häntä enää omakseen. Vasta myöhemmin ja aivan sattumalta hän huomasi, että jalat olivat nilkkaluun kohdalta turvoksissa. Hän oli aina kuullut, että se merkitsi lopun lähenemistä. Töintuskin jaksoi Josefine laskeutua portaita alas pastorin kansliaan, jossa pappi istui savupilven ympäröimänä. Pappi näki edessään vaimonsa kalpeana ja kauhistuneena, yllä valkea yöpuku: "No mutta rakas Josefine, mitä on tapahtunut?" Josefine kertoi huomionsa ja he riensivät molemmat ylös. Olekin näki nyt, että jalat olivat turvoksissa, laskeusi polvillensa vuoteen ääreen ja kumartui rukoukseen. Pienokaisen lyhyt hengitys ja nuo välkkyvät mutta välinpitämättömät silmät, joilla hän katsoi isäänsä, vihloivat Josefinen sydäntä. Hänkin olisi tahtonut rukoilla, mutta samassa tyrkkäsi poika isäänsä kädellään, hän ei kärsinyt tupakan hajua. Siten esti poika äitinsä rukoilemasta.
Tohtori Kentin hymyily, hänen hiljainen, mutta varma lausuntonsa, että tauti oli samalla asteella kuin silloinkin, kun hän ensikerran huomasi tulehduksen, ei se ollut lainkaan pahemmaksi muuttunut, jalat olivat varmaankin turvonneet polvien kummallisesta asennosta, – se rauhoitti heitä siinä määrin, että Josefine ihan itki ilosta. Tohtori tutki virtsaa ja se vahvisti hänen sanansa.
Sinä yönä Josefine nukkui enemmän kuin pitkään aikaan sitä ennen, mutta sittenkin tunsi hän itsensä entistä väsyneemmäksi.
Taas kului joku aika. Sitten eräänä iltana tuli pappi tohtori Kentin seurassa tavallista juhlallisempana ylös Josefinen ja pojan luo. Josefine lepäsi täysissä pukimissa vuoteellaan, hän kohottautui istumaan noustakseen sängystä, mutta sekä Kent että pappi pyysivät häntä vain lepäämään rauhassa. Tohtori Kent kertoi, että edellisenä päivänä oli rouva Kallem kuollut. Molemmat miehet katsoivat Josefineen, hän sulki silmänsä. Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus. Mutta nähdessään Josefinen kasvojen värähtelevän kiiruhti Tuft lausumaan: "Asiain näin olen se on vain hyväksi Edvardille. Tietysti se koskee nyt häneen kovasti, mutta kyllä se vielä onneksi hänelle kääntyy. Se tulee häntä varmasti kohottamaan." Josefine käänsi kasvonsa poispäin. Silmät pysyivät ummessa, sitten purskahti hän itkuun.
Samassa huomasi Tuft sanoneensa jotain edeltäpäin opittua, niin, hän tunsi olleensa suorastaan raaka. Pojan sairaus ja viime aikojen tuskainen yhdyselämä oli aikaansaanut hänessä jonkinlaisen muutoksen. Nuo hänen entisestä olennostaan lähteneet sanat saivat nyt erikoisen leimansa, muodostuivat hänen äänettömiksi vainoojikseen, ne olivat "jumalan lähettejä", sillä lausuttiinhan ne tänä merkillisenä hetkenä ja kohtasivathan ne Josefinen polttavaa tuskaa ja heidän omaa sairasta lastaan.
Aina siihen saakka, kun nämä sanat tulivat lausutuiksi, oli Josefine ääneti rukoillut silloin kun pappikin rukoili, mutta tästä lähtien hän ei sitä enää tehnyt. Niin hän nytkin tunsi samaa kuin silloin heidän yhdyselämänsä alkuaikana, kun hänen miehensä oli ollut siksi typerä, että oli pyytänyt häntä laulamaan virsiä yhdessä kanssaan. Silloin ei Tuft ollut huomannut mitään, nyt hän havaitsi heti asian oikean laidan. Mutta juuri siksi täytyi hänen turvautua seurakuntaan, saada ennenkaikkea juuri se rukoilemaan hänen sairaan lapsensa puolesta. Hän kääntyi rukoushuone-ystäviensä puoleen: niihin hän luotti. Nämä tuskaiset päivät, pelkonsa pojan kohtalosta ja hänen iloton rakkautensa saattoivat hänet voimakkaasti laskemaan ilmoille oman sielunsa hätähuudon, hän pyysi heitä rukoilemaan kanssaan, hän huusi jumalalta armoa: kunpa vain nähtäisiin, että hän ansaitsi jumalan yhteyden, niin silloin ei tämä koetus tuntuisi niin ankaralta.
Hän vallan säteili uskonhartautta tullessaan kotiin ja kertoessaan siitä. Kun voima hänessä purkausi ilmoille, silloin oli hän miesten miehiä, mutta se tapahtui niin harvoin.
Josefinen tila kävi arveluttavaksi. Se, että hän viikkokausiin oli vailla raitista ilmaa ja säännöllistä lepoa ja tässä alituisessa jännityksessä kadotti ruokahalunsakin, se uhkasi murtaa tuon tuiki terveenkin naisen. Kaikessa hiljaisuudessa puheli Tuft siitä jo Kentinkin kanssa, mutta mitään ei voitu tehdä, kun Josefine itse ei tahtonut.
Pitäessään silmällä hänen mielialojaan täytyi Tuftin vastoin tahtoaankin eräänä päivänä ilmoittaa hänelle, että Ragnia ei aiottu haudata tänne, vaan lähimpään maaseurakuntaan. Siinähän ilmeni langon viha ja halveksiva mieli mitä räikeimmässä muodossa. Epäilemättä oli se tähdätty koko seurakuntaa, mutta varsinkin juuri heitä vastaan.
Mitä Josefine tunsi, sitä ei Tuft saanut tietää, mutta häneen itseensä koski se kovasti. Yhden ainoan kerran osoitti Josefine, miten kärsimättömäksi hän oli tullut. Tuft oli kumartunut pojan yli, mutta tullut häntä liiaksi lähelle ja silloin oli pikku Edvard hotaissut häntä kädellään menemään pois. "Mutta etkö sinä voi olla tupakoimatta", sanoi silloin Josefine kärsimättömästi. Tuft kääntyi häneen päin ja sanoi nöyrästi: "Voinhan sen heittää." Noustuaan sitten vuoteen äärestä lisäsi hän huolestuneena: "Edvard on huonompi taas tänään." – "Niin", vastasi Josefine hiljaa. Häntä hävetti tuo tapa, millä hänen miehensä katseli pojan sairautta.
Laitettiin hakemaan tohtoria. Tämä oli tottunut noihin kiireellisiin hakuihin, ja hän otti asian hyvin rauhallisesti. Hänellä oli myös harvinainen kyky rauhoittaa toisia. Heti tuli pojalle vanhempain mielestä parempi ruokahalu ja näytti siltä kuin poika olisi välittänyt mummostakin nyt enemmän kuin ennen. Neljästi päivässä kävi mummo hänen luonaan ja tapa, jolla hänet otettiin vastaan, oli sairauden mittarina.
Mummo oli sattunut kulkemaan sairashuoneen ohitse ja nähnyt silloin Kallemin ja Karl Meekin saattavan Ragnin ruumista. Arkku oli valkea ja lepäsi mustalla jalustalla. Etupuolia, ajajan vieressä istui Sigrid, sitten seurasivat Kallem ja Karl Meek toisella reellä. Siinä koko saattue.
Tieto tästä Ragnin viimeisestä matkasta ja siitä, että ainoastaan Karl Meek oli mukana, tuli heille aivan odottamatta. Merkitsikö tämä sitä, että Kallem ei Karlea ollenkaan epäillyt? Tai, mikä oli luonnollisempaa, että hän oli antanut anteeksi? Taikka jospa hän tahtoi peittää kaikki ja sillä tavoin osoittaa Ragnille viimeisen palveluksensa? Miten hyvä hän sentään voi olla!
Seuraavana yönä tuli Josefine miehensä luo tämän nukkuessa. Hiuskassa oli auennut ja musta, epäjärjestykseen joutunut tukka ympäröi kauhuisia kasvoja, silmät tuijottivat jäykkinä yli lampun, joka hänellä oli kädessään: hän näytti unissakulkijalta. Tuft karkasi pystyyn, ja oli jo hyppäämässä sängystä lattialle, mutta Josefine pysäytti hänet kädellään ja virkkoi yksitoikkoisella äänellä: "Minä tahdon puhua kanssasi, Ole, minä en voi nukkua. Veljeni vaimo tahtoo riistää meidän poikamme."
Ole tunsi veren syöksähtävän sydämeensä. "Mitä sanot?" kuiskasi hän.
"Me olemme olleet liika kovia, me kumpikin. Nyt saamme sen korvata ja hän ei tyydy vähempään." – "Rakas Josefine, ethän enää tiedä, mitä sanot. Joka tapauksessa meidän on hankittava apua!" ja hän karkasi lattialle. – "Niin, apua juuri olenkin hakemassa. Kaikki, jotka voivat rukoilla, tulkoot nyt! Kuuletko, Ole!"
"Mutta rakas – !"
"Vai etkö sinä usko, että te olette voimakkaammat häntä, etkö sitä todellakaan usko? Sinä tulit niin iloisena rukoushuoneelta, – oh, sinä tunnet heidät, anna heidän tulla, anna heidän vihdoinkin tulla, kuuletko, Ole!" – hän alkoi värähdellä liikutuksesta ja puhkesi kyyneliin. "Kristityn velvollisuus on auttaa meitä tässä, sillä eiväthän he suinkaan tahtone nähdä sitä, että hän meidän poikamme riistää!" Ääni muuttui yhä enemmän valittavaksi. Ole istahti sängyn laidalle, hän oli jo pukeutunut alusvaatteisiinsa, mutta jäi nyt istumaan housut käsissä. "Rakas, hyvä Josefine, usko sinä vain, että Jumalalla on valta eikä kenelläkään muulla. Josefine, sinä olet sairas!" Ole oli kovasti huolissaan ja rupesi sukimaan vaatteita ylleen. "Tahdotko siis todella mennä heitä hakemaan?" kysyi Josefine iloissaan ja laski lampun kädestään pöydälle. "Kiitos, sen minä arvasinkin! Minä vakuutan sinulle, Ole, että nyt on todellakin hätä käsissä!" – Ole kiiruhti kyllä pukeutumistaan, mutta virkkoi: "Sinä tiedät, Josefine, että meidän on oltava varovaisia silloin, kun me rukoilemme maallisia asioita." Tämä teki Josefinen levottomaksi, hän ojensi kätensä Olea kohti. Kevyt yöpuku riippui auki hänen yllään, hihat luisuivat alas, – miten uskomattomasti hän oli laihtunut! – ja Tuftin valtasi kauhistava pelko. Josefinen hurja katse, houraileva puhe, laihtunut olento…! "Jumala sinua varjelkoon, Josefine, mutta älä sentään liikoja toivo rukouksesta, – muuten se voi sinut masentaa, niin heikoksi kun olet tullut!" – "Etkö sinä siis uskokaan, Ole?" kirposi kuin salamana hänen suustaan. "Kyllä, kyllä! Mutta jos jumalan tahto ei ole sama kuin meidän tahtomme, rakas lapsi?" – tuo tuskainen muisto Andersenin kuolemasta heräsi hänen mielessään – "sinä pyydät ihmetyötä, Josefine!" – "Niin tietysti! Luonnollisesti! Mitäpäs muuta me rukoilemmekaan?" – "Me rukoilemme päästäksemme yhteyteen jumalan kanssa, Josefine, ainakin minä teen niin. Silloin on kaikki hyvin, silloin on mieleni saanut vahvistusta, – ja sitä minä usein kipeästi kaipaan." – "Taivuta jumalan sydän, niinhän siellä luetaan. Eikö niin, Ole? Taivuta jumalan sydän? Kuuletko, Ole! Taivuta jumalan sydän? Vastaa minulle?" – Ole oli polvillaan uunin edessä, halko toisessa kädessä ja puukko toisessa, hän tahtoi laittaa tulta uuniin. Olihan Josefine niin kevyessä puvussa. Mutta äkkiä keskeytti hän hommansa ja katsoi surullisesti Josefineen: "Minä en uskalla rukoilla ihmetyötä, Josefine, en ole kylliksi arvokas sellaiseen." Ole tuli tätä sanoessaan niin liikutetuksi, että hänen oli pantava halko ja puukko pois käsistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Mutta kun hän taas katsahti ylös, hypähti hän pystyyn, sillä vaikka Josefinellä olisi ollut syli täynnä mitä kalleinta posliinia ja olisi ne pudottanut tuhansiksi pirstoiksi … ei hän sittenkään olisi voinut olla pelästyneemmän näköinen. Kädet harallaan hän tuijotti mieheensä kuin järkensä kadottanut ja näytti siltä kuin kaatuisi siinä silmänräpäyksessä. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä hän heräsi horroksestaan heti kun Tuft tarttui hänen käteensä. Tultuaan tajuihinsa virkkoi hän nopeasti: "Sitten on meidän lähetettävä hakemaan veljeäni! Hän kyllä voi saada Ragnin jättämään poikamme rauhaan." Tämä Josefinen kummallisen ajatusjuoksun viime ilmaus sattui Ole Tuftin jalompiin tunteisiin. Tuhansia kertoja oli Ole ajatellut samaa, everstin paraneminen oli saattanut hänet miettimään asiaa ja moni oli häntä kehoittanut kääntymään Kallemin puoleen, mutta aina tähän saakka ei hän vielä ollut sen pitemmälle päässyt.
Hetkisen kuluttua hän oli matkalla tohtori Kentin luo, jolta ensin oli neuvoa kysyttävä.
Yö oli kylmä ja kirkas. Päivällä oli ollut nuoska, mutta yöllä oli pakastanut ja hänen oli senvuoksi kulettava varoitellen, – mikä oli hyvinkin tukalaa tällaisessa mielentilassa. Mitä arvoa oli raamatun kertomuksilla luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja kaikesta muusta silloin, kun kuolema kolkutti ovelle? Mikä oli silloin arvossa ensimäinen ja mikä kahdeskymmenes?
Kentin asunnossa ei kukaan ollut herätä, pappi soitti soittamistaan kuulematta itse kellon ääntä, olikohan kello otettu pois? Sitten rupesi hän jyskyttämään niin että kumisi ja kaikui paikat ja siinä jyskäessään hänestä tuntui kuin olisi kuolemakin kolkuttanut ovelle. Vihdoin tuli palvelustyttö ja äkäili jotain siellä oven takana, mutta nähtyään papin hän meni heti tohtorille ilmoittamaan. Tuo kärsivällinen Kent tuli ovelle, pyysi papin sisään ja kuunteli rauhallisesti, mitä hänellä oli asiaa. Ilomielin selitti hän lähtevänsä Kallemin luo. Jos hän olisi luullut sen käyvän laatuun, olisi hän sen itsekin jo kauan sitten tehnyt.
Kun Tuft tuli takaisin, oli Josefine ylhäällä pojan luona. Tuft kertoi, että Kent oli luvannut mennä Kallemia hakemaan, mutta Josefine käsitti hänet väärin ja luuli veljensä tulevan heti paikalla. Ja kun kello löi jo seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin eikä Kallemia kuulunut, joutui Josefine aivan pois suunniltaan ja pelkäsi, ettei veljensä tahdokaan tulla. Papin täytyi taas lähteä ulos. Hänellä oli paljon puuhaa, ennenkuin sai Kentin käsiinsä, mutta tältä hän sai kuitenkin kuulla, että Kallem ja hän saapuisivat täsmälleen kello yksitoista. He tulivatkin silloin, mutta kun papin oli sillä välin täytynyt lähteä virkamatkalle, ei heitä kukaan ollut vastassa. Kallem ei ollut jalallaan astunut heidän portailleen ollenkaan sen jälkeen, kun kaupunkiin tultuaan oli siellä ensi kerran käynyt.
Sattuu usein että, kun jotakin oikein kiihkeästi kaivataan, käy samoin kuin Josefinelle nyt. Hän oli ajatellut koko aamun veljeänsä, mutta kun Kent ja Kallem vihdoinkin astelivat paksuilla matoilla peitettyjä portaita ylös, ei hän enää häntä muistanutkaan. Josefine oli juuri kumartunut pojan yli antaakseen hänelle juotavaa, kun ovelle koputettiin. Hän säpsähti ja ponnahti pystyyn eikä voinut saada sanaakaan suustaan. Ovi avattiin kuitenkin ja Kent antoi Kallemin edeltäkäsin astua sisälle.
Kuului heikko huudahdus. Josefine oli vähällä pudottaa sen, mitä hänellä oli kädessään: hän säikähti veljensä ulkonäköä! Hänestä näytti kuin itse kuolema olisi astunut huoneesen ankarana ja säälimättömänä, ei auttaakseen, vaan riistääkseen häneltä pojan, sen Josefine heti huomasi.
Kallem loi sisareensa lyhyen ja säälimättömän katseen, jossa ei ollut vähintäkään myötätunnon loistetta, vaikka sisareenkin oli suru lyönyt leimansa. Hän käänsi katseensa poikaan eikä sen koommin ollut sisarestaan tietävinäänkään. Josefine vetäytyikin syrjään. Kent astui sisään, tervehti ystävällisesti ja meni sitten Kallemin luo. Nyt tapahtui Kentille aivan samoin kuin Kallemille silloin, kun tohtori Meek tutki Ragnia, hän katsoi poikaa nyt vallan toisilla silmillä ja rupesi pelkäämään pahinta. Se, mitä hän tätä ennen ei ollut tahtonut uskoa, se ilmeni nyt aivan kuin itsestään; – "empyème?" kuiskasi hän ranskaksi Kallemille, joka ei vastannut, mutta kumartui lähemmäs poikaa, tunnusti valtimon heikkoa tykytystä, koputti aivan hiljaa, kuunteli hengitystä, katsahti kuumelistaan ja tarkasti hiukan pojan yskimää sylkeä. Sitten keskustelivat lääkärit hetkisen keskenänsä. – Josefine kuuli joka sanan, vaikka hän seisoikin heistä hiukan syrjässä, sängyn toisella puolen, – pojan sänky oli nimittäin nyt siinä, missä isän sänky ennen oli sijainnut – , mutta hän ei ymmärtänyt tieteellisiä nimityksiä, eikä senvuoksi käsittänyt heidän puhettaan. Mutta jotain kauheaa se oli, sen hän tunsi. Hän pusersi kädellään rintaansa ja katsahti levottomasti väliin yhteen väliin toiseen. Kent tuli sitten pari askelta lähemmäksi ja kysyi vain, saisivatko he pistää rintakehään hienon ruiskunkären. "Tehdäänkö leikkaus?" kuiskasi Josefine ja varjeli itseään kaatumasta.
"Sen saamme sitten nähdä", vastasi Kent yhtä hiljaa. Josefine vaipui tuolille. Hänen veljensä ei odottanut vastausta, vaan avasi kotelonsa, otti sieltä esille jonkin kiiltävän ja hienon esineen ja kumartui se kädessä pojan ylitse. Josefine ei nähnyt enää mitään, ei hän ajatellutkaan – hän koki vain pidättää itseänsä. Hän kuuli pojan valittavan ja huutavan tuskaisesti useita kertoja "äitiä", mutta hän ei kyennyt nousemaan tuoliltaan, eikä uskaltanutkaan. Sitten kuuli hän Kentin lausuvan: "Nyt se on ohitse, poikaseni", mutta hän ei voinut katsoa, mikä nyt oli ohitse.
Pikku Edvard valitti yhä ja tahtoi, että äiti vihdoinkin tulisi hänen luokseen. Silloin yritti Josefine pari kertaa, mutta se oli aivan mahdotonta, hänestä tuntui siltä kuin olisi veli häntä painanut alas, vaikka tämä ei sinnepäin katsonutkaan.
Sitten ovi liikkui, Kallem oli poissa huoneesta, – ja Josefinelta pääsi helpoituksen huokaus. Kent tuli heti hänen luoksensa, lempeänä ja ystävällisenä ja kuiskasi hänelle: "Tässä on tehtävä vielä leikkaus, hyvä rouva." "Miksi?" Josefine tiesi, ettei siitä olisi apua, sen oli hän nähnyt jo veljensä ulkomuodosta. "Siksi, että kaikkia mahdollisia keinoja täytyy koettaa", vastasi Kent. Mitä surkeimmalla äänellä pyysi poika äitiä tulemaan luokseen. "Nyt minä tulen." Josefine laskeutui polvilleen sängyn viereen ja hyrskähti itkuun. "Ne tekivät minulle pahaa", valitti poika. Voi, jospa Josefine olisi voinut vastata: "siksi, että sinä voisit tulla terveeksi ja päästä ulos". Mutta ei myöskään Kent uskaltanut sitä sanoa. Josefine olisi mielellään tahtonut kieltää leikkauksen toimittamisen, mutta ei uskaltanut sitä veljensä vuoksi. Kent seisoi ja odotti. Josefine huomasi sen vihdoinkin ja loi häneen epätoivoisen katseen. Kent tuli lähemmäksi häntä. "Teidän veljellänne on tapana lähettää joku palvelusväestä desinfisioimaan ja laittamaan kuntoon huonetta", sanoi hän hiljaa. "Tapahtuuko se jo tänään?" kuiskasi Josefine itkunsa seasta. – "Ei, mutta puhdistuksen ja tuulettamisen täytyy kylläkin alkaa tänään. Nuo viereiset huoneet tarvitaan myöskin." Josefine oli painanut päänsä pojan viereen, hän ei vastannut mitään. Sitten hän kuuli Kentin lähtevän huoneesta.
Kotiin tultuaan pappi meni suoraa päätä sairaan huoneeseen ja hämmästyi kovin nähdessään siellä mummon ja – Sissel Aunen! Tämä viimemainittu oli valvojan ammatissa, mutta poika oli itsepäinen eikä tahtonut sietää luonaan ketään muuta kuin äitiään, ei edes isääkään, sillä isä haisi yhä tupakalle, vaikka oli jo lakannut polttamasta. Tuft tapasi Josefinen lepäämässä kanslian sohvalla epätoivon vallassa ja masentuneena. Hänen puheensakin oli aivan sekavaa: "Kuolemantuomio!" hän vastasi melkein kaikkiin miehensä kysymyksiin.
Iltapäivällä tuli sairaanhoitajatar pitämään huolta puhdistuksesta ja hänen mukanaan tuli vierasta väkeä. Heidän kotoinen rauhansa oli nyt rikottu ja peseminen kuului siltä kuin olisi ruumiskirstun lautoja höylätty. Palvelijat valtasi hillitön suru. Vanha mummo itki. Ja kun pojan sänkyä siirrettiin toiseen huoneeseen, istuivat vanhemmat käsi kädessä ja vavisten kuuntelivat siitä syntynyttä melua.
