Kitabı oku: «Jumalan teillä», sayfa 4

Viisi – kuusi minuuttia sen jälkeen olivat pojat telmämässä tuvan lattialla, Edvard samallaisessa paidassa kuin Olekin ja muutenkin yhtä vähissä pukimissa. Heidän piti molempien vetää jalkaansa paksut talonpoikaiset villasukat, sellaiset, jotka ulottuvat ylös reisiin saakka. Heidän mielestään oli mukavinta tehdä se hiekkaisella lattialla. Siellä he tuupiskelivat toisiaan kumoon ja nauroivat, ikäänkuin olisi jo monta päivää kulunut siitä, mikä juuri äsken tapahtui. Kaikki, mitä Edvard teki ensin, Ole teki perästä, he nauroivat niin että hiljaisen äidin lopulta täytyi nauraa mukana, sillä Edvard keksi kaikkea mahdollista. Sukat heidän pitäisi saada jalkaansa voidakseen istua pöydän ääressä ja syödä värisemättä, siellä pöydän alla ei näet ollut takkavalkeata jalkoja varten. Ja saivatpa he vihdoinkin sukat jalkaansa ja nousivat ylös. Nyt nähtiin, mitä se toinen ruokalaji oli, se oli happamasta kermasta laitettua puuroa, sitä ei Edvard ollut milloinkaan maistanut. Äiti oli keittänyt sitä Olen mieliksi. Edvard riemuitsi ja katseli hymyillen ruokaa. Mutta Ole tuli äkkiä vakavaksi ja hiljaiseksi. Hyvä ystävä, mitä nyt? Kädet ristissä ja katse maahan luotuna. Siinä seisoi äiti heidän edessään; – hänkin vakavana, katse maahan luotuna. Hänen päänsä oli kumarassa, näytti siltä kuin olisivat hänen silmänsä häipyneet yhä kauemmas ja kauemmas, tai niinkuin olisi niiden eteen työnnetty luukut ja kaikki valo sammutettu sisällä. Ja sitten hän aloitti kaukaa, hyvin kaukaa pitkän, hyvin pitkän pöytärukouksen, äänensä oli yksitoikkoinen ja hiljainen, kuin puhelisi hän hiljaa jollekin toiselle, toisessa paikassa olevalle. Edvard tunsi joutuneensa kaiken tämän ulkopuolelle. Ahdistuksen ja hyljätyn tunne valtasi hänet, ja saapuivat nuo vanhat muistot, entinen kaipaus äitiin. – Sitten se päättyi, loppui kuin tunturin taa häipyvä laukaus.

Edvard ei ollut koskaan ollut mukana missään pöytärukouksessa, ja äidin tapa ja olemus oli aivan, aivan uutta hänelle eikä hän ymmärtänyt häntä, kun hän sillä tavoin mumisi. Hän istui kauan senjälkeen äänettömänä. Ei myöskään Ole puhunut mitään; koko ajan, kun he söivät, hän oli vaitelias, ja melkeinpä hymyilemättäkin. Ruoka oli Jumalan lahja, senvuoksi oli syödessä oltava vakavina.

Mutta söivätkö he sitten kunnolla! Äiti kysyi lopuksi, eikö heidän mielestään ollut parasta säästää hiukan iltaseksikin. Ei, tämä oli illallinen samalla, he sanoivat, he nukkuisivat yhdessä vierashuoneessa, siellä oli kaikki jo valmiina, ja nyt he istuisivat hetkisen lieden ääressä, mutta sitten menisivät nukkumaan.

Äiti huomasi, että he mieluimmin halusivat olla kahdenkesken ja sen he saivatkin.

Ja niin sitten vierashuoneeseen! Ensin syntyi siellä hirmuinen jyräkkä, kaattuat ja tyynyt lentelivät heidän ympärillään, – mutta sitten he vähitellen rauhoittuivat, ja rupesivat juttelemaan. Ole kertoi, miten pojat olivat käyttäytyneet, ja Edvard lupasi hänen puolestaan pehmittää sen ja sen pojan, – niin, vaikkapa itsensä Anders Heggen; – jollei hän suostuisi olemaan puhumatta "Jumalan teistä" ja sen semmoisista, niin antaisi Edvard hänelle sellaisen läksytyksen, että tuntuisi; Anders Hegge oli pelkuri. Tiesipä hän vielä, kenenkä saisi avuksikin puolelleen, siitä tulisi vielä koko leikki!

Kun heitä alkoi raukaista, tuli kaihomielisyyden hetki; Ole kertoi Josefinesta ja Edvard yhtyi samaan ääneen ja vakuutti hänelle, että tyttö oli ollut verraton tänä päivänä, hän kuvasi hänet, kuinka hän oli soutanut häntä hakemaan. Ja Olesta se oli suuremmoista. Niin, hänessä oli Jotain suurta, Josefinessä, siitä he olivat yksimieliset.

Edvard ei voinut käsittää, minkä vuoksi Ole tahtoi tulla lähetyssaarnaajaksi. Olisiko siitä nyt niin suurta hyötyä lähteä sellaisille seikkailuretkille, kun täällä kotimaassakin oli kylliksi työtä? Olesta voisi tulla pappi ja hänestä tohtori ja he asuisivat kumpikin samalla paikkakunnalla. Eikös se olisi yhtä hauskaa?

Edvard kuvaili yhä, he asuisivat samassa kartanossa ja auttaisivat toisiaan, istuisivat iltasin punssilasin ääressä niinkuin nyt tekivät apteekkari ja hänen isänsä, ja pelaisivat shakkia yhdessä niinkuin nekin: Sitten he hankkisivat itselleen vaunut ja valjastaisivat kumpikin hevosensa eteen ja lähtisivät yhdessä ajelemaan, sehän sopisi mainiosti. Tai voisivat he asua meren rannikolla ja heillä olisi suuri yhteinen pursi, – kaikki yhteistä.

Ole ymmärsi, että Josefinen tietysti tulisi olla kaikessa mukana, vaikk'ei Edvard sitä sanonut. Mutta sehän oli päivän selvää, että hän olisi mukana. Ja Olen mielestä Edvard oli niin hienotunteinen, kun ei sitä sanonut, ja oli hänelle siitä sanomattoman kiitollinen. Ja se muutti asian. Josefinesta tulisi papin rouva, ja hoitaisi taloutta…

Niin, lopulta hän myöntyikin siihen ja päätökseksi tuli, että toisesta tulisi pappi ja toisesta tohtori ja he asuisivat yhdessä. Viimeksi he juttelivat kalastusmatkoista.

He kuulivat epäselvästi askeleita ja ääniä, kun väki tuli nuotalta, mutta he olivat niin väsyneitä.

NUORUUDEN AIKANA

1

Ensimäinen pari ulos.

Nuorisoa oli kokoontunut eräälle maatilalle, noin viiden kilometrin päässä kaupungista. Kunnas, jolla he istuivat lahdelman rannalla, loisti monenvärisenä heidän kesäpuvuistaan, varsinkin neitosten. Siellä oli:

"valkeita, ruskeita, mustia, keltaisia, sinisiä, punervia, vihreänvärisiä – "

– muutamat yksivärisiä, useimmat täplikkäitä, ruudukkaita ja juovilla varustettuja; huopahattuja, olkihattuja, harsohattuja, huivia, paljaita päitä ja päivänvarjoja. Tästä värien vilinästä kajahteli juuri nyt sointuvia säveliä, sekaköörin laulua. Johtajaa ei ollut, mutta nuori tummatukkainen neiti ruskearuutuisessa puvussa istui joukon keskellä, nojaten kyynärpäähänsä ja lauloi sopraanoäänellä, vapaammin ja kirkkaammin kuin toiset, ja muut lauloivat hänen mukaansa. Kööri oli harjaantunut. Tuolla alhaalla lahden pinnalla lepäsi vastamaalattu pursi, uusin, puoliksi nostetuin purjein. Vesi oli peilityyni.

Laulu ja pursi sopivat hauskasti yhteen tuolla tummalla lahdella, jota varjostivat ja ympäröivät autiot vuoret ja niiden takana vielä korkeammat. Lahti oli kuin tunturijärvi, jonka kerran kevätvirrat synnyttivät ja sitten unhoittivat. Tunturit – oh, miten raskaita ja hämäräpiirteisiä ja himmeävärisiä ne olivat, takimaiset tummansinisiä ja huiput likaisen lumen peitossa; ne olivat kaikki suuria suunnattomia hirviöitä.

Tummalla veden pinnalla oli pursi valmiina vaikka! tanssimaan, se kuului iloisempaan yhteiskuntaan kuin nuo luonnon ja ihmisten elämää tarkastelevat, korkeat lautamiehet. Laulu ja pursi olivat vastalause kaikkea ylimielistä vallanhimoa, kaikkea julkeata, mahtailevaa ja raakaa vastaan, – vapaasti kiiriskelevä vastalause, ylpeä väriensä kirkkaudesta.

Muuten: eivätpä vuoret huomanneet vastalausetta yhtä vähän kuin nuorisokaan tiesi sitä päästävänsä ilmoille. Tuo "jalosukuisuus" – olla syntynyt ja kasvanut sellaisen luonnon keskellä kuin Norjan länsirannikko – on juuri siinä, että luonto pakoittaa panemaan vastaan, jollei sitten tahdota sortua. Joko kukistua tai voittaa! Ja he olivat voittajia, sillä länsirannikon kansa on Skandinavian lahjakkainta, terävintä kansaa. Niin suuressa määrin he ovat sen luonnon herroja, jonka keskellä he asuvat, että ei yksikään tämän nuorison joukosta pitänyt näitä tuntureita raskaina tai kylmävärisinä. Koko luonto heistä näytti niin voimakkaalta ja terveeltä, että ei missään maailmassa voisi olla sellaista.

Eikä myös yksinomaan nuo valoisat rinteet ja aava meri ollut synnyttänyt ja kasvattanut niitä, jotka nyt täällä istuivat laulamassa tai kuuntelemassa, ei, he olivat tunturien lapsia hekin, niinpä näiden lähempien kuin noiden toistenkin, tuolla takana. Juuri ennen laulua he olivat joutuneet sanasotaan ja niin kiivaaseen, niin lyijynharmaaseen kuin nuo vuoret tuolla. Ja poistaakseen mielistä tätä taakkaa he antoivat sointuvan laulun rakentaa loistavia siltoja syvyyksien yli, huippujen välille. Kesäpäivä oli itsessäänkin hiukan harmaa, mutta joskus (kuten juuri nyt!) pääsi päivä paistamaan lauluun ja purjeisiin ja maailmaan.

Tuossa istui kaksi, jotka eivät välittäneet laulusta eikä auringosta. Katso häntä, joka tuossa alempana, hiukan oikealla lepää ruohistossa, nojaten kyynärpäänsä varaan, tuota pitkää nuorukaista vaaleassa kesäpuvussa ja paljain päin, hänellä pyöreä pää, tukka lyhyeksi leikattu, otsa leveä ja matala, ja näyttää se uhkamieliseltä, se otsa on mahtanut poikavuosina kajahdella iskuista! Otsan alapuolla nenä, joka muistuttaa linnun nokkaa, ja terävät silmät, joissa juuri nyt näytti olevan jotain uhittelevaa, sitä peittävät osaksi silmälasit, niin että sitä tuskin huomaa, tai on se sitten itsessään niin vähäpätöistä. Koko kasvoissa on jotain ankaraa, ohuet huulet ovat lujasti yhteen puristetut ja leuka terävä. Mutta jos niihin lähemmin katsoo, muuttuu vaikutus; teräväpiirteisyys osoittaa enemmän tahdon lujuutta kuin ankaruutta ja se tahto, joka oli ottanut asuntonsa tässä vuoriseudussa, mahtoi olla sekä ystävällinen että veitikkamainen. Nytkin, kun hän istui siinä ja oli kiukuissaan ja välitti viis laulusta ja auringon paisteesta, sillä hän toivoi lisää tappelua, – vieläpä nytkin pilkisti tuimien kulmakarvojen alta joku veitikkamainen piirre. Hän oli silminnähtävästi voittaja.

Jos joku sitä epäili, ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa nuorukaiseen, joka istui vasemmalla hänestä ja hiukan ylempänä, nojaten selkäänsä puuta vasten. Siinä oli kuva haavoitetusta sotilaasta, joka kärsi haavoistaan ja jonka kasvoissa kuvastui vielä taistelun vapiseva levottomuus. Pitkät, vaaleat kasvot, jotka eivät olleet länsirannikolta kotoisin, pikemminkin tunturiseuduilta tai ylämaasta; hän oli joko vierasta tai maahan muuttanutta sukuperää. Hän muistutti huomattavassa määrässä yleistä Melanchtonin kuvaa, mutta katse oli kenties raukeampi, kulmakarvat ehkä liian pystyyn pyrkivät; yleensä oli kuitenkin yhdennäköisyys, varsinkin, otsaan, silmien asemaan ja suuhun nähden, niin suuri, että lukutoverit kutsuivat häntä siltä nimeltä. Se oli Ole Tuft, nykyisin ylioppilas ja teoloogi, pian valmistuva papiksi. Ja toinen, tuo kotkanenäinen voittaja (kotkanokka oli nyt iskenyt aika lujasti) oli hänen lapsuudentoverinsa, lääketieteen ylioppilas Edvard Kallem.

Monta vuotta oli kulunut siitä, kun heidän tiensä erosivat, ilman että heidän välillään oli mitään yhteentörmäystä sattunut; nyt tapahtui se ja tulisikin se olemaan ratkaiseva.

Heidän välillään, keskellä kunnasta, laulajien joukossa istui kookasvartaloinen nainen kukikkaassa silkkipuvussa, kaulan ympäri oli leveä, keltainen pitsi, joka syvissä poimuissa ulottui aina vyötäisiin saakka. Itse hän ei laulanut, hän sitoi seppelettä ruohiston kukista ja heinistä. Heti voi huomata, että hän oli voittajan sisar, vaikka iho ja tukka olivatkin tummemmat. Pään muoto sama, vaikka otsansa oli verraten korkeampi, samoinkuin kasvotkin suhteellisesti suuremmat, epäilemättä liian suuret. Suvun käyrä nenä oli hänellä hiukan heikommin kaartuva, hänen leukansa pyörtävä, huulet mehevämmät, kulmakarvat suoremmat ja silmät suuremmat kuin veljellä, – ja kuitenkin olivat kasvot samat. Niiden ilmekin oli erilainen, sisaren oli, jollei juuri kylmä, niin ainakin hiljainen ja tyyni: ei kukaan voisi hetkessä selittää ilmettä noissa syvissä silmissä – ja siitä huolimatta oli niissäkin sukulaisuutta. Kaula oli voimakas ja hartiat hyvin muodostuneet, samaten oli povikin koko pyylevä. Tukka oli sidottu hänelle ominaiselle sykerölle. Kaula oli paljaana, mutta leninki keltaisine pitsineen kävi ruumiinmukaisesti kermanruskeisiin muotoihin, samoinkuin koko puku näytti ikäänkuin napitetulta; – ja sellainen oli koko hänen olentonsa. Hän sitoi, niinkuin sanottu, seppelettä eikä katsonut niin toiseen kuin toiseenkaan heistä, jotka olivat kiistelleet.

Alkusyynä kiistaan oli ollut suuri, musta koira; nyt se lepäsi ja oli nukkuvinaan. Sen märkä, tuuhea turkki loisti auringon paisteessa. Jotkut olivat viskanneet keppinsä veteen ja kiihoittaneet koiran sitä hakemaan, ja ne, jotka viskasivat, olivat joka kerta huutaneet: "Simson, Simson!" – se oli koiran nimi. Edvard Kallem sanoi parille lähellä seisovalle: "Simson merkitsee auringonjumalaa." – "Mitä ihmettä?" kysyi eräs nuori neitonen, "merkitseekö Simson auringonjumalaa?" – "Niinpä kyllä, mutta siitä muistavat papit olla virkkamatta." Hän lausui sen vallattomasti, tarkoittamatta loukata ketään tai sanoa sen enempää. Mutta Ole Tuft sattui sen kuulemaan ja kysäisi hiukan yli olkainsa: "Miksikäs ei papit uskaltaisi kertoa lapsille, että Simson merkitsee auringonjumalaa?" – "Ei, siksi, että silloin ei koko satu soveltuisi esikuvaksi Kristustarulle." – Tämä viimeinen sana koski ja se oli tarkoituskin. Hymyillen ja ylenkatseellisesti virkkoi Ole: "Eikö sitten Simson kelpaa esikuvaksi, olipa hänen nimensä auringonjumala tai ei?" – "Niin, jos hänen nimensä on auringonjumala tai ei, mutta kun hän nyt kerta kaikkiaan oli auringonjumala?" – "Vai oli hän auringonjumala?" huudahti Ole ja nauroi. – "Sanoohan nimi jo sen." – "Nimi? Olemmeko me karhuja tai susia siltä, jos meitä sanotaan karhuiksi tai susiksi? Tai jumalia, jos meitä nimitetään jumalien nimellä?" – Useat seurasta kuuntelivat kiistaa, toisia tuli lisäksi, niiden joukossa Josefine, ja kumpikin kiistatoveri kääntyi nyt hänen puoleensa.

"Vika on siinä", sanoi Edvard, "että kertomukset Simsonista vasta sitten saavat jonkun ajatuksen, kun tiedämme, että hän oli auringonjumala." – "Oh, sittenhän olisi kaikkien kansojen esi-isät ja esihistoria aurinkotarua." Ole kertoi pari huvittavaa juttua tällaisesta tieteellisestä käsitystavasta. Se herätti naurua, ja myöskin Josefine nauroi. Heti paikalla Edvard innostui ja alkoi selittää, että meidän norjalaiset jumalamme, jotka olivat intialaisia auringonjumalia, itse asiassa myöskin muutettiin kanta-isiksi silloin, kun saatiin uusi uskonto, heidän alttarinsa, joilla kansa oli uhrannut, selitettiin olevan hautakumpuja. Samalla tavoin tehtiin juutalaistenkin vanhoista jumalista kantaisiä, kun Jehovan palvelus tunki heidät tieltään. – "Mutta kukapas sen nyt tietää?" – "Tietää? kysy Simsonilta! Miten järjetöntä uskoa, että ihmisen voima on hiuksissa! Mutta niin pian kuin lähdetään siitä, että ne merkitsevät auringon säteitä, jotka kesällä ovat pitkät ja talveksi tulevat lyhyiksi, saavat ne jotain merkitystä. Ja kun keväällä auringon säteet kasvavat, niin käsittäähän jokainen, että auringonjumala silloin jälleen voi syleillä maailman pylväitä. – Eivät mehiläiset ole koskaan laskeneet hunajata raatoon, mutta kuullessamme, että joka kerta, kun aurinko kulki jonkun tähtisarjan, esim. leijonan kautta, sanottiin, että aurinko teurasti leijonan, – niin, silloin me ymmärrämme, että mehiläiset laskivat hunajaansa surmatun leijonan raatoon, s.o. kesän lämpimimpään aikaan."

Kaikki kuuntelivat tarkasti väittelyä ja Josefine oli suuresti kummastuksissaan. Hän ei katsonut veljeensä, sillä hän huomasi tämän tarkastelevan häntä, mutta ilme hänen kasvoissaan oli helposti käsitettävissä. Se mitä Edvard aluksi oli sanonut, tarkoittamatta muuta kuin hiukan pöyhkeillä tiedoillaan, se sai määrätyn päämaalinsa sen kautta, että Josefine seisoi heidän välillään. "Egyptiläisillä", hän kertoi, "kevätaika alkoi silloin, kun aurinko teurasti karitsan s.o. kulki oinassikermän kautta, ja iloissaan kevään tulosta teurasti jokainen egyptiläinen perhe sinä päivänä karitsan. Siitä ovat juutalaiset sen saaneet. Se tieto, että juutalaiset tekivät sen muka erotakseen tavoissaan egyptiläisistä, on väärä. Sen laita on ihan sama kuin ympärileikkauksen, jonka tavan ne myöskin ovat saaneet Egyptistä. Mutta siitä kaikesta papit ovat vaiti."

Kaikesta tästä tiesi Ole Tuft hyvin vähän tai ei laisinkaan mitään. Hänen innokkaat opintonsa koskivat yksinomaan jumaluusoppia, eikä hänellä muuhun ollut aikaakaan ja uskonsa hän oli perinnyt talonpoikaisilta esi-isiltään; se oli liian vakava jättääkseen sijaa tieteellisille epäilyksille. Jos hän olisi sanonut sen heti alussa, niin tuskinpa olisi kiistaa syntynytkään. Mutta myöskin hän tunsi, että Josefine seisoi heidän välillään ja oli johdettavissa suuntaan tai toiseen. Ja niinpä hän vastasikin pilkallisesti, että se kaikki oli sulaa keksintöä, tänään se loistaa, mutta huomenna sulaa se jäljettömiin.

Tätä ei toisen turhamielisyys sietänyt. "Teoloogeilla ei ole tippaakaan rehellisyyttä", hän huudahti. "Ne salaavat, että tärkeimmät osat heidän uskonnostaan eivät ole juutalaisilta saatuja, vaan ovat muualta tulleita. Niinkuin kuolemattomuusoppikin, sekin on Egyptistä. Samoin on käskyjen laita. Ei kukaan kiipeä vuorelle ukkosilmalla saadakseen ilmestyksen kautta tietoa siitä, mitä kansa on tiennyt jo tuhansia vuosia sitä ennen. Mistä on perkele kotoisin? Mistä helvetin rangaistukset? Juutalaiset eivät niistä tienneet mitään. Papit ovat sellaisia – no niin, että ne eivät rehellisesti tutkistele asioita, eivätkä kerro kansalle tällaista." Josefine masentui, nuoriso, varsinkin miehet, oli silminnähtävästi Kallemin puolella; vapaa-ajattelu oli muodissa ja olipa kylläkin hauskaa hiukan hymyillä tuolle isiltä peritylle uskolle.

Eräs nuori mies pilkkaili luomiskertomusta. Kallemilla oli sekä geoloogisia että muinaistieteellisiä tietoja ja hän käytti niitä taitavasti hyväkseen. Niissä tuli Ole Tuft vielä vähemmin toimeen, hän mainitsi vain joitakin yrityksiä, joita joskus oli tehty, tarkoituksella yhdistää raamatun oppia muutamien uudempien havaintojen kanssa, mutta sai osakseen ivaa. Ja niin sitä siirryttiin yhdestä uskonsäännöstä toiseen. Ja vihdoin he saivat sovitusopin pideltäväkseen: se polveutui niin ikivanhoilta raakalaisajoilta, että yksilön vastuunalaisuutta ei vielä ollut olemassa, vaan ainoastaan heimon ja suvun. Tuft joutui vallan epätoivoon; tässä oli hänen velvollisuutensa käydä toimeen, hän alkoi kovalla äänellä tunnustamaan kaikkea, mitä hän uskoi. Ikäänkuin se olisi auttanut! Väitteitä, väitteitä, – tuoppas todistuksia! Ole Tuft käsitti liian myöhään, että oli ottanut puolustaakseen liian paljoa ja senvuoksi joutui kokonaan tappiolle. Hän tunsi suurta tuskaa, taisteli toivottomana, mutta taisteli kuitenkin ja julisti äänekkäästi, että jos yksikään totuus näytti epäillyttävältä, niin syy oli yksinomaan hänessä, hän ei kyennyt sitä puolustamaan. Mutta Jumalan sana pysyi loukkaamattomana hamaan maailman loppuun saakka! Niin, mikä oli Jumalan sanaa? Raamatun sisältö ja henki, luominen (ei!), syntiinlankeemus (ei, ei!), sovituskuolema (ei, ei, ei!) – hän kiljui, he kiljuivat, Tuftille tuli kyyneleet silmiin, ääni vapisi, hän oli kalpea ja kaunis.

Nuoriso ei ole aivan niin armoton kuin lapset, mutta samaa lajia. Muutamista kävi hän sääliksi, monet tahtoivat juuri nyt "panna hänet pussiin", niiden joukossa myöskin Edvard Kallem.

Mutta Josefine siirtyi sen tumman ja sopraanoäänisen luo. Heti viritti tämä laulun ja toiset yhtyivät, – herrat vähän myöhemmin kuin naiset. Koko seura kuului – harvoja lukuunottamatta – sekakööriin, joka kolmena viime talvena oli harjoitellut sellaisella ahkeruudella ja kestävyydellä, joka on mahdollista vain pikkukaupungissa.

Josefine istuutui keskelle kunnasta ja toiset hänen ympärilleen. Hän ei laulanut, hänellä oli kukkansa.

Seurue oli saapunut tänne tuolla purrella, joka iloisena lekotti auringon paisteessa. Siellä olivat Josefine, Edvard ja Ole istuneet yhdessä, aivan likitysten, sillä väljiä tiloja siellä ei ollut. Ei kukaan saattanut heidän hilpeästä, usein kuiskaavasta keskustelustaan aavistaa muuta kuin että heidän välillään vallitsi kai suhde mitä parhain. Ja nyt, kolme tuntia myöhemmin, Ole Tuft istui tuolla kuin syrjään sysättynä. Miten hän kärsikin siinä! Hänen kutsumuksensa, hänen uskonsa kimppuun oli hyökätty kaikkien nähden. Ja sen oli tehnyt juuri Edvard! Ja niin julmasti, niin sietämättömän pilkallisesti! Ja Josefine! Ei ainoatakaan osanottavaa sanaa, ei silmäystäkään häneltä!

Ole ja hän olivat olleet ystäviä lapsuudesta saakka, kirjoittaneet toisilleen, kun Ole oli Kristianiassa, hän joka toinen viikko ja Josefine niin usein kuin oli jotain kirjoittamista. Kun Ole oli loma-aikoina kotona, kohtasivat he toisensa joka päivä. Niinä kahtena vuotena, jolloin Josefine oli ranskalaisessa kasvatuslaitoksessa Espanjassa, oli kirjeenvaihto vieläkin vilkkaampi hänen puoleltaan, ja kun hän tuli sieltä kotiin, – niin muuttunut kuin olikin, – jatkui ystävyys samallaisena kuin ennenkin! Hänen isänsä auttoi Olen lukuhommia, niin että tämä saattoi uhrata koko intonsa niihin; hän aikoi valmistua jouluksi ja kaikki ennustivat siitä tulevan loistavimman jumaluusopillisen tutkinnon, mitä koskaan oli suoritettu. Epäilemättä hänen oli avusta kiittäminen Josefineä, mahdollisesti myöskin hänen veljeään. Molemmat he olivat aikoinaan vieneet hänet heidän isänsä luo, rehtorin kotiin ja apteekkarin perheeseen ja niin yhä edelleen. Josefinen kautta hän pääsi sittemmin kaikkialle. Josefine oli tavallisesti harvapuheinen ja usein ihan sietämätön, mutta suhteessaan häneen horjumattomasti uskollinen. Tyttö saattoi moittiakin häntä (ei hän aina ollut hänen mielensä mukainen), mutta se kuului heidän suhteeseensa, Ole ei siitä närkästynyt eikä tyttökään sillä sen pahempaa tarkoittanut, jo heti ensi päivästähän Josefine oli ollut hänen holhoojansa. Vielä ei Ole ollut uskaltanut lausua tytölle, että hän rakasti häntä, eikä tarvinnutkaan, ja oikeastaan hänen rakkautensa olikin liian pyhä tullakseen sanoin ilmaistuksi. Hän luotti Josefineen yhtä lujasti kuin uskoonsa. Hän oli talonpoika, hänen olentonsa oli pelkkää yhtenäisyyttä, hänen pääpiirteensä oli varmuus. Jumala huolehti hänen uskostaan; hänen onnestaan ja tulevaisuudestaan piti taas huolen – luonnollisesti myöskin Jumala, mutta Josefinen kautta. Hänen silmissään hän oli kaupungin ja koko maan kaunein, tervein, reippain tyttö ja sitäpaitsi hyvin rikas. Tämä viimeinen ominaisuus oli myöskin otettava lukuun, sillä hän oli pienestä pitäen ollut kunnianhimoinen haaveilija, unelmansa kulkivat vain toiseen suuntaan.

Ylioppilastoverit sen kylläkin tiesivät. Paitse "Melanchtoniksi" sanoivat he häntä "piispan-aluksi vuonoilta" tai "vuonopiispaksi". Hän tunsi jo tarvettakin, että häntä niillä silmillä katseltiin, tämä lapsellinen piirre sopi hyvin hänen hymyilevään varmuuteensa, – hän oli myöskin kaunis nuorukainen, verevä ja avokatseinen, – ja silloinhan ei kunnianhimokaan näytä vastenmieliseltä. Nyt tunsi hän itsensä syöstyksi alas lujasta, hymyilevästä korkeudestaan! Vain se, joka on ollut niin varma ja ensi kerran kärsii perinpohjaisen tappion, saattaa niin kokonaan joutua pois suunniltaan. Pahinta oli se, että Josefine ei tahtonut tietääkään hänestä, Ole katsoi vähänväliä häneen, mutta hän vain järjesteli kukkiaan ja heiniään, ikäänkuin Olea ei olisi olemassakaan.

Viimein Olesta tuntui, kuin häipyisivät nuo kaikki pois tai kuin ei hän itsekään enää olisi siinä. Hän ei tuntenut istuvansa, ei kuulevansa, ei näkevänsä mitään. Tuolla ylhäällä talon pihalla katettiin illallispöytää, kaikki menivät sinne heti kun se oli valmiina, siellä syötiin, juotiin, juteltiin, naurettiin, mutta hän ei tuntenut olevansa mukana, hän seisoi siellä yhdessä paikassa tuijottaen lahden toiselle puolen tai jonnekin kauas, kauas. Muuan nuori kauppias jutteli hänelle höyrylaivareittilöistä, ne ei olleet lainkaan hyvin järjestetyt; eräs tyttö huonoine hampaineen, punaisine palmikoineen ja kesakoineen – Ole oli ollut opettajana hänelle – vakuutteli, että merimiehet eivät olleet niin sivistyneitä kuin sopisi odottaa heiltä, jotka niin paljon matkustelivat. Emäntä tuli häneltä kysymään, minkävuoksi hän ei syönyt, ja isäntä joi hänen terveydekseen. He osoittivat hänelle sen kautta entistä kunnioitusta, mutta kumpikin heittivät häneen pikaisen kysyvän silmäyksen ja se saattoi hänet vallan vapisemaan. Hän tunsi epätoivoa. Jatkuvassa tuskassaan, joka tuntui vain lisääntyvän, hän näki epäilystä ja pilkkaa kaikkialla, vieläpä toisten ilossakin. Edvard Kallem oli sanomattoman hyvällä tuulella ja kaikki pyrkivät hänen ympärilleen, ja Edvardin vuoksihan (hän oli tullut kotiin vasta pari viikkoa sitten) koko huvimatka oli pantukin toimeen. Ole näki kuin unessa, että Josefinen kukat olivat nyt pöydällä, ja kuuli kehuttavan hänen erinomaista värien sovittelutaitoaan. Itse oli Josefine istuutunut parin ystävättärensä kanssa pienen kivipöydän ääreen, johon ei useampia mahtunut, oliko tämä senvuoksi, ettei hän, Ole, pääsisi siihen mukaan? He olivat ruokapöydän toisella puolella. Ole näki Josefinen juttelevan ja nauravan ja nuoret herrat tarjoilivat heille, Edvard oli siellä montakin kertaa ja sai tytöt naurusuulle. Tämän kaiken Ole huomasi tuntien kummallista pelkoa. Hälinä viilsi hänen sydäntään, nauru häntä iletti, ruokaa hän ei saanut menemään alas, juoma oli hänestä karvasta, ihmiset koneellisia, ja talo, lahti, pursi ja tunturit hiukan tungettelevan lähellä häntä.

Kun tuuli oli kokonaan tyyntynyt, täytyi seurueen lähteä jalkaisin kaupunkiin. He lähtivät marssimaan yhdessä joukossa ja laulaen, mutta eipä aikaakaan, niin jo riensi kesävieraita taloista heidän luokseen, ja kun niiden joukossa oli tuttuja, niin seisahduttiin. Sitten ne saattoivat heitä vähän matkaa, toisia tuli lisää ja joka kerta pysähdyttiin ja hajaannuttiin useampiin joukkoihin. Sillä tavoin Ole saattoi jättäytyä jälkeen, ilman että muut sitä huomasivat. Hän ei voinut enää kauemmin sietää heidän seuraansa ja hilpeyttänsä.

Sillä vasta nyt näet keräytyi kaikki Josefinen ympärille. Edvardin väittely ja hyökkäys, tappion tuottama häpeä, loukattu uskonnollinen tunne … kaikki se sulautui yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, että Josefine ei ollut tukenut häntä, ei sanallakaan, ei niin silmäyksellä, välttänyt häntä ja nyt lisäksi jättänyt hänet! Tätä hän ei voinut kestää, sillä Josefine oli käynyt hänelle niin sanomattoman suuriarvoiseksi, sen hän tiesi, vaan sitä hän ei hävennyt. Koko elämänsä korkeasta päämaalista, pyrkimyksestä tulla lähetyssaarnaajaksi, hän oli luopunut heti, kun huomasi, ettei Josefine siitä välittänyt. Joka kerta kun äiti oli hänelle lausunut, että lähetyssaarnaajaksi hänen ei ainakaan pitäisi ruveta, hän oli ajatellut, että enemmän tulisi kuulla jumalaa kuin ihmisiä. Mutta kun Josefine voimakkaalla tavallaan oppi tuntemaan todellisuutta lähempää, hylkäsi hän sen tuumansa, tytön tarvitsematta lausua siitä sanaakaan. Ole ajatteli itsekseen, että niin voimakas rakkaus ihmiseen kostaa vielä itsensä. Mutta eihän hän voinut sille mitään.

Tällaisia ja tuhansia muita mietteitä päässään hautoen jättäytyi hän jälkeen ja haki tien vierestä, metsästä kätkön, jonne laskeutui odottamaan, kunnes kesävieraat olisivat tulleet takaisin ja menneet sivu. Hän heittäytyi kasvoilleen maahan; nuo viileät heinänkorret, joita vasten hänen poskensa ja otsansa nojasi ja tuo kostea multa, jonka tuoksua hän hengitti, puhuivat hänelle. Tuollainen varjossa kasvava nurmi ei tuoksua, samoin kävisi hänellekin, sillä Josefinen rinnalla hän oli auringon valossa, ilman häntä oli kaikki vain varjoa.

Veli oli Josefinen riistänyt häneltä, huusi ääni hänen rinnassaan.

Veli, joka vielä muutamia päiviä sitten ei ollut Josefinestä vähääkään välittänyt, kun sitävastoin Ole oli ollut hänen ystävänsä lapsuudesta saakka, soudellut hänen kanssaan, lukenut hänelle, ollut hänelle samalla kertaa kuin sisar ja veli ja uskollisesti kirjoittanut hänelle, kun he olivat kaukana toisistaan! – veli ei ollut koskaan tehnyt mitään sellaista. Vieläpä tämän tappionsakin hän laski tulopuolelle, sillä jollei hän Josefinen vuoksi olisi pannut niin omalletunnolleen tutkinnonsuorittamista, johon tämän isäkin oli häntä rahallisesti avustanut, niin olisi hän tiennyt enemmän niistäkin asioista, joista nyt oli väitelty, ja ehkä hän silloin ei olisi kärsinytkään tappiota; – senkin hän kärsi uskollisuutensa vuoksi.

Edvard oli, niin kauan kuin Josefine oli lapsi ja kasvuijässä, harvoin sisarensa kanssa riitelemättä. Tyttö oli kauan pysynyt laihana suurine, tummine silmineen, tavallisesti tukka epäjärjestyksessä ja kädet punoittavina, kaikin puolin aika "hollakkana". Veljensä nimitti häntä "ankanpojaksi", ja yhteen aikaan, kun hänen jalkansa oli kipeänä, "ontuvaksi ankanpojaksi". Hän ei ollut koskaan oikein päässyt selville sisarestaan, sillä Josefine pysyttelihe, uhkamielinen ja ujo kun oli, – aina välimatkan päässä. Ja sitten oli vielä sisarensa tähden saanut kärsiä monta selkäsaunaa. Sisar piti näet "oikeudenmukaisena" kaivata joka kerta, kun hän teki joitain koirankonstiaan. Ja löipä häntä siitä, niin oli "oikeudenmukaista" kaivata sekin. Hän ei pitänyt lainkaan sisarestaan. Pian loittonivat he toisistaan senkin kautta, että Edvard jätti isänsä kodin. Tuon onnettoman päivän jälkeen, jolloin isä ja poika olivat kohdanneet toisensa Suur-Tuftilaan menevällä tiellä, armahti apteekkari vanhaa ystäväänsä ja otti pojan luokseen ja kaikissa suhteissa kuin omaksi lapsekseen. Ja mikä isälle ei ollut onnistunut, se onnistui nyt. Poika otettiin heti pois koulusta, ja hän sai antautua kokonaan mieliaineitaan, luonnontieteitä tutkimaan. Kemialliset ja fysikaaliset kokeet ja kasvitieteelliset retkeilyt olivat hänestä korkeinta, mitä tiesi, ja kahteen vuoteen hänellä ei ollut muuta luettavaa kuin kaikkea mahdollista sille alalle kuuluvaa. Ylioppilastutkintoa varten välttämättömät aineet hän luki aika vauhdilla yksityisopettajan johdolla; toisen tutkinnon jälkeen alkoivat hänen lääketieteelliset opintonsa. Ennen ylioppilaaksi tuloa, kotona ollessaan, hän näki sisartaan vain silloin, kun kävi apteekilta hänen luonaan, ja kun heidän harrastuksensa olivat erilaiset, ei heidän välillään juuri keskinäistä seurustelua ollut. Sittemmin oli apteekkarilla tapana ottaa hänet mukaansa ulkomaille melkein joka kesä; Edvardhan osasi kieliä, joiden taitamisella apteekkari ei saattanut liioin kehua. Siis he eivät myöskään loma-aikoina monesti toisiaan tavanneet. Mutta siitä lähtien kun Edvard oli palannut ensimäiseltä ylioppilaana tekemältään tällaiselta ulkomaamatkalta ja Josefine näki täysikasvuisen veljensä nykyaikaisena sekä puvultaan että ajatuksiltaan, leimuavana, voimakkaana, kaikkien nuorten, varsinkin naisten ihailun esineenä, siitä lähtien Josefine oli ihaillut häntä. Edvard taas puolestaan joko ylenkatsoi tai yhä vielä kiusaili häntä, se tuotti hänelle monta tuskan hetkeä, mutta hän kärsi ne saadakseen jälleen olla siellä, missä veljensäkin, vaikkapa äänettömänä syrjästäkatsojana.