Kitabı oku: «Kalatyttö», sayfa 5

KUUDES LUKU

Petra oli huoneessansa silloin kun huuto, vihellys ja luikkaaminen ensi-iltana alkoi. Hän kavahti pystyyn, ikäänkuin koko talo olisi ilmitulessa ollut, tai ikäänkuin kaikki olisi ollut hänen päällensä kukistumaisillaan; hän juoksi ympäri huonetta niinkuin tulisen vitsan pieksämänä, mieltä kirvelsi ja poltti, ajatukset rajuten tapailivat apukeinoja; – mutta äidin luokse ei hän uskaltanut mennä ja ainoan ikkunan edustalla seisovat nuo! Kivi lensi ikkunasta sisään ja putosi hänen vuoteesensa, kiljahtaen juoksi hän soppeen esiripun taakse ja piiloutui sinne vanhojen vaatteittensa joukkoon. Siellä hän nyt istui, häpeästä punehtivana, pelosta vapisevana, oudon kammon herättämiä haamuja liikkui hänen ohitsensa, ilma oli täynnä kasvoja, töllöttäviä, ilkkuvia kasvoja, ne tulivat ihan likelle, tulta sateli niiden ympärillä – voi! se ei ollut tulta, vaan silmiä; silmiä sateli, suuria, mulkoilevia ja pieniä, kuluvia silmiä, liikkumattomia silmiä, ylös ja alas pyöriviä silmiä – Jeesus, Jeesus, auta minua! —

Oi, mikä lievitys, kun viimeiset huudot haihtuivat yön helmaan ja ulkona oli pilkkosen pimeää ja hiljaista! Nyt Petra uskalsi tulla esiin piilostaan, hän heittäytyi vuoteelle, lymyi patjoihin, mutta ajatukset eivät tahtoneet väistyä; äiti niissä ilmautui uhkailevana, kauhistavana, kuin tunturien kohdalle kokoontuvat myrskypilvet; sillä mitä äiti saikaan kärsiä hänen takiansa! Hän ei saanut unta silmiinsä, eikä rauhaa rintaansa, päivä tuli, mutta lievitystä se ei tuonut. Hän kävi edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vain keinoa, miten paeta; mutta äitiä ei hän uskaltanut kohdata, ulos hän ei myöskään uskaltanut mennä päivän valossa, ja illan tullen tuo hurja joukko oli uudestaan palaava! Hänen oli kuitenkin odottaminen, sillä ennen puoliyötä oli vieläkin vaarallisempi paeta. Ja mihin sitten paeta? Hänellä ei ollut mitään, eikä hän tuntenut mitään tietä; mutta lieneehän kuitenkin jossakin armahtavia ihmisiä, samoin kuin oli armahtava Jumalakin. Hän tiesi, että Petra, mitä tahansa hän olikin rikkonut, ei ollut sitä pahuudesta tehnyt, hän tunsi hänen katumuksensa, hän tunsi myöskin hänen turvattomuutensa. Petra kuunteli tarkasti kuullakseen äitinsä askelia alikerrasta, mutta niitä ei kuulunut; hän vapisten odotti äidin tulevan ylös portaita, mutta hän ei tullut! Tyttö, joka siellä teki palvelusta, lienee juossut tiehensä, kosk'ei Petralle tuotu ruokaa. Itse hän ei uskaltanut mennä alas, eikä myöskään ikkunaan; ulkona saattoi seisoa joku häntä väijymässä. Särjetystä ruudusta tuli kylmää huoneesen aamulla ja vielä enemmän illan tullen. Hän oli käärinyt vaatteita kokoon pieneksi mytyksi ja oli hyvin itsensä pukenut ollakseen valmiina lähtöön. Mutta hänen piti odottaa tuota hurjaa joukkiota ja kestää vielä mitä kaikkea.

Tuossahan ne taas olivat! Huudot, vihellykset, heitot pahemmat, paljoa pahemmat kuin edellisenä iltana; hän lymyi soppeensa, pani kätensä ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan äiti ei menisi ulos heidän käsiinsä, kunhan eivät vaan murtaisi sisään! Nyt rupesivat he laulamaan, se oli herjauslaulu, ja vaikka joka sana niinkuin veitsi vihiäsi sydäntä, täytyi hänen kuitenkin kuulla ja kuunnella; mutta huomattuaan että äitiäkin oli asiaan sekotettu, että he olivat tehneet itsensä vikapäiksi näin häpeälliseen vääryyteen, silloin nousi hän pystyyn, silloin hyökkäsi hän esiin, hän tahtoi puhutella tuota miehuutonta roistokansaa tahi heittäytyä alas sen niskoille, – mutta kivi, ja toinenkin kivi ja sitten rakeinaan kiviä lensi sisään ikkunasta, lasin palaset helisivät, kivet kiitivät ympäri huonetta, ja hän meni takaisin piiloonsa. Hän hikoili ikäänkuin olisi seisonut palavimmassa päivän paahteessa; mutta hän ei itkenyt enää eikä ollut enää peloissaan.

Vähitellen hiljeni melu; hän uskalsi tulla esiin piilostansa, ja kun ei enää mitään kuulunut, aikoi hän mennä ikkunaan katsomaan; mutta hän astui kiviin ja jäi paikallensa, ettei kolinaa kuuluisi, sillä nythän piti pakoon hiipiä. Odotettuansa vielä runsaan puolen tuntia, veti hän kengät jaloistaan, otti mytyn käteensä ja avasi hiljaa oven. Jälleen odotti, hän noin viisi minuuttia ja kulki sitte hiljaa portaita alas. Hänen sydäntänsä karvasteli, että hänen nyt, tuotettuansa tämän surun äidilleen, täytyi hänestä luopua jäähyväisiä sanomatta; mutta pelko ajoi häntä eteenpäin "Hyvästi äiti! Hyvästi äiti!" kuiskasi hän itsekseen joka askeleella, minkä astui portaita alas "Hyvästi äiti!" Alas tultuaan veti hän pari kertaa raskaasti henkeänsä saadakseen ilmaa, ja sitten ovea kohden! Silloin tarttui joku takaapäin hänen käsivarteensa, Petra huudahti hiukan ja kääntyi päin; se oli äiti. Gunlaug oli, kuullessaan oven aukenevan, heti käsittänyt Petran aikomuksen ja odotti häntä nyt tässä. Petra tunsi ettei hän voinut päästä äidin ohitse ilman taistelua. Selitykset eivät olisi auttaneet; vaikka hän mitä sanoisi, ei häntä kumminkaan uskottaisi. No, hänen tuli siis taistella, maailmassa ei ollut pahempaa kuin pahin ja tätäpä hän vast'ikään oli kokenut. Äiti kysyi hiljaisella äänellä: "Minne aiot Petra?" – Petra vastasi samaten hiljaa, sykkivällä sydämellä: "Aion paeta" – "Minne aiot paeta?" – "En tiedä; – mutta täältä tahdon pois!" Hän painoi mytyn lujemmin puoleensa ja lähti liikkeelle. – "Älä! seuraa minua!" vastasi äiti, pitäen kiinni hänen kädestänsä; "minä olen jo pitänyt huolta kaikesta." Petran sydän keventyi ikäänkuin raskaasta kuormasta vapautuneena, hän huokaisi ikäänkuin kovan taistelun perästä ja antautui äidin turviin. Tämä kulki hänen edellänsä pieneen, kyökin takana olevaan ikkunattomaan säilytyshuoneesen, jota kynttilä nyt valaisi; – täällä oli äiti istunut piilossa joukon pauhatessa ulkona. Huone oli niin ahdas, että he tuskin voivat siellä liikkua. Äiti otti esiin mytyn, vähän pienemmän kuin se, jota Petra kantoi, avasi sen ja veti sieltä esiin yhdet merimiehen vaatteet. "Pue nämä päällesi!" kuiskasi hän. Petra ymmärsi heti tarkoituksen; mutta oli pahoilla mielin siitä, ettei äiti hänelle syytä ilmoittanut. Hän riisui vaatteensa, pukeutui toisiin, äiti auttoi häntä ja sattui silloin kerran tulemaan niin liki kynttiläpahasta, että Petra voi nähdä hänen kasvonsa ja näki ensikerran, että Gunlaug oli vanha. Oliko hän näinä päivinä muuttunut vai eikö Petra ennen ollut sitä huomannut? Lapsen kyyneleet vierivät äidin päälle, mutta tämä ei nostanut silmiään, jonka vuoksi ei toinenkaan saanut sanaa suustansa. Merimiehen lakin hän otti viimeiseksi äitinsä kädestä, ja kun hän tämän oli päähänsä pannut, otti äiti häneltä mytyn, puhalsi kynttilän sammuksiin ja kuiskasi: "Tule nyt!"

He menivät jälleen käytävään, mutta katuovesta eivät he nyt ulos menneet. Gunlaug avasi pihanpuoleisen oven ja lukitsi sen jälleen. He kulkivat tallatun puutarhan poikki, kaadettujen puiden, särjetyn aidan yli. "Katso ympärillesi nyt", sanoi äiti, "et luultavasti koskaan enään tänne palaja." – Toinen värisi eikä katsonut ympärillensä. He kulkivat ylätietä, metsän kautta, missä Petra oli viettänyt puolen elämäänsä ja tuon illan Gunnarin kanssa, nuo toiset Yngve Voldin ja viimeisen Ödegaardin seurassa. He kulkivat lakastuneissa lehdissä, jotka nyt olivat ruvenneet puista varisemaan; yö oli kylmä ja Petra paleli oudossa puvussaan. Äiti kääntyi alaspäin erästä puutarhaa kohden; Petra tunsi sen heti, vaikk'ei ollut sen yläpuolella ollut siitäpäivin kuin lapsena oli siihen rynnistänyt; se oli Pedro Ohlsenin puutarha. Äidillä oli avain ja hän lukitsi portin jälkeensä.

Raskasta oli Gunlaugista ollut aamupuolella käydä Pedron luona, raskasta oli nytkin lähestyä tytärraukkoineen, jolle hän ei kauemmin voinut antaa kodin suojaa. Mutta se oli välttämätöntä, ja mikä välttämätöntä oli, sen voi Gunlaug tehdä. Hän kolkutti porstuan ovelle, ja heti melkein he kuulivat askeleita ja näkivät valkeata. Hetken kuluttua avasi oven Pedro, joka seisoi siinä matkasaappaissa ja matkapuvussa, kelmeänä ja peljästyneenä. Hänellä oli talikynttilä kädessä ja hän huokasi nähdessään Petran itkusta turvonneet kasvot; Petra katsoi häneen; mutta koska hän ei uskaltanut tuntea Petraa, niin ei Petrakaan uskaltanut häntä tuntea. "Tämä mies on luvannut auttaa sinua täältä pois", sanoi äiti, katsomatta kumpaankaan heistä, ja astui pari askelta käytävään päin ja antoi toisten tulla jälestä Pedron huoneeseen, joka oli käytävän toisessa päässä. Huone oli vähäinen ja matala, ummehtunut ilma virtasi vastaan ja oli tukehuttaa Petran, hän kun oli jo toista vuorokautta ollut syömättä ja nukkumatta. Keskeltä kattoa riippui häkki, jossa oli kanarilintu; piti kiertämällä kulkea, ettei loukkaisi sitä. Vanhat, raskaat tuolit, musta pöytä, kaksi suurta, kattoon asti ulottuvaa kaappikolhoa painosti kaikkia, niin että huone näytti vieläkin vähäisemmältä. Pöydällä oli nuottia ja niiden päällä huilu. Pedro Ohlsen laahusti suurissa saappaissaan pitkin huonetta, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotakin tekemistä, heikko ääni kuului perähuoneesta: "Kuka se on? – Kuka on huoneessa?" – jonka jälkeen Pedro kulki vielä pikaisemmin ympäri, mutisten: "Niin, se on – hm, hm – se on – hm, hm", ja sitten sisään sinne, mistä ääni kuului.

Gunlaug istui ikkunan ääressä, molemmat kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa, tuijottaen santaan, jota oli lattialle sirotettu; hän ei puhunut, vaan huokasi silloin tällöin raskaasti. Petra seisoi oven vieressä, jalat yhdessä, molemmat kädet rinnoilla; hän tunsi itsensä kipeäksi. Vanha lyömäkello raksutti ajan kulkua, talikynttilä paloi pöydällä ja valui karsi pitkänä. Mutta äiti tahtoi ilmoittaa syyn heidän viipymiseensä täällä ja sanoi: "Tämän miehen tunsin kerran."

Ei sanaakaan enempää eikä mitään vastausta. Pedro oli yhä poissa, kynttilä valui surkeasti ja kello raksutti. Petraa ellotti yhä enemmän ja hänen korvissaan humisi lakkaamatta äidin sanat: "tämän miehen tunsin kerran." Kello tarttui siihen ja rupesi sen kanssa kilpaa raksuttamaan: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran." Aina kun hän sen jälkeen tuli umpihenkiseen ilmaan, johtui tupa hänen mieleensä, muistuttaen ellotusta ja kellon raksuttamista: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran." Kun hän höyrylaivalla kulkiessaan tunsi öljynhajua tai kajutan permannon alta nousevan mädänneen meriveden löyhkän tai ruuan höyryä, kääntyi hän heti meritautiseksi, näki taudin kestäessä alinomaa yöt ja päivät tuvan silmissään ja kuuli kellon raksuttavan: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran."

Kun Pedro taas palasi huoneeseen, oli hänellä villatakki päässä ja vanhanaikuinen, korvia peittävä, kankea viitta yllä. "Niin, nyt olen valmis", sanoi hän vetäen tumpit käteensä, ikäänkuin ankarimpaan talvipakkaseen mennäksensä. "Mutta älkäämme unhottako" – hän kääntyi – "viitta ylle – ylle – "; hän katsoi Petraan ja hänestä Gunlaugiin, joka tuolin selkänojalta otti sinisen viitan ja auttoi sitä nyt Petran päälle; mutta kun se tuli Petran nenän alle, tunsi hän siinä tuvan löyhkän niin väkevän, että pyysi päästä raikkaasen ilmaan. Äiti huomasi hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti hänet joutuin puutarhaan. Täällä viileän yön helmassa veti Petra sisäänsä muutaman syvän ja täyden siemauksen kirkasta syysilmaa. "Mihinkä minun on mentävä?" kysyi hän ruvetessaan tointumaan. "Bergen'iin", vastasi äiti, auttaen häntä panemaan nappiin päällysvaatetta; "se on suuri kaupunki, jossa ei kukaan sinua tunne." Kun Petra oli valmis, pysähtyi äiti portilla: "Sinä saat 100 hopeataaleria mukaasi; jos ei hyvin kävisi, niin on sinulla jotakin hätävaraksi. Tämä lainaa ne sinulle, tämä mies tässä", – "antaa, antaa", kuiskasi Pedro, kulkiessaan heidän ohitsensa kadulle, – "lainaa ne sinulle", kertoi äiti, ikäänkuin ei Pedro mitään olisi sanonutkaan; "minä maksan ne hänelle takaisin." – Hän otti liinan kaulastansa, sitoi sen Petran kaulaan ja sanoi: "sinun pitää kirjoittaa heti kun sinun käy hyvin, vaan ei ennen." – "Äiti!" – "Tämä soutaa sinut laivaan, joka on tästä vähän ulompana." – "Herran tähden, äiti!" – "Niin, ei muuta mitään. Edemmäksi minä en seuraa." – "Äiti, äiti!" – "Jumalan haltuun! Voi hyvin!" – "Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!" – "Varo, ettet vilustu merellä!" – äiti oli saanut Petran hiljalleen portin ulkopuolelle ja lukitsi sen nyt.

Petra seisoi ulkopuolella ja katsoi lukittuun porttiin. Hän tunsi itsensä niin kurjaksi, niin yksinäiseksi, kuin ihminen suinkin saattaa olla, – mutta juuri silloin kohosi hyljäyksestä, vääryydestä ja itkusta joku aavistus, joku luottamus esiin, – ikäänkuin valkean vilahdus, syttyessään sammuvana, suurena ilmaan leimahtavana, ja taasen ihan tyhjään raukeavana, mutta silmänräpäyksen ihanasti heloittavana, – hän nosti silmänsä ja seisoi jälleen synkässä pimeydessä.

Pikkukaupungin tyhjiä katuja pitkin, suljettujen ja lehdettömien puutarhojen ohitse, lukittujen ja pimeiden asuinhuoneitten sivutse hiipi Petra hiljaksensa ja hitaasti Pedron perässä, joka kyyryksissään käydä jahnusteli suurissa saappaissa ja pään tasalle nostetussa viitassa. He tulivat lehtokujaan, jossa taas kulkivat lakastuneissa lehdissä ja näkivät aaveenkaltaisesti harittavia ja kuroittavia oksia, jotka tavoittelivat heitä. He kömpivät vuoren poikki keltaisen talaan taakse, missä venhe oli, josta Pedro ensityökseen rupesi vettä luomaan; hän souti Petraa pitkin rantaa, joka nyt oli supistunut mustaksi ryhmäksi, jonka yllä taivas lepäsi raskaana. Kaikki oli pois pyyhitty, kedot, huoneet, metsät, tunturit, hän ei nähnyt mitään siitä, jota hän hamasta lapsuudestaan eiliseen päivään asti joka päivä oli nähnyt. Se oli, samaten kuin kaupunki, samaten kuin ihmiset, sulkeunut häneltä sinä yönä, jona hän sysättiin ulos, eikä hän saanut ainoitakaan jäähyväisiä.

Laivalla, joka oli ankkurissa aivan lähellä maata aamutuulta odottamassa, kulki mies edestakaisin. Nähtyänsä heidät looringin kohdalla, laski hän heti alas tikapuut, auttoi heidät laivaan ja ilmoitti heidän tulonsa katteinille, joka tuossa paikassa ilmestyikin laivan kannelle. Petra tunsi heidät, he tunsivat hänet, vaan kyselemättä, säälimättä, vallan tavallisena asiana, ilmoitettiin hänelle kaikki, mitä hänen nyt oli tarvis tietää, nimittäin missä hänen tuli maata ja mitä tehdä, jos hän jotain halusi tai tunsi kipua. Kipua hän tunsikin melkein heti kannen alle tultuaan, jonka vuoksi hän, toiset vaatteet muutettuaan, palasi jälleen kannelle. Täällä tunsi hän – ah! suklaan hajua, ja hänen tuli hirveä nälkä, hänen vatsaansa väänsi ja hiukasi, ja silloin tuli sama mies, joka heidät oli vastaan ottanut, laivan keittiöstä, tuoden kokonaisen kupillisen suklaata ja leipäsiä lisäksi; hän sanoi Petran äidin ne lähettäneen. Petran syödessä kertoi mies vielä, että äiti oli laivalle lähettänyt myöskin kirstun, jossa oli hänen parhaat vaatteensa ja liinavaatteita ja villakangasta ja sitä paitse ruokaa ja muuta hyvää. Petran mieleen silloin äkkiä johtui elävä muisto äidistä, suurenmoinen kuva, jota ei hän ollut koskaan ennen huomannut, vaan jonka hän tästälähin koko elinkautensa säilytti. Ja tämän kuvan edessä hän teki lupauksen, vakaasti ja kaihomielin rukoillen, että kerran voisi äidille jollakin ilolla palkita kaiken surun, jota nyt oli hänelle tuottanut.

Kun Petra istui, istui Pedro Ohlsen hänen luonansa, seurasi häntä hänen käydessään, alinomaa väistyen hänen tieltään, mutta siten alinomaa ollen hänen tiellään kapineilla täytetyllä laivankannella. Petra näki hänen kasvoistansa ainoastaan silmät ja suuren nenän, eikä niitäkään selvästi, mutta hän näytti siltä kuin olisi jokin hänen mieltään painanut, jota hän tahtoi, mutta ei voinut ilmoittaa. Hän huokaili, hän istui, hän nousi, hän käveli Petran ympärillä, hän istui uudestaan, mutta ei saanut sanaakaan suustansa, eikä Petrakaan mitään puhunut. Vihdoin täytyi hänen luopua koko yrityksestä, hän veti arkaillen esiin tavattoman suuren nahkalompakon ja kuiskasi että tässä oli ne 100 hopeataaleria – ja vähän päälle. Petra tarjosi kätensä kiitokseksi ja sattui silloin niin likelle hänen kasvojansa, että näki kostean kiillon hänen silmissänsä. Petran kanssa, näet, katosi hänen surkastuneen olentonsa viimeinen elonkipinä. Mielellään olisi hän kuitenkin sanonut jotakin semmoista, joka olisi jättänyt hänestä rakkaan muiston, kun häntä kohta ei enään olisi olemassa; mutta se oli häneltä kielletty, ja vaikka hän siitä huolimatta tahtoi sanoa sen, ei hän kuitenkaan tullut sitä tehneeksi; sillä Petra ei auttanut häntä! Petrahan olikin niin väsyksissä, ja muisto siitä, että tämä mies oli häntä vietellyt ensikerran syntiä tekemään äitiänsä vastaan, ei tahtonut nyt hänen mielestänsä lähteä. Hän ei enää voinut kärsiä Pedroa; olo ei tullut paremmaksi, vaan pahemmaksi, jota kauemmin Pedro istui; sillä väsyksissä oleva ikävystyy. Miesraukka huomasi sen; hänen oli siis lähteminen, ja vihdoin saikin hän kuiskatuksi jäähyväiset, vetäessään kuivan kätensä ulos kintaasta. Petra laski siihen lämpömän kätensä, molemmat nousivat. "Kiitoksia, – ja terveisiä minulta!" sanoi Petra. Pedro huokasi eli oikeammin ohkui, kerran, jopa parikin kertaa, päästi irti, kääntyi pois ja astui hiljaksensa takaperin tikapuita myöten alas. Petra kävi laivanlaiteelle, Pedro katsahti vielä kerran ylös, tervehti, istuutui ja souti vitkalleen pois. Petra seisoi paikallansa siksi, kunnes Pedro oli pimeyteen kadonnut. Mutta silloin meni hänkin kannen alle, hän jaksoi väsymykseltään tuskin seisoa, ja vaikka hän heti alas tultuaan tunsi pahoin voivansa, oli hän tuskin ehtinyt päänsä laskea päänalukselle ja lukea pari kolme ensimäistä rukousta Isämeitää, kun hän jo nukkui.

*****

Keltaisen talaan luona istui samaan aikaan äiti; hän oli verkalleen seurannut heitä koko tien ja istuutunut talaan taakse, juuri kun he lähtivät rannasta. Samasta paikasta oli muinoin Pedro Ohlsenkin laskenut hänen kanssansa ulapalle; siitä oli jo kauan, kauan aikaa; mutta se johtui äidin mieleen nyt, kun sama mies souti pois tytärtä.

Heti kun hän näki Pedron yksinänsä palajavan, nousi hän ja läksi; sillä hän tiesi nyt että tytär oli onnellisesti laivaan tullut. Hän ei kulkenut kotitietä, vaan poikkesi syrjään; siellä hän pimeässä löysi polun, joka vei tunturien yli, ja rupesi sitä kulkemaan. Hänen talonsa kaupungissa oli tyhjänä ja särjettynä toista kuukautta; hänen ei tehnyt mielensä palata sinne, ennenkuin oli saanut hyviä sanomia tyttäreltänsä.

Mutta samaan aikaan oli myöskin jo mieliala häntä kohtaan kaupungissa muuttunut. Kaikilla halvoilla luonteilla on hillitön halu ruveta yhteen liittoon väkevämpiä vainotaksensa, mutta vain niin kauan, kuin nämä voivat vastusta tehdä; nähdessään, että nämä tyynesti kestävät pahoinpitelyä, valtaa heidät häpeäntunne, ja sille tiuskotaan, joka vielä kiven heittää. Niin olivat nytkin luulleet että saisivat huvikseen kuulla Gunlaugin mahtavan äänen solatiessä pauhaavan, olivat luulleet että hän pyytäisi merimiehiä avuksensa ja nostaisi katumetelin. Kun häntä ei näkynyt, ei kuulunut, oli kolmantena iltana melkein mahdotonta joukkoa hillitä; he tahtoivat mennä sisään häntä etsimään, he tahtoivat heittää molemmat naiset ulos kadulle, ajaa heidät pois kaupungista, vainota heitä! Ikkunat olivat vielä rikki menneen yön melskeestä, kaksi miestä ryömi kansan hurratessa niistä sisään ovea avaamaan – ja nyt ryntäsi koko joukko huoneeseen! He hakivat kaikki huoneet, ylä- ja alikerrat, särkivät ovet, löivät kappaleiksi kaikki mikä tielle sattui, etsivät joka nurkasta, vihdoin kellaristakin, äitiä tai tytärtä, mutta yhtäkään ihmistä eivät löytäneet. Hetken äänettömyys valtasi heidät, kun tämän havaitsivat. Sisällä olijat tulivat yksi erältänsä ulos ja piilivät toinen toisensa selän taakse. Hetkisen kuluttua oli paikka tyhjänä.

Pian oli kaupungissa niitä, jotka sanoivat kunnottomaksi tämmöistä menettelyä kahta turvatonta naisihmistä kohtaan.

Näitä tapahtumia pohdittiin nyt siksi, kunnes sovittiin siitä, että mitä hyvänsä Kalatyttö olikin rikkonut, niin ei Gunlaugin siihen ollut mitään syytä, jonka vuoksi hänelle siis oli suurta vääryyttä tehty. Kaupunkilaiset kaipasivat häntä kovin, päihtymisen synnyttämät tappelut ja hullutukset tulivat jokapäiväisiksi; sillä kaupunki oli kadottanut järjestyksen pitäjänsä. Ohitsekulkijat ikävöitsivät nähdä hänen valtavaa muotoansa ovella; vallankin kaipasivat merimiehet häntä. Missään ei ollut niin hyvä olla kuin hänen tykönänsä, arvelivat he; siellä kohdeltiin jokaista ansion mukaan, siellä sai jokainen oman arvosijansa Gunlaugin luottamuksessa ja apuakin häneltä, jos siksi tuli. Ei merimiehet eikä laivurit, ei työnantajat eikä talonemännät olleet hänen arvoansa käsittäneet ennen kuin nyt, kun hän oli poissa.

Senvuoksi kulki yksimielinen ilosanoma kautta kaupungin, kun joku oli nähnyt Gunlaugin istuvan huoneessansa paistamassa ja keittämässä niinkuin ennenkin. Jokaisen täytyi mennä omin silmin näkemään, olivatko ikkunanruudut kunnossa, oliko ovi eheänä, tuprusiko savu kattotorvesta. Oli, totta se oli! Siellä Gunlaug taasen istui! – He kiipesivät solatien toiselle puolelle paremmin nähdäkseen; hän istui takan ääressä, katsomatta ylös taikka ulos, silmä noudatti kättä ja käsi teki työtä, sillä hän oli palannut ansaitaksensa takaisin sen, minkä oli hävittänyt, ja etenkin ne 100 hopeataaleria, jotka hän oli velkaa Pedro Ohlsenille. Alussa pelkkä tämä ulkoa katsominen tyydytti mieliä; pitkään aikaan ei kukaan pahalta omaltatunnoltaan uskaltanut astua sisään huoneeseen. Mutta vähitellen he tulivat – ensiksi talonemännät, nuo ystävälliset ja hyvänluontoiset; he eivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta jutella hänen kanssansa muusta kuin taloustoimista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muita asioita. Sen jälkeen tulivat kalastajat, sitten kauppiaat ja laivurit pestatakseen väkeä ja saadakseen asianomaisten päästökirjat – ja vihdoin ensimäisenä sunnuntaina myöskin merimiehet. Tämä oli ehkä sopimuksesta tapahtunut; sillä ehtoommalla oli talo yht'äkkiä niin täpötäynnä väkeä, etteivät enää riittäneet molemmat tupahuoneet, vaan oli lisäksi tarvis ottaa esiin pöydät ja tuolit, jotka suviaikana olivat puutarhassa olleet, ja asettaa niitä käytävään, kyökkiin ja perähuoneeseen. Ei kukaan, tätä seuraa nähdessään, olisi voinut aavistaa mitä tunteita näissä ihmisissä liikkui; sillä Gunlaug oli heidät laskenut äänettömän komentonsa alaisiksi heti heidän astuttuaan hänen kynnyksensä yli, ja se rohkea varmuus, millä hän antoi kullekin omansa, ehkäisi kaikki tervetuliaiset, kaikki tiedustelemiset. Hän oli yhtäläinen kuin ennenkin, hiukset vain eivät enää olleet mustat, ja käynti oli entistään hieman hitaampi. Mutta kun merimiehet alkoivat vähän ilostua, eivät he kauemmin voineet hillitä itseään, vaan rupesivat, joka kerta kun Gunlaug ja piika olivat poissa, huutamalla pyytämään laivamies Knuutia, joka aina oli ollut eukon suosikkina, muijan palatessa juomaan maljan hänen muistoksensa. Mutta hänkään ei rohjennut tähän, ennenkuin pää vähän kuumeni; sitten hän vihdoin viimeinkin, kun eukko uudestaan tuli sisään kokoamaan tyhjiä pulloja ja laseja, nousi istualtaan ja lausui: "että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin. Sillä ihkasten totta oli, että – että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin." Tämä oli heistä hyvin puhuttu; he nousivat kaikki ja huusivat: "Niin, siinä teitte hyvin!" ja käytävässä, kyökissä ja muissa huoneissa olijat nousivat hekin, hyökkäsivät sisään ja yhtyivät huutoon; mutta laivamies tarjosi Gunlaugille lasin ja huusi "eläköön!" ja sitten huusivat kaikki muutaman eläköönhuudon, niin että katto oli kohota ja lentää ilmaan. Sitten ilmoitti toinen, että he olivat Gunlaugille tehneet hävytöntä vääryyttä, sitten toinen kirosi samaa asiaa, ja pian kirosi ja nuhteli koko seura itseänsä siitä, että olivat Gunlaugille tehneet hävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin hiljenivät, haluten kuulia hänenkin suustaan jonkun sanan, niin sanoi Gunlaug heille paljon kiitoksia; "mutta", lisäsi hän, yhä keräten kokoon tyhjiä laseja ja pulloja, "niinkauan kun minä en asiasta mitään puhu, niin ei teidänkään liene tarvis sitä tehdä." Koottuansa yhden kantamuksen meni hän ulos ja tuli jälleen takaisin loppuja noutamaan. Mutta tästä hetkestä saakka oli hänen valtansa kukistumaton.