Kitabı oku: «Kalatyttö», sayfa 6

SEITSEMÄS LUKU

Illalla pimeässä ankkuroi laiva Bergenin satamassa. Meritaudista puolipyörryksissä saatettiin Petra katteinin venheessä monenlaatuisien, suurten ja pienten laivojen välitse lautturien vilinään laiturille ja siitä kapeita kujasia myöten hyörivien talonpoikien ja katupoikien ohitse. He pysähtyivät pienen, kauniin talon eteen, jossa vanha vaimo katteinin pyynnöstä otti Petran sydämelliseen huostaansa. Tyttö tarvitsi ruokaa ja unta ja sai kummankin vaatimuksensa täytetyksi. Seuraavana päivänä heräsi hän puolipäivän aikaan, virkkuna ja iloisena, kuulemaan uusia ääniä ja uutta puheenpartta, ja, akkunaverhon noustua, näkemään uuden luonnon ympärillään, uusia ihmisiä ja uuden kaupungin. Hän oli, peilin eteen pysähtyessään, omissa silmissään itsekin uudistunut, – nämä kasvot eivät olleet entisen kaltaiset. Syytä hän ei tosin voinut itselleen selvittää eikä ymmärtänyt, että suru ja mielenliikutus hienontaa ja tekee henkisemmäksi hänen ikäisensä; mutta nähdessään kuvansa peilissä johtui ehdottomasti hänen mieleensä edelliset yöt, ja niitä muistellessaan hän vapisi. Sentähden valmistautui hän kiireesti mennäksensä tutustumaan kaikkeen siihen uuteen, mikä häntä odotti. Hän kohtasi emäntänsä ja useita vallasnaisia, jotka ensin tyystin tarkastelivat häntä ja sitten lupasivat hänestä huolta pitää; aluksi tarjousivat he seuraamaan häntä ympäri kaupunkia. Yhtä ja toista voisi hän samassa ostaa, ja hän juoksi sen vuoksi huoneesensa noutamaan lompakkoansa; mutta kun hän ei kehdannut mukaansa ottaa tuota suurta muodotonta povikirjaa, avasi hän sen, ottaaksensa rahat siitä. Siinä ei ollutkaan 100 hopeataaleria, vaan 300. Pedro Ohlsen siis taaskin antoi hänelle rahaa, vastoin äidin tietoa ja tahtoa! Niin vähän käsitti Petra niiden arvoa, ettei hän laisinkaan pannut ihmeeksi summan suuruutta; sentähden ei myöskään hänen mieleensä juolahtanut pitemmälle ruveta tuumimaan syitä näin suureen anteliaisuuteen. Ilomielisen, aavistavia arveluita sisältävän kiitoskirjeen sijaan tuotiin Pedro Ohlsenille Gunlaugin lähettämä kirje, joka oli itse äidille kirjoitettu ja jossa tytär huonosti salatulla vihalla ilmoittaa hyväntekijänsä ja kysyy mitä hänen tulisi tehdä tuolla salaisella lahjalla.

Ensimäinen vaikutus, minkä kaupunki häneen teki, oli valtava luonnon vaikutus. Hän ei voinut päästä siitä tunteesta, että tunturit olivat niin lähellä pudota hänen päällensä, että hänen tuli niitä varoa. Hän tunsi ahdistusta joka kerta kun hän nosti silmänsä, ja sitten taas halua ojentaa kättänsä ja kolkuttaa vuorta. Väliin taas tuntui siltä kuin ei mitään ulospääsyä olisi olemassa. Pimeänä ja auringon hylkäämänä seisoi tunturi siinä, pilvet roikkuivat ihan sen laella tai ajelehtivat sen ylitse; tuulta ja sadetta vuorotellen ja lakkaamatta; tunturi ne synnytti, tunturista ne levisivät yli kaupungin. Mutta ihmisjoukko hänen ympärillään ei ollenkaan tuntenut ahdistusta. Petra ilostui pian heidän joukossansa; heidän liikkeissään oli hilpeyttä, luontevuutta ja iloisuutta, joka Petralle oli outoa ja joka, hänen edellisiin kokemuksiinsa verrattuna, tuntui hymyilyltä ja tulotervehdykseltä. Kun hän seuraavana päivänä päivällispöydässä sanoi että hän mielellään olisi missä on paljon ihmisiä, neuvottiin häntä menemään teateriin; siellä hän muka tapaisi monta sataa henkeä samassa huoneessa. Niin, sinne hän tahtoi; pääsykortti ostettiin, teateri oli aivan lähellä, määrätyllä hetkellä saatettiin hänet sinne, ja siellä osoitettiin hänelle paikka balkongin ensimäisellä rivillä. Hän istui suuressa heloittavassa valossa monen sadan iloisen ihmisen seurassa; hilpeitä värejä kaikkialla ja joka taholla keskustelua, joka pauhasi ja kuohui kuin valtamerellä aallot.

Mitä hän täällä saisi nähdä, sitä ei hän ollenkaan voinut aavistaakkaan. Hän tiesi ainoastaan mitä Ödegaard hänelle oli kertonut ja mitä hän itse tilapäisissä seuroissa oli oppinut. Mutta teaterista Ödegaard ei ollut sanaakaan puhunut; merimiehet olivat jutelleet eräästä teaterista, jossa metsän eläviä ja ratsuniekkoja oli nähtävänä, eikä poikien päähän pistänyt puhua näytelmistä, vaikka koulussa olisivatkin saaneet siitä vähän tietoa; sillä hänen kotikaupungissaan ei ollut teateria, ei edes sennimistä rakennusta; matkustelevat eläintenkesyttäjät, nuorantanssijat ja ilvehtijät käyttivät joko jotakin ranta-aittaa tai lakeata ketoa. Petra oli niin tietämätön, ettei hän ymmärtänyt tiedustellakaan; hän istui rohkeamielisenä odottaen nähdäkseen jotakin kummallista, esim. kameeleita tahi apinoita. Vähitellen täytti tämä ajatus niin hänen mielensä, että hän suureksi ilokseen luuli kaikki ihmiset ympärillään eläviksi, hevoisiksi, koiriksi, ketuiksi, kissoiksi, hiiriksi. Senvuoksi järjestyikin soittokunta hänen huomaamattansa. Peljästyneenä kavahti hän pystyyn, sillä kimeähkä tärähdys rummuista ja torvista alotti johtosoiton; Petra ei eläissään ollut kuullut yhtä haavaa soitettavan enempää kuin paria viulua ja ehkä siihen lisäksi huiluakin. Tämä ihana humina saattoi hänet kalpenemaan; siinä oli jotakin kylmän, mustan hyökyvirran kaltaista; tuskaantuneena odotti hän pahempaa vielä tulevan eikä kuitenkaan olisi suonut tämän loppuvan. Kohta vienommat soinnut loivat valoa, ja kohta aukeni näköaloja semmoisia, joita hän ei koskaan ollut unissaankaan nähnyt; sävelet soutivat häntä niitä kohti, hilpeys ja leikkisyys täyttivät ilman, koko sävelsaatto nousi hiljaksensa lentoon, väsähtyi vähitellen, yhtyi voimakkaaksi, hajaantui hurjana, tulisena – kunnes synkkä pimeys levitti peitteensä ja kattoi kaikki; näytti ikäänkuin ryskyvä koski olisi sen kiehtonut pyörteesensä. Sitten taas sävel yksinäinen kuin lintu marjalla oksalla syvyyden partaalla arkana ja surumielisenä se alkoi, mutta ilma ylähällä selkeni sen laulaessa, päivää hiukan pilkoitti – ja taas olivat nuo kaukaiset, siintävät näköalat täynnä tuota kummallista keijumista ja leijumista auringon säteiden takana. Kun sitä oli hetken kestänyt, niin katso! se raukesi hiljaiseen rauhaan; nuo riemuilevat joukot etenivät yhä kauemmaksi, ei muuta ollut näkyvissä, kuin auringon säteet, jotka sulaen tihkuivat läpi ilman; koko tällä äärettömällä alalla pelkkää päivänpaistetta, kaikki valoon kudottua ja hiljaista, – ja tähän onnellisuuteen raukesi soitto. Kun kaikki oli valmista, tuli Petran välttämättä nousta istualtaan, sillä hänkin oli valmis! Oi ihmettä, tuolla nousi tuo kaunis, maalattu seinä hänen vastapäätänsä ihan katon lähelle! Hän oli kirkossa, kirkossa, jota pylväät ja holvikaaret kannattivat, kirkossa, jossa urut soivat ja juhlallinen kirkkaus loisti, ja kansaa kulki häntä vastaan oudossa vaateasussa, he puhuivat – niin oikein, kirkossa he puhuivat kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Mitä? puhuttiinhan hänen takanansakin. "Istukaa!" sanottiin sieltä, mutta eihän siellä ollut paikkaa, mihin istua, molemmat kirkossa olijat jäivätkin seisomaan, ja jota kauemmin Petra heitä katsoi, sitä selvemmäksi tuli hänelle se ajatus, että hän oli nähnyt tuonkaltaisia pukuja muutamassa Olavi Pyhän kuvassa – ja tuossa, tuossahan he juuri mainitsivatkin Pyhän Olavin nimen! – "Istukaa!" kuului uudestaan hänen takanaan; "Istukaa!" huusivat yhä useammat, – siellä mahtaa olla jotakin siellä takanakin, ajatteli Petra ja kääntyi kerkeästi ympäri. Julmistuneita, suorastansa uhkaaviakin kasvoja kohtasi häntä, – ei, tämä ei ole enää laitaa, ajatteli Petra ja yritti lähteä; silloin vanha vaimo, joka istui hänen vieressänsä, veti häntä hiljaa hameesta: "Mutta istuhan toki, lapseni", kuiskasi hän, "eiväthän tuolta takaa voi nähdä". Tuokiossa oli Petra paikallansa; sillä tietystihän: teateri on tuolla ja me olemme katsojia, – aivan oikein, "teateri!" hän toisti sen sanan ikäänkuin johdattaakseen mieleensä missä oli. Hän katsoi sitten uudestaan sisään kirkkoon, mutta sen puhetta, joka siellä puhui, ei hän suurimmallakaan vaivalla voinut käsittää; vasta oikein tarkoin oivallettuaan että se oli nuori, kaunis mies, käsitti hän jo jonkun sanan hänen puheestansa, ja kuullessaan että hän mainitsi rakkautta ja oli rakastunut, käsitti hän suurimman osan. Tuossa tuli kolmas sisään, joka silmänräpäyksessä veti Petran huomion puoleensa; piirustuksista hän tiesi että se oli munkki, ja munkkia oli hän halunnut nähdä. Munkki käveli niin verkkaan, oli niin hiljaa, niin, hänen olentonsa oli oikein jumalinen, hän puhui selvästi, hitaasti. Petra seurasi joka sanaa. Mutta yht'äkkiä kääntyy munkki ja puhuu ihan päinvastoin äskeistä puhettaan. Herra Jumala! se onkin konna! kuulkaa, hän on konna, siltä hän ihan näyttääkin! Ettei tuo nuori, kaunis mies voi sitä huomata! mutta ainakin hän voi sen kuulla! "Hän pettää teitä!" kuiskasi Petra puoliääneen. "Hiljaa", sanoi vanha vaimo hänen rinnallansa. Ei, nuori mies ei kuullut häntä, hän meni pois vaarallisella luottamuksella, kaikki menivät pois, – ainoastaan eräs vanhus tulee sisään. Mitä? Kun vanhus puhuu, on niinkuin äskeinen nuori mies puhuisi, ja kuitenkin se on vanhus, joka puhuu … oi, kas tuolla! tuolla! Loistava joukko valkoisiin puettuja tyttöjä kulkee vitkaan ja äänetönnä, kaksi erältään, kirkon poikki; Petra katsoi kauas heidän jälkeensä vakautuakseen, että he olivat poissa – ja hänen mielessään liikkui samanlainen näky hänen lapsuutensa ajoilta. Hän oli eräänä talvena kulkenut äitinsä kanssa tunturien yli; kaalatessaan nuoressa lumessa säikäyttivät he huomaamattaan metsäkanaparven lentoon, joka tuokiossa täytti ilman heidän edessänsä; valkoisia ne olivat, valkoista oli lumi, valkoinen metsä, – kauan aikaa sen jälkeen liehuivat kaikki ajatukset valkoisina ohitse, ja samoin kävi hetkeksi nytkin.

Mutta yksi näistä valkoisiin puetuista naisista kulkee yksin, seppele kädessä, esiin ja laskee polvillensa, vanhus on myöskin laskenut polvillensa ja nainen puhuu hänelle. Vanhuksella on sanomia ja kirje hänelle kaukaisilta mailta, hän ottaa kirjeen esiin, naisen kasvoista näkee että se on rakkaalta henkilöltä, oi, kuinka suloista, kaikkihan täällä rakastavat! Hän avaa sen, – se ei olekaan mikään kirje, sehän on täynnä soittoa – niin, katso vain! mieshän itse onkin se kirje, vanhus on sama äskeinen nuori mies ja hän se tuon naisen lemmittykin on! He syleilevät toisiansa, toden totta suutelevatkin toisiaan, – Petra tunsi kasvonsa tulena punoittavan ja peitti ne käsillään, yhä edelleen seuraten tapauksen juoksua; – kuule, mies kertoo naiselle että he kohta menevät naimisiin, nainen häntä hymysuin nykäisee parrasta ja sanoo että hän on tullut raakalaiseksi, ja mies sanoo että nainen on tullut niin kauniiksi ja antaa hänelle sormuksen ja lupaa hänelle purppuraa ja samettia, kultaiset kengät ja kultaisen vyön; ilomielin jättää hän sitten naisen hyvästi ja lähtee kuninkaan luokse puhumaan heidän häistänsä. Morsian katsoo hänen jälkeensä, niin että valo säihkyy, – mutta kun hän sitten kääntyy päin ilman häntä, näyttää kaikki niin tyhjältä.

Nyt seinä taas liukuu äkkiä alas. Loppuiko se nyt jo, ihan vasta aljettuaan? Hehkuvana kääntyi Petra tuon vanhan vaimon puoleen: "Loppuiko jo?" – "Ei, lapseni, ei, tämä oli ensimäinen näytös. Niitä on viisi semmoista, niin, viisi", jatkoi hän huoaten, "niitä on viisi semmoista." – "Samastako asiasta?" kysyi Petra. – "Mitä sillä tarkoitatte?" – "Että nuo samat tulevat uudestaan sisään ja koko tapaus juoksee eteenpäin?" – "Te ette varmaankaan ole koskaan ollut teaterissa?" – "En." – "Sen arvaan; eihän sitä teateria useassa paikassa ole; se on niin kallista." – "Mutta mitä se sitten on?" kysyi Petra jännitettynä tuijottaen eteensä, ikäänkuin hänellä ei olisi malttia ollut vastausta odottaa; "keitä ovat nuo ihmiset?" – "Se on se tirehtööri Nason seura, oivallinen seura; hän on niin näppärä." – "Hänkö se tuon kaiken keksii? Vai mitä se on? – Herran tähden, vastatkaa toki?" – "Rakas lapseni, ettekö tiedä mitä näytelmä on? Mistä te olette kotoisin?" – Mutta kun Petra muisti syntymäpaikkansa, muisti hän myöskin häpeänsä ja pakonsa; hän oli vaiti eikä uskaltanut sen enempää tiedustella.

Toinen näytös alkoi, ja kuningas tuli sisään, niin, se oli kuningas, nyt sai hän nähdä kuninkaankin! Hän ei kuullut mitä kuningas sanoi, ei nähnyt kenen kanssa hän puhui, katseli vain kuninkaan vaatteita, kuninkaan tapoja, kuninkaan kasvojen ilmettä; hän heräsi vasta kun se nuori mies tuli sisään, ja nyt he menivät kaikki pois morsianta noutamaan. – Sitte täytyi hänen jälleen odottaa.

Näytöksen loma-aikana kumartui tuo vanha vaimo hänen puoleensa: "Eivätkö he näyttele oivallisesti?" kysyi hän. Petra katsoo kummastuen häneen: "Näyttele – mitä se on?" – Hän ei huomannut, että kaikki hänen ympärillään katselivat häntä, että vanha vaimo oli pantu tiedustelemaan; hän ei kuullut että hänelle naurettiin. – "Mutta eiväthän he puhu niinkuin me?" – sanoi hän, kun ei saanut mitään vastausta. – "Nehän ovat tanskalaisia", vastasi vaimo ja rupesi hänkin nauramaan. Nyt huomasi Petra, että tuo hyvä vaimo nauroi hänen monia kysymyksiänsä; hän vaikeni ja katsoi herkeämättä esirippuun.

Sen jälleen kohotessa sai hän suureksi huvikseen nähdä arkkipiispan. Nyt kävi samoin kuin äskenkin, hänen huomionsa kiintyi niin piispaan, ettei hän kuullut sanaakaan hänen puheestansa. Mutta nyt kuului soittoa, oi, niin vienoa, niin kaukaa, mutta se läheni; se oli naisten laulua, huilujen ja viulujen soittoa ja jonkin soittimen, joka ei ollut kitara ja kuitenkin niinkuin monta kitaraa, säveleet vain vienompia, täyteläisempiä, kantavampia, koko tuo yhtynyt sävelsointu vyöryi sisään pitkinä aaltoina – ja kun kaikki oli väräjävänä värinvälkkeenä, tuli kulkue, sotamiehet keihäät kädessä, kuoripojat suitsutusastioilleen, munkit kynttilät kädessä ja kuningas kruunu päässä ja hänen rinnallansa sulhanen valkoisissa vaatteissa – sitten taas nuo äskeiset valkovaatteiset naiset kylväen kukkia ja säveleitä morsiamen eteen, joka oli valkeassa silkkipuvussa, punainen seppele päässä; hänen rinnallansa kulki ylevä naisihminen kultakruunuilla koristetussa purppuralaahuksessa, pieni, loistava kruunu päässä; se oli varmaan kuningatar! Koko kirkon täytti heidän laulunsa ja värinsä, ja kaikki, mikä nyt tapahtui, siitä alkaen kuin sulhanen saattoi morsiamen vihkituolin ääreen, jossa he polvistuivat, koko joukon ympärillä myöskin polvistuessa, aina siihen asti kuin arkkipiispa kuoriveljineen tuli sisään juhlakulussa, oli ainoastaan uusia renkaita siinä monivärisessä soittosarjassa.

Mutta nyt kun vihkiminen juuri oli toimitettava, nosti arkkipiispa sauvansa ilmaan ja kielsi sen tapahtumasta; heidän vihkimisensä oli vastoin pyhiä sääntöjä; he eivät voisi sinä ilmoisna ikänä saada toistansa – oi, taivahan Jumala armahtakoon! morsian meni tainnoksiin ja Petrakin kaatui vihlaisevalla huudolla: sillä hän oli noussut seisalleen.

"Tuokaa vettä, tuokaa vettä", huudettiin hänen ympärillään. – "Ei ole tarvis", vastasi tuo vanha vaimo, "hän ei ole pyörtynyt, ei ole tarvis." – "Ei ole tarvis", toistettiin, "hiljaa!" – "Hiljaa!" huudettiin alhaalta parketilta, "hiljaa siellä balkongilla!" – "Hiljaa!" vastattiin balkongilta. – "Älkäähän tuota niin sydämellenne panko; se on pelkkää leikkiä ja lorua kaikkityyni", kuiskasi vanha vaimo, "mutta rouva Naso näyttelee oivallisesti."

"Hiljaa!" huusi nyt Petrakin; hän oli jo syvältä kiintynyt toimintaan; tuo pirullinen munkki oli, näet, tullut sisään miekka kädessä; lempiväisten täytyi ottaa vaate, jonka munkki viilsi kahtia heidän välillensä, niinkuin kirkko viilsi, niinkuin tuska viilsi, niinkuin miekka paratiisin portilla viilsi ihmiskunnan alkuaikoina. Itkevät naiset ottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat hänelle sen siaan valkoisen; tämä hänet kiinnitti luostariin ikipäiviksi. Se, jonka oma hän oli ajassa ja ijankaikkisuudessa, tietäisi hänen olevan elossa, vaan ei saisi häntä omakseen, tietäisi hänen olevan tuolla sisällä, vaan ei koskaan näkisi häntä; – kuinka sydäntä viiltävää oli heidän jäähyväisensä, oi, ei tuskaa maan päällä ollut heidän tuskaansa suurempaa!

"Herran tähden!" kuiskasi esiripun laskettua vanha vaimo: "älkää toki hupsu olko, sehän vaan on rouva Naso, tirehtöörin rouva." Petra katsoi katsomistansa silmät seljällään tuohon hyvään vaimoon, hän luuli hänet hulluksi, ja kun vaimo oli kauan luullut samaa Petrasta, katsoivat he yhä edelleen toisiaan vähän arkaillen, vaan eivät haastelleet sen enempää.

Kun esirippu taas kohosi, ei Petra voinut seurata tapauksen kulkua; hän näki ainoastaan morsiamen luostarin muurien sisässä ja sulhasen tuskissansa yöt ja päivät niiden ulkopuolella; hän kärsi heidän tuskaansa, hän rukoili heidän rukouksiansa; mutta mikä hänen silmäinsä edessä tapahtui, meni värittömänä ohitse. Hän havahtui siitä että syntyi äkillinen hiljaisuus; tyhjä kirkko suureni; kellon kahdentoista lyönti kumahti yksinänsä sen halki. Holvit jylisevät, muurit vapisevat, Pyhä Olavi on nousnut kirstustansa ruumisvaatteissaan ylhäisenä ja kauhistavana, keihäs kädessä astuu hän verkalleen, vahdit pakenevat, ukkonen käy ja ojennettu keihäs lävistää munkin, jonka jälkeen kaikki pimenee, ja haamu on vajonnut. Mutta munkki jää makaamaan maahan, niinkuin tuhkaläjä siihen paikkaan mihin ukonnuoli iski.

Petra oli tietämättänsä tarttunut kiinni vanhaan vaimoon, joka kovin säikähtyi tuosta kouristavasta iskusta ja nyt, nähdessään Petran yhä enemmän kalpenevan, kiiruhti hänelle lausumaan: "Herra siunatkoon teitä, lapseni, sehän vaan on Knutson; – tuo on ainoa osa, jota hän voi toimittaa, sillä hänellä on niin kankea kieli." – "Ei, ei, ei, ei, minä näin tulenliekkiä hänen ympärillään", sanoi Petra, "ja koko kirkko tärisi hänen astuessansa." – "No mutta hiljaa siellä!" huudettiin usealta taholta, "ulos se, joka ei voi olla hiljaa!" – "Hiljaa siellä balkongilla!" huudettiin parketilta; "hiljaa", vastattiin balkongilta. – Petra oli kyyristynyt ikäänkuin piileytyäksensä, mutta unhotti pian kaikkityyni; sillä kas! tuossa ne rakastavaiset ovat taasen, ukontuli on heille tien auaissut, he aikovat paeta! He ovat saaneet toisensa, he syleilevät toisiaan, varjele nyt heitä, taivaan Jumala!

Silloin nousee huutojen ja torvien pauhina, sulhanen riistetään morsiamen rinnalta, siinä taistellaan isänmaan edestä, sulhanen haavoitetaan, kuolevana lausuu hän terveisiä morsiamellensa… Mitä tässä on tapahtunut, käsittää Petra vasta, kun morsian astuu hiljaa sisään – ja näkee sulhasen ruumiin! Nyt näyttää siltä kuin kaikki tuskan pilvet kokoontuisivat yhden ainoan paikan kohdalle, – mutta ainoa silmäys ne hajoittaa: morsian nostaa silmänsä kuolleen rinnoilta taivasta kohden ja rukoilee saadaksensa itsekin kuolla! Taivas aukenee hänen silmäinsä edessä, hänen muotonsa kirkastuu, häätupa on tuolla ylhäällä, päästä morsian sisään! Niin totta, hän voi jo katsoa sinne sisään; sillä hänen silmistänsä säteilee rauha senkaltainen, joka korkeilla tuntureilla vallitsee. Silloin painuvat silmäluomet: taistelu sai jalomman päätöksen, heidän uskollisuutensa kauniimman lopun; morsian on nyt sulhasensa tykönä.

Petra istui kauan liikahtamatta; usko ylensi hänen mielensä, jalouden voima täytti hänen sydämensä. – Hän nousi kaikesta, mikä oli vähäpätöistä, hän nousi pelkoa ja tuskaa korkeammalle; hän nousi hymyillen kaikille, he olivat hänen veljiänsä ja sisariansa; pahuutta, joka ihmiset erottaa, ei ollut olemassa, ukontuli oli sortanut sen. Hänelle hymyiltiin takaisin; hänhän se näyttelemisen aikana oli puolihupsuna ollut, – mutta hän ei nähnyt heidän hymyssään muuta kuin oman voittonsa heijastusta. Luullen heidän hymyilevän yhdessä hänen kanssansa, hymyili hän niin kirkkaasti vastaan, että heidän täytyi hymyillä hänen tavallansa; hän astui alas leveitä portaita myöten kahden väistyvän rivin välitse, joissa kuvastui hänen ilonsa ja se ihanuus, mikä hänet kirkasti. – Oman sielumme säteet saattavat välistä tulla niin voimakkaiksi, että kirkastavat koko ympäristömme, vaikk'emme itse sitä huomaa. Se on maailman suurin voittokulku, kun omat valoisat ajatuksemme ilmisaattavat, kantavat ja seuraavat meitä.

Kun Petra tietämättänsä oli tullut kotiin, kyseli hän mitä tuo hänen näkemänsä oli ollut. Siellä oli useita saapuvilla, jotka häntä ymmärsivät ja voivat antaa auttavan vastauksen. Ja kun hän oli saanut täyden selvän siitä mitä näytelmä oli ja mihin suuret näyttelijät kykenivät, silloin nousi hän ja sanoi: "se on suurinta maailmassa, semmoiseksi minä tahdon tulla."

Heidän suureksi ihmeeksensä puki hän yllensä ja meni jälleen ulos; hänen täytyi olla yksin vapaassa luonnossa. Hän meni kaupungista ulos ja kulki ankarassa tuulessa lähellä olevaan niemeen. Aallot pauhasivat hänen jalkainsa juuressa, mutta lahden molemmin puolin oli kaupunki käärittynä vaaleaan sumuverhoon, jonka takana lukemattomat eri valot ponnistelivat yhdessä, voimatta kuitenkaan muuta kuin kuultaa sen harson läpi, jota eivät kyenneet nostamaan. Tämä oli hänen sielunsa kuva. – Tuo synkeä avaruus, joka kohisten pauhasi hänen jalkojensa juuressa, oli varotus pohjattomasta syvyydestä; tuli joko vajota tuohon tai koettaa loistaa yhdessä toisten kanssa. Hän kysyi itseltänsä, miks'ei nämä ajatukset koskaan ennen olleet hänen mieleensä johtuneet, ja hän vastasi itselleen että syy oli se, että ainoastaan hetken tunteet saivat vallan hänestä; mutta nyt hän tunsi että hänkin sai vallan näistä. Hän näki sen nyt: yhtä monta hetkeä oli hänelle suotu, kuin tuolla etäällä oli tuikkivaa tulta, ja hän rukoili Jumalaa saadakseen niissä kaikissa täyden tehdä, niin ettei Hän olisi mitään sytyttänyt turhaan. Hän nousi, sillä jääkylmä tuuli puhalsi; hän ei ollut kauan poissa, mutta kun hän jälleen meni kotiin, tiesi hän minne meni.

*****

Seuraavana päivänä seisoi hän teaterinjohtajan oven ulkopuolella. Äkeä jupakka kuului huoneesta; toisen ääni oli hänestä eilisen rakastajattaren äänen kaltainen, siinä oli nyt tosin toinen sävel, mutta se pani kuitenkin Petran vapisemaan. Hän odotti kauan; mutta, kun ei tora näyttänyt lakkaavan, kolkutti hän ovea. "Käykää sisään!" kiljaisi äkeä miehen ääni, – "aa!" vingahti naisen ääni, ja Petra näki, avatessaan oven, peljästyneen pakenijan yöpuvussa ja hiukset hajallansa liepsahtavan näkyvistä erään sivuoven kautta. Johtaja, pitkä, hätäräsilmäinen mies, pani kiireesti kultasankaiset lasit nenälleen ja käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hänen pitkä nenänsä hallitsi niin hänen kasvojansa, että kaikki muut osat olivat sen takia olemassa; silmät pistivät esiin kuin kaksi pyssynpiippua tämän vallin takaa, suu oli hautana sen edessä ja otsa keveänä siltana, joka johti vallilta metsään eli "etumurroksiin". – "Mitä tahdotte?" mies pysähtyi äkkiä: "tekö aiotte kuorilaulajaksi?" kysyi hän hätäisesti. "Kuorilaulaja, – mitä se on?" – "Vai ette sitä tiedä, vai niin; mitä te sitte tahdotte?" – "Tahdon tulla näyttelijäksi." – "Vai näyttelijäksi – ettekä tiedä mitä kuorilaulaja on, vai niin. Mutta tehän puhutte murretta?" – "Murretta, mitä se on?" – "Vai ette sitäkään tiedä ja tahdotte kuitenkin tulla näyttelijäksi, vai niin; se on norjalaisten tapaista. Murre s.o. ettette puhu niinkuin me." – "Mutta minä olen sitä koko pitkän aamun harjoitellut." – "Vai olette harjoitellut; kas vaan! Antakaapas kuulla!" – Petra asettui ja lausui eilisen rakastajattaren tapaan: "Oi, therve, armahani, hyvee peivee!" – "Lempoko teitä riivaa, oletteko tänne tulleet vaimoani pilkkaamaan?" Naurun hahatus kuului läheisestä huoneesta, teaterinjohtaja avasi oven ja sanoi, sisään katsoen ja vähääkään muistamatta että he tuokion aikaa sitten olivat kiistelleet henkensä kaupalla: "Täällä on norjalaistyttö, joka tahtoo tehdä sinusta pilkkaa, tulehan katsomaan!" Mustasilmäinen, leveäsuinen vaimoihmisen pää, hiukset hajalla ja pörrössä, katsoi todellakin ovesta ja naurahti. Ja kuitenkin juoksi Petra häntä kohti; sillä se oli varmaankin se rakastajatar – ei, vaan hänen äitinsä, ajatteli hän likemmäksi tultuansa. Hän katsoi naiseen ja sanoi: "En varmaan tiedä – tekö se olette, vai teidän äitinne." Nyt nauroi teaterinjohtajakin; vaimon pää oli vetäytynyt takaisin, mutta nauroi sivuhuoneessa, Petran hämmästys kuvautui niin hilpeästi hänen muodossansa, hänen olennossaan, hänen kasvojensa ilmeissä, että se veti johtajan huomion puoleensa; hän tarkasteli Petraa hetken aikaa, otti kirjan ja sanoi, ikäänkuin ei mitään olisi ensinkään tapahtunut: "Ottakaa ja lukekaa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse puhutte." Sen teki Petra viipymättä. "Ei, ei, se on väärin – kuulkaa minua!" – johtaja luki edellä ja Petra perässä, ihan hänen tavallansa: "ei, ei, se on väärin – lukekaa Norjan kielellä – kaikella muotoa, Norjan kielellä!" – ja Petra luki jälleen entisellä tavallansa. "Ei, sanon minä, se on vallan päin mäntyä. Ettekö käsitä, mitä tarkoitan? Oletteko tyhmä?" Hän koetteli Petraa usean kerran uudestansa, antoi hänelle toisen kirjan: "Kas, tämä on perin vastaista laatua, tämä on koomillista, lukekaa tästä!" – No, Petra luki, mutta se kävi yhtä hullusti, kunnes teaterinjohtaja suuttui ja huusi: "Ei, ei, ei! Heretkää jo hiidessä! – Mitä te teaterista tahdotte, mitä riivattua te aiotte näytellä?" – "Aion näytellä mitä eilen näin." – "Vai niin! Tietysti niin! No, entä sitten?" – "Niin", sanoi Petra ja tuli hämilleen: "minusta oli niin ihanaa eilen, mutta tänään olen ajatellut että tulisi vieläkin ihanampaa, jos se saisi hyvän lopun – ja sen minä tahtoisin sille antaa." – "Vai niin, vai sitä te tahdotte! Sepä se. Ei ole mitään estettä, runoilija on kuollut. Tietysti ei hän enää ole virheetön, ja te, joka ette osaa puhua ettekä lukea, tahdotte runoilla hänen teoksensa uudestaan, – se on norjalaisen tapaista." Petra ei ymmärtänyt sanaakaan; sen hän vain huomasi että kaikki meni vastahakaan ja hän alkoi tulla pelkoihinsa. – "Ettekö salli?" kysyi hän hiljaisella äänellä. – "Kyllä, aivan kernaasti, estettä ei ole mitään, tehkää niin hyvin!" – "Kuulkaa!" lausui hän muuttuneella äänellä, mennen ihan Petran lähelle: "Te ette käsitä näytelmää enemmän kuin kissa. Eikä teillä ole taipumusta, ei traagillisuuteen eikä koomillisuuteen; olen kummassakin teitä koetellut. Sentähden että teillä on kauniit kasvot ja kaunis vartalo, ovat ihmiset teille uskotelleet että voitte muka näytellä paljoa paremmin kuin minun vaimoni, se on tiettyä, ja sitten tahdotte näytellä etevintä osaa ohjelmistossa ja samassa sepittää sen uudestaan – niin, semmoisia ne norjalaiset ovat, ne ihmiset siihen kykenevät!" – Petra rupesi yhä lyhyemmin hengittämään ja ponnisteli ponnistelemistaan; vihdoin uskalsi hän kuiskata: "Ettekö todellakaan salli?" Johtaja seisoi ja katsoi ulos ikkunasta ja luuli Petran jo lähteneen; kummastellen kääntyy hän päin; mutta huomatessaan Petran mielenliikutuksen, kuinka ihmeellisellä voimalla se vaikutti koko hänen olentoonsa, seisoo hän hetken ääneti, sieppaa äkkiä kirjan ja lausuu jälleen äänellä ja katsannolla, joissa ei äskeistä äreyttä huomattu: "Ottakaa tämä, tämä kappale tässä ja lukekaa hitaasti, että vain saan kuulla äänenne. – No, antakaapa kuulua!" Mutta Petra ei osannut lukea; sillä hän ei voinut nähdä kirjaimia. "Älkää hämmentykö, no!" Petra luki vihdoin, innotta ja yksitoikkoisesti; johtaja käski häntä lukemaan toistamiseen, "tunteellisemmasti"; mutta se kävi vieläkin huonommin. Silloin otti hän tyynesti kirjan tytön kädestä ja sanoi: "Nyt olen teitä koetellut kaikin tavoin, minulla ei ole siis mitään edesvastausta. Vakuutan teille, neitsykäiseni, että jos saappaani työnnän näyttämölle tahi lähetän teidät sinne, niin on vaikutus sama, nimittäin sangen merkillinen. – Ja tämä nyt jo riittäköön!" – Mutta vielä viimeisen kerran, kaiken väkensä ponnistain, uskalsi Petra rukoilevalla äänellä lausua: "Luulen kuitenkin sen käsittäväni, kun vaan saan – ". – "Niin, tietysti, – jokainen kalatyttö sen käsittää monta vertaa paremmin kuin me; norjalaiset ovat maailman valistuneinta kansaa. – Niin, jos ette te nyt mieli lähteä, niin lähden minä!" Petra kääntyi oveen päin ja purskahti itkuun. "Kuulkaa", sanoi johtaja, sillä tämä kiihkeä mielenliikutus selitti hänelle kaikki: "tehän kai se olettekin, joka eilen aikaansaitte häiriötä teaterissa?" Petra kääntyi tulipunaisena päin ja katsoi häneen. "Olette oikein, nyt teidät tunnen, 'Kalatyttö!' Olin näytelmän jälkeen erään herran seurassa, joka oli kotoisin teidän syntymäkaupungistanne; hän teidät hyvin tunsi. – Vai niin, se siis syynä, minkätähden niin haluatte teateriin; aiotte sielläkin juonianne koetella – mokomakin! – Kuulkaa: minun teaterini on siivo paikka, pyydän päästä kaikista kokeista, jotka tarkoittavat sen uudistamista. – Tiehenne! – Menkää, sanon minä!" – ja Petra ulos ovesta, ulisten alas portaita ja ulos kadulle. Itkien juoksi hän väkijoukon lävitse, mutta naisihminen, joka keskellä päivää itkien juoksi kadulla, herätti tietysti suurta huomiota. Väkeä seisahtui, poikanulikoita juoksi jäljestä ja pian karttui niiden luku; Petrasta oli tämä humina maininkia noista öisistä meteleistä hänen ullakkohuoneensa ulkopuolella, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi. Mutta muisto tuli joka askeleelta elävämmäksi samoin kuin hälinäkin hänen takanansa, ja kun hän oli taloon päässyt ja katuoven sulkenut ja huoneeseensa tullut ja oven lukinnut jälkeensä, täytyi hänen syöksyä nurkkaan ja torjua nuo kasvot luotansa; hän työnsi niitä pois käsin ja uhkauksin, vaipui sitten uupuneena kokoon ja itki hiljemmin – ja oli pelastettu.

*****

Saman päivän iltapuolella matkusti hän Bergenistä sisämaahan päin. Hän ei itsekään tietänyt mihinkä, mutta hän tahtoi sinne, missä ei häntä tunnettaisi. Hän istui yhdenistuttavissa kääseissä, joiden takana hänen kirstunsa oli ja kirstulla kyytipoika; vettä satoi kaatamalla, Petra istui kyyryksissä suuren sadevarjon alla ja loi sen piilosta arkailevia silmäyksiä ylös tunturiin, sitten taas alas hänen sivullansa kuohuvaan hyökyvirtaan. Metsä hänen edessänsä oli huuruavana sumukehänä, jossa kummitteli; tuokion kuluttua oli hänen siihen mentävä, mutta sumu pakeni sitä mukaa kuin hän sitä lähestyi. Ankara pauhina, joka paisumistaan paisui, lisäsi vielä sitä tunnetta, että hän vaelsi salamyhkäisessä piirissä, jossa kaikki oli omalla tavallansa ymmärrettävä ja hämärässä yhteydessä keskenänsä ja jossa ihminen oli ainoastaan arka matkustelija, jonka tuli katsoa miten pääsisi eteenpäin. Pauhina syntyi useista koskista, jotka sateesta olivat paisuneet jättiläisiksi ja nyt hirmuisella jylinällä puskien syöksyivät putouksesta putoukseen. Missä tie kulki ylitse, oli kapeita siltoja rakennettu; hän näki veden kiehuvan allansa syvyydessä. Väliin kulki tie, mutkiellen ja kierrellen alaspäin; siellä täällä oli yksityinen pelloksi raivattu maatilkku, muutamia turvekattoisia asumuksia seisoi ryhmässä; sitten taas ylöspäin metsää ja pauhua kohden. Hän oli sateesta märkänä ja paleli, mutta edemmäksi pyrki hän niinkauan kuin päivää oli, edemmäksi seuraavanakin päivänä, yhä syvemmälle sisämaahan, kunnes löytäisi paikan, johon uskaltaisi turvautua. Siihen häntä auttaisi se kaikkivaltias Jumala, joka nytkin häntä johdatti pimeydessä ja rajuilmassa.