Kitabı oku: «Magnhild», sayfa 5
VII
He seisoivat jälestä puolenpäivän ylhäällä pianon luona ja lauloivat, kun kuulivat Skarlien tulevan kotiin, alipuoliseen saliin. Mutta he eivät vaihtaneet tästä sanaakaan keskenään, jatkoivat vain. He lauloivat vihdoin kynttiläin ollessa viritettyinä, mutta avointen ikkunain takaa.
Magnhildin tultua alas, oli Skarliekin avannut ikkunansa ja istui nurkkatuolissaan. Hän nousi ja sulki ikkunat, laski alas käärekaihtimet ja sytytti sill'aikaa kynttilät. Mutta vielä pimeässä alkoi hän kiitellä äsken kuulemaansa laulua ja varsinkin sen säestöä. Hän kiitteli myös Magnhildin ääntä samoin kuin rouva Bangin altoa, mutta palasi silloin aina Magnhildin sopraanoon: "Se on puhdas – niinkuin itsekin olet, lapseni!" hän sanoi. Hän oli juuri silloin tulitikulla koskettanut kynttilän liekkiä, ja seisten tämän yläpuolella näytti melkein kauniilta. Niin hiljaiset ja vakavat olivat hänen älykkäät kasvonsa. Mutta eipä aikaakaan, kun jo toiset tuumat alkoivat niissä elehtiä. Muutos oli tulossa.
"Sillä välin kuin te lauloitte, tuli rouva Bangin mies, insinöörikapteini tänne." Magnhild luuli miehensä pilaa puhuvan. Mutta Skarlie lisäsi. "Hän makasi tuolla akkunakomerossa ja kuunteli." Sitten Skarlie nauroi.
Tästä Magnhild pelästyi niin kovin, ettei hän pitkään aikaan saanut unta silmiinsä sinä iltana. Ensi kerran katseli hän rouva Bangin suhdetta siltä puolen, että tämän mies oli ehkä vastenmielinen vaimolleen. Entä jos sitte nuo kaksi todella rakastivat toisiaan! Otaksu, että hän itse olisi siinä asemassa! – Hän tunsi itsensä hehkuvan kuumaksi, sillä Tanden kuva seisoi paikalla hänen edessään.
Heti aamulla herätessään hän ehdottomasti teroitti korvaansa kuullakseen, jokohan myrsky jo raivosi. Hän pukeutui ripeästi ja meni sisään, missä Skarlie jo hankkiutui matkalle. Osa kapineita, joita tällä piti olla mukanaan, ei ollut vielä saapunut; hänen täytyi lähteä mukanaan vain ne mitkä hänellä oli, ja muutaman päivän perästä palata noutamaan loppuja tavaroitaan. Hän sanoi ystävällisesti jäähyväiset.
Magnhild saattoi häntä alas koululle asti. Tuskin oli hän sieltä palannut, kun näki punapartaisen ja vaaleatukkaisen miehen tulevan ulos rouva Bangin luota. Mies ohjasi Magdaa kädestä. Se oli varmaan Magdan isä; tytöllä oli hänen tukkansa karva ja jotakin hänen kasvonsa ilmettä, vaikk'ei muuten mitään hänen piirteitään tai muotoaan, mies oli kai siksi liian jykevä. He tulivat kadun poikki, astuivat sisään ja portaita ylös – eihän sentään saattanut syntyä mitään kiistaa, kun lapsi oli mukana. Magnhild kuuli Tanden menevän ja pukeutuvan, ja hän kuuli äänekkään "Hyvää päivää, oletko sinä täällä!" lausuttuna Tanden puheella. Sitten ei mitään enempää, ovi suljettiin hiljaa. Magnhild oli niin peloissaan, että hän tarkkasi pienintäkin oudompaa ääntä ylhäältä päin. Mutta hän kuuli vain asteltavan, milloin yksin, milloin kaksittain, – nyt avattiin ovi, hän kuuli ääniä, mutta ei mitään kiistaa. He tulivat alas kaikki kolme ja menivät ulos. Kadulla seisoi jo rouva Bang, säteillen puvussaan ja juhlahymy huulillaan. Tande tervehti häntä, hän ojensi tälle sydämellisesti kätensä. Kaikki neljä astuivat talon portin ohi ja puutarhatietä sisään, mennäkseen tavallista polkua niittyjen poikki metsään ja sieltä tunturille. Ensin astelivat he ryhmässä, vitkaan, sitten isä käveli lapsen kanssa, joka näytti tahtovan ohjata kulkuetta, heidän perässään rouva Bang ja Tande, hyvin hitaasti, hyvin tuttavallisesti; perinnä jäi paikalleen Magnhild, äärimmäisen hämmästyksen vallassa.
Iltapäivällä tuli Magda isänsä kanssa yli Magnhildin puolelle. Herra myhäili Magnhildille ja pyysi anteeksi rohkeuttaan; tyttö pikkarainen tahtoi häntä vihdoin tulemaan tervehtimään ystävätärtänsä, sanoi hän.
Herraa pyydettiin istumaan, mutta hän ei istunut heti. Hän katseli Magnhild rouvan kukkia, puhui niistä asiantuntemuksella, jommoista Magnhild ei ennen ollut kuullut, ja pyysi saada lähettää hänelle muutamia muita, joiden hoitotapaa hän selitti. "Pikku Magda ne oikeastaan lähettää", sanoi hän hymyillen kääntyessään Magnhildin puoleen. Tällä kertaa Magnhild tunsi, että herra arasti silmäili häntä.
Hän katseli kuvatauluja seinillä, Kölnin siltaa, Niagaran vesiputousta, Washingtonin kaupungin valkoista taloa, kauppamatkuetta erämaassa ja Horace Vernetin Juditia, katseli muutamien outojen, monasti kömpelöiden, osittain vieraspukuisten miesten ja naisten valokuvia. "Teidän miehenne on varmaan matkustellut paljon?" sanoi hän, ja antoi katseensa liukua muotokuvista takaisin Juditiin, seisoessaan siinä pyyhkäisten partaansa.
"Oletteko jo kauankin ollut naimisissa?" kysyi hän ja istautui. "Pian kolme vuotta", Magnhild punastui. – "Sinun täytyy ottaa yllesi virkapukusi, niin että Magnhild saa nähdä sinut siinä", sanoi pienokainen, seisten pystyssä isänsä polvien välissä ja hypistellen milloin hänen paidannappejaan, milloin hänen partaansa. Isä hymähti. Pari piirrettä silmäin vieressä ja joku piirre suupielessä pääsivät hymähtäessä selvemmin ilmi ja todistivat murhetta. Ajatuksissaan taputteli hän pienokaisen päätä, tämä kallisti päänsä hänen rintansa nojaan niin tyynesti, niin turvallisesti.
Herra heräsi haaveistaan luoden suuren, aran silmäyksen Magnhildiin, alkoi silittää partaansa ja lausui: "Täällä on hyvin kaunista, täällä." – "Milloin Magnhild saa ne kukat, joista puhuit?" keskeytti tyttö. – "Kohta tultuani takaisin kaupunkiin", sanoi isä ja hyväili häntä. – "Isä rakentaa linnoja", selitti pienoinen eikä ylvästelemättä, "isä rakentelee kotonakin", hän lisäsi, "isä rakentelee yhtenään, ja nyt meillä kohoaa talon katolta tornit, ja huoneet ovat tulleet niin koreiksi – sinun pitäisi nähdä ne!" Ja tyttönen ryhtyi kertomaan niistä Magnhildille, mitä hän muuten jo kyllä ennenkin oli tehnyt. Isä kuunteli häntä sillä hymyllä, joka ei mitään hymyä ollut. Ja ikäänkuin tästä päästäkseen lausui hän äkkiä: "Olimme kävelyllä edelläpuolisten, vähän matkaa ylhäällä vuorella" – pikku Magda selitti heti missä he olivat – , "ja sieltä – ", hän aikoi kaiketi sanoa jotakin, mutta tämän ajatuksen ehti varmaan toinen ajatus ehkäistä kesken.
Hän vaipui mietteihin. Silloin alkoi yläpuolella Tande soitella. Herra Bangin kasvot valvahtivat, niistä ilmeni suuri, arka silmäys; sitte painoi hän päänsä alas ja alkoi sivellä tytön hiuksia. "Tuo soittaa erinomaisen kauniisti", hän virkkoi ja nousi seisaalle.
Seuraavana päivänä kapteini lähti matkaan. Hän tulisi mahdollisesti takaisin tapaamaan linnoituskenraalia, jonka kanssa hänen oli lähdettävä tarkastusmatkalle. Jälellejääneiden elämä solui vanhaan väyläänsä.
Eräänä iltana ilmestyi Magnhild rouva Bangin luona silmiinpistävän retuisesti puettuna.
Heti kun rouva tämän havaitsi, vilkaisi hän häneen ja suojeli itse hänen paluuretkeänsä. Magnhild oli niin häpeissään, että hän ei tahtonut mennä jälleen sisään. Ja kesken rouva Bangin hymyileviä lohdutussanoja, Magnhildin mieltä liikutti rouvan alituinen hyvyys, hänen hellä huolenpitonsa. Oli niin outoa kuulla Magnhildin puhuvan suunsa oikein puhtaaksi, että rouva syleili häntä ja kuiskasi; "Niin, lapsi, voitpa sanoa että minä olen hyvä sinulle, sillä sinä tapat minut!" Magnhild riuhtautui nopeasti irti; hän ei pyytänyt sanoilla mitään selitystä, sillä sitä tehdäkseen oli hän liian hämmästynyt, mutta silmät, kasvojen ilme, ryhti – ovi oli avoinna, äkillisen hämmästyksen tilasta hän joutui hämilleen. Tande kääntyi sillä välin hyräillen Magdan puoleen, ikäänkuin hän ei olisi mitään huomannut ja alkoi leikkiä tyttösen kanssa. Sittemmin puheli hän Magnhildille tämän laulusta, jota hänen ei enää mitenkään pitäisi jättää kesken. Jos asiaa voitaisi järjestää niin, että Magnhild saisi asua kaupungissa (ja helpostihan sitä niin voitaisiin), niin hän sekä itse auttaisi häntä että hankkisi hänelle parempaa apua toisilta.
Rouva Bang kuljeskeli edestakaisin, järjestellen illallista. Palvelustyttö tuli kantaen tarjotinta, jolla oli kermaa y.m., ja miten lie sattunutkaan, tuli rouva Bang sysänneeksi tarjotinta ihan noiden kahden edessä ja hänen yrityksensä estää astioiden kaatumista jäi onnistumatta siitä syystä että nuo muut eivät kyllin pian ehtineet apuun – kaikki kierähti kumoon. Molempain naisten hameet tahrautuivat; Tande koetti heti nenäliinallaan pyyhkiä Magnhildin pukua puhtaaksi. "Te olette vähemmin huomaavainen minua kuin häntä kohtaan", nauroi rouva, joka oli paljon pahemmin tahrittu kuin Magnhild. Tande katsahti ylös: "Minä tunnenkin Teidät paremmin kuin hänet", vastasi hän ja pyyhki edelleen.
Rouva Bang kalpeni harmaaksi. "Hannu!" huusi hän ja hyrskähti itkuun. Hän syöksähti viereiseen suojaan. Magnhild ymmärsi tätä yhtä vähän kuin edellistä kohtausta. Niin, kuluipa kuukausia, ennenkuin hän eräänä päivänä kulkiessaan yksinään maantiellä lumisohjossa, ja ajatustensa liitäessä tuhannen peninkulman päässä rouva Bangista ja koko tuosta kohtauksesta, yht'äkkiä pysähtyi: – se ajatus minkä rouva Bang oli sanoihinsa salannut oli äkkiä selvinnyt hänelle.
Tande oli noussut; sillä Magnhild oli peräytynyt ollakseen ottamatta häneltä enempää apua vastaan. Että hänen pitäisi tehdä niin ja että Tanden nimi oli Hannu, oli ainoa mitä hän vielä ymmärsi. Tande käveli edestakaisin huoneessa. Hän oli kovin kalpea, senverran kuin Magnhild saattoi nähdä, sillä oli alkanut pimetä. Pitäisikö hänen mennä sisään rouva Bangin perään, tai ylimalkaan ollenkaan mennä? Magda oli keittiössä, vihdoin hän arveli paraaksi mennä tämän luo. Ja siellä auttoi hän tyttöä panemalla uutta marjahilloa muutamista tölkeistä lautasille. Keittiön viereisestä huoneesta kuuli hän pian hillittyä keskustelua ja nyyhkytystä. Kun Magda ja hän tulivat lautasineen saliin, ei siellä ollut Tandea. Illallinen viipyi niin kauan, että Magda nukahti ja Magnhild meni.
Vähän jälestä kuuli hän Tanden tulevan. Seuraavana aamupäivänä lauloi hän Tanden johdolla, joka käyttäysi aivan kuin tavallisesti. Rouva Bangin hän iltapäivällä sattumalta kohtasi kadulla. Tämä teki pienen oikaisun Magnhildin vapaaharjoitelmiin, joita hän vähän aikaa ennen oli kuullut avoimesta akkunastaan, samalla kun hän hiukan korjasi Magnhildin hatun asentoa, joka ei ollut aivan säntillään.
Skarlie tuli takaisin. Hän kertoi eräällä Bergenin matkalla saaneensa kapteini Bangin seurakseen.
Eräs henkilö samalla laivalla, sanoi hän, tunsi rouva Bangin suhteen herra Tandeen ja oli ottanut sen puheiksi. Magnhild epäili pahasti itsekseen, että tuo "eräs" ei ollut kukaan muu kuin Skarlie itse, sillä tämän edellisen kotona käynnin jälkeen oli hän kuullut viittauksia samaan suhteeseen sekä Tanden huoneensiivoojalta, merimiehen vaimolta että parilta muiltakin.
"Kapteini oli kiltti", kertoi Skarlie, "hän oli itse mielestään arvoton saamaan rakkautta niin rikkaalta hengeltä. Hän oli sentähden iloinen siitä että puolisonsa oli löytänyt vertaisensa." Magnhild virkkoi: "Sinä näytät tyytyväiseltä; minun mielestäni sinä olet vielä likaisempi kuin se, mitä sinä – ." Magnhild oli juuri menossa rouva Bangin puolelle ja menikin huolimatta päättää puhettansa.
Hänen oli mentävä Magdan kanssa "esitykseen", jota vanha ruotsalainen tuhattaituri vaimoineen lapsineen aikoi antaa tuolla talon takana niityllä.
Magnhildin saapuessa seisoi jo rouvakin valmiina; hän tahtoi mennä mukaan. Syy tähän selveni myös kohta, s.t.s. Tande tuli saattamaan rouvaa. Hän tiesi kertoa kenraalin tulleen.
Näin he siis lähtivät liikkeelle, Magda ja Magnhild, rouva Bang ja Tande. Joukko ihmisiä oli kokoontunut, enin osa kuitenkin aitauksen ulkopuolelle, jossa maksu oli vapaaehtoinen. Aitauksen sisäpuolella oli "varatut paikat", toisin sanoen istumapenkkejä ja näille paikoille rouva Bang seurueineen ohjasi kulkunsa.
Vanha "taituri" oli jo paikalla, vaimonsa avulla järjestämässä kapineitansa. Ukko oli naurettaviin asti Skarlien näköinen, oli kaljupäinen, pystynenäinen, rotevarakenteinen, eikä hänen ulkoihmisensä ollut rattoisia eleitä vailla. Ja tuskin oli Magnhild tämän havainnut, kun hän kuuli Magdan kuiskaavan äidilleen: "Näetkös, kuinka tuo on Magnhildin miehen näköinen!" Rouva hymähti. Samassa tuli vanhus heitä kohti. Sillä "varattujen" paikkojen joukossa oli hänellä vielä yksi "erityisemmin varattu", nim. selkänojalla varustettu. Hänen äänensä oli kovin käheä, ja puheensa, niin kauas kuin sitä kuuli, oli niin hassunkurista ruotsin ja norjan sekamelskaa, että lähinnä olijat nauroivat ja se klovnimainen kohteliaisuus, jota hän silloin heti esitti houkutteli edempänäkin seisovia nauramaan. Mutta heti kun naurettiin, Tande peräytyi pari askelta. Rouva Bang astui esiin ja Magda ja Magnhild seurasivat.
Vanhalla "taiteilijalla" oli paljoa nuorempi vaimo, mustatukkainen, kolosilmä, laiha olento, jossa ilmeni jotakin onnensa hukannutta. Samassa huipahti teltasta esiin kiharatukkainen, vilkassilmäinen poikaveitikka, kasvoissaan ja vartalossaan hieno ilme, joka ei ollut hänellä äidin, ja vielä vähemmin ilvehtijän, isän perintöä. Hän oli puettu ilveilijäksi, mutta oli itse teossa kaikkea muuta. Hän seisoi hiljaa äitinsä ääressä ja kysyi tältä jotakin ranskaksi. Rouva Bang, johon Tanden itserakas arkailu vaikutti vastenmielisesti, puhutteli poikaa tämän äidinkielellä. Poika tuli esiin, mutta vain katsellakseen häntä etäältä ylhäisesti. Tämä huvitti rouvaa, joka otti esiin kukkaronsa ja antoi hänelle isomman rahan. "Merci, madame!" sanoi poika ja kumarsi.
"Suutele kädelle!" komensi vanhus. Poika suuteli ujosti ja nopeasti.
Hän juoksi takaisin telttaan, josta kuului parin hurtan haukunta.
Liikuntoa syntyi joukossa istuvien takana. Siellä oli nainen, kolmen, neljän vuoden ikäinen lapsi käsivarrellaan, joka pyrki esille. Hän ei jaksanut seisoa ja pitää lasta ijäti – sanoi hän – hän tahtoi istua. Hän oli siksi yhtä hyvä kuin kukaan muukin.
Mutta ei ollut mitään paikkaa tyhjänä, paitsi ensi penkillä. Niinpä siis nainen astui sinne esiin, yleisön iloisesti melutessa, sillä nainen oli tunnettu. Olihan se "kone-Martta." Kaksi vuotta takaperin oli hän tullut paikkakunnalle mukanaan lapsi ynnä kaksi ompelukonetta, suurempi ja pienempi, joilla hän elätti itseään, sillä hän oli reipas ja kätevä. Hän oli hyljännyt miehensä ja lähtenyt matkalle erään kauppiaan kanssa, jonka erikoisalana olivat m.m. ompelukoneet. Tämä oli pettänyt hänet. Hän oli sitten hairahtunut onnettomaan vikaan tuon tuostakin ryypätä itsensä juovuksiin ja oli silloin raaka ja törkeä. Hänen kasvonsa olivat nyt kuin tuhon raastamat, hänen tukkansa sikin sokin pörröllään. Mutta häneltä näytti vielä liikenevän melko määrin voimaa poisrajuttavaksi. Hän istui aivan likitysten rouva Bangin viereen, joka siirtyi vähän sivummas, koska uudesta naapurista lähti väkevä Baijerin oluen löyhkä.
Vanha "taituri" oli nähnyt tuon ehdottoman liikkeen rouva Bangin puolelta. Kohta hän oli käsillä ja käski Marttaa, käheästi ja äreästi, istumaan muualle.
Martta ehkä itsekin kammahti kaikkea sitä silkin kahinaa, jonka kosketuksiin hän oli joutunut, sillä hän nousi todella mennäkseen toisaalle. Magnhild katsahti hänen peräänsä ja äkkäsi Skarlien. Aivan tämän viereen nainen seisahtui. Heti perästä astui hän jälleen esiin ja lausui: "Istunpa nyt kumminkin tähän minä!" Hän istui penkille, lapsi sivullaan.
Ukko jätti komppeensa. Hän oli vihoissaan. "Sinä senkin saakel… – " Hän muisti kai seisovansa hienojen herrasväkien edessä, sillä hän jatkoi: "Maksaa rahaa istua tässä!" – "Tässä on riksi!" sanoi Martta ja kurotti samalla rahansa.
"Hyvä, hyvä!" kähisi herra, "mutta istu nyt toiselle penkille! Tahtooko herrasväki siirtyä vähän likemmäs yhteen!" pyysi hän niitä, jotka istuivat likinnä olevilla penkeillä. Joko näin nyt tehtiin tai jäi tekemättä, Martta ei liikahtanut: "Piru vieköön, jos niin teen!" sanoi hän. "Antakaa hänen istua!" kuiskasi rouva Bang. "Ei millään muotoa!" lausui liehakoiva vanha herra "tässä on ylhäisen herrasväen paikka!" ja hän tarttui Martan lapseen. Mutta silloinkos Martta karkasi pystyyn kuin vimmattu. "Annakkos sinä, Ruotsin velho, mun vesani heti olla rauhassa!" Joukko räjähti nauruun, joka rohkaisi muijaa jatkamaan. "Vai ylhäistäkö herrasväkeä? Vieläkö mitä! Rojua! – ei tuo ole hituistakaan minua parempi, mokomakin – siinä kuin minäkin!" – Nimitys jääköön mainitsematta, mutta Martta tähysti rouva Bangia. Naurun räiskähdys yleisön puolelta, ja sitten ikäänkuin komennosta, haudan hiljaisuus.
Rouva Bang oli noussut ylväsnä ja kauniina. Hän katsahti ympärilleen hakien suojustajaansa. Hän tahtoi lähteä. Tande ei ollut kaukana seisten parin matkailijan välissä, jotka olivat pyytäneet saada esitellä itseään kuuluisalle säveltäjälle.
Rouva Bangin silmät tähtäsivät leimuten Tanden silmiä. Tämä katsahti takaisin häneen, silmiään räpähyttämättä. Kaikki katselivat Tandea. Mutta ei kukaan päässyt hänen silmäänsä syvemmälle kuin hiottuun teräskuplaan.
Mutta kuinka tutkimaton tämä silmäys olikaan, yhden asian se kyllin selvästi ilmaisi: "Rouva, minä en tunne teitä!" Ja hänen hienosti kaareutuva otsansa, suoraviivainen nenänsä, tiviisti sulkeutuneet huulensa, hieman kololle vajonnut poskensa, jopa välkkyvät timanttinapit hänen paitansa rinnuksessa, koko puvun ylimysmäisyys näyttivät sanovan: "Älä koske minuun!" Silmä veti harson harson päälle.
Kaikki oli tapahtunut tuokiossa. Rouva oli kääntynyt Magnhildin puoleen, ikäänkuin ottaakseen hänet todistajaksi. Eikä kuitenkaan! Sillä ei kukaan koko maailmassa paitsi herra Tande ja rouva Bang voinut tietää, minkä uhrien edellinen nyt antoi savuna haihtua tyhjiin, kuinka suuren rakkauden hän nyt työnsi luotaan.
Taaskin kääntyi rouva häneen päin pikimmältään, aivan kuin vilaukselta vain. Minkä suuttumuksen, minkä parahduksen, minkä muistojen liuman, minkä ylpeyden, minkä halveksunnan hän singahuttikaan häntä kohti! Sai Magnhildkin vielä osakseen tuosta häipyvän jäännöksen, kun rouva Bang kääntyi – niin, mitähän tehdäkseen? Kasvot ilmaisivat äkkiä mitä surkeinta hylätyn tilaa ja sitten armon-anomuksen niin liikuttavan kuin lapsen lausuman. Kyynelet vierivät. Magnhild, kokonaan yhtyen hänen mielialaansa, kurotti kätensä hänelle. Hän tarttui siihen ja pusersi sitä niin, että Magnhild ainoastaan hädin tuskin voi hillitä itseään parkaisemasta. Solvaistu, hylätty nainen saattoi vain tällä ulkonaisella ponnistuksella pakottaa kokoon kaikki voimansa ja silloin se korotti hänet. Sillä samassa silmänräpäyksessä hän hymyili. Kas tuolla! Poikki niityn, siltä kohtaa, mistä seurueen nuora oli pingoitettu ja joka oli pidettävä vapaana, astui esiin kaksi upseeria kaikkien nähtävinä – mutta kukapa kieltää kenraalin lakilta pääsön? Ja sellainen oli sen mahtajan päässä, joka siinä pitkin askelin ja leveälle heiluttaen käsivarsiaan, ikäänkuin hän itse olisi sekä päällikkönä että sotajoukkona, marssi esiin ajutantti vasemmalla sivullansa. Jo kaukaa tervehti hän mitä kunnioittavimmin kapteininsa kaunista puolisoa. Tämä riensi pelastajaansa kohtaamaan. Kenraalin käsivarren turvissa hän palasi paikalleen, ja kenraali istuutui hänen viereensä. Ajutantti sattui Magnhildin osalle, sittekun rouva oli heidät toisilleen esittänyt. Kenraali katsahti usein Magnhildiin, ja ajutantti oli itse ilmetty kohteliaisuus. Tämä oli osapuille ainoa, mitä Magnhild huomasi. Hän värisi.
Rouva Bang säkenöi sukkeluutta, hilpeyttä ja kauneutta. Se vain outoa, että hän vähä väliä tarttui Magnhildin käteen ja puserteli sitä samalla heltiämättömällä voimalla. Hän virkisti itseään edes silmänräpäyksen totuudella. Magnhildin siinä tuntema ruumiillinen kipu vastasi hänen sielunsa tuskaa. Hän kuuli vieressään istuvan ajutantin sekä Magdan ihailuhuudot. Hän näki itsekin muutamain kuulain välkkyvän ilmassa, ja näki jonkun katselijoista heiluttavan muutamaa isoa kuulaa, jonka tuo vanha urheilija sitten heitti niinkuin lasipallon ja heitettyään otti koppina takaisin käsivarsillaan, hartioillaan tai rinnallaan; – mutta hän kuuli samassa rouva Bangin lausuvan kenraalille, että ensi aamuna seuraa hän tätä: hän sanoi vain odottaneensa kenraalia, sittenkun hänen miehensä ei ollut voinut saapua.
Tiesihän Magnhild kaiken nyt olevan mennyttä! – mutta joko ensi aamuna? Huudonremahus, etenkin poikaviikarien nostattama vihlasi hänen tuskansa halki. Vanha urheilija heitteli molemmin käsin vuorotellen raskasta kuulaa ja aivan pikkaraista palloa ja oli jo hetken aikaa tätä menoa pitkittänyt. Magnhildin mielestä hän, Magnhild, itse oli tuo pieni kuula; – ja entäs suuri – ? Ei hän tahallaan tätä vertauskuvaa hakenut, eikä hän sitä myöskään yksityiskohtiin asti ajatellut; mutta kaikki muuttui hänestä kuvaksi. Niinpä siis kuulain alituinen välkyntä ilmassa oli juuri tuo jääkylmä silmäys, joka äsken oli häntä värisyttänyt.
"Tuo ukko on tavattoman väkevä", sanoi ajutantti. "Näin kerran Venetiassa miehen, joka seisoi ja kannatti hartioillaan seisovaa toista miestä, ja tämä kumartui alas ja otti vielä kolmannen, joka asettui pystyyn hänen olkapäilleen, ja aatelkaas! he ottivat vielä huipukseen neljännen, joka seisoi pystyssä kolmannen hartioilla. Alimmainen asteli kantaen kaikki muut yletysten päällänsä, samalla kuin päällimmäinen vielä nakkeli kuulia – "
" – Jos minä kuolisin tällä hetkellä", puheli rouva Bang toisella puolen, "ja sieluni unohtaisi kaiken täällä ja saisi uuden paljouden ihmeellisiä tehtäviä, äärettömiä näköjä, ja yhä uudet keksinnöt hurmaisivat minua – mitähän ihanampaa voisi tulla?" – "Niin pitkälle minä en ajattele", vastasi kenraalin vankka ääni, "mutta tahdonpa antaa pääni pantiksi siitä, että suurin onni, minkä hyvin järjestetty ihminen voi kokea, on saada elää ja kuolla velvollisuutensa täytännössä. Kaikki muu sen rinnalla on yhdentekevää." Magnhild tunsi taas polttavan kädenpuserruksen.
"Taputtakaa käsiänne herrasväki, taputtakaa!" lausui ilve-sankari käheästi ja hyvänsävyisesti. Yleisö naurahti hiukan, mutta ei liikahtanut paikoiltaan.
"Miks'eivät koirat kohta tule näkyviin?" kyseli Magda, kun kuuli niiden maltittomasti juoksentelevan sinne tänne teltassa.
Tunturit kohottivat korkeuteen päälakensa sankkain pilvisarjojen röyheltäminä; ilmassa liikkuva suhina ennusti sään muutosta; vuonon pinta musteni mustenemistaan vihurien taajetessa. Maiseman yläpuolella vallitsi jotakin äärettömän suurta, jotakin kamalan kammottavaa.
Alkoi kylmetä. Ihmisjoukko tuolla takana tuntui kolkolta ja painostavalta. Nyt tuli esille klovnin vaimo; hänen oli hypeltävä nuoraa pitkin. Laihalla entisellä kaunottarella oli pääntiestä kaarrettu, lyhythihainen puku. Rouva Bang tunsi, katsoessaan nais-raukkaa, vilun väreitä, valitti jalkojansa palelevan ja nousi seisaalle. Samoin tekivät järjestään kenraali, ajutantti ja sitä mukaa myös Magnhild. Ainoastaan Magda jäi istumaan rukoilevin silmin; hän odotti koiria. Yksi ainoa silmäys äidin puolelta riitti; hänkin nousi eikä sanonut mitään.
Lähdettiin ulos samaa tietä, jota upseerit olivat tulleet, ei kukaan katsonut taakseen. Rouva Bang nauroi heleintä nauruansa, josta vyörähti sulosoinnun aalto yli koko ihmisjoukon. Kaikki loivat silmänsä hänen jälkeensä. Kenraali astui rivakasti, niin että rouva pysyäkseen rinnalla sai panna nopsat, keveät jalkansa liukkaasti liikkeelle. Kenraalin kookas vartalo loi rouvan vartalolle erikoista somuutta; edellisen jäykän ryhdin ja muodon rinnalla rouvan sorja, solakka olento esiintyi erittäin edukseen. Värien vastakohta rouvan puvussa, hatun päältä heiluva sulkatöyhtö, hänen naurunsa helakka sointi loi jokaiseen yleisön joukossa saman tunnelman kuin hiljakseen etääntyvä soitto.
Kun upseerit jättivät hyvästi rouva Bangin ovella, ei tämä lausunut Magnhildille sanaakaan, eipä edes katsahtanut häneen sisään mennessään. Magnhild tunsi syvän myötätuntonsa loukatuksi. Pahastuneena meni hän omalle puolelleen.
Tande palasi myöhään. Magnhild kuuli hänen astelevan edes takaisin, tavallista nopeammin. Keveät askeleet tuolla yläpuolella ilmaisivat kuuluvasti, jopa vihdoin tahdin mukaan tuota samaa: "Älä koske minuun!" – timanttinappien välke, puvun ylimysmallisuus, kasvojen syvä umpimielisyys vainosivat Magnhildia. Rouva Bangin rakkauden kaipuu kirkui kimeästi noiden askelten alta. Mitä rouva nyt kärsineekään? Että hän nyt keskellä tuskansa salamia ja jyrinää muistaisi minua, olisi luonnotonta, ajatteli Magnhild. Ensi säikähdyksessään oli rouva kiitänyt hänen turviinsa, ikäänkuin katon suojiin, mutta tietysti heti perästä unohtanut kaikki.
Eteisestä kuului joku tulevan. Olikohan se sanantuoja rouva Bangilta? Ei, se oli Skarlie. Nuo kolme-neljännestahdin askeleet tunsi Magnhild kyllä. Mies tähysi pikaa, tutkivasti häneen, sisään tullessaan. "Kyllä mun nyt pian onkin aika matkustaa", hän sanoi. Hän oli muuten itse ystävällisyys ja alkoi hamuta kokoon matkakapineitaan. "Onko sinun täytynyt odottaa kyytimiestä?" kysyi Magnhild. – "Ei, vaan lihaa, jota viime kerralla tilattuani jäin vaille, niin että täytyi lähteä ilman; se tuli nyt äsken." – Magnhild ei puhunut enempää, ja Skarlie oli valmis lähtöön. – "Voi nyt hyvin sen aikaa!" hän oli ottanut kamssunsa ja katsahti "kultaansa."
"Skarlie", sanoi tämä; "sinäkö annoit ompelukone-Martalle riksin-rahan?" – Mies vilkutti silmäänsä pari kertaa ja virkkoi: "Mitäs pahaa, armaani, siinä oli?" – Magnhild kalpeni: "Olen usein halveksinut sinua", hän sanoi, "mutta en milloinkaan niin kuin sillä kertaa." Hän kääntyi ja meni makuukamariinsa, työntäen salvan eteen. Kuultuaan miehen poistuvan, hän paneusi vuoteelle.
Muutaman tahdin soitahdus kajahti ylähuoneen pianosta, mutta useampia ei seurannut. Arvatenkin oli soittaja itse säikähtänyt säveliään.
Magnhildin oli ehdottomasti täytynyt jäädä näitä säveliä kuuntelemaan. Hänen täytyi nyt kuunnella askelia, jotka jälleen alkoivat.
Jotakin salaperäistä, arvaamatonta oli nyt valamassa uutta hohtoa Tanden ylitse. Magnhild oli alkanut pelätä häntä.
Hän oli jo ennenkin tuntenut väristystä Tanden lähellä ollessa; nyt hän tunsi samaa yksin ajatellessaankin häntä.
Askeleet seisahtuivat, ja Magnhild solahti tuosta mitä oli mahdoton selittää ylitse Skarlien luo; sillä siinä hän kumminkin oli asioista selvillä. Kuinka hän vihasikaan tuota! Ja ajatellessaan, että ennen neljäntoista päivän kuluttua tuo palajaisi ja esiintyisi niin, kuin ei yhtään mitään olisi tapahtunut, pui hän raivoisasti nyrkkejänsä ja avasi ne jälleen; sillä nyt kävisi tietenkin samoin kuin sadasti ennen: hän, Magnhild, tahtoisi unohtaa kaiken, koskapa tuo mies sentään oli niin kiltti ja antoi hänen elää ja olla niinkuin hän itse mieli.
Omaa voimattomuuttansa syvälti sureva sydän peitti hänen mielensä öiseen sumuun. Hän hyrskähti itkuun. Hän ei kyennyt selvittämään itselleen ainoatakaan suhdetta, ei muiden välistä eikä omaansa, ei kyennyt tekemään ainoatakaan vapauttavaa päätöstä. Mikähän se saattaisikaan olla?
Askeleet alkoivat uudelleen astua, milloin nopeammin, milloin hitaammin. Ja taaskin ilmestyi tuo selittämätön, vaikkei vastenmielinen vavistus Tandea kohtaan.
Oli vihdoin tullut pimeä; Magnhild nousi ja meni sisään. Rouva Bangilla oli valaistu, kaihtimet olivat lasketut alas. Magnhildin täytyi myös sytyttää valoa. Tuskin sen tehtyään hän kuuli askelia ulkoapäin, ja ovea koputettiin. Hän kuunteli, taas koputus. Hän meni itse ovelle. Oli sanantuoja rouva Bangilta pyytämässä Magnhildia tulemaan sille puolen. Magnhild sammutti ja seurasi. Siellä oli kaikki muutettuna. Avoimia, täyteen sullottuja laatikoita, kohvertteja, vasuja, koppia, laukkuja, Magda makaamassa oman pienen matkalippaansa päällä, joku apu-akka, niinkuin neitsytkin, puuhaamassa edelleen pakkaamista. Neitsyt nousi ja sanoi: "Rouva lähti vähän aikaa sitten sisään ja paneusi maata. Käväisenpä hänelle sanomassa." Magnhild koputti ovelle ja astui sisään.
Rouva Bang makasi valkoisten uudinten takana pitseillä koristetussa yöpuvussa. Hänellä oli päänsä ympäri käärittynä tuo turkkilainen huivi, joka eroamatta kuului hänen päänsärkyynsä. Lamppu seisoi vähän taempana, verhonaan punaisesta, pehmeästä paperista tehty varjostin, joka hieman liikahti. Hän makasi toisen kyynäspäänsä nojassa, syvälle pielusten väliin painuneena, uupuneena ojentaen vapaan, vasemman kätensä ja antaen väsyneen, tuskallisen silmäyksen seurata sitä. Kuinka kaunis hän oli! Hän valloitti jälleen kerrassaan Magnhildin omakseen, jopa siinä määrin, että tämä heittäysi rouvan kaulaan ja itki. Tästä ikäänkuin sähkötäräyksen saaneena sairas kohoutui istualle ja painalsi ystävänsä vasten lämmintä, täytelästä poveansa. Hän tahtoi kaikkein väkevimmällä otteellaan vetäistä ymmärtämyksen ja myötätunnon puolelleen. "Kiitos!" kuiskasi hän Magnhildille. Hänen epätoivonsa tuntui ikäänkuin värisevän kaikissa niissä ruumiinosissa, joita kosketeltiin. Ote heltesi, Magnhild nousi seisaalle, rouva Bang vajahti takaisin ja kehoitti Magnhildia ottamaan tuolin ja istumaan ihan sängyn viereen. "Täällä kuuluu kaikki", hän kuiskasi osottaen ovelle päin. Magnhild tuli tuolineen. "Ei, tähän sängylle!" sanoi rouva Bang ja siirrähti sinnemmäs. Tuoli asetettiin jälleen paikalleen. Rouva tarttui Magnhildin käteen ja piti sitä omien käsiensä välissä. Hän katseli Magnhildia silmiin, jotka vielä valuivat kyynelissä. Kuinka lempeästi, todesti, ymmärtävästi hän katseli! Magnhild kallistui alas ja suuteli häntä. Huulet olivat hervottomat.
"Olen pyydättänyt sinut tänne, Magnhild", sanoi hän hiljaa. "Minulla on pari asiaa sanottavana sinulle. – Älä pelästy" – seurasi käden puserrus; "se ei ole minun historiani, – se onkin aivan lyhyt, sillä minun tarvitsee olla yksinäni." Kyyneleet vierähtivät näiden viime sanojen ohessa alas poskille. Hän tunsi tämän ja hymyili.
"Sinä olet joutunut naimisiin – en ymmärrä miten, – enkä tahdokaan sitä tietää!" Hän vapisi läpitysten ja pysähtyi. Vähäksi aikaa hän käänsi päänsä toisaalle ja jatkoi sitten: "Älä kosta – " mutta pitemmälle hän ei päässyt, vaan veti molemmat kätensä luokseen, verhoutui peittoonsa, kääntyi kokonaan ympäri ja itkeä tihutti pielusten välissä. Magnhild näki liikutuksen selän ja käsivarsien kiskottelevista väreistä. Itse hän nousi seisomaan.
"Se oli tyhmästi minulta", kuuli hän vihdoin. Rouva oli kääntynyt Magnhildiin päin ja hieroi silmiään ja otsaansa esanssilla, joka täytti huoneen mehevällä sulohajullaan. "Ei minulla ole mitään neuvoa antaa – mitä apua siitä pait'sitä olisikaan? – Istu jälleen!" Magnhild istahti; rouva laski mehupullon luotansa ja otti hänen kätensä omien käsiensä väliin. Hän taputti ja siveli kättä, samalla pitkälti ja tutkivasti katsellen häntä. "Tiedätkö, että sinä olet syypää siihen mitä tänään tapahtui?" – Magnhild kävi hehkuvan punaiseksi ikäänkuin palavan roihun ääressä; hän tahtoi nousta, mutta rouva pidätti häntä. "Hiljaa, lapseni! Minä olen tuntenut hänen ajatuksensa silloin kuin olimme yhdessä. Sinä olet puhdas ja hieno, – ja minä – !" Rouva sulki silmänsä ja jäi makaamaan hiljaa kuin kuollut. Ei kuulunut henkäystäkään, – ennenkuin hän vihdoin huokasi niin syvälti, niin pitkään, ja samalla loi ylös katsauksen täynnä ääretöntä kärsimystä – !
