Kitabı oku: «Tarinoita Kalifornian kultamailta», sayfa 3
III
Miggles
Meitä oli seitsemän, kutsari kahdeksas. Kuusi viimeistä peninkulmaa kulkeissamme, emme olleet virkkaneet sanaakaan senperästä kuin raskaitten vaunujen tärähdys keskeytti rauhatuomarin viimeistä runollista sitaattia. Tuomarin rinnalla istuva pitkä mies oli nukkunut, käsivarsi pujotettu alas riippuvaan hihnapaulaan ja pää kallistunut sitä vasten semmoiseen saamattomaan kömpelöön asentoon, että ihan siltä näytti, kuin hän olisi hirttänyt itsensä ja häntä varsin myöhään olisi otettu alas. Pikkuinen Ranskan hempukka oli myöskin uinahtanut, mutta osoitti unessakin vähän teeskenneltyä viekastelemista asennossa, käytöksissä ja sen kirjatun niistinliinan pitämisessäkin, johon hän nojasi otsansa ja joka puoleksi verhoili hänen kasvojaan. Eräs rouvasihminen Virginiasta, joka matkusti miehensä parvessa, oli sitä vastoin jo aikaa sitte upottanut ulkonäkönsä omituisuutta pitsien, huntujen, turkkien ja kaulavaatteitten hurjaan huiskeesen. Ei mitään muuta kuulunut senkuin pyöräin vierimistä kivikkoista tietä myöten ja sateen loiskuttamista vaunujen katolla. Vaunut pysähtyivät yhtäkkiä ja me kuulimme epäselvää pakinaa. Kutsari kuului vilkkaasti puhuvan jonkun kanssa; – meidän korviimme tuli sitä keskustelua ainoastaan muutamia ikäviä katkelmia: "silta on poissa," "kaikki hitolle mennyt," "vettä kaksikymmentä jalkaa," "ylitse ei pääse" – ja muuta semmoista. Salainen ääni huusi sitte jäähyväisiksi, vähän aikaa vaiti oltuaan:
"Mutta koettele kuitenkin Miggleen luona!"
Me näimme vilahdukselta tiuhtihevoisemme, kun vaunut verkalleen käännettiin; eräs ratsastaja ajoi täyttä laukkaa vastaista suuntaa ja katosi näkyvistämme sateesen; me olimme arvattavasti tiellä Miggleelle.
Kuka tahi mitä oli tuo Miggles? – Tuomari, joka paraiten tunsi ne tienoot, oudoksui myöskin sitä nimeä. Eräs matkustaja Washoe'sta arvasi, että Miggles piti ravintolaa – sen ainoan asian tiesimme selvästi, että tiemme oli suljettu kaikilta kulmilta ja että Miggles oli ainoa pakopaikkamme.
Kymmenen minuuttia ajoimme kuoppaista, nurmettunutta syrjätietä, joka tuskin oli niinkään leveä, että vaunut mahtuivat kulkemaan ja sitte seisahdimme noin kahdeksan jalan korkuisessa kivimuurissa olevan suljetun portin eteen. Jos Miggles oli siinä, niin oli jotenkin selvää, ettei Miggles suinkaan pitänyt hotellia. Kutsari kapusi alas ja koetti avata porttia. Se oli lukossa.
"Hoi! Miggles ohoi!"
Ei mitään vastausta.
"Migg – ells!! – Kuules sinä, Miggles! Kuulkaa siellä sisässä! huusi kutsari vihan yltyvässä väessä, porttia järisyttäen. Mutta uppiniskaiseksi ja tylyksi arveltu Miggles ei virkkanut sanaakaan. Tuomari, jonka viimein oli onnistunut avata vaunujen ikkuna, kurkisti sieltä ja lausui useita kysymyksiä; jos niihin olisi voitu vastata, niin olisivat asiat epäilemättä olleet selvällä kannalla, mutta kutsari ei niitä ollut kuulevinansakaan, vaan vastasi ainoastaan, että meidän piti auttaa häntä rähäjämään tuota helvetin Migglestä valveille, jos emme tahtonee kaiken yötä istua vaunuissa."
Me nousimme siis istualta ja huusimme tuota salapyhäistä Migglesiä avuksemme, ensin kaikki yhtaikaa ja sitte yksi kerrallaan. Viimeiseksi päästi vaunujen katolla istuva irlantilainenkin oikean hätähuudon "Meggleelle." Kaikki purskahtivat nauramaan.
"Hiljaa!" sanoi kutsari pikaisesti.
Me kuuntelimme. Hämmästyen kuulimme muurin toiselta puolelta käheän, ilkkuvan äänen, joka pilkaten kertoi meidän rukoukset ja huutomme aina irlantilaisen viimeiseen "Meggles"-sanaan saakka.
"Sangen eriskummainen kaikuna!" sanoi tuomari arvelevaisesti; me katselimme toinen toistansa epäillen, mitä tuo oikeestansa olikaan.
"Sangen eriskummainen, sakramenskattu sika!!" ärjäsi kutsari vihan kovimmassa vimmassa. "Ihminen! Etkös ymmärrä huutia! – Maltsaikaa, riivattu lurjus! – Maltappas!! – Avaa portti tuossa paikassa, sanon minä!"
"Miggles! – Miggles! ha ha ha!" jatkoi pilkkaava ääni.
Bill ei enää arvellut. Hän tempasi ison kiven tiepuolesta ja lukko murtui kohta; portti lensi auki ja me kiirehdimme uteliaina sisälle. Ei yhtäkään elävää olentoa näkynyt. Pimenevässä iltahämärässä voimme ainoastaan huomata, että kävelimme puutarhassa, jonka ruusupensaat märiltä lehdiltä ja kukiltaan ripsuttivat päällemme vesipisaroita kuin satamalla ikään – edessämme oli pitkä, matala, epämuotoinen puurakennus.
"Onko tuo Miggles teille tuttu?" kysyi tuomari Billiltä.
"Ei ole! enkä siitä kunniasta huolikaan," vastasi Bill närkästyneenä, ikäänkuin koko "Pionier-Diligence-yhtiö" olisi joutunut kovakorvaisen Miggleen loukkausten alaiseksi.
"Mutta miesrukka!" aloitteli tuomari huolissaan, murrettua ovea ajatellen.
"Herrakulta!" sanoi Bill ilkkuisesti. "Parasta taitaa olla, että menette takaisin vaunuihin istumaan, kunnes teitä esitellään! – Minä menen sisään ja piru Migglestä kuitenkin perii." Samassa työnsi hän huoneen oven auki.
Kun astuimme sisään, näimme siellä pitkän salin, jota ainoastaan lekuttava tuli salin vastaisessa päässä olevasta suuresta uunista himeästi valaisi; seinät olivat koristetut kummannäköisillä kuvilla, jotka tulen leimutessa näyttivät liikkuvan, poistuvan ja lähenevän; uunin edessä istui liikkumaton olento suuressa nojaustuolissa.
"Hyvä ilta! oletteko Miggles?" virkkoi Bill tuolle yksinäiselle ihmiselle.
Hän ei vastannut eikä liikahtanut. Bill meni vihoissaan likemmäksi ja nosti vaunulyhtynsä istuvan kasvojen eteen. Miehen naama ei näyttänyt vanhalta, mutta se oli ennen aikaansa kuihtunut ja laihtunut; sangen suuret mustat silmät tuijottivat mielettöminä, ehdottomasti muistuttaen katsojalle tarhapöllön juhlalliset silmät. Hänen suuret silmänsä vääntyivät harhaillen Billin kasvoista lyhtyä tirkistelemään ja kiintyivät ilman muuta tunnon merkkiä eriämättömästi siihen loistavaan esineesen.
Bill voi tuskin hillitä harmiaan.
"Ompas tuokin mies! Oletko kuuro? Mykkä hän ainakaan ei ole; sen verran olemme kuulleet!" ja Bill pudisti miestä olkapäästä.
Kauhuksemme painui arvoisa ventolainen kovakätisestä koskemisesta kokoon ja vaipui puolta alemmaksi vaatekappaleitten sekavaan läjään.
"Herra Jumalan poika!" sanoi Bill pelästyneenä katsellen meitä ja siirtyi syrjemmälle.
Tuomari astui nyt esille ja yhdistetyillä voimilla nostimme liikkumattoman kummituksen hänen entiseen asentoonsa istumaan. Bill lähetettiin lyhdyllä huoneen ulkopuolelle vakomaan, sillä yksinäisen miesparan saamattomuus osoitti, että muita ihmisiä varmaankin oli likellä; me muut kokoontuimme sillaikaa takan ääreen. Tuomari, jonka mieli jo oli asettunut ja jonka kielevyys oli lakkaamaton, seisoi selkä valkeaa vasten ja puhutteli meitä ikäänkuin oikeuden esimies lautamiehiään.
"Selvältä tuntuu, että tuo kunnioitettava ystävämme tuolla on elänyt siihen ikään, jolloin, jalon Shakespearen sanoja kertoakseni, lehdet kellastuvat ja karisevat taikka että hänen sielunsa jänteet jostakin syystä ovat ennen aikaansa katkenneet. Jos hän todellakin on tuo usein mainittu Miggles – — – —"
"Miggles! Miggles!! Miggles! ha, ha, ha!" rääkkyi äkisti sama käheä ja pilkkaava ääni, joka ennenkin oli pitänyt meitä narrinansa ja nyt kuului päämme päältä.
Tuomarin puhe taukosi keskeen ja me katselimme kauhistuen toisiamme. Monta minuuttia kului, ennenkuin kukaan tarpeekseen toipui tutkiaksensa mistä se kolkko ja outo ääni mahtoi lähteä. Viimein älyttiin toki mielen helpoitukseksi tuota salaista rauhanrikkojaa – se oli vanha harakka, joka istui hyllyllä lieden yläpuolella ja nyt jäi mykäksi kuin haudattu, kun häntä kerran oli tavattu verekseltä. Sen ääntä olimme epäilemättä kuulleet portin ulkopuolella ja ystävämme nojatuolissa oli siis syytön tylyn vastaanoton suhteen. Bill, joka turhasta hakemisestaan palasi saliin, ei ollenkaan tyytynyt semmoiseen selitykseen, vaan piti edelleen saamatonta isäntäämme pahan luulon alaisena. Hän oli löytänyt katoksen hevoisille, vaan ei yhtäkään ihmistä ja tuli takaisin läpimärkänä sekä epäilevänä.
"Eihän tässä kymmenen peninkulman päästä löydy kiskaakaan paitsi tuo ainoa vanha riivattu joka vaan teeskentelee."
Mutta kohta nähtiin, että enemmistön luulossa oli perää. Bill oli tuskin herennyt mankumasta, ennenkuin portaitten sillalta kuului keveitä askeleita ja kastuneen hameen kahisemista; ovi nykäistiin auki ja nuori nainen ilmestyi kynnykselle; hänen pienet valkeat hampaansa kiilsivät, mustat silmät leimahtivat; ujoutta ja epäileväisyyttä ei ollut olemassakaan. Hän sulki oven ja painoi kävelystä hengästyneenä selkänsä sen nojaan.
"Hyvä ilta, matkamiesrukat! – — minä olen Miggles!" sanoi hän ja nyykähytti rohkeasti päätänsä meille.
Se oli siis Miggles! – Tuo mustasilmä soleva nuori tyttö, jonka karkeasta sinisestä villakankaasta tehty märkä hame ei voinut peräti kätkeä sitä kaunista notkeaa naisvartaloa, jota se ympäröi; jonka koko olennossa ilmautui pelkkää sopusuuntaa; jonka päästä kiiltävän merimiehenhatun alta riippui kastanjankarvaisia kierukoita ja jonka pienet soreat jalat ja nilkat olivat pistetyt jokapäiväisiin paulakenkiin; se oli Miggles – ja hän nauroi vielä päälliseksi meidän hämmästykselle mitä suorasukaisimmin, iloisimmin ja hilpeimmin.
"Katsokaahan, pojat!" virkkoi hän syvältä hengähtäen ja painaen pientä kättänsä kupeesen – "katsokaa, pojat! minä olin pari virstaa täältä, kuin sain tietää, että teidän oli täytynyt kääntää takaisin. – Arvelin, että kentiesi poikkeisitte tänne ja koko matkan juoksin sitte tänne, koska tiesin, että Jimparka oli yksinään kotona – ja – ja – olen vähän uupunut – ja —".
Miggles sieppasi vettä valuvan hatun päästään niin vallattomalla heilutuksella, että hän räiski vesipisaroita päällemme; hän koetti työntää kierukoitansa taaksepäin, mutta pudotti kaksi kassaneulaa, naurahti vielä kerran iloisesti ja istuutui huolimattomaan asentoon Billin rinnalle, uhmailevasti katsellen meitä.
Tuomari tointui ensimmäisenä ällistyksestä ja lausui aluksi kauniin sievistelmän.
"Olkaa niin hyvät! saakaa tänne tuo kassaneula!" sanoi Miggles vakaasti. Kuusi kättä ojennettiin hänen tahtoansa täyttämään. Miggles nousi istualta, meni suoraan salin vastaiseen päähän ja katseli tutkien sairaan kasvoja. Miehen juhlalliset silmät katsoivat jälleen naiseen ja saivat oudon loisteen. Käsitystä ja eloisuutta näytti silmänräpäykseksi ilmestyvän hänen lakastuneesen näköönsä. Miggles hymyili herttaisesti ja käänsi taas tummat silmänsä sekä valkeat hampaansa meihin päin.
"Kuka tuo vaivainen mies on?" kysyi tuomari epäillen.
"Jim," vastasi Miggles.
"Isännekö?"
"Ei ole!"
"Velikö – vai miehenne?"
Miggles loi pikaisen ja vähän ynseänkin silmäyksen molempiin rouvasihmisiin, jotka (sen olin jo ennen huomannut) eivät suinkaan yhtä täydelleen, kuin kaikki ihastelleet tuota olentoa, – ja vastasi totisena:
"Ei – kunhan vaan on Jim."
Tätä vastausta seurasi vähän tukalalta tuntuva vaitolo, mutta Miggles purskahti kohta vastustamattomaan lapselliseen nauruun.
"Kas niin, ihmisrukat!" virkahti hän äkisti. "Te olette nälkäiset, kuin susikat, sen minä tiedän. – Kuka auttaa minua illallista varustamaan?"
Apua ei suinkaan puuttunut. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kerrallaan peräti antautunut Bill täydessä Calibanin toimessa kantaa halkoja tuolle uudelle Mirandalle; minulle uskottiin tärkeä ammatti: sianlihan leikkaaminen; postinkulettaja survoi kahvia pylväskatoksessa ja tuomari auttoi kaikkia neuvoilla sekä töillä. Kun Miggles tuomarin ja "katolla kulkeneen" irlantilaisen kanssa kantoi pöydälle mitä talossa vaan sattui olemaan, nousi ilo ja tyytyväisyys korkeimmilleen, vaikka sade loiskutti ikkunoita vasten, tuuli vinkui piipussa, molemmat rouvasihmiset keskenään kuiskuttivat uunin sopessa ja vanha harakka orreltaan heidän päänsä päältä toisinaan virkkoi käheän ja pilkallisen muistutuksen seurastamme. Me hoksasimme nyt, kun sali oli paremmin valaistu, että seinät olivat täynnänsä kuvia ja piirroksia, jotka olivat leikatut kuvalehdistä ja järjestetyt seiniin naisen huolella sekä hienolla aistilla. Huonekalut olivat kotona tehdyt, melkein kaikki syntyneet entisistä arkuista ja laatikoista, joita oli päällystetty kukikkaalla sitsillä sekä eläinten nahkoilla. Potevan Jimin nojaustuoli oli vanhasta jauhotynnyristä näppärästi tehty toisinto. Kaikkialla näkyi siivoa, somuutta ja taipuvaisuutta omituisiin koristuksiin.
Atria oli oikea keittotaidon voittojuhla. Mutta ei siinä vielä kyllä – se oli myöskin seuraelämänkin puolesta oivallinen, varsinkin sen erinomaisen tarkan tunnon kautta, jolla Miggles osasi johtaa pakinaamme; hän kyseli itse kaikellaista, mutta niin vaatimatonna ja suorasti, ettei hän ollenkaan näyttänyt tahallaan peittävän tai arastelevan jotakin. Me puhuimme itsestämme, tuumista, toiveistamme, matkasta, ilmasta – sanalla sanoen kaikista aineista, mutta isännästä ja emännästämme ei yhtään. Se on tosin myönnettävä, ettei Miggles koskaan puhunut vallan sievästi ja kieliopin sääntöjen mukaan ja että hänen puheesen usein luikahti muutamia mahtisanoja, joitten käytäntöä tavallisesti pidetään miespuolen yksinomaisena oikeutena: Mutta silloin kiilsivät aina hänen silmänsä ja hampaansa niin hurmaavasti, ettei kukaan voinut siitä pahastua ja sitte seurasi niin lapsellinen, suorasukainen ja uljas nauru että se ikäänkuin puhdisti koko siveellisen ilman selväksi.
Sillaikaa kuin vielä istuimme pöydän ympärillä, kuului äkisti omituinen töminä juuri kuin joku suuri eläin olisi syyhyttänyt kuvettaan seinän ulkopuolta vasten. Kohta kuului myöskin oven takaa raapimista ja läähättämistä.
"Se on vaan Joakim," vastasi Miggles kyseleviin silmäyksiimme.
"Suvaitsetteko nähdä sitä poikaa?"
Ennenkuin vastaus kerkesi kieleltämme, oli hän avaissut oven ja esiin tuonut puolikasvuisen harmaan karhun, joka emäntänsä eteen kohta nousi takajaloille rukoilevaisesti lerputtaen etukäpäliänsä alaspäin ja katsellen Migglestä niin hellästi ja kunnollisen Billin näköisenä, jotta meitä rupesi naurattamaan.
"Se on minun talonvartijani", selitti Miggles. "Ei mitään: ei se pure", lisäsi hän, kun naisemme pelästyneinä pakenivat nurkkaan. "Ethän sinä pure, vanha röyhetyiseni, vai kuinka?" jatkoi hän vielä hyväillen puhettansa, rakastettavana Joakimiin kääntyen.
"Sen sanon teille, poikaseni!" virkkoi hän, talleroista tasakärsää syötettyä ja ulos ajettuansa; "hyvä oli, ettei Joakim ollut saapuvilla, kun tänne tulitte; kyllä se muuten olisi voinut panna teidät kaikkityyni hengeltä".
"Missä se oli"? kysyi tuomari.
"Minun kanssa se sipsoi. Jumala siunatkoon! se kapuu illoilla minun jälkiä myöten pitkät matkat kuin ihminen ikään".
Me olimme hetken vaiti ja kuuntelimme tuulen viuhumista. Kentiesi häälyi silloin sama kuva jokaisen mielen edessä; Miggles sateella ja tuulessa vaeltamassa synkkäin metsäin halki, villi vartija jälessään. Tuomari sanoi jotain "Unasta ja hänen jalopeurastaan", mutta vakaa Miggles ei ollut siitä eikä muista sievistelmistä millänsäkään. En tiedä, oliko hän vallan tietämätön siitä, että kaikki häntä ihastelivat, mutta koko hänen suora, vakaa käytöksensä näytti viittaavan täydelliseen ja tiettyyn molempain sukupuolten yhdenvertaisuuteen, joka kauheasti koski seuran nuorempain miesten ylpeyteen.
Tuo välikohtaus karhun kanssa ei millään tavalla poistanut rouvasväen inhoa Migglestä kohtaan ja kun atria oli lopetettu, levisikin noista kunnioitettavista naisista eräs jäinen tylyys, jota eivät Billin uuniin latomat kuusenpölkytkään voineet karkoittaa. Miggles näytti sitä älyävänkin; pikaisesti ilmoittaen, "että oli aika mennä levolle", lupasi hän saattaa rouvasväkeä heidän vuoteelle salin takana olevaan pieneen suojaan.
"Te, poikaseni!" lisäsi Miggles, "saatte värjötellä täällä salissa uunin edessä, miten vaan tilaa on, sillä kammaria ei ole kuin yksi."
Meidän sukupuolemme – ihmiskunnan väkevämpää puolta tietysti tässä tarkoitan – pitää itseään tavallisesti puhtaana uteliaisuudesta ja kielen kannosta. Olkoonpa sen asian laita millainen tahansa; todenperästä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että Miggles tuskin oli sulkenut oven jälkeensä, ennenkuin tunkeuduimme valkean ympärille sopottamaan, ihmettelemään ja lausumaan tuhansia luuloja ynnä arveluita kauniista emännästämme ja hänen kummallisesta toverista sekä hoitokkaastansa. Luulenpa, että joku kiihkeässä tiedonhalussaan järkytti tuota myöntymätöntä pöllöpäätäkin, joka istui keskessämme kuin Memnonin kivipatsas, menneen ajan huolimattomuudella katsellen hätäistä uteliaisuuttamme.
Vilkkaasti paraikaa aprikoimme, kun ovi avattiin ja Miggles taas näyttihe.
Mutta hän ei enää ollutkaan sama Miggles, jonka hurmaava ilmestyminen pari tuntia ennempänä oli meitä huikaissut. Hän katsoi alaspäin ja kun hän punastuen hetkeksi seisahtui kynnykselle, viltti käsivarrella, näytti jättäneensä taakseen koko sen rohkeuden ja uljuuden, jolla hän illan kuluessa oli meitä tenhonnut. Hän astui takan eteen, nosti jakun vaivaisen miehen viereen, istuutui ja sanoi: "Jos ette, poikaseni, pane pahaksi, niin jään yöksi tänne, sillä kammari on ahdas." Hän otti Jimin käden omaan käteensä ja katseli mustilla silmillään miettiväisenä sammuvaa tulta.
Joku vaistomainen aavistus, että Miggles jatkaisi puhettaan ja kentiesi joku häpeileminen edellistä uteliaisuuttamme pidätti meitä puhumasta. Sade rapisi edellensä katolle, myrsky kohaji ja eksyneet tuulen puuskat puhalsivat toisinaan tulta liekkimään. Kun luonnon voimat viimein tuokioksi laimistuivat, kohotti Miggles päätään, viskoi pitkät hiuksensa taapäin ja kysyi äkisti meihin kääntyen:
"Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee minua?" Ei kukaan vastannut.
"Ajatelkaa tarkkaan! Minä asuin v. 1853 Marysvill'essä. Kaikki siellä tunsivat minua ja sen saivatkin tehdä. Minä hallitsin 'Polkka-salia' siksi kuin Jimin kanssa muutin tänne. Siitä on nyt kuusi vuotta. – Olenhan kentiesi hiukan muuttunutkin."
Kaikki olivat vaiti ja Miggles oli hämillänsä siitä, että hän oli tuntematon. Hän kääntyi taas tulelle päin ja vasta tuokion kuluttua alkoi hän puhua liukkaammin, mutta hiljemmin.
"Luulinpa varmaan, että ehkä joku teistä tuntisi minua. Mutta yhdenlainen minusta. Tahdon vaan kertoa seuraavat tapaukset: Tämä Jim" – Miggles otti puhuessaan hänen kätensä molempain kämmentensä väliin – "tämä tunsi minua, vaikkette te tunteneetkaan. Hän oli silloin nuori ja rikas – hän tuhlasi paljon rahaa minun tähden – niin! hän menetti koko omaisuntensa. Eräänä päivänä – siitä on nyt kuudes talvi tulossa – astui hän kammariini, lankesi sohvalle noin saamattomaksi kuin tuossakin eikä enää omin voimin liikahtanutkaan. Tauti iski häneen vilaukselta eikä hän sitte koskaan tietänyt mitään tilastansa. Tohtorit selittivät, että kaikki oli seurauksena hänen hurjasta elämästään – olihan hän muka ollut koko huittari eikä säästänyt voimiansa – — ja ettei hän milloinkaan parantuisi eikä kauan eläisi. He ehdoittelivat minulle, että lähettäisin hänet San Franciscon lasarettiin, sillä hänestä ei enää ollut työntoimittajaksi ja hän oli hoidettava, niinkuin lapsi. Mutta silloin – — en tiedä tarkoin, oliko syy Jimparan silmissä vai siinä, ettei minulle koskaan ollut syntynyt lasta – en tiedä – tuntui ikään kuin sydämmeni olisi sykkinyt kovemmin – ja minä annoin kieltävän vastauksen. Minä olinkin siihen aikaa rikas; sillä kaikki minua suosivat ja suvaitsivat – suuret herrat, niinkuin tekin, tulivat minua katsomaan – — – Minä myin kartanoni ja ostin tämän tilan, koska se oli niin mukavasti syrjässä ja sitte kuletin lapsiparkani tänne!!…"
Miggles oli puhuessaan naisen luonnollisella ja runollisella arkatuntoisuudella hiljaa muuttanut asemetansa niin että hän oli siirtänyt viheliäisyyteen ja köyhyyteen joutuneen miehensä itsensä ja kuulijainsa väliin. Hän jäi itse pimentoon tuolin taaksi, ikäänkuin hän telläisi Jimin esille vaitololla puolustamaan hänen tekojaan. Mykkänäkin ja tunnotonna puhui hän kuitenkin tuon nuoren naisen puolesta; vaikka saamatonnakin ja Jumalan panna-nuolella hervottomaksi lyötynä kiersi hän kuitenkin näkymättömän suojelevan käsivarren naisen vyötäisille.
Pimennossa piillen mutta vielä pitäen Jimin kädestä kiini, jatkoi
Miggles kertomustaan:
"Pitkältä kului aikaa, ennenkuin sain kaikki asiat säntilleen ja ennenkuin perehdyin, sillä minä olin tottunut suurissa ja iloisissa seuroissa oleskelemaan. Naisia en saanut avukseni ja miehiin en voinut luottaa; mutta tämän tienoon Indianit toimittivat minulle milloin mitäkin työtä ja kaupungista tuotin mitä tarvitsin; miten asiat kääntyivätkin, niin Jim ja minä pääsimme eteenpäin. Sacramenton lääkäri poikkesi toisinaan tänne Jim-lasta katsomaan, ja ennenkuin hän läksi, sanoi hän tavallisesti: 'Miggles, sinä olet kelpotyttö – Jumala siunatkoon sinua!' – ja senperästä tämä paikka ei enää tuntunut niin autiolta ja ikävältä. – — Mutta kun hän viimekerran kävi täällä, sanoi hän, ovesta menneessään: 'Tiedätkös, Miggles? – sinun lapsukaisesi kasvaa kohta suureksi ja tuottaa äidilleen kunniaa – ei kuitenkaan täällä, ei täällä, Miggles!' – — – Hän näytti lähteissään niin totiselta ja – — ja – —"
Tuon kauniin naisen pää sekä ääni katosivat pimeyteen, mutta hän siirtyi taas valoa likemmäksi ja jatkoi: "Kansa on näillä seuduilla hyväluontoinen. Kylän miehet ensin kuleksivat täällä yhä, kunnes huomasivat, ettei täällä ollut mitään toimitusta eikä hyötyä saatavana; sitte sain olla rauhassa. – — Olin vallan yksinäni siksi kuin eräänä päivänä metsästä löysin Joakimin, joka silloin oli matalampi kuin nyt; häntä opettelin konstia tekemään. Ja tuolla on Polly-harakka; hän on viisas kuin kissa ja tekee lavertamalla illat hauskoiksi. Ja Jim taas", sanoi Miggles tavallisella lapsellisella naurullaan, kokonansa ilmestyen tulen valoon – "niin Jim! Teitä kummastuttaisi nähdä kuinka paljon hän tuollaisenakin tietää. Toisinaan poimin hänelle kukkasia ja hän katsoo niihin tyytyväisenä, niinkuin muutkin viisaammat; toisinaan, kun ollaan tässä kahden kesken, kaskuun hänelle noista kuvista seinässä. Jumala sen tietää!" sanoi hän vilpittömästi hymyten, "viimetalvena luin hänen kanssa salin koko tuon puolen. Ei ole monta Jimin vertaista kirjamiestä."
"Mutta miksette mene naimisiin tuon miehen kanssa," kysyi tuomari vaitoloa keskeyttäen, "koska hänelle kuitenkin uhraatte nuoruuttanne?"
"Sen sanon teille suoraan," vastasi Miggles. "Olisihan se vähän kunnottomasti tehty, jos sillä tavalla käyttäisin Jimin saamattomuutta omaksi hyödykseni. Ja jos naimiskauppaa tehtäisiinkin, niin tietäisimme molemmat, että silloin tekisin täytymyksestä mitä nyt teen vapaaehtoisesti."
"Mutta te olette vielä nuori ja kaunis —"
"Tulee myöhäksi," sanoi Miggles vakaamielisenä. "On aika mennä levolle.
Hyvää yötä."
Hän painui laattialle pitkälleen, kääri viltin ympärinsä ja laski päänsä matalalle jakulle, joka seisoi Jimin jalkain alla. Hiilos musteni vähitellen uunissa. Jokainen haki hiljaa itselleen makuusijaa ja siinä pitkässä salissa kohta ei kuulunut muuta kuin sateen rapinaa katolla ja makaavain raskaat hengähdykset.
Aamun tullessa heräsin pahasta unesta. Myrsky oli vaiennut, tähdet tuikkivat ja ikkunasta kurkisteli vaalea täysikuu saliin, kohotessaan tummain juhlallisten kuusien takaa. Säälien katseli se tuota lakastunutta ihmisolentoa nojaustuolissa ja valoi samalla kirkasta valoa nuoren naisen nöyrän pään ympäri, minkä pitkät hiukset, niinkuin syntisen naisen hiukset piplian suloisessa kertomuksessa, peittivät ja hautoivat sen miehen jalkoja, jota hän rakasti. Kuu loi hiukan runollisuutta Billin päivettyneille kasvoillekin; hän loikoi tarkkana ja huolellisna vahtina, pää käden nojassa, talonväen ja matkamiesten välillä. Vähän aikaa tuota näköä katseltuani, nukuin taas ja sitte heräsin vasta päivän valettua, kun Bill kumartui korvaani päin ja sanoi: "kaikki valmis!"
Kahvipannu höyrysi pöydällä, mutta Miggles oli poissa. Me haimme koko kartanon lävitse ja odotimme vielä, vaikka hevoiset jo olivat valjaissa, mutta häntä ei kuulunut. Hän näytti karttavan säännöllistä hyvästijättöä ja tahtovan, että menisimme niinkuin tulimmekin. Kun naiset olivat autetut vaunuihin, palasimme vielä saliin ja pudistimme juhlallisesti tunnottoman Jimin kättä; semmoisen pudistuksen jälkeen täytyi jokaisen vuorostansa yhtä juhlallisesti nostaa hänet takaisin entiseen asentoon. Sitte loimme viimeisen kerran silmät pitkään saliin ja jakulle, missä Miggles oli istunut. Me nousimme ääneti ja vakaamielisinä vaunuihin, sijoillemme, ruoska roiski ja me läksimme liikkeelle.
Mutta kun ajoimme ylös suurelle maantielle, nykäisi Bill yhtäkkiä ohjaksilla kuusi hevoistaan seisahtumaan ja vaunut pysähtyivät. Tien varrella oli pieni mäki ja sillä seisoi Miggles; hänen hiukset löyhyivät, mustat silmät välähtivät, valkeat hampaat kiilsivät ja hän heilutti valkeaa kaulavaatettansa jäähyväisiksi. Me pyöritimme lakkiamme ilmassa vastaukseksi. Bill sipaisi vahvasti kuutta hevoistaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt velhousta ja me painuimme sijoillemme. Emme virkkaneet sanaakaan, ennenkuin vaunut seisahtuivat North Forkin hotellin eteen. Silloin menimme, tuomari oppaana, ruokasaliin ja istuuduimme pöydän ääreen.
"Ovatko lasinne täytetyt?" kysyi tuomari, juhlallisesti ottaen valkean lakkinsa päästä.
Täytetyt olivat.
"Juodaan me sitte Miggleen onneksi: Jumala häntä siunatkoon!"
Hän on kentiesi siunannutkin. Kuka tiesi!
