Kitabı oku: «Tarinoita Kalifornian kultamailta», sayfa 4

IV
Melissa

1

"Smith'in Pocket" (Smithin tasku) on suuren, punaisen vuoren rinteellä siinä kohdassa, missä Sierra Nevada aallontapaisina kumpuina alkaa alentua tasangoksi; missä kalliot eivät enää ole niin paljaina ja autioina eikä virrat niin väkevät ja kellertävät. Joen valkeat rakennukset näyttävät vuoren rinteille kylvetyiltä, kiiltäviltä piikiviltä, kun niitä punoittavan ilman ja punaisen pölyn halki katselee päivän laskeissa punaiselta maantieltä. Punaiset postivaunut, jotka ovat täynnänsä punaisiin paitoihin puetuita päivettyneitä matkamiehiä, katoovat parikymmentä kertaa näkyvistä sillaikaa kuin vierivät polvikasta tietä myöten alas; ne ilmautuvat taas äkisti semmoiseen paikkaan, ettei sitä olisi voinut aavistaakaan ja näyttävät viimein peräti katoovan, kun katselija luulee, että ne ovat ainoasti muutaman kyynärän päässä kaupungista. Tuo tien alituinen kiemurteleminen on luultavasti syynä siihen, että vieraan tulo Smithin Pocket'iin tavallisesti tuntuu sangen hankalalta. Matkustaja, joka varsin vakaasti luottaa itseensä ja astuu vaunuista "diligence"-konttorin edustalle, voi helposti tallustaa kaupungista suoraan maalle, pettyvissään luullen, että kaupunki on vallan toisella kulmalla. Kerrotaanpa, että eräs vuorityömies kerran tapasi tuommoisen itseviisaan ventolaisen pari virstaa kaupungista; hän kantoi matkasumpsan, sateenvarjon, kirjoja sekä muita sivistyksen tuntomerkkejä, mutta etsi Smithin Pocketia saman tien varrelta, jota myöten hän vastikään oli tullut.

Älykäs katselija voisi kentiesi siinäkin tilaisuudessa pitää omituisen ja kummallisen maiseman silmäilemistä korvauksena ikävästä kohtalostaan. Vuoren kupeitten mahdottomat halkeemat, sinne tänne hajoitetut punaiset kivilohkareet ja kummuiksi mylleröitetty maa näyttivät ennemmin syntyneen luonnon-mullistusten alkuaikaan luoman sekasorron kuin ihmistyön kautta; vuoren huipun ja kaupungin keskivälillä ojensi vedenjuoksutin-torvi hoikkaa vartaloaan sekä epäsuhtaisia koipiaan syvänteen ylitse, ikäänkuin vedenpaisumuksen takaisen ja aikoja sitte unhoitetun kummituksen hirmuinen luuranko. Tien alatse poikkesi vähän väliä pienempiä kanavia, joitten pohjaa myöten valui rupaisia puroja vuoren juurelle päin, missä hiljaa yhtyivät isoon keltaiseen jokeen; tuolla täällä näkyi jonkun rappeutuneen hökkelin jäännöksiä kylmille hylätyn lieden kupeelta kohosi ainoastaan takan piippu suorana.

Smithin Pocketin uudispaikan alkuna oli se tapahdus, että eräs varsinainen Smith siitä kohdasta löysi "Pocket'in" – se on paikan, jossa oli runsaampia kultakerroksia, kuin muualta tavallisesti löytyy. Puolessa tunnissa nostettiin siitä taskusta viisi tuhatta dollarsia. Smith ynnä muut käyttivät kolme tuhatta dollarsia vietto-ojan laittamiseen ja vuoren särkemiseen. Sittemmin hoksattiin, että Smithin tasku, niinkuin taskut ainakin, oli tyhjäksi joutumaisillaan. Smith tunki suuren punaisen vuoren sisuksiin saakka, mutta nuot 5000 dollarsia olivat ensimmäinen ja viimeinen palkinto hänen tuskaisesta työstään. Vuori peitteli kultaiset salaisuutensa ja viettotorvi juoksutti vähitellen vaan tarkasti Smithin rikkauden tähteet kuivilleen. Smith teki sitte työtä kaivoksissa ja senperästä lompkassa (kivien hakkuussa); sitte rupesi hän laittamaan veden johtoja sekä kaivamaan kanavoita ja vihoviimein oli hän kapakan isäntänä. Ihmiset kertoivat kohta, että Smith joi vahvasti; ei aikaakaan, niin hän oli parantumaton juomaratti ja viimein kuiskattiin, niinkuin usein tapahtuu, että hän aina oli ollutkin sellainen eikä muuta mitään. Mutta uudispaikan vastainen onni ei varsin kovasti riippunut ensimmäisen perustajan kohtalosta kiini, uudet yhtiöt porasivat ja löysivät kultaa. Smithin Pocket tuli ajan kuluessa isoksi uudispaikaksi; siinä oli kaksi kauppapuotia, kaksi hotellia "diligence"-konttoria ja muutamia varakkaita perheitä. Toisinaan ällistyivät asujaimet ainoan pitkän ja epämuotoisen kadun varrella, nähdessään San Franciscon uusimpia muotia, joita vaatteina ja koristuksina tuotiin Smithin Pocketin ylpeimpäin sukujen yksinomaista käytäntöä varten. Nuot vaatteet saattoivat pahasti runneltua maisemaa näyttämään vielä paljaammalta ja ranseammalta ja masensivat loisteellaan vielä alemmaksi sitä yhteiskunnan lukuisaa puolta, jonka ainoana ylpeytenä oli puhdas paita sunnuntaina ja joka muita koristuksia ei voinut toivoakaan. Kaupungissa oli nytkin metodistain kirkko ja sen likellä pelastushuone; syrjässä mäen rinteellä oli hautuumaa ja olipa vähäinen kouluhuonekin.

Koulumestari – muuta nimeä hänen vähäinen laumansa ei tiennytkään antaa hänelle – istui eräänä iltana yksinänsä kouluhuoneessa, muutamia avatuita kirjoituskirjoja edessään; hän piirsi niihin huolellisesti noita ympyriäisiä ja korkeita kaavakirjaimia, jotka vanhan tavan mukaan ovat opettavinaan mitä oivallisinta kaunokirjoitusta ja siveyttä. Hän oli juuri kerinnyt kirjoittaa: "Rikkaus on pettäväinen" ja koristi paraikaa vastamainittua substantivoa viekkailla pyörityksillä sekä muilla koristeilla, jotka olivat tekstiin vallan sopivat, kun ovea hiljaa kolkutettiin. Tikat olivat sinä päivänä naputtaneet katolla; hän siis ei keskeyttänyt työtään tuon vähäisen kopinan takia. Mutta kun ovi avattiin raolleen ja kolkuttamista jatkettiin sisäpuolellakin, katsahti hän hämmästyneenä oveenpäin. Hän säpsähti, nähdessään nuoren tytön, joka oli puettu likaisiin repaleisin. Tytön suuret mustat silmät sekä paksu musta ja vanukkeinen tukka, joka riippui ruskeaksi päivettyneille kasvoille, hänen paljaat jalat ja käsivarret, joita punainen pöly oli tahrannut – olivat opettajalle kuitenkin tuttuja. Se oli Melissa Smith – Smithin äiditön tytär.

"Mitä asiaa tuolla nyt on?" ajatteli nuori mies.

Punaisella vuorella tunsi jokainen Melissaksi sanottua tyttöä ja jokainen tiesi, että hän oli parantumaton ärmätti. Hänen tuittuinen uppiniskainen luonteensa, hänen hurjat vehkeet ja vaiheet sekä hänen vallattomat tapansa olivat sananlaskuna jokaisen suussa, mutta kaupunkilaiset eivät huolineet niistä sen enempää kuin hänen isänsä heikosta siveydestäkään. Melissa riiteli ja tappeli koulupoikien kanssa; hän pani heitä vastaan liikkeelle paljoa ketterämpää ynnä pistävämpää kieltä ja epäilemättä yhtä voimakkaita käsivarsia sekä kulakkojakin kuin heillä oli. Hän tiesi metsätiet yhtä tarkoin kuin kytätkin ja koulumestari muisti kohdanneensa häntä paljain päin ja jaloin usean virstan päässä kaupungista, jyrkillä ja syrjäisillä vuoristopoluilla. Semmoisilla retkillä sai hän vapaaehtoisesti tarjottuja ruokalahjoja kullankaivajain leireistä, joita oli pitkin joen rantoja.

Se olikin hänen oma syynsä, että häneltä puuttui parempaa turvaa, sillä paikkakunnan vakinainen saarnaaja arvoisa Josua Mac Snagley oli eräässä hotellissa hankkinut hänelle passaritytön paikan, joka oli olevinaan kasvatustoimen ensialkeena ja hän oli myöskin esitellyt Melissaa oppilailleen sunnuntaikoulussa. Mutta Melissa viskasi kerran talrikit hotellin isännän päähän ja vastasi varsin rohkeasti vieraitten pilkallisiin lauseisin. Sunnuntaikoulussa nostatti hän semmoista hälinää, ettei se suinkaan soveltunut tuon oppilaitoksen oikeauskoiseen hiljaisuuteen ja raskasmielisyyteen; korkea-arvoinen pappi katsoi siis välttämättömäksi häpeällisesti ajaa hänet pois sieltä varsinkin koska koulussa oli pari punaposkista lasta jaloimmista perheistä ja heidän tärkätyitä hameita piti akkiloida.

Sellainen elämä oli Melissan takana, kun hän sinä iltana seisoi kouluopettajan edessä. Sitä osoitti myöskin aivan selvästi hänen rikkinäinen nuttunsa, vanukkeissa oleva kampaamaton tukka ja veriset jalat, jotka saivat opettajan säälimään. Hänen entistä elämäänsä ilmaisivat myöskin nuot mustat, rohkeat, välähtävät silmät, jotka ehdottomasti pakoittivat opettajaa antamaan hänelle omituista arvoa.

"Tulin tänne tänä iltana," virkkoi tyttö pikaisesti ja rohkeasti, kun hänen tyly silmäyksensä tapasi opettajan katsantoa; "koska tiesitte, että olitte yksinänne. En tahtonut tulla silloin, kun nuot tytöt olivat täällä. Heitä inhoon ja vihaan – — sen teen. Pidättehän te koulua? Minä tahoon, että opetatte minua."

Jos tuo ryysyinen, pörröpäinen ja likainen tyttö olisi nöyrästi rukoillut ja itkenyt, niin olisi opettaja luultavasti häntä säälinyt eikä pitänyt asiasta sen enempää lukua. Mutta Melissan eriskummainen rohkeus saavutti nuorelta mieheltä, hänen tietämättänsä, sitä kunnioitusta, jota suorat ja lujat ihmisluonteet väkisinkin osoittavat toisilleen, kun yhteen yhtyvät. Opettaja silmäili häntä tarkemmin kuin ennen, kun hän liukkaasti jatkoi puhettansa, käsi oven lukolla ja tulisilla silmillä katsoen kouluttajaan.

"Nimeni on Melissa – Melissa Smith! – Sen voitte valalla todistaa.

Isäni on Smithukko – vanha Smithhaiska – nyt sen tiedätte! Melissa

Smith – ja minä tahdon käydä koulua!"

"Vai niin!" sanoi kouluopettaja.

Melissa oli niin tottunut tarpeettomaan ja kovaan vastahakaan, jolla häntä usein oli suututettu naurettavaan vihaan – että opettajan hiljainen käytös peräti saattoi häntä hämille. Hän jäi samaan paikkaan seisomaan ja alkoi kääriä mustaa hiussuortuvaa sormiensa ympäri, ynseä ylähuuli nousi pieniltä valkeilta hampailta ja alkoi vävähtää. Mustat silmäripset painuivat alas ja jonkunmoinen punastus näkyi poskilla lian ja päivetyksen alta. Hän syöksyi äkisti eteenpäin, huusi Jumalaa häntä kuolettamaan ja painoi itkein, nyyhkyttäen, kasvonsa kouluopettajan viettopöytää vasten, ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan.

Opettaja nosti hänet leppeästi ja odotti, kunnes hänen mielensä asettuisi. Nuori neitonen ei näyttänyt silmiään, vaan alkoi nyyhkyttäen kertoa lapsen tavalliset katumusvirret: lupasi olla sievänä eikä koskaan enää tehdä niin tuhmasti j.n.e. Koulumestari sattui silloin kysymään minkätähden hän oli luopunut sunnuntaikoulusta.

"Minkätähden? – Minkätähden Melissa oli luopunut sunnuntaikoulusta? – oh! – Niin! – Miksi sanoi Mac Snagley minua pahaksi? – Miksi vakuutti ettei Jumala minua rakastanut? Jos ei Jumala minua rakastanut, mitä se sitte toimittaisi, että menin sunnuntaikouluun? Enkä suinkaan huoli semmoisista, jotka eivät rakasta minua."

"Oliko Melissa sanonut sitä Mac Snagley'lle?"

"Sanoin suoraan."

Muori opettaja nauroi. Se oli sydämmellinen nauru, joka vähäisessä kouluhuoneessa herätti niin kummallista kaikua ja niin vähän soveltui kuusien surulliseen huminaan siellä ulkona, että hän kohta talttui huokaukseen. Sydämmen pohjasta tuli huokauskin; tuokion vaiti ja totisena oltuaan, kysäsi hän tytön isästä.

"Melissan isä? – Kenen isä? – Mikä isä? Melissa tahtoi juuri tietää, mitä se isä oli tehnyt hänen hyväkseen – Sanoppas se! – Miksi sanoivat ihmiset, kun Melissa meni sivutse: 'Kas tuossa on vanhan Smithkuhnuksen Melissa!' Ah, Herra Jumala! Jos hän saisi kuolla – jos Melissa itse kuolisi jos koko ihmiskunta kuolisi;" ja Melissan nyyhkytykset alkoivat kahta vertaa kovempina kuin ennen.

Kouluopettaja kumartui häntä likemmäksi ja sanoi hänelle mitä sievimmällä tavalla kaikki, mitä te ja minä olisimme sanoneet, lapsen suusta kuultuamme tuommoisia luonnottomia lauseita. Nuhdellessaan muisti hän kuitenkin paremmin kuin muut, että tytön vaatteet olivat repaleina ja jalat veressä ja että häntä yhä seurasi juoppo-isän haamu. Hän nosti tytön suoraksi, kääri hänet omaan nuttuunsa, saattoi häntä vähän matkaa tietä myöten ja käski häntä varhain seuraavana aamuna tulemaan takaisin sekä toivotti viimein hyvää yötä. Kuu loi kirkkaan valon kapealle polulle. Opettaja seisoi paikallaan ja katseli tuota pientä surkeaa olentoa, joka kipeillä jaloillaan tuskin voi astua teräville kiville. Hän malttoi siksikuin Melissa oli ehtinyt vähäisen kirkkomaan yli ja saapui mäen kukkulalle, mihin hän hetkeksi pysähtyi ja kääntelihe – se oli pikkuinen pilkku ihmissuvun vaivaa, joka näkyi tällä puolella kaukaisia kärsivällisiä tähtiä. Opettaja palasi sitte työhönsä. Mutta kirjoituskirjan rivit muuttuivat hänestä aina loppumattomiksi teiksi, joita myöten lapsihaamuja itkein ja nyyhkyttäen vaelsi pimeän yön selkään. Vähäinen kouluhuone tuntui hänestä entistään kolkommalta; hän lukitsi oven ja meni kotiinsa.

Seuraavana aamuna tuli Melissa kouluun. Hän oli pessyt silmiään ja hänen paksu musta tukkansa osoitti, että kamman kanssa oli kovaa väkikarttua vedetty, jolloin kumpainenkin puoli nähtävästi oli kärsinyt vaikeaa tappiota. Hänen silmänsä säihkyivät vielä toisinaan noin uhmalla kuin ennenkin, mutta hänen käytöksensä oli hiljaisempi ja siivompi.

Nyt alkoi pitkä jakso pieniä koetuksia ja altiiksipanoja, joista sekä opettaja että oppilas saivat osansa ja jotka enensivät heidän keskenäistä luottamusta ja yhtämielisyyttä. Vaikka Melissa aina, opettajan läsnä ollessa, näytti hiljaiselta ja tottelevaiselta, niin sattui toisinaan joutohetkinä, että hän joutui noin hillittömän hurjaksi kuin ennenkin, jos muka ärsytettiin tahi halveksittiin. Usea äkäinen vallaton poika, joka omilla aseillaan näki itsensä voitetuksi, riensi opettajan luo kantamaan ilkeän Melissan päälle, koska hänen naamaa oli kynsitty tahi vaatteita revitty.

Sanoma Melissan olosta koulussa vaikutti kaupunkilaisissa suurta eripuraisuutta. Toiset lupasivat ottaa lapsensa koulusta, koska muka olivat joutuneet niin kehnoon seuraan; toiset puolustivat innokkaasti opettajan parantamisintoa. Sillaikaa koetti hän niin masentumattomalla kestäväisyydellä, jotta hän itse sitä ihmetteli, vähittäin luovuttaa Melissaa hänen edellisen elämänsä synkeistä muistelmista – ja hän menetteli hiljaa ja taitavasti, että siltä näytti, kuin tyttöparka vallan luonnikkaasti olisi vaeltanut eteenpäin sitä kaitaa tietä, jolle opettaja hylkäsi hänet kuunvaloon sinä iltana, kun ensin tapasivat toisiaan. Mac Snagley'n pahasti onnistunutta yritystä muistaen, koetti hän näppärästi välttää sitä kiusanluotoa, jolle tuo taidoton luotsi oli laskenut hänen heikon uskonsa rikkaantumaan. Jos Melissa lukeissaan löysi sanoja, jotka ovat koroittaneet hänen vertaisiaan vanhempain, älykkäämpäin ja varovaisempain yli; – jos hän kuuli jotakin uskosta, jonka selittämiseen kärsiminen on käytetty vertauskuvana ja jos hänen silmäinsä uhkaava loiste toisinaan lauhtuikin hellemmäksi – niin hän ei koskaan läksyistä semmoista oppinut. Muutamat köyhät uudisasukkaat olivat koonneet vähäisen summan, jolla Melissalle hankittiin siistit ja sievät vaatteet. Hänen nuori opettajansa hämmästyi toisinaan, kun joku harteva punaiseen villapaitaan puettu työmies voimakkaasti puristi hänen kättänsä tahi lausui muutamia sydämmellisiä kiitossanoja, jotka panivat hänen poskensa kovasti punoittamaan ja nostattivat hänessä sen arvelun, oliko hän todellakin ansainnut sellaista kiitosta.

Kolme kuukautta oli kulunut heidän ensimmäisen tuttavuuden jälkeen; opettaja istui taas myöhään illalla opettavaisten ja siveyttä saarnaavain kirjoituskaavain ääressä, kun ovea naputettiin ja Melissa taas seisoi hänen edessään. Neitonen oli siivoissa vaatteissa ja puhtaaksi pestynä; mutta hänen pitkät mustat hiukset ynnä mustat kirkkaat silmänsä muistuttivat hänen ensimmäisestä ilmestymisestään siihen paikkaan.

"Onko teillä kiire?" kysyi hän. "Suvaitsetteko vähäksi ajaksi tulla minun kanssani?" Kun opettaja siihen myöntyi, lisäsi tyttö entisellä tavallaan: "Tule sitte paikalla!"

He menivät yhdessä ovesta ulos pimeälle retkelle. Kun kaupungin keskeen saapuivat, kysyi opettaja mihin oltiin menöllä.

"Isääni etsimään!" vastasi oppilas.

Opettaja kuuli silloin ensikerta Melissan suusta niin lapsellisen nimityksen; ennen oli hän aina, isästä puhuessaan, kutsunut häntä "ukoksi" tahi "Smithukoksi" ja kolmen kuukauden kuluessa tapahtui nyt ensikerta, että Melissa edes vähän puhui isästään; opettaja tiesi myöskin, että hän lujasti oli välttänyt isänsä seuraa siitä alkain, kuin hän itse oli niin jyrkästi muuttunut. Tytön koko käytöksestä älyten, ettei kyseleminen nyt toimittaisi mitään, seurasi hän ääneti oppilastansa. Melissa aina edellään, kävi kouluopettaja syrjäisissä salakapakoissa, matalissa juomakellerissä, ravintoloissa ja kahvihuoneissa, pelaussaleissa ja tanssihuoneissa, mutta he poistuivat aina taas hiljaiseen yöhön. Tukahduttavassa tupakansavussa ja pahassa hajussa, viinanhöyryissä ja synninpesissä, missä herjaussanoja kuultiin – kaikkialla hakivat tytön mustat, tuskaiset silmät eikä hän näyttänyt huomaavan muuta mitään. Muutamat juopuneet rentukset tunsivat Melissan ja huusivat hänet laulamaan sekä tanssimaan; toiset olisivat kiusanneet häntä juomaan, jos ei opettaja olisi estellyt. Toiset eivät virkkaneet näille vakojille mitään. Sillä tavalla kului tunnin verta aikaa.

Silloin kuiskasi tyttö opettajan korvaan, että siellä toisella puolella jokea, jonka yli viettokouru oikosi, oli hökkeli, missä isä kentiesi oli tavattavana. He menivät sinne – se vei puolen tuntia – mutta vaiva turha. He palasivat sitä kaivantoa myöten, johon vietto-kourut purkasivat vetensä ja näkivät kaupungin kynttiläin loistavan vastaiselta rannalta; silloin pamahti kova laainki yön kirkkaasen ilmaan. Kaikunaa kuului toistamiseen yltäympäriltä, Punaisen vuoren takaakin ja kaikki koirat alkoivat pitkin rantoja haukkua. Hetkeksi näkyi tulia liikkuvan edes takaisin pitkin kaupungin ääriä; virta kohasi kovemmin kuin ennen; muutamat kivet läksivät vuoren rinteestä ja vierivät molskien veteen, kova tuulen puuska pudisti tummain petäjäin oksia ja sitte oli taas hiljaa, vielä kolkompi hiljaisuus kuin ennen; oli kuin haudassa. Opettaja kääntyi ehdottomasti ikäänkuin Melissaa suojellaksensa, mutta lapsi oli poissa. Outo kauhistus ahdisti hänen rintaansa; hän kiirehti polkua myöten rannalle ja pääsi, kiveltä toiselle putkahtaen, vuoren juurelle sekä kaupungin päähän. Sillan keskeltä katsahti hän ylöspäin; hän ei uskaltanut hengittääkään, sillä korkealla hänen päänsä päällitse riensi hänen pieni soleva hoitokkaansa ketterästi kaitaa kourua myöten ja katosi pimeyteen.

Opettaja kapusi jyrkkää ahdetta ylös sille kohdalle, missä tulia näkyi häälyvän sinne tänne; uupuneena saapui hän pelästyneesen ja hämmästyneesen miesjoukkoon. Miesten keskessä oli Melissakin; hän tarttui opettajan käteen ja vei hänet ääneti jylhään vuoren luolaan. Melissan kasvot olivat vaaleat, mutta hänen käytöksensä oli levollisempi; hänen silmänsä näyttivät ilmoittavan, että joku kauan aavistettu tapaus nyt viimein olikin tapahtunut ja että nyt melkein tuntui helpommalta – siltä se kumminkin opettajasta näytti. Rotkon seiniä tukivat lahoovat pöngöt. Lapsi viittasi sormellaan erääsen kohtaan, jossa näkyi olevan läjä riisutuita vaaterepaleita, jotka paikan viimeinen asukas kentiesi oli huolimattomasti siihen hylännyt. Opettaja läheni ja kumartui, kynttilä kädessä, sitä katsomaan. Se oli Smith, kylmänä ja jäykkänä, pistooli kädessä ja luoti sydämmessään, hän lepäsi tyhjän "pocket"-insa reunalla.

2

Arvoisan Mac Snagley'n arveluita siitä "herätyksestä," jonka hän luuli tapahtuneeksi Melissan mielessä, kerrottiin osaavammilla lauseilla kaivoksissa ja kullanhuuhtamoilla. Siellä sanottiin, että Melissa oli "tavannut hyvän suonen." Uusi hauta kaivettiin vähäiseen hautuumaahan, opettaja hankki omalla kustannuksellaan tavallisen muistomerkin ja Punavuoren sananlennätin koetti puhdistaa vainaan jälkimuistoa, mainiten paikkakunnan ensimmäisistä uudisasukkaista ja varovaisesti viitaten niihin kiusauksiin, jotka voivat vietellä jaloimpiakin sekä selvimpiä miehiä. – — "Vainaata kaipaa," lisäsi sananlennätin, "yksi ainoa lapsi, rakastettava ja sievä oppilas koulussamme, josta meidän on kiittäminen arvoisan Mac Snagleyn väsymätöntä harrastusta."

Korkea-arvoinen Mac Snagley pitikin paljon pakinaa Melissan "kääntymyksestä;" kuuluipa siltä kuin hän syyttäisi lapsiparkaa isän itsemurhasta, kun hän toisinaan saarnasi sunnuntaikoulun oppilaille niin liikuttavia viittauksia "hiljaisen haudan" terveellisiin vaikutuksiin, että nuot mieltä ylentävät selitykset saattoivat useimmat lapset kauhistumaan; kahden jaloimman perheen punaposkiset lapset rupesivat kovasti itkemään, kallottamaan eivätkä tahtoneet siitä heretä.

Tuli pitkä ja kuiva kesä. Sillaikaa kuin joka päivä paahtoi itseään pikkuisiksi päärlyharmaiksi pilvenhaitaleiksi, jotka liehuivat vuoren huippujen ympäri ja sillaikaa kuin häkäyttävä tuuli levitti maisemille punaista pölyä kuin palavaa tuhkaa ikään, lakastuivat, ja kuivivat ne vaaleanvihriät heinätkin, jotka keväällä olivat heiluneet Smithin haudalla. Kun kouluopettaja toisinaan sunnuntain iltapuolella käveli kirkkomaalla, näki hän usein hämmästyen, että haudalle oli ripoiteltu tuoksuavia metsäkukkia, jotka kasvoivat kaukana vilpeissä kuusikoissa ja vielä useammin oli pikkuiselle puuristille pantu kukkaseppele. Semmoisiin seppeleisin oli tavallisesti kierretty hyvähajuista heinää, jolla koulun oppilaat saivat pulpettinsakin hyvältä haisemaan ynnä kastanjan valkeita kukkaharkkoja, sireeninkukkia ja vuohenkukkia; näkyipä niissä toisinaan myrkyllisen hattukukan tummansinisiä kellojakin. Tuon kuolettavan myrkyn yhdistys muistomerkkien kanssa haudalla muistutti kouluopettajaa muustakin kuin vaan luonnon kauneudesta ja teki häntä surumieliseksi.

Kun hän eräänä päivänä kauan oli kävellyt, saapui hän metsää kasvavalle vuorenharjulle ja huomasi siellä äkkiarvaamatta Melissan istuvan korven kaatuneella kuusella, jonka pitkät alasriippuvat oksat olivat hänen omituisena istuimena. Hänen helma oli mätetty täyteen sananjalkoja sekä kuusen käpyjä ja hän hyräili hiljaa itsekseen noita kummallisia neekerinuottia, joita hän mieron teitä juostessaan oli oppinut.

Melissa tunsi opettajan jo kaukaa katsoen ja teki hänelle tilaa viereensä; hän tarjosi myös pähkinöitä ja metsä-omenia niin nöyränä ja vieraanvaraisena, että olisi tuntunut naurettavalta, jos ei hän niin tosissaan olisi puhunut. Kouluopettaja varoitteli noita myrkyllisiä sinikelloja koskemasta, joita oli levitetty paljonkin hänen syleensä ja pakoitti häntä lupaamaan, ettei hän niihin kajoisi niinkauan kuin hän oli kouluttajan oppilaana. Kun opettaja oli kuullut sen lupauksen, muuttui hänen mielensä levollisemmaksi, koska hän tiesi, ettei Melissa koskaan syönyt sanojaan ja se kummallinen tunne katosi, jota kuolettava myrkky tytön näpillä oli hänessä herättänyt.

Niistä useista kodista, jotka avattiin Melissa orvolle, kun hänen kääntymyksensä oli tietyksi tullut, katsoi opettaja paraaksi sitä, jonka emäntänä oli Mrs Morpher, vaimokas ja hyväluontoinen edustaja "Ison lännen" kukoistuksesta, nuoruudessaan tunnettu "Prairie-ruusun" nimellä. Mrs Morpher oli niitä, jotka lujasti taistelevat omaa luontoa vastaan ja pitkällisten altiiksi-antaumusten jälkeen viimein kukistavat luonnollista huolimattomuuttansa järjestyksen lain alle. Mutta vaikka hänen omat liikuntonsa olivat niin säännölliset, niin hän ei kuitenkaan mahtanut peräti vallita sivukiertolaistensa pyörimistä ja häärimistä, hänen oma "Jeeveskin" sattui toisinaan häntä vastaan, kun rinnakkaa kieppivät. Se luonne, jota hän itse vaivalla oli kukistanut, ilmautui taas hänen lapsissaan; Lykurgo kävi määrättyin atriain välilläkin ruokakaapissa ja Aristeides palasi paljain jaloin koulusta; jalkineensa oli hän hylännyt koulun kynnykselle, saadaksensa paljain jaloin sotkea savisissa ojissa. Oktavia sekä Kassandra olivat huolimattomat pukunsa suhteen ja laiminlöivät puhtautta. Vaikka "Prairie-ruusuraukka" oli koettanut puhdistaa, hillitä ja jalostaa omaa varsin uhkeaa kasvuaan, versoivat kaikki hänen nuoret vesansa vallattomassa ja uhkaavaisessa vapaudessa – paitsi yksi ainoa ja se oli viidentoistavuotias Klytemnestra Morpher. Hän oli aivan sellainen, kuin äiti oli toivonut – tarkka, siisti ja hidasjärkinen.

Armas äidinrakkaus pani Mrs Morpher'ia luulemaan, että "Klytie" oli Melissan lohduttajana ja esikuvana. Harhaluulossaan esitti hän aina Klytien loistavat omituisuudet esimerkkeinä Melissalle, kun tämä oli "paha" ja asetti hänet katumuksen hetkillä ihmettelevän miettimisen esineeksi. Kouluopettaja sai siis hämmästymättä kuulla, että Klytie tulisi kouluun Melissalle ja muille esikuvaksi. Sillä Klytie oli jo pitkä neitonen. Äitinsä oivallista ruumiin laatua perien ja Punaisen vuoren rutosti tuleennuttavassa ilmassa eläen, seisoi hän jo, vaikka vallan nuori olikin, turpeana ja punaposkisena. Nuoret miehet Smithin Pocketissa, missä sellaiset kukat olivat harvinaiset, huokasivat hänen takia Huhtikuussa ja ikävöivät Toukokuussa. Kun koulutunnit loppuivat, piirittivät rakastuneet nuorukaiset kouluhuonetta. Muutamat kadehtivat kouluopettajaa. Tämä viimeinen seikka taisi viimein saattaa häntä hoksaamaan erästä toistakin asiaa, jota hän ei ollut aavistanutkaan. Hän huomasi, että Klytie katseli häntä erinomaisen leppeästi. Koulussa koetti hän kääntää opettajan huomioa itseensä; hänen kirjoituskynä oli alinomaa leikattava ja korjattava; hän pyysi opettajan apua niin suloisella rukoilevalla silmäyksellä, ettei tuo vähäpätöinen toimitus suinkaan olisi sellaista käytöstä vaatinut. Sattumukseltahan se taisi tapahtua, että Klytie toisinaan nojasi ympyrkäistä, pehmeää käsivartta hänen olkapäähänsä sillaikaa kuin hän korjasi tuon hempukan kirjoitusharjoituksia. Silloin punastui Klytie ja heitti viekastelevana keltaiset hiuskierukkansa taapäin. Opettaja oli nuori mies, mutta hänellä oli katkera kokemus ja taito siinä koulussa, jota Klytie nyt alkoi käydä ja hän vastusti jäykkänä, kuin nuori Spartalainen ikään, Klytien koko arttelia muhkeita muotoja, notkeita liikuntoja ja hurmaavia silmäyksiä. Hänen niukat ja usein puuttuvaisetkin varat olivat kentiesi myöskin syynä siihen kohtuuteen. Kouluopettaja karttoi tavallisesti Klytieä niin tarkkaan kuin mahdollista; mutta eräänä iltana, kun Klytie palasi kouluhuoneesen hakemaan jotakin unhotettua kalua, tarjoutui koulumestari saattamaan häntä kotiin ja silloin koetti hän oikein olla tytölle mieliksi. Hän teki sitä luultavasti, niinkuin muutkin miehet olisivat tehneet, kartuttaaksensa sen sapen katkeruutta, joka jo kiehui Klytemnestran rakastajain sydämmissä.

Sinä aamuna, joka seurasi tuon herttaisen kävelyn jälkeen, Melissaa ei näkynyt koulussa. Puolipäivä tuli, vaan Melissaa ei kuulunut. Kun Klytie'ltä kysyttiin, saatiin tietää, että he olivat yhdessä lähteneet kotoa, mutta itsepäinen Melissa oli sitte poikennut toiselle kadulle. Iltapuoli kului ja hän oli yhä vaan poissa. Illalla meni kouluopettaja Mrs Morpheria tavoittamaan ja tämän äidinsydän oli kovin tuskainen. Mrs Morpher oli hakenut tyttöä kaiken päivää, vaan hänen olopaikastaan ei ollut saatu vähintäkään vihiä. Aristeides kutsuttiin tutkintoon, koska häntä luultiin rikokseen osalliseksi, mutta suora nuorukainen saattoi kohta kotiväkensä uskomaan, että hän oli ihan syytön. Mrs Morpher aavisti pahaa; kentiesi oli Melissa hukkunut johonkuhun kaivantoon tahi kentiesi löydettäisiin tyttöparka niin ryvettyneenä ja mutaan tahrattuna, ettei veri eikä saippua enää toimittaisi mitään ja olisihan se melkein vielä pahempaa, kuin edellinen tapaus.

Koulumestari palasi kouluhuoneesen. Kun hän oli sytyttänyt lampun palamaan ja istuutunut pöytänsä ääreen, huomasi hän edessään piletin, jonka takasivuun oli Melissan kädellä kirjoitettu opettajan nimi. Se näkyi olevan joku vanhasta muistokirjasta revitty lehti ja ettei uteliaat silmät sitä saisi lukea, oli se kiinitetty kuudella rikkinäisellä suulakalla. Hän avasi sen melkein lempeänä ja luki seuraavat rivit:

Kunnioitettu Herra, kun Tätä luette olen minä karannut. Enkä koskaan tule takaisin. En koskaan, koskaan, milloinkaan. Voitte antaa Mary Jenning'ille päärlyni ja Sally Flanders'ille "Amerikan ylpeyden" (hohtavilla värillä maalattu kivipiirros, joka oli ollut sikarilaatikon päässä kiini). Mutta älä anna mitään Klytie Morpher'ille. Älä koetakaan. Tiedättekö mitä hänestä ajattelen, minusta hän oli inhoittava marakatti. Se on kaikki mitä minulla on sanomista eikä muuta mitään. Kuolemaan saakka teille uskollinen

Melissa Smith.

Opettaja vaipui syviin ajatuksiin tuosta omituisesta kirjeestä, kunnes kuu kohotti kirkkaat kasvonsa kaukaisten kumpujen yli ja valaisi sen polun, joka vei kouluhuoneesen ja jota pikkuiset jalat tullessa ja mennessä olivat tallanneet kovaksi. Tyytyväisemmällä mielellä repi hän sitte kirjeen rikki ja hajoitti palaset tielle.

Auringon noustessa, tunki hän seuraavana aamuna kuusikon palmunkaltaisten sanajalkojen sakean pensaston halki, säikäyttäen jänistä sen lepopaikasta ja tuottaen itselleen äkäisen vastaväitöksen muutamilta irstailta vanhoilta variksilta, jotka nähtävästi olivat eläneet hurjasti kaiken yötä. Hän saapui viimein sille metsäiselle vuorenrinteelle, jossa hän kerran ennenkin oli tavannut Melissaa. Hän löysi tuulen kaataman kuusen ja näki sen pitkät oksat, mutta istuin oli tyhjä. Kun hän lähestyi, rahisi jotakin kuivissa risuissa, ikäänkuin peto olisi siellä pelästynyt. Notkea olento juoksi kaatuneen puun yli ja peittyi suojaavain lehväin taaksi. Kun opettaja kerkesi sille kohdalle, missä hän oli levännyt, oli makuupaikka vielä lämmin ja kun hän katsahti ylöspäin tiheille oksille, löysivät hänen silmänsä läheisestä puusta uskottoman Melissan sysimustat silmät. He katselivat hetken ääneti toisiaan. Melissa oli ensimmäinen, joka puuttui puhumaan.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän kalseasti.

Kouluopettaja oli lujasti päättänyt miten hän menettelisi.

"Pyydän sinulta muutamia metsäomenia," sanoi hän nöyrästi.

"Ette saa ei niin mitä! Menkää pois! – Miksette pyydä

Klytemneresteralta?"

Se näytti Melissalle olevan huojennuksena, että hän sai ilmoittaa halveksimistaan liittämällä vielä useampia tavuita klassillisen nuoren immen entuudestakin kyllältä pitkäveteiseen nimeen.

"Te olette ilkeä ihminen! Menkää pois!"

"Minulla on nälkä, Lissy. En ole syönyt mitään eilisen päivällisen jälkeen. Minä kuolen nälkään."

Nuori mies kallistui puuta vasten, vallan nääntyvältä näyttäen.

Melissan sydäntä särki. Mustalaisten haikealla tavalla eläessään, oli kyllä koettanut miltä se tila tuntuu, johon opettaja nyt oli nääntyvinään. Hänen rukoilevan äänensä kautta voitettuna mutta vielä petosta arvaavana, sanoi Melissa:

"Kaiva puun juurista; siellä on koko joukko, mutta älä virka kellekään!" Melissa oli peittänyt itselleen varoja yhtä viisaasti, kuin rotat ja oravatkin.

Mutta kouluopettaja tietysti ei löytänyt mitään, koska nälkä luultavasti oli sokaissut hänen silmänsä. Melissa tuli levottomaksi. Viimein katseli hän tutkivilla silmillä oksain välistä ja kysyi: