Kas, kuinka kauniisti Välkkyen vilkkaasti Tähdet taas tuikkivat, Taivaalla tanssivat.
Tuolla on toivoa, Rauhaa ja riemua. Täällä vaan vaivoja, Tunnonkin tuskia.
Tuonnepa toivosin, Matkata mielisin, Voimat kun kannattais, Kurja kun siivet sais.
Kas, kuinka kauniisti Välkkyen vilkkaasti Tähdet taas tuikkivat, Taivaalla tanssivat.
Orja-tytön laulu
Nyt aurinkokin armainen Taas nousee taivahalle, Ja kastehelmi kaunonen Välähtää hopealle. Oi, miksi vainen minulle On olo raskasta? Ken loisi orjatytölle Vaan hautaa hiljaista?
Oi, riemurinta käkönen, Sa syystä helkyttelet, Kun ilman piirit, miekkonen, Vapaana vaeltelet. Ja vapahana immelle Sa kukut sulhaista. Oi, kuku orjaneidolle Vaan hautaa hiljaista!
Nyt luodut kaikki heräjää Taas elon nautintoihin, Ja ilon sävel heläjää Jo kauas laaksoloihin. Mut mielessäni kolkolle Vaan tuntuu. – Suloista Jos tietäis orjatytölle Se hautaa hiljaista!
Öinen huokaus
En Luojaltani anele Ma kunniata, valtaa. En rikkautta rukoile, Voin köyhyyttäkin kantaa.
Mik' onkaan onni maailman? Vaan kupla vetten päällä, Mi häilyy hetken muutaman, Mut särkyy myrskysäällä.
Vaan tää on harras pyyntöni: Luo mulle nöyrä mieli. Tee lempirikkaaks rintani Ja vilpittömäks kieli.
Ma lakkaamatta horjahdan Nyt synnin hetteheille. Suo voimaa, että kiiruhdan Taas siveöiden teille.
Kirje entiselle ystävälleni
Vaikk' aika muuttuneena Nyt vastahani käy, Elooni suuttuneena En sittekään ma näy. En etsikkään ma rauhaa, En tyyntä toivokkaan. Kun elon myrskyt pauhaa, Ma nauran vaan.
Kas ystävitten mielet Kuink' onkin muuttuneet! Myös parjaajitten kielet Ei okaa puuttuneet. Ma isieni maata Tok' lemmin ainiaan. En valittaa siis saata, Oon vaiti vaan.
Oil mulla muinoin kulta Noin sievänlainenkin. Oil myöskin lemmen tulta Ja olis vieläkin. Nyt yksinäni tulla Saan illan kuutamaan. Ei tuskaa tuosta mulla, Ma laulan vaan.
Kun vanhempani kuoli Ja maahan mullattiin, Silloinpa raskas huoli Poveeni painettiin. Oi äiti armas! Kenpä Sun sais unohtumaan. Ma voisinkohan? Enpä; Ma itken vaan.
Etsi, etsi, suomalainen, Järjellesi valoa! Järki, miss' on siveellinen, Siin on elo jaloa.
Guttenbergin keksintöä Pidä aina arvossa. Monta hyvää mietintöä Löydät usein kirjassa.
"Mitäpä ma huolisinkaan Viisauksista maailman. Järkeni, – jos tylsä onkaan. — Antama on Jumalan."
Näinkö mietit? Mutta muista: Monta viittaa varmemmin Erhetysten erämaista Kotiin johtaa suoremmin.
Monestapa kukkaisesta Mehiläinen metensä Valmistaa, ja pisaroista Meret saavat vetensä.
Valistushan kaikkialta Harhaluulot hajoittaa, Luonnon voimain vallan alta Sua irti johdattaa.
Etsi, etsi, suomalainen, Järjellesi valoa! Järki miss' on siveellinen, Siin' on elo jaloa.
Provessori metsästämässä
"No niin, no niin, nyt metsähän! On raikas syksyaamu *Heu, Phylax!* Jospa mennähän; Jo poistuu kuunkin haamu. Ei kuolemaks oo retki tää, Hyvästi, *Plautus*, siksi jää!"
Jo loistaa rusko pilvestä, Ja metsätorvi raikuu: "Tu, tuu, tu tuu;" sen äänestä Noin kalliotkin kaikuu; Ja raitis, raitis on nyt sää, Ei kuolemaks oo retki tää.
"Hau, hau", nyt kuuluu metsästä Ja jänis vilahtelee: "Pang, pang", myös paukkuu pyssystä, Ja savu tuprahtelee. "*Mehercle! Ubi lepus?*" Oi, Se juoksi pois. Nyt *tuba* soi!
Ei ollut tämä tepponen *Diana*-immen ilkku. Oon itse lyhytnäkönen Ja *Phylax* – se on nilkku. Niin; tässäkö nyt viivytään, Vai karhujako etsitään?
Istunpa kuusen juurelle, Sen huminata kuulen. Se kelpo metsämiehelle On luvallista, – luulen, Ja raitishan on vainen sää, Ei kuolemaks' oo retki tää.
Maljan ääressä
Ken eloni taivaalta varjon, Tuon synkeän, pois tavi? Ken? Maan päällä niin paljon, niin paljon On aihetta murheesehen. Mut saatua maljani täyteen Sen pohjahan ryypiskelen. Näin murheet kuin kiitävän höyteen Keveiksi ma lieventelen.
Ma maljasta onnellisuutta Ja intoa, riemua juon. Oi, siitäpä unhetta uutta Jo ammoin ma tuskille tuon. Näin varjot, jos kuinkakin tummat Luon purppura loisteesehen, Ja taivahan ihmeet ja kummat Ne laskeikse maljasehen.
Jos ystävät joskus mun pettää, Ma maljasta ystävän saan. Mua krouvarit häijyt kun kettää, Suon anteeksi heillekin vaan. Ma riemulla rintaani vasten Jo sulkisin maailmankin Ja mielellä hiljaisten lasten Ma kärsin sen kurjuudetkin.
Kun ihmiset toistansa kalvaa, Ma maljaani tyhjentelen. Kun "puhtaatkin" parjaa ja solvaa, Ma lauluja luurittelen. Jos rikkaana oisin, ma muille Tuon heittäsin rikkauden. Muun kaiken ma soisinkin heille, Pait kultani muiskuja en.
Vaan kultain, jos hänkin mun hylkää. Ma tuostako huolehtimaan? En; montapa murheista ylkää Sai malja taas riemuitsemaan. Näin ruusujen maata ma kuljen Ja maljaani kallistaen, Ma murheilta rintani suljen Vaan taivaista haaveksien.
Ikävöitsevä
Istun rannan kivellä ja itken ikävääni, Murhemiellä haikealla kaipaan ystävääni.
Sua kun ma muistelen, niin viiltää sydäntäni. Rintaa polttaa, viluttaa, – et jää sa mielestäni.
Lienenkö ma rikkonunna vasten tahtoani, Vai se ollee parempi, ku vei mun armahani?
Miksis kultain luokseni sa saavuit laisna tuulen, Joka henkii päälleni ja jonka kuiskeen kuulen.
Sitte riensit toisaalle… Voi toki ystävääni! Yksin raukka rannalla nyt itken ikävääni.
Vapaudelle
Vapautt' ääneni soi
Vapaus, vapaus, oi!
P. C
Oi, vapaus, perintö taivahasta Sun alttarisi pyhäks tunnustan. Sa alkuasi olet Jumalasta, Siks polviani sulle notkistan. Jos Nova-Semljan tuntureilla oisin, Ma onnellisna sittäik' olla voisin, Kun johtajanain vaan on vapaus.
Vapaus miettiä ja toimiskella, – Ei hurjain teitä rientää raivona, — Ja aattehet myös julki lausuella, Kun totuus niissä vaan on pohjana. Niin, – tyhmät vainen kauhistune niitä, Ja konnat niitä vääristelkööt; siitä Ei murru miehen miel', ei rohkeus.
Oi vapaus, sa lahja taivahasta, Sun alttarisi pyhäks tunnustan. Sa alkuasi olet Jumalasta, Siks polviani sulle notkistan. Jos auringonkin valotta ma oisin, Niin onnellisna sittäik' olla voisin, Kun johtajanain vaan on vapaus.
Miksi en?
Lintu pieni, lehdon puulla Riemut sulla riittää. Yhätippä laulusuulla Kieles Luojaa kiittää.
Armahasi hempeyskö Sulon sulle kantaa, Vai tuon lehdon viileyskö Ihastusta antaa?
Miks' en saattais minäkin näin Laulaa linnun lailla; Vei tieni vaikka minnepäin, Mitä oonkaan vailla?
Kai'u toki kanteleeni, Kai'u hartahasti Ihanuudest' isänmaani Kuolohoni asti!
Lintunen
(Suomennos)
Lauloipa pieni lintunen Peitossa hongikon. Hän päivän pitkän laulellen Viel' uupumatoin on. Puun korkehimman latvahan Hän istui; – loistoa Tuon aurinkoisen laskevan Hän mielii katsoa.
Metsässä synkät alhot on Ja puita taajahan. Siell' ampuja käy armoton, Ku tähtää tarkkahan. Hän vaanii, ryömii, kurkistaa, Hän hiljaa hiipiilee; Korkeinta puuta katsastaa: Eihän se mitään tee?
Vaan lintu pieni lauleli Suv'illan ruskossa. Hän Jumalata kiitteli Vapauden riemussa. Hän lauloi, eikä tietänyt, Kuin kauaks' äänens' soi, Kun kiivas luoti lensi nyt Ja surman hälle toi.
Mit itket? Suotta kyynele Nyt on. Ken auringon Loistossa laulaen kuoli, se Elää, vaikk' kuollut on. Suv'illan kirkkaan sulohon On kuolo herttainen. Kun silmä tähtää valohon Laulaja miekkoinen!
Keväällä vuonna 1882
Oi, kevätpäivää helteistä! Jo lähtee jäätkin järvistä, Vaan rinnastain ei lähde jää, Voi, mistä tulle tää?
Nyt kevättäkö sille ei Siis joudukkana? Kenpä vei Sen lämmön, ruusut herttaiset Ja runsaat toivehet?
Sen, Helmi, sinä tiedät kai, Sun tähtes mulla talvi tai: Sun kylmyytes mull' ankaran Loi roudan rintahan.
Ja sitäpä ei sulamaan Yks' aurinko saa konsanaan. Vaan kaksi sais sen aikahan: Nuot silmät armahan.
Epigrammeja
I
"Niin runsaasti kuin merten rannalla On santaa, syntiä on tunnolla Myös meidän pastorin", näin hoetaan. Se parjausta on, sill' eihän hällä Oo omaatuntoa, näät, ollenkaan.
II
On Pirjo-eukolla taas hampahat, Näät ihko uudet, vaikka – irtonaiset. Tää hyvin kyllä ois, mut vahinko Vaan siitä, ettei enää hampaissansa Nyt kukaan taida pysyä. Voi toki!
On Pirjo-eukolla myös tukkakin, Näät pulska, paksu, vaikka – irtonainen. Tää hyvin kyllä ois, mut vahinko Vaan siitä, ettei enää tukassansa Nyt Jonas-vaari pysykkään. Voi toki!
III
Ma tuot' oon usein miettinynnä, miten On "pitkät kynnet" tullut varkahalle. Nyt Darvin-ukon opista se selvä Kuin päivä onkin, mitenkä ja miksi Ne ovat muodostuneet sellaisiksi: Näät, "taistelussa olemisesta."
IV
Morsiant' ystävyksen älä moiti sa sulhonsa kuullen. Nurjaa mieltäpä tää i'än kaiken kohtaasi kantaa: Sulhona suuttuvi hän, parjanneen syyttä sun luullen, Naineena sen vuoks, ett' olit lausuillut hälle totta.
V
Liisa. "Ma pelkään, – luulen"… Pekka. "Mitä?" Liisa. "Jos … vaan … te … suutelette." Pekka. "Oi, pelkäättekö sitä?" Liisa. "En tiedä… Koetelkaatte!"
VI
Se ihme oli meidän Pertin vai: Hän viinaa joi, vaan vesitaudin sai.
VII
Niin… Aini-ryökinällä soitantoon On oivat lahjat synnyinnältänsä; Ja kykyänsä myöskin jokapäivä Hän paremmaksi saada koettelee: Hän suutansa, näät, yhä soittelee.