Kitabı oku: «Runoelmia 2», sayfa 3
OLLI-ENON LAPSUUDEN MUISTELMIA
"Kotini oli korkealla töyräällä eräässä niemekkeessä. Yhdellä puolen niemekettä vaahtoili muuan Suomen maan isoimmista järvistä, toisella lainehti pienempi järvi, josta vesi jokea myöten virtasi juuri kotini ohitse tuohon äsken mainittuun isompaan järveen ja jonka luoteisella rannalla kohosi eräs maamme pikkukaupungeista." Näin alkoi Olli-eno kertomustansa ja huomattuaan, millä tarkkaavaisuudella me aloimme häntä kuunnella, jatkoi hän: "Isäni, pitäjän kappalainen, oli tuota vanhaa rotua, joka, vaikkapa nuoruudessansa olikin saanut taistella köyhyyden sekä kaikellaisten vastoinkäymisten kanssa, kuitenkin tahtonsa lujuudella oli päässyt tarkoitustensa perille. Muutoin oli hän luonnoltansa peräänantamatoin ja kiivas, mutta samalla rehellinen ja suora. Äitini taas oli tuollainen lempeä, hiljainen olento, josta ei ollut pahennusta kenellekään ja joka aina ilmestyi rauhan ja sovinnon enkelinä, milloin vaan isäni jyrkkä luonne uhkasi saattaa suhteet liian myrskyisiksi.
Mitä kasvatustapaa isäni meitä kasvattaessansa oikeastaan noudatti, sen perille en ole koskaan täydellisesti päässyt. Se vaan on varmaa, että hän, asiain vaatiessa, hyvinkin usein otti "Koivuniemen herran" avuksensa. Poikalapsista puhuen, oli meitä kolme, joilla jo oli kunnia käydä housuissa ja jotka kykenivät harjoittamaan kaikellaista vallattomuutta; nuorimmista mikä vielä konttasi, mikä makasi kapaloituna kätkyessänsä.
Varhaisimmasta lapsuudestani ei minulla ole mitäkään sanomista, syystä, ett'en siitä mitään muista. Luultavasti kului se tyynesti äitini helmassa. Mutta jo kolmen vuoden vanhana heräsi minussa halu saada nähdä maailmaa hiukan laajemmalta. Äkkiarvaamatta katosin hoitajani silmäin alta ja läksin käydä peppuroimaan pitkin maantietä, joka vei kodistani kaupunkiin päin. Saavuin siten erään, tien ohessa olevan, talon veräjälle. Talon muori otti nyt karkulaisen syliinsä ja vei huoneesen, mutta huomattuaan kotikartanollani outoa liikettä ja kuinka ihmiset siellä levotoinna hääräsivät sinne tänne, arvasi hän heti syyn ja kiidätti kaukomielen tuota pikaa kotia takasin.
Noin satakunta syltä asunnostamme oli naapuritalo, jossa muiden muassa myöskin eleli eräs itsellismies. Hänellä oli kaksi poikaa, Hermanni ja Aatu, sekä yksi tyttö, kaikki hiukan meitä vanhempia. Nämät tulivat lapsuutemme eriämättömiksi leikkikumppaleiksi, sekä uskollisiksi toveriksi myötä- ja vastoinkäymisessä. Niinikään oli melkein saman matkan päässä meiltä mökki, jossa asui muuan suutari. Hänen vaimonsa oli useita vuosia palvellut vanhempiani, ensin tavallisena palkollisena, sitten lastenhoitajana, ja tälläkin oli meidän kanssamme yht'ikäinen poika, nimeltä Nestor. Hänen kanssansa olimme ikäänkuin kasvattiveljekset.
Kuusi vallatointa poikahutikkaa! Saattaa arvata, että ne jo saivat aikaan suurta melua pienessä kyläkunnassa, ja hyvää tahtoa tähän ei suinkaan puuttunut. Me olimmekin siihen aikaan täydellisesti Irokesein kannalla ja kävimme alituista sotaa järjestystä ja yhteiskunnan rauhaa vastaan. Se yhteiskunnallinen hallintomahti, joka lakkaamatta koki supistaa meidän rajatointa vapauttamme, esiintyi meille kahdenlaisessa muodossa. Yksi oli vanhempaimme valta, jota me huomasimme täytyvämme noudattaa, mutta jota kuitenkin halusimme kiertää niin paljon, kuin suinkin mahdollista oli. Toiseksi asui naapuritalossamme eräs vanha vaari, jota olimme alkaneet, en muista mistä syystä, nimittää "Kinkin-Känkiksi", ja jolla nimellä nytkin pyydän saada esittää häntä. Tämä oli tavattoman pitkä ja laiha, koukkuleuka mies sekä kantoi tavallisesti päässänsä kovaa, vanhanaikuista nahkalakkia. Voi, kuinka mielellämme olisimme käyttäneet hänen lakkiansa rumppunamme, mutta sitä onnellista tilaisuutta emme koskaan saavuttaneet! Päinvastoin saimme pitää varamme, ett'ei vaari päässyt rumputtamaan meidän selkänahkaamme, johon hänellä, kuten kohta saatte kuulla, oli yhtä harras halu, kuin meillä hänen lakkiinsa. Olipa kolmaskin paikka, jota vastaan me seisoimme alituisella sotajalalla ja joka meidän mielestämme edusti jonkunlaista pimeyden valtakuntaa. Samalla kertaa kun pelkäsimme sitä, pidimme myöskin pyhimpänä velvollisuutenamme koettaa kaikin voimin lannistaa sitä. Tämä oli muuan etäämpänä meiltä oleva torppa. Sinne emme koskaan olleet uskaltaneet jalkaammekaan astua, ja myöntää täytyy, että meitä karmi joka kerta, kun kuulimme sen asujamia mainittavan. Hovilan Jonas ja Maija olivat nimiä, jotka saivat meidän hiuksemme nousemaan pystyyn. Ukko itse oli unennäkijä. Hänen luoksensa tulvaili kansaa idästä sekä lännestä, kuka tiedustelemaan, mihinkä itseltänsä varastetut tavarat olivat kätketyt, kuka kysymään neuvoa jossakin taudissa, tahi muussa tukalassa kohtauksessa. Vaimon taas saatte kohta tuta kertomuksestani. Torppa oli rakettu jyrkälle kalliolle, jonka ohitse maantie – meidän tavallinen tiemme marjametsään – kulki. Kallion alapuolella oli mitä kirkkain vesilähde ja vähän matkaa siitä pieni lahdelma, johon aina sopi sivumenossa poiketa uida pulikoimaan. Tämän tehtyä alkoi tavallisesti rettelömme Hovilan Maijan kanssa. Visusti ensin tiedusteltuamme, oliko Jonas itse kotona, vai poikessa ja huomattuamme hänen olevan joko pellollansa kyntämässä, tahi jossakin muussa ulkoaskareessa, aloimme kivillä mitä ankarimmasti pommittaa torpan asuinhuoneen seinää. Akkunata siinä ei ollutkaan, vaan sen asemesta pieni luukku, joten emme saaneet aikaan mitään mainittavampaa vahinkoa, mutta tarkoituksemme saavutimme joka kerta. Pian ilmestyi Maija kallion reunalle tyttärensä, Rosan, kanssa, joka häntä seurasi askel askeleelta ikäänkuin vuohenpoika emäänsä. Myönnän että vertaus ei ole kaunis, mutta olkoon menneeksi! Molemmat alkoivat nyt kilvassa kirkua meille mitä katkerimpia herjaussanoja, jotka saivat meidät täyttä kurkkua nauramaan. Ilomme nousi aina korkeimmalleen, kun nämät raivostuivat niin, että alkoivat vierittää kalliolta ales kivenlohkareita meidän päällemme. Vikkelät kuin kärpät, vältimme me aina vaaran ja hurjistuneina palasivat vihollisemme jälleen mökkiinsä. Hetken aikaa levättyämme, tehtiin koetus uudestaan yhtäläisellä menestyksellä. Kaikeksi onneksi emme silloin vielä tietäneet mitään dynamitistä, eikä muista nykyajan räjähdyskoneista. Muutoin olisi varmaankin vaimo-parka jo aikoja ollut ilmassa mökkinensä päivinensä.
Kesällä oli elämämme järjestys tavallisesti sellainen, että aamuisella herättyämme ensin mentiin uimaan. Sitte söimme aamiaista, jonka jälkeen taaskin etsittiin toinen toisemme ja nyt samoilemaan pitkin maita, mantereita. Missä vaan joku lammikko tavattiin, siihen uudestansa uimaan. Täten vartuimme kelpo uimareiksi ja tämä taito oli kerta maksamaisillansa minulle hengenkin. Läksin, näet, kotirannastani uimaan pitkin jokea, sen suuhun päin. Olipa eräs kaupunkilainen, joka oli tunnettu tarkaksi pyssymieheksi, sattunut lähtemään sorsan ammuntaan ja kulki nyt venheellänsä perässäni. Äänetöinnä kun uin, luuli hän minua etäältä sorsaksi ja tähtäsi luotipyssyllänsä. Samassa silmänräpäyksessä satuin kääntämään päätäni. "Jumalan nimessä, ihminenhän se onkin!" huudahti hänen venheessä oleva poikansa. Pyssy vajosi, ja henki oli pelastettu.
Mitä meidän uskontoomme tällä aikakaudella tulee, niin oli meillä tosin tieto kaikkivaltiaasta Jumalasta, taivaan ja maan luojasta, mutta hän tuntui meistä liian etäiseltä ja ylevältä, kentiesi käsittämättömältäkin. Tahdoimme jokapäiväisissä tilaisuuksissa kumarrella jotakin esinettä, jota voi silmin nähdä ja käsin koskea; sen vuoksi ei uskonnollinen omatuntomme estänytkään meitä pitämästä punaiseksi maalattuja, valkopäisiä, maantienpaaluja yliluonnollisen olennon veroisina. Näistä valitsimme kukin itsellemme yhden suojeluspyhimyksen, jolle metsästä tullessamme, kuten metsäläiset ainakin, sivumennen uhrasimme milloin marjoja, milloin mitäkin.
Ja mitä tarkoittivatkaan nuot alituiset metsäretket? Olihan linnunpesät etsittävät, olihan ansat viritettävät, teereille, metsoille, jäniksille ynnä muille. Totta puhuen emme, muistaakseni, ikinä saaneet ansoistamme mitään, mutta sitä paremmin onnistui pesien etsiminen. Pesän löydettyämme oli taas joka päivä pidettävä silmältä, milloin linnunpojat alkoivat yritellä lentoon, ett'ei ne pääsisi meiltä karkuun. Oli pesä vaikka kuinka korkealla puussa – tänne piti kuitenkin kiivetä. Usein tultiin ales, että kynnet rapisi ja vaatteet meni riekaleiksi, mutta uusi yritys taas, kunnes se onnistui. Löysimmepä kerran eräästä kuivasta hongasta tikan pesän. Tänne kiivettiin suurella vaivalla, mutta päästyämme lähelle pesää, lähtivät tikanpojat lentoon. Nuorin veljeni, jolla oli pitkät sääret, läksi nyt juoksemaan yhden perässä ja saikin sen kiinni juuri, kun se oli istumaisillansa erääsen kannonpökkelöön. Riemulla tuotiin nyt tikka kotia ja pantiin häkkiin. Moniaan tunnin kuluttua, oli se aivan kesy. Kerran löysimme kotkankin pesän. Suurimmalla varovaisuudella kiipesimme pesälle, kun huomasimme, ett'eivät emäkotkat olleet kotona, ja otimme pojat elätiksi. Nytkös alkoi huolta näiden ruokkimisesta, ja äärettömän paljon ne söivätkin. Joka päivä oli niille hankittava hiiriä ynnä muita pikkueläviä ja näitä ei aina ollut helppo saada käsiinsä. Mutta olipa meillä eräs kirjava tiistikoira; ikuiseksi kunniaksensa mainitsen hänen nimensäkin, – se oli Jeppe. Tämä oli varsin uuttera kaivamaan pellosta hiiriä, kuin myöskin metsässä haukkumaan lintuja, jäniksiä, oravia ynnä muita. Väliin äityi se vierittelemään kiviäkin ja piti niiden kanssa aika menoa, jotta ei koskaan voitu varmuudella tietää, mikä otus sillä milloinkin oli haukuttavana. Jepen kanssa käytiin nyt jokapäivä jahtia ja hankittiin kotkille ruokaa. Mutta syksymmällä, kun maa kävi routaan, eikä Jepen kynnet enää pystyneetkään peltoon, rupesivat kotkatkin kärsimään puutosta. Eräänä päivänä kohosivat ne korkealle ilmaan, kiertelivät vähän aikaa asuntomme ympäri ja lensivät matkoihinsa.
Pahin vihapitoni näinä aikoina oli meidän musta kissa. Se kun tuli huomaamaan, että meillä oli linnunpoikia, vahtasi alituisesti päästäksensä niiden kimppuun, ja meillä oli suuri vaikeus saadaksemme niitä säilymään tuon pedon kynsiltä. Kerran oli minulla pieni lintu häkissä. Sattumasta kun tulin huoneesen, missä häkki oli, huomasin kissan juuri iskeneen kyntensä lintuuni ja raastavan sitä ulos häkin pienain lomatse. Tartuin kissaa niskaan, josta kopristin, kunnes se päästi irti saaliinsa, mutta lintu oli jo kuollut. "Malta, miiri, nyt pääset hengestäsi!" virkoin minä, otin hienon nuoran, jonka toisen pään sidoin kissan kaulaan ja toiseen päähän kiven. Menin sitte joen rannalle ja olin juuri nakkaamaisillani kissan veteen, mutta samassa alkoi joku sääliväisyyden tunne minussa vaikuttaa. Päästin kun päästinkin tuon paholaisen irti nuorasta. Se juosta lipitteli pois, eikä sitä sen koomin kuulunut, eikä näkynyt. Tottapa se liene aavistanut, mitä sille oli tapahtumaisillansa, eikä pitänyt enää henkeänsä turvattuna meidän talossa.
Kerran kuulin jotakin pyrähtelevän eräässä lähelläni olevassa aidaskasassa. Menin katsomaan ja huomasin, että se oli varpunen, jonka oli lanka jalassa, ja joka nyt oli jalastansa takertunut aidaksiin. Otin varpusen kiinni ja päästin irti langasta. Tämä oli niin eriskummainen sattuma, että sen olisi mielestäni pitänyt pehmittää "Kinkin-Känkinkin" paatunutta sydäntä. Ihastuksissani juoksinkin hänen luoksensa ja näytin, mitä minulla oli. Hän pyysi minulta lintua ja esitteli että me menisimme ulos, jotta hän muka voisi tarkemmin katsella. Minä myönnyin ehdolla, että jos hän päästäisi linnun karkuun, saisi hän hankkia minulle toisen siaan. "Voi kuinka kaunis tipa", virkkoi hän, silitellen sormellansa varpusen päälakea. "Tipa, tipa!" lisäsi hän vielä, päästi kouransa auki ja huojutti käsivarttansa. Varpunen pyrähti lentoon. Minä rupesin nyt hokistamaan häneltä toista lintua siaan. "Voi, mikä vahinko minulle nyt tuli", päivitteli hän, "mistäs minun nyt pitää saaman toinen lintu siaan." Muu talonväki nauroi, minkä jaksoi. Nyt huomasin, että "Kinkin-Känkki" oli harjoittanut minua vastaan kavaluutta. Kovasti katkeroitti minua, että hän oli pettänyt lapsellisen luottamukseni ja tästälähtein lu'in itseni, mielestäni täydellä syyllä, hänen ankarimpien vastustajiensa joukkoon.
