Kitabı oku: «Kuninkaan toverit», sayfa 10

Tämän ennustavan puolustuspuheen aikana veli Starck oli oikaissut itsensä, otsa kirkkaana, silmät säihkyvinä, kädet ojennettuina Hedwigiä kohden, suu puoli-avoimena, ikäänkuin valmiina hänelle vihdoinkin huutamaan: minä olen isäsi!..

Mutta hänellä oli uljautta kylliksi tunkeaksensa tuon luonnon herättämän halun sydämmensä syvimpään pohjukkaan; ja sulkien silmänsä, purren hampaat yhteen, marttiiran ylevä kalpeus kasvoillansa, hän mumisi vaipuen alas istumaan:

– "Se ei vielä ole kylliksi! ei, ei vielä!"

Tähän tuskan huutoon vastattiin kumealla murinalla. Koiran pää pisti esiin. Se oli Frey, St. Bernhard vuoren uskollinen vartija.

Se oli siihen saakka maannut vuoteen alla ja pysynyt hiljaa, näkymätönnä. Nyt se äkkiä hyökkäsi esiin, valmiina puolustamaan isäntäänsä; vaan huomaten epäilemättä hänen tarvitsevan ainoastaan lohdutusta, se tytyi hänen kättänsä nuolemaan.

Starck'in toista kättä Fridolin hiljaa puristi.

Molemmat, lapsi niin kuin koirakin, olivat tuttuja kaikille läsnä-olijoille; ne olivat kumpikin ottaneet osaa kaikkiin näihin ensimäisiin tappeluihin, joita Helvetian itsenäisyyden edestä oli taisteltu.

Tällä välin abbatissa oli tarkastanut haavaa; hän sitoi sen uudestaan, sanoen:

– "En tiedä, mitä suuria sinun rohkeutesi vielä uneksii, veli Starck; mutta, ole huoleti, parin päivän päästä annamme sinulle vapautesi takaisin."

– "Jumalan kiitoa!" huusi Kilian von Diesbach, joka samassa ilmestyi kynnykselle. "Heittäytyessään minun eteeni, minua suojellaksensa, hän tämän iskun on saanut."

– "Mitä!" Hedwig sanoi, "mitä, veljeni, hän on pelastanut henkesi?"

– "Niin, sisareni, eikä se ollut ensimäinen kerta. Samaa suosiota, jota hän sinulle osoittaa, hän tuhlaa minullekkin. Lakkaamatta hän sivullani taistelee, pitäen huolta minusta, kuin vanhempi veli, kuin isä."

Enemmin kuin milloinkaan ennen, Hedwigin suuret silmät tarkastivat tutkistellen munkkia.

– "Kärsimystä! lapseni", hän vastasi heille kumpaisellekin. "Vielä vähän kärsimystä, niin saatte kaikki tietää!"

– "Mennään pois!" abbatissa lausui. "Pois, pois? kiertomme on päättynyt. Meillä on muutakin tehtävää, kuin selittää arvoituksia."

Ja nopealla, hätäisellä käynnillänsä, hän jo keikutti eteenpäin.

Hedwig, ennenkuin häntä seurasi, tarttui munkin käteen ja kosketti sitä huulillansa, lausuen hiljaa:

– "Oi! kuka ikänä lienette, kiitoksia! minä rakastan teitä!"

Kulkiessaan Hermanin ohitse, Magdalena ei voinut olla päätään kääntämättä.

Unterwaldilaisen silmät olivat häneen yhä kiintyneet.

Kilian, joka viimeisenä kulki, lähestyi Beit-Weber'iä ja sanoi tälle:

– "Rohkeutta! runoilija. Jumala antakoon sinulle yht'aikaa parannuksen ja unohduksen!"

Abbatissa, tultuaan kamariinsa, laskeutui erääsen nojatuoliin.

– "Uh! en jaksa enää; olen vallan näännyksissä."

Vaan säpsähtäen jostakin laimiinlyönnistä, hän kohta pudisti väsymyksen päältänsä, antaakseen uusia käskyjä.

– "Tätini", Kilian sanoi, "armas tätini, sallikaa minun edes syleillä teitä."

– "Kernaasti, poikani; vaan te'e se pian; kahdeksaan päivään en ole rahtuakaan nukkunut."

– "Menkäämme pois, sisareni", nuori mies sanoi molemmille tytöille.

"Siirtykäämme täältä, että hän saa edes vähän aikaa levähtää."

– "Ei se hullumpaa olisi, poikani; mutta muista vaan, ett'et aivan kauan juttele morsiamesi kanssa. Kymmenen minuuttia, ei enempää. Hedwigin täytyy olla minun sijassani keskustelu-huoneessa, apteekissa, vähän joka paikassa. Magdalenalla taas on kangaskamari ja liinapeso. Tiedäthän, tyttäreni, että on mentävä pyykille."

Se oli etenkin veli Starck, josta Hedwig ja Kilian puhelivat.

– "En tiedä minkätähden", Kilian sanoi, "vaan koko luottamukseni lepää hänessä. Jos me tulemme onnellisiksi, hänestä onnemme lähtee. Miksi? kuinka? en sitä voi aavistaakkaan. Jokin sen minulle vaan sanoo. Jos jään taistelukentälle, hän on sinua suojeleva."

Hedwig hänen keskeytti.

– "Voi! älä puhu semmoista, Kilian; kun ennustaa onnettomuutta, seuraa aina onnettomuus. Sinäkö kuolisit! voi! en sitten enää suojelusta kaipaisi, sillä minäkin kuolisin."

– "Hedwig!"

– "Onhan meidän määrä tulla yhdistetyiksi? Niin tulemmekin, joko täällä alhaalla, tai ylhäällä taivaassa."

Tällä välin Magdalena, miettien paljon aineellisempia asioita, koetti kiiruhtaa pesijöitä.

Ja kantaen itse melkoisen joukon pesovaatteita, hän lähti astumaan näiden etupäässä.

Pyykkilautta, luostarin puutarhain toisessa päässä, oli suuren lammikon rannalla, johon kirkas lähde vuodatti vetensä. Lautan neljässä kulmassa oli Göthiläisiä pylväitä, jotka ohutta olkikattoa kannattivat.

– "Tänään on vallan mahdotonta", yksi pesijöistä sanoi, "vesi on jäässä."

– "Entä sitten!" Magdalena vastasi, "me särjemme jään."

Ja, tarttuen kirveesen, joka siellä sattui olemaan, hän hakkasi jäähän suuren aukon.

– "Täytyyhän olla väkevä, niinkuin te!" yksi hänen kumppaneistaan arveli.

– "Tarkoitatko sillä", hän vastasi, "että minun täytyy tehdä tämä työ teidän kaikkien edestä? Sama se. Mutta ett'ei teidän tarvitse ristissä käsin olla, menkää oitis noutamaan loput vaatteita; menkää."

Muutaman sekunnin kuluttua jää yli koko lammikon oli rikottu.

Sitten, kun ei pesijöitä vielä kuulunut, Magdalena otti käteensä kurikan, kääri hiansa ylös kyynärpäihin asti, ja seisoen yksinään lammikon rannalla, ryhtyi rivakasti työhönsä.

Iloinen talvi-aurinko valaisi tuon reippaan ja uljaan tytön kauniita, valkoisia käsivarsia ja vereviä kasvoja.

Jokin huokaus kuului hänen korviinsa.

Hän käänsi päätänsä.

Eräs mies oli siellä, Herman.

Nojaten vasten käsipuita, hän katseli Magdalenaa.

– "Taasen te!" tämä sanoi.

– "Ja miksikä ei, serkku…"

– "Serkku, minäkö?"

– "Nimeni on Herman Nagöli. Ahaa! tunnetko minun nyt? Sinä muistat kai tuota kahdenkymmenen tynnyrinalan niittyä, joka niin suurella vääryydellä minulta riistettiin sinun hyväksesi, kiitos kunnia Diesbach'in mahtavalle myötävaikutukselle."

– "Diesbach ei ole mitään tehnyt, joka ei olisi oikein", nuori tyttö ylpeästi vastasi. "Meidän välillämme oli riita. Majistraatti sen ratkaisi minun edukseni: siinä sen lorun loppu."

– "Eipä niinkään!" nuori mies huudahti, "sillä siitä tuomiosta minä vetoon kun vetoonkin vielä."

– "Te'e mieliisi. Saadaanpa nähdä, kuka tässä lopulta voittaa."

Ja huolimatta sen enempää tuosta hävyttömästä, hän ryhtyi jälleen pesoonsa.

Hetken päästä Herman jatkoi:

– "Sen sijaan, että riitelemme, serkkuni … kuulkaapa hiukan… Jos suostuisimme elämään yhdessä."

– "Kuinka se kävisi laatuun?"

Magdalenan vapaan ja kirkkaan katseen edessä Unterwaldilainen ensin punastui korvia myöten. Sitten, pudistaen pörröistä päätänsä ja tehden liikkeen, ikäänkuin ajaakseen pois lopunkin hämmästyksestään, hän jatkoi:

– "Maltas kuin ajatukseni selitän, serkkuseni. Voi! Voi! minä vihasin oikein sinua alussa; ja kun lähdin sinua etsimään, se tapahtui vaan vihamielessä. Mutta minä nä'in sinun. Se muutti mieleni. Minä katselen sinua nytkin vielä, ja enemmin kuin milloinkaan ennen tulee mieleeni ajatus, että me olemme vallan kuin luodut toisillemme kuulumaan, kenties toisiamme rakastamaankin … ja sen voin vakuuttaa, mitä meihin molempiin tulee, pulskeita lapsia tasavalta meiltä saisi."

Nyt oli Magdalenan vuoro painaa alas silmänsä.

– "Avioliitto!" hän jupisi.

– "Ainakin lupaus. Meillä on sota ja minä olen sitä lajia, ett'en säästä itseäni. On hyvin mahdollista, että kaadun; sitten ei tämä sinulle suurta haittaa tekisi. Minun kuoltuani, sinulla kieltämättä on nuo kaksikymmentä tynnyrinalaa niittua. Mutta jos tulen takasin, olisihan hauska nähdä siellä karjamme yhdessä käyvän laitumella. Sano, tahdotko?"

Tämän luontevan puheen alla paloi rakkaus, yksinkertainen ja raitis rakkaus, niinkuin tyttö, joka sen oli sytyttänyt, niinkuin mies, joka sen sydämmessään tunsi.

Niin luultavasti Magdalenakin sen käsitti. Hän oikaisi itsensä, kiinnittäen silmänsä nyt Hermaniin.

– "Ethän sen vuoksi vähemmin uljaasti maatasi palvelisi?"

– "Päin vastoin."

– "Herman, tässä on käteni."

– "Kiitoksia, Magdalena. Minä olen kokonaan sinun, nyt ja aina."

Pesijät lähestyivät.

Herman katosi, kasvot ilosta loistavina. Magdalena sitä vastaan, koettaen peittää häiriötänsä, huusi tovereillensa:

– "Hätää nyt, laiskurit! olemme ilmankin jo myöhästyneet. Pian työhön!"

Ja kurikoita heilutettiin tulisella kiireellä.

XVIII
Kettu ja susi

François Villon oli tehnyt tarkkoja havainnoita kaikesta, mikä saattoi koskea Ludovik kuningasta.

Mutta kuningas itsekin tahtoi tarkalleen seurata näytelmää, jonka näkymönä Sveitsi nyt oli, saattaakseen käyttää jokaista tarjouvaa tilaisuutta hyväksensä; hän sen vuoksi, ollen tekevinänsä toivioretkeä Notre-Dame-du-Puy'hyn, päätti asettua väijyksiin Lyon'iin eli toisin sanoen teaterin paraasen katsoja-paikkaan.

Mutta, hän ei ollut sinne vielä saapunut. Hän oli viipynyt jonkun aikaa Pietari Bourbonilaisen, Beaujolais'in kreivin luona, joka oli nainut Anna prinsessan, tulevan Beaujeu'n rouvan.

Hänen vävynsä ja tyttärensä häntä saattoivat Villefranche'n satamaan asti, jossa kuninkaallinen laiva häntä vartosi. Ritari-elämään tottumaton hallitsija matkusti mieluimmin vettä myöten.

Tuskin laivasto oli ehtinyt ulapalle, niin jotain liikettä syntyi rannalla. Sitten eräs vene tuli näkyviin, kreivin oma vene, joka oli työnnetty vesille hänen nimenomaisella käskyllänsä.

Kaukaa Ludovik XI oli kaiken tämän nähnyt. Uteliaana luonnoltansa ja kärsimätönnä odottaen selitystä, hän kumartui laivan reunan yli tunteakseen niin pian kuin mahdollista lähettilään, joka näin hänen luokseen laitettiin.

Se oli pitkä mies kopealla käynnillä. Hän seisoi yksinään veneen kokassa, jouduttaen äänellään soutajia, ikäänkuin olisi ollut hänelle tärkeätä päästä pian perille.

Ja tosiaan, ennenkuin oli ehditty edes oikein rinnalle, hän yhdellä ainoalla hyppäyksellä nousi laivaan ja riensi tervehtimään kuningasta, joka oitis huudahti:

– "François Villon; kuinka, sinähän se olet! Sinä, joka minusta erkanit Loire'lla ja tulet minua nyt tapaamaan Saône'lla."

– "Joka tie vie Romaan, sire. Minä tuon uutisia Teidän Majesteetillenne."

– "Vallan tuoreita uutisia?"

– "Ei oikein tuoreita, sire. Kenties ne Teidän Majesteettinne mielestä jo hiukan tympeiltäkin hajahtavat. Minun on täytynyt tehdä suuria kiertoja ja olen sen vuoksi myöhästynyt."

– "Parempi kerran kuin ei koskaan. Mennäänpä kajuuttaan."

Ja, niinkuin ensi kerrallakin, ovi taasen sulkeutui heidän jälkeensä.

Kuningas istautui eräälle rahille ja alkoi vilkkaasti kysellä.

– "Nyt olemme kahden. Sinä voit puhua. Mitä siellä nyt olet toimittanut, toverini?"

– "Sire, alkaakseni alusta, nä'in ensin Nikolaus Diesbachilaisen kuolevan ja tutustuin hänen poikansa Kilian'in kanssa, joka on hänen avujensa ja hänen Teidän Majesteettianne kohtaan osoittaman uskollisuutensa arvokas perillinen."

– "Tiedän sen. Entä sitten?"

– "Sitten, suorittaen lähetykseni, löysin veli Starck'in."

– "Niin, niin, minä tiedän lähtönne sotaan, ja olen tytyväinen sinuun. Kuuluupa siltä, kuin olisit uljaasti siellä tapellutkin vielä kaupan päälle."

– "Sire, kun kuulee torven raikuvan, täytyypä olla aika jänis, jos ei silloin saa rohkeutta. Teidän Majesteettinne siis tietää kaikki meidän ottelumme Torrens'in ja Sion'in luona Vallis'issa; sitten Murten'in, Estavayer'in ja Yverdun'in luona…"

– "Tiedän kaikki, siihen asti kun Romont'in kreivi tahtoi valloittaa takaisin tuon viimeksi mainitun kaupungin hyviltä ystäviltäni Sveitsiläisiltä. Mitä seurasi tuosta piirityksestä, häh? sano!"

– "Ihmeteltävä puolustus, sire. Oi! niin, teillä on suuri syy rakastaa noita Sveitsiläisiä, sillä tyrnevää sotaväkeä ne ovat. Kaupungin olivat asukkaat jättäneet vihollisen valtaan ja paenneet itse linnaan. Heiltä puuttuu sotavaroja, he repivät kaikki tarpeettomat rakennuksensa, ja nakkaavat niiden pirstat piirittäjien niskaan. Nämä taas, kun eivät muureille voi nousta, täyttävät reunoja myöten vallihaudat oljilla ja kuusilla. Pian liekit kohoavat tornien harjalle asti. Äärettömän iso kokkovalkea, jonka ääressä Burgundilaiset kylkiänsä hautoivat. Äkkiä lasketaan vipusilta alas tuon pätsin keskelle ja linnan koko väestö karkaa heidän päällensä. Täydellinen sekasorto. Palataan linnan elatusvarojen, viiden tykin ja kolmen ruutivaunun kanssa. Seuraavana päivänä saapuu Scharnachthal'in lähettämiä lisäjoukkoja. Romont'in kreivi pötkii tiehensä kaikessa hiljaisuudessa. Siinä siis uusi voitto. Mutta linna ei enää kelpaa puolustettavaksi; sen siis polttavat itse, ja kaupungin myöskin. Sitten liehuvin lipuin, soitolla ja helinällä peräytyvät Granson'iin Hannu Müller'in johdolla, joka on yksi Bern'in uroista."

– "Granson!" Ludovik XI kertoi, "sen tienoillehan juuri veljeni Kaarlo on leirinsä asettanut. Hän piirittää tuota linnoitusta. Pitäneeköhän se puolensa, kunnes Sveitsiläiset ovat ehtineet voimansa ko'ota. Kaikki rippuu siitä."

Ja, huolen pilvet otsalla, silmät puoli-ummessa, huulet pitkällä, hän istui mietteisin vaipuneena, peukaloitaan pyöritellen.

– "Granson kyllä pitää puolensa", Villon vastasi; "luottakaa siihen, sire."

– "Hum! hum!" Ludovik XI mumisi, "Rohkealla on viisi-kymmentä tuhatta miestä. Kenties te'in tyhmästi solmitessani hänen kanssaan uudestaan välirauhan. Sveitsiläiset ovat siitä saaneet vihiä, ja tuo vihi on niiden korviin kipeästi koskenut. Arveleppa, jos ne pyytäisivät rauhaa ja saisivat. Pahaa minä pelkään!"

Sitten äkkiä nostaen päätänsä ja teroittaen runoilijaan pienet harmaat silmänsä, jotka kiilsivät kuin kaksi kallista kiveä, hän kysyi:

– "Vaan miks'et minulle mitään puhu Campobasso'sta?"

– "Minun piti siihen juuri tuleman, sire, mutta huomaan Teidän Majesteettinne jo tietävän…"

– "Kaikki, mitä on tapahtunut, mutta en, mitä hän sinulle salaa on sanonut."

– "Hän tahtoo itse puhutella Teidän Majesteettianne; hän pyytää sentähden turvauskirjettä, tullakseen vapaasti Lyon'iin."

– "Vai niin! Ja siinä kaikki? Eikö mitään, joka voisi antaa aavistusta hänen aikeistansa? Eikö sanaakaan kirjallisesti?"

– "Ei mitään muuta, kuin mitä jo mainitsin Teidän Majesteetillenne."

Kuningas silitti leukaansa mumisten:

– "Hän tahtoo tulla … no! Totta Jumaliste! tulkoon!"

Hän oli noussut ylös ja kiersi pari kertaa huoneen ympäri levottomilla, hätäisillä askeleilla. Sitten, näyttäen runoilijalle pöydän, jonka päällä oli valkoista paperia ja kirjoitusneuvot, hän sanoi:

– "Istu tuohon … ota kynä. Kirjoita nämä muutamat sanat: 'Meidän tahtomme on, että Campobasso'n kreivi saa vapautensa; kaikille niille, jotka hänen ovat vanginneet, maksamme lunnaat hänestä.'"

Sen jälkeen, tarttuen kynään kuumeesta vapisevalla kädellä, hän kirjoitti nimensä alle. Villon aikoi nousta.

– "Maltas", kuningas sanoi, "ei siinä vielä kaikki. Eräs kirje nyt.

Sinä saat olla minun lähettilääni."

– "Minäkö, sire?" …

– "Miks'ei? Lyhyinhän tie sinulle on kulkea Jura'n ja Granson'in kautta. Kirjoita ylhäälle: 'Arvoisa veljeni', sitten alemmas: 'Tiedättehän kuinka totinen ystävyyteni teitä kohtaan on. Tahdon siitä antaa teille uuden osoitteen. Kreivi Campobasso, jonka niin suuressa arvossa pidätte, aikoo teitä pettää, ja tekee minulle tarjouksia siinä mielessä.'"

– "Kuinka!" kirjuri huudahti; "mutta sitten hän rupee epäilemään, ja…"

Ludovik XI nosti olkapäitään, hymyili omituisella tavalla ja jatkoi:

– "Kirjoita vaan: 'Toiselta puolen, oman etunne vuoksi, tehkää sovinto Sveitsiläisten kanssa. Minä tunnen ne. Uskokaa minua, ne ovat vaarallisia vastustajia. Kaiken kestävyytenne ja uljautenne ohessa, ette saa niistä mitään tolkkua. Rauha! tehkää rauha, jos kunnianne on teille kallis.'"

Villon ei voinut olla hämmästystään uudestaan näyttämättä.

– "Johan nyt! ja minäpä luulin, sire, että sotaa halusitte."

– "Tollo!" kuningas vastasi, "hän jatkaa sodan, jos häntä rauhaan kehoitan … samoin kuin hän vielä enemmin tuohon Italialaiseensa ihastuu, jos häntä kiellän häneen luottamasta. Joko ymmärrät?"

– "Jo vähän, sire; te olette suuri valtioviisas."

– "Olen, suoraan sanoen, vain viekas kettu. Hän on susi … kiukkuinen, kopea, raaka. Saatpa sen omin silmin nähdä. Varo vain, ett'ei hän sinua syö. Tässä on kukkarosi täytteeksi. Onnea matkalle!"

– "Mistä minun pitää menemän, sire? ikkunastako?"

– "Ei mar! tällä kertaa ovesta, toverini, ja ilman mitään uutta sukellusta. Veneellä saatetaan sinua rantaan asti. Onnesi on ta'attu, jos minulle ensimäisenä tuot uutisia tappelusta, ja hyviä."

– "Mars rukouksenne kuulkoon, sire, … ja lainatkoon Mercurio minulle siipensä!"

Näin sanoen Villon lähti, ja kulki niin suurella nopeudella, että hän kolmannen päivän keskipaikoilla jo saapui Jura vuoren itäiselle rinteelle.

Hänen jalkojensa alla, matalammilla kukkuloilla, olivat Neuschâtel järven rantaa pitkin Burgundilaisen armeijan lukemattomat teltat.

Vähän matkaa vasemmalla, savupilvien läpi, joista välähti salamoita ja kuului kanuunain jyskettä, näkyi muuria, torneja sekä ampumareikiä: se oli Granson'in linna.

Liittolaisten lippu liehui vielä sen harjalla. Mutta itse linna, ahdistettuna joka taholta, hajoili, horjui sekä näytti jo vihdoinkin olevan sortumaisillaan tuon tulisateen alla.

Katseltuansa hetken tätä näytelmää Villon jälleen lähti liikkeelle.

Hän sai vielä melkein tunnin astua alaspäin ennenkuin ehti etuvahtien luo.

 
Hän koki turhaan tulla ymmärretyksi; siinä oli vain paljaita
Englantilaisia. Vähän kauempana Italialaisia, Stadelaisia,
Espanjalaisia, Gelderniläisiä, Friisiläisiä, vieläpä Tanskalaisiakin.
Ei missään ketään, joka ranskaa olisi ymmärtänyt.
 

– "Totta tosiaan", Villon mietti, "Burgundin herttualla on joka lajia, paitsi Burgundilaisia. Se mar on aika raakalaislauma, oikea Xerxeen sotajoukko."

Eräs vartijakunta vihdoin saapui paikalle. Eräs kapteeni Frankkilaista sukuperää sitä komensi. Tämä kuunteli matkustajaa, kumarsi nähdessään kuninkaallisen sinetin, joka todisti hänen lähetystänsä ja tarjoutui kohteliaasti häntä opastamaan Kaarlo herttuan teltalle.

Villon suostui. Vaan, samalla kuin häntä seurasi, hän mietti:

– "Sepä on omituista! minusta on kuin tuntisin tuon herrasmiehen.

Missä hiidessä olemme toisemme tavanneet?"

Ikäänkuin paki paraastaan vastaamaan tähän äänettömään kysymykseen, eräs toinen kapteeni astui tämän ensimäisen luo, ja tervehti häntä Ramswag'in nimellä.

– "No peijakas!" runoilija itsekseen arveli, "tämähän on sen Lothringilaisen ritarin veli, jonka me tapoimme, sama, joka meitä ajoi takaa Fargeau'hun asti. Jos hän minut tuntisi! Vaan mitä hullua, olinhan vallan noessa silloin. Kuitenkin, siitä päättäen, mitä Renato herttua kertoi, hän on suuri petturi. Ollaanpa varulla!"

– "Te olette Ranskan kuninkaan palveluksessa?" Ramswag'in herra kysyi.

– "Hän käyttää minua lähettiläänä. Olen paljon maita matkustanut, häneltä käskyjä tai kirjeitä kuljettaen."

– "Ro, mitä arvelette? oletteko milloinkaan nähneet paremmin järjestettyä leiriä, kuin tämä tässä? … näöltään uljaampaa väkeä? … rikkaampaa varastoa?"

– "Tosiaan, se on varsin kaunista. Montako miestä kaikkiansa?"

– "Kolme-kymmentä tuhatta, jotka herttua itse on Lothringistä tuonut. Sitten neljä tuhatta Savoijalaista Romont'in kreivin johdolla, kymmenen tuhatta kondottieria Piemont'ista ja Milano'sta, ynnä vielä paljo muita kaukaisemmista paikoista. Kaikkiansa, lähes viisi-kymmentä tuhatta."

– "Juuri sama määrä, jonka kuningas minulle mainitsi", Villon mietti.

– "Kunnia ja voitto Kaarlo herttualle", Ramswag jatkoi; "hänen seurassaan ovat kaiken mailman prinsit ja ylhäiset herrat: Neapelin kuninkaan poika, Cleve'n herttua, Filippo Badilainen, Romont'in, Marle'n ja Chalons'in kreivit, ynnä monta muuta vielä. Niiden ympärillä joukottain palvelijoita, kauppiaita ja irstaisia naisia. Katsokaa! katsokaa näitä neljää sataa komeata telttaa meidän ympärillämme. Hovipojat, vieläpä joutsimiehetkin käyvät kalliissa vaatteissa. Mitä sotamiehiin taas tulee, ei missään näe niitä niin runsaasti palkattuina, eikä niin iloisina. Kuulkaa niiden lauluja, katsokaa, kuinka niille kaadetaan viinaa ja ryytiviiniä. Vaan mitä! mikä melu tuolla alhaalla on? Mitä liekkiä nuo ovat?"

Ramswag'in herra nousi pystyyn satulassa; vaan laskeutui heti jälleen alas, jatkaen puhettaan suopealla muodolla ja täynnä anteeksi-antamusta.

– "Se on vain joku kylä, jonka he polttavat lämmittääkseen itseänsä. Ilma on vielä tähän aikaan niin kylmä! Vaan nyt me jo lähestymme leirin herttuallista osaa. Ohhoh! ei mar teidän herranne kuningas Ludovikin luona mitään tämmöistä saa ihailla. Kaarlo Rohkea itsekään ei vielä koskaan ole kulkenut näin suurella komeudella, näin paljo ajoneuvoja, rikkauksia ja ihmeteoksia muassansa. Tässä on kappeli ja siinä kaksi-toista apostolia puhtaasta hopeasta, pyhän Andreaan jäännösrasia kristallista, kultaisia astioita, monstranseja, alttarikoristuksia ja kalkkiverhoja, joiden vertaisia ei ole koko mailmassa. Tuossa, hänen telttansa … mutta on tarpeetonta minun enempää puhua teidän korvillenne, kun se kyllä itse jo puhuu teidän silmillenne."

Kaikki, mitä tuo puhelias kapteeni kertoi, oli aivan totta. Ristiretkien aioilta asti, ei ollut nähty mitään niin mahtavaa ja niin loistavaa armeijaa. Prinssien teltat kiilsivät kullalle ja silkille; Lännen suuriherttuan, Burgundin tulevan kuninkaan oma teltta oli oikea palatsi, mitä kalliimmista kankaista, mitä harvinaisimmista koristeista kokoon pantu.

Oven suussa joukottain loistavia palvelijoita, joutsimiehiä, aseenkantajoita ja hovipoikia kirjauksilla ja kultakoruilla vaatteissansa. Ensimäinen osuus, jonkunmoinen etukammio, oli Kordovan nahasta. Päämaja keskellä purppura-sametista, koristettuna kiertelevällä muratilla, jonka lehdet olivat kultaa, ja varsi kallista emaljia. Päivänen tunki sisään värjätyistä akkunoista, jotka olivat kultaisiin ristikkoihin sovitetut. Sisäänkäytävän vastaisella seinällä, Burgundin vaakuna, helmistä, rubiineista, saphireista ja smaragdeista muodostettuna. Siellä täällä Kaarlo herttuan monilukuiset aseet; hänen keihäänsä, joiden kärjet olivat kultaa, ja varret norsunluuta tai eben-puuta, sekä hänen miekkansa ja veitsensä, joiden ponnet kimaltelivat kalliista kivistä. Näiden sota-aseiden välissä pöytiä, joiden päällä makasi kaikki hänen kultakalunsa ja kalleutensa, hänen sinettinsä, joka painoi naulan, Kulta-taljan tähdistön kaulavitjat, jotka olivat kokonaisen kreivikunnan arvoiset, hänen ja hänen isänsä muoto-kuvat, kaksi ihmeteosta aikanansa; vihdoin, hänen valtio-istuimensa, joka olisi kelvannut vaikka Persian satraapille, hänen valtio-istuimensa, jolla hän aina mielellään istui näyttäytyessään lähettiläille ja prinseille, antaakseen niille jo edeltäpäin jotain aavistusta siitä suuruudesta, jota kohden hän pyrki.

Sillä hetkellä, jolloin Villon saatettiin sisään, tämä valtio-istuin seisoi tyhjänä. Nähdäkseen itse herttuan, hän nousi varpaillensa, ja hovilaisten yli hän vihdoin huomasi pitkänään leijonantaljalla makaavan miehen, joka varreltaan oli kohtuullisen iso ja ruumiiltaan roteva, ylpeällä otsalla, kuivalla, kiukkuisella muodolla, ja verestävillä silmillä, miehen, jonka te'eskennellyssä hymyssäkin vielä oli jotain häijyä sekä raakaa.

Sen kuvauksen johdolla yksinään, jonka Ludovik XI oli antanut, runoilijamme hänet oitis tunsi; hän mietti mielessänsä:

– "Ketun jo tunnen, tutkikaamme nyt sutta."