Kitabı oku: «Kuninkaan toverit», sayfa 9

Kuulla äidinkieltänsä puhuttavan, kun on kaukana syntymämaastaan, tuo odottamaton ilo koski suoraan runoilijan sydämmeen. Sen lisäksi, olihan aikomus juoda hänen suojelijansa, hänen kuninkaansa, juuri sen muistoksi, jota hän rakasti ja ymmärsi niin hyvin.

Ehdottoman ihastuksen vallassa, hän astui äkkiä näiden luo, kantaen korkealla maljaansa:

– "Malttakaa, toverit! Koska täällä puhutaan ranskaa, koska juodaan Ranskan kuninkaan kunniaksi, tehkää minulle sijaa, jos suvaitsette, minä juon myös…"

Vuorostaan hämmästyen, nuo neljä tuntematonta väistyivät syrjään, äänettöminä ja pysyen vielä varuillansa.

– "Yhdennen-toista Ludovik'in terveiksi!" runoilija kertoi.

Äänettömyyden yhä kestäessä, nuo neljä maljaa koskivat hänen maljaansa.

Kun tämän koskemisen kautta sormet sattuivat yhteen, Villon luuli tuntevansa yhdessä niistä kylmän rautasormuksen, joka hänessä oitis herätti epäluuloa.

Kun sitten eräs tuntemattomista, maljan juotuansa, häneltä kysyi:

– "Ken olet sinä, joka puhut ja nä'yt aattelevan niinkuin mekin?"

Runoilija lausui:

– "Ennenkuin vastaan, sallikaa minun koettaa teidän käsiänne."

Sen oikeassa kädessä, joka häntä oli puhutellut, ja samoin järjestänsä niiden muiden käsissä myöskin, Villon tunsi rautaisen sormuksen, ja sen kannassa liljakukan.

– "Kuninkaan toverit", hän sitten lausui, "koetelkaa te nyt vuorostanne minun kättäni, ja huomatkaa, että minä olen teidän joukkoanne."

Sitten, sillä välin kun tuntemattomat suorittivat tämän tutkimuksen, hän kertoi kuninkaan omat sanat:

– "Jos joskus tapaat tämän taikakalun jonkun toisen sormessa, olkoon hän oitis ystäväsi, veljesi."

He olivat seisoalla kaikki viisi; kaikki viisi yhtyivät yhteiseen syleilykseen ja kertoivat yhteen ääneen:

– "Ystäväsi, veljesi!"

Vaan keitä olivat nämä neljä tuntematonta? Villon sen kenties olisi saanut tietää, mutta samassa eräs Vallisilainen partiokunta lähestyi heitä Bartolomeon johdolla.

– "Ystävät", tämä sanoi, "me olemme saaneet tietää, että kannatte aivan yksityistä vihaa Italialaisia vastaan. Tämä viha on meillä yhteinen. Yksi teistä, niin vakuutetaan, on tunkeunut kaupunkiin ja tietää paikan, joka on niiden hallussa. Tahdotteko, että marssimme sinne teidän kanssanne?"

– "Teitä ei ole petetty", yksi neljästä vastasi, "mutta meillä on tapana taistella yksinämme."

– "Juoskaa järveen!" Bartolomeo huudahti. "Pääasia tietysti on tappaa kondottiereja … jota useampia meitä on heitä vastaan, sitä useampia saamme tapetuksi!"

Se, joka äskenkin oli puhunut, vastasi:

– "Sotamiehistä me viisi välitämme. Se on heidän päällikkönsä, johon meidän vihamme koskee … se on Campobasso, tuo Burgundin herttuan kirottu sielu!"

– "Kuolema Campobasso'lle!" kaikki Vallisilaiset huusivat.

Samalla kuultiin tunturien torvien raikuvan.

Se oli merkki.

XVI
Yksi vielä, jota ei odotettukaan

Kaupunki oli valloitettu.

Neljättä sataa Italialaista ja Savoijalaista aatelista, sekä lähes kaksi tuhatta sotamiestä peittivät katuja ruumiillansa.

Muut pakenivat Rhône'n laaksoon, takaa-ajettuina, ahdistettuina joka taholta. Niiden linnat, jotka näitä rauhanrikkojia olivat maahan kutsuneet ja eilen illalla vielä niille suojaa soivat, olivat nyt vuorostansa liekkien vallassa, niinkuin kylät tätä ennen. Tästä päivästä alkaen tuo kunnialla vapautettu Vallis kuului Sveitsin liittoon.

Illalla Sion, sen pääkaupunki, oli kokonaan juhlapuvussa. Siellä kuljetettiin voittoriemulla pitkin katuja kalliisin asuihin puettuja hevoisia, lippuja sekä aseita, kaikki voitettuin jättämää saalista. Joka hetki tulvasi uusia joukkoja sisään, julistaen jotain uutta urostyötä. Ilotulia paloi kaikkialla; iloisia hyppyjä sekä riemulauluja kuului joka taholta.

Muutamissa paikoin kuitenkin vallitsi hiljaisuus, vallitsi murhe.

Voittajainkin joukossa löytyi lukuisia uhria.

Muun muassa Bartolomeo.

Kaatuessaan hän oli sanonut:

– "Olen kostanut sinun, vaimo parkani … ja nyt tulen sinun luoksesi!"

Sitten, juuri kuolemaisillansa hän oli huudahtanut, epätoivon tuska silmissä:

– "Lapseni! Voi! lapsi parkani!"

Fritz, hereten itkemästä, vastasi:

– "Olenhan minä niiden vanhin veli? Voit rauhassa kuolla, isä … ne tulevat olemaan minun lapseni!"

Samana iltana, kohta kun oli suorittanut viimeisen velvollisuuden isäänsä kohtaan, hän oli tahtonut lähteä.

Troussecaille seurasi häntä.

Niin oli Villon tahtonut.

Karistaen muutamia ecu'itä Martti ystävän kouraan, hän oli tälle sanonut:

– "Pidä huolta, ett'ei mitään puutu noilta orpo raukoilta; sijoita ne johonkin sukulaisten luo ja tule sitten minua tapaamaan."

Fritz oli heti huutanut:

– "Minun kanssani, eikö niin? Sota ei ole vielä loppunut, minä tahdon tulla takaisin!"

Ja Fridolin sanoi puristaen hänen kättänsä:

– "Hyvästi, veljeni, hyvästi!"

Muutaman askeleen päässä näistä, eräässä kaupungin suurimmista taloista, sattui toinen kohtaus, vähemmin surkea, mutta paljoa tärkeämpi.

Seitsemän miestä oli ko'ossa. Vilkas keskustelu vallitsi heidän kesken. Ne olivat Kilian von Diesbach, veli Starck, Herman Nagöli ja nuo neljä kuninkaan toveria, jotka eivät olleet vielä nimeänsä maininneet. Kaksi nuorinta niistä seisoi veitsi kädessä vahtina puoli-avoimen oven edessä. Tuon tuostakin he aukaisivat sen selki selälleen, näyttääkseen kaikille erästä vankia, joka sen takana oli, ja tekivät liikkeen ruumiillansa, ikäänkuin sanoakseen: katsokaa, hän ei voi paeta; hän on yhä tuolla.

Tuo vanki oli mies röyhkeällä, ylpeällä muodolla ja kalpeilla kasvoilla, joita musta parta alhaalta ympäröitsi. Kauniin Italialaisen täydellinen perikuva. Mainitkaamme heti hänen nimensä; hän oli Campobasso'n kreivi.

Hän astui edestakaisin tuossa pienessä kammiossa, jonkunmoisessa rukoushuoneessa, joka tällä kertaa toimitti vankihuoneen virkaa, milloin hyräillen Neapelilaista laulua, milloin laihoilla sormillaan silittäen sinertävän mustaa tuuheata tukkaansa.

Kun hän sattui tulemaan oven eteen, silloin kun tämä jälleen äkkiä aukeni, saattoi tulisoittojen valossa, jotka etuhuoneessa paloivat, nähdä hänen suurien mustien silmiensä kiiltävän noiden ylpeiden silmäripsien alta, ja hänen valkeiden hammastensa hetken aikaa loistavan tuon petturinaurun keskeltä.

Lopulta, kun oli kyllästynyt kävelemästä kuin vangittu tiikeri rautahäkissänsä ja väsynnyt vartoomasta, hän heittäytyi eräälle vuoteelle ja näytti nukkuvan.

Tällä välin Nagöli sanoi kaikuvalla äänellä:

– "Sinulle, Kilian von Diesbach, hän miekkansa antoi, sen myönnän; mutta me hänen tungimme tätä huonetta kohden, ja minä häntä kurkusta pitelin. Siis hän on minun vankini. En kellekkään luovu oikeudestani. Mitä myymiseen taas tulee, se on aivan toinen asia."

– "Sama se!" Kilian vastasi, "kuinka paljon?"

– "Tuhannen florinia."

– "Suostutaan. Uskotko sanaani vastaan velaksi?"

– "Sinäkö sitä kysyt, Diesbach! Vaan tiedä toki, ett'en minä ele vähemmin jalomielinen, kuin sinäkään. Nuo lunnaat eivät jää minun käsiini. Minä vartoon vaan tilaisuutta saadakseni laskea ne siihen osaan saalista, joka pannaan leskiä ja orpoja varten tallelle."

– "Kätesi, Nagöli; minä rupean sinua ymmärtämään."

Sitten kun Unterwaldilainen oli lähtenyt, Kilian jatkoi:

– "Muuten en suinkaan tahdo anastaa yksinomaista oikeutta hänen tuomitsemiseensa. Voitetun jättäminen kohtalonsa nojaan, sotii luontoani vastaan; mutta minä rakastan myös oikeutta. Veli Starck ja te neljä, joiden nimeä en tiedä, vaaditte Italialaista tuomittavaksi. Teillä on myöskin oikeutta hänen suhteensa, koska kaadoitte kaikki ne, jotka häntä ympäröivät, koska otitte osaa hänen vangitsemiseensa. Siis … muodostakaamme tuomioistuin, ja kun päällekantajia on kuultu, saakoon hän puolustaa itseänsä. Oikeutta ja vapautta kaikille. Enemmistö päättäköön."

– "Hyvin puhuttu!" päätti munkki, joka siihen saakka oli seisonut syrjässä. "Jumala valaiskoon ymmärryksemme ja suokoon meille tyyneyttä, joka tuomareille sopii! Kaikilla meillä on sormessamme liljalla koristettu rautasormus; sillä, minä tiedän, Kilian von Diesbach, että sinun arvoisa isäsi jätti sinulle omansa. Hänen jalo sydämmensä elää sinussa; poikansa hahmossa hän keskusteluamme johtaa."

– "Se on kunnia", Kilian vastasi, "joka tulee iälle ja viisaudelle.

Minä olen nuorin; ei. Teille pikemmin, veli Starck."

Munkki painoi alas päänsä ja kielsi hänkin puolestansa.

– "Minä olen Kristuksen palvelia", hän lausui. "Minuna istuisi tällä istuimella vääryyksien unohdus, ja anteeksi-antamus."

Nuo neljä tuntematonta astuivat jo lähemmäksi, yhteen ääneen vastustaen.

– "Miks' ei joku teistä?" Kilian esitti. Vanhin joukosta vastasi:

– "Siksi että me olemme viha ja kosto, mutta tässä tarvitaan puolueettomuutta ja oikeutta."

François Villon oli tällä välin astunut sisään. Hän oli kuullut tämän kiistan viime sanat; yht'äkkiä hän lausui:

– "No sitten! toverit; minä kannan niinkuin tekin sormusta, olen asiassa puolueeton ja edustan täällä vaan kuningastani, Ranskan hallitsijaa."

Ja yksimielisen suostumuksen jälkeen hän istuutui ylimmäiselle sijalle, joka seisoi kunniapaikassa.

Villon ja Kilian istuutuivat toiselle puolen; toiselle taas nuo neljä tuntematonta.

– "Teidän on vuoro ensin", runoilija alotti, "sanokaa meille nimenne."

– "Nimeni on Gent", ensimäinen vastasi. "Kaupunkini oli rikkain, kukoistavin ja vapain, mitä ikänä voi löytyä. Burgundin herttua hävitti sen vapauden, kukisti sen kaupan; hän antoi tappaa sen etevimmät porvarit, muiden muassa Jaen de Vos'in, joka oli isäni. Olen vannonut perikatoa Burgundin herttualle ja koko hänen joukollensa. Saastaisin kaikista on Campobasso, meidän vankimme. Minä vaadin hänen kuolemaansa."

– "Minua kutsutaan Dinant", toinen sanoi. "Vihani on paljoa vanhempi, se on kestänyt Filippo herttuan aioilta asti. Ensi rynnäkön jälkeen antausimme armoille. Hän tahtoi armahtaa; hänen poikansa vastusti. Seurasi ensin ryöstö, sitten verilöyly, ja vihdoin murhapoltto. Kahdeksan sataa ihmistä, kaksittain yhteen sidottuina, upotettiin raa'asti Maas'iin. Muut ammuttiin tai hirtettiin. Minä yksin pääsin pakoon; jäin eloon ja nä'in kaukaa vaimoja sekä lapsia ahdistettavan. Heidän surkeat huutonsa herättivät kauhua ja sääliä. Mitä itse kaupunkiin tulee, kolme päivää jälkeenpäin liekit sen kokonaan olivat nielleet torninensa, muurinensa, ja ne, jotka vaelsivat sen vielä kytevien jäännöksien ja hehkuvien tuhkien ohitse, voivat kauhistuen huudahtaa: Tuossa oli Dinant! Siinä se, mistä minä puolestani Kaarlo herttuaa soimaan. Olen vannonut tuhoa ja kuolemaa tuolle tirannille. Vaan ennen häntä, hänen palvelijansa! Se on oikeus ja kohtuus."

– "Minä olen Ranskalainen", kolmas sanoi, "ja nimeni on Nesle. Minun kaupunkini myös joutui Kaarlo herttuan valtaan, vaan ilman vähintäkään lakia ja oikeutta. Hän oli ta'annut hengen kaikille; hän söi sanansa, kehno! Kaikilta vapaa-ampujilta katkaistiin kädet. Asukkaita sitä vastaan kohtasi kauhea teurastus. Armoa ei saanut kukaan, ei edes vaimot, eikä pienet lapsetkaan. Muutamat onnettomat, viimeiset elossa olevat, olivat paenneet erääsen kirkkoon; ne mestattiin. Kaarlo herttua tuli paikalle; hän ratsasti sisään sota-oriinsa selässä. Ruumiita oli kaikkialla, alttarin juureen asti. Veri valui virtana. Hän hypitti siinä hevostansa ja sanoi hymyillen: Minulla on hyviä teurastajoita, heidän työtänsä ilahuttaa nähdä. Siitä päivästä asti hän kantaa liikanimeä Kaarlo Julma; siitä päivästä asti kannan kostoa, en ainoastaan häntä, mutta myös koko hänen seuraansa vastaan. Campobasso on julmin kaikista. Hänen täytyy kuolla."

Neljäs vuorostansa nousi ylös.

– "Kutsun itseäni Lüttich", hän lausui vihan synkällä äänellä. "Lüttich! Eikö se nimi jo sano kaikkea? Minä palvelen Ludovik XI: ttä, ja kuitenkin hän oli siellä. Vieläpä vakuutetaan, että, kun hänen orpanansa Kaarlo häneltä kysyi, mitä siittiöille piti tehtämän, hän tälle vastasi tällä vertauksella: 'isäni talon vieressä kasvoi suuri puu, johon kaarneet tekivät pesänsä; nämä kaarneet häntä häiritsivät, hän antoi kivittää pesät, yhdesti, kahdesti; vuoden päästä kaarneet yhä tulivat uudestaan. Isäni antoi kaataa puun, ja sitten hän sai paremmin nukutuksi.' Jos Ranskan kuningas on antanut tämän neuvon, haa! olkoon hän kirottu! Vaan ei, en tahdo sitä uskoa. Ainoa, mitä tiedän, on, että Kaarlo Rohkea säälimättömässä julmuudessaan tahtoi kokonaan maan päältä hävittää tuon hiljan vielä niin kukoistavan, niin suuren, niin väkirikkaan kaupunkimme nimenkin, jonka kolme sataa kirkkoa joka päivä kuulivat yhtä monta messua, kuin itse Romassa pidetään. Ei ainoakaan näistä kirkoista, ei ainoakaan huoneistamme jäänyt seisomaan. Kaikki jaotettiin maahan, kaikki hävisi. Sillatkin revittiin rikki. Mitä itse Lüttichiläisiin tulee, niitä samoin kohtasi täydellinen perikato; ei suinkaan minkään voiton vimmassa tapahtuvan teloituksen, vaan pitkän, säännöllisen teurastuksen kautta, jota kesti ikäänkuin huvin vuoksi useampia viikkoja; uhria oikein hoidettiin ja säilytettiin. Kolme kuukautta myöhemmin upotettiin vielä! tapettiin vielä! Tällä välin Kaarlo jo kuitenkin oli tullut tunnetuksi. Paljon ihmisiä oli paennut metsiin ja vuoriseutuihin. Sotamiehet kiirehtivät sinne joka taholta ja ajoivat niitä kuin metsän otuksia. Kaikkialla kyläkunnissa uusia murhia ja häpeällisiä hirmutöitä. Siellä täällä muutamia vastustajia, muutamia kostajia: Viheriän teltan toverit; minä olen viimeinen niistä. Toverieni haamut minua seuraavat, ja huutavat lakkaamatta: 'ei armoa!' Olen tehnyt jo paljon pahaa Burgundilaiselle. Jospa hänen vihdoinkin näkisin vuorostaan kaatuvan, voitettuna, kukistettuna, toivotonna, vihan vimmassa, ja voisin tallata häntä jaloillani sekä halkaista hänen päänsä huutaen: muista Lüttich'iä! sitä varrotessa, ko'otakseni kärsimystä, minun täytyy tuon tuostakin tappaa joku hänen päälliköistänsä. Tänään on Campobasso'n vuoro. Olen puhunut."

Hänen kolme toveriansa olivat nousseet seisomaan. He ojensivat kätensä hänelle yhteiseen syleilykseen ja kaikki neljä yhdessä langettivat yhteen ääneen tuomionsa tällä huudella:

– "Kuolema Campobasso'lle! kuolema!"

Oli jäljellä Villon, Starck ja Kilian, jotka vielä eivät olleet lausuntoansa antaneet.

Viimeksi mainittu, heitettyänsä tutkivan silmäyksen molempiin kumppaneihinsa, lausui:

– "En yritäkkään taivuttaa teitä, te Burgundin herttuan hävittämien ja raatelemien kaupunkien arvoisat kostajat. Mekin olemme jo saaneet nähdä, tässä ensimäisessä kahakassa, kuinka hänen soturinsa sotaa käyvät. Vähentää niiden lukua, on epäilemättä keino, jolla pikemmin ja varmemmin voimme kukistaa hänen, itse pahuuden pesän, ainoan oikean vihollisemme! Puhuakseni selvemmin, käyttäkäämme vankia saadaksemme liiton uudestaan solmituksi meidän ja Italian ruhtinasten välillä. Saakoon hän palata Milano'on, herttua Galeazzo'n luo, tälle niinkuin muillekin todistamaan, ett'ei Sveitsiläisten maahan rankaisematta voi rynnätä, ja että on edullisempi niitä pitää ystävinänsä, kuin vastustajinansa. Campobasso on mielestäni mies juuri semmoista tointa varten. Se hyödyttäisi meitä epäilemättä enemmin kuin pisara vuodatettua verta."

Tästä viisaasta, mutta armahtavaisesta esityksestä Lüttich, Nesle, Gent ja Dinant jo murahtivat ja kiukustuivat.

– "Malttakaa mielenne vähäisen", veli Starck sanoi. "Muistakaa, että olette tällä haavaa tuomareita ja että semmoisina Jumala teitä katselee. Minä hyväksyn täydelleen Diesbach'in pojan jalomielisen esityksen; vaan voipa niitä kenties löytyä parempiakin: koska olemme kaikki kuninkaan tovereita, miksi emme vetoisi hänen ylimmäiseen tuomioonsa? Jos hän luulee, ett'ei vankimme kelpaa muuksi kuin ruumiiksi, olkaa huoleti, hän ei teitä neuvo häntä säästämään. Muussa tapauksessa olemme tehneet hänelle palveluksen ja se on velvollisuutemme."

Villon huudahti:

– "Minä tarjoudun oitis saattamaan tämän asian hänen tutkittavaksensa. Hän tuntee varmaankin tämän Campobasso'n. Ken tietää! ehkä se on kauhea isku, jonka Burgundilaisille saatamme tehdä. Minä sitä ikäänkuin vähän aavistan, toverit."

Kaikesta huolimatta nuo muut neljä vastustivat.

– "Olette edeltäkäsin hyväksyneet enemmistön päättäjäksi. Meitä on neljä kolmea vastaan. Kuolema!"

– "Hetki vielä!" Kilian vastasi. "Me olemme sitä lajia, ett'emme milloinkaan riko lupauksiamme. On suostuttu, että vanki tulisi kuulustelluksi ja saisi puolustaa itseänsä. Herättäkää hänet."

Ovi aukeni äkkiä; Campobasso tuli näkyviin, astui esiin ja tervehti.

– "Minä en nukkunutkaan, hyvät herrat; olen kuullut kaikki. Tässä olen."

Sitten ylpeällä muodolla, pilkallinen hymy huulilla:

– "Minä kiitän niitä, jotka minun puoltani pitävät, ja suostun puolestani heidän esitykseensä. Olisipa tosiaan ylön hauskaa vähäisen jutella, vaikka vaan kaukaakin, välimiehen kautta, Ludovik XI: nnen, tuon kelpo kuninkaan kanssa. Mitä näihin muihin, armottomiin tulee, minun tarvitsee sanoa vaan kolme sanaa, niin he pitävät suurena kunniana, saada ojentaa minulle kätensä."

Ärsytettyinä tämän julkean uhkamielisyyden kautta, nuo neljä kostajaa astuivat askeleen lähemmäksi ja tekivät uhkaavan liikkeen.

Mutta, niinkuin ei hätäpäivää olisi ollut, hän jatkoi:

– "Vai niin! herraseni, kannatte sormessanne Ranskan liljaa. Ahaa! olette kuninkaan tovereita…"

Nämä aikoivat jo syöstä hänen päällensä.

– "No sitten", hän päätti, avaten takkinsa ja näyttäen erästä hänen kaulassaan kaikenlaisten tähtien ja nauhojen joukossa rippuvaa sormusta, "no sitten, toverit … minä olen yksi teidän joukkoanne."

Aika jo olikin; kostajien neljä puukkoa välkkyi jo hänen silmäinsä edessä.

Nämä hämmästyivät oitis, seisoivat äänettöminä, kuroittaen kaulaansa, eivätkä vielä tahtoneet uskoa silmiänsä.

Se oli oikea lilja. Se oli ainakin kuninkaan sormus.

Juhlallisella ja riemuitsevalla äänellä kondottieri jatkoi:

– "Jos joskus kohtaat yhtäläisen kapineen jonkun toisen sormessa, olkoon hän kohta ystäväsi, veljesi… Eivätkö ne ole Hänen Kaikkein Kristillisimmän Majesteettinsa omat sanat?"

– "Hänellä on oikeus", Starck päätti, "muistakaa, ystävät, muistakaa valaanne!"

Vaan nämä huudahtivat, inhoavalla, kauhistuneella äänellä:

– "Hän! ystävämme! veljemme! Ei koskaan! Hän ei ole pääsevä näin kynsistämme … ei!"

Villon tuli välittäjäksi ja hänen onnistui saada suun vuoroa:

– "Nyt on syytä enemmin kuin milloinkaan saattaa asia kuninkaallisen herramme tiedoksi. Hän on par'aikaa Lyon'issa. Se on enintäin viikon työ. Tahdotteko, niin lähden?"

– "Tämän matkan kestäessä", Kilian lisäsi, "vanki saa seurata minua, minä vastaan hänestä. Muutoin olettehan tekin muassa. Antakaa sananne, ett'ette väijy hänen henkeänsä, niin hänen uskon teidän rehellisyytenne haltuun…"

Tämä väli-aikainen päätös tuli vihdoin hyväksytyksi, vaikka suurella vastuksella.

Samalla aikaa Italialainen kenenkään huomaamatta kuiskutti François Villon'in korvaan nämä sanat:

– "Älkää lähtekö, ennenkuin olette minua puhutelleet. Vaiti!"

XVII
Freiburg'in luostari

Helmikuun keskipaikoilla Freiburg'in rauhallinen kaupunki oli kokonaan ylös alaisin.

Juuri tähän aikaan oli, näet, sota tänne lähestymäisillään, tämä sota, joka ilmoitti tuloansa verisien kahakkain kautta, ja alkoi levitä koko Waadt'in maahan, koko Geneve'n hiippakuntaan, Romont'in kreivikuntaan ja Neuschâtel järven eteläpuolella oleviin seutuihin.

Ei mikään näistä paikkakunnista vielä ollut yhtynyt Sveitsin liittoon; ne olivat Sveitsin vihollisten, Burgundin herttuan liittolaisten alaa.

Siitäpä kaikenlaiset ottelut Italialaisten, Savoijalaisten ja Lombardialaisten retkikuntien kanssa. Joka päivä joitakin uusia salavehkeitä, vahvojen linnojen valloitusta, rynnäköllä otettujen kaupunkien tai kylien hävitystä.

Sen lisäksi ikäänkuin joku etäinen kaiku ankarasta sodanvarustuksesta, jota Bern'issä puuhattiin, kun sinne tulvasi liittolais-joukkoja joka taholta, ei ainoastaan Sveitsistä, vaan myös kaikista Reinin vapaakaupungeista, ja vieläpä Sigismundonkin, Itävallan herttuan alueesta.

Vaan Freiburg'iin palatkaamme.

Hankkiakseen suojapaikkaa haavoitetuille, joita sinne joka taholta tuotiin, oli Celestinolais-luostarin abbatissa, Diesbach'in arvoisa sisar muodostanut luostarinsa sairashuoneeksi.

– "Siinä ei ole kylliksi, että rukoilemme", hän oli sanonut, "meidän tulee myös holhoa ja palvella niitä, jotka taistelevat isänmaan itsenäisyyden puolesta. Rohkaista kuolevia, hoitaa haavoitettuja, siinä on nykyään Sveitsiläisen vaimon velvollisuus".

Ja näyttääksensä ensimäisenä hyvää esimerkkiä muille, hän lakkaamatta hyöri ja pyöri, antoi valmistaa uusia vuoteita, hankki kääreitä sekä virkistäviä lääkkeitä, jakoi niitä omalla kädellään ympäri vieraillensa, joita kutsui lapsiksensa, lohdutti tuota, sitoi tätä, oli apuna lääkäreille, ja useimmiten itsekin lääkärinä.

Hän oli sanonut Freiburg'in lasaretti-lääkäreille:

– "Te tunnette minun ja minä olen semmoista perijuurta, joka äidistä tyttäreen on tiennyt yhtä paljo melkein kuin tekin; jos vähemmin onkin tietoja, sitä enemmin on huolta ja tarkkuutta. Vaikeammissa tiloissa vaan kutsun teitä avukseni. Noh! olkaa hyvässä turvassa, se ei usein tule tapahtumaan."

Niinkuin näkyy, abbatissa oli jotenkin jyrkkä, mutta niin toimelias ja sydämmellinen, että oikein oli ihme katsella. Yöt päivät oli hän toimessa, joka paikassa läsnä, liikkeellä väsymättä. Hän oli unohtanut ikänsä ja lihavuutensa, jotka tavallisesti hänen kulkuansa vaivasivat; hän oli uudestaan tullut nuoreksi, nopsaksi ja sukkelaksi. Aina joku lempeä sana tai ystävällinen hymy huulilla. Sairaat eivät tunteneet milloinkaan niin suurta lievitystä, kuin kuullessaan kaukaa avainkimpun lähenevän, joka rippui hänen vyötäisillänsä.

Mitä nunniin ja muihin luostarisisariin tulee, olipa tuota hauska nähdä, kuinka hän niitä kiihoitti, ja kuinka pian hän ne oli saanut ansiollisesti johtonsa alla palvelemaan.

– "No! tyttäreni! pian nyt! tässä on meidän tappelukenttämme! Jumala meitä katselee. Muistakaa vertausta laupeaasta Samarialaisesta. Ei mitään vastaväitteitä! Ovatko nämä enää ihmisiä kun ovat haavoitettuja, kärsiviä Jumalan luomia! Meidän tulee niitä auttaa, niitä pelastaa, ja sukkelaan!"

Ja luostarin hurskaat tyttäret kilpailivat innossa keskenänsä.

Kaksi etenkin auttoi abbatissaa aivan hänen mielensä mukaan. Ne kuitenkaan eivät olleet luostariin kuuluvia; ne viettivät siellä vaan jonkin surun aikaa. Kaksi kasvattia, kaksi, jotka vapaa-ehtoisesti kantoivat novitiapukua. Tarvinneeko mainita, että ne olivat Hedwig ja Magdalena?

Tämä hengellinen puku, puolittain valkoinen ja sininen, soveltui yhtä hyvin Magdalenan korkeaan ja miehekkääsen kauneuteen, kuin Hedwigin suloiseen ja viehättävään enkelimuotoon.

Abbatissa lopetti aamukiertonsa. Hänen molemmat veljen-tyttärensä, niinkuin hän näitä nimitti, seurasivat häntä.

Astuttiin viimeiseen saliin, joka oli paljoa vähäisempi, kun edelliset; siinä oli vaan kolme vuodetta.

Ensimäisellä makasi Beit-Weber, niin kalpeana, niin laihana, että olisi luullut häntä puetuksessaan lepääväksi ruumiiksi.

Hän nukkui. Kohinasta, joka syntyi, kun ovi avattiin, hän heräsi, huomasi Hedwigin ja heti paikalla hänen silmänsä välähtivät, ja hänen suunsa vetäysi hymyyn.

– "No!" abbatissa sanoi, "no! poikaseni, runoilijani, kuinka on laitasi tänään?"

– "Hyvin … varsin hyvin", sairas vastasi, "minä näin unta, että olin taivaassa, ja nytpä uneni käykin toteen. Jumala lähettää minulle kolme enkeliänsä."

Hänen silmänsä olivat seuranneet ainoastaan Hedwigiä.

Leikillisellä ja vallattomalla suoruudellansa abbatissa oitis huudahti:

– "Enkeliä! käy laatuun vielä veljeni tyttärille, mutta minä, no totta maarian, mikä pulskea enkeli! Tarvittaisipa aika siivet, ennenkuin minäkin lentoon lehahtaisin!"

Tällä tapaa yhä leikkiä laskien, hän oli avannut kääreen.

– "Se on parempi, paljoa parempi. Mutta olkaamme aina varoillamme; nämä haavat rinnassa paranevat hitaasti. Kärsimystä ja lepoa. Ennen kaikkia ei mitään mielen liikutusta, tai muuten en sinusta voi ta'ata, poikani."

– "Voi!" haavoitettu huokasi, "voi! äitini, ne ainoastaan kammoovat kuolemaa, joita rakastetaan täällä mailmassa!"

– "Lapsi parka!" sanoi abbatissa, joka täynnä lohdutusta kumartui hänen puoleensa, ikäänkuin olisi mielinyt samalla kertaa sitoa hänen sydämmensäkin haavan.

Ei kukaan muu kuin Jumala voinut sitä parantaa. Hedwig sitä hänelle rukoili, kädet ristissä ja silmät taivasta kohden kohotettuina.

Magdalena hoiti toista sairasta.

Tämä ei ollut mitään menettänyt voimastansa. Se oli Herman Nagöli.

Paitsi kättä, joka oli siteessä, ihan sama kuin ennenkin.

Puettuna sotalakkiinsa, hän oli noussut istumaan vuoteensa laidalle. Äänetön mielenliikutus, joka näytti hämmästyttävän häntä itseäkin, antoi hänen karkeille kasvoillensa lauhkeamman muodon. Hän katsoi terävästi Magdalenaan, joka, kokonaan kiintyneenä haavaan hänen käsivarressansa, suurella taidolla aukasi kääreitä ja lastoja.

Äkkiä hän vavahti.

– "Teinkö teille pahaa?" tyttö kysyi.

– "Tekö? Ei suinkaan!" hän vastasi omituisella äänellä.

Abbatissa kääntyi samassa häntä kohden.

– "No! ystäväni, et sinä yksikätiseksi jää. Vaan tähän sotaan tuo käsi ei vielä ehdi tarpeeksi voimistua. Vahinko! juuri oikea käsi!"

– "Minä isken vasemmalla, enkä yhtään hiljempaa", Nagöli vastasi.

"Sallitteko minun lähteä täältä, äiti?"

– "Kuinka tahdot, poikani … mutta sillä ehdolla, että lupaat tulla takaisin joka päivä sitomisen aialla. Älä sitä laimiinlyö."

– "Hui, hai! mitä vielä! … kyllä minä tulen."

Se oli Magdalena, jolle hän näkyi puhuvan nämä sanat; se oli hän, jota hän katseli yhä.

Tuo tyven ja reipas tyttö ei siitä vähääkään välittänyt, kenties hän ei sitä huomannutkaan. Silmät maahan kiintyneinä, hän antoi järjestänsä kääreesen kuuluvat eri kappaleet abbatissalle.

Tämä sovittaessaan niitä sijoillensa, jatkoi näin puhettansa:

– "Pidän ylen tärkeänä, että sinä pian ja täydellisesti paranet.

Sveitsi tarvitsee sellaisia puolustajia kuin sinä. Mikä on nimesi?"

– "Herman."

– "Eikö muuta nimeä?"

– "Ei tällä haavaa."

– "Maakuntasi?"

– "Unterwaldi."

– "Ai! olisipa minun se pitänyt arvata. Ainahan nuo jättiläis-kädet meille tulevat Rütli'n tienoilta. Ennenkuin tämän haavan sait, sinä arvattavasti olit jonkun aimo iskun jo antanut, vai kuinka?"

Beit-Weber'in ääni vastasi:

– "Sen minä voin ta'ata. Olimme ko'ossa Yverdun'in linnaa puolustamassa. Ensi rynnäkköä Burgundilaisia vastaan tehtäessä, hän oli jäänyt jälkeen, tai oikeastaan eteen, kun silta vedettiin ylös meidän takanamme. Hän kääntyi vihdoin siltaa kohden, aseena ainoastaan joutsi ja hyvä miekkansa. Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi hän ampui sitä, joka oli häntä likinnä, haavoitti hänet, karkasi hänen päällensä, lopetti hänen miekallansa, veti nuolen haavasta ulos, ampui sen erääsen toiseen, jonka myöskin kaatoi saadakseen nuolensa takaisin, ja lopulta jätti sen erään kolmannen ruumiisen ainoastaan sen tähden, että oli ehtinyt sillalle, joka laskettiin alas häntä varten… Malttakaa, ei siinä ole kaikki. Pari päivää myöhemmin, kun kuljimme Granson'iin päin, hän yksinään puolusti erästä siltaa, suojellen siten meidän paluumatkaamme. Siellä hän tuli haavoitetuksi. Voi! niin, säilyttäkää meille tuo vahva, urhea käsi; se on niin monta jo meidän joukosta pelastanut!"

Tämän kertomuksen aikana abbatissa oli antanut sijaa Magdalenalle, joka sitoi kiinni viimeisen kääreen.

Kohta kuin Beit-Weber oli viimeisen sanan lausunut, tyttö jupisi:

– "Kas! se on uljasta, tuo! se on oikein jalosta sydämmestä!"

Ja pannessaan haavoitetun käden jälleen siteesen, hän sitä hiljaa puristi.

Jonkun aikaa Hermanin roteva rinta jo oli läähättänyt, kuin palkeet pajassa. Äkkiä, kenties ensi kerran eläessään, hän vaaleni ja horjui, joku äkillinen heikkouden puuska tuli hänen päällensä.

– "No! johan nyt peräti! kuin hän juuri pyörtyy tuohon paikkaan!" abbatissa huusi rientäen hänen luoksensa. "Poika parka!"

Siirtyen sivulle päin Magdalena vallan hämmästyneenä, ja kuitenkaan tietämättä miksi, jupisi hiljaa itseksensä:

– "Kuka olleekaan tämä nuori Unterwaldilainen? … ja miksi hänen silmänsä minua noin seuraavat joka paikkaan? Olen sen jo usein huomannut… Voisi luulla, että hän minua vihaa. Minkätähden?"

Kolmas haavoitettu oli veli Starck.

Istuen eräässä nojatuolissa, hän yhä kantoi augustinolaista pukuansa, päähine oli ta'apäin heitetty, niin että saattoi nähdä hänen otsallaan kääreen, joka vielä oli vallan verinen.

Vieressä, pienellä rahilla Fridolin hänelle piti seuraa.

Jo vähän aikaa sitten, Hedwig oli häntä lähestynyt. Valkoisilla käsillänsä hän aukasi kääreen.

Tarvinneeko meidän mainita, kuinka suuri tuon isä paran mielenliikutus, ihastus ja hurmaus oli, kun tämä viehättävä lapsi, jota hän ei voinut, jota hän ei tahtonut vielä kutsua omaksensa, häneen katsoi, häntä lähestyi, häntä koski.

Tyttö oli hänen tuntenut samaksi munkiksi, joka niin monesti jo oli sattunut hänen tiellensä, joka häntä kerran oli syleillyt Diesbach'in puutarhassa, joka viimeksi vielä häntä oli auttanut Bern'in tuomiokirkon portailla.

Tavatessaan hänen Freiburg'issa sekä nähdessään ilon ja hellyyden, joka enemmin kuin milloinkaan loisti hänen silmistänsä, Hedwig ei voinut olla häneltä kysymättä:

– "Vaan mistä tuleekaan tuo osan-otto, jonka teissä herätän? Mistä tulee se, että nä'ytte minua näin rakastavan? Kuka olette?"

Tämä, hilliten kohta sydämmensä halun, oli vastannut;

– "Olen veli Starck. Kuka ei teitä rakastaisi! olettehan niin lempeä ja suloinen!"

Samassa tyttö kuitenkin, oikaistessaan itsensä ja pyyhkiessään otsalta veripisaroita, näki alempana, poskille vierivän kyyneleitä.

– "Taivas! mikä teitä vaivaa? itkettehän ja olette surullinen?"

– "En! oi en! minä olen onnellinen … kovin onnellinen!"

Hänen kyyneleensä Hedwig kuivasi.

Abbatissa tuli äkkiä väliin, siirtäen kauemmaksi toisella kädellä veljensä tyttären, toisella Fridolin'in, joka istui vielä likempänä kuin ennen ja pisti päänsä uteliaana esiin.

– "Pois tieltä!" hän sanoi, taputtaen tätä poskelle; "päästä minua katsomaan veli Starck'in halkiomessa olevaa päätä. Vielä yksi meidän uroistamme, ensimäinen kenties kaikista!"

– "Niin, ensimäinen!" Beit-Weber vastasi. "Ensimäinen kaikista on munkki! Ei ketään ole tähän aikaan, joka häntä ei tuntisi, joka hänelle ei sitä sijaa antaisi. Kysykää kuka se on, joka aina on nähty eturivissä, joka näyttää moninkertaisilla voimilla maatansa puolustavan, joka uudistaa kaikki meidän kuuluisien esi-isäimme uhraukset ja urostyöt, jokainen teille vastaa; se on munkki! Jos hän seuraa jotakin retkikuntaa, on voitto varma. Jos joskus meidän nuoret miehemme ovat tappion puolella, nähdään hänen kohta ilmestyvän ja uudistavan taistelua. Oi tehkäät hän terveeksi, äitini; sillä kohta tulee nuo suuret tappelut, ja hän on Herran valittu … niin, minä tunnen, minä näen sen, hän se on, joka takaa voiton ja vapauden Sveitsille!"