Kitabı oku: «Kuninkaan toverit», sayfa 12

XX
Tappelu

François Villon oli majoitettuna erääsen telttaan, jossa häntä herttuan nimenomaisella käskyllä pidettiin vankina, tappelun päätöstä vartoomassa.

Hänen vieressään, kapealla kangasvuoteella, Fritz parka, jonka silmät ja hengitys enää olivat ainoana todistuksena, että hän eli.

Kalpea ruumis, jossa soilehti vielä, ikäänkuin sammuvassa kynttilässä, elon viimeinen jäännös. Sielu, jonka värisevät siivet jo aukenivat aloittaakseen lentoansa.

Troussecaille ei enää ollut siellä. Joku hämärä, levottoman vihan nostama aavistus oli runoilijalle sanonut, että Campobasso kenties olisi Fritz'in kostaja, ja oitis, huolimatta sen enempää sitä miettiä, hän oli antanut Ludovikin vahvistaman suojeluskirjeen Troussecaille'lle ja lähettänyt hänen Campobasso'n luo.

Vähän aikaa jälkeenpäin, eräs lääkäri tutki ja sitoi haavan. Mutta niin syvässä unenhoureessa haavoitettu makasi, ett'ei edes kivun tuskakaan häntä saanut hereille.

Saattaessaan tohtoria ulos, Villon oli saanut häneltä ainoastaan tämän vastauksen:

– "Tiede on voimaton tällaisissa tiloissa; Jumala yksin tekee ihmeitä!"

Mieleltään yhä enemmin synkistyen, Villon asettui istumaan nuorukaisen vuoteen viereen.

Tämän uljaus ja onnettomuus näin nuorella iällä häntä syvästi liikuttivat. Hän mietti: "jos minulla olisi poika, se olisi tuossa iässä!" Ja, niinkuin isä, hän tätä hoiti ja holhosi.

Pimeä tuli aikaisin. Oli Helmikuun viimeinen päivä, sumuinen päivä. Yö milloin synkeä, milloin valoisa. Täysi kuu, mutta suuria pilviä taivaalla, jossa vaihetteli valoa ja varjoja, taivaansiniä ja smaragdi-harmaata, punertavaa hohdetta ja tähtiä.

Silloin tällöin, kun kuu tuli näkyviin, se oli veripunainen.

Punasiapa olivat tuletkin, jotka paloivat siellä täällä pitkin leirin koko laajuutta, ja joiden haaveellisessa valossa saatettiin eroittaa telttain liikkumattomia piirteitä, liehuvia lippuja, välkkyviä aseita ja sotamiehiä, joita kulki ja liikkui kuin aaveita. Kaikkialla naurua ja laulua. Herttuallisen teltan puolella jonkunlaisien pitojen iloista melua ja pauhinaa. Granson'in linnassa, jonka joka aukosta loisti valkeita, hoilausta ja mässäystä.

Vihdoin kaiken tämän tohinan keskellä tuulen vaikeroiminen noissa suurissa puissa, jotka näyttivät huokaavan niissä rippuvien ruumiiden painon alla.

Puoli-yön tienoilla haavoitettu heräsi.

– "Eikö Sveitsiläisiä kuulu?" hän kysyi.

– "Ei vielä", Villon vastasi.

– "He tulevat varmaan!" poika vakuutti; "unissani näin heidän kokoontuvan ja kuulen heidän lähestyvän!"

Houreissaan hän sitten alkoi kuvailla Sveitsiläisten eri pataljoonia ja koetti kiiruhtaa niiden kulkua; hän kutsui niitä voittoon. Sen jälkeen uupuen jälleen tuosta ponnistuksesta, hän nukkui uudestaan.

Aamupuoleen Villon'kin nukahti.

Ankara melu hänen herätti.

Hän riensi katsomaan.

Herttua, etevimmät päälliköt seurassaan, kulki järven rantaan. Siellä hän astui erääsen kirjatuilla purjeilla, matoilla ja samettityynyillä komeasti koristettuun jaalaan, jonka mastossa Burgundin lippu liehui.

Jaala etääntyi rannasta ja seisahtui pian suuren ympyrän keskelle, jonka sata muuta joutsimiehillä ja sotureilla täytettyä venettä muodostivat.

Upotettaviksi aiotut vangit olivat muassa. Sidottuina kaksittain ja kolmittain yhteen, ne syöstiin päistikkaa järveen… Kun ne sitten jälleen nousivat veden pintaan, toiset niitä airoilla iskivät, toiset nuolilla ampuivat.

Ne kuolivat kaikki marttiroina, ei ainoakaan pyytänyt armoa.

Niitä oli neljättä sataa.

Kun viimeiset aaltojen alle katosivat, kuului ilmassa viimeisen kerran uhrien huuto, ja teloittajien nauru.

Fritz nousi äkkiä istualle, silmät pystyssä.

– "Nuo ovat Sveitsiläisiä, eikö niin?" hän sanoi.

– "Ei, poikaseni. Se on Burgundin herttua, joka menee suurukselle."

– "Kuinka! ei mitään vielä! … ei mitään!"

– "Vaan sen sijaan näen joukon joutsimiehiä, jotka marssivat tuntureita kohden, viinamäkien yli tuolla, ja näyttävät aikovan ahdistaa vanhaa linnaa, joka kohoaa tuolla alhaalla, Neuschâtel'in puolella."

– "Ahaa! se on Vaux-Marcus … se pitää puolensa, yhtä uljaasti kuin Granson. Kysykääpä, ystäväni … minä kuulen jonkun lähestyvän."

Se oli tohtori.

Hän antoi lääkkeitä haavoitetulle ja samalla myös tiedot, joita tämä halusi.

Vaux-Marcus'en herra ei ollutkaan pitänyt puoltansa. Jo edellisenä iltana hän oli tullut aseetonna, seuratonna, lankeemaan polvillensa Burgundin herttuan eteen, pyytäen palvelusta hänen armeijassaan, sekä tunnustaen hänet herrakseen ja hallitsijakseen.

– "Petturi!" Fritz jupisi, "voi pelkuria!"

Se, joka joutsimiehiensä kanssa meni ottamaan Vaux-Marcus'ta haltuunsa, oli Rosembos'in herra.

Vähän aikaa jälkeenpäin torvet kutsuivat sotaväkeä kokoon ja kuuluttajat julistivat, että jokaisen piti oleman valmis huomenna taistelemaan.

– "Huomenna!" Fritz jupisi, "vai niin! se on siis huomenna!"

Kuuluttaja lopetti julistuksensa ilmoittaen, että jokainen, joka pakenisi tai pelkäisi tappelussa, tulisi neljään kappaleesen hakatuksi.

– "Ohhoh!" Villon puoli-ääneensä mumisi, "näyttääpä siltä, kuin Rohkean sotamiehet menisivät tappeluun, niinkuin koirat, joita ajetaan piiskalla!"

– "Toista on meidän Sveitsiläisten", haavoitettu ylpeästi lausui, "se ei ole pelko, joka meitä ajaa eteenpäin, se on rakkaus vapauteen ja syntymämaahan!"

Loppu-osa päivää kului ilman muitta tapauksitta. Iltapuoleen huhu levisi, että Sveitsiläiset olivat liikkeellä ja lähenivät Neuschâtel'in puolelta.

– "No!" Fritz sanoi, "näettehän nyt, ett'en ole erehtynyt. Jumalani, suo minulle armo elää siksi, kunnes tulevat, ja nähdä heidän voittavan!"

Yö oli yhtäläinen, kuin edellinenkin. Ainoastaan vähäistä vähemmin epäjärjestystä leirissä. Hienoa sadetta suhjusi taivaasta. Kun päivän koitossa Villon siirsi verhon teltan suulta sivulle, oli vähän lunta vuorien rinteillä.

Herttua jo palasi leirin tarkastuksesta. Äkkiä joku merkki näkyi Vaux-Marcus'in tornissa.

– "Rosembos on vaarassa", herttua huudahti. "Eteenpäin! älkäämme antako noille roistoille sitä kunniaa, että saisivat aloittaa tappelun."

Eräs ritari ylhäisellä muodolla seisoi hänen sivullansa.

Jonkunmoinen yhdennäköisyys vallitsi heidän välillänsä. Se oli Burgundin Suur-Bâtardi.

– "Veljeni", tämä lausui herttualle, "kerran vielä pyydän teitä, varrotkaamme vihollista leirissämme. Siinä olemme voittamattomat."

– "Niin olemme aina!" herttua vastasi, "eikä meidän ollenkaan tarvitse olla niin varovaisia tämän inhoittavan moukka-lauman suhteen, jota vastaan meidänmoisien ritarien on häpeä taistella."

Sitten hän astui alas pienen hevosen selästä, jolla silloin ratsasti, meni telttaansa ja palasi vähän ajan päästä, aseisin puettuna kiireestä kantapäähän, päässä kultainen kypäri ja sen harjalla timantti-kruunu.

Talutettiinpa esiin harmaa oris, hänen sota-oriinsa. Hän nousi satulaan, heilutti suurta miekkaansa, kohotti kopeasti päätänsä, ja näin koko loistossaan ajoi täyttä nelistä ritaristonsa luo, joka kokoontui leirin edustalle.

– "Tuo on oikea ritari!" Villon sanoi. "Täytyisihän niiden, jotka häntä vastaan kestäisivät, olla Roland'eja, Amadis'eja…"

– "Tai vuorelaisia meidän tuntureilta!" Fritz lisäsi. "Saattepa nähdä heidän taistelevan. Mutta sanokaa, mitä tuolla ylhäällä, Vaux-Marcus'in linnassa tapahtuu?"

Tuskin runoilija oli ehtinyt kääntää silmänsä sinnepäin, niin hän huudahti:

– "Kah! Burgundin suuri lippu kaatuu, eräs toinen nousee sen sijaan."

– "Bern'in lippuko?"

– "En voi eroittaa. Varmaankin joku Sveitsiläinen lippu."

– "Oi! siinä he vihdoinkin ovat!"

Fritz ei ollut erehtynyt. Ne olivat Schwütz'in ja Thun'in miehet, jotka vuoripolkuja pitkin olivat saapuneet tuon vanhan linnan luo ja sen valloittaneet. He näkivät nyt koko Burgundin armeijan puolikuun muotoisessa tappelu-asemassa, jonka toinen sarvi ulottui viinamäkien rinteille, toinen järven rantaan asti.

Heti, vähääkään monilukuista vihollista hämmästymättä, he tarkastivat Burgundilaisten sota-asemaa ja lähettivät neljä nopeata sanansaattajaa ilmoittamaan kaikki päälliköille ja olemaan niille oppaina.

Ensimäinen joukko, jonka nämä kohtasivat, oli tuomari Scharnachthal'in, jonka luutnanttina oli Kilian von Diesbach.

Ainoastaan neljä tuhatta Berniläistä. Vähät siitä! Tahtoen välttää, että heitä soimattaisiin pelkureiksi, ja pyrkien ensimäisinä tappeluun, nämä vaan yhä riensivät eteenpäin.

Tällä välin herttua oli järjestänyt ratsuväkensä. Turhaan häntä vieläkin pyydettiin, ett'ei jättäisi mitään sattuman nojalle. Hän oli huomannut Sveitsiläisten etujoukot, luuli siinä olevan koko heidän armeijansa ja, liian tulisena voidakseen varrota, hän antoi ryntäysmerkin.

Seurasipa hetkinen hiljaisuutta. Sitten maa vapisi rautaan puettujen ratsujen poljennasta.

Siihen suuntaan, jossa tuo töminä alkoi, Fritz ojensi nyrkkiänsä, ikäänkuin viitatakseen tietä taivaan kostolle.

Villon heitti vielä viimeisen silmäyksen tuon laajan näkymön yli, jossa tämä suuri ottelu alkoi.

Ottelu, tärkeä etenkin siveelliseltä kannalta. Harva mies siihen aikaan, nerokkaimpienkaan joukossa, olisi sen ymmärtänyt. Villon oli runoilija, filosofi; hän mietti mielessään:

– "Se on läänitys-valta, ritari-aate, vanha aika, joka taistelee uutta aikaa vastaan. Toimettomuus työtä vastaan, etu-oikeus oikeutta vastaan, ylhäisö alhaisoa vastaan, sortaja sorrettua vastaan, mennyt aika tulevaisuutta vastaan! Todistajina nuo korkeat tunturit, jotka, ikuinen lumi huipuillansa, kohoovat taivaan rannalla, kuroittaen päitänsä toinen toisensa yli, paremmin nähdäkseen, mitä siellä alhaalla tapahtuu. Ylempänä vielä, tuo korkein tuomari: Jumala!"

Sitten, painaen silmänsä alas, hän lisäsi:

– "Itse maanlaatukin näyttää olevan luotu juuri tämmöisen taistelun varalle. Kukkuloita vieritysten niinkuin valtameren aaltoja. Kapea tie järven rannalla. Siellä täällä pieniä lakeuksia, joilla Sveitsin ja Burgundin joukot tulevat vastakkain, yhdenlukuisina, mutta erikaltaisina: jalkamiehet ratsumiehiä vastaan, Lapithat Kentaureja vastaan."

Ja tosiaan, Burgundin herttualla oli tällä hetkellä pelkkiä ratsumiehiä; sillä koko jalkaväki oli vallan jäänyt jälkeen. Hänen mainio Romalainen leirinsä, joka oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan vahvistettu ja hirvittävällä tykistöllä varustettu, ei ollut tällä hetkellä miksikään hyödyksi.

Halveksien päällikköjensä neuvoja, hän jätti kukkulat ja menetti kaikki etunsa hurjan rohkeuden kautta. Ylpeys, ykspäisyys ja kiukku kiihoittivat hänen aivonsa hulluuteen asti.

Toiselta puolen eivät Sveitsiläisetkään tahtoneet olla arjempia. Heitä olisi voinut olla yli kahdenkymmenen tuhannen, jos olisivat odottaneet kaikkia liittolaisiansa, jotka tulivat perässä päin. He eivät siitä huolineet. Se oli etujoukko, joka törmäsi etujoukkoa vastaan.

Bern'in, Freiburg'in, Zürich'in, Lucern'in, Schwütz'in, Colmar'in ja Strassburg'in miehet ynnä joukko mitä uskaliaimpia vapaa-ehtoisia, jotka omasta halustaan olivat rientäneet heidän riveihinsä, muodostivat heidän etujoukkonsa. Herttualla taasen oli näitä vastaan panna monissa tappeluissa karaistua väkeä sekä Euroopan uljain ritaristo. Hirveä ottelu oli odotettava.

Törmättiin yhteen eräällä ylängöllä, jonka partaalla seisoi luostari: Lance'n karthausilais-luostari. Sveitsiläiset ottivat asemansa sen viereen. Kun sitten alkoi kuulua sen muurien takaa munkkien laulua, jotka paraikaa pitivät messua, Sveitsin soturit pystyttivät maahan piikkinsä, lippunsa ja viirinsä ja laskeutuivat polvilleen viiniköynnöksien keskelle, joita mäen viimeisillä vieremillä kasvoi. Seuraten esi-isiensä vanhaa tapaa, he jättivät itsensä Jumalan haltuun.

Herttua joukkoineen saapui joutsenkantamalle. Nähdessään tämän hurskaan aseman, hänen ritarinsa pyrskähtivät suureen nauruun. Hän itsekin erehtyi ja huudahti:

– "Pyhän Yrjänän kautta! nuo lurjukset anovat meiltä armoa.

Tykkimiehet, tulta roistoille!"

Ensimäinen laukaus pamahti, peittäen savupilveen koko Burgundilaisen armeijan. Kuoleman sanansaattajat viilsivät vakoja Sveitsiläisten polvillaan oleviin riveihin. Monta kaatui, verissään ja silvottuna. Muut yhä vaan rukoustaan jatkoivat.

Äkkiä luostarin kello soi Kristuksen ruumiin kohoittamista.

Sveitsiläiset painuivat vieläkin alemmaksi.

Uudestaan kanuunat jyrähtivät heitä vastaan; uudestaan kivikuulat tekivät työtänsä, ja nuo harventuneet rivit aaltoilivat niinkuin laiho vihurin alla. Epäilys sai vähäksi aikaa vallan. Vaan eräs ääni, munkin, veli Starck'in ääni huudahti:

– "Rohkeutta! veljet, ja siunattu olkoon se, joka kaatuu! Hän hyödyttää meitä paljoa enemmin taivaassa rukouksillaan, kuin täällä alhaalla aseillansa."

Kaarlo Rohkea luuli jo voittaneensa. Mutta tuulenhenki hajoitti savun, ja nyt hän näki Sveitsiläiset jälleen pystyssä ja tulossa; messu oli päättynyt.

– "Eteenpäin!" herttua komensi ja kannusti ensimäisenä ratsunsa neliseen. Sveitsiläisten rivit seisahtuivat oitis, muodostaen pitkillä piikeillään kolme rautaan puettua pataljoonaa.

Niiden välissä heidän tykkinsä, jotka nyt vuorostaan alkoivat jyrähdellä, ja vähän väliä heidän liehuvaiset lippunsa, joita ympäröitsi pertuskat ja pitkät miekat.

Tätä keihäsmetsää vastaan, tämän tulipätsin kuumeessa Burgundilaiset ratsut kavahtivat takajaloilleen, heittäen muutamia ritareistaan maahan.

Muut siirtyivät askeleen ta'apäin.

Sveitsiläiset, askeleen eteenpäin.

Ja joka mies heidän joukossaan, ikäänkuin pyytääkseen taivasta todistajaksi heidän oikealle kostollensa, päästi sotahuudon:

– "Granson! Granson!"

Tällä välin kuitenkin Burgundilainen ritaristo oli jälleen järjestynyt.

Sen etupäässä yhä vaan herttua, joka nopealla silmäyksellä tarkasti vihollisten rivejä.

Näiden keskustalla oli pääpataljoona, Scharnachthal'in ja Kilian von Diesbach'in johtamana.

Kumpaisellakin siivellä, vähän taempana, kaksi keveämmillä aseilla varustettua komppaniiaa, joista toinen seisoi kukkulaa vasten, toinen järveä kohden. Nämä sovittivat niin liikkeensä, ett'ei keskustaa voitu kiertää.

Koko sotarintaa olisi voinut verrata äärettömän suureen kotkaan, joka levittää siipensä, ennenkuin se iskee saaliisensa.

Toisella siivellä oli päällikkönä Zürichiläinen Felix Schwartzmurer; toisella taas Herman Mullinen.

Viimeksi mainittua vastaan seisoi Ludovik Aimerles'in herra, Burgundin kanslerin poika; edellistä vastaan Château-Guyon'in herra, tuo kaikista raivokkain. Sveitsiläiset olivat häneltä riistäneet kaikki hänen läänityksensä.

Kaarlo Rohkea itse, teroittaen omin käsin lippuansa, karkasi joukkonsa etupäässä Scharnachthal'ia vastaan.

Siinä Burgundin leijona ja Bern'in karhu ottelivat.

Hetken aikaa oli hirveä hämmennys, jonka kestäessä ei voitu mitään nähdä. Tykkiniekat eivät ampuneet enää, kun eivät voineet vihollista ystävästä eroittaa. Ei mikään saattanut seisoa Kaarlo Rohkeata vastaan. Kaataen, musertaen kaikki tiellänsä, hän kulki eteenpäin ja tunsi itsensä jo voittajaksi, kun äkkiä neljä uutta vastustajaa asettui hänen eteensä, ojentaen tapparansa kärkeä hänen ratsunsa rintaa vasten, ja huutaen järjestänsä:

– "Gent! … Nesle! … Dinant! … Lüttich!.."

Ne olivat nuo neljä Ranskan kuninkaan toveria, nuo neljä kuolleiden kaupunkien edustajaa, nuo neljä kostajaa.

Herttuan täytyi seisahtua vastustamattomassa kulussansa. Hän sivalsi kerran, katkaisi yhdellä iskulla nuo neljä tapparaa, ja alkoi jälleen rientää eteenpäin, kun eräs uusi vastustaja ilmestyi hänen eteensä: Kilian von Diesbach.

Tämän miekka iski herttuan kultaiseen kypärään ja lennätti kauas timantti-kruunun.

Vasemmalla siivellä, jo ensi kahakassa Ludovik Almerles'in herra oli kaatunut. Sitten Pietari Lignarolainen, Milanolaisien päällikkö. Vieläpä vihdoin Poitiers'in herttuakin, joka näiden jälkeen oli ottanut johtaakseen tätä siipeä.

Vielä huonommin olivat asiat oikealla siivellä. Ja kuitenkin oli Château-Guyon'in herra ensi alussa murtanut Sveitsiläisten sotarinnan, tunkien siihen, kuin rautainen vaaja tammiseen tönkkään.

Hän pääsi kahden askeleen päähän Schwütz'in lipusta ja kuroitti jo kättänsä tarttuakseen siihen. Mutta veli Starck oli siellä pitäen kädessään summattoman suurta miekkaa, joka oli yhtä painava kuin tuo nuija ennen, sekä yhtä pitkä ja terävä kuin viikate. Tämä tärähti Château-Guyon'in kypärään, joka ei kuitenkaan tullut vialle, niin tukevaa työtä se oli. Mutta ratsu ja ritari, saman iskun kohtaamina keikahtivat yht'aikaa nurin.

Fridolin seisoi veli Starck'in vieressä. Henrikki Elsener'in, erään Lucernilaisen avulla, hän anasti lipun kaatuneelta.

Herttua, ahdistettuna joka taholta, alkoi vihdoin peräytyä, mutta vaan askel askeleelta, jakaen ja saaden iskuja yhtäpäätä, kiukusta karjuen, raivosta riehuvana, verestä juopuneena; ja tätä kesti kokonaisen Englannin penikulman, hänen leirinsä etu-varustuksille asti.

Sieltä, neliökivistä rakennettujen vallien takaa jyrähti yht'aikaa neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä.

Olipa jo aikakin; tuo suuri harmaa hevonen oli haavoja täynnä ja sortui maahan ritarinsa alla. Tämä nousi oitis toisen selkään, vaihetti kypärää sekä sotanuijaa ja oli jo valmis kostamaan, kun äkkiä aurinko levitti säteensä Champigne'n ja Bonvillars'in kukkuloille, ikäänkuin näyttääkseen hänelle erään uuden joukon vihollisia, vähintäin toista vertaa isomman, kuin se, joka hänen oli niin rajusti jo takasin syösnyt.

Ne olivat tuon vanhan liittokunnan väkeä, noita hirvittäviä vuorelaisia Glarus'en, St. Gallen'in ja Waldstättien tuntureilta, kaikki nuoria miehiä kookkaalla varrella ja masentumattomalla rohkeudella, joita oli pelko ja kuitenkin ihastus nähdä. Pormestariensa ja tuomariensa johdolla he lähenivät pikamarsissa, riemulauluja laulaen ja rientäen vuorostaan tappeluun. Nämäkin yhä tavan takaa huusivat:

– "Granson! Granson!"

Sitten viimein kuului hirveä mylvinä noista kahdesta summattoman suuresta sarvesta, jotka suuri Kaarlo oli antanut heidän esi-isillensä, ja joita siitä asti äänensä vuoksi nimitettiin Uri'n häräksi ja Unterwaldin lehmäksi. Tämä ääni, joka jylisten kuin ukkonen järisytti kaikkia vuoria ympäristössä, muistutti jokaiselle viimeisen tuomion pasuunaa.

Koko Burgundin armeijassa ei ollut ketään, joka ei vavissut, ei ketään, joka ei vaalennut.

Itse herttuakin vihdoin kauhistuen kysyi:

– "Keitä tuolla vielä tulee? mitä väkeä nuo enää ovatkaan?"

Syvän hiljaisuuden keskeltä ääni hänelle vastasi:

– "Ne ovat nuo kukistamattomat, voittamattomat ylä-maasta … ne samat, jotka niin monta kertaa ovat ajaneet pakoon Itävaltalaiset … ne ovat Morgarten'in ja Sempach'in sankarit!"

Tämä heikko, mutta kimeä ääni, kuin kuolevan ihmisen, tämä ääni, joka näytti tulevan taivaasta tai nousevan maasta, oli Fritz'in ääni.

Hän oli siellä, nojaten Villon'iin; hän seisoi telttansa kynnyksellä; hänen kalpeat kasvonsa loistivat ilosta ja innosta.

Näyttäen vuorottain järveä ja noita puiden oksissa rippuvia ruumiita, hän jatkoi:

– "Kuuletteko heidän huutavan: Granson! Granson!.. He tietävät jo kaikki … he tulevat marttiiroja kostamaan … tuolla he ovat! … tuolla he ovat! Se on Jumala, joka heitä johdattaa … turmio sinulle, teloittaja! turmio!"

Herttua ei kuullut enää. Hän koetti nostattaa väkensä masentuvaa rohkeutta. Italialaiset jo huusivat: paetkoon, ken voi! Hurja kauhistus sai vallan koko armeijassa, ja kuitenkin tämä oli kolme kertaa lukuisampi, kuin se, joka sitä ahdisti. Karvaalla mielellä, vihan vimmassa herttua karahutti, kovaan huutaen, tuon vapisevan joukon keskelle, haukkuen, herjaten sotamiehiänsä ja lyöden niitä miekallansa. Sitten, muutamain harvain kanssa, joilla vielä oli uskollisuutta ja miehuutta jäljellä, hän karkasi lähinnä olevien vihollisten päälle, syöksi ne vielä kerran takaisin ja palasi jälleen väkensä luo, jossa hän havaitsi vaan yhä enemmin kauhua ja epäjärjestystä.

Vihdoin, kuin Sveitsiläiset joka taholta hurjilla huudoilla hyökkäsivät leiriin, he pakenivat kaikki, he katosivat, "niin perin pohjin voitettuina", vanha Neuschâtelilainen kronikan kirjoittaja lisää, "että näyttivät haihtuneen kuin savu koillisen puhaltaessa."

Ainoastaan kolme henkeä jäi herttuan ympärille: hänen veljensä Burgundin Suur-Bâtardi; hänen sota-kuuluttajansa, Toison-d'or, joka hoiti hevosia, ja hänen narrinsa, Glorieux, joka häntä pyysi pakenemaan.

Hän itse, vallan vereen tahrattuna, silmät säihkyvinä, hurjalla, kamalalla muodolla, mutta yhä vaan lempi-urostansa muistellen, huudahti:

– "Juuri kuin Hannibal Zama'n luona! … juuri kuin Hannibal!"

– "Niin", Glorieux kertoi, "niin, niin teidän ylhäisyytenne, me olemme oikein Hannibaloituina. Mutta paetkaamme. Ei muutoin koston toivoakaan!"

Vihdoin herttua taipui ja lähti.

Sveitsiläiset jo lähenivät herttuan telttaa, mutta jotenkin hitaasti, ikäänkuin itsekin hämmästyneinä voittonsa pikaisuudesta, ikäänkuin heidän silmiänsä olisi huikaissut kaikki nuo kalleudet, joita nyt saattoivat pitää ominansa.

Herman Nagöli, tuo karkea Unterwaldilainen, oli ensimäinen, joka uskalsi tunkea tuohon purppura-samettiseen palatsiin. Eräs kalliilla kivillä koristettu hattu sattui hänen käteensä; se oli herttuan hattu, joka eilen vielä, peittäen tuota kammoittavaa otsaa, niin suuria unelmia oli verhonnut. Härkien-ajaja pani sen päähänsä, irvisti ajatellessaan itseänsä näin koristetuksi ja heitti sen sitten inholla maahan.

Samassa Scharnachthal'in ääni huusi:

– "Polvillenne, lapset! Olemme rukoilleet tätä voittoa sotajoukkoin Jumalalta. Hän sen meille suo, kiittäkäämme häntä."

Ja paljastaen päätänsä, notkistaen polviansa, ristissä käsin, samalla tapaa kuin tappelun alussakin he rukoilivat nyt sen päätyttyä.

Vähän aikaa jälkeenpäin Scharnachthal nousi ylös ja jakoi ritari-arvon niille, jotka suurinta uljautta olivat osoittaneet, muun muassa myös Kilian von Diesbach'ille.

Sitten, ilman häiriötä, aivan säännöllisesti ryhdyttiin arvostelemaan ja tasaamaan saalista, joka oli loistavin, mitä milloinkaan oli nähty.

Villon etsi veli Starck'ia. Hän saattoi hänen Fritz'in luo, ja sanoi:

– "Kenties on jotain toivoa hänen pelastumisestansa. Minä uskon hänet teidän haltuunne, ja lähden."

– "Lyon'iinko?"

– "Niin, kuningas Ludovik odottaa uutisia … ja hyviä. Uskallan toivoa, että hän on tytyväinen."

Sen jälkeen, ottaen hevosen, joka hänestä näytti paraalta, hän lähti menemään täyttä karkua.