Kitabı oku: «Kuninkaan toverit», sayfa 13

XXI
Lyon

Lyonilaiset olivat ottaneet suurella komeudella vastaa kuninkaansa, Ludovik XI: nnen.

Tie pitkin pituuttaan, Pyhän Johanneksen luostarille asti, oli yhtenä lehtokujana, joka oli pienistä puista rakennettu ja koristettu kaikenlaisilla lipuilla ja nauhoilla. Viisi-sataa miestä, puettuina punaisiin vaatteisin kaupungin kustannuksella, oli ratsain tullut häntä vastaan. Vähän kauempana, viisi-sataa porvari-nuorukaista puettuina sinisiin lilja-viittoihin, kunkin kädessä ratsas-lippu, jossa oli kuninkaan vaakuna. Vihdoin, ja se olikin paras osa koko vastaan-otossa, viisi-kolmatta kaupungin ihanimmista naisista, somissa taivaan-sinisissä puvuissa. He vartosivat Rhône'n portilla ja nyykistivät sievästi kuninkaalle. Tämä syleili heitä kaikkia suurella ihastuksella.

Mutta kaksi etenkin oli hänen mieluistansa. Hän kysyi niiden nimeä.

Hänelle vastattiin: Gilonne ja Passe-Filon.

Hän hymyili ja mestari Olivier sai käskyn panna mieleensä nämä kaksi nimeä.

Kuultuansa messua Pyhän Johanneksen luostarissa, hän meni päivälliselle arkkipispan luo Ja asettui sitten asumaan Jean Caille'n ravintolaan.

Komeita kemuja, ilotulia ja kaikenmoisia huvituksia oli joka taholla, naurua ja kokkapuheita kuului kaikkialla, kaikki tahtoivat näyttää iloansa, että korkein läänitysherra oli niin terveenä ja hyvissä voimissa perille päässyt.

Kangastorilla oli suihkulähde, joka Ranskasta päin ruiskutti eri putkia myöten valkoista ja punaista viintä ohikulkeville ja kuninkaan kaartin sotamiehille virvoitukseksi. Lähdettä oli vahtimassa kaksi suurinta miestä, mitä kaupungista oli voitu löytää, puettuina villien vaatteisin.

Kuitenkin, kaiken tämän ilon keskellä, kuningas yksin pysyi huolellisna. Lakkaamatta hänen silmänsä kääntyivät itää kohden. Hän vartosi levotonna uutisia Granson'ista.

Useampia kertoja yön kuluessa hän havahti ja kuunteli. Sitten hän taas kutsui henkivartijansa ja kyseli, eikö mitään sanansaattajaa vielä ollut saapunut Sveitsin puolelta.

Aamu valkeni; ei mitään vielä!

Yhä enemmin tuskissaan, kuningas tiuski ja ärjyi jokaiselle, jonka tapasi.

Kello kymmenen aikaan Olivier-le-Daim astui esiin ja ilmoitti erään huvituksen, joka ehkä hiukan rauhoittaisi Hänen Majesteettiansa.

Se oli jokin taistelu, tai pikemmin jokin hävityssota rottia vastaan, joiden kanssa oli pantu pieniä koiria tappelemaan, sellaisia koiria nimittäin, joita kutsutaan tähän aikaan Englannin mäyräkoiriksi.

Sanaakaan vastaamatta, astuen levottomilla, horjuvilla askeleilla, kuningas antoi viedä itsensä jonkunlaisen luostarin pylväskäytävään, johon oli istuimia hankittu.

Tämän käytävän kivijalasta kohosi ylöspäin jonkunmoinen rintanoja, joka oli noin puolen sylen korkuinen ja kiersi erään nurmikon ympäri.

Tälle kentälle päästettiin tuhannen rottaa.

Sitten pariakymmentä koiraa.

Mutta juuri kun taistelu oli alkamallansa, kuningas äkkiä kääntyi.

Kuultiin hevosen täyttä karkua lähenevän etu-pihassa.

– "Päästäkää! päästäkää tulemaan!" kuningas käski.

Villon juoksi esiin, vaaleana, hengästyneenä ja pölyyn peitettynä.

– "Noh! toverini, tappelu?"

– "Täydellinen tappio, sire!"

– "Kuka sen on kärsinyt? Sveitsiläisetkö?"

– "Oh! ei suinkaan, sire: Rohkean armeija. Kun hän pakeni, oli hänellä vaan kolme seuralaista jäljellä: hänen veljensä Suur-Bâtardi, hänen kuuluttajansa ja narri."

– "Kerro minulle tuo, kerroppa kaikki tuo, toverini!"

Ja kun runoilija oli lopettanut, kuningas jatkoi ihastuneena:

– "Nuo Sveitsiläiset! Nuo kelpo Sveitsiläiset! pelottomia, kiukkuisia, kauheita … maltas! juuri kuin nämä koirat … ja nuo toiset, ahdistettuja, voitettuja, hätääntyneitä, juuri kuin nämä rotat… Has! has! purkaa, tappakaa niitä!.. Niskaan vaan! ystäväni, lemmittyni, kelpo rakkiseni! Ne ovat muka vahingollisia eläimiä, juuri niinkuin nekin siellä Granson'issa … juuri kuin Granson'issa! Se on sitä, se on juuri sitä, kuin tämä on olevinansa, eikö niin, toverini?"

Runoilijan kertoessa oli rottain taistelua yhä kestänyt. Suuri joukko raatoja makasi jo kentällä. Hengissä olevat, jotka paikoin olivat ahdinkoon tungettuina, paikoin taas täyttä vauhtia pakenivat, väliin kuitenkin vielä kääntyen voittajia vastaan, karatakseen niiden kuonoon, tai purrakseen niitä rintaan, kuvasivat kylliksi Burgundilaisen raivokasta peräymistä, ja hänen soturiensa kauhistusta. Koirat sitä vastaan, raivoudessaan, hurjuudessaan ja haukkumisessaan, olivat juuri Sveitsiläisiä. Ne hyppivät ja loikkivat, tehden joka hetki uusia aukkoja vihollisten riveihin. Ja rotta parat huusivat, juoksivat sinne tänne, vääntelivät itseänsä aivan voimattomina, niin lukuisia kuin olivatkin, ja tanssivat pirun polskaa ilmassa, pudoten sitten alas seljälleen, raajat rikki ruhjottuina, häntä värisevänä, viikset harillansa ja kaikki neljä koipea taivasta kohden.

Kuningas taputti käsiänsä, polki jalkojansa ja kiihoitti koiriansa, joita verityö hurmasi, niinkuin ilo häntä itseä.

Pari minuuttia myöhemmin nurmikko oli muuttunut oikeaksi teuras-kentäksi, jonka keskellä koirat, kun ei enää ollut vihollisia, joita vastaan sopi taistella, olivat ko'ossa ja ulvoivat, ikäänkuin esittääkseen jotakin voittolaulua.

Silloin kuningas kääntyi Villon'in puoleen ja kysyi:

– "Sinä, joka nyt olet nähnyt molemmat tapaukset, häh! eikö ole totta, niissä on paljon yhdenmoista?"

– "Kyllä muuten", runoilija vastasi, "mutta että voitettuin selkä siellä oli vapaa, ja että ne sitä käyttivät hyväksensä. Vähän kuolleita, paljon paenneita."

– "Ai!" Ludovik XI sanoi lakaten äkkiä laverruksistaan, "ai! ai! hänellä siis vielä on sotilaita?"

– "Niin, sire, mutta ei myöskään mitään muuta. Leirinsä, kanuunansa, kalleutensa, kaikki hän on jättänyt, kaikki menettänyt!"

– "Selitäppäs! selitäppäs, toverini!"

Ja kun runoilija oli käskyn täyttänyt, hän jatkoi, kasvot ja silmät säteilevinä ilosta:

– "Kuinka! mitä kuulen! hänen kuuluisa telttansa, johon ruhtinaatkin vaan vapisten astuivat, siinäkö nyt maan-moukkat vähääkään kursailematta ovat pehtaroinneet! … kuinka! hänen kappelinsa! … nuo kalliit Burgundin pyhimykset jäännösrasioinensa ja lippainensa … kaikki hänen poimu-reunuksensa kullasta, silkistä ja sametista … hänen kirjauksiin ja kuviin taotut aseensa … hänen mainiot timanttinsa ja rubiininsa … hänen suuri herttuallinen sinettinsä … nuo kultamaljan kaulavitjat … tuo kuuluisa, kalliilla kivillä koristettu hattu … kaikki ne ovat olleet nähtävinä, koskettavina, pilkattavina, liattavina! … ah! ah! ah! aika lystikäs asia!.. Sitten hänen tykkinsä … ja mikä vielä on paljoa tärkeämpi, hänen lumousvoimansa … kaikki on mennyt!.. Hahhah! eipä hän enää olekkaan Kaarlo Hirveä, Kaarlo Voittamaton… Ei! ei! Kaiken kopeutensa ja kerskaamisensa ohessa hän on näyttänyt selkänsä, on nähty hänen kantapäänsä!.. Hänen suuri kunniamiekkansa rippuu Bern'issä. Voi! leijonaa, joka on muuttunut jänikseksi! Voi! sutta, josta on tullut rotta, … niin, aivan yhtä viheliäinen kuin nämä tässä … Burgundin rotta!"

Olisi mahdoton kuvata sitä ylenkatsetta, sitä myrkyllistä ivaa, jolla Ludovik lausui nämä viimeiset sanat. Hän nauroi ja piteli kylkiänsä, hän kiemurteli paljaasta ilosta, hän oikein riemuitsi voitostansa.

Vaan herjeten äkkiä sekä ottaen imelän, sääliväisen muodon ja äänen, hän jatkoi:

– "Oi! olenpa epätoivossa oikein serkkuparkani tähden! Niin arvokas sukulainen! veljen vertainen! Ja minä olen saattanut iloita hänen onnettomuudestaan jumalattoman vihan villitsemänä. Pyhä neitsy Clery'ssä, oi armias rouva Embrun'issa, suokaa syntini anteeksi!"

Hän oli ottanut päästään tunnetun huopahattunsa, joka oli pyhäin kuvilla koristettu. Suudellen näitä järjestään mitä syvimmällä katumuksella, hän jatkoi:

– "Lohduttakaa häntä onnettomuudessaan, tuota serkku parkaa Burgundissa… Mutta, hänen oman etunsa vuoksi, laittakaa niin, ett'ei hän ikänä enää siitä nouse!"

Sen jälkeen, nojautuen tuttavasti Villon'iin, hän sanoi:

– "Kerroppas vielä! sivu-seikkoja! Sinä miekkoinen, joka tuon kaiken sait nähdä! Jaa! kyllä sinun palkitsen! Mitä haluat? pyydä… Mutta olethan vallan vaalea ja horjut."

– "Sire", runoilija vastasi, "minä pyydän teiltä ensin vähän lepoa.

Neljä-toista tuntia olen istunut hevosen selässä."

Ja nääntyen väsymyksestä, hän samassa vaipui kuninkaan jalkain juureen, joka oitis huudahti:

– "Pitäkää tarkkaa huolta hänestä. Jos hän tänä iltana herää, hän saa kunnian syödä iltaista meidän kanssamme; sillä iloiset iltaiset, totta Jumaliste, pidämmekin! Olivier, minä tahdon, että kutsutaan muutamia rehellisiä porvareita … ja muutamia maireita porvari-tyttöjä … muun muassa Gillonne ja Passe-Filon … sinä kuulet tahtoni!.."

Villon ei saanut kunniaa olla saapuvilla näissä kuninkaallisissa kemuissa. Niin suuri oli hänen heikkoutensa, että hän nukkui yhtäpäätä seuraavaan päivään asti.

Ludovik XI otti silloin oitis hänet vastaan, ja antoi hänen kertoa pari-kymmentä kertaa juttunsa.

Puolipäivän aikaan ilmoitettiin Renato, Lothringin herttua.

Villon ei voinut peittää hämmästystänsä.

– "Ahaa!" kuningas sanoi, "sinä tunnet hänen?"

– "Niin, sire. Vaan luulin ett'ei hän olisi Lyon'issa."

– "Hän vartosi minua äitinsä Jolanda rouvan kanssa. Hyviä ja uskollisia sukulaisia. Täytyy heitä auttaa."

Mutta se, mitä Ludovik XI ei sanonutkaan, oli että hän kuukautta ennen, Parisissa oli tämän saman avun heiltä kieltänyt, tai ainakin jättänyt toistaiseksi, – Ludovik XI ei luvannut mitään, pelätessään valloittajaa, joka silloin vielä oli mahtavuutensa kukkuloilla.

Herttua Renato astui sisään, kuusi nuorta miestä seurassa. Nämä kantoivat puvuissaan hänen värejänsä, punaista ja vaalean harmaata.

– "Vai niin!" kuningas sanoi, "onni on teille vihdoinkin taas alkanut hymyillä, serkkuni Lothringista?"

– "Voi! ei, sire, ei vielä; mutta hyvien Lothringilaisieni ystävyys ei minua milloinkaan ole jättänyt. Muutamia niistä asuu Lyon'issa; heidän poikansa ovat tulleet minun luokseni, aseenkantajiksi puettuina minulle palvelustaan tarjoomaan."

– "Sehän on kaunista ansaita niin suurta rakkautta… Toivotan siihen teille onnea, serkkuni. Mutta olittehan sairaana, sanottiin?"

Villon oli jo huomannut kalpeuden nuoren herttuan kasvoilla.

Käydessänsä, hän nojautui erään aseenkantajan olkapäätä vasten.

– "Sire", herttua vastasi, "oikeastaan vaan syvä surumielisyys minua vaivasi, olin jo vallan joutua epätoivoon … ja se on tauti, jota ei mikään paranna. Tänä aamuna uutiset Granson'ista vähän voimiani virkistivät, ja nyt olen tässä, teihin viimeistä kertaa vetoomassa."

– "Vai niin!" kuningas sanoi, "joko nyt… Äitinne varmaan teitä lähettää kostoa pyytämään?"

– "Ei, sire, vaan oikeutta."

– "Sen olette saava, serkkuni. En ole teitä unohtanut, luottakaa minuun. Vaan täytyy vielä vähäisen varrota, olla oikein varma voitosta … muutama päivä enää kärsimystä. Vahvistakaa voimianne, pian kyllä niitä jo tarvitsette. Rohkeutta sitä vastaan, sen tiedän, teillä on, onpa liiaksikin."

Renato Lothringilainen siirtyi jo poispäin, mutta huomasi äkkiä Villon'in, joka häntä yhä silmillään oli seurannut.

He olivat tavanneet toisiansa vain kerran. Nuori herttua näytti hänen kuitenkin tuntevan, vaikka vain epäselvästi, ikäänkuin jonkun hämärän muiston kautta, jota hän vielä turhaan koki selvittää.

Hän tervehti runoilijaa kädellänsä, hymyili ja katosi.

Kuninkaan väijyvä silmä seurasi kaikkia; tämä viimeinen sivuseikka herätti oitis hänen huomionsa.

– "Ahaa! vai niin", hän sanoi runoilijalle, "teillä on siis jotakin yhteyttä keskenänne?"

– "Paljas myötätuntoisuus minun puoleltani, sire, mutta se on vakaa ja vilpitön."

– "Ja miksi, jos saan kysyä?"

– "Kerran vielä minun surukseni täytyy Teidän Majesteetillenne vastata: se on minun salaisuuteni … se salaisuus, jonka herrana ja omistajana minun sanoitte saavan olla."

Erään sanansaattajan tulo katkaisi heidän puheensa.

Iltapuoleen, kun runoilija palasi kuninkaan majapaikkaan, hän hämmästyi suuresti seisoessaan äkki arvaamatta vastakkain Troussecaille'n kanssa.

– "Tuhannen sarvipäätä! mitä sinä täällä te'et?" Villon huudahti.

– "Ensinnäkin tulin sinua tapaamaan, François ystäväni. Toiseksi, olen seurannut kreivi Campobasso'a, joka minun lähettää itselleen vastaan-ottoa kuninkaalta pyytämään."

– "Ahaa! tulette Bern'istä?"

– "Niin, ja olemme kulkeneet Granson'in kautta, tappelun jälkeisenä päivänä."

– "Loistava onni! Martti ystäväni. Voit antaa uusia tietoja Hänen Majesteetillensa. Tule."

Vähän aikaa jälkeenpäin Villon vei Troussecaille'n kuninkaan eteen.

– "Kerro!" kuningas hänelle heti sanoi, "mitä ne siellä seuraavana päivänä ovat tehneet, mitä olet nähnyt?"

– "Saalista arvosteltiin ja tasattiin, sire. Voi Herran poika! sitä saalista! Vieläkin silmiäni häikäisee, kun sitä aattelen. Kultaa mitattiin vaan kourin, hopeaa täysin hatuin. Halveksittiin kokonaan kaikkia hopea- ja kultakaluja; pidettiin, näet, tinana ja vaskena kaikki, mikä oli hopeata ja kultaa. Nuo köyhät Sveitsin asukkaat eivät olleet ikinä, ei edes unissaankaan nähneet niin suuria rikkauksia. Arras'in tapeeteja, Damaskon pukuja, samettia, kulta- ja silkki-vaatteita, Itämaiden kalliita kankaita, pitsiä ja karrikoita jaettiin vaan kyynärittäin, ei enemmin eikä vähemmin kuin karkeata, valkaisematonta palttinaa. Kalliita kiviä ja timantteja sitä vastaan poljettiin jalkojen alle ja heitettiin lokaan. Kas tässä, sire, on yksi, jonka ostin kahdella plappart'illa, vaikka se muuten on kuuden kulta-rahan arvoinen."

Kuningas otti käteensä tuon kalliin kiven. Se oli melkein yhtä suuri kuin pähkinä ja kiilsi kuin tähti.

– "Kiitoksia", hän sanoi sitä katseltuansa. "Me lahjoitamme sen Notre-Dame-du-Puy'hyn … meidän molempien puolesta."

Täyttikö Ludovik lupauksensa? Ei kukaan sitä voi vakuuttaa; se on kokonaan pimeyteen peitetty. Sitä vastaan muut Granson'in timantit, alussa halveksittuina kuin lasipalaset, vaan sittemmin kulta-läjien hinnalla haettuina, kaunistavat nykyään paavin hiippaa ynnä kuninkaiden ja keisarien kruunuja.

Tästä kaikesta huolimatta Troussecaille jatkoi kertomustansa.

– "Ruhtinaiden ja herrojen liput ja vaakunat pantiin erilleen Sveitsin ja Elsass'in kirkkoja varten. Sitten jaettiin oitis viljat, viinat, lihat ja suolaiset kalat ynnä kaikenmoiset ryydit ja makeiset. Se ei enää ollut mikään leiri, vaan summattoman suuri kapakka, jossa pari-kymmentä tuhatta leukaparia suun täydellä ahmivat. Kas siinä vasta vapaa ateria oli! Ja tällä välin päälliköt jakoivat keskenään kaupungit ja linnat, neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä, lähes tuhannen pyssyä, kolme sataa tynnyriä ruutia, suuren paljouden keihäitä, kirveitä ja sotanuijia, joutsia ja kaaria, nuolia ja vasamoita, vaunuja, hevosia ja valjaita. Kyllähän meille mainittiin niiden lukumääräkin, vaan en sitä enää muista. Sanalla sanoen, kaikki uuden Kroison aarteet muutaman tuhannen talonpojan karkeissa kourissa, jotka nyt vuorostaan olivat Kroison vertaisia rikkaudessa!"

– "Kuinka!" kuningas äkkiä sanoi; "jos ne vaan ovat rikkaita, nuo Sveitsiläiseni, eivät suinkaan ne sitten enää tapella viitsi."

– "Päinvastoin! sire", Troussecaille vakuutti, "ruokahalu kiihtyy syödessä; jota enemmin juo, sitä enemmin tahtoo juoda. Se on niin, että aina toivotaan tuommoista onnea toistamiseenkin … ja itse Campobasso'kin, jota seurasin oppaana, katseli kateellisin silmin ja huokasi, ikäänkuin sanoakseen: koskahan minäkin tulen osalliseksi noin loistavaan saaliisen ja noin iloiseen juhlaan!"

Näin puhe kääntyi Campobasso'on.

– "Missä hän on majaa?" kuningas kysyi.

– "Maanmiehensä, erään lääkärin, tohtori Galazzo'n luona."

– "Hän haluaa minua tavata?"

– "Hartaasti sire … jo tänä iltana, jos mahdollista."

– "Kyllä; mene noutamaan häntä. Minä vartoon."

– "Hän on tästä vaan parin askeleen päässä", Troussecaille vastasi … "jonkun minuutin kuluttua, sire, hänet saatan luoksenne."

Tämä kaikki oli tapahtunut eräässä vanhassa Göthiläisessä salissa, joka oli ristiholveilla ja syvillä akkunareijillä varustettu.

Yksi näistä viimeksi mainituista oli naulattu umpeen ja muodosti jonkunmoisen uudukon, joka oli verhottu Arras'in tapeeteilla ja varustettu esiripuilla, joita voitiin tarpeen tullessa vetää umpeen.

Uudukon perässä leveä lavitsa, jonka selkänoja oli veistoksilla koristettu ja istuin Itämaan tyynyillä päällystetty.

Ludovik XI käveli edestakaisin, ikäänkuin jotakin etsien, jotakin tuumaa, joka häneltä vielä puuttui.

– "Ehk'ei minun olisi pitänyt suostua häntä vastaan-ottamaan", hän vihdoin mumisi. "Nuo Italialaiset ajavat aina joitakin salavehkeitä puukolla ja myrkyllä. Niiden kanssa ei muu auta, kuin viisaus ja varovaisuus!"

Villon vaan katseli eikä puhunut mitään.

– "Ota tämä pöytä", kuningas äkkiä käski. "Nosta se tämän tuolin eteen, jolle minä istun. Ainahan siitä on vähän suojaa."

Runoilija noudatti käskyä.

Tällä välin tuo epäluuloinen hallitsija laski alas yhden esiripuista, koetti sitä kädellään nähdäkseen kuinka paksu se oli ja katosi itse vihdoin sen ta'a.

– "Toveri", hän kysyi, "näetkö minua?"

– "En laisinkaan, sire."

– "No hyvä! sinä kätkeyt tuonne. Minä kuulen hänen jo tulevan. Vedä puukkosi esille … ja, jos hän liikahtaa paikalta, jonka hänelle näytän, jos hän askeleenkaan vaan uskaltaa astua minua vastaan, niin tapa hän oitis!"

XXII
Italialainen valtioviisaus

Kuningas ja Campobasso istuivat vastakkain, mutta kauempana toisistaan kuin mitä sula kohteliaisuus olisi vaatinut; kreivi keskellä huonetta, kuningas telttansa alla, jonka toinen puoli oli verhoilla peitetty, toinen tuon jykevän tammisen pöydän suojelema.

Heidän välillänsä François Villon, näkymätönnä, liikkumatonna, pidättäen henkeänsä, korvat sojossa, silmät kuninkaasen kiintyneinä, vallan valmiina ensi merkkiä tottelemaan.

– "No! hyvää päivää, toveri Campobasso", Ludovik XI aloitti. "Minua ilahuttaa teitä nähdä, ja etenkin, että jälleen olette muistanut rautasormusta, jonka minulta jo aikoja sitten pyysitte."

– "Sire", Italialainen vastasi, "teillä on oikeastaan vaan yksi ainoa vihollinen. Minun ei tarvitse häntä nimittää. Tuoreen tappionsa ohessa, jonka hän kyllä voi kostaa, hänellä vielä on paljo valtaa, hän asettuu kaikkia teidän aikeitanne vastaan ja rakentaa teille esteitä joka taholla. Jos hän kaatuisi, jos hän katoisi, olisitte oitis kristikunnan mahtavin hallitsija."

– "Aivan niin. Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte noilla sanoilla: kaatua, kadota?"

– "Löytyy monta keinoa niitä selittää, sire. Ajatelkaamme ensin, että joku mies, johonka hän laskee kaiken luottamuksensa, teille jättää linnat, joita hän pitää hallussansa."

– "Niin! noh! Muutama linna enemmin tai vähemmin … ei merkitse mitään."

– "Ajatelkaamme, että sama henkilö, jossakin tappelussa, menee koko joukkonsa kanssa Teidän Majesteettinne puolelle."

– "Maltappa!" kuningas sanoi; "emme lainkaan ole sodassa. Päinvastoin, paraat ystävät."

– "Niinkuin Peronne'ssa. Siinäpä on sopiva syy kostoon, kun te kerran vuorostanne hänen saatte käsiinne, elävänä tai kuolleena."

Kuningasta kohtasi käheä yskä, ikäänkuin joku tukahutettu mörinä.

Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:

– "Vaikeata, varsin vaikeata se, josta nyt tuossa puhutte, toverini."

– "Ei niin aivan, kuin Teidän Majesteettinne luulee. Joka levähdyspaikassa hänellä on tapana jättää suuri hevosensa ynnä aseensa, ja pienellä ratsulla, puettuna yksinkertaiseen nahkatakkiin, ja ainoastaan muutama joutsimies seurassa, lähteä omin silmin katsomaan, josko kaikki hänen leirissään on paikoillansa."

– "Vaan jos hän tekee vastarintaa."

– "Löytyy puukkoja. Löytyypä, jos sen parempana pidätte … myrkkyäkin … joka nostaa vielä vähemmin melua."

Tästä esityksestä kuningas kiukustui tulipunaiseksi ja huudahti:

– "Ei! ei mitään sellaista! ei koskaan! … ei milloinkaan!.. Se on Italialaista valtioviisautta; ei se meille sovi, meille Ranskalaisille. Jos hän kuolisi noin, ei niitä suinkaan puuttuisi, jotka minua siitä syyttäisivät, niinkuin ennen isäni Kaarlo kuninkaan kuollessa, ja niinkuin vielä hiljakkoin, kun veljeni Guienne'n herttua kuoli. On valehdeltu! kuuletteko sen, kreivi Campobasso, on hävyttömästi valehdeltu! Minä vihaan myrkkyä; en tahdo murhaa! Totta Jumaliste! Jos ainoankaan merkin olisin antanut, se olisi jo aikaa tehty. Niitä löytyy ihmisiä, löytyy kostajia, jotka ovat jo kymmenen vuotta sitä minulta pyytäneet; olen pidättänyt ja pidätän vieläkin heidän kätensä. Se on hänen mahtavuutensa, jonka täytyy kaatua, eikä hänen persoonansa. Hänen persoonansa, mitä se hyödyttäisi? … pait sitä uskontokin sen kieltää."

Vähääkään ällistymättä, Italialainen hymyili, silittäen mustaa partaansa.

– "Sama se!" hän vihdoin sanoi. "Antaa Sveitsiläisten lopettaa työnsä. Minä te'en toivioretken pyhän Jaakon luo Compostella'an ja palaan, jos hän on voittaja."

– "Palatkaa etenkin, jos hän on voitettu", kuningas innokkaasti vastasi. "Se on silloin, kun täytyy kaikkein keinojen kautta hänelle viimeiset iskut antaa. Minä hyväksyn vallan teidän poissaolonne, ja etenkin sen hurskaan tarkoituksen, mikä sillä on. Toivioretket ovat oivallisia asioita. Paluu-matkalla, kulkiessanne ohitse, käykää minua katsomassa. Minä luotan teihin, toverini."

Campobasso nousi ylös, näytti epäilevän josko vastaisi, ja päätettyään sen tehdä, hän sanoi:

– "Voidaksenne minuun oikein luottaa, sire, teidän tulee minulle maksaa arvoni jälkeen. Hän ei ole sitä ymmärtänyt, hän. Siitä kenties seuraa hänen perikatonsa."

– "Ahhah!" Ludovik XI arveli, "kas se on suoraan sanottu. Tuommoinen rehellisyys minua miellyttää. Minkä arvoisena itsenne pidätte, herra kreivi?.. Minä tiedän kyllä, että olette syntyisin Montfort'eista, jotka ovat olevinaan hieman kuninkaallista sukua. Älkää ujostelko… Puhukaa, niin saamme nähdä."

– "Sata-tuhatta kruunua ja Lothringin herttuakunta."

– "Totta Jumaliste! toveri, olettepa aika hoto!"

– "Mitä se sitten on, sire, jos minä sen sijaan teille annan Burgundin, Flandrin ja kaikki muut?"

Ludovik XI mietti muutaman sekunnin. Sitten, epäilemättä arvellen, ett'ei pidä ketään saattaa toivottomaksi, hän vastasi:

– "Jahka ne ensin olen saanut, niin näemme sitten. Mutta siihen tarvittaisi vielä, että Lothringi olisi avonainen."

– "Sanotaan nuoren herttuan sairastavan jotakin hivutautia", kreivi sulavasti ilmoitti.

Sen jälleen kumartaen maahan asti, hän lähti. Villon kiirehti oitis kuninkaan luo.

– "Sire, olettehan sanonut: ei murhaa! ei myrkkyä! Tuo mies aikoo tappaa Renato herttuan! olen sen nähnyt hänen silmistänsä!"

– "Jos niin on asian laita, niin sano serkulleni Lothringista, että hän on varuillansa. Tai parempi vielä, pidä silmällä tätä Campobasso'a, siksi kuin hän lähtee. Minä annan siihen lupaa. Hän inhoittaa minua, koko ihminen."

Villon syöksi jo ulos.

Ravintolan portilla hän kohtasi Troussecaille'n.

– "Oletko nähnyt Italialaista?"

– "Olenpa kyllä; hän on juuri lähtemäisillään."

– "Missä hän asuu?"

– "Johan sen sinulle sanoin, maanmiehensä, tohtori Galazzo'n luona.

Se on siellä, kuin minäkin väli-aikaisesti asun."

– "No! saata minua sinne, pian!"

Töin tuskin molemmat toverukset olivat ehtineet Troussecaille'n kamariin, niin tultiin tätä hakemaan Campobasso'n luo.

– "Tule pian takaisin", Villon hänelle sanoi, "minun täytyy saada kaikki tietää."

Runoilija vartosi, vapisten kärsimättömyydestä, ja painoi aina väliin ikkunaa vasten tulisen otsansa.

Tämä ikkuna oli ahdasta pihaa kohden, joka tällä haavaa oli pimeä ja tyhjä. Yö oli tullut. Ei hiiskaustakaan koko talossa. Tuntui niin jääkylmältä ja kamalalta.

Äkkiä eräs palvelija ilmestyi kantaen lyhtyä. Hän meni talliin, ja palasi vähän aian päästä taluttaen ulos järjestänsä kaksi satuloitua hevosta ja muulin, jolla myös oli satula selässä.

Samassa Troussecaille tuli sisään.

– "No, mitä nyt?"

– "No, niin! Campobasso'a taisi miellyttää minun seurani. Tahtoipa hän ainakin viedä minun kanssaan, tiesi mihinkä…"

– "Ja sinä kielsit?"

– "Hitolla! mitä minä kahdella isännällä tekisin? Olenhan kokonaan sinua varten! Pait sitä, Italialainen ei nyt enää tarvitse ketään. Tohtori hänelle antaa palvelijansa; nuo molemmat hevoset, joilla tänne olemme tulleet, ovat heitä varten. He aikovat lähteä heti paikalla."

– "Entä muuli?"

– "Se on tohtoria varten. Hän lähtee erään sairaan luo, jolle hän juuri valmisti jotakin lääkettä."

– "Ahaa! kuinka hän sen teki?"

– "Jonkunmoisessa kullantekijäin keittopajassa. Puhdistus-astioita, sulatuskauhoja, tislaimia, ynnä kaikenlaisia pulloja sekä maljoja. Siellä täällä muumioita ja luurankoja. Katossa täytettyjä lintuja sekä matelijoita. Huonekalujen päällä pukinpäitä ja muita omituisia, irvistäviä olennoita. Kaikkea tätä valaisemassa kolmi-sydämminen lamppu ja tuli pesässä, jossa tuo lääke par'aikaa oli valmistumassa. Vaarallinen toimitus, siltä se ainakin näytti. Alkemista piti lasinaamusta kasvoillansa… Ahaa! se on valmista jo, tuossa he ovat kumpikin."

Ja tosiaan Campobasso tuli samassa näkyviin, ja hänen seurassaan laiha vanhus, joka oli puettu mustaan viittaan ja kantoi päässänsä jonkunmoista punaista patalakkia korvien yli riippuvilla nipuilla. Oikeat raatolinnun kasvot, oikea perkeleen katsanto.

Hän kiipesi muulin selkään, sillä välin kun Campobasso ja palvelija nousivat ratsaille.

Eräs naispalvelija, näöltään juuri kuin noita-ämmä, oli ottanut lyhdyn tuon viimeksimainitun kädestä ja aukaisi pääportin.

Molemmat Italialaiset katosivat, mutta vaihdettuansa ensin keskenään jonkun merkin, jonka Villon'in valpas silmä heti huomasi.

– "Pian nyt!" hän sanoi matalalla äänellä; "seuratkaamme tätä vanhaa myrkyttäjää, mutta niin, ett'ei hän sitä huomaa, ja niin, ett'ei hän pääse näkyvistämme. Tämä koskee kenties paljon kalliimpaa henkeä, kuin minun on. Kirkas tuli ja leimaus! jos oikein olen arvannut, piru hänen perii ihka elävältä!"

Troussecaille oli mukautunut entisiin, hyviin tapoihinsa. Kysymättä kuinka tai miksi, hän kiirehti seikkailevan toverinsa jälkeen.

Oli synkeä, sumuinen yö. Kadulla enää vain muutamia harvoja kulkijoita, jotka riensivät kotiinsa. Oikealla puolen nuo molemmat hevoset jo poistuivat näkyvistä; vasemmalla puolen hönkötti muuli, jonka satula-kaareen tohtori oli ripustanut lyhtynsä nähdäkseen tietä.

Molemmat ystävämme seurasivat tätä valoa matkan päässä, hiipien huoneiden seinuksia pitkin ja pysyen yhä varjossa.

He saapuivat näin Guillotière-nimiseen kaupunginosaan ja kulkivat erästä kapeata kujaa pitkin, jonka molemmin puolin oli mäkiä ja paikoin puutarhojen ympäri rakennettuja kiviaitauksia.

Tämmöisen porvari-huvilan portilla, lyhty, jota muuli kantoi, äkkiä seisahtui.

Villon joudutti askeleitaan.

Galazzo oli jo mennyt sisään. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

– "Jos minä nyt vuorostani koputan, tokkohan avataan?" runoilija mietti. "Ja jos avataankin, kuka minua uskoo, kun en ketään tunne, ja olen itse tuntematon kaikille? Minua pidettäisiin vaan varkaana… No! sama se! minä menenkin sitten varkaan tietä! siten voin nähdä ja kuulla kaikki, eikä minun tarvitse näyttää itseäni, ennenkuin viimeisellä hetkellä, jos tarve sen vaatii, ja vasta sitten kun tarve sen vaatii. Tänne, Troussecaille… Tule heti tänne, tikapuut!"

Tämän yksinpuheen kestäessä hän oli kiertänyt muurin kulman ympäri; hän nousi nyt kahden reisin istumaan sen harjalle, käyttäen siihen tuota elävää jalustinta, joka hänen kutsumuksestaan oli tullut paikalle.

– "Vartoo minua", hän sanoi matalalla äänellä, päästäessään itsensä alas puutarhaan.

Muutamia pensaita kasvoi tällä kohtaa, muodostaen pienen viidakon. Sen toisella puolen, muita pensastoja, nurmipenkere ja rakennus.

Tämän etupuolelta, alikerrasta loisti kirkas valo, ja kuului puhetta.

– "Nuo ovat alamaisia eikä isäntiä", Villon mietti kulkiessaan toiselle puolen rakennusta.

Siellä, syvä hiljaisuus. Yksi ainoa akkuna valaistu, mutta heikosti, hämärästi, kuin sairaan akkuna ainakin.

Pilvet taivaalla vähän lomaantuivat; runoilija saattoi nyt eroittaa erään parvekkeen.

Hän astui heti sinne päin, kohosi varpaillensa ja pitkä mies kun oli, hän ulottui erään Göthiläisen pylvään lehtikoristuksiin, tarttui niihin molemmin käsin, ponnisti jänterettään, sai polvet seppeleen päälle, kiipesi rintanojan ylitse ja pidättäen henkeänsä, kyykistyi tuon valaistun akkunan alla olevaa laudoitusta vasten.

Kamari oli jotenkin avara ja sievästi sisustettu. Iloinen valkea pesässä, pöydällä vaskinen lamppu, jonka valoa viheriä sarssi-varjostin puolittain peitti. Tässä puoli-hämärässä voi eroittaa uudukon ja vuoteen, jonka päällä joku ihmisenmoinen makasi liikkumatonna ja nukuksissa.

Kaksi naisihmistä, toinen jalkopäässä, toinen pääpuolessa, valvoi hiljaa rukoillen.

Jo paljaastaan sydäminensä tykkimisestä Villon oli tuntenut Anjou'n Jolanda'n, Renato'n äidin, Lothringin entisen herttuattaren.

Toinen naisista nuori tyttönen pitkällä, ihanteellisella ylimysvarrella, joka muistutti vanhojen tuomiokirkkojen akkunoihin maalatuista neitsy Maarian kuvista; hänen erittäin säännölliset kasvonsa pistivät esiin varjosta, joka peitti ne vienoon hämärään. Hänen kätensä olivat ristissä ja niin valkoiset, että niitä olisi luullut kahdeksi marmori-kädeksi.

Hiljainen kolkutus kuului ja ovi aukeni.

Molemmat naiset käänsivät itsensä ja sairaskin havahti unestaan.

Hän kääntyi toiselle kyljelle, nojasi käsivartta vasten ja kuroitti esiin päätänsä.

Villon hänet oitis tunsi; se oli nuori herttua Renato.

Ovesta astui sisään muuan mies, yksi noita vaaleanharmaasen ja punaiseen puettuja nuorukaisia, jotka vapa-ehtoisina aseenkantajina herttuata palvelivat.

Häntä seurasi eräs vanhus, selkä köyryssä ja mitä alamaisimmalla käytöksellä: se oli tohtori Galazzo.

Villon kohosi verkalleen.

Hän kuuli, voimatta kuitenkaan ymmärtää, muutamia sanoja, joita nuori herttua, hänen äitinsä ja tohtori vaihtoivat keskenänsä.

Vihdoin tuo viimeksimainittu veti esiin viittansa alta pienen pullon ja ojensi kätensä tarjotakseen sitä sairaalle.

Jolanda herttuatar tarttui siihen, aukaisi korkin ja pani sen poikansa käteen.

Renato jo nosti sen huulillensa…

Äkkiä akkuna helisten meni säpäleiksi; muuan mies syöksi uudukkoa kohden ja huusi:

– "Malttakaa, teidän ylhäisyytenne, henkenne on vaarassa … älkää juoko!"