Kitabı oku: «Kuninkaan toverit», sayfa 16

Ei milloinkaan ollut kukaan Kaarlo Suuren uroista johtanut tämmöistä rynnäkköä. Hetken aikaa sai Kaarlo Rohkea olla samalla kertaa Kaarlo Martell, Kaarlo Suuri ja Filippo Augusto; hetken aikaa hän vielä toivoi voittavansa.

Mutta Hertenstein ja hänen takajoukkonsa tunkivat toiselta puolen varustuksien yli. Ja samassa Adrian von Bubenberg ja Murten'in varustusväki tekivät hyökkäyksen linnasta ja ryntäsivät hekin taholtaan leiriä vastaan. Burgundilaisia ahdistettiin joka taholta, paitsi järven puolelta.

Herttua huomasi vaaran. Neron leimaus välähti hänen silmistään.

Englantilaisia ei vielä ollut ollenkaan tappeluun viety. Niitä oli kuusi tuhatta ta'attua soturia, joiden kiilanmuotoinen sotarinta kokonaan peittyi heidän hirvittäväin, kahden-kymmenen jalan pituisten piikkiensä ta'a. Sommerset antoi merkin niille, ja nyt ne kaikki yht'aikaa, muodostettuaan kolmikertaisen linjan tuon kiila-aseman sijaan, syöksivät yht'aikaa vihollisen päälle.

Sveitsiläisten ei enään auttanut mitään, he kun olivat aivan hajalla, ilman järjestystä ja ikäänkuin jo varmoina voitostansa.

Kolme kertaa Hallwyl'in väki uudisti rynnäkköänsä, kolme kertaa sen täytyi peräytyä.

Mahdotonta oli tunkea tämän rautamuurin, tämän keihäsmetsän läpi.

– "Pois tieltä!" munkin ääni äkkiä huusi, "antakaa sijaa minulle … ja sinä, Arnold von Winckelried, minun esi-isäni, innosta minua alttiiksi-antamuksellasi! … katsele!"

Samoin kuin Sempach'in uros hän nyt paljasti rintansa noille pitkille piikeille, otti niitä syliinsä niin paljo kuin sai mahtumaan ja kaatui, tempaisten ne mukaansa.

Aukko oli aukaistu. Kilian siihen syöksi. Hänen jäljissään Villon, Nagöli, Beit-Weber sekä Hallwyl ja kaikki ne hänen väestään, jotka jalkaisin taistelivat. Sitten Renato herttua jälillä-olevan ratsuväkensä kanssa.

Siinä ei enään ollut tavallinen taistelu, vaan mitä hirvein sekasorto, oikea pyörre, hevosia ja ihmisiä, jotka huutaen, kiljuen, melskaten ryntäsivät vastakkain ja raatelivat toisiansa, niin että miekat ja sota-aseet vaan välähtelivät ja iskivät tulta.

Keskellä tätä myrskyä, näitä ihmis-aaltoja horjui Burgundin suuri lippu.

Renato herttua tahtoi sen anastaa. Useampia kertoja oli hän päässyt jo aivan likelle ja aikoi juuri tarttua siihen… Mutta aina ilmestyi hänen ja sen väliin joku uusi ritari, joku viimeinen puolustaja, joka ensin oli kaadettava. Vihdoinkin hän saavutti Jaakko de Maes'in, joka sitä kantoi, tappoi häneltä hevosen, kaatoi miehen maahan, tempasi lipun käteensä, jota hänen vastustajansa vielä painoi rintaansa vasten, ja heilutti sitä ilmassa päästäen voittohuudon.

Mutta voitettu nousi jälleen ylös. Voittaja näytti olevan perikadon oma.

Villon ilmestyi heidän väliinsä. Hän nosti maasta suuren kahden käden käytettävän miekan, sivalsi uudestaan Jaakko de Maes'ia ja naulasi hänen maahan, huudahtaen:

– "Anjou'n Jolanda, minä olen täyttänyt valani! … olinko sinulle arvoton!.."

Näitä sanoja ei kukaan kuullut, ei Renato herttuakaan, joka tulisen rohkeutensa innossa jo taasen oli syösnyt ankarimpaan melskeesen, heiluttaen toisella kädellä voittomerkkiänsä, toisella iskien yhä lakkaamatta.

Vähän kauempana Kilian samaten ajoi takaa erästä lippua, Suur-Bâtardin lippua.

Sitä kantoi Ramswag, joka pienen Italialaisen ratsuparven kanssa koetti paeta järven poikki.

Diesbach'in poika syöksi hänen jälkeensä ja oli hänet juuri saavuttamaisillaan kun hänen hevosensa äkkiä karkasi pystyyn, kaatui ja vajosi liejuun.

Hän kiipesi satulan päälle, hyppäsi Ramswag'in ratsun lautasille ja tarttui lippuun … mutta samassa häntä kohtasi takaapäin aika nuijanisku, niin että hän, päästämättä kuitenkaan lippua kädestänsä, horjahti, kaatui, ja katosi verestä punertaviin aaltoihin.

Eräs mies sattui samassa tulemaan rannalle. Se oli Herman Nagöli.

– "Voi kuitenkin! mutta minäpä hänen pelastan", hän huudahti, "niin Magdalena on oleva tytyväinen!"

Ja nyt hänkin vuorostaan syöksi veteen.

Samaan aikaan Kaarlo Rohkea taisteli toisaalla niinkuin metsäkarju, jota metsästäjät ahdistavat ja koirat repivät. Hänen ympärillään noiden neljän kostajan äänet, alppitorvien raikuna, miekkain kalske, tykkien jyske sekä tuhansien voiton- ja kuoleman-huudot ikäänkuin julistivat hänen tappiotansa.

Viimeinen mahdollisuus oli hänellä enää jäljellä: paon mahdollisuus.

Eikö sekin jo mahtanut olla myöhäistä?

Kuusi-toista ritaria oli hänen ympärillänsä, ja nämä nyt, keihäät tanassa, raivasivat itselleen tien vihollisten läpi.

Neljä niistä kaatui.

Illalla Burgundin herttua, ajettuansa kuin hullu, vihdoin saapui Geneve-järven rannalle noiden kahden-toista henkiin-jääneen seuralaisensa kanssa. Siinä oli kaikki, mitä hänellä enään oli jälillä koko suuresta armeijastansa.

Tällä kertaa taasen koko leiri jäi voittajien saaliiksi. Nyt ei kuitenkaan pako ollut niin pikainen kuin Granson'in luona, vaan taistelua kesti kauan ja verta vuoti hirveästi. Sittenkin vielä, kun herttua jo oli paennut, tehtiin ankaraa, hirveätä vastarintaa. Kaarti kaatui viimeiseen mieheen asti, Flamandilaiset samaten. Englantilaiset myöskin. Italialaiset ja koko muu armeija pakenivat hujan hajan, voimainsa takaa järveä kohden. Mutta ritarit nieli rantaliete, ja jalkamiehiä, jotka heittäytyivät uimaan, saavuttivat Sveitsiläisten nuolet. Ei leirissä eikä rannalla säästetty ketään. Niin oli päätetty. Lähes kymmenen tuhatta miestä hukkui tässä kauheassa teurastuksessa. Armoa suotiin vaan naisille. Sitä saavuttaakseen tuli heidän langeta polvilleen ja paljastaa rintansa.

Tällä välin seisoivat Courgevaux'in kukkulalla Hallwyl, Waldemann, Scharnachthal, Bubenberg ja muut päälliköt piirissä munkin ympärillä, joka oli kuolemaisillaan ja nojautui Fridolin'ia sekä Villon'ia vasten; jälkimäinen oli itsekin haavoitettu.

Tämän ryhmän sivulla Frey, joka tuon tuostakin ulvahti.

– "Ystävät", Scharnachthal sanoi, "kauan aikaa on veli Starck'in salaisuus jo minulle ollut tuttu. Hän on viimeinen Winckelried! … hän se oli Saint-Jacques'in pakolainen!"

Tämän nimen kuullessaan veli Starck avasi silmänsä, kohotti päätänsä ja kysyi:

– "Voitteko minua jälleen kunnioittaa?"

– "Voimme ja koko Sveitsi myöskin", Bubenberg vastasi. "Sinua tulee meidän kiittää isänmaan pelastuksesta ja me käymme sitä julistamaan korkealla äänellä, että elämäsi viimeiset hetket olisivat sinulle sankarin hetkiä."

– "Sen vuoksi en ole taistellut", Starck vastasi, "sitä en ollenkaan tahdo."

– "Mitä sitten?"

– "Teidän kätenne, veli … ja että mentäisiin noutamaan tytärtäni!"

– "Mutta, hän on Freiburg'issa asti."

– "Jumala … hyvä Jumala on antava minun elää siksi kun saan nähdä hänet… Rientäkää! … en tahdo kuolla, ennenkun hän tietää, että minä olen hänen isänsä … ennenkun olen häntä syleillyt… Kilian menköön … missä hän on?"

Katseltiin, huudeltiin.

Kiliania ei näkynyt, ei kuulunut.

Mutta runoilija Beit-Weber astui esiin ja sanoi:

– "Kyllä minä menen! Minä olen Freiburg'ista ja tunnen hänet. Tuokaa minulle hevonen!"

Vitkailematta hän lähestyi isä parkaa, saadakseen tältä vielä muutamia ohjeita matkalle.

Jonkun sekunnin aian tuo kuolemaisillaan oleva uros puhutteli häntä matalalla äänellä.

Sitten hän äkkiä huudahti:

– "Mutta vuotaahan sinusta verta, ystäväni! Sinä olet haavoitettu!"

– "Taikka mar! vähät siitä!" runoilija huudahti, "minäkään en tahdo kuolla ennenkuin olen nähnyt hänet."

Ja hypäten satulaan, hän lähti ajamaan täyttä karkua, samalla kun Scharnachthal, kääntyen kumppaniensa puoleen ja pitäen veli Starck'in kättä yhä vielä omassaan, lausui:

– "Veljet, meidän tulee osoittaa kiitollisuuttamme hänelle."

XXVII
Kaksi kuollutta urosta

Seuratkaamme ensin Beit-Weber'iä. Hän ei ollut ainoastaan uudestaan haavoitettu, hänen entinenkin haavansa oli jälleen auennut.

Tuo hyvä Celestinolais-luostarin abbatissa oli sen jo sanonut: pieni mielenliikutus, vähäinen voimain ponnistus voisi hänet tappaa.

Hän oli taistellut, verta vuoti hänen rinnastansa; ja nyt saadakseen vielä viimeisen kerran nähdä Hedwigiä, hän ajoi täyttä karkua, ja sydän sykki levottomuudesta ja sumeasta ilosta.

Murten'in ja Freiburg'in väliä on lähemmäs puoli toista penikulmaa.

Kun hän oli ehtinyt siitä noin kaksi kolmannesta, hänen hevosensa kompastui ja kaatui.

Se juoksi jo kaukana kedon toisessa päässä, kun runoilija, maattuansa pari minuuttia tainnoksissa, jälleen tointui.

Hän kavahti seisoalle ja, peläten jo liian paljon aikaa menettäneensä, hän jatkoi matkaansa jalkaisin, hän juoksi.

Hänen voimansa heikkonivat yhä, elämä läheni loppuansa, kummallisia näkyjä kulki hänen silmäinsä editse ja pyöri hänen ympärillänsä … vähät niistä! … hän juoksi yhä, yhä vaan.

Hän oli tuon nuoren Kreikkalaisen kaltainen, joka Marathonin tappelun jälkeen juoksi Athenaan. Hänkin saapui vihdoin Freiburg'iin ja kiirehti kaupungin torille heiluttaen lehmuksen lehvää ikäänkuin voitonmerkkinä.

Kaupungissa ei nyt ollut muita jäljellä kuin vaimoja, lapsia sekä vanhuksia. Kaikki riensivät hänen ympärillensä.

Celestinolais-luostari oli torin varrella; sen kirkon ovet selki-selällänsä.

Abbatissa astui juuri siitä ulos ja hänen seurassaan kaikki hänen neitosensa.

Ensi rivissä Hedwig ja Magdalena.

Runoilija oli juuri julistanut tuon ilahuttavan uutisen. Hän horjui, kaatui, mutta huusi vielä kerran: "voitto!"

Sitten, huomatessaan Hedwigin ja ikäänkuin tämän näön elähyttämänä, hän jatkoi läähättävällä, kiihkeällä äänellä:

– "Hedwig! … Hedwig! … se on teitä varten … kuulkaa minua … tulkaa!"

Hedwig tuli ja kumartui hänen puoleensa.

Ihastunein silmin, kirkastunein kasvoin, mutta rauenneella äänellä sai runoilija kuiskuttaneeksi ainoastaan nämä muutamat sanat:

– "Veli Starck … Winckelried … isänne, hän kuolee niinkuin minäkin!.. Lipas … avatkaa tuo lipas … rientäkää Murten'iin!"

Hän oli ollut polvillaan; hän kaatui nyt taaksepäin Magdalenan syliin, kiinnittäen viimeisen silmäyksensä Hedwigiin.

Sitten äkkiä, kun tuskanväristys, joka runteli koko hänen ruumiinsa, oli mennyt ohitse, hän huudahti:

– "Voi! kuinka teitä rakastin! kuinka teitä vieläkin rakastan!"

Ja runoilija heitti henkensä, autuaallinen hymy huulilla.

Tähän samaan paikkaan, jossa Beit-Weber kuoli, maahan, jota hänen verensä oli kastanut, nuo hyvät Freiburg'in porvarit istuttivat oitis tuon pienen lehmuksen lehvän.

Nykyään se on suuri puu; se on nyt jo neljän sadan vuotinen. Sitä pidetään, sitä kunnioitetaan pyhänä muistomerkkinä. Vanhukset istuessaan sen varjossa kertovat lapsilleen Murten'in tappelusta ja Beit-Weber'in kuolemasta; ja iltasilla Freiburg'in nuoret neitoset kuunnellessaan sen lehtien suhinaa, luulevat runoilijan lempeän hengen heille vielä kuiskuttavan rakkauttansa.

Hedwig oli huudahtanut, kuullessaan runoilijan ilmoituksen.

Sitten hän väristen levottomuudesta veti Magdalenan mukaansa luostariin, sai lippaan häneltä, aukaisi sen ja silmäili hätäisesti muutamia papereita.

– "Hän on puhunut totta! minun isäni! hän oli minun isäni. Enkä minä raukka sitä voinut arvata! … hän on kuolemaisillaan! hän vartoo minua! hän kutsuu minua! Voi! lähtekäämme, rientäkäämme!"

Useampia vankkureita seisoi jo valmiiksi valjastettuina luostarin edustalla. Arvoisa abbatissa ja hänen kaksi-kymmentä hurskasta seuralaistansa nousivat niihin.

– "Rientäkäämme!" hän heille huusi, "pian nyt vaan, tyttäreni! siellä alhaalla on sekä haavoitettuja että kuoleman kanssa taistelevia; siellä on meidän paikkamme!"

Esimmäiseen vankkuriin nousivat Hedwig ja Magdalena; jälkimäinen joudutti lakkaamatta hevosta, edellinen kertoi tuon tuostakin:

– "Isä parkani! hän oli minun isäni! Voi! jos tulemme liian myöhään, en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi!"

Oli jo ilta. Hämärässä, pitkin tietä kaikenmoisia partiokuntia sekä muita joukkoja palasi tappelusta, toiset ylpeinä kantaen saalistansa, toiset kulkien käsitysten, innostuneina ja laulaen sydämmen pohjasta voittolauluja.

Hedwig ei puhunut enään. Kalpeana, tuijoittavin silmin, raskaalla sydämmellä sekä väristen kärsimättömyydestä hän istui vankkureissa ja koko hänen ruumiinsa ikäänkuin pyrki sitä päämäärää kohden, jonne hänen sielunsa jo edeltäpäin oli rientänyt.

Magdalena oli tarttunut ohjaksiin.

– "Juoskaa! juoskaa!" hän syvään huoaten huusi hevosille, samalla kun kiihoitti niitä käsillänsä, "juoskaa vieläkin paremmin!"

Vähän aian kuluttua alkoi kuulua kaukaa kumeata kohinaa, niinkuin valtameren lähisyydessä: se oli sotakentän mahtavaa melua.

Jo toista tuntia sitten oli ryöstämisen ja tappamisen kiihko aivan tyyntynyt, ja päälliköt olivat hajautuneet sinne tänne kertomaan sekä ylistämään viimeisen Winckelried'in urhoollista sovitus-kuolemaa.

Kun tätä suurta nimeä mainittiin, ja huuto kuului: "munkki kuolee!" melu joka taholta oitis taukosi. Koko armeija vaikeni ja kokoontui Courgevaux'in ympärille niinkuin nousuvesi.

Mäen kukkulalla makasi kuoleva uros.

Hänen vieressään yhä Villon, joka häntä kannatti, Fridolin, joka pyhki jääkylmää hikeä hänen otsaltansa, ja Frey, joka nuoli hänen veristä kättänsä.

Itse hän tuon tuostakin huudahti:

– "Hedwig! … lapseni … tyttäreni … mutta voi! kun ei häntä jo kuulukkaan!.."

Sitten hän meni tainnoksiin, ja vähän aian päästä jälleen toinnuttuansa hän sanoi:

– "Hänkö se on?.. Ei … ei vielä!.. Oi! minä tunnen sydämmeni viimeisistä lyönneistä, että hän pian tulee… Hän lähestyy … vielä hetkinen, Jumalani!.. Minä en tahdo … en … minä en tahdo kuolla!"

Ja taistellen arvaamattomalla innolla kuolemaa vastaan, hän näytti ikäänkuin pidättävän rinnassaan tuon elämän, tuon sielun, joka sieltä jo teki lähtöä.

Vähän matkaa tuonnempana valmistivat tämän iki-muistettavan päivän kuuluisat päälliköt jonkunmoisia paaria, ja koristivat niiden reunoja kuusen oksilla. Sitten sotamiehet kunnioituksesta kuolevaa sankaria kohtaan levittivät niiden yli nuo suuret liput, joita olivat tappelussa voittaneet.

Scharnachthal ja Bubenberg tarttuivat nyt veli Starck'iin, nostivat hänen maasta rotevilla käsillänsä ja kantoivat tuolle kunnia-sijalle.

Yö oli tullut, tyven, tähtikirkas yö.

Tulisoihtuja sytytettiin valaisemaan tätä voittojuhlaa.

Ainoa ihminen, joka pysyi kylmäkiskoisena kaikelle tälle, oli sankari itse. Hänen silmänsä yhä vaan tuijottivat Freiburg'iin vievää tietä kohden, hän antoi vaan kuulua tämän ainoan huudon:

– "Voi lapseni! tyttäreni!"

Äkkiä väkijoukko erkaantui, päästääkseen välitsensä erästä valkeata haamua.

Se oli vihdoinkin hän, se oli Hedwig!

Hän syöksi munkin syliin. Tämä painoi häntä rintaansa vasten, päästi pitkän ilohuudon ja pyörtyi.

Parin minuutin kuluessa tuon syvän hiljaisuuden keskeltä, joka vallitsi ympärillä, ei kuulunut muuta kuin kuolevan miehen korinaa ja hänen tyttärensä nyhkytyksiä.

Erään lääkkeen avulla, jonka abbatissa oli antanut, onnistui Magdalenan saada pyörtynyt jälleen virkoomaan.

– "Oi!" tämä nyt sanoi äänellä, joka ei enää ollut tämän mailmaan, "oi! Hedwigini! minä näen sinut taasen! … minä syleilen sinua vihdoinkin!.. Siitä on nyt viisi-toista vuotta … niin, viisi-toista vuotta olen vartonut tätä hetkeä … tätä palkintoa… Jumala on hyvä … hän suo sen minulle vihdoinkin! … olkoon hänen nimensä ylistetty! Ja tekin, toverini, kiitos teillekin … samaten Ranskan kuninkaalle… Villon, kiitä sinä häntä minun puolestani … minä tahdon, että hänen sormuksensa minua seuraa hautaan… Mutta voi sitä iloa, kun saan sinua taasen syleillä, tyttäreni, oma tyttäreni!"

Ja kaikki vuosien kuluessa hänen sydämmeensä kokoontuneet kyyneleet vuotivat nyt yht'aikaa hänen kasvoillensa, joista loisti taivaallinen ilo.

Mutta äkkiä hän jatkoi:

– "Puhukaamme sinun tulevaisuudestasi … en tahdo jättää sinua yksin mailmaan… Missähän lienee suojelijasi, sulhasesi?.. Kilian … Kilian?"

Tätä korkeaa kutsumusta sadat äänet kertoivat.

Vaan turhaan.

Seurasi hirvittävä äänettömyyden ja tuskan hetki.

Sitten kuului äkkiä melua, josta saattoi eroittaa tämän huudon:

– "Täällä ollaan! täällä ollaan!"

Se oli Herman Nagöli … ja hänen edellänsä astui Diesbach'in poika sekä Renato herttua.

Jälkimäinen kantoi Burgundin herttuan suurta lippua; edellinen Suur-Bâtard'in lippua.

He laskivat nyt nämäkin samaan paikkaan, jossa muut liput jo olivat.

Kilian lankesi polvilleen Hedwigin isän viereen; hänkin nyt kutsui tätä isäksensä.

Winckelried yhdisti heidät samaan, pitkälliseen syleilykseen.

Renato herttua puolestaan teki tämän lyhyen selityksen:

– "Urheutensa innossa Diesbach oli seurannut vihollista järveen saakka. Hän kaatui veteen ja oli hukkumaisillaan!"

– "Vai niin!" Villon huudahti, "se on siis Teidän Ylhäisyytenne, joka hänet on pelastanut?"

– "Ei", nuori herttua vastasi viitaten Unterwaldilaiseen, "hän sen on tehnyt."

Herman katsahti Magdalenaan.

Magdalena ojensi hänelle kätensä.

Samalla aikaa Winckelried yhdisti Hedwigin ja Kilianin kädet.

– "Ei mitään surua!" hän sanoi heille, "älkää minua itkekö … minä olen onnellinen! … näin kuolla on ollut minun toivoni… Saattakaa ruumiini Stans'in kirkkotarhaan. Siellä vartoo minua se, joka oli sinun äitisi, Hedwig … ja samana iltana, jolloin yksi noista kivistä, joilla Saint-Jacques'in pakolaista heitettiin, tuon vaimo paran tappoi, tulee teidän viettää häänne Stans'in kirkossa … minä tahdon sen … minä siunaan teitä … hyvästi!.."

Tämä oli hänen viimeinen sanansa.

Hänen silmänsä, hänen hymynsä kertoivat sen vielä; sitten hän heitti henkensä.

Sydäntä särkevällä huudolla Hedwig hypähti pystyyn. Kilian sulki hänen syliinsä, ikäänkuin pidättääkseen häntä maan päällä.

Scharnachthal lähestyi samassa, laskeakseen kuolleen otsalle seppeleen tammen ja laakerin lehdistä.

Sitten hän sanoi äänellä, jonka kaikki kuulivat:

– "Kunnia! kunnia hänelle, jolla oli vaan yksi ainoa heikkouden hetki, mutta, joka siitä kohosi näin ylevään elämään, näin kauniisen kuolemaan! Kunnia Arnold von Winckelried'in suurelle pojalle, kunnia Granson'in ja Murten'in uroolle!"

Bubenberg, Hallwyl, François Villon ja Renato herttua tarttuivat nyt paarihin, nostivat ne väkijoukon yli ja kantoivat ympäri taistelukenttää, samalla kun joka taholla näkyi voiton-merkkejä, tulisoihtuja sekä miekkojen välkettä.

Veli Starck oli kärsinyt, oli taistellut, oli pannut koko elämänsä alttiiksi, toivoen vaan sitä hetkeä, jolloin voisi kunniansa takaisin voittaa. Hänen toiveensa oli toteentunut.

XXVIII
Päätös

Hedwig ja Kilian von Diesbach solmisivat avioliittoa keskenänsä ja samaten Magdalena ja Herman Nagöli.

Toimitus suoritettiin Stans'in kirkossa.

Scharnachthal, Bubenberg, Renato herttua ja Hallwyl olivat siinä saapuvilla.

Vähän matkaa sieltä, järven rannalla, Waldstättien liittokunta oli ko'ossa. Riideltiin, meluttiin, raivottiin.

Eräs mies ilmestyi, erakko, pyhimys, Nikolaus von der Flüe, sama, jonka muistoa Sveitsi vielä nytkin pitää kunniassa.

Hän saarnasi sovintoa, yksimielisyyttä, ja hänen kansalaisensa saivat sinä päivänä ihanimman voittonsa, voiton omista himoistansa.

Sitten erakko kääntyi niiden puoleen, jotka tulivat ulos kirkosta, ja sanoi heille ennustaen:

– "Ottakaa vaari! minä tiedän, että useat meistä aikovat mennä Ranskan kuninkaan luo, joka tahtoo meitä palkkoihinsa; minä tiedän myös, että löytyy toisia, jotka menevät Lothringin herttuan palvelukseen. Hänen asiansa on oikea; kuningas Ludovik on suuri kuningas, mutta ottakaa vaari, veljeni … niinkauan kuin vielä taistelitte kotomaan kamaralla itsenäisyytenne puolesta, Jumala antoi teille voitollisia sekä jaloja päiviä, yhtäläisiä kuin tämäkin päivä. Toisin on käyvä, jos luovutte isienne karkeasta yksinkertaisuudesta, jos muututte kunnianhimoisiksi miehiksi, palkkasotureiksi. Ottakaa aioissa vaari!"

Ja siunattuaan kaikkia pyhä erakko palasi vuorille takaisin.

Historiasta tiedetään, kuinka tämä ennustus toteentui.

* * * * *

Tällä välin oli Kilian kirkon portailla sulkenut Hedwigin syliinsä ja painanut hänen otsalleen jäähyväis-suudelman.

Hän lähti Ranskaan muiden päällikköjen kanssa; Herman Nagöli häntä seurasi.

Se, mikä äsken oli tapahtunut, oli ainoastaan kihlajaiset.

Nuo molemmat nuoret miehet olivat jo katoomaisillaan erään niemen ta'a. Vielä kerran he katsahtivat taakseen rannalle, jossa nuo nuoret naiset seisoivat, ja vaihettivat näiden kanssa viimeisen silmäyksen, viimeisen merkin, jolla tahtoivat sanoa: Jumalan haltuun.

Samassa vene lähti rannasta.

Veneessä Villon ja Renato herttua.

– "Voi!" Renato herttua huokasi "en koskaan voi unohtaa rakkauttani, mutta voin sen voittaa. Sinä et saata ymmärtää, Villon, kuinka minä olen kärsinyt ja kuinka vieläkin saan kärsiä. Se on tuommoinen muisto, jota ei koskaan saa sydämmestä poistetuksi vaan se kestää kuolemaan asti."

Runoilija ei vastannut; hän kohotti vaan silmänsä taivasta kohti.

Ei pilvenhattaraakaan missään; taivas siintävä, siintävä järvenpinta. Aurinko levitti kirkkaita säteitään tuntureille, jotka olivat juuriltaan vaskenkarvaisia, rinteiltään vihannoita ja kukoistavia sekä huipuiltaan hohtavan valkoisia.

Ilma oli mieto ja tuoksuja täynnä, ikäänkuin taivaallinen sopusointu olisi vallinnut siinä.

Kauan aikaa vielä nuoren herttuan silmät tarkastivat sitä paikkaa rannalla, johon kenties ikipäiviksi Hedwig oli kadonnut hänen silmistänsä.

* * * * *

Kuukautta myöhemmin Renato Lothringilainen palasi herttuakuntaansa.

Koko väestö riensi häntä vastaan ja tervehti häntä pelastajanansa.

Ainoastaan muutamat kaupungit vielä pitivät Burgundin herttuan puolta. Hän valloitti ne väkirynnäköllä. Sitten alkoi hän piirittää Nancy'ä, joka hänelle hyvinkin pian aukaisi porttinsa.

Jolanda herttuatar sekä Johanna d'Harcourt saapuivat sinne pari päivää jälkeenpäin.

– "Serkkuni", Renato sanoi, "sydämmeni salaisen haavan tunnette; mutta minä tahdon sen parantaa nyt. Auttakaa minua… Se on puolison käsi, jonka teille tarjoon."

Kokonaan hämmästyksen ja mielenliikutuksen vallassa, Johanna juoksi kätkemään punastuvat kasvonsa herttuattaren helmaan.

– "Jumalan tähden", nuori herttua huudahti, "äitini, kuinka olette vaalea!"

– "Ei se mitään ole", tämä sanoi, "ilo … minun sydämmeni ei siihen ole enää tottunut. Jonkun aikaa on minulla ollut tuommoisia hermo-väristyksiä, joiden sanotaan olevan kuolemaksi… No, vaan ei … älä ole mureissasi; minä elän nähdäkseni sinut onnellisena… Minäkin olen onnellinen!"

Hän koitti hymyillä.

François Villon oli ainoa, joka ei antanut pettää itseänsä. Hän mietti mielessään:

– "Herttuattarella on kuolema sydämmessään."

* * * * *

Jonkun aikaa jälkeenpäin runoilija saapui Plessy-les-Tours'in linnaan.

– "Totta Jumaliste! toverini, enpä luullut sinua enää olevan koko mailmassa. Miksi, hiisi vieköön, sinut juuri nyt saan nähdä?"

– "Sire, minä tulen pyytämään apua Teidän Majesteetiltanne."

– "Itsellesi?"

– "Lothringin herttualle."

– "Ahaa! vai niin, kyllä ymmärrän. Burgundin leijona on lähtenyt luolastaan ja näyttää vielä kerran hampaitansa. Koko maailma toivoo rauhaa, hän yksinään sotaa … ja se on oleva hänen turmionsa. Hänen omat alamaisensakin tarvitsevat lepoa; Kaarlo Rohkean on aika jo kadota… Ja hänen täytyy kadota … minä en sitä enää vastusta… Sinä saat sen sanoa noille neljälle toverille, joiden kättä jo liian kauan olen pidättänyt… Minä sanoin sen itse aivan äskettäin Campobasso'lle."

Runoilija kumarsi sanaakaan vastaamatta.

– "Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa?" kuningas kysyi, "olethan kovin surkea näöltäsi."

– "Sire, se tulee siitä, kun muistan Renato herttuaa. Hänen on täytynyt lähteä Nancy'stä, jätettyänsä kaiken sotaväen, mitä hänellä oli, hyvien Lothringilaistensa puolustukseksi, luvattuansa hankkia heille apua kahden kuukauden kuluessa ja velvoitettuansa heitä puolustamaan kaupunkia siihen saakka. Sitten hän meni pyytämään apua Sveitsiläisiltä."

– "Sveitsiläisiltä", Ludovik XI huudahti, "haa, enpä olekkaan erehtynyt, ne ovat uljasta väkeä. Heidän päällikkönsä ovat olleet minua tervehtimässä… Bubenberg, Scharnachthal, Hallwyl ja Kilian von Diesbach. Minä annoin heidän kertoa kokonaisuudessaan nuo molemmat kuuluisat tappelut… Heidän suoruutensa minua suuresti miellytti … me tuhlasimme heille runsain määrin sekä rahoja että kohteliaisuuden-osoituksia. Jokainen päällikkö, jokainen maakunta, jokainen kaupunki sai melkoisen summan. He rakastavat rahaa, ja pitääpä heidän sitä saaman, totta Jumaliste! kun vaan auttavat minun hyvää serkkuani… Siinä on kaikki, mitä voin tehdä hänen hyväksensä. Mutta sinä itse, Villon, etkö sinä mitään pyydä?"

– "En, sire", runoilija vastasi, "minun tehtäväni on päättynyt."

– "Minun alkaa'" sanoi kuningas.

Ja kun hän sitten kätensä käyristi sekä tähysti silmillään taivaanrantaa, näytti aivan siltä, kuin olisi hän tahtonut kiskoa puoleensa koko Burgundin, Provence'n, Artois'in ja kaikki maat, joista jälkeenpäin nykyinen Ranskanmaa on muodostunut.

Villon lähti jo seuraavana päivänä, varustettuna avunsitoumuksilla Renato herttuaa varten, ja itse puolestaan täydellä kukkarolla.

– "Tyhmä se, joka ei ota vastaan tarjottaissa", Ludovik XI oli sanonut, laskiessaan hänet luotansa; "oletko hullu?.. Totta Jumaliste! eikö raha kelpaa!"

Jonkun aikaa oli Renato herttua jo kulkenut Sveitsissä yllyttäen, kiihoittaen mieliä, vaan turhaan. Sveitsiläiset muistivat erakon sanoja. Heitä vähän epäilytti, ennenkuin aloittivat tuon surkean palkkasoturi-historiansa. Ja toiseksi, mitähän maksettaisiin? Se on niiltä aioin kuin tuo sananparsi on syntyänsä: "ei rahaa, eikä Sveitsiläisiä!" Villon vihdoin ilmestyi, julistaen, että oli saatavana neljä florinia kuukaudessa ja lisäksi vielä melkoinen vuosiraha kullekin päällikölle sekä suuri summa joka maakunnalle. Enempää ei tarvittu. Heti saatiin kymmenen-tuhatta miestä. Ja vieläpä liputkin.

Renato herttua sitä vastoin pestasi väkeä Elsass'issa. Hän lähti sitten yhdistymään Sveitsiläisten kanssa, puettuna samoin kuin nämäkin Saksalais-pukuun ja pertuska olkapäällä.

Kiiruimman kautta marsittiin Lothringiin. Ja kiirettäpä tulikin pitää. Nancy'ssä oli hätä korkeimmillansa. Kolmatta kuukautta oli Burgundin herttua sitä jo piirittänyt kaiken sotaväen kanssa, minkä oli saanut kokoon haalituksi.

Se oli hänen kolmas armeijansa. Burgundilaisia ja Flamandilaisia vähäisen, paitsi joku aatelismies, joka oli päättänyt kuolla herransa kanssa. Paljo Englantilaisia, Stadelaisia sekä Italialaisia, joita johti Campobasso, tuo suosikas, joka jälleen oli päässyt armoihin, tuo kirottu sielu kaikissa Burgundin herttuan toimissa.

Hänen ympärillään vallitsi alakuloisuus, nurjamielisyys, petollisuus ja kaikki muu kehnous, mitä suinkin saattaa ajatella. Talvi oli hirveän kylmä. Joulu-yönä yksinään paleltui neljä sataa miestä; moni menetti jalkansa ja kätensä. Hevoset kuolivat; ihmiset olivat sairaina ja näöltään kuin varjot. Mutta kaupungissa oli hätä vieläkin suurempi. Herttua tuon tiesi; siitä hänen yksipäisyytensä. Hänen oma ruumiinsa oli kuin rautaa ja muiden tuskista hän viis välitti; hän sanoi vaan: "minä en täältä lähde ennenkun olen kukistanut Lothringin, että voin karata uudestaan Ranskan kimppuun." Ja kaikista neuvoista huolimatta, hän ei vaan tahtonut väistyä tuommoisen tieltä, jota hän kutsui lapseksi; hänkö heittäisi piirityksensä… Ei koskaan! Oli niin sallittu, että hänelle piirityksistä aina seurasi onnettomuutta.

Tähän aikaan Renato herttua sai joka päivä jonkun uuden tarjouksen Campobasso'lta. "Luvatkaa minulle kreivikunta Vaudemont. Antakaa minulle ainakin Commercy, joka minulla oli ennen sotaa." Eräänä päivänä Burgundin herttua oli joutunut vihan vimmaan ja löi häntä vasten silmiä. Italialainen ei enää vaatinut mitään. Kosto oli hänelle nyt tarpeeksi.

Samana iltana, jona Sveitsiläiset vihdoinkin tulivat, – 4 p.

Tammikuuta 1477 – tappelupäivän aattona, hän meni vihollisen puolelle.

Sveitsiläiset eivät hänestä huolineet; he eivät tahtoneet taistella tuommoisen petturin rinnalla.

Hän käänsi hevosensa ja poistui niiden muutamien ritarien kanssa, jotka häntä ympäröivät.

– "Sama se! minä tiedän kyllä, mitä tietä herttua pakenee, minä tiedän, missä voin antaa hänelle kuoliniskun."

Neljä miestä, neljä salaista henkilöä astui samassa esiin pimeästä.

Nesle, Gent, Dinant ja Lüttich, nuo neljä kostajaa.

– "Malttakaa, toveri, me tulemme kanssanne!"

He seurasivat nyt häntä … ja Villon myöskin.

Hän tahtoi olla muassa; hän tahtoi nähdä.

Ja tosiaankin, Kaarlo Rohkean tappio näytti varmalta.

Murten'in tappelun jälkeen oli hän enää ainoastaan varjo entisestänsä: kalpea, laiha, kamalan-näköinen, parta siivoton, tukka pörrössä, ja aivan kuin mieletön, milloin raivokkaan hulluuden, milloin synkkämielisen hermottomuuden vallassa. Ei kukaan tohtinut häntä enää lähestyä, paitsi hänen narri parkansa, Glorieux, joka, vaikka lakkaamatta sai vastaan-ottaa sekä ärjymistä että lyöntejä, kuitenkin yhä jälleen tuli takaisin, niinkuin uskollinen koira. Tuo oli ainoa ystävä, joka hänellä enää oli jäljellä, joka valvoi yöt päivät hänen vuoteensa vieressä, lohdutti häntä ja vieläpä väliin koetti saada häntä hymyilemäänkin.

Maa lepäsi lumen peitossa. Luminen oli itse ilmakin. Jäinen kylmyys, synkkä taivas, kamala aika.

Edellisenä yönä oli kaupunkia vastaan taas turhaan rynnistetty. Seuraavana aamuna päivän koitossa annettiin käsky marssia Sveitsiläisiä vastaan. Oli aikomus näiltä sulkea tie.

Sotaväki nurisi. Muutamat päälliköt uskalsivat vielä viimeisen kerran kehoittaa perääntymiseen.

– "Menkää, jos mieli tekee!" herttua ärjäsi. "Vaikkapa jäisin aivan yksinäni, taistelen kuitenkin!"

Koko hänen Burgundilainen ja Flamandilainen ritaristonsa päästi uljaan sotahuudon vastaukseksi ja asettui järjestykseen hänen taaksensa.

Hänellä itsellään ei kuitenkaan ollut paljo toivoa. Kun hän pani kypärin päähänsä, irtaantui sulkatöyhtö ja putosi maahan. "Hoc est signum Dei" (tämä on merkki taivaasta) hän arveli itsekseen ja nousi suuren, mustan sota-oriinsa selkään.

Jalkaväki pakeni jo ensi kahakassa. Ritarit sitä vastoin panivat uljaasti henkensä alttiiksi. Mutta lumi oli iljakasta ja hevoset menivät nurin. Tappelu muuttui pian paljaaksi teurastamiseksi. Kaarlo Rohkea yksinään teki vastarintaa, näöltään vielä nytkin ylevän urheana, etsiessään itselleen arvokasta kuolemaa.

Mutta pakenevien tungossa hänenkin täytyi kääntää hevosensa ja paeta muutamien ritarien seurassa.

Yksi ainoa pakotie oli mahdollinen: tie Vouxieres'in sillan yli.

Sinne oli Campobasso asettunut väijyksiin ja hänen kanssaan noiden neljän hävitetyn kaupungin kostajat, nuo neljä hahmotoveria.

Miekka paljastettuna, väijyvin silmin ja kasvot vihan vääristäminä, he vartosivat.

Synkän hämärän läpi, jota ainoastaan lumihahtuvat valaisivat, huomattiin vihdoin useiden ratsumiesten lähenevän täyttä nelistä.