Kitabı oku: «Kuninkaan toverit», sayfa 15

Mutta Aubigne'n herra, joka johti Ranskalaista apujoukkoa, hänelle silloin sanoi:

– "Kuningas, minun herrani ei tahdo rikkoa rauhaa. Valtakirjani minua estää teitä auttamasta missään, mikä vaan jollakin tavoin voi loukata hänen serkkuansa Burgundissa."

– "Kuinka?"

– "Teidän ylhäisyytenne, ei muuta kuin olkaa varuillanne! Kaarlo Rohkea on tullut mahtavammaksi kuin milloinkaan ennen."

– "Mikä sen todistaa?"

– "Juuri viisaan Ludovikin varovaisuus. Tänä aamuna sain käskyn kääntyä takaisin."

– "Hän jättää minut! hän pettää minut uudestaan!"

– "Ei, teidän ylhäisyytenne, hän neuvoo teitä seuraamaan hänen esimerkkiänsä ja malttamaan vähäisen vielä. Antakaamme Sveitsiläisten tehdä."

– "Sveitsiläisten! No niin, minä menenkin taistelemaan heidän riveissänsä. Kaarlo herttua on viholliseni, minä tahdon milloinkin häntä katsoa silmiin!"

– "Menkää vaan, teidän ylhäisyytenne, ja onnea matkalle! Meidän toivotuksemme teitä seuraavat. Kuningas, minun herrani ei ole yhtään vähemmin uljas kuin tekään; mutta hän on jo elänyt yli seikkailuksien iän eikä enää jätä mitään sattuman nojaan. Minua surettaa jättää teitä näin; mutta se on velvollisuuteni. Ludovik XI: llä on lempilauseena: 'nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa.' Yli kaiken menestys; yli kaiken Ranska!"

Ja vanha päällikkö ynnä hänen neljä sataa ratsumiestänsä kääntyivät takaisin.

Renatolla ei nyt ollut enempää ympärillään, kuin noin satamäärä Lothringilaisia ylimyksiä. Suoraa päätä hän käänsi kulkunsa Sarreburg'iin, ainoosen paikkaan hänen valtakunnassaan, joka ei ollut Burgundilaisten vallassa. Suoraa päätä hän siellä julisti kutsumuksen sotaan. Kahdeksan päivää jälkeenpäin lähes tuhannen ritaria asettui hänen johtonsa alle. Näiden kanssa hän lähti Strassburg'iin. Häntä otettiin siellä vastaan suurella innostuksella. Sveitsiläisten lähettiläitä oli saapunut sinne jouduttamaan heidän hyväin ystäväinsä, Elsass'in liittokunnan, apujoukkoa. Ja, mainitkaamme se oitis, meidän uljas Elsass'imme suorittikin tärkeän tehtävän tässä taistelussa. Sveitsillä ei ole oikeus pitää kaikkea kunnia omanansa. Strassburg, Colmar, Schlettstadt, Mülhaus ynnä pari-kymmentä muuta kaupunkia, joiden oikeastaan pitäisi oleman Ranskalaisia, edustivat siinä Ranskan mieltä ja Ranskanmaata.

Wilhelm Hester johti jalkaväkeä ja Renato Lothringin herttua otti johtaakseen ratsuväkeä; sitten kun oli pidetty pitoja kolme kokonaista päivää, lähdettiin sieltä ja mentiin Reinin yli.

Basel'ista, Solothurn'ista ja joka paikasta muualta lähti samaten liikkeelle iloisia joukkoja. Itse ilmassa liikkui ikäänkuin joku taistelunhenki.

Lähestyessään Bern'iä, nuori herttua pysäytti äkkiä hevosensa kuunnellakseen kaukaisen ukkosen jylinää.

– "Vihdoin!" hän huudahti ja hänen silmänsä iskivät tulta, "tuolla on vihollinen! nyt saamme taistella!"

Ja muiden etupäässä hän kannusti ratsunsa neliseen.

Hänen sotainen vainunsa ei ollut häntä pettänyt. Tuo jylinä tuli Murten'in kanuunoista.

XXV
Murten

Kolmessa kuukaudessa Burgundin herttua oli muodostanut itselleen uuden armeijan.

Ensinnäkin nuo Granson'in pakolaiset olivat taasen palanneet hänen luoksensa, ei tosin mistään hartaudesta hänen asiallensa, mutta pakosta; hänellä oli hirsipuu jokaista varten, joka aikoi kääntyä kotiansa.

Sitten lukuisia nostokkaita: kuusi tuhatta Valloonia, kaksi tuhatta läänitysmiestä Alankomailta, neljä tuhatta Italialaista ja yhtä monta Englantilaista. Hänen luokseen tuli väkeä joka taholta, Neapelin rannikoilta ja Pohjanmeren ääriltä asti.

Samalla aikaa valmistettiin kaikenmoisia sota-aseita ja koristuksia kullasta uutta loistoa varten. Roma, Venetsia, Neapeli ja Milano, kaikki nuo hänen vanhat liittolaisensa häntä auttoivat jälleen jalkeille, vaikka samalla hieroivat liittoa keskenänsä häntä vastaan.

Tällä viidennellä-toista vuosisadalla, joka hengeltään oli kokonaan turmeltunut, ei löytynyt ketään, joka ei olisi viekastellut. Siitä ei ollut vapaa edes Savoijan herttuatarkaan, tuo Ludovikin sisar, joka tuotti silkkikangasta neuloakseen omilla käsillään vaatteita veljensä veriviholliselle.

Ja totta puhuen, Kaarlo Rohkea tarvitsikin suurissa määrin apua ja lohdutusta. Kauan aikaa hän kokonaan laiminlöi pukunsa, kulki repaleissa, niinkuin oli Granson'in luota lähtenyt, hulluna häpeästä ja epätoivosta.

Hän oli niin kenties vieläkin; vaan nyt tämä hulluus oli koston ja vihan vaikuttama. Kuumeentapainen kärsimättömyys seurasi tuota epätoivon tilaa. Koko hänen uhka-ylpeytensä, koko hänen hurjuutensa palasi jälleen, kiihtyen melkein mielettömyydeksi. Hän jakoi Sveitsin jo edeltäpäin ja lahjoitti sen päälliköillensä; hän kutsui saaliinjakoon kaikki ruhtinaat ja kuninkaat, vieläpä itse vanhan keisari Fredrikinkin, joka ei hänelle kuitenkaan muuta vastausta lähettänyt, kuin tuon vanhan tarinan, jonka La Fontaine myöhemmin oli tekevä kuuluisaksi: ei ole myymistä karhun taljaa, ennenkuin itse karhu on kaadettu.

Vihdoinkin, Toukokuun viimeisenä sunnuntaina hän rakennutti korkean lavan yhdelle niistä kukkuloista, jotka Lausanne'a ympäröivät, ja antoi koko sotajoukkonsa, joka oli vieläkin lukuisampi ja loistavampi kuin ennen Granson'in tappelua, marssia sen ohitse. Pari päivää sen jälkeen hän lähti liikkeelle.

– "Pyhän Yrjänän kautta! nuo koirat ovat siis rohkeutensa menettäneet; täytyy lähteä heitä etsimään. Me hävitämme heidät. Eläköön Burgund!"

Berniläiset eivät tällä välin kuitenkaan torkkuneet. He pitivät silmällä kaikkia näitä valmistuksia ja lähettivät kirjeen toisensa perään Sveitsin kaikkiin maakuntiin, Saksan kaupunkeihin, Itävallan herttualle ja Ranskan kuninkaalle.

Ludovik XI, seuraten vanhaa tapaansa, teki suuria lupauksia, mutta ei lähettänyt yhtään miestä. Nuo hyvänlaiset Saksan porvarit päättivät vielä varrota. Ja mitä Sveitsiläisiin tulee, he olivat Granson'in tappelun jälkeen palanneet takaisin kotiansa. Nyt oli juuri kevät-aika; täytyi ajaa karja tuntureille, eikä paimen-sotilaiden ollenkaan tehnyt mieli kiirehtiä sieltä alas. Koko mailma näytti vitkastelevan.

Yleinen liittokokous pidettiin Lucern'issa. Siellä säädettiin hyvin tarkasti kaikki sodankäyntiä koskevat asiat: ei kenenkään pitänyt jättämän haarniskaansa, ei päivällä, eikä yöllä. Kiroominen, juopumus, riita ja tora kokonaan kiellettiin; kunkin taistelijan tuli rukoilla ennen tappelua, hakata päälle herkeämättä, siksi kun voitto oli saatu, eikä tehdä ketään vangiksi; jokainen, ken pakenisi, tuomittiin kuolemaan; käskettiin säästää vaimoja, lapsia, vanhuksia, pappeja ynnä kirkkoja; kyliä, myttyjä, tiloja ei pitänyt polttaa, eikä myöskään koskea saaliisen, joka säännöllisesti ja ansion mukaan oli jaettava. Kun me näin käytämme itseämme, on Jumala oleva kanssamme.

Kaiken tämän ohessa Bern ei kuitenkaan vielä nyt, kun Kaarlo Rohkea lähti liikkeelle, voinut asettaa häntä vastaan enempää kuin viisi-toista sataa miestä. Nämä ottivat asemansa Murten'issa, koska aavistivat, että sitä kaupunkia ensin ahdistettaisiin. Sen tuli uljaasti pitää puoltansa, että muut saisivat aikaa valmistaida. Siitä rippui kaikki. Se oli kuin toinen Thermopyla.

Ken oli päällikkönä? Adrian von Bubenberg. Suuttumus kansalaisia kohtaan, suosio Burgundia kohtaan, kaikki oli unohdettu. Isänmaa oli vaarassa.

Pelotta hän näki tuon armeijan lähenevän, joka oli kolmea-kymmentä kertaa lukuisempi kuin hänen omansa. Hän kutsui kokoon sotamiehet sekä asukkaat ja kehoitti heitä kaikkia käyttäimään niinkuin olisivat samaa aseellista perhekuntaa, samaa veljesjoukkoa; hän velvoitti heitä valalla uhraamaan henkensä ja voimansa tämän kaupungin pelastamiseksi ja vannoi itse heti surmaavansa jokaisen, ken puhuisi heittäymyksestä. Sitten, suoritettuaan nämä varokeinot, hän kirjoitti Bern'in porvareille:

"Burgundin herttua on täällä koko voimansa kanssa, johon kuuluu suuri joukko Italialaisia sekä Englantilaisia palkkasotureita ynnä muutamia Saksalaisia pettureita; mutta herrat tuomarit, neuvokset ja porvarit saavat olla huoleti, ja rauhoittaa kaikkien liittolaisten mieltä. Minä puolustan Murten'ia."

Murten on aivan pieni, pyöröteaterin muotoon rakennettu kaupunki, erään järven rannalla, joka siltä on nimen saanut. Siellä täällä muutamia viinimäkiä. Gurmel'ia kukkuloilla, joiden takana Sarine'n virta vuotaa, törröitti muutama kuusi. Maisema sitä vastoin, joka oli Bern'iin päin kaupungista, kasvoi tähän aikaan vielä metsää.

Herttua, joka oli rakennuttanut komean, puisen, silkillä ja sametilla verhotun majan Courgevaux'in kukkuloille, saarsi kaupunkia joka taholta, paitsi järven puolelta, jonka tyyntä, hiljaista pintaa pitkin joka yö kuljetettiin kaikenlaisia sekä ampuma- että ruoka-varoja piiritetyille. Hän ei siitä kuitenkaan ollut millänsäkään; hän näet aikoi valloittaa kaupungin jo ensi rynnäköllä.

Ja tosiaankin seitsemän-kymmentä suurta heittokonetta särkivät niin suuren aukon muuriin, että siitä helposti saattoi sisään rynnätä. Kaksi-toista tuhatta miestä Romont'in kreivin väkeä syöksivät siihen huutaen: kaupunki valloitettu! Mutta aukon takana heitä kohtasi toinen muuri, jota ei ollutkaan niin helppo hajoittaa kuin ensimäistä; elävä muuri, teräsmuuri, jota vastaan viisi eri kertaa Länsimaiden suurherttuan kaikki voimat ja kaikki rohkeus särkyivät.

Aina, joka paikassa oli Bubenberg läsnä. Hänen sivullaan mies, jättiläinen, munkki, jota Sveitsin miehet nykyään pitivät uljaimpana ja vahvimpana joukossansa. Jumalan lähettämä pelastaja, pää-enkeli: Veli Starck!

Vihan vimmassa herttua vetäytyi takaisin ja syöksi kahta pientä kaupunkia vastaan, jotka olivat hänen takanansa: Laupen ja Gumminen. Niitä oli tosin myöskin pantu puolustustilaan, vaan näytti hyvin epäiltävältä voisivatko vastustaa tämmöistä rynnäkköä. Ne vastustivat sentäänkin.

Edellinen kokonaan yhden ainoan miehen toimesta, joka puolusti erään sillan päätä kaikkia Englantilaisien rynnäköitä vastaan. Se oli veli Starck, se oli munkki. Kuinka oli hän sinnekkin taas saattanut ehtiä, jo seuraavana aamuna, niin varhain … sepä näytti melkein ihmeeltä!

Jälkimäisen kaupungin luona, herttuan rynnäkköä torjumassa, oli etenkin neljä miestä, jotka herättivät yleistä huomiota. He eivät olleet Sveitsiläisiä nuo; heidän sotahuutonsa ainakin oli toisenlainen. Joka iskulla, jonka löivät, tämä huusi: Gent! tuo: Dinant! kolmas: Nesle! neljäs: Lüttich!

Burgundin herttua oli kuullut nuo sanat. Hän palasi telttaansa, möristen aivan raivoissaan:

– "Taaskin ne samat! taaskin nuo kostajahahmot! Voi! minä olen kirottu. Kun viime kerran kuljin Dijon'in läpi, satoi selvään verta!"

Ja koko seuraava yö kuultiin kuinka hän astui edes takaisin teltassaan, päästi kamalia huutoja sekä särki aseitansa.

Näiden kolmen kaupungin välissä, joita hän piiritti, hän nyt oli itse piiritettynä. Se oli ikäänkuin joku tulinen kolmi-kulma, jonka sisällä hän rehki ja ponnisteliiksen, niin kiukkuisena, niin kauheana, ett'ei kukaan enää tohtinut häntä lähestyä, ei edes neuvoa kysymään.

Kuusi päivää perätysten tykistö lakkaamatta ulvoi Murten'ia vastaan, murtaen rikki sen muureja, hävittäen huoneita; mutta puolustajien lujuus ei hetkeäkään horjunut.

He työnsivät takaisin toisenkin rynnäkön, jota herttua itse johdatti. Kaksi kertaa hän oli jo noussut tuon muuriin ammutun aukon sisään, kaksi kertaa hänen jälleen täytyi peräydä. Ensi kerralla munkki oli hänet työntänyt takaisin, toisella Kilian von Diesbach, joka oli sinne saapunut vähäisen apujoukon kanssa Bern'istä.

Mitä Bubenberg'iin tulee, hän juoksi, hän hyppäsi, hän joutui joka paikkaan, kiihoitti jokaisen isänmaan-rakkautta ja sytytti intoa kaikissa. Illan tullen, mielen tyyntyen hän sitten kirjoitti Bern'iin:

"Älkää ollenkaan kiirehtikö, olkaa aivan rauhassa, hyvät herrat; niinkauan kuin meillä on pisarakin verta suonissamme, ei Murten'ia valloiteta."

Ja eivätpä hänen toverinsa juuri vähiä hämmästyneetkään. Hän sanoi heille:

– "Meidän vastarintamme on isänmaan kilpi. Antakaamme aikaa veljillemme kokoontua ja saapua paikalle. Pysykäämme lujina ja pelottomina; kuolkaamme niinkuin Saint-Jacques'in luona!"

Ensi kerralla, kun Bubenberg tuohon tapaukseen viittasi, oli munkki säpsähtänyt; hän oli peittänyt kasvonsa. Sitten, oikaisten äkkiä itsensä, hän oli huudahtanut:

– "Niin, aivan kuin Saint-Jacques'in luona… Vaan tällä kertaa voitamme!"

Murten oli nyt jo aivan raunioina. Vaan kuitenkaan ei mitään nurinaa, ei mitään pelon merkkiä. Kaikki yhä vaan kävi vanhaa, säännöllistä kulkuansa, yhtä tyynesti kuin ennen rauhankin aikoina.

– "Haa! kyllä minä heidät opetan! vapista he saavat! olenpa lannistava heidät!" Burgundin herttua vihdoin mörähti.

Ja nyt alkoivat hänen joukkonsa niinkuin summattoman suuret hirviöt marssia tuon kaupungin ympäri, joka jo melkein oli muuriton, pitäen kaikenmoista pärinää aseillansa ja päästäen uhkaavia huutoja. Vaan ei kukaan kauhistunut, ei kukaan väistynyt paikaltansa, ei, vaikka vielä kaikki hänen tykkinsäkin yht'aikaa alkoivat jyskiä.

Se oli tämä raivokas ampuminen, jonka Renato herttua oli kuullut.

Kaikissa kyläkunnissa tähän aikaan soi hätäkello. Kaikilla vuorilla oli tulia palamassa. Kaikkialla sodan ja hädän merkkejä; kaikkialla aseellisia joukkoja, jotka riensivät yleiseen kokouspaikkaan: Bern'iin.

Kun lähestyttiin kaupungin porttia, suuri väkijoukko, joka seisoi piirissä jonkun esineen ympäri, kokonaan sulki tien.

Villon nousi jalustimilleen seisomaan. Ja kun oli ko'okas varreltaan, saattoi hän nähdä muiden yli.

– "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "sehän on karhu! kauhean iso karhu, jota nuori sotamies tai pikemmin oikea lapsi kuljettaa ja tanssittaa."

Äkkiä remahti ilmoihin kovia käsientaputuksia, hurraa-huutoja sekä naurua. Troussecaille meni lähemmäksi ja virkkoi vuorostansa:

– "No, hyväinen aika! en saata erehtyä, sehän on veli Fridolin! Hohoi!

Fridolin, hohoi!"

Vähän aikaa jälkeenpäin Fridolin heitä lähestyi karhunsa kanssa.

– "Mitä tämä nyt merkitsee?" Villon kysyi häneltä.

– "Se on Bartolomeon kesy karhu", hän vastasi. "Minä saatoin Fritz paran tuonne alas Vallis'iin. Hän kuoli syliini … ja kun Tranche-Montagne, se on karhun nimi, näytti minuun mieltyneen, sanoi Fritz minulle ennenkun kuoli: 'ota se myötäsi, näytä sitä ihmisille, kerro meidän elämäkertaamme ja kokoo rahoja pienille veljilleni, jotka jäävät orvoiksi.' Ja niinpä te'enkin. Voitte sitä huoleti lähestyä ja vaikkapa koskeakin. Se on niin varsin hyvällainen. Ja onpa sillä vielä kaikenmoisia hienouksiakin niitä varten, jotka sitä ensi katsannolla miellyttävät. Malttakaa vähäisen, kas kuinka se nyt nousee pystyyn tuon herran satulaa vasten ja rupee hänen kinnastaan nuolemaan."

Tuo nuori herra, josta Fridolin puhui, oli herttua Renato.

Tranche-Montagne näytti aikovan sanoa häntä tervetulleeksi. Herttuan hevonen karkasi pystyyn; hän sai sen kuitenkin hillityksi ja alkoi nyt hyväillä tuota karkeata pörröistä päätä, joka kahnasi hänen reittänsä vastaan.

Karhu kohotti heti kuonoansa, aukasi avaran kitansa, veti huulensa irviin, näytti valkeita hampaitansa ja päästi kumean mörinän ikäänkuin ilonsa osoitteeksi.

Väkijoukko asettui piiriin tämän ryhmän ympäri ja eräs ääni huusi:

– "Karhu tuntee hänen Bern'in ystäväksi!"

Ja kaikki läsnä-olijat kertoivat tämän lauseen yksin äänin.

– "Teidän ylhäisyytenne", Villon kiiruhti sanomaan, "ottakaa heitä sanoista kiinni. Tuo eläin on Bern'in suosikas, se on elävä kuva siitä itsestä. Esittäkää itsenne heille näin, karhun seurassa; se on oleva heistä jo voiton enne. He ottavat turviinsa teidät, mieltyvät teihin … ja, ken tietää? kun Sveitsi on pelastettu, ehkä vielä auttavat teitä Lothringin valloittamisessa."

Vanhat aikakirjat todistavat, että nuoren herttuan tulo Bern'iin oli tämmöinen.

Vieläpä lisäksi, että hänen nuoruutensa, hänen uljautensa, nuo kolme sataa ritaria hänen seurassansa ja niiden lisäksi Tranche-Montagne hänelle hankkivat loistavan vastaan-oton sekä innokkaita suosion-osoituksia.

Ja totta se onkin: tähän aikaan kävi innostuksen henki itse ilmassa. Kaupunki oli kokonaan valaistu. Pöytiä jokaisen talon edustalla, pöytien päällä kaikenmoisia hedelmiä, olutta ja viiniä. Joka taholla välkkyi sota-asuja sekä aseita. Joka hetki saapui uusia tulokkaita. Uri'n, Entlibach'in, Ylä-maiden, Argau'n ja St. Gallen'in miehet. Beit-Weber ja Freiburgilaiset, kantaen lehmuksen oksia kypäreissänsä ja hatuissansa; Unterwaldilaiset Herman Nagöli'n, Baden'in miehet Pierroth'in, Zürichiläiset Waldman'in ja Itävallan ritaristo Oswald Thierstein'in herran johdolla sekä lopuksi vielä vapaiden voutikuntain lisäväki ja Argaulaiset, joita Hannu Hallwyl johti.

Ja yhä uutta elämää syntyi pikarien sekä maljain ääressä. Syleiltiin, lauleltiin, veisattiin. Kaikkien luostarien kellot soivat. Kaikissa kirkoissa rukoiltiin. Veljellisyys, ystävyys oli yleinen. Ei Bern ollut milloinkaan nähnyt, eikä milloinkaan ole näkevä semmoista yötä.

Äkkiä mies ilmestyi raatihuoneen parvekkeella.

Kohta oli kaikkien huulilla sana:

– "Munkki! munkki!"

Sitten seurasi syvä hiljaisuus.

– "Bubenberg lähettää minun", veli Starck sanoi. "Murten'ia ei enää voi puolustaa. Nyt on aika!"

Kolme-kymmentä tuhatta ääntä vastasivat:

– "Eteenpäin! eteenpäin!"

Ja liittolaisten joukko lähti liikkeelle.

Naiset saattoivat armeijaa muureille asti, joiden harjalta he kaikki yhteen ääneen huusivat isillensä, veljillensä, puolisoillensa ja sulhasillensa:

– "Onnea matkalle!"

Sitten he palasivat takaisin kirkkoihin rukoilemaan. Miehet menivät taisteluun.

XXVI
Saint-Jacques kostetaan

Yö peitti maan.

Synkän, sateisen taivaan alla Sveitsiläiset äänettöminä kulkivat. Silloin tällöin heihin yhtyi vielä muutamia viimeisiä joukkoja. Ne olivat lähipitäjien asukkaita, jotka marssivat eri parvissa, enimmältään pappiensa johdon alla. Uskonnon, vapauden henki liikkui ilmassa ja näytti viittaavan tietä. Se ei enään ollut paljas sotajoukko, se oli jo kokonainen kansa.

Hannu Hallwyl'in herra johti etujoukkoa, johon kuului vanhan liittokunnan vuorelaiset, Entlibach'in ja Ylämaiden väki sekä Freiburg'in nuoret miehet lehväkoristeinensa.

Hän oli uljas, ylevä ritari Argau'n maakunnasta. Bern oli ottanut hänen porvariensa joukkoon, palkitakseen hänen suuria urostöitänsä Böhmin ja Unkarin armeijoissa, niinä aikoina jolloin Podjebrad ja suuri Huniadi sotivat Turkkilaisia vastaan. Paljo hänestä toivottiin. Eikä hän toiveita pettänytkään.

Sitten tuli sotajoukon keskusta Zürichiläisen Waldman'in ja Strassburgilaisen Wilhelmi Herter'in johdolla, jota näin tahdottiin kunnioittaa, koska hän oli noiden hyvien ja uskollisten Elsassilaisten päämies.

Samassa joukossa kaikki Sveitsin kantonit lippuinensa, pitkien piikkien, sotakirveiden ja tapparoin turvissa.

Taka-joukkona Lucern'in miehet Kasper Hertensteiniläisen johdolla, jonka pitkät, valkeat hiukset loistivat yön pimeässä. Toisella siivellä Oswald'in ratsuväki, toisella Renaton ritarit, joutsinensa, tykkinensä.

Scharnachthal oli täksi päivää kieltäynyt päällikkyydestä; hän kantoi Bern'in lippua.

Siellä täällä keveitä parvikuntia, jotka liikkuivat lähiseutuja vakoilemassa. Yhden tämmöisen johtajana oli Kilian von Diesbach.

Sveitsiläiset ottivat haltuunsa koko alan, joka on Laupen'in ja Gumminen'in vaiheella. Näissä molemmissa kaupungeissa oli kirkkojen akkunat täynnä valkeita. Pappi seisoi alttarilla. Kuunneltiin aamusaarnaa. Ja, sitten kun oli otettu pieni ryyppy, lähdettiin taasen marssimaan. Monta löytyi kuitenkin, jotka eivät tippaakaan maistaneet. Jumalisuudesta ja uljaasta kärsimättömyydestä he tahtoivat tämän päivän pyhittää paastoomisella.

Se oli Kesäkuun 22 p. 1476.

Päivän koitossa Villon ja veli Starck kohtasivat toisiansa.

– "Minä haen Renato herttuaa", edellinen sanoi.

– "Ja minä Kilian Diesbachilaista", vastasi jälkimäinen.

– "Kyllä ymmärrän", runoilija lisäsi. "Minulla puolestani ei ole muuta mielihalua kuin taistella hänen sivullansa, ei muuta kunnianhimoa kuin kuolla hänen puolestansa. Teillä sitä vastoin on Saint-Jacques ja isänmaa kostettavana."

– "Isänmaa ensiksi", munkki päätti, "sitten Kilian, Hedwigin sulhanen.

Minun tulee häntä suojella."

– "Malttakaapa", kolmas ääni äkkiä tokasi, "te ette olekkaan ainoa.

Minä tahdon sitä myöskin tehdä, olen sen luvannut Magdalenalle."

Se oli Herman Nagöli, joka juuri saapui paikalle.

– "Tule mukaan vaan!" veli Starck vastasi.

Ja puristettuaan kädestä runoilijaa, joka erkani toisaalle, hän itse Unterwaldilaisen kanssa kääntyi vastaiseen suuntaan.

Murten'in ja Sarine-virran välillä käy vuoriharjanne, joka tähän aikaan kasvoi kuusimetsää. Tuo metsä peitti vielä Burgundin väeltä Sveitsiläisten marsin ja Sveitsin miehiltä Burgundilaisten leirin.

Kuitenkin oli Kaarlo Rohkea saanut tietoa vihollisten lähenemisestä. Tämä sanoma saattoi hänen kokonaan ilon-huimaukseen. Vihdoinkin! hän sai siis kostaa!

Jo varahin aamulla hänen mahtava armeijansa asettui tappelu-asemaan. Hän tarkasti sitä ja nähdessään nuo kauniit Italialaiset joutsimiehensä, tuon karkean Englantilaisen jalkaväkensä, nuo ratsumiehensä Alankomailta, tuon hirvittävän tykistönsä, loistavan ylimyskuntansa ja rautaan puetun ritaristonsa, hänen pöyhkeytensä paisui tavattomasti.

Mutta aika kului, eikä vihollista vielä näkynytkään.

Sataa vihmasi yhä.

Tällä välin Sveitsiläiset olivat ahdettuina Murten'in metsään. Harmaapää Hallwyl asetteli tappelu-asemaan väkeänsä. Muutamain nuorten päällikköin mielestä, joiden maltti jo oli kokonaan loppunut, tämä kävi kauhean hitaasti. Mutta hän vastasi hyvin tyvenesti:

– "Sade kastaa heidän ruutinsa ja pehmittää heidän joustensa jänteet.

Antaa sateen vaan tehdä tekosiansa."

Ja voittaakseen aikaa, sekä rauhoittaakseen mieliä, hän keksi kaikenmoisia keinoja. Paljo väkeä lyötiin ritareiksi; ylimyksiä, porvareita ja talonpoikia, kaikkia vaan sekaisin.

Muutamat nuoret aatelisjunkkarit ylönkatsoivat tätä kunniaa, kun näkivät näin runsaasti sitä jaeltavan. Mutta Lothringin herttua tahtoi tulla siitä osalliseksi. Hänessä ei ollut niin suurta ylpeyttä, hän ei ollut niin kopea, sanoo vanha kronika.

Hänen vasemmalla puolellaan oli Herman Nagöli, talonpoika, ja oikealla Pietari Kistler, teurastaja Bern'istä. Hän lankesi polvilleen Scharnachthal'in eteen, huudahtaen:

– "Tämä on oleva uusi ystävyyden side minun ja Sveitsiläisten välillä."

Sitten hän syleili teurastajaa sekä talonpoikaa, noita molempia uusia aseveljiänsä. Se oli urosten ylevä tasa-arvoisuus ennen kuolemaa!

Sillä välin kun tämä tapahtui, eräs Itävaltalainen kapteeni oli kysynyt, eikö olisi tarpeellista rakentaa muutamia varustuksia peräytymisen varalle.

Ylönkatseen nurinaa kuului joka taholta.

Sitten Scharnachthal lausui Kilian Diesbach'ille, joka oli astunut esiin ja ilmoitti myöskin tytymättömyyttä liikkeillänsä:

– "Minä luen vastauksen silmissäsi; vastaa sinä meidän kaikkien puolesta."

Kilian vastasi:

– "Varustuksien rakentaminen ei ole meidän tehtävämme; me olemme niinkuin esi-isämme, emme taida muuta kuin astua eteenpäin!"

Hallwyl lisäsi:

– "Hetki on tullut! Polvillenne, lapseni … rukoilkaamme."

Jokainen totteli. Tämä liikenne jatkaantui taka-joukkoihin saakka; ja kolmen-kymmenen tuhannen miehen rukous isänmaansa ja vapautensa puolesta nousi taivasta kohden.

Samassa taivas selkeni päästäen pari kirkasta valosädettä heijastamaan vasten suurta miekkaa, jonka Hallwyl veti huotrasta.

– "Lapseni!" hän huusi oikaisten äkkiä itsensä, "uljaat lapseni, Jumala lähettää meille päivänsä valon! Pelastakaa isänmaa muukalaisten vallasta. Muistakaa vaimojanne, siskojanne ja armaitanne!"

Kaikki nousivat seisoalle, kaikki riensivät eteenpäin huutaen yhteen ääneen tuota nimeä, joka muistutti heidän ensi voittoansa:

– "Granson! Granson!"

Muutamassa minuutissa oli päästy vuoren harjalle, metsän rinteelle, ja nyt tuli näkyviin kaupunki, järvi, leiri ja lakeus.

Vaan ei ketään vihollista.

Burgundin armeija oli kadonnut.

Väsyneenä ja uuvuksissa kahden tunnin seisomisesta sateessa ja loassa, se oli vetäytynyt takaisin varustuksiinsa.

Saman verran, kuin Hallwyl vielä äsken oli vitkastellut, hän nyt piti kiirettä. Aika oli nyt käyttää hyväkseen sitä asiain kantaa, jonka hän oli toimeen saanut.

Varsin omituinen, mutta kuitenkin historian mainitsema sivuseikka oli se, että koirat kummallakin puolen aloittivat tappelun. Niitä pidettiin siihen aikaan joka armeijassa etenkin sukkeluutensa vuoksi. Niissä vallitsi aina sama viha kuin niiden isännissäkin.

Herttuan koirat olivat ylpeitä jäniskoiria, ylhäisiä metsäkoiria. Sveitsiläisien sitä vastaan verikoiria sekä talonkoiria, jotka olivat tottuneet tappelemaan härkien ja karhujen kanssa. Frey, tuo karkulainen St. Bernhard tunturilta ja veli Starck'in arvokas seuralainen hyppeli sekä haukkui niiden etupäässä ja näytti johtavan niitä. Kun ne karkasivat vihollistensa kimppuun, pakenivat nämä melkein kohta.

Ja Sveitsiläiset nauroivat, sillä heistä oli tämä ensimäinen voitto ikäänkuin joku onnea tuottama enne.

Burgundilaisten leiriä suojeli syvät haudat, murrokset ja pitkä rivi paalutuksia, joiden takaa monilukuisien tykkien sekä suurien heittokoneiden kamalat kidat ammoittivat.

Koko tämä tykistö oli aivan hiljaa siihen asti kun Sveitsiläiset olivat tulleet tykkien puolikantaman päähän. Sitten satamäärä leimauksia äkkiä välähti leirin toisesta päästä toiseen ja Sveitsiläisten rivit hajaantuivat luotien uurtamina, mutta sulkeutuivat jälleen yhteen.

Melkein kohta jälkeen toinen hirvittävä laukaus, joka oli vähällä kokonaan tuhota heidät.

Waldemann, joka vasemmalla puolen oli tunkeunut vallihaudan partaalle asti, näki itsensä pakoitetuksi peräytymään. Erään mäen suojassa hän jälleen järjesti joukkonsa käydäkseen uudestaan vihollisen kimppuun.

Oikealla puolen oli semminkin sotarinnan keskusta Hallwyl'in johdolla kärsinyt kovia vammoja.

Tuo tuhoava kuula-sade oli kaatanut siitä kauheasti väkeä ja saattanut sen aivan sekasortoon; se rupesi jo horjumaan.

Renato herttua kiirehti avuksi kolmen sadan ratsumiehensä kanssa.

Vaan samassa toisia ratsumiehiä lähti leiristä, karaten keihäät tanassa takaapäin näiden päälle.

Heidän edellään kävi oikea kuulatuisku, kaataen maahan ja musertaen kaikki Lothringin ratsumiehet. Nuoren herttuan hevonen kaatui. Hän itse joutui alle. Hän oli hukassa.

Villon heittiikse hänen eteensä, peitti häntä ruumiillansa ja puolusti miekallansa.

Munkki sattui samassa kulkemaan ohitse; munkki oli joka paikassa, missä vaara uhkasi.

– "Starck!" Villon huusi hänelle, "tänne, Starck! Auta minua häntä pelastamaan!"

Veli Starck kääntyi, sivalsi nuijallansa, hajoitti viholliset ja katosi taasen nopeana kuin salama, huutaen:

– "Kilian! Kilian!"

Vähän matkaa tuonnempana Hedwigin sulhanen juuri kaatui.

Vaan nuori herttua oli tällä välin jälleen päässyt jaloillensa, ja nousi nyt hevosen selkään. Hän järjesti joukkonsa hätähätää uudestaan, karkasi vuorostaan Burgundin ratsuväen päälle ja ajoi sen aivan säännöttömään pakoon.

Tähän saakka ei Kaarlo Rohkea ollut tiennyt mitään koko tappelusta. Semmoinen hurjapäisyys oli hänen mielestään niin mahdoton, ett'eivät nuo ensimäiset tykinlaukauksetkaan häntä hämmästyttäneet; hän luuli vaan Murten'ia ammuttavan.

Toison-d'or, herttuan sota-airut, tuli juosten hänen telttaansa; hän tapasi herttuan puoli-asussa, ilman miekatta, pää ja kädet paljaina.

– "Sveitsiläiset! Teidän ylhäisyytenne", hän huudahti, "… ne ovat Sveitsiläiset!"

Herttua ei tahtonut sitä ollenkaan uskoa, hän vaan pudisti päätänsä ja nauroi.

Glorieux astui vuorostaan esiin.

– "Tuossa jo ovat, isäntä! tuossa jo ovat!" hän sanoi; "rientäkää, muutoin tässä käy kuin Granson'in luona!"

Vaan nytpä herttua antoi hänelle nyrkillään semmoisen sivalluksen, että narri parka lensi teltan toiseen päähän asti.

Juuri samassa Ramswag astui sisään, aseet vallan veressä ja otsa haavoitettuna.

Herttuan viha katosi kohta ja antoi sijaa ilolle.

Vihdoinkin siis koitti kostonpäivä, jota hän oli varronnut! hänen kunniansa puhdistushetki! tappelu!

Kiljuen niinkuin jalopeura, hän puki hätää yllensä kintaat ja kypärin, hyppäsi hevosen selkään ja oli jo valmis karahuttamaan eteenpäin, kun narri ojensi hänelle miekan, sanoen:

– "Isäntä, unohdattehan…"

– "En!" herttua keskeytti, heiluttaen raskasta rautanuijaansa, jonka sitten sitoi satulan kaareen, "en, se on tämä ase, jolla tulee tappaa tuommoisia härkiä!"

Sitten hän ajoi täyttä karkua leirin korkeimmalle paikalle, seisahtui sinne ja nousi jalustimilleen seisomaan, nähdäkseen yhdellä silmäyksellä koko laajan tappelukentän.

Hänen takanaan liehui hänen suuri, herttuallinen lippunsa.

Tämän nähdessään, Suur-Bâtardi, Romont'in kreivi sekä Sommerset'in ja Cleve'n herttuat kiirehtivät hänen luoksensa ja kysyivät, mitä heidän nyt tulisi tehdä.

– "Samaa kuin näette minun tekevän", hän vastasi, kannustaen hevostaan sitä paikkaa kohden, jota ankarimmin ahdistettiin.

Se oli Waldemann, joka, vaikka useampia kertoja oli syösty takaisin, kuitenkin näytti vihdoin voitolle pääsevän.

Kaarlo Rohkea iski kuin salama tuon sekasorron keskelle.

Nuo neljä kostonhuutoa: Gent! Nesle! Dinant! Lüttich! kaikuivat alinomaa hänen korvissansa. Mutta kaikesta huolimatta hänen kuitenkin onnistui, tahtonsa lujuuden ja urheutensa kautta uudistaa tappelu.

Vaan äkkiä kuului toisaalta melua sekä hirvittäviä huutoja, ja kaiken tämän yli saattoi selvään eroittaa nuo suuret alppi-torvet, Uri'n härän ja Unterwaldin lehmän, jotka raikuivat ja mylvähtelivät niin mahtavasti ja niin kovaa, että se tykkienkin jyskeen voitti.

Burgundin herttua tunsi ne oitis.

– "Juuri kuin Granson'in luona! juuri kuin Granson'in luona!" hän mörähti, syösten sinne päin ylevän-näköisenä raivossaan.

Siellä oli Hallwyl ja hänen etujoukkonsa.

Tämä ei ollut ainoastaan tunkeunut vallihaudan ja varustusten yli, vaan vieläpä oli valloittanut tykkejäkin.

Näitä kääntämässä käsillään oli par'aikaa veli Starck. Nagöli häntä auttoi.

– "Malttakaahan toki! älkää itse kaikkia tehkö. Onhan minullakin nyt taasen kaksi kättä ja kaksi olkapäätä!"

– "No, tule sitten kanssani", munkki vastasi.

Ja nyt riensi hän, roteva Herman seurassaan, takaisin vallihaudan yli, tarttui erääsen Sveitsiläiseen tykkiin ja nosti sen Nagöli'n olkapäälle.

Sen jälkeen, asettaen omalle olalleen suuren heittokoneen, hän kiirehti Hallwyl'in luo.

Ja näin teki hän useampia kertoja.

Koko tämä tykistö, puolittain Sveitsiläinen, puolittain Burgundilainen alkoi nyt aivan läheltä levittää turmiota Burgundilaisten sekaan ja kaatoi näiltä kerrallaan kokonaisia rivejä.

Olipa jo hyvinkin tarpeellista, että Kaarlo Rohkea saapui paikalle.