Kitabı oku: «Kuninkaan toverit», sayfa 6

– "Hedwig", hän lausui, "en ole herra enkä ruhtinas. Kruununi ei ole kultaa; siinä ei välky timantit. Muutama tammen ja laakerin lehti vaan. Freiburg, yhtä köyhänä itse kuin minäkin, sen minulle antoi. Tämä ynnä harppuni, miekkani, isäni mökki, vähän peltoa ja nuttua ympärillä, siinä koko omaisuuteni. Olen vaan köyhä laulaja, mutta rakastan teitä sydämmestäni. Jos minulle soisitte lempenne, kaikki elämäni hetket viettäisin teille kiitollisuutta osoittamalla. Tahdotteko olla runoilijan seuralainen?"

Juuri kun nuori neito vihdoinkin aikoi vastata, eräs uusi henkilö ilmestyi äkkiä kynnykselle.

Se oli nuori mies, surullisilla, kalpeilla kasvoilla. Surupukunsa päällä oli hänellä yksinkertainen paita rautarenkaista.

Kuullessaan askeleita, Hedwig oli nostanut päätänsä. Kun hän huomasi tulijan, ilohuuto pääsi hänen huuliltansa. Sitten, aivan hämillään, puolipyörryksissä hän riensi tämän syliin, tämän rctevaa rintaa vasten, hiljaa huudahtaen:

– "Voi! Kilian! Kilian!"

Se oli hänen kasvate-isänsä poika, se oli Kilian von Diesbach.

– "Hyvät herrat", tuomari Scharnachthal sanoi kolmelle kilpailijalle, "se oli sydämmen huuto, jonka kuulitte. Tyttäremme on vastannut. Se on tuommoinen puhdas lapsen taipumus, jonka edestä jokaisen kelpo miehen täytyy väistyä. Lähtekäämme täältä."

Sillä välin kun nämä siirtyivät pois päin, sillä välin kun Hedwig jälleen juoksi Magdalenan helmaan, Scharnachthal itse astui Kilian Diesbach'in luo ja, puristaen hänen kättänsä, ilmoitti muutamalla sanalla, mitä hänen isänsä huoneessa oli tapahtunut.

– "Minä kiitän Bern'in kaupunkia sen jaloista aikomuksista", tämä vastasi, "vaan kuuluisa isäni elää uudistettuna minussa. Siksi kun Jumala suo minun yhtyä hänen kanssaan toisessa elämässä, hänen molemmat kasvatteensa, minun molemmat sisareni, eivät tarvitse muiden apua. Tätini on abbatissana Freiburg'in Benediktolais-luostarissa; hänen luonaan Hedwig ja Magdalena saavat viettää surunsa aian, ainakin sodan loppuun asti. Vielä kerran, Scharnachthal, kiitoksia!"

Siirtyen viimeisenä ulos, runoilija Beit-Weber oli kuullut johtopäätöksen tässä vastauksessa.

– "Freiburg!" hän itsekseen lausui ilomielin, "hän tulee Freiburg'iin."

Adrian von Bubenberg astui pois vakavilla, tyvenillä askeleilla. Hän oli tarjouksellaan etupäässä tahtonut osoittaa kunnioitusta Nikolaus von Diesbach'in, vanhan valtiollisen vastustajansa muistolle.

Nuori herttua sitä vastoin palasi asuntoonsa synkeänä, kuolon kalpeus kasvoillaan, ja siellä heittäytyen tuolille, kasvot käsiin kätkettyinä, hän huudahti nyhkien tuskalloisesti:

– "Menetetty! ikipäiviksi menetetty! Ja kuitenkin, oi Jumala, kuinka häntä rakastin! … kuinka häntä vieläkin rakastan!"

XI
Fridolin

Notre-Dame de Loretto'n ja St. Jago di Compostella'n jälkeen Einsiedeln kieltämättä on paikka, johon useimmat toivioretket Euroopassa tehdään.

Kauniilla vuoden-aialla siellä on lukemattomia joukkoja ko'ossa. Ja talvellakin nähdään sinne hurskaita matkustajia vaeltavan.

Eräänä päivänä kolme pyhissä-vaeltajaa, koillistuulesta ja kylmästä huolimatta, kiipesi paksun jäätikön peittämää polkua ylös. Heitä oli vaikea tuntea, niin syvään korvien yli heidän suuret hattunsa olivat vedetyt, niin kokonaan olivat pitkiin viittoihinsa kääriytyneet, selkä köyrässä kauluksen alla ja molemmat kädet hiojen sisässä.

– "Hrrr!" Troussecaille'n ääni äkkiä päristi… "Hrrr! rupean jäätyyn, alan jo hyytyä! … ja sinä sitten, François parkani, sinun partasi, silmäripsesi, kulmakarvasi ovat vallan valkoiset. Ja nenäsi … nenäsikään ei enään ole muuta, kuin jääpalanen."

– "Totta on", Villon filosofin tavoin vastasi, "ett'ei ilma ole juuri oikein sovelias pähkinäin noukkimiseen."

– "Sitä vähemmin", Martti ystävä arveli, "kuin ei ole, mistä noukkia. Ei puuta, ei pensasta, paljas maa. Ai! anteeksi, olinpa erehtyä: onhan sillä yllänsä kuuluisa lumivaippansa. Ja arvelkaapas, kun me olemme jo neljättä tuntia tällä lumikankaalla rämpineet, elävää olentoa näkemättä, linnun lauluakaan kuulematta. Kirottu tunturi! kavala matka!"

Näihin viimeisiin sanoihin kolmas vaeltaja teki vastalauseen.

– "Siunattu tunturi!" hän huudahti, "loistava ilma … katsokaa pian, katsokaa!"

– "Hän on oikeassa", runoilija sanoi. "Oi! se on todella ihanaa!"

Oli päästy jonkunlaiselle ylängölle, jossa aukeni heidän eteensä ylevä, ihmeen ihana näkö-ala: järviä, laaksoja, vuorten ryhmiä ja harjanteita niin kauas, kuin silmä kantoi, niiden rinteillä kuusimetsiä, huiput ikuisen jään vallassa ja koko tämä seutu, koko tämä näky ikäänkuin verhottuna valkeaan näädän-nahkaan, täynnä kristalli- ja timanttihelmiä, jotka välkkyivät ja kimalsivat kirkkaan, hehkuvan auringon säteissä tuon sinisen, pilvettömän taivaan alla.

– "Pirun järvien kautta! myöntää täytyy", Troussecaille vuorostaan huudahti, "tämä on ihanaa! Mutta hm! … joutuuhan täällä niin linnun-iholle, ett'ei katseltuakaan saa. Sanokaa, ystäväni, vieläkö olemme kaukana luostarista?"

– "Tunnin matka enää kiivettävänä, sitten ollaan perillä."

– "Olettehan siitä varma, eikö niin? … ja samoin tiestäkin?"

– "Jukol'aut'! sen hyvin tunnen. Sata kertaa ja useamminkin olen kulkenut tämän matkan."

– "Itsennekö vuoksi?"

– "Niin, ja myös kaikkien niiden, joiden puolesta lupauksia olen täyttänyt. Minä te'en pyhissä-vaellukseni valtuuskirjalla, ja olen tarpeen tullessa muille oppaana. Ell'en olisi tiellenne sattunut, olisitte auttamattomasti hukkuneet. Mutta mitäpä siitä, ei enää hätäpäivää!"

Puolen tuntia kului. Noustiin ylemmäs, yhä ylemmäs. Polku tuli yhä jyrkemmäksi. Väliin se vallan katosi pohjatuulen vyöryttämien kinosten alle, joita pakkanen oli vahvalla kuorella varustanut.

Opas kuitenkin yhä kulki tietään vähääkään epäilemättä, ikäänkuin sen olisi löytänyt merkeistä, jotka hänelle yksin olivat tunnetut.

– "Malttakaa!" hän äkkiä sanoi, "näettekö tuolla ylhäällä, oikealla puolen, tuota paistavaa pistettä, jota laskeva aurinko valaisee? Se on suuri kultaristi kirkon päällä."

– "Kultaristi, joka näkyy näin kauas! Luostari siis on hyvin rikas?"

– "Hyvin rikas ja hyvin vanha. Sen perusti Kaarlo suuren aikana eräs hurskas erakko, jumalinen ja viisas Meinrad…"

Tuskin oli opas ehtinyt lausua tätä nimeä, kuin Troussecaille hänet huudollaan keskeytti:

– "Kas kummaa! … mikä valkoinen haamu tuo on, joka näyttää juoksevan meitä kohti?"

– "Haamuko? mitä vielä! joku novitio valkoisessa viitassaan … nuori veli Fridolin … nyt hänen jo tunnenkin."

Nuorukainen, jota näin nimitettiin, lähestyi nopeaan, viitan helmat nostettuina vyötäisille, helpompaa juoksua varten. Hän oli noin viiden- tai kuuden-toista vuotias, vilkkaalla ja lempeällä muodolla, sekä viehättävillä, juoksun ja ilon elähyttämillä kasvoilla.

Tämä ilo oli niin suuri, että hän järjestänsä, mutta yhä vähenevällä toivolla, riensi jokaisen luo näistä kolmesta matkustajasta, näyttäen olevan ihan valmiina heitä kutakin syleilemään.

Sitten, kolmattakin silmäiltyänsä, hän mutisi vallan kalpeana, vallan hämillään:

– "Voi! eipä se vieläkään ole hän!"

– "Hän! Kuka sitten?" opas tiedusteli. Ja, kun novitio ei mitään vastannut:

– "Kuka sitten onkaan, veliseni Fridolin, tuo, jota niin suurella kärsimättömyydellä näytätte vartovan?"

– "Et ainakaan sinä, Bartolomeo", novitio ynseällä äänellä vastasi. "saako seuralaisillesi kertoa tarinan pyhästä Meinrad'ista, vai oletko sen kenties itse jo heille kertonut?"

– "Pyhä Madonna! minäkö teidän toimiinne tunkeuisin, signor Fridolin. Teillehän oikeastaan tämä kunnia on tuleva. Tehkää se nyt, jos suvaitsette."

Oli jo taasen lähdetty liikkeelle. Nuorukainen tiedusteli silmillään muiden vaeltajain mieltä. Villon, jota nuoren miehen hauska olento viehätti, laski kätensä hänen olkapäällensä ja vastasi:

– "Kuinka tarinan laita on, ystäväni? Meitä huvittaisi kuulla se teidän suustanne."

Fridolin ei antanut itseään kahdesti pyytää. Mutta hänen aatoksensa näyttivät olevan toisaalla, kun hän koneentapaisesti ja lapsen äänellä, joka kertoo hyvin tuttua läksyä, alkoi:

– "Einsiedeln oli silloin erämaana ja kutsuttiin Finsterwald. Muuan ylhäinen herra Hohenzoller'in suvusta, hurskas erakko, pyhä Meinrad, tahtoi siellä yksinäisyydestä päättää päivänsä pyhittäin niitä pienen, mustan neitsy Maarian kuvan palvelukseen, jonka pyhä Hildegard, Zürich'in abbatissa oli hänelle antanut. Vuonna 861 kaksi murhamiestä, heittiötä, rosvoa, tappoivat vanhan erakon. He luulivat kai tekonsa jäävän rankaisematta. Ei kukaan ihminen ollut voinut heitä nähdä. Mutta kaksi pyhän miehen kesyttämää kaarnetta olivat nähneet heidät. Lyöden ja räpyttäen siivillään nämä heitä seurasivat Zürich'iin saakka, jossa rangaistus heitä kohtasi."

Troussecaille lausui tähän puoliääneensä:

– "Jos minä joskus tulen rikkaaksi ja pelkään rosvoja, niin kesytän kaarneita … mutta pidänpä samalla huolta että juoneni tulee tunnetuksi."

Fridolin yhä jatkoi:

– "Pyhän miehen majaan, vaikka se nyt oli asujatonna, tekivät ympäristön asukkaat yhä hurskaita vaelluksia. Kuusi vuotta myöhemmin toinen erakko asettui siihen ja kutsui muita kanssansa. Vihdoin kohosi luostari. Samoin kirkkokin. Sen päivän aattona, jona Kostnis'in pispan oli määrä vihkiä se, hän puoliyön aikana heräsi taivaalliseen soittoon. Kohta jälkeen kuului ääni, joka julisti huomispäivän vihkimisen tarpeettomaksi; ja samassa Jesus Kristus itse, kaikki pyhät ja enkelit seurassaan, suoritti tämän toimen. Säilyttääkseen näin suuren ihmetyön muistoa, paavi sitten julisti synnit anteeksi niille, jotka tekevät toivioretken mustan neitseen, Einsiedeln'in neitsy Maarian luo."

Kun novitio tarinansa päätti, saavuttiin luostarin edustalle. Se oli laaja, kolkko rakennus harmaasta kivestä, päällä suuri katto paksuista kuusenlaudoista ja hirsistä. Siellä täällä katolla raskaita kiviä, ett'ei tuuli kiskoisi pois koko tätä kalleutta.

Oikealla puolen kirkko, melkein kuin joku muinaisjäännös, ja suuri kultainen risti sen päällä. Vasemmalla puolen luostarin suuri holviportti, ja sen päällä musta pyhän neitseen kuva.

Fridolin väistyi syrjään antaakseen tietä vaeltajille. Sitten hän juuri kuin nämä astuivat hänen ohitsensa, huokasi kääntyen tietä kohden:

– "Siis hän ei vielä tänäänkään tule!"

– "Hänkö, jota vartootte?" Villon kysäsi.

– "Niin!" Fridolin melkein kuin ajatuksissaan vastasi, "niin, veli Starck."

Runoilija säpsähti äkkiä. Se oli munkin nimi, jonka luo Ludovik XI hänen lähetti.

– "Veli Starck!" hän huudahti. "Hän ei siis ole enää täällä."

– "Valitettavasti ei."

– "Mihin hän on joutunut?"

– "Kenties abbati sen teille sanoo. Minulle hän ei tahdo sitä sanoa!"

– "Saattakaa minua sitten, nuori ystäväni, abbatin luo. Minun täytyy häntä puhutella heti paikalla."

– "Entä illallinen!" Troussecaille vilkkaasti huusi.

– "Mene matkaasi, kyllä haen sinun sitten."

Fridolin oli näyttänyt pitkää käytävää, joka alkoi porttiholvista. Villon käski hänen astua edellä ja kiiruhti jälkeen. Novitio näkyi hämmästyneen sitä liikutusta, jota hänen sanansa vaeltajassa olivat herättäneet. Hehkuva uteliaisuus loisti hänen suurista, väliin rohkeista, väliin aroista silmistänsä. Joka askeleelta hän käänsi päätänsä, ikäänkuin haluten kysyä, sitä kuitenkaan vielä uskaltamatta. Vihdoin hän rohkaisi mielensä.

– "Vaeltaja, te tunnette siis veli Starck'in?"

– "En, lapseni. Mutta tulen hyvin kaukaa häntä katsomaan. Minun täytyy nähdä hänet."

– "Teitä miekkoista! teidänkös kelpaa!" Ja novition silmäripsien alta kiilsi kyynel.

– "Vai niin", Villon sanoi, "sinä siis rakastat häntä hyvin, lapseni?"

– "Minäkö häntä rakastan!" Fridolin hehkuvalla innolla vastasi, "minäkö häntä rakastan, veli Starck'ia! Hän oli niin hyvä minulle!"

– "Kuinka niin?"

– "Kerron sen teille toisten. Tässä on abbatin asunto."

Novitio koputti omituisella, epäilevällä tavalla. Ovi aukeni ikäänkuin jonkun näkymättömän koneen avulla.

– "Olkaa hyvin alamainen", novitio lausui, "Einsiedeln'in abbatit ovat ruhtinaita!"

Huone oli avara, mutta näöltään raskas. Jalkojen alla paksu matto kahiloista. Laudoitus seinillä ja katossa mustaksi maalattu ja kiiltävä kuin eben-puu. Ainoana koristuksena jonkunlainen pyhyyden ja arvon merkkien yhteen-ryhmäys, jossa nähtiin abbatin sauva, pyssy, joutsi, suuri kahden käden käytettävä miekka, ja tämän kaiken päällä herttua-kruunu. Vastapäätä pyhän veden astia porfyrista, ja sen jalkana Kristuksen kuva norsunluusta.

Yksi ainoa holvattu akkuna. Oikealla puolen pyhän Meinrad'in pieni ja karkea vuode; vasemmalla suuri uuni harmaasta fajansista sinisillä kuvilla, jotka esittivät pääkohtia kärsimisen historiasta. Tämän, melkein huoneen-korkuisen uunin sivussa, oli samanvärinen, leveä istuin-sija samasta aineesta, varsin tärkeänä osana tuosta merkillisestä kalusta. Lähellä akkunaa toinen nojatuoli ja pöytä, jonka päällä oli käsikirjoituksia, soitinkello ja kirjoitusneuvot. Likellä vuodetta rukous-istuin; siellä täällä muutamia rahia, kaikki nämä huonekalut olivat tammesta, vaikka ajan kourissa jo olivat käyneet hyvin ruskeiksi.

Ruhtinas-abbati oli yksinään. Istuen pöydän ääressä, ja nojaten yhtä sen kulmaa vastaan, hän kolmisydämmisen lampun heikossa valossa luki painettua pipliaa, epäilemättä ensimäistä, joka oli löytänyt tien Einsiedeln'in luostariin.

Hän oli komea vanhus apostolisella muodollaan ja pitkällä valkealla parrallaan, joka ulottui vyötäisille asti.

– "Isä", novitio lausui häntä tervehtien, kädet ristissä rinnalla, "täällä on vaeltaja vieraalta maalta, joka haluaa teidän kanssanne puhua … ja vieläpä juuri veli Starck'ista."

Abbati oli nostanut päänsä ylös; hän antoi novitiolle merkin lähteä.

Fridolin totteli vastahakoisesti, astui hiljaa oven luo, aukaisi sen ja sulki jälleen, huoneesta kuitenkaan lähtemättä. Hän kyykistyi hätähätää oviverhojen ta'a.

Toisella puolen Villon häntä suojeli korkealla varrellaan. Tämä nyt vuorostaan astui esiin ja kumarsi abbatin edessä.

– "Niinmuodoin", johtaja kysyi, "se on veli Starck, jota tulitte etsimään meidän joukostamme."

– "Se oli todellakin matkani tarkoitus", runoilija vastasi. "Mutta äsken sain kuulla, ett'ei hän enää olekkaan Erakkoin pyhän neitseen luona."

– "Teille on puhuttu totta, poikani. Jalo alttiiksiantamisen halu sai vallan veli Starck'issa. Toivoen tekevänsä enemmän hyötyä muualla, hän meidät tahtoi jättää; minun täytyi hänen päästää."

– "Isäni, saisinko luvan kysyä, mihinkä hän on joutunut, missä voin hänet tavata?"

Abbati heitti vaeltajaan yhden noita silmäyksiä, jotka tunkevat sydämmen syvimpään pohjukkaan. Sitten hän lausui:

– "Minä vastaan vaan sille, joka voi minulle näyttää jonkun merkin tarkoituksiensa todisteeksi."

Villon nosti kätensä lampun valoon ja osoitti liljakukkaa rautasormuksen kannassa.

– "Hyvä on", johtaja heti lausui, "minä tiedän, kuka teidät lähettää. Hetki on tullut, eikö niin? Starck parka! hän on sitä varronnut jo kauan aikaa… Hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi!"

– "No sitten", Villon vastasi, "ett'ei hänen kauemmin tarvitse vartoa, tahtoisitteko minulle heti paikalla sanoa, mistä voin mennä häntä etsimään?"

Jalo vanhus painoi alas päänsä, joka oli yhtä valkea, kuin tunturin huippu, jolla luostari seisoi. Sitten hän lausui juhlallisella, vakavalla äänellä:

– "Poikani, olettehan kuulleet puhuttavan noista urheista Kristuksen palvelijoista, jotka Alppien yli menevän tien korkeimmalla kohdalla, kapeita polkuja pitkin, äkkijyrkkien äyräillä, lumituiskujen keskellä, lumivyöryjäkään pelkäämättä, ainoastaan lamppu kädessä ja koira tietä näyttämässä, kulkevat yötä päivää hirveimmässäkin säässä, kulkevat halki tunturien, halki kuoleman huutaen: tänne päin! tänne päin, veljeni! Siellä, suurella St. Bernhard'illa tuo entinen rukoustemme toveri on tahtonut vielä paremmin käyttää voimiansa, intoansa ja rohkeuttansa."

– "Sanokaa hänelle", vanhus lisäsi, "että hänen muistonsa meille on kallis, ja että etenkin minä joka päivä häntä siunaan. Mutta minun tulee teille edeltäkäsin ilmoittaa, poikani, että tie on pitkä, ja, etenkin tähän aikaan vuodesta, mitä vaarallisin."

– "Vähät siitä", Villon vastasi, "minä olen luvannut, ja lähden."

– "Levätkää kuitenkin täällä joku päivä; virkistäkää voimianne."

– "Kiitoksia, isä. Hän vartoo; olette sen itse sanoneet. Aika rientää.

Minä lähden jo huomenna."

Tuskin runoilija oli lausunut nämä sanat, kun Fridolin, syösten abbatin jalkain juureen, huusi:

– "Oi! minä pyydän teitä, isä, antakaa minun lähteä tämän vaeltajan kanssa! Sallikaa minun vihdoinkin tavata veli Starck'ia!"

Vanhus heitti nuorukaiseen ankaran katseen.

– "Mitä näen? sinä olit jäänyt tuonne! Sinä kuuntelit meitä."

– "En ole mitään kuullut", novitio innoissaan vastasi, "paitsi, että aiotaan lähteä sen luo, jonka poissa-olo minut tekee niin onnettomaksi! Vaan muistakaa toki, se on hän, se on veli Starck, joka minut otti huostaansa, toi tähän luostariin, opetti pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa. Hän on kuin isä minulle. Voi! jos en saa lähteä, kuolen ihan varmaan!"

Novitio parka ryömi abbatin jalkain juuressa kädet ristissä, silmät rukoilevina, kasvot kyyneleiden vallassa.

Vanhusta se vihdoin näytti liikuttavan. Hän alkoi hymyillä, ja, kääntyen vaeltajan puoleen, hän kysyi tältä:

– "Tahtoisitteko tämän lapsen ottaa kanssanne?"

– "Aivan kernaasti", Villon vastasi.

– "Oi! mikä onni!" Fridolin huudahti, "minä saan siis vihdoinkin hänet taasen nähdä!"

Ja vallan maltitonna, kun ei jo lähdetty, hän oli noussut seisoalle, ja hyppeli ilosta.

– "Kaikki hyvin!" abbati sanoi, "mutta ei nyt sentään niin lähdetä, Fridolin. Vaikka sinun paikkasi mielestäni ei ole luostarissa ja vaikka paljoa mieluummin avaan koppisi oven, kuin suon sinun taittavan siipesi sen rautaristikkoja vastaan, näin vaikea matka, etenkin tähän aikaan vuodesta, minua kuitenkin nuoruutesi tähden hirvittää, ja…"

– "Oi! älkää pelätkö, isä," hän keskeytti; "minä tunnen itseni vahvaksi ja olen uskalias!"

– "Ehkäpä liiankin uskalias. Kuitenkin, voipa sitä vielä tuumailla. Tule hakemaan minua tunnin päästä … ja nyt, saata tämä vieras toveriensa luo. Tuotakoon heille, mitä parasta löytyy… Ai! muistanpa juuri nyt, että tuosta akkunasta luulin nähneeni teidän seurassanne pyhissä-vaeltajan Bartolomeon. Hän on Valisilainen. Siinä olisi oiva opas; koettakaa saada häntä mukaanne."

Vähän aikaa jälkeenpäin asia oli päätetty. Seuraavana aamuna, päivän koitossa, Fridolin iloisella äänellä herätti molemmat vaeltajat.

– "Minä pääsen! … minä pääsen teidän kanssanne. Mennään pian! … matkaan nyt!"

Melkein samassa Bartolomeo astui sisään.

– "Hei vaan sitä kaunista ilmaa!" novitio hänelle sanoi. "Kuinka heleästi aurinko paistaa ja kuinka taivas on kirkas!"

– "Liiankin kirkas!" opas vastasi, päätään pudistaen. "Ettekö näe tuolla alhaalla, pohjoisella taivaanrannalla tuota mustaa pilkkua?"

– "No! entä sitten?"

– "Paha merkki!"

XII
Toisesta luostarista toiseen

Pihalla seisoi kaksi rekeä valmiina matkaan.

– "Tuossa on luostarin re'et", abbati selitti. "Joka viikko ne kuljettavat Schwütz'istä tänne ylös kaikki ruokatarpeemme ja kulkevat tietysti, niinkuin sen näette, sinne takaisin tyhjinä. Onnellinen sattumus teille. Käyttäkää sitä nyt hyväksenne… Jumala teitä suojelkoon!"

Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen ja syleillen häntä viimeisen kerran, hän puhui:

– "Hyvästi, lapseni; on kenties väärin tehty, että annan sinun lähteä. Etenkin meitä itseä kohtaan; sehän on meidän ilomme, joka pakenee pois. Mitä sinuun tulee, mihin ikänä sinua kohtalosi saattanee, munkiksi tai sotamieheksi, onneen tai onnettomuuteen, älä milloinkaan unohda, että sinulla on ystäviä Erakkoin pyhän neitseen luona, ja että lähteissäsi, minun käsieni kautta, kaikki ovat sinua siunanneet … samoin kuin veli Starck'iakin, jolle saat viedä tämän saman osoitteen meidän luopumattomasta ystävyydestämme. Jumalan haltuun!"

Fridolin oli laskeunut polvilleen. Abbati pani kätensä hänen päänsä päälle. Samalla kertaa kaikki muutkin hengelliset ojensivat kätensä häntä kohden yksimieliseen siunaukseen.

Huokaus paisutti nuorukaisen rintaa. Villon otti hänen syliinsä.

Hevoset lähtivät täyttä nelistä.

Ei täyttä tuntiakaan, niin re'et, liukuen jyrkkää rinnettä pitkin, saapuivat Schwütz'iin.

Sieltä vuokrattiin vene Lucern'iin saakka.

Matkalla Villon koki saada joitakin tietoja tuosta kummallisesta veli Starck'ista.

Fridolin ei tiennyt hauskempaa kuin saada puhua. Pahaksi onneksi hän ei suuria tiennyt, paitsi että veli Starck oli hyvin hyvä, hyvin lempeä, varreltaan ja voimiltaan oikein erinomainen.

Eräänäkin päivänä, kun tuota pikaa täytyi rakentaa silta muutaman kylän hätääntyneiden asukasten pelastamiseksi, joita hirveä tulva uhkasi, oli nähty hänen yksinään, ilman muuta apua kuin jäntäreensä, kiskovan ylös suuria kuusia ja sitten kantavan niitä olkapäillään. Toisella kertaa, kun tavattoman iso karhu ajoi takaa pelästyneitä lapsia, hän oli juossut näiden ja kauhean pedon väliin, oli vartonut sitä vakavassa asemassa, oli ilman mitään aseita sen paiskannut maahan ja tukehuttanut käsillänsä.

Ja parikymmentä muuta yhtäläistä kohtaa, joiden kautta veli Starck'ista tuli oikea satujen sankari, toinen Miloni Krotonilainen.

Näitä kuunnellessaan Villon puhui itsekseen:

– "Se on varmaan minun karkea urooni, joka kerran turnajaisissa niin säälimättä löylytti koko ritariston. Mutta mikä on hänestä tehnyt munkin?"

– "Joku salainen murhe", novitio vastasi, joka epäilemättä oli kuullut tai arvasi tämän viimeisen kysymyksen. "Veli Starck on näöltään niin onneton! Vaan kuinka? vai miksi? Ei kukaan sitä tiedä. Minäkään en ole mitään saanut selville. Ja kuitenkin olen oikein koettanut. Väliin nukkuessansa hän sopertaa yhtä nimeä. Naisen nimeä luullakseni. Sitä ei oikein voi kuulla. Monta tuntia hän väliin istuu paikallaan, uneksien tiesi mitä, silmillään tuijottaen, ja, omituista kyllä, aina samaan suuntaan, Bern'iä kohden."

– "Bern'iä?" Villon hämmästyen kertoi.

– "Määrättynä päivänä", Fridolin jatkoi, "toukokuun 17, hän sulkeutuu huoneesensa, paastoten ja rukoillen neljäkolmatta tuntia. Väliin hän katoo viikoksi ja, tullessaan jälleen näkyviin, hän on kuin kuolleista herännyt. Hän näyttää vieläkin isommalta. Silmät säihkyvät, otsa säteilee. On niinkuin hän kantaisi itsessään ilonvaroja koko vuodeksi Mutta tämä varasto kuluu hyvin pian. Veli Starck vaivanen! Hänen pitäisi olla raskaassa työssä, vaivoissa ja taisteluissa. Enkä ollenkaan enää ihmettele, että hän on valinnut rauhaisan Einsiedeln'in sijaan tuon toimeliaan luostarin St. Bernhard'in kukkulalla, ja Benediktolais-viitan sijaan augustinolaisen."

Tämän nimen kuullessaan Troussecaille teki liikkeen ikäänkuin hämmästyen jostain äkkiä tehdystä huomiosta.

– "Niin", Villon sanoi, joka sen oli ymmärtänyt, "aivan niin, se oli augustinolais-munkki, jonka nä'imme tuomiokirkon portailla."

Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen:

– "Sanoppas minulle, nuori ystäväni, missä iässä hän näyttää olevan?"

– "Enintäin neljänkymmenen vuoden iässä. Kaksi-toista vuotta minä hänen olen tuntenut, siitä päivästä asti, jona hän henkeni pelasti."

– "Ja kuinka se tapahtui?"

– "Meidän kylämme oli vuorenlohkeaman kautta hävitetty ja kaikki ihmiset hukkuneet, paitsi yksi lapsi, jonka kehtoa joku hirsi oli suojellut. Veli Starck kiirehti paikalle jo seuraavana aamuna. Hän auttoi niitä, jotka kaivoivat esiin jäännöksiä, ja teki yksin enemmin työtä, kuin kaikki muut yhteensä. Lapsen huuto tunki hänen korviinsa. Hän löysi pian kehdon. Tuo lapsi olin minä."

– "Ja mitä hän sitten teki?"

– "Kun kaikki omaiseni olivat kuolleet, toi hän minut luostariin, sai minut abbatin kasvatiksi, hoiti ja opetti minua itse. Voi ihme! kuinka taitava hän on! … etenkin aseiden käytännössä ja sota-asioissa. Minä sen puhun vaan teille, pitäkää se salassa! Hän kertoi minulle monta tappelua, monta urostyötä… Sen lisäksi, pitkillä kävelymatkoillamme halki metsien, kun ei kukaan voinut meitä nähdä, hän opetti minua hyppäämään suurien ojien yli, kiipeemään korkeihin puihin … vieläpä … mutta älkää vaan sitä puhuko muille! … vieläpä jännittään jousta ja linkoomaan, kirvestä ja miekkaa käyttämään. Ohhoh! tulee mar minustakin oiva sotamies, kun vaan kerran tarve sen vaatii!"

Nuorukainen oli noussut seisoalle, otsa kirkkaana, silmät säihkyen, muoto hehkuvan sotahalun elähyttämänä. Toden totta oli abbati lausunut: Fridolin ei ollut aiottu munkiksi.

– "Sanoppas", Villon häneltä kysyi hetken ääneti oltuaan, "etkö sinä, jolla on niin hyvät silmät, ole huomannut mitään kallista kalua kasvattajasi hoimessa?"

– "No, enhän vaan!" novitio vastasi veitikkamaisella hymyllä, "yhtäläisen rautasormuksen, kuin teidänkin sormessanne. Minulla on terävät silmät."

– "Vait!" runoilija kiivaasti käski, sormensa huulilleen nostaen. "Ei siinä ole tarpeeksi, että kaikkia näkee, Fridolin ystäväni, pitää myös olla varovainen."

– "Koetetaan muistaa; mutta suvaitkaapa katsoa, nuo molemmat soutajat ovat liian kaukana kuullakseen, ja Bartolomeo on nukkunut. Ja muutoinkin hän on vallan luotettava mies."

– "Onko vainen?"

– "Peräti rehellinen mies. Hänen lukuisa perheensä asuu Martigny'ssa. Hän harjoittaa, sitä elättääkseen, kahta tointa yhtä suurella taidolla."

– "Mitä toimia?"

– "Ensinnäkin, toivioretkiä valtuuskirjalla; toiseksi karhukauppaa."

– "Hän on siis karhunpyytäjä?"

– "Vanhoista hän myy lihan ja nahan; nuoret hän kasvattaa, kesyttää ja opettaa huvitukseksi ympäristön herroille ja ruhtinaille. Saamme nähdä, kun tulemme hänen mökillensä. Se on hyvin omituista. Vaan tuollahan alhaalla jo on Lucern."

Tosiaankin, vene oli juuri kiitänyt, vahto korkealla kokassa, viimeisen niemekkeen ohi, ja nyt tuli näkyviin joukko valkeita, jotka loistivat sumun keskeltä.

Vähän ajan päästä astuttiin maalle.

Annamme nyt matkamiestemme samota eteen-päin, – niinkuin Troussecaille tätä heidän kulkuansa nimitti, ja siirrymme suoraan Bartolomeon majaan.

Se seisoi Martigny'n yläpuolella, yksinäisellä mäennyppylällä, kapean solatien päässä, joka vei suurelle St. Bernhard'ille.

Matala, huonosti kokoon kyhätty tönö, josta kolme neljännestä seisoi lumen peitossa.

Bartolomeo kajahutti torveansa, jota kantoi vyötäisillään.

Heti paikalla ovi aukeni.

Puolentusinaa pulleaposkisia, vaaleanverisiä lapsia, kokonaan pedon-nahoissa, töytäsi esiin kynnykselle ja kierien lumessa, ilosta huutaen, riensivät heittäymään isänsä syliin.

Sitten, kolme suurta koiraa vahvinta laatua; sitten, kaksi nuorta karhunpenikkaa, edelliset ilmaan hyppien, jälkimäiset ruumistaan heiluttaen, iloitsivat isäntänsä kotiin-tulosta.

– "Isä", lausui vanhin pojista, "sinä tulet juuri paraiksi. Tänä iltana on mökissä lihavaa paistia. Eilen tapoin ensimäisen karhuni!"

Bartolomeo ei saattanut olla vähäisen ylpeyttä osoittamatta, mutta samalla kertaa hän oli säpsähtänyt.

– "Fritz", hän vastasi, "olinhan sinua kieltänyt… Sinulla ei ole vielä ikää tarpeeksi… Kuitenkin, koska Jumala sen on sallinut, olkoon hänen pyhä nimensä ylistetty! Minä tuon juuri kanssani vieraita. Astukaa sisään, toverini."

Hän antoi heidän kaikkien kulkea ohitsensa, hyväillen järjestänsä lapsiansa, karhujansa ja koiriansa.

Hänen roteva puolisonsa häntä vartosi oven suussa. Kauan aikaa he syleilivät toisiansa, sillä välin kun muu perhe, kaksijalkaiset niinkuin nelijalkaisetkin iloisesti hyörivät heidän ympärillänsä.

Käytiin sisään.

Mökki, ainakin se osa, mikä ihmisille oli aiottu, sisälsi yhden ainoan, avaran huoneen, jota käytettiin joka tarpeesen. Pitkin seiniä, jonkunmoisissa karsinoissa, sammalista ja ruohoista valmistettuja vuoteita, ja niiden peitteenä petojen nahkoja. Huoneen keskellä, maahan lyötyjen paalujen päällä, muutamia tamminauloilla kiinnitettyjä kuusenlautoja: se oli pöytä, jonka ääressä oli kaksi samaan tapaan laitettua penkkiä. Siellä täällä muutamia pölkkyjä, arkku vaatteita varten, kaappi talouden tarpeisin, kalastusneuvoja, metsästys-aseita ja valkea, puinen Kristuksen kuva mustassa puu-ristissä. Kaikkia näitä valaisi toiselta puolen vähäinen akkuna pienillä ruuduilla ja lyijyristikoilla, toiselta taas iloinen valkea, joka leimusi takassa ja nuoleskeli suuren kattilan kylkiä, josta nousi kovalla kohinalla mitä ihanimpia höyryjä.

Oikealla puolen ohuen verhon takana olivat pedot, jotka pistäen esiin kosteat kuononsa, päästivät mörinän tervetulijaisiksi.

Vasemmalla puolen, kolmannessa, huolella teljetyssä karsinassa oli sitä vastoin muita, jotka antoivat kuulua kumean karjunnan.

Bartolomeo veti suunsa nauruun, patriarkan herttaiseen nauruun.

– "Jumalan kiitos!" hän sanoi, "kaikki on hyvin. Mutta nyt, kun kukin on minua tervehtinyt omalla tavallansa, tulkoon vähän järjestystä; meillä on tänä iltana vieraita."

Molemmat karhunpenikat olivat menneet vasemmalle puolen, ja kynsivät jonkunmoisen lasku-oven alasyrjää.

– "Te ensin, ystäväni", hän heille sanoi, "menkää tervehtimään vanhempia veljiänne. Hyvästi!"

Hän oli nostanut lasku-oven ylös ja päästi sen jälleen alas heti karhujen ta'a, jotka syöksivät makuusijoillensa. Hirvittävä karjunta sai väliseinän tärisemään.

– "Ai! ai!" Troussecaille huusi, "teillähän on tuolla sisällä, tuon ohuen lautaseinän takana kokonainen eläintarha."

– "Älkää pelätkö", Bartolomeo vastasi, "karhut ovat arvoltaan kalliimpia, kuin luullaankaan. Saattepa itse nähdä kuinka hyvältä se maistuu, jonka Fritz on tappanut, ja jonka reisi jo luullakseni on tarpeeksi kiehunut kattilassa. Mutta siinä ei ole kyllin, eukkoseni. Hätää nyt paistinvartaat noiden hehkuvien hiilien päälle ja molemmat etukäpälät tuhan sisään. Näytäppä näille muukalaisille mitä Vallisilainen vieraanvaraisuus saa aikaiseksi."

Talon arvoisa emäntä totteli viivyttelemättä.

– "Lapset", vuorelainen jatkoi, "menkää noutamaan ladosta heiniä lehmälle ja valmistakaa ruokaa karhuille; ensin pedot, sitten ihmiset, niin on hyvä Jumala säätänyt."

Vihdoin, kun lapset vuorostaan katosivat, hän lausui vierailleen:

– "Te, toverini, sitä vastoin, istukaa pesän eteen; ensin pesä, sitten pöytä."

Troussecaille oli se, joka vastasi, mutta ensin aivastamalla.

– "Atsii! Olenpa saanut aika yskän. Ei mikään voi minua enää lämmittää. Ydin vallan hyytyy luissani, luontoni on laimistumaisillaan ja näytän luultavasti kalpealta kuin kapahauki."

– "Taikka mitä!" Villon nauraen vastasi, "onhan viimeinen taipale jo edessämme."

– "Niin, vaan se on vaivalloinen, vieläpä vaarallinenkin. Bartolomeo on sen meille sanonut … ja Jumala sen tietää, että hän ei vähiä pelkää!"

– "Eletään toivossa", opas sanoi, "jos ilma pysyy kylmänä, ei vaaraa sitten."

– "Mutta, jos se lauhtuu?" Villon kysyi.