Kitabı oku: «Kuninkaan toverit», sayfa 7

Bartolomeo silmäili ulos akkunasta, ja sanaakaan vastaamatta hän pudisti päätänsä.

– "Kuka luulis!" Troussecaille huudahti, "minäkin tässä toivon pakkasta."

– "Niin", vuorelainen sanoi, "ennen pakkasta kuin lunta. Minkä tähden? … sentähden, että löytyy lumivyöryjä, jotka väliin voivat haudata kokonaisia matkueita."

– "Ette, piru vie, ole aivan rauhoittavainen, ystäväni! Kauanko tästä kulkee sinne ylös?"

– "Yhdeksän tuntia, vinhaan astuen. Se on korkein asunto Alpeilla. Juuri likellä taivasta. Ell'ei enkelein ääni olisi niin ylen vieno, kuuluisi heidän laulunsa varmaan sinne."

– "Mitä! se on siis korkeampi kuin Montmartre'n mäki, … joka kuitenkin, Pariisilaisten käsityksen mukaan, on maapallon mahtavimpia kukkuloita."

– "Montako hengellistä en luostarissa?" Villon kysyi.

– "Kaksi-toista on tavallisesti. Vaan nyt on jonkun aikaa ollut kolme-toista."

Fridolin, nojautuen Villon'in puoleen, kuiskasi tämän korvaan:

– "Kolmas-toista on varmaankin veli Starck."

Bartolomeo jatkoi:

– "Niiden lisäksi muutamia palvelijoita, nimittäin joukko koiria, tiedättehän noita suuria, vahvoja St. Bernhard'in koiria, jotka ovat liikkeellä vaikka mimmoisessa myrskyssä, haistavat lumen alle haudatun matkustajan, ja väliinpä vielä kaivavatkin siksi, kun saavat sen esiin. Oivallisia elukoita! Tänä vuonna yksistään niiden isännät sanovat niiden pelastaneen kolmatta sataa onnetonta."

– "Vai niin!" Troussecaille arveli, "siellä kulkee siis paljo väkeä? Ja minäpä luulin vaan muutaman Savoijalaisen tai murmelin-kuljettajan sinne uskaltavan."

– "Martti ystäväni", Villon vastasi, "etkö muista historiaa? Hannibal, Caesar, Kaarlo suuri ja Barbarossa ovat kaikki marssineet St. Bernhard'in yli sotajoukkoineen. Se on muinaisten sankarien tie, puhumattakaan niistä, joita tulevaisuus muassaan tuonee! Mitä sen muinaisuuteen, sen alkuperään tulee … malttakaa, näenpä Fridolin'in silmistä, että hän on valmis kertomaan meille jutelman siitäkin."

– "Aivan kernaasti", novitio vastasi.

Ja laskien jalkansa toiselle polvelleen, leuka vasten kättä, nuo viehättävät kasvot tulen valaisemina, hän alkoi näillä sanoilla:

– "Romalaisten aikana seisoi siellä ylhäällä Jupiterin temppeli. Kristin-uskon tultua tämä temppelikin muuttui vieraanvaraisuuden ja hurskauden asunnoksi. Sitten sen Muhammedilaiset hävittivät. Joukko rosvoja asettui sen raunioille, petti, ryösti ja murhasi matkustajia. Ei kukaan enää tohtinut kulkea sitä tietä, kunnes joku nuori pappi, täynnä uskoa ja rohkeutta, sinne ilmestyi. Hän saarnasi rosvoille ja käänsi ne takasin harhateiltä; muutamat tulivat peräti hänen oppilaiksensa. Muita hengellisiä yhtyi heihin, tuoden kanssaan kaiken omaisuutensa. Luostari kohosi jälleen, laajeni ja sai johtajakseen sen, joka sen oli perustanutkin. Kaksi-kymmentä vuotta myöhemmin eräs matkue saapui sinne. Tässä matkueessa oli muutama ylhäinen herra ja hänen vaimonsa, molemmat aivan köyryssä vuosien taakan alla. He näyttivät hyvin alakuloisilta ja puhuivat abbatille: 'poikaamme suremme, joka meiltä katosi noin pari-kymmentä vuotta takaperin, nuorena, kauniina, rikkaana, tilaisuudessa kaikkeen, mikä voipi elämän tehdä viehättäväksi, yhdistymäisillään naiseen, joka oli hänen vertaisensa. Juuri hää-aattona hän karkasi, jättäen meille kirjelapun, jossa ilmoitti aikovansa pyhittää elämänsä Jumalalle. Siitä päivästä alkaen olemme turhaan häntä etsineet. Sen perästä ei niin vihiäkään hänestä.'

"Abbati vastasi heille kättänsä ojentaen:

" – 'Minä olen teidän poikanne, Bernhard. Suokaa anteeksi, että olen teille tuottanut murhetta. Jumala oli minun valinnut itselleen täällä huonetta rakentamaan. Toverini on rakkaus Häneen; vanhempani, lapseni ovat kaikki, jotka vaeltavat tai tulevat vaeltamaan tämän tunturin yli.' Hänen isänsä ja äitinsä syleilivät häntä kyyneleitä vuodattaen ja sanoivat: 'kaikki on hyvin niinkuin Herra sen tahtoo!' Sitten tuli Bernhard abbatista pyhä Bernhard ja vuori on saanut hänestä nimensä."

– "Sen pituinen se", Bartolomeo sanoi, "pöytään nyt, kaikki on valmiina."

Fritz'in tappama karhu piti huolta juhlan kustannuksista. Lihasoppa, soppaliha, paisti, tuhassa paistetut käpälät, kaikki oli oivallista, hyvän ruokahalun höystämänä, jota Vallisilainen pöytäviini vielä kiihoitti.

Heti aterian perästä isäntä valmisti vuoteet.

Jokainen kömpi oitis itselleen määrättyyn soppeen, joka oli täytetty heinillä ja oljilla.

Kohtelias isäntä levitti heidän päällensä kaikenlaisia peitteitä ja nahkoja.

Villon ja Fridolin olivat jo nukkumaisillaan, ja samaten Troussecaille, joka yhä kuitenkin valitti, ett'ei hän vieläkään saanut lämmintä.

– "Kuulkaa isäntä!" hän nurisi, "eiköhän teillä olisi mitään lämpöisempää peitettä, kuin nämä tässä?"

– "Onpa kylläkin", Bartolomeo vastasi, harmaan partansa takaa myhäillen.

Hän meni nostamaan lasku-ovea ja vihelsi omituisella tavalla.

Molemmat kesyt karhunpenikat riensivät esiin.

Heidän isäntänsä näytti vaan sormellaan Troussecaille'n vuodetta, niin ne kohta siihen katosivat.

– "Ahhah! kiitos, kunnia!" tämä sanoi silmänsä umpeen painaen; "nyt on minun asiani nukkua."

Seuraavana aamuna, kun päivä vähän vasta haamoitti idässä, opas jo toitotti torveansa.

Villon ja Fridolin olivat pian pystyssä. Troussecaille vielä ei liikkunut paikaltaan.

– "Ylös! ylös vaan, laiskamato; jo lähdetään!"

– "Kyllä, kyllä; tässä olen!" hän vastasi yrittäen nostaa peittoansa.

Peitto mörisi.

– "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "karhuja jukoliste! … syödä niitä, se vielä käy laatuun; mutta maata niiden kanssa!.."

Opas samassa vihelsi pois karhut, jotka menivät takaisin pesäänsä.

Vähän ajan päästä lähdettiin liikkeelle.

Taivas oli kirkas, mutta laakso sumuun kätketty. Siellä täällä, vuorien rinteillä, kuusien latvoissa näkyi sumu-pilviä. Koillinen puhalsi kylmästi ja metsä huokasi väliin synkeästi.

– "Rientäkäämme!" Bartolomeo sanoi. "Hyvästi, lapseni … hyvästi, vaimoni. Voi! minä rakastan teitä niin kovin, menkää!.. Lukekaa rukous meidän puolestamme; se on paras kaikista saattojoukoista."

Ja, samalla kun hänen perheensä lankesi polvilleen kynnykselle, hän itse kiiruhti ensimäisenä tietä kohden.

Vielä meidänkin päivinä, keskellä kesää, on nouseminen St. Bernhard'ille vaarallista. Siitä voi päättää, mitä se silloin oli, joulukuussa.

Jo heti lähtiessä polku kapeana, vaarallisena, väliin katketen kulkee pitkin vuoren seinää, jonka kylkiä vastaan, hirvittävässä syvyydessä, kuohuu tuo vahtoinen tulvavirta, jota kutsutaan: Dranse; se möyryää, ikäänkuin lumotakseen uhriansa.

Joka taholla pisti esiin lumen keskeltä alastomia vuortenhuippuja, ikäänkuin luurankoja, mustia teräviä kallioita, ikäänkuin rautapiikkejä. Jalkojen alla äkkisyvyys, pään päällä lumivyöryt.

Hätäinen suurus syötiin Liddes'issä. Tämän kylän toisella puolen ei näkyvää tietä nimeksikään. Lumi oli kaikki tasoittanut; Belan'in vuori näytti sulkevan tien.

Tungettiin sentään läpi kapean solan, joka mutkisteleiksen sen juuressa. Saavuttiin ensimäiselle ylängölle, jossa lumi, alituisien tuulispäiden lakaisemana, oli kokoontunut kinoksiin ja näytti aaltoilevan niinkuin meri.

Siellä täällä paljaissa paikoissa, yön kuluessa jäätyneellä alustalla, voitiin huomata lukuisia jälkiä.

Jo useampia kertoja opas oli tarkastanut niitä yhä lisääntyvällä levottomuudella.

Lopulta hän varmalla äänellä huudahti:

– "Taasen kondottiereja!"

Sitten, seisahtuen äkkiä hän sanoi päätään kallistaen:

– "Kuulkaa, eikö se ole hätäkello, joka soi tuolla alhaalla Rhône'n laaksossa?"

– "Tosiaankin", Villon vastasi, "minustakin on kuin kuulisin jonkun kaukaisen kellon äänen, joka nousee tänne asti. Vaan keitä ovatkaan sitten nuo ihmiset, jotka näyttävät herättävän teissä niin suurta pelkoa ja kauhua?"

– "Palkkasotureita, jotka suurissa joukoissa kulkevat St. Bernhard'in yli. Ne aikovat yhtyä Burgundin herttuan armeijaan, ja hävittävät kaikki matkallansa. Roistoja, ryöväreitä. Voi vaimoani! voi lapsiparkojani!"

Bartolomeo risti silmiänsä. Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin.

Vaan tehden kohta vastarintaa vaistollensa ja asettuen uudelleen matkueen etupäähän, hän lausui päätöksen:

– "En koskaan! Olen luvannut teitä saattaa luostariin asti: se on velvollisuuteni!"

Vähän matkaa siitä, kun lähestyttiin erästä saksankuusistoa, kuului toiselta puolen ikäänkuin vuorta alaspäin kulkevien ääniä ja askeleita.

– "Hätää nyt!" opas sanoi, "se en varmaan joku retkikunta. Ne eivät säästä ketään, jota vaan voivat ryöstää, ei edes köyhää pyhissä-vaeltajaakaan."

Ja heittäytyen puiden ta'a, tiheän pensaston kätköön, erääsen ojaan, hän käski toveriensa tehdä samoin.

Noin pari-kymmentä retkeilijää, kiireestä kantapäähän aseissa, kulki heidän ohitsensa niinkuin tuulen nostama vesipatsas, herättäen kaikua tuntureissa, hoilaamalla vanhaa savoijalaista laulua.

– "Voi onnettomia!" opas jupisi, "he ovat päissään; he eivät tiedä, että pieninkin ilman värähdys voi matkaan-saattaa lumivyöryn. Voi! jospa se putoisi heidän päällensä ja musertaisi heidät!"

Vaan katuen heti paikalla toivotustansa hän lisäsi:

– "Jumalani! suo minulle anteeksi; ovathan he kaikki sinun lapsiasi.

Suojele heitä niinkuin meitäkin!"

Sitten, heitettyänsä viimeisen silmäyksen siihen suuntaan, jossa hänen majansa oli, hän lähti eteenpäin.

Vähän aikaa jälkeenpäin, matkustajamme, astuessaan juuri St.

Bernhard'in laaksoon, näkivät äkkiä, suuren valkean.

– "Oiva keksintö!" Troussecaille huudahti; "tuossa on tulta, joka tulee juuri tarpeesen. Värisenpä oikein…"

Bartolomeo painoi päänsä alas surumielin. Hän oli jo arvannut. Tuo valkea oli Saint-Pierre'n kylä, joka paloi. Kondottierit olivat sen sytyttäneet, ryöstettyään mökit tyhjiksi, ja murhattuaan osan asukkaista.

Ne, jotka olivat pakoon päässeet ja henkiin jääneet, hyörivät ympäri palavia huoneitaan, kiroten ja valittaen jos jollakin tavalla.

Ei ketään löytynyt, joka ei surrut jonkun rakkaan omaisen tai ystävän kuolemaa. Sen lisäksi oli kaikki ryöstetty, kaikki hävitetty. Ei suojaa pään päällä.

– "Tulkaa meidän kanssa", Bartolomeo heille sanoi, "nuo hyvät veljet tuolla tunturilla ovat kaikkia onnettomia kohtaan vieraan-varaiset. Heidän luostarinsa on Herran huone."

Matkue, johon nyt kymmenkunta näitä onnettomia oli yhtynyt, jatkoi kulkuaan Cherrayre'n synkeän tasangon poikki, joka oli vielä kamalampi, vielä autiompi, vielä hirvittävämpi, kuin kaikki ne, joiden yli jo oli tultu.

Jääkylmä koillistuuli pieksi kasvoja, lunta tuiskutti silmät täyteen, pakkanen kävi yhä kovemmaksi. Sillä täytyi olla hyvä rohkeus, joka nyt ei vaipunut hangelle, eväten kulkea eteenpäin.

Fridolin etenkin näytti uupuneelta. Poika parka, vaikka nojasi Villonin käsivarteen, ei enää jaksanut muuta kuin horjua eteenpäin.

– "Asumus!" hän äkkiä huudahti, "voi! saapa toki vähän levätä."

– "Älkää menkö!" opas kiivaasti kielsi, "älkää menkö sinne … se on ruumishuone!"

Novitio kauhistui. Samoin kaikki muutkin.

Seinälautojen läpi näkyi ruumiita.

Noita tuntemattomien kuolleiden ruumiita, jotka säilyvät niin kauan tässä kylmässä ilmassa ja näyttävät ohikulkeville mustat, irvistävät, inhottavat kasvonsa.

Sillä välin kun riennettiin ohitse, Bartolomeo mutisi, kauhistuen hänkin, mutta kokonaan toista asiaa:

– "Voi! kuolleet eivät toki ole enimmin pelättävät tässä!"

Hän tarkoitti kondottiereja.

Äkkiä tiellä, jota pitkin par'aikaa kulkivat, pyssy pamahti, nostaen joka taholta hirveätä jyskettä.

– "Kova onni kuitenkin!" opas huudahti, synkeällä katseella silmäten läheisiä kukkuloita. "He ovat tavanneet jonkun lauman vuorikauriita, Jos tämä jyske uudistuu, olemme kaikki hukassa!"

Useampia laukauksia pamahti yht'aikaa; vuori jyski ja tärisi.

– "Joutukaa!" Bartolomeo komensi, "kaikki yhteen ja pysykää alallanne! … lumivyöry!"

Hänen toverinsa tuskin ehtivät totella, ennenkuin ääretön lumimöhkäle irtaantui vuoresta, vieri alas ja syöksi ukkosen jyrinällä heidän päällensä.

Matkalaiset tulivat nyt toisistaan väkisin eroitetuksi, eteenpäin temmatuiksi, nurin niskoin syöstyiksi ja lumen alle haudatuiksi, eivätkä ehtineet muuta kuin huutaa tai lausua lyhyen rukouksen.

Villon likisti vasten rintaansa Fridolin parkaa, joka makasi vallan kankeana, jäsentäkään liikuttamatta. Eikä hän itsekään enää hengittänyt; hän tunsi jo kuolevansa.

Kuitenkin, kun silmiä jo hämärsi, hän ikäänkuin unessa luuli näkevänsä, että hautakumpu hänen päällänsä hiljalleen aukeni … että joku karvainen esine liikkui sinne tänne hänen ympärillänsä … että eräs käsi laskeusi hänen otsallensa.

Ja vielä tärkeintä kaikista, että tuon käden etu-sormessa oli rautasormus, ja sen kannassa lilja.

XIII
Veli Starck

Kun François Villon taasen tuli tuntoihinsa, tahi oikeammin sanoen heräsi, hänen silmänsä, vielä tylsinä ja kuumeesta uupuneina, kääntyivät hiljakseen paikasta toiseen.

Hän oli pitkänään matalalla vuoteella, pienessä kammiossa, jota muutama talvi-auringon vaalea säde tunki valaisemaan.

Hänen silmiänsä kuitenkin häikäisi; hän sulki ne, koettaen ko'ota ajatuksiansa.

Tähän aikaan vuodesta St. Bernhard'in pimeässä solassa kestää päivää töin tuskin neljä tai viisi tuntia.

Villon tiesi sen; hän mietti:

– "Olen varmaankin hyvin kauan nukkunut." sitten, liikuteltuaan vähän joka jäsentä ja laskettuaan kätensä sydämmen päälle varmemmaksi vakuudeksi, että se vielä tykytti, hän jatkoi mietintöjänsä.

– "Minä elän … elänpä niinkin. Olen pelastettu lumivyöryn alta…

Tuo karvainen esine, joka minuun koski, oli joku luostarin koirista…

Tuo käsi, joka laskeusi otsalleni, oli jonkun luostariveljen käsi. Tämä huone, jossa vihdoinkin herään, on joku luostarin kammioista."

Näiden hiljaisien arveluiden kautta selvittyänsä, hän avasi uudestaan silmänsä.

Hänen vuoteensa jalkopäässä nukkui Fridolin, istuen pienellä rahilla, käsivarsi peiton päällä ja pää käden nojassa.

Vähän kauempana ja ylempänä, akkunan syvässä holvissa seisoi eräs munkki, kumarruksissa vuodetta kohden ja heittäen levottomia silmäyksiä siinä makaavaan, ikäänkuin kärsimätönnä varroten hänen heräämistään.

– "Mitä kello lienee?" runoilija puoli-ääneen kysyi.

– "Se on kaksi jälkeen puolenpäivän", munkki yhtä hiljaa vastasi.

– "Jo niin paljo! Ell'en erehdy, olen täällä ollut eilen illasta asti."

– "Tois-illasta asti."

– "Kuinka!.."

– "Ensimäisen yön tainnoksissa. Seuraavan päivän kuumeen houreissa. Toisen yön raskaassa unessa. Se on tavallinen seuraus, kun tulee lumen alle haudatuksi."

– "Ja toverini Troussecaille?"

– "Hän on nukkunut yli neljä-kymmentä tuntia heräämättä: oikein unikeon luontoa."

– "Entä muut?"

– "Ne ovat vuorelaisia. Koko eilisen päivän ja vielä tänäänkin ne ovat tietä luoneet."

– "Bartolomeo?"

– "Levotonna perheestänsä hän lähti kotoansa kohden astumaan."

– "Fridolin?"

– "Tuossa. Nuoruuden tulinen veri sai hänet ensimäisten joukossa jalkeille. Mutta hän tahtoi valvoa teidän vuoteenne ääressä koko viime yön. Lapsi parka! väsymys on vienyt voiton; hän nukkuu."

– "Eipä nuku!" novitio vastasi itsensä äkkiä oikaisten. "Tässä olen; mitä tahdotaan?"

Sitten hymyten Villon'ille, kun näki tämänkin hänelle hymyilevän, ja tarttuen tämän ojennettuun käteen, hän huudahti:

– "Oi! siis olette pelastettu! Jumalan olkoon kiitos!"

Tämän kohtauksen aikana munkki oli hiljalleen siirtynyt eteenpäin, ruumis yhä kumarruksissa, ja silmillään Villon'ia tarkastaen.

Fridolin päästi runoilijan käden ja juoksi munkkia syleilemään. Sen jälkeen kääntyen ympäri, hän esitti:

– "Veli Starck!"

Runoilija nousi istualle; munkki ojensi kättänsä ja näytti sen etusormessa kuninkaan toverien sormusta.

Muutaman sekunnin Villon häntä katseli äänetönnä. Se oli juuri sama mies, jonka hän oli nähnyt Bern'in tuomiokirkon portailla. Se oli juuri sama karkea ja luonteva, tulinen ja lempeä olento tuolla pitkällä, vaalealla parralla, ja noilla silmillä, joista niin omituinen tuli säteili.

Hänen muotonsa kalpeudessa, hänen surumielisyydessään ja tuossa kiihkeässä mielentilassa, joka tuli näkyviin koko hänen olossansa, ilmestyi joku todellista myötätunteisuutta herättävä vetovoima, joku sielun tuska, jotka todella kävi sääliksi.

– "Enkö minä ole se", hän matalalla äänellä sanoi "eikö veli Starck ole se, jota tulette etsimään täältä."

– "On."

– "Ranskan kuninkaan lähettämänä?"

– "Niin."

– "Minkä käskyn häneltä minulle tuotte?"

– "Ainoastaan kolme sanaa."

– "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"

– "Hetki on tullut!"

– "Vihdoinkin!"

Se oli ilohuuto, joka pääsi munkin huulilta. Hänen silmänsä säihkyivät. Joku väristys jäntäreissä pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hän oli oikaissut itsensä aivan suoraksi; hän oli nyt enemmän kuin kuusi jalkaa pitkä.

– "Vihdoinkin!" hän kertoi yhä kiihtyvällä innolla: "se on siis vihdoinkin tullut, tuo vapauteni ja kunniani hetki! Voin toimia, voin puhua jälleen. Kunnia Ranskan kuninkaalle, joka sanansa on pitänyt! Kunnia Jumalalle, joka minua on säälinyt ja rukoukseni vihdoin kuulee!"

Hän oli polvillaan, kädet ristissä, silmät taivasta kohden ja kasvot kyyneleiden vallassa.

Fridolin juoksi hänen luoksensa.

– "Veli Starck, voi! tyyntykää; kuolettehan ilosta!"

– "Lapseni", hän vastasi, "surukaan ei tapa, koska minä vielä elän. Voi! kuinka olen kärsinyt! Kahdeksan-toista vuotta! Kahdeksan-toista vuotta olen ihmisiä paennut ja kärsinyt äänetönnä, koston hetkeä vaan varroten, voimatta mitään maani hyväksi, avaamatta sydäntäni kellekkään … ei edes hänelle!"

– "Bern'in nuorelle tyttärelle?" Villon melkein vasten tahtoansa lausui.

– "Kuinka! tiedätte siis?"

– "En! olen vaan nähnyt."

– "No niin! … saatte kuulla kaikki … sillä Diesbach'kaan ei enää ole hengissä… Jos kuolisin, täytyy ainakin jonkun hänelle kaikki kertoa, että hän tulisi edes haudalleni rukoilemaan!.. En tunne teitä, mutta kannattehan tekin rautasormusta ja taidatte siis kätkeä salaisuuden. Vannokaa tämän ristin päällä ehdoton vaiti-olo… Tahdotteko, sanokaa?"

Villon ojensi kätensä pyhää kuvaa kohden, joka rippui seinässä, ja lausui vaaditun valan vastaukseksi.

– "Kiitoksia!" munkki sanoi. "Siitä on jo niin pitkä aika, kun olen mitään puhunut … muutoin kuin Jumalan kanssa."

Fridolin astui hänen eteensä:

– "Veli Starck, pitääkö minun mennä pois?"

– "Ei; jää tänne, lapseni. Mutta vanno sinäkin. Olethan minua kohtaan kuin oma poikani; täytyy katsoa, että, jos niin tapahtuisi, voisit olla häntä kohtaan, kuin oma veli. Kuulkaa siis kumpikin … kuulkaa."

Hän lankesi polvilleen rukoustuolin astimelle. Hän kätki päänsä hetkeksi molempiin käsiinsä ko'otakseen paremmin ajatuksiansa ja muistojansa. Sitten kääntyen äkkiä, hän alkoi:

– "Oli Saint-Jacques'in tappelun aatto. Minä olin noiden viiden-toista sadan joukossa. Puoli-yön aikana, pitäessäni vahtia vaarallisessa paikassa, tulin väijytyksen kautta vangituksi ja viedyksi Ranskan dauphin'in eteen. Katseltuansa minua kauan aikaa, hän kysyi, olivatko toverini kaikki minun kaltaisiani ja, kun siihen vastasin myöntämällä, hän lähetti minun takaisin tarjoomaan heille kunniallisia ehtoja, käskien minun muun muassa heihin tarkoin teroittaa, että Armagnac'eja oli kolme-kymmentä tuhatta, se on kaksi-kymmentä yhtä vastaan."

– "Niin, minä tiedän sen", Villon mutisi, "itse kuningas on minulle kertonut koko tapauksen."

– "Ennenkun hän antoi minun mennä", veli Starck jatkoi, "hän kyseli nimeäni ja kotikylääni. Minä lähdin, mielissäni, kun niin hyvällä kaupalla pääsin. Muutaman kuukauden vasta olin ollut naimisissa. Vaimoani jumaloitsin. Olin vaan kahdenkymmenen vuotias, elämä oli niin suloista!"

– "Se oli varsin luonnollista", Fridolin huudahti, "että parastanne koetitte, saadaksenne heitä suostumaan kuninkaan ehtoihin."

– "Ei. Jo heti alussa toverieni into keskeytti puheeni, kumosi asiani, tukki suuni. Sveitsiläisetkö pelkäisivät! ei koskaan! Kuolema tai voitto! Jo päivän koitossa me juuri aloitimme tappelun."

– "Niinkuin raivokkaat härät, niinkuin jalopeurat," runoilija lisäsi, "niin kuuluvat kuninkaan omat sanat. Toinen Thermopylan tappelu, tuo taistelu Birs'in luona!"

– "Se kesti koko päivän," munkki jatkoi. "Iltapuoleen melkein kaikki olivat kuolleet. Minulla kenties yksinään ei ollut syviä haavoja. Ja kuitenkin, uskokaa minua, en ollut säästänyt itseäni enemmin, kuin muutkaan. Ympärilläni satakunta urosta, joiden vihdoinkin täytyi väistyä monilukuisen vihollisen edestä, mutta yhä vastaan sotien, yhä taistellen. Tuon tuostakin nämä muutamat sanat vaihetettiin meidän kesken lyhyellä ja vakavalla äänellä: 'ei paeta, kuollaan!' Se oli suostumus, pyhä vala. Minäkin olin sen tehnyt … ja kuitenkin, savun ja tomun läpi luulin eroittavani nuoren vaimoni kalpeat ja rukoilevat kasvot ja kuulin hänen sanovan: 'muista minua! minä jään yksin ja meillä on kuitenkin edessämme tulevaisuus niin täynnä onnea!' Minä vastustin tätä kehoitusta. Vaan se raateli sieluani. Kallis Katariina! voi, kallis Katariinani, minä rakastin sinua niin sydämmestäni!"

Munkki nyyhkytti kätkien kasvonsa jänteessä oleviin käsiinsä.

– "Starck parka!" Villon ja Fridolin yhteen ääneen lausuivat, yhtä liikutettuina kumpikin.

– "Eihän se ollut minun vikani!" hän sanoi vapaalla ja omituisella huolettomuudella. "Hän oli siellä, edessäni. Joka askeleella, joka iskulla, kun nostin käteni hi'en ja veren sokaisemille silmilleni, näin hänet, kuulin hänet. Se oli kuin joku kiusaus. Vihdoin käänsin pääni. Birs aaltoili siellä takanamme. Minun tarvitsi vaan heittäydä uimaan, niin olin pelastettu. Vaan ei! ei! kunnia ja isänmaa yli kaiken!"

Veli Starck oli oikaissut itsensä, ikäänkuin vastustaakseen, taistellakseen vieläkin.

– "Herra Jesus!" hän jatkoi, "etkö sinä itse ollut se, joka näin toit minun silmäini eteen tämän ilmestyksen, joka soit minun korvani kuulla tämän äänen? Tulin kohta miettineeksi: kun kaikki toverini ovat kaatuneet, jos yksin vaan olen elossa, jos en enää voi mitään, en mitään muuta kuin kuolla, … kuolla tai paeta … minä pakenen!.. Voi! se ei koskenutkaan yksin Katariinaa. Eron hetkellä, syleillessään minua viimeisen kerran, hän oli minulle kuiskuttanut: 'sinä tulet isäksi!'"

Kiihkeän mielentilan masentamana ja uuvuttamana munkki herkesi puhumasta, läähättäen tuskan ja epätoivon vallassa, ikäänkuin koko tuo taistelu, koko tuo sekamelska vielä olisi pauhannut hänen ympärillään.

Sitten hän jatkoi katkonaisella, käheällä, tuskallisella äänellä:

– "He olivat kaikki kaatuneet. Minä vaan olin elossa, toinen jalka jo rannalla, jonka tyrsky minua vietteli ja veti puoleensa. Oli vaan viimeinen hyppäys jäljellä, vielä viimeisen kerran löin vihollisen pakoon. Vihdoinkin, armeijan syöstessä koko voimallaan minun päälleni, heittäydyin taaksepäin. Minä putosin veteen, rupesin uimaan … saavuin toiselle rannalle … ja, nuolien ympärilläni tuiskutessa, minä … minä pakenin!.."

Tullessaan tähän viimeiseen tunnustukseen, veli Starck oli painanut alas päänsä. Hän nosti sen äkkiä jälleen, päästäen epätoivon huudon taivasta kohden.

– "Oi! Jumalani! Jumalani! etkö sinä ele se, joka sen näin tahdoit olemaan! Se oli ihmeen ihme, ett'ei mikään minuun pystynyt. Hamaan viimeiseen hetkeen asti, sinä Jumala sen nä'it, te'in vastarintaa viholliselle!"

– "Vaan sehän oli muinaisajan sankarien vertaista", Villon huudahti.

"Kreikkalaiset ja Romalaiset olisivat teitä ylistäneet."

– "Vaan ei Sveitsiläiset!" munkki vastasi tuskallisella ylpeydellä isänmaastaan. "He eivät antaneet sitä anteeksi. Samana iltana, kun kulkiessani Basel'in kautta minulta kysyttiin, mihin toverini olivat joutuneet, ja siihen vastasin: 'ne ovat kaikki kuolleet', joku ääni huusi: 'miksis siis elät?' Tämän ensimäisen kirouksen nä'in kaikkien silmissä. Omani painuivat alas. Puna, siihen saakka tuntematon, nousi otsalleni. Minä menin pois ja saavuin syrjäteitä myöden mökkiini. Suuri lohdutus, viimeinen ilo minua siellä kohtasi. Kynnyksellä Katariina juoksi vastaani, pieni lapsi sylissään. 'Tuossa on tyttäresi!' Jumala antoi anteeksi; minä toivoin ihmisiltäkin samaa…"

– "Ja oikeus oli teidän puolellanne!" huusivat yhteen ääneen molemmat ystävät, jotka häntä kuuntelivat, "niin, satakertainen oikeus!"

Veli Starck pudisti päätänsä. Taipumattomalla äänellä, niinkuin Bruto tuomitessaan poikiansa, hän vastasi:

– "Vääryys oli puolellani. Ja minä sen tunsin niin hyvin, ett'en moneen päivään tohtinut astua pihaani ulommas. Katariinan oli täytynyt mennä kylään; hän sieltä palasi kalpeana, vallan häpeissään, vallan rauhatonna. Kun hän minua syleili, hänen ylellinen hellyytensäkin jo sai minun ymmärtämään kuinka suuri vaara meitä uhkasi. Seuraavana päivänä, kun vein karjan laitumelle, kohtasin naapureita ja ystäviä. He väistyivät syrjään minun lähestyessäni ja sanoivat ylenkatseella minuun osoittaen: 'tuossa on Birs'in karkulainen! tuossa on pelkuri!' Tämä nimi, tämä häpeällinen nimi oli täst'edes minun. En askeltakaan enään astunut sen kaikumatta korvissani. Minä suutuin ja löin. Koko pitäjä, koko maakunta nousi minua vastaan. Kas pelkuria! voi! voi! pelkuria! Eräänä pyhänä vihdoin menimme kirkkoon ja kirkko jäi tyhjäksi. Pappi yksinään oli alttarilla, ja minun täytyi auttaa häntä jumalanpalveluksessa. Katariina parkani oli siellä polvillaan, itkien kuiville kyyneleensä. Minä, myös minäkin nyyhkytin, ja synkeä aavistus täytti sieluni. Mutta, voi Jumala! kuinka vähän vielä saatoin arvata kaikkea sitä onnettomuutta, jota se päivä meille oli tuova!"

– "Mitä sitten tapahtuikaan? puhukaa…"

– "Palatessamme oli mökki ilmi-tulessa. Katariina syöksi sisään pelastamaan lastamme. Minä taasen suojelin häntä kokoontuneelta kansalta, joka melusi ympärillä. Minua heitettiin kivillä; en niitä edes tuntenut. Lemmittyni tuli takaisin, sylissä pieni tyttäremme. Hän juoksee minua vastaan. Kivi sattuu hänen otsaansa … hän kaatuu … hän on kuollut!"

Lausuttuaan tämän viimeisen sanan, Starck näytti itsekin aikovan kuolla, niin hirveän sydäntä-särkeväksi hänen tuskansa jälleen virkosi.

Fridolin riensi hänen luokseen, syleili häntä ja koetti kaikilla tavoin sekä lapsellisen rakkauden osoitteilla että lohdullisilla sanoilla häntä elähyttää.

Villon oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä hellästi.

– "Mitä enää puhuisinkaan?" hän vihdoin lausui. "Suoritettuani viimeisen velvollisuuden äitiä kohtaan, vein lapsen kanssani. Useampia vuosia elin sattuman nojalla, niinkuin maanpakolainen, niinkuin spitaalinen, niinkuin hullu. Kirous seurasi minua kaikkialla. Voi! ilman tytärtäni olisin jo aikaa pääni halki nuijannut. Hänen eteensä te'in työtä, ja sain voimaa kärsiä tuskiani! Eräänä päivänä Diesbach minun kohtasi. Hän oli vanha sotatoveri. Hän tunsi minun, vei kotiinsa, otti Hedwigini tyttäreksensä, ja sanoi: 'Ranskan entinen perintöruhtinas, nykyinen kuningas Ludovik XI on sinua muistanut; hän kuulustaa sinua. Mene hänen luokseen Ranskaan, mene!' Se oli turnajaisia varten St. Antoine'n kadulla."

– "Vai niin!" Villon huudahti, "silloin minäkin olin siellä ja näin kaikki."

– "No sitten", Starck jatkoi, "mahdatte myöskin ymmärtää kaikki. Nuo ritarilliset keihään keikuttajat, joita vastaan kuningas minut työnsi, kantoivat juuri samoja aseita, samoja koristeita, samoja sulkatöyhtöjä, kuin pyöri ympärillämme St. Jacques'in tappelukentällä. Ne olivat noita meidän voittajia, teloittajia, raatelijoita! Toisen kerran sain yksin taistella kaikkia vastaan. Ja, niinkuin lienette nähneet, en minäkään vuorostani heitä säästänyt. Mutta se oli vaan leikkiä silloin. Kun kuningas minulta kysyi, mitä halusin palkinnoksi, minä hänelle vastasin: oikeata tappelua, jossa vihdoinkin saisin kostaa ja voisin taasen nousta arvoon kansalaisteni silmissä! Tämmöisen koston hän minulle lupasi, loistavan, täydellisen, ei missään pienessä kahakassa, vaan suuressa sodassa, tasapäässä tappelussa, joka ratkaisee maani onnen. Siihen saakka piti varrota. Kahdeksan-toista vuotta nyt olen varronnut, ilman muuta lohdutusta, ilman muuta iloa, kuin tuon tuostakin nähdä tyttäreni, etäältä, joukon keskeltä. Itse olin sanonut Diesbach'ille: hän ei ole tunteva isäänsä ennenkuin se päivä koittaa, jolloin isä häntä syleillessään voi tuottaa hänelle kunniaa! Tämä päivä vihdoinkin lähestyy. Ranskan kuningas ei ole minua unohtanut; hetki on tullut! Turmio niille, jotka maatani uhkaavat! Haa! tällä kertaa en pakene, sen vannon, Jumal'auta!"

Hän oli tuskin lopettanut, kuin lukuisia askeleita kuului käytävässä. Ovi avattiin rajusti. Bartolomeo syöksi huoneesen läähättäen, kalpeana ja kamalana kasvoiltaan; hän huusi:

– "Kostoa! Kondottierit ovat mökkini sytyttäneet. Vaimoni tahtoi puolustaa lapsiamme; he tappoivat hänen…! Kostoa!"

Ja aivan hengästyneenä hän vaipui priorin syliin, joka häntä oli seurannut ja kaikilla tavoin koetti rauhoittaa häntä.

Priorin takana kaikki luostarin munkit. Niiden kanssa Saint-Pierre'n asukkaat, jotka tahtoivat hekin puolestaan kostaa. Perimmäisenä Troussecaille vielä unen pöppörössä.

– "Veli Starck", Bartolomeo jatkoi, "eräänä päivänä, kun vuorella Jumalaa rukoilitte, Jumala salli minun kuunnella teitä; minä tunnen teidät, minä tiedän kaikki. Astukaa te meidän johtajanamme; minä näytän tietä. Olen jo kylliksi kauan tehnyt oppaan virkaa rukousretkillä, tästä päivästä tahdon olla oppaana kostoretkellä!"

Starck lankesi polvilleen priorin eteen ja viitaten vuoroin Villon'in sormukseen, vuoroin siihen, jota itse sormessaan kantoi, hän lausui:

– "Isäni, hetki on tullut! Sallikaa minun mennä ja siunatkaa meitä."

– "Kas niin!" Bartolomeo huusi, "johan sen teille sanoin, että hän on oleva päällikkömme!"

– "Minä olen hänen aseenkantajansa!" Fridolin uljaasti sanoi.

Turhaan sitä koetettiin estää. Novitio oli kuuden-toista vanha, hän oli Sveitsiläinen, eikä tahtonut enää jättää kasvatus-isäänsä.

– "Matkaan siis!" runoilija huusi. "Pois sotaan! ja minä mukaan!"

– "Me mukaan!" oikaisi Troussecaille, joka jo seisoi hänen sivullansa.

Ankara vihan ja koston huuto tukahutti kaikki muut äänet. Huuto oli Saint-Pierre'n asukasten, jotka jo järjestyivät Bartolomeon johdon alle.

Toisella puolen, priorin viittauksesta, munkit lankesivat polvilleen ja aloittivat rukouksen.

Innostuneella muodolla, silmät taivasta kohden ja käsiänsä levottomasti liikuttaen veli Starck riensi ensimäisenä ulos, ja huusi:

– "Vihdoinkin! hetki on tullut! hetki on tullut!"