Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia», sayfa 14

VIIDESTOISTA LUKU

Rouva Defarge kutoo.

Aikasemmin kuin tavallisesti avautui herra Defargen viinipuoti vieraille. Jo kello kuusi aamulla havaitsivat keltasenkalpeat kasvot, jotka tirkistelivät ikkunaristikkojen läpi ulkoa, toisia kasvoja siellä sisällä kumartuneena viinimittojen yli. Herra Defarge möi tosin aina perin laihaa viiniä, mutta nyt näytti hän myyneen tavattoman laihaa viiniä. Sitäpaitsi oli se hapanta tai ainakin hapattavaa, sillä ne, jotka sitä joivat, synkkenivät. Herra Defargen puserretusta rypäleestä ei kohonnut mikään bakkanaalinen liekki, vaan sen pohjasakassa piiloutui tukahutettu tuli, joka pimeässä paloi.

Tämä oli kolmas aamu, jolloin herra Defargen puodissa juotiin aikasin. Alotettiin maanantaina ja nyt oli keskiviikko. Siellä mietiskeltiin enemmän kuin juotiin, sillä siitä alkaen kuin ovi aukaistiin, kuunteli ja kuiskaili ja hiiviskeli siellä moni joilla ei olisi ollut ropoakaan panna tiskille vaikka heidän sielunsa pelastus olisi ollut kysymyksessä. Ja kuitenkin veti tämä paikka heitä puoleensa ikäänkuin olisivat tilanneet viiniä tynnyrittäin. He luisuivat paikasta toiseen ja nurkasta nurkkaan, nielaisten ahnain silmäyksin sanoja juomavarojen sijaan.

Vaikka vierastulva oli tavaton, ei viinipuodin isäntä ollut näkyvillä. Häntä ei kaivattu, sillä ei kukaan, joka astui kynnyksen yli, häntä etsinyt eikä kysynyt. Eikä kukaan ihmetellyt nähdessään rouva Defargen istuimellaan yksin hoitavan viinianniskelua, vieressään malja pahoin pideltyine pikkurahoineen, jotka olivat yhtä kuluneet ja rappeutuneet kuin ne ihmiskunnan pikkurahat, joidenka risasista taskuista ne olivat lähteneet.

Urkkijat, jotka tirkistelivät viinipuotiin, kuten kaikkialle, ylhäisen ja alhaisen luo, aina kuninkaan palatsista pahantekijän vankilaan, huomasivat ehkä siellä jonkinlaista jännitystä ja hajamielisyyttä. Korttipeli oli laimeata, dominonpelaajat rakensivat miettiväisinä torneja palikoistaan, viininjuojat piirustivat kuvia pöydälle läikkyneestä viinistä, itse rouva Defargekin pisteli hammaspuikollaan mallia hihansa kankaaseen ja näki ja kuuli jotain kuulumatonta ja näkymätöntä kaukaisuudessa.

Sellaiselta näytti Saint-Antoine aina keskipäivään asti. Kello kävi yhtä kun kaksi pölynpeittämää miestä kulki sen kaduilla heiluvien lamppujen alla, toinen oli herra Defarge ja toinen sinilakkinen tientekijä. Aivan uuvuksissa ja janoon nääntymäisillään astuivat he viinitupaan. Heidän tulonsa oli Saint-Antoinen rinnassa sytyttänyt tulen, joka leveni sitä myöten kun he lähestyivät, ja joka leimusi ja liekehti miltei kaikissa ovissa ja ikkunoissa näyttäytyvissä kasvoissa. Mutta ei kukaan seurannut heitä, eikä kukaan puhutellut heitä kun he astuivat viinitupaan, vaikka kaikkein silmät kohdistuivat heihin.

"Hyvää päivää, hyvät herrat", sanoi herra Defarge.

Se oli varmaan tunnussana joka aukaisi kielten siteet. Siihen vastasivat kaikki kuorossa: "hyvää päivää!"

"Sää on huono, hyvät herrat", sanoi Defarge päätään pudistaen.

Sen jälkeen jokainen katseli naapuriinsa ja sitten loivat he kaikki silmänsä maahan ja istuivat ääneti. Yksi miehistä nousi ja meni ulos.

"Vaimoni", sanoi Defarge kovalla äänellä, kääntyen rouva Defargen puoleen, "olen kulkenut monta peninkulmaa tämän kunnon tientekijän kanssa, joka on nimeltään Jaakko. Kohtasin hänet – sattumalta – puolentoista päivän matkan päässä Pariisista. Hän on hyvä lapsi, tämä tientekijä Jaakko. Anna hänelle juotavaa, vaimo!"

Toinen mies nousi ja meni ulos. Rouva Defarge kaasi viiniä tientekijä Jaakolle, joka nosti sinistä lakkiaan seuralle ja joi. Puseronsa sisästä veti hän kappaleen mustaa leipää, josta hän silloin tällöin purasi palasen istuessaan rouva Defargen tiskin luona maiskuttamassa ja juomassa. Nyt nousi kolmas mies ja meni ulos.

Defarge virkisti itseään viiniryypyllä, mutta hän joi vähemmän kuin vieras, hänellehän ei viiniryyppy ollut mitään harvinaista – ja odotti kunnes tientekijä oli lopettanut aamiaisensa. Hän ei katsellut yhteenkään läsnäolevaan, eikä kukaan katsellut häntä, ei edes rouva Defarge, joka oli ottanut kutimensa esiin ja ruvennut kutomaan.

"Oletteko lopettanut aterianne, ystäväni?" kysyi herra Defarge viimein.

"Olen, kiitos vaan."

"Tulkaa sitten, niin näytän huoneen, jonka lupasin teille. Se sopii teille mainiosti."

Viinipuodista kadulle, kadulta pihalle, pihalta ylös jyrkkiä portaita, portailta ullakkohuoneeseen – sama ullakkohuone, missä muuan valkohiuksinen mies istui kumarruksissa matalalla rahilla työnsä yli, uutterasti kenkiä tehden.

Nyt siellä ei ollut valkotukkaista miestä, mutta ne kolme miestä, jotka yksitellen läksivät viinituvasta, olivat siellä. Ja heissä sekä kaukana olevassa valkotukkaisessa miehessä oli olemassa sen verran yhteyttä, että he kerran olivat kurkistelleet häneen seinän rakosista.

Defarge sulki tarkasti oven ja sanoi hillityllä äänellä:

"Jaakko ensimmäinen, Jaakko toinen, Jaakko kolmas! Tässä on todistaja, johonka minä, Jaakko neljäs, välipuheen mukaan yhdyin. Hän kertoo teille kaiken. Puhukaa, Jaakko viides."

Tientekijä, joka piteli sinistä lakkiaan kädessään, pyyhki sillä päivettynyttä otsaansa ja sanoi: "mistä alotan, herra?"

"Alota alusta", oli herra Defargen varsin johdonmukainen vastaus.

"No niin, hyvät herrat, minä näin hänet", alotti tientekijä, "vuosi takaperin, viime kesänä riippuvan ketjuissa markiisin vaunujen alla. Kuulkaa, kuinka kävi. Olin juuri jättämäisilläni työni maantiellä, päivä oli mailleen menossa, markiisin vaunut nousivat hiljaa mäkeä ylös ja hän riippui ketjuissa – näin."

Taas tientekijä teki vanhan temppunsa, jossa hän nyt toki mahtoi olla täysin oppinut, se kun vuoden ajan oli ollut kylän pettämättömänä huvina ja ajanviettona.

Jaakko ensimmäinen puuttui puheeseen ja kysyi: "oliko hän koskaan ennen nähnyt miestä?"

"En koskaan", sanoi tientekijä, kohoten jälleen pystyyn.

Jaakko kolmas kysyi kuinka hän sittemmin oli saattanut hänet tuntea.

"Pituudesta", sanoi tientekijä hiljaa, sormi nenällään. "Kun herra markiisi sinä iltana kysyi minulta, 'sanoppas, minkänäköinen hän on?' vastasin: 'pitkä kuin kummitus'."

"Olisitte sanonut: pieni kuin kääpiö", sanoi Jaakko toinen.

"Mistäpä minä tiesin? Murha ei ollut silloin tehty, eikä hän myöskään uskonut itseään minulle. Muistakaa, etten silloin itse tarjoutunut todistajaksi. Herra markiisi osotti minua sormellaan, kun siinä seisoin kaivon luona ja sanoi: 'tuokaa tänne se, sen vietävä!' Minäpäs, totta tosiaan, en ruvennut mitään vapaaehtoisesti juttelemaan."

"Hän on oikeassa Jaakko", sanoi Defarge sille, joka oli keskeyttänyt.

"Jatkakaa!"

"Hyvä on", sanoi tientekijä salaperäisesti. "Pitkä mies katosi, häntä haettiin – kuukausia – yhdeksän, kymmenen, yksitoista kuukautta."

"Mitäs niistä luvuista", sanoi Defarge. "Hän oli hyvässä piilossa, mutta lopulla hän sentään, paha kyllä, löytyi. Jatkakaa."

"Ahersin taas mäen päällä ja päivä oli taaskin laskemaisillaan. Kokoilin juuri työkalujani mennäkseni mökkiini alas kylään, jossa jo oli pimeä, kun silmiä kohottaessani näin kuusi sotamiestä tulevan mäkeä kohti. Heidän keskellään kulki pitkä mies kädet sidottuina – sivulle – näin."

Lakkinsa avulla hän matki miestä, jonka kyynäspäät olivat nuorilla takaa sidotut lanteisiin.

"Minä vetäydyin syrjään, herrat, kiviläjäni taakse, katsellakseni sotamiesten ja vangin ohimenoa, (sillä tie on yksinäinen, eikä siinä usein ole mitään nähtävää) – ja alussa heidän lähestyessään, näin vaan kuusi sotamiestä ja pitkän sidotun miehen ja minusta näyttivät he melkein mustilta – paitsi laskeuvan auringon puolella missä heidät erotti maisemasta punanen reuna. Näin myös heidän pitkät varjonsa tien toisella puolella olevalla harjanteella ja mäen yläpuolella ja ne olivat kuin jättiläisen varjot. Vielä näin että he olivat tomun peittämät ja tomu seurasi heidän mukanaan kun he tulivat raskaasti astuen. Mutta heidän tullessa aivan lähelle minua, tunsin pitkän miehen ja hänkin tunsi minut. Oh, kylläpä hän nyt olisi tahtonut syöstä mäkeä alas taas, kuten sinä iltana jolloin ensi kerran tapasimme toisemme jotenkin samalla paikalla."

Hän kuvasi sitä kun olisi hän ollut siellä, ja nähtävästi hän sen näkikin elävästi mielessään, ja ehkäpä hän ei ollutkaan paljon nähnyt elämässään.

"En näyttänyt sotamiehille tuntevani pitkää miestä, eikä hänkään osottanut heille tuntevansa minua, vaikka sen teimme ja toistemme silmissä sen näimme. 'Eteenpäin', sanoi tämän joukon johtaja, viitaten kylään. 'Toimita hänet nopeasti hautaan!' ja he kulettivat häntä nopeammin. Minä seurasin mukana. Hänen käsivartensa olivat ajettuneet, sillä ne olivat niin kovasti sidotut, hänen puukenkänsä olivat raskaat ja kömpelöt ja hän ontui. Koska hän ontui ja kulki siis hitaasti, hätyyttivät he häntä kivääreillään – kas näin!"

Hän matki miten miestä tuupitaan eteenpäin pyssynperällä.

"Kun he ryntäsivät mäkeä alas kuin hullut, lankesi hän. He nauroivat ja nostivat hänet pystyyn jälleen. Hänen kasvonsa olivat veriset ja pölyn peittämät, mutta hän ei voinut niitä kosketella ja sekös niitä taas nauratti. He veivät hänet kylään, koko kylä juoksi häntä katsomaan, he veivät hänet tuulimyllyn sivu ylös vankilaan. Koko kylä näki vankilan portin avautuvan yön pimeydessä ja nielevän hänet – kas näin!"

Hän avasi suunsa niin ammolleen kuin taisi ja sulki sen jälleen niin että hampaat kalahtivat. Kun Defarge huomasi, ettei hän, peläten vaikutusta laimentaa, mielellään sitä uudestaan aukaissut, sanoi hän: "Jatkakaa, Jaakko."

"Koko kylä", jatkoi tientekijä matalalla äänellä, kohoten varpailleen, "vetäytyi pois, koko kylä kuiskaili kaivon luona, koko kylä nukkui, koko kylä uneksi tästä onnettomasta, joka istui lukkojen ja salpojen takana kalliolla olevassa vankilassa eikä pääsisi ulos sieltä ennenkuin kuollakseen. Aamulla lähtiessäni työhöni työkalut olalla ja jyrsien mustaa leipäpalastani tein kierroksen vankilan ympäri. Siellä näin hänen tirkistelevän korkean rautahäkin, ristikkoikkunan takana, verisenä ja pölyisenä kuin illallakin. Hänen kätensä eivät olleet vapaat, että hän olisi voinut minulle viuhtoa, enkä minä uskaltanut huutaa hänelle, hän katseli minuun kuin kuollut mies."

Defarge ja hänen kolme ystäväänsä silmäilivät toisiaan synkästi. Heidän katseensa olivat uhkaavat, hillityt ja kostonhimoiset heidän kuunnellessaan maamiehen kertomusta; kaikkein olennossa oli jotain itseensä sulkeutuvaa, mutta samassa mahtavaa. He istuivat siinä ikäänkuin ankara tuomioistuin. Jaakko ensimmäinen ja Jaakko toinen istuivat vanhalla olkivuoteella, käsi leuan varassa, silmät tarkkaavina kertojaan luotuina. Jaakko kolmas, joka oli yhtä tarkkaavainen, oli polvillaan heidän takanaan ja hänen levoton kätensä siveli herkiämättä hänen nenänsä ja suunsa hienoja hermoja. Defarge seisoi heidän ja kertojan välillä, jonka hän oli asettanut valoon ikkunan ääreen ja hänen katseensa muutteli vuorotellen hänestä heihin.

"Jatkakaa, Jaakko", sanoi Defarge.

"Hän istui rautahäkissään joitakin päiviä. Kyläläiset katsoivat häneen salaa, sillä he pelkäsivät. Mutta he katselivat aina kaukaa vankilata kalliolla ja illalla kun päivän työ oli lopussa ja he kokoontuivat pakinoimaan kaivon luo, kääntyivät kaikkein kasvot vankilaan päin. Ennen kääntyivät ne postitaloa, nyt vankilaa kohti. He kuiskailivat kaivon luona, että vaikka hän on kuolemaan tuomittu, ei häntä kumminkaan mestattaisi; he kertoilivat että oli jätetty armonanomuksia hänen puolestaan, joissa selitettiin että hän oli ollut sekasin ja suunniltaan lapsensa kuoleman johdosta. Kerrottiin että anomus oli jätetty itse kuninkaalle. Mistä minä tiedän? Onhan se mahdollista. Ehkäpä, ehkäpä ei."

"Kuulkaappas Jaakko", puhkesi numero yksi puhumaan. "Nyt saatte, kuulla että armonanomus jätettiin kuninkaalle ja kuningattarelle. Me kaikki täällä, paitsi te, näimme hänen ottavan sen vastaan, istuessaan vaunuissaan kuningattaren vieressä. Se oli Defarge, jonka tässä näette, joka henkensä uhalla ryntäsi hevosten eteen armonanomus kädessään."

"Ja kuulkaappas vieläkin, Jaakko", sanoi polvistuva numero kolme, jonka sormet yhäti vaan sivelivät hienoja hermoja, ja joka oli niin ahnehtivan näköinen kuin olisi hän isonnut jotain – joka ei ollut ruokaa eikä juomaa. "Henkivartijat, sekä hevos- että jalkamiehet keräytyivät anomuksenjättäjän ympärille ja löivät häntä. Kuuletteko sen?"

"Kuulen, kuulen, hyvät herrat."

"Jatkakaa, siis", sanoi Defarge.

"Toiselta puolen taas kuiskailtiin kaivon luona", jatkoi maamies, "että hän tuotiin meidän seuduillemme mestattavaksi siellä ja että hän varmaan mestattaisiin. Kuiskailtiinpa vielä, että koska hän oli tappanut Monseigneurin ja Monseigneur oli ollut isänä alustalaisilleen – orjilleen – miten vaan tahdotte, mestattaisiin hän isänsurmaajana. Eräs vanhus kaivon luona sanoi, että hänen oikea kätensä veistä pitäen poltettaisiin hänen nähtensä, että hänen käsivarsiinsa, rintaansa ja sääriinsä valettaisiin kiehuvaa lyijyä, kuumaa pihkaa, vahaa ja tulikiveä ja että hän viimein raastettaisiin rikki pala palalta neljän vahvan hevosen välissä. Vanhus kertoi että kaikki tämä oli tapahtunut vangille, joka oli tehnyt murhayrityksen viimeistä kuningasta Ludvig viittätoista vastaan. Mutta mistä minä tiedän, vaikka hän olisi valehdellutkin. Enhän minä ole koulunkäynyt."

"Kuulkaappas vielä, Jaakko!" sanoi ahne mies, joka siveli kasvojaan. "Sen vangin nimi oli Damiens, ja se tapahtui keskellä päivää avonaisella kadulla täällä Pariisin kaupungissa. Eikä siinä suuressa joukossa, joka sitä katseli, mikään niin pistänyt silmiin kuin ne hienot ja ylhäiset naiset, jotka viimeiseen asti olivat niin kiihkeän uteliaat – viimeiseen asti, Jaakko, aina pimeään saakka, jolloin hän oli kadottanut kaksi jalkaa ja yhden käsivarren ja yhä hengitti! Ja se tapahtui – mitenkä vanha te olette?"

"Viidenneljättä", sanoi tientekijä, joka näytti kuusikymmenvuotiaalta.

"Te olitte silloin vähän toisellakymmenellä, te olisitte saattanut sen nähdä."

"Jo piisaa", sanoi Defarge tuimalla kärsimättömyydellä, "eläköön saatana! Jatkakaa."

"No niin, toinen kuiskaili niin, toinen näin, ei mistään muusta puhuttukaan, itse kaivokin tuntui yhtyvän samaan nuottiin. Vihdoin eräänä sunnuntaiaamuna koko kylän nukkuessa, tulivat sotamiehet pitkin kiemurtelevaa tietä linnasta ja heidän kiväärinsä rämisivät pienen kadun kivillä. Työmiehet kaivoivat ja nakuttivat, soturit nauroivat ja lauloivat ja aamulla oli kaivon luona kohonnut neljänkymmenen jalan korkuinen hirsipuu, joka myrkytti veden."

Tientekijä katsoi pikemmin matalan katon läpi kuin kattoon ja osotti sormellaan ylöspäin ikäänkuin hän olisi nähnyt hirsipuun jossain taivaalla.

"Työ taukosi, kaikki kokoontuivat sinne, ei kukaan ajanut ulos lehmiään, lehmät olivat muiden mukana. Päivällisaikana pärisivät rummut. Yön aikana oli linnaan marssinut sotamiehiä ja he ympäröivät nyt häntä. Hän oli sidottu kuten ennenkin ja suussaan oli hänellä kapula – sidottu näin, vahvalla rihmalla, joten hän melkein näytti nauravan." Hän matki tätäkin venyttämällä molemmilla peukaloillaan suupieltään korviin asti. "Hirsipuun huippuun oli kiinnitetty veitsi, terä ylöspäin ja kärki ilmassa. Niin hirtettiin hän neljänkymmenen jalan korkeudella – ja jätettiin sinne riippumaan ja vettä myrkyttämään."

He katselivat toisiinsa ja hän pyyhkäsi sinisellä lakillaan kasvojaan, joihin hiki oli kohonnut hänen muistellessaan tätä murhenäytelmää.

"Se oli hirvittävää, hyvät herrat. Mitenkä saattavat naiset ja lapset pumpata vettä? Kuka saattaa illalla pakinoida tämän varjon alla? Sen alla, niin. Jättäessäni kylän maanantai-iltana, auringonlaskunaikana ja silmäillessäni taakseni mäen päältä, lankesi varjo yli kirkon, yli myllyn, yli vankilan – näytti kuin olisi se langennut yli koko maan, hyvät herrat, aina sinne asti, jossa taivas lepää sen päällä."

Ahnehtiva mies järsi sormeaan katsellessaan toisia ja hänen sormensa värisivät siitä ahneudesta, joka hänet oli vallannut.

"Siinä kaikki, hyvät herrat. Läksin liikkeelle auringon laskiessa (kuten oli käsketty) ja kuljin kaiken yötä ja puolen seuraavaa päivää kunnes tapasin tämän toverin (kuten sanottu oli). Hänen seurassaan sitten jatkoin matkaani, milloin ajaen, milloin kävellen, puolen eilistä päivää ja koko viime yön. Ja tässä nyt olen."

Synkän äänettömyyden jälkeen sanoi ensimmäinen Jaakko: "Hyvä on! Te olette uskollisesti toiminut ja kertonut. Odottakaahan meitä hiukkasen oven ulkopuolella?"

"Mielelläni", sanoi tientekijä. Defarge kuletti hänet portaitten päähän, jätti hänet istumaan siihen ja meni takasin huoneeseen.

Kaikki olivat nousseet ja taivuttivat päänsä yhteen hänen palatessaan ullakkohuoneeseen.

"Mitä sanotte te, Jaakko?" kysyi numero yksi. "Kirjoitetaanko se muistiin?"

"Kirjoitetaan muistiin tuomittavaksi häviöön", vastasi Defarge.

"Oivallista!" vaakui ahnehtiva mies.

"Linna, ynnä koko suku?" kysyi ensimmäinen.

"Linna ja koko suku", vastasi Defarge. "Sukupuuttoon."

Ahne mies vaakui hurmaantuneena: "mainiota", ja rupesi järsimään toista sormea.

"Oletteko varma", kysyi toinen Jaakko Defargelta, "ettei tule mitään harmia meidän muistiinpanoistamme? Ne ovat kyllä varmat, sillä me olemme ainoat, jotka voimme niitä selittää, mutta kykenemmekö aina niitä selittämään – tai kykeneekö hän, aioin sanoa?"

"Jaakko", sanoi Defarge, ojentuen suoraksi, "jos vaimoni olisi tehnyt nämät luettelot vain muistissaan, ei hän kadottaisi niistä sanaakaan, ei tavuakaan. Kudottuina hänen omilla silmukoillaan ja hänen omilla merkeillään, tulevat ne aina olemaan hänelle yhtä selvät kuin päivä. Luottakaa rouva Defargeen. Helpompi olisi pahimman pelkurin pyyhkiä itsensä pois elävien kirjoista kuin kirjaintakaan nimestään tai rikoksistaan rouva Defargen kudotuista luetteloista."

Kuului hyväksymisen hyminä ja ahnehtiva mies kysyi: "lähetetäänkö tämä maalainen pian taas pois? Se lienee parasta. Hän on perin yksinkertainen; eikö hän ole hiukan vaarallinen?"

"Hän ei tiedä mitään", sanoi Defarge, "ei ainakaan enemmän kuin mitä tarvitaan, joutuakseen yhtä korkeaan hirsipuuhun riippumaan. Minä otan hänet osalleni, jättäkää hänet minun luokseni, minä pidän häntä silmällä ja lähetän hänet kotiin. Hän haluaa nähdä hienoa maailmaa – kuningasta, kuningatarta ja hovia. Nähköön hän ne sunnuntaina."

"Mitä?" huudahti nälkäinen mies, kiiluvin silmin. "Onko se hyvä merkki, että hän haluaa nähdä kuninkaallisia ja aatelia."

"Jaakko", sanoi Defarge, "viisasta on näyttää kissalle maitoa, jos haluat, että se sitä himoitsee, ja koiralle saalista, jos tahdot että se alkaa sitä vainota."

Puhetta ei enää jatkettu ja kun he tapasivat maalaisen nukahtaneena ylimmällä portaalla, neuvoivat he häntä heittäytymään olkivuoteelle lepäämään. Häntä ei tarvinnut uudestaan kehottaa ja pian oli hän nukuksissa.

Huonompi asunto kuin Defargen viinitupa olisi saattanut sattua tälle maalaisorjalle. Lukuunottamatta salaperäistä pelkoa rouvaa kohtaan, joka häntä alituisesti vainosi, oli hänen elämänsä uutta ja miellyttävää. Mutta rouva istui kaiket päivät tiskinsä ääressä, hänestä vähääkään välittämättä ja oli lujasti päättänyt olla huomaamatta, että hänen läsnäolonsa siellä oli yhteydessä minkään maanalaisten lankojen kanssa, ja tämä väliäpitämättömyys sai tientekijän vapisemaan puukengissään joka kerran kun hän silmäili rouva Defargeen. Sillä hän vakuutti itselleen, että oli mahdoton tietää mitä tämän naisen päähän pälkähtäisi ja hän oli varma siitä että jos hän keksisi väittää että tientekijä oli tehnyt murhan ja perästäpäin nylkenyt uhrinsa olisi hän epäilemättä vienyt läpi sen väitteensä.

Siksipä, kun sunnuntai tuli, ei tientekijä ollut niinkään ihastunut (vaikka hän sanoi olevansa) kun hän huomasi että rouva aikoi seurata häntä ja herraa Versaillesiin. Vielä enemmän hämmästyi hän kun näki rouvan kutovan koko matkan julkisissa ajopeleissä, mutta sitten hän vasta oikein ällistyi, kun rouva iltapäivällä kulki tungoksessa kudin kädessä, joukon odottaessa kuninkaan ja kuningattaren vaunuja.

"Te olette ahkera, rouva", sanoi eräs mies hänen lähellään.

"Niin", vastasi rouva Defarge, "minulla on aika paljon tekemistä".

"Mitä rouva tekee?"

"Kaikenlaista".

"Esimerkiksi?"

"Esimerkiksi", vastasi rouva Defarge, tyynesti, "käärinliinoja."

Mies meni vähän loitommalle niin pian kun hän pääsi ja tientekijä huiskutteli sinistä lakkiaan; hänestä tuntui tuiki painostavalta. Jos hän virkistyksekseen tarvitsi kuningasta ja kuningatarta, oli hänellä tämä lääke käytettävänään, sillä pian tulivat ajaen kullatuissa vaunuissaan leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen kuningatar, loistavan hovinsa seuraamana, kimeltelevä joukko nauravia naisia ja hienoja herroja, jalokivissä, silkissä, puuterissa ja komeudessa, korskeat ja kauniit kasvot molempaa sukupuolta hurmasivat tientekijän, kunnes hän joutui ohimenevään päihtymistilaan ja huusi: "eläköön kuningas, eläköön kuningatar, eläköön kaikki", ikäänkuin hän ei eläissään olisi kuullut puhuttavan kaikkialla läsnäolevasta Jaakosta. Sitten oli siellä katsottavana puistoja, pihoja, terrasseja, suihkulähteitä, viheriäisiä nurmia, yhä enemmän kuningasta ja kuningatarta, enemmän hoviväkeä, enemmän herroja ja naisia, yhä enemmän eläköön kaikki, kunnes hän oikein itki liikutuksesta. Koko tämän näytelmän aikana, joka kesti lähes kolme tuntia oli hänellä yllinkyllin rähisevää, itkevää ja tunteellista seuraa, ja koko ajan piteli Defarge häntä kauluksesta ikäänkuin estääkseen häntä heittäytymästä lyhyen ihastuksensa esineitten yli ja raastamasta niitä kappaleiksi.

"Hyvä!" sanoi Defarge, ja taputti häntä suojelevasti selkään, kun se oli ohi, "te olette kunnon poika."

Tientekijä oli jo tointumaisillaan ja epäili että hän oli menetellyt tuhmasti näillä purkauksillaan, mutta eipäs vaan.

"Teidänkaltaistanne miestä me juuri tarvitsemme", kuiskasi Defarge hänen korvaansa, "te saatte nämät narrit uskomaan että tämä kestää ijäti. Niin tulevat he yhä julkeimmiksi ja sitä pikemmin tulee loppu."

"Niinpä kyllä!" sanoi tientekijä miettiväisenä, "se on tosi."

"Narrit eivät aavista mitään. Samalla kertaa kun he halveksivat teidän hengitystänne ja lakkauttaisivat sen ennemmin ainiaaksi teissä ja tuhansissa vertaisissanne kuin ainoassakaan omassa hevosessaan ja koirassaan, eivät he muuta tiedä kuin mitä hengityksenne heille sanoo. Antakaa sen siis pettää heitä vähän kauvemmin, se ei voi pettää heitä liiaksi."

Rouva Defarge katseli mahtavana suojattiaan ja nyykäytti päätään yhtyen mieheensä.

"Ja te", sanoi rouva Defarge, "te olette valmis rähisemään ja vuodattamaan kyyneliä kaikelle, joka vaan elämöipi. Eikö niin."

"Niinpä niinkin, rouva, sen kyllä luulen, sillä hetkellä."

"Jos teille annettaisiin joukko nukkeja ja saisitte repiä ja riisua ne itsellenne, valikoisitte komeimman ja koreimman. Eikö niin?"

"Luultavasti, rouva Defarge".

"Niin juuri. Ja jos teille näytettäisiin parvi lintuja, jotka eivät pääse lentämään ja teitä kehotettaisiin nykimään niistä höyhenet itsellenne, tarttuisitte kauniimpiin, eikö niin?"

"Niinpä niinkin, rouva."

"Tänään olette nähnyt sekä lintuja että nukkeja", sanoi rouva Defarge, viitaten kädellään siihen suuntaan, jossa ne viimeksi näyttäytyivät. "No, menkää kotianne nyt."