Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia», sayfa 25

KAHDEKSAS LUKU

Taitava kortinlyöjä.

Onnellisessa tietämättömyydessä uudesta onnettomuudesta kotosalla kulki neiti Pross ahtaita katuja ja meni virran yli Pont Neuf-sillan luona, ajatuksissaan laskien välttämättömät ostokset, jotka hänellä oli tehtävänä. Herra Cruncher astui hänen rinnallaan koria kantaen. Molemmat katselivat oikealla ja vasemmalla oleviin puoteihin, joiden ohi he kulkivat, pitivät tarkasti silmällä kaikkia väentungoksia ja tekivät mutkan karttaaksensa jokaista kiihoittunutta ja puhelevaa ihmisjoukkoa. Oli kostea ilta ja sumunen joki, josta välkkyi kimaltelevia tulia ja kaikui kovaäänistä ryskettä, osotti, missä proomut sijaitsivat, joissa sepät valmistivat kiväärejä tasavallan armeijalle. Voi sitä, joka teki pilkkaa siitä armeijasta tai saavutti siinä ansaitsematonta ylennystä. Parempi olisi hänelle ollut, ettei hänen partansa olisi koskaan kasvanut, sillä kansallinen partaveitsi ajoi sen aivan liian läheltä.

Kun neiti Pross oli ostanut hiukan mausteita ja mitallisen lamppuöljyä, muisti hän viinin, jota kotona tarvittiin. Vilkastuaan useihin viinipuoteihin pysähtyi hän kyltin eteen, joka osotti viinipuotia nimeltä: "oiva, muinaisaikainen, tasavaltalainen Brutus", mikä ei ollut kaukana Kansallispalatsilta, joka kerran (kahdestikin) on ollut Tuileriain palatsi; siellä häntä ympäristö enemmän miellytti. Paikka tuntui rauhallisemmalta kuin mikään muu heidän ohikulkemistaan ja oli tosin punasenaan isänmaallisia lakkeja mutta ei niin punasena kuin muut. Neiti Pross neuvotteli herra Cruncherin kanssa ja saatuaan selville että tämä oli samaa mieltä, astui hän sisään oivaan tasavaltalaiseen Brutukseen ritarinsa seuraamana.

Molemmat ulkomaalaiset ostajat lähestyivät tiskiä ja selittivät viittomalla mitä he halusivat, välittämättä savuavista lampuista, väkijoukosta, joka piippu suussa pelasi kuluneilla korteilla ja kellastuneilla dominopulikoilla; nokisesta työmiehestä, joka rinta ja käsivarret paljaana luki ääneen sanomalehteä toisten häntä kuunnellessa, välittämättä vyölle kiinnitetyistä taikka syrjäytetyistä aseista, parista kolmesta ostajasta, jotka torkkuivat eteenpäin kumartuneina ja näyttivät mustissa korkeaolkaisissa pörröisissä nutuissaan nukkuvilta karhuilta tai koirilta.

Myyjän mitatessa heidän viiniään, erkani muuan mies toisesta eräässä nurkassa ja nousi lähteäkseen, hänen täytyi mennessään kääntää kasvonsa neiti Prossin puoleen. Tuskin oli hän sen tehnyt kun neiti Pross huudahti lyöden käsiään yhteen.

Samassa koko seura oli jalkeilla. Eniten luultavaa oli että joku oli murhannut toisen erimielisen. Kaikki odottivat näkevänsä jonkun kaatuvan, mutta siinä seisoivat vain mies ja nainen toisiaan tuijottamassa; mies näytti ranskalaiselta ja aito tasavaltalaiselta, mutta nainen oli englantilainen.

Mitä oivan tasavaltalaisen Brutuksen oppilaat sanoivat tämän pettymyksen johdosta olisi ollut pelkkää hebrean tai kaldean kieltä neiti Prossille ja hänen suojelijalleen, vaikka he olisivat olleet pelkkänä korvana, nyt käsittivät he sen vain äänekkääksi sanatulvaksi. Mutta hämmästyksissään eivät he kallistaneet korvaansa mihinkään. Sillä huomattavaa on, että ei ainoastaan neiti Pross ollut suunniltaan hämmästyksestä ja mielenliikutuksesta, vaan myöskin herra Cruncher – tosin kuten näytti omasta puolestaan – oli mitä suurimman kummastuksen valtaama.

"Mitä nyt?" sanoi mies, joka oli ollut syynä neiti Prossin huudahdukseen, hän puhui tylyllä ja vihasella joskin matalalla äänellä ja englannin kielellä.

"Oi, Solomon, rakas Solomon!" huudahti neiti Pross, lyöden jälleen yhteen käsiään. "Tässäkö sinut nyt tapaan oltuani sinua näkemättä ja sinusta kuulematta niin pitkään aikaan."

"Älä sano minua Solomoniksi. Tahdotko olla syypää kuolemaani?" kysyi mies salaperäisesti ja pelokkaasti.

"Veli, veli!" huudahti neiti Pross itkuun hyrähtäen. "Olenko koskaan ollut sinulle niin kova että voit tehdä niin julman kysymyksen?"

"Hillitse sitten lörpöttelevää kieltäsi", sanoi Solomon, "ja tule mukanani ulos. Maksa viinisi ja tule mukaan. Kuka on tuo mies?"

Neiti Pross pudisti hellästi ja alakuloisesti päätänsä nurjamieliselle veljelleen ja sanoi kyynelsilmin: "herra Cruncher".

"Anna hänen tulla mukaan", sanoi Solomon. "Pitääkö hän minua kummituksena?"

Siltä näytti päättäen herra Cruncherin kasvojen ilmeestä. Hän ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan ja itkusilmin tutkisteltuaan laukkunsa syvyyttä, sai neiti Pross vaivoin viininsä maksetuksi. Hänen tätä tehdessään kääntyi Solomon oivan tasavaltalaisen Brutuksen seuralaisten puoleen ja lausui ranskan kielellä muutaman sanan selvitykseksi, jonka jälkeen he kaikki palasivat paikoilleen ja toimiinsa.

"No", sanoi Solomon ja pysähtyi pimeään kadunkulmaan, "mitä tahdot?"

"Kuinka äärettömän tylysti veli, jota en koskaan ole lakannut rakastamasta, tervehtii sisartaan, eikä osota hänelle vähintäkään hellyyttä", huudahti neiti Pross.

"Kas niin – pahuus vieköön – siinä saat", sanoi Solomon, maiskauttaen neiti Prossin huulia omillaan. "Oletko nyt tyytyväinen?"

Neiti Pross pudisti vain päätään ja itki hiljaa.

"Jos luulit minun hämmästyväni", sanoi Solomon, "niin en sitä tehnyt; tiesin sinun olevan täällä, minulla on selvillä melkein kaikki täällä olevat ihmiset. Jos todellakaan et tahdo panna alttiiksi henkeäni, jota melkein luulen sinun tahtovan, niin mene matkoihisi niin pian kuin suinkin ja anna minun tehdä samoin. Minulla on kiire. Olen virkamies."

"Englantilainen veljeni Solomon", vaikeroi neiti Pross ja avasi kyyneleiset silmänsä, – "josta olisi saattanut tulla synnyinmaansa parhaita ja suurimpia miehiä, on muukalaisten palveluksessa ja sellaisten muukalaisten! Olisin melkein mieluummin tahtonut nähdä sen rakkaan pojan lepäävän, – "

"Enkö sitä sanonut?" keskeytti veli. "Tiesinhän sen. Tahdot saattaa minut pois hengiltä. Oma sisareni tahtoo tehdä minut epäluulon alaiseksi. Juuri kun olen ylenemässä."

"Laupias armollinen Jumala estäköön sen!" huudahti neiti Pross. "Mieluummin en tahdo enää koskaan nähdä sinua, rakas Solomon, vaikka aina sydämessäni olen sinua rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Lausu minulle yksi ainoa ystävällinen sana ja sano ettei välillämme ole mitään vihaa tai kylmyyttä, niin en pidätä sinua kauvempaa."

Hyväsydäminen neiti Pross! Ikäänkuin hän olisi ollut syypää heidän väliseen kylmyyteen. Ikäänkuin ei herra Lorry jo useita vuosia sitten Sohon rauhallisessa kadunkulmassa, olisi tiennyt, että hänen rakas veljensä oli tuhlannut hänen rahansa ja hyljännyt hänet.

Veli lausui ystävällisen sanan paljoa ärtyisemmällä alentuvaisuudella kuin jos heidän keskinäiset ansionsa ja asemansa olisivat olleet päinvastaisia (kuten aina on tapana maailmassa) kun herra Cruncher tarttui häntä olkapäähän ja äkkiarvaamatta käheästi keskeytti häntä seuraavalla omituisella kysymyksellä:

"Kuulkaahan, saanko kysyä, onko teidän nimenne John Solomon vai

Solomon John?"

Virkamies kääntyi häneen äkillisellä epäluulolla. Hän ei ollut tähän asti virkkanut sanaakaan.

"No niin", sanoi herra Cruncher, "puhukaa suunne puhtaaksi, (jota ohimennen sanoen hän ei itse pystynyt tekemään käheydessään) John Solomon tai Solomon John? Neiti Pross kutsui teitä Solomoniksi ja hän sisarena tietänee teidän nimenne. Ja minä taas tiedän nimenne olevan John. Kumpiko niistä kahdesta lausutaan ensiksi. Ja mitenkä Pross nimen laita on. Se ei ollut nimenne tuolla puolen Kanaalin."

"Mitä tarkotatte?"

"En tiedä oikein mitä tarkotan, sillä enpä muista, mikä nimenne oli tuolla puolen Kanaalin."

"Ettekö?"

"En. Mutta saatan vannoa sen olleen kaksitavuisen nimen."

"Todellako?"

"Niin oli. Toisen nimi oli yksitavuinen. Tunnen teidät. Te olitte urkkija ja todistaja Bayleyssä. Valheen ja teidän oman isänne nimessä mikä olikaan nimenne siihen aikaan?"

"Barsad", keskeytti kolmas ääni.

"Niinpä niinkin, siitä voin lyödä vetoa vaikka tuhannesta punnasta", huudahti Jerry.

Keskeyttäjä oli Sydney Carton. Hänellä oli kädet selän takana takin liepeitten alla ja hän seisoi herra Cruncherin rinnalla, niin väliäpitämättömän näköisenä kuin olisi hän ollut itse Old Bayleyssä.

"Älkää säikähtäkö, rakas neiti Pross. Tulin äkkiarvaamatta tapaamaan Lorrya eilisiltana; päätimme, etten näyttäytyisi missään, ennenkuin kaikki olisi selvillä, tai ennenkuin saattaisin olla hyödyksi; näyttäydyn nyt tässä pyytääkseni saada hiukan keskustella veljenne kanssa. Toivoisin että teidän veljellänne olisi parempi ammatti kuin herra Barsadilla. Teidän tähtenne toivoisin että herra Barsad ei olisi vankilalammas."

Lammas oli siihen aikaan haukkumanimi vanginvartijain alaisille urkkijoille. Urkkija joka oli kalpea jo ennestään, kalpeni yhä ja kysyi Cartonilta, kuinka hän uskalsi.

"Sanon sen teille", virkkoi Sydney. "Näin teidän herra Barsad tulevan Conciergeriasta kun tunti sitten katselin ympärilleni. Teidän kasvonne painuvat mieleen ja minä muistan kasvoja hyvin. Tulin uteliaaksi nähtyäni teidät näissä olosuhteissa ja koska eräästä syystä, joka ei teille ole tuntematon, panen teidät niiden vastoinkäymisten yhteyteen, jotka ovat kohdanneet nykyään hyvin onnetonta ystävää, seurasin teitä. Tulin tähän viinipuotiin, aivan teidän jälestänne ja istuuduin lähelle teitä. Avomielisestä puheestanne ja ihailijainne sanoista ei minun ollut vaikea arvata ammattinne laatua. Ja mitä olin tehnyt umpimähkään, näytti vähitellen muodostuvan suunnitelmaksi, herra Barsad."

"Miksi suunnitelmaksi?" kysyi urkkija.

"Olisi vaikeata ja vaarallistakin tehdä siitä selkoa näin kadulla. Ettekö tahtoisi kaikessa ystävyydessä tulla puhelemaan kanssani, – esimerkiksi Tellsonin pankkiin."

"Onko tämä uhkaus."

"Oh, niinkö sanoin?"

"Minkätähden tulisin sinne?"

"Toden totta, en voi sanoa asiaani, jos ette tule?"

"Tarkotatteko ettette tahdo sanoa?" kysyi vakoilija epäröivästi.

"Aivan oikein ymmärretty, herra Barsad. En tahdo sitä sanoa."

Cartonin huoleton väliäpitämättömyys oli suurena apuna hänen oveluudelleen ja taitavuudelleen tässä tehtävässä, joka hänellä oli mielessä ja sellaiseen mieheen nähden, jonka kanssa hän oli tekemisessä. Hänen harjaantunut silmänsä huomasi sen ja käytti sitä hyväkseen.

"Sanoinhan sen sinulle", sanoi urkkija katsahtaen nuhtelevasti sisareensa. "Jos tästä seuraa ikävyyksiä, on se sinun syysi."

"Kas niin, herra Barsad", virkkoi Sydney, "älkää olko kiittämätön. Jos en niin kunnioittaisi sisartanne, en olisi niin ystävällisesti ilmituonut tätä pientä ehdotusta, jonka tahdon tehdä molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Seuraatteko minua pankkiin?"

"Tahdon tietää mitä teillä on sanomista. Seuraan teitä."

"Ehdotan, että ensiksi saattaisimme sisarenne turvallisuuteen hänen oman kotinsa kulmaan. Saanko tarjota käsivarteni, neiti Pross. Teidän ei ole hauska kulkea ulkona tässä kaupungissa näin myöhään ja ilman turvaa; koska teidän toverinne tuntee herra Barsadin, pyydän häntä tulemaan mukaan herra Lorryn luo. Olemmeko valmiit? Tulkaa sitten!"

Neiti Prossille tuli heti jälestäpäin mieleen ja hän muisti sen elämänsä loppuun asti, että kun hän laski kätensä Sydneyn käsivarrelle ja katsoi häneen anoen ettei hän tekisi mitään pahaa Solomonille, oli Sydneyn käsivarressa rautaista päättäväisyyttä ja silmissä paloi innostuksen tuli, joka oli ristiriidassa hänen huolettoman käytöksensä kanssa ja suorastaan muutti miehen ja teki hänen valtavammaksi. Neiti Prossin ajatukset olivat liiaksi kiintyneet hänen veljeensä, joka niin vähän ansaitsi tätä hellyyttä ja Sydneyn ystävällisiin vakuutuksiin oikein tarkatakseen mitä hän huomasi.

He jättivät hänet kadunkulmaan ja Carton vei heidät herra Lorryn asuntoon, jonne oli muutaman minuutin matka. John Barsad eli Solomon Pross astui hänen rinnallaan.

Herra Lorry oli juuri lopettanut päivällisensä ja istui pienen hauskan takan lämpimässä – hän etsi kenties sen hehkusta Tellsonin pankin nuoremman vanhan pojan kuvaa, joka monta vuotta sitten oli katsellut punertavaa hiillosta Royal Georgen hotellissa Doverissa. Hän kääntyi heidän astuessa sisään ja näytti hämmästyneen huomatessa vieraan.

"Neiti Prossin veli, sir", sanoi Sydney. "Herra Barsad."

"Barsad", toisti vanhus. "Barsad? – Nimi on minulle tuttu – samoin kasvot."

"Sanoinhan että teillä on merkilliset kasvot, herra Barsad", huomautti Carton tyynesti. "Olkaa hyvä ja istukaa."

"Neiti Pross tunsi herra Barsadin siksi rakkaaksi veljekseen, josta olette kuullut puhuttavan", sanoi Sydney, jonka sukulaisuuden Barsadkin tunnusti. "Mutta nyt siirryn ikäviin uutisiin. Darnay on taaskin vangittu."

"Mitä sanotte?" virkkoi vanhus hämmästyneenä. "Tuskin pari tuntia sitten jätin hänet ja hän oli vapaana ja hyvässä turvassa ja aioin juuri palata hänen luokseen."

"Hän on kuitenkin vangittu. Milloin se tapahtui, herra Barsad?"

"Juuri nyt, jos se on tapahtunut."

"Herra Barsad on paras ja luotettavin lähde sir", sanoi Sydney, "ja herra Barsadin omasta ilmotuksesta, jonka hän teki viinipullon ääressä eräälle lammaskumppaleistaan, kuulin, että vangitseminen on tapahtunut. Hän erosi portilla sanansaattajista ja piti huolta siitä, että portinvartija päästi heidät sisään. Ei ole syytä epäillä Darnayn vangitsemista."

Herra Lorryn asiasilmä huomasi puhujan kasvoista, että oli ajanhukkaa viipyä tässä asiassa. Hämillään, mutta oivaltaen että jotakin ehkä riippui hänen mielenmaltistaan, hillitsi hän itseään ja kuunteli hiljaa ja tarkkaavaisesti.

"No, toivon", sanoi Sydney hänelle, "että tohtori Manetten nimi ja vaikutusvalta ovat hänelle hyödyksi huomenna, – sanoittehan, että hän kutsutaan tuomioistuimen eteen taaskin huomenna, herra Barsad?"

"Niin, niin luulen."

"Yhtä suureksi hyödyksi huomenna kuin tänäänkin. Mutta ehkä ei niin olekkaan. Tunnustan, että horjun siinä uskossa, herra Lorry, koska tohtori Manette ei voinut estää vangitsemistakaan."

"Hän ei ehkä tiennyt siitä edeltäpäin", sanoi herra Lorry.

"Mutta juuri se seikka on omiaan huolestuttamaan, kun tiedämme miten sydämellisesti hän on vävyynsä kiintynyt."

"Se on totta", myönsi herra Lorry, nojaten levotonta kättänsä leukaansa ja kiinnittäen levottomat silmänsä Cartoniin.

"Lyhyesti sanoen", sanoi Sydney, "on epätoivoinen aika, jolloin epätoivoisia peliä pelataan. Voittakoon vaan tohtori pelin, minä mielelläni menetän. Ei yhdenkään ihmisen elämä täällä ole ostohinnan arvoinen. Kuka tahansa, jota kansa tänään riemusaatossa kantaa kotia, saattaa huomenna tulla tuomituksi kuolemaan. Se panos, josta pahimmassa tapauksessa olen päättänyt pelata on eräs ystävä Conciergeriassa. Ja ystävä, jonka olen päättänyt voittaa on herra Barsad."

"Silloin teillä pitää olla hyvät kortit sir", sanoi urkkija.

"Käyn korttini läpi. Katson mitä minulla on. – Herra Lorry, te tiedätte mikä eläin olen. – Olkaa hyvä ja antakaa hiukan konjakkia."

Sitä tuotiin, ja hän joi lasillisen, – vieläpä toisenkin, – siirsi sitten ajatuksissaan pullon syrjään.

"Herra Barsad", jatkoi Carton kuin hän todellakin olisi selaillut korttipakkaa, "vankilalammas, tasavaltalaisten komiteojen lähettiläs, milloin vanginvartija milloin vanki, aina urkkija ja salainen ilmiantaja, täällä sitä arvokkaampi, koska hän on englantilainen ja niinmuodoin häntä vähemmän epäillään lahjotuksi, kun jos hän olisi ranskalainen, esiintyy esimiestensä edessä väärällä nimellä. Tämä on mainio kortti. Herra Barsad, joka nykyään on Ranskan tasavaltalaisen hallituksen palveluksessa, palveli ennen Englannin ylimysvaltaista hallitusta, Ranskanmaan ja vapauden vihollista. Sepä oivallinen kortti. Johtopäätös, selvä kuin päivä tässä epäluulojen valtakunnassa on, että ylimysvaltaisen Englannin hallituksen edelleenkin palkkaama herra Barsad, on Pittin vakooja, tuon tasavallan uskottoman vihollisen, jota se on povellaan vaalinut, englantilaisen petturin ja kaiken pahan alkujuuren, josta on niin paljon puhuttu, mutta jota on niin vaikea löytää. Siinä kortti, jota ei sovi jättää huomaamatta. Oletteko seurannut korttejani, herra Barsad?"

"En niin, että ymmärtäisin peliänne", vastasi vakooja vähän levottomana.

"Lyön ässäni pöytään, ilmiantamalla herra Barsadin lähimmälle osastokomitealle. Käykää läpi korttinne, herra Barsad ja katsokaa mitä teillä on. Ei ole kiirettä."

Sydney Carton siirsi pullon lähemmäksi, kaatoi konjakkia lasiin ja tyhjensi sen. Hän näki että urkkija pelkäsi hänen juovan itsensä sellaiseen tilaan, että hän heti paikalla ilmiantaisi hänet. Sen huomattuaan, Sydney Carton kaasi vieläkin lasillisen ja tyhjensi sen.

"Katsokaa tarkoin läpi korttinne, herra Barsad. Älkää hätäilkö."

Hänen korttinsa olivat huonommat kuin mitä hän oli odottanut. Ne olivat vaivaisia lankkuja vain, joita Sydney ei tuntenut. Karkotettuna kunniallisesta toimestaan Englannissa monien onnistumattomien väärien valojensa tähden – eipä siksi ettei häntä olisi siellä tarvittu; englantilaisten kerskailut, että olisimme yläpuolella salavehkeitä ja vakoilemista, ovat hyvin myöhäisiltä ajoilta. John Barsad tiesi menneensä yli Kanaalin, ja ruvenneensa palvelukseen Ranskassa, ensiksi viettelijänä ja vakoojana omien maamiestensä keskuudessa, vähitellen ranskalaisten keskuudessa. Hän tiesi kukistetun hallituksen aikana olleensa urkkijana Saint-Antoinessa ja Defargen viinituvassa, että hän valppaalta poliisilta oli saanut sellaisia tietoja tohtori Manetten vankeudesta, vapautuksesta ja elämän tarinasta, että ne saattoivat kelvata johdannoksi tuttavalliseen keskusteluun Defargen kanssa. Hän oli koetellut niitä rouva Defargen suhteen, mutta täydellisesti epäonnistunut. Hän muisti aina pelvolla ja vapistuksella että tämä hirmuinen nainen oli kutonut, puhellessaan hänen kanssaan ja katsellut häneen turmiotatietävästi sormien liikkuessa. Hän oli sittemmin Saint-Antoinen osastossa lukemattomia kertoja nähnyt rouva Defargen ottavan esille kudotut muistiinpanonsa, ja ilmiantavan henkilöitä, joiden elämän guillotiini varmaankin jo oli niellyt. Hän tiesi kuten jokainen saman ammatin toimittaja, ettei hän milloinkaan ollut turvassa, että pako oli mahdoton, että hän oli mestauspiilun varjoon sidottu ja että yksi ainoa sana olisi saanut sen hänen ylitsensä lankeamaan, huolimatta hänen keinotteluistaan ja petoksistaan hirmuhallituksen hyväksi. Jos häntä kerran syytettäisiin ja niin vakavilla perusteilla kuin äsken kuulemansa olivat, aavisti hän että hirmuinen nainen, jonka säälimättömästä luonteesta hän oli nähnyt niin monta todistetta, häntä syyttääkseen ottaisi esille sen turmiollisen luettelon ja tekisi tyhjäksi hänen viimeisen elämisen toiveensa. Lukuunottamatta että kaikki salavehkeilijät ovat pelkureita, olivat hänen korttinsa niin huonot, että hän kalpeni ne läpi käytyään.

"Te ette näytä olevan oikein tyytyväinen kortteihinne", sanoi Sydney perin tyynesti. "Tuletteko peliin?"

"Luulen, sir", vastasi urkkija matelevaisesti kääntyen herra Lorryn puoleen, "voivani vedota teidän ikäiseenne hyväntahtoiseen gentlemanniin pyytämällä teitä kysymään tuolta paljoa nuoremmalta gentlemannilta saattaako hän pitää arvonsa mukaisena pelata mainitsemallansa ässällä. Myönnän olevani urkkija ja että sitä tointa pidetään häpeällisenä, mutta hän ei ole urkkija, miksi hän siis menettelisi heidän tapaansa."

"Pelaan ässäni, herra Barsad", sanoi Carton, vastaten itse ja katsoen kelloaan, "ilman mitään arveluja ja muutamien hetkien kuluttua."

"Toivoin, hyvät herrat", sanoi urkkija yhä koettaen vetää herra

Lorrya keskusteluun, "että kunnioituksenne sisartani kohtaan – ".

"En saata paremmin osottaa kunnioitusta sisartanne kohtaan kuin vapauttamalla hänet veljestään", sanoi Sydney Carton.

"Niinkö sir?"

"Siitä olen ihan varma."

Urkkijan liukas käytös, joka oli selvänä vastakohtana hänen tahallisen karkealle puvulleen ja arvattavasti tavalliselle käytökselleen sai Cartonin salamyhkäisyydestä sellaisen kolauksen, – sillä Carton oli arvoitus älykkäämmille ja rehellisemmillekkin miehille kuin hänelle – että hän menetti rohkeutensa. Vakoojan tuumaillessa oli Carton selailevinaan kortteja kuten äsken ja sanoi:

"Ja nyt, kun mietin tarkemmin, tuntuu minusta kuin olisi minulla vieläkin oivallinen kortti, jota en ole ottanut lukuun. Tuo ystävä ja lammaskumppani, joka puhui käyneensä laitumella maaseutuvankiloissa, kuka hän oli?"

"Ranskalainen, te ette häntä tunne", sanoi vakooja hätäisesti.

"Ranskalainenko?" toisti Carton tuumaillen, eikä näyttänyt häntä huomaavan, vaikka toisti hänen sanansa. "Saattaa olla mahdollista."

"Vakuutan, että niin on", sanoi vakooja, "vaikka se ei mitään merkitse."

"Vaikka se ei mitään merkitse", toisti Carton samaan koneelliseen tapaan – "vaikka se ei mitään merkitse – ei mitään merkitse. – Ei. Mutta tunnen kasvot."

"Sitä en usko. Olen varma siitä. Se ei saata olla mahdollista", sanoi urkkija.

"Se – ei saata – olla mahdollista", mutisi Sydney Carton mietiskellen ja täyttäen lasinsa (joka onneksi oli pieni). "Ei saata olla mahdollista. Hän puhui sujuvasti ranskaa. Mutta mielestäni kuin ulkomaalainen."

"Maaseutulainen", sanoi vakooja.

"Ei. Ulkomaalainen!" huudahti Carton ja löi kätensä pöytään, ikäänkuin hänelle olisi äkkiä asia selvennyt. "Cly! Valepuvussa, mutta sama mies. Meillä oli mies edessämme Old-Baileyssä."

"Ei, nytpä te liiaksi hätäilette sir", sanoi Barsad hymyillen, joten hänen kotkannenänsä taipui toiselle sivulle, "tämä kääntyy minulle eduksi. Cly (joka todellakin oli toverini, voin sen nyt tunnustaa näin pitkän ajan kuluttua) kuoli jo monta vuotta sitten. Minä hoidin häntä kuolintautinsa aikana. Hän haudattiin Lontooseen Pyhän Pankratiuksen kirkkomaahan. Hän oli niin vähän alhaison suosiossa, etten uskaltanut saattaa hänen maallisia jäännöksiään, mutta olin avullisena häntä arkkuun pantaessa."

Tällä kohtaa huomasi herra Lorry hyvin omituisen ja aaveentapaisen varjon liikkuvan seinällä. Etsien siihen syytä havaitsi hän sen johtuvan siitä, että kaikki suorat ja kankeat hiuskarvat herra Cruncherin päässä yhä suorenivat ja jäykistyivät.

"Olkaamme järjellisiä ja pysykäämme oikeudessa", sanoi urkkija. "Näyttääkseni kuinka te erehdytte ja kuinka perätön teidän arvelunne on, näytän todistuksen Clyn hautaamisesta, joka sattuu minulla olemaan muistiinpanokirjassani" – hän otti sen kiihkeästi esiin ja avasi sen – "aina siitä saakka. Tässä se on. Katsokaa sitä. Katsokaa vain. Te saatte mielellänne ottaa sen käteenne; se ei ole mikään väärennys."

Nyt näki herra Lorry varjon seinässä pitenevän ja herra Cruncher nousi ja astui esiin hiukset pystyssä.

Vakoojan huomaamatta seisoi herra Cruncher hänen vieressään ja laski kätensä hänen olkapäälleen kuin aaveen tapainen oikeuden palvelija.

"Tekö herrani panitte siis" – , sanoi herra Cruncher, kivettynyt ilme kasvoillaan, "tuon Roger Clyn arkkuun?"

"Minähän sen tein."

"Kuka hänet sitten otti pois siitä?"

Barsad nojautui taapäin tuolissaan ja änkytti: "Mitä tarkotatte?"

"Tarkotan", sanoi herra Cruncher, "ettei hän koskaan ollutkaan siinä.

Ei. Hän ei ollut! Pääni saatte ottaa, jos hän koskaan oli siinä."

Urkkija katseli ympärillensä molempiin herroihin, jotka katselivat

Jerryä sanomattomalla hämmästyksellä.

"Kerron teille", sanoi Jerry, "että te hautasitte katukiviä ja multaa siinä arkussa. Älkää puhuko minulle, että te hautasitte Clyn. Se oli petos. Minä ja kaksi muuta tiedämme sen."

"Mistä tiedätte sen?"

"Mitä se teihin kuuluu? Piru vieköön", mutisi herra Cruncher, "minulla on vanhaa kaunaa teitä kohtaan, kuka käskee teitä niin häpeällisesti petkuttaa asiamiehiä. Saattaisin iskeä kurkkuunne ja kuristaa teidät puolesta guineasta."

Sydney Carton, joka samoin kuin herra Lorrykin oli aivan mykkänä tästä asiain käänteestä käski herra Cruncherin rauhoittua ja selittää asiata.

"Toiste", vastasi hän vältellen, "tämä tilaisuus ei sovi selityksille. Minä yhä väitän, että hän hyvin tietää, että mainittu Cly ei milloinkaan ollut siinä arkussa. Jos hän sanallakaan tai yhdellä ainoalla tavullakaan sanoo hänen olleen siinä, niin minä joko isken häntä kurkkuun ja kuristan hänet puolesta guineasta" – herra Cruncher piti tätä erikoisen jalomielisenä tarjouksena – "taikka menen ilmiantamaan hänet."

"Hm, näen erään asian", sanoi Carton. "Minulla on vielä muuan kortti kädessäni, herra Barsad. On mahdotonta, että te täällä raivoavassa Pariisissa voisitte selviytyä ilmiannosta, koska olette yhteydessä toisen ylimysvaltaisen vakoojan kanssa, jolla on sama entisyys takanaan kuin teillä ja jonka suhteen on tapahtunut se salaperäinen seikka, että hän tekeytyi kuolleeksi, mutta tuli jälleen eloon. Salaliitto vankiloissa ulkomaalaisten kesken tasavaltaa vastaan. Erinomainen kortti – varma guillotiini kortti. Tuletteko peliin?"

"En", vastasi urkkija, "minä passaan. Tunnustan, että olimme siihen määrään roskajoukon epäsuosiossa, että minun täytyi paeta Englannista, että joukko olisi hukuttanut minut ja että Clytä niin ahdistettiin, ettei hän mitenkään olisi päässyt pakoon, ellei olisi tekeytynyt kuolleeksi. Mutta mistä tuo mies tietää, että vain ilveilyä se oli, käy yli ymmärrykseni."

"Älkää välittäkö tästä miehestä", vastasi riidanhaluinen herra Cruncher, "teillä on tarpeeksi päänvaivaa tuosta herrasta. Ja kuunnelkaa vielä kerran", – herra Cruncher ei saattanut olla kerskailematta auliudestaan – "minä mielisti isken kurkkuunne ja kuristan teidät puolesta guineasta!"

Vankilalammas kääntyi Sydney Cartonin puoleen ja sanoi päättäväisemmin: "Jo riittää. Minun täytyy lähteä vahtiin, enkä voi jäädä tänne kauvemmaksi. Teillähän oli ehdotus minulle, mikä se on? Mutta ei kannata pyytää minulta liikoja. Jos pyydätte minua virkaillessani tekemään jotakin palvelusta ja siten panemaan itseni alttiiksi uudelle vaaralle, panen ennemmin elämäni vaaraan kieltäytymällä kuin myöntymällä. Sanalla sanoen, sen valinnan minä tekisin. Te puhutte epätoivosta. Olemme täällä kaikki epätoivoisia, muistakaa se. Voin ilmiantaa teidät, jos katson sen tarpeelliseksi ja voin vannoa meneväni kivimuurin läpi ja sitä voivat muutkin. No, mitä pyydätte minulta?"

"En erikoisia. Olettehan vanginvartijana Conciergeriassa?"

"Sanon sen teille kerta kaikkiaan, että pako sieltä on mahdoton", sanoi vakooja jyrkästi.

"Teidän ei tarvitse sanoa mitään, jota en ole teiltä kysynyt.

Olettehan vanginvartija Conciergeriassa?"

"Silloin tällöin."

"Voitteko olla siellä milloin haluatte?"

"Voin käydä ulos ja sisään mieleni mukaan."

Sydney Carton kaasi vielä konjakkia lasiin, kaasi sitä hitaasti uuniin ja katseli miten se valui. Kun kaikki oli kaadettu, nousi hän ja sanoi:

"Tähän asti olemme puhuneet näiden molempien henkilöiden läsnäollessa koska oli parasta, että muutkin, emmekä ainoastaan me molemmat, tietäisivät korttiemme arvoa. Seuratkaa minua tuonne pimeään huoneeseen puhuaksemme viimeisen sanan toisillemme."