Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia», sayfa 27

KYMMENES LUKU

Varjon aihe.

Minä, Alexandre Manette, onneton lääkäri, joka synnyin Beauvaisissa ja sittemmin oleskelin Pariisissa, kirjoitan tämän surullisen tarinan synkässä kopissani Bastiljissä vuoden 1767 viimeisenä kuukautena. Olen kirjoittanut sen salaa ja mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Aion kätkeä sen uuninpiippuun, johon hitaasti ja suurella vaivalla olen hankkinut sille piilopaikan. Jokin armahtavainen käsi sen sieltä ehkä löytää, kun minä suruineni jo olen tomua.

Nämät sanat muodostan ruosteisella rautakivellä, jota kastan uunista raavittuun ja verellä sekoitettuun nokeen ja hiiliin, vankeuteni kymmenennen vuoden viimeisenä kuukautena. Kaikki toivo on kadonnut sydämestäni. Hirvittävistä enteistä, joita olen itsessäni huomannut, arvaan ettei ymmärrykseni enää kauvan pysy selvänä, mutta juhlallisesti vakuutan, että nyt olen täydessä järjessäni – että muistini on tarkka yksityisseikkoihin asti ja että kirjoitan totuuden niin totta kuin minun tuomioistuimen edessä on vastattava näistä minun viimeisistä kirjoitetuista sanoistani, lukipa ihmiset niitä eli ei.

Eräänä pilvisenä kuutamoiltana joulukuun kolmannella viikolla vuonna 1757 luullakseni toisenakolmatta päivänä, kävelin rantakadun etäistä osaa Seinen rantaa pitkin virkistääkseni itseäni raittiissa ilmassa tunnin matkan päässä asunnostani École de Medecine-kadun varrella, kun vaunut tulivat kovalla vauhdilla takaapäin. Kun vetäysin syrjään antaakseni vaunujen mennä ohi, sillä pelkäsin niiden muuten ajavan ylitseni, katseli pää ulos ikkunasta ja ääni käski ajajan pysähtyä.

Vaunut seisahtuivat heti kun ajaja sai hevoset pysähtymään ja sama ääni mainitsi nimeni. Vastasin siihen. Vaunut olivat ehtineet siksi etäälle, että kaksi herraa ehti avata oven ja astua alas ennenkuin minä ehdin luo. Huomasin että kumpasetkin olivat viittoihin kääriytyneet ja näyttivät haluavan pysyä piilossa. Siinä heidän seisoessaan vaunun ovella, huomasin myöskin, että molemmat saattoivat olla minun ikäisiäni, mieluummin nuorempia ja että he olivat samannäköiset kasvultaan, ääneltään ja (kuten saatoin nähdä) myöskin kasvoiltaan.

"Oletteko tohtori Manette?" sanoi toinen.

"Olen."

"Tohtori Manette, joka ennen asui Beauvaisissa", sanoi toinen, "nuori lääkäri, alkujaan taitava kirurgi, joka viime vuosina on saavuttanut kasvavaa mainetta Pariisissa?"

"Hyvät herrat", sanoin, "olen se tohtori Manette, josta puhutte niin mairittelevasti."

"Kävimme kotonanne", sanoi ensimmäinen, "ja koska emme sattuneet tapaamaan teitä siellä ja koska meille sanottiin, että luultavasti olisitte tällä suunnalla kävelemässä, lähdimme jälkeenne toivossa että tapaamme teidät. Tahdotteko olla hyvä ja astua vaunuihin?"

Molempien käytös oli käskevä ja viimeisiä sanoja puhuessaan asettuivat he niin, että minä jouduin vaunun oven ja heidän väliinsä. He olivat aseelliset. Minä en.

"Anteeksi, hyvät herrat", sanoin, "mutta tapani on kysyä, kuka kunnioittaa minua hakemalla apuani ja mitä laatua on se sairauskohtaus, jonka tähden apuani tarvitaan?"

Tähän vastasi toiseksi puhunut: "Apuanne tarvitsevat ovat ylhäistä säätyä. Mitä sairauden laatuun tulee, sanoo luottamuksemme teidän taitoonne, että te omin neuvoin voitte saada siitä selvää, paljon paremmin kuin mitä voimme selittää. Tahdotteko olla hyvä ja astua vaunuihin?"

Minun ei auttanut muu kuin totella ja istuuduin ääneti. He nousivat jälestäni vaunuihin, viimeinen hyppäsi ylös nostettuaan astuimen. Vaunut kääntyivät ja vierivät samalla vauhdilla kuin ennenkin.

Toistan tämän keskustelun aivan niinkuin se tapahtui. Olen aivan varma että se sanasta sanaan vastaa sitä. Kerron kaikki aivan totuuden mukaisesti ja pakotan ajatukseni pysymään aineessa. Siinä kohden missä ajatusviivat seuraavat, keskeytän tällä kertaa ja pistän paperin piilopaikkaansa. —

Vaunut jättivät taaksensa kadut, kulkivat läpi pohjoisen kaupunginportin ja vierivät maantielle. Kaksikolmatta osaa peninkulmaa kaupunginportista – en arvioinnut välimatkaa silloin, vaan myöhemmin – erosi se valtatieltä ja pysähtyi yksinäisen rakennuksen eteen. Nousimme pois vaunuista ja kuljimme rakennuksen ovelle pitkin pehmeätä ja kosteata käytävää läpi puutarhan, jossa rappeutunut suihkukaivo oli vuotanut yli äyräittensä. Ovea ei avattu heti soitettua ja toinen seuralaisistani löi avaamaan tullutta palvelijaa raskaalla ratsaskintaallaan vasten kasvoja.

Tässä teossa ei ollut mitään, joka erikoisesti kiinnitti huomiotani, sillä olin nähnyt alhaisia ihmisiä lyötävän useimmin kuin koiria. Mutta toinenkin, joka myös oli suutuksissaan, löi palvelijaa samalla lailla käsivarrellaan; veljesten ulkomuoto ja ryhti muistuttivat niin toisistaan ja vasta silloin huomasin heidän olevan kaksoisveljeksiä.

Siitä asti, kun astuimme alas vaunuista ulkoportin edustalla (joka oli suljettu ja jonka toinen veljeksistä aukasi ja jälleen sulki) olin kuullut huutoa yläkerroksesta. Minut vietiin heti sinne, huudot tulivat kovemmiksi noustessamme portaita ja tapasin potilaan vuoteen omana kovassa aivokuumeessa.

Potilas oli hyvin kaunis nuori nainen, ei varmaankaan paljon yli kahdenkymmenen. Hänen hiuksensa olivat hajallaan ja epäjärjestyksessä, ja hänen käsivartensa olivat sidotut sivulle nauhoilla ja nenäliinoilla. Huomasin, että nämät nauhat olivat kaikki osia hienon herran puvuista. Yhdessä niistä, joka oli ripsuliepeinen ja juhlapukuun kuuluva, näin aatelisen vaakunan ja E kirjaimen.

Näin sen heti paikalla tarkastaessani sairasta, sillä herkeämättömästi väännellessään oli hän kääntynyt niin, että kasvot olivat sängynlaitaa vasten ja pistänyt nauhan pään suuhunsa, että hän oli tukehtumaisillaan. Ensi työkseni ojensin käden helpottaakseni hengitystä, ja vetäessäni pois nauhan, sattuivat silmäni koruompelukseen toisessa kulmassa.

Käänsin hänet varovaisesti, panin käteni hänen rinnalleen rauhoittaakseni häntä ja saadakseni hänen pysymään pitkällään ja katselin häntä kasvoihin. Hänen silmänsä olivat tuijottavat ja hurjat ja hän huusi lakkaamatta vihlovasti ja toisti: "mieheni, isäni ja veljeni!" luki kahteentoista ja sanoi: "hiljaa!" Silmänräpäyksen, ei enemmän; saattoi hän kuunnellen vaieta, mutta sitten alkoivat taas vihlovat huudot: "mieheni, isäni ja veljeni!" luki kahteentoista ja sanoi: "hiljaa!" Ei hänen käytöksessään ollut mitään vaihtelua. Muuta keskeytystä ei ollut kuin säännöllisesti uudistuva paussi.

"Kauvanko tätä on kestänyt?"

Erottaakseni veljeksiä, kutsun heitä vanhemmaksi ja nuoremmaksi; vanhemmalla tarkotan sitä, joka esiintyi käskevämmin. Vanhempi vastasi: "eilisillasta, tätä samaa aikaa".

"Onko hänellä miestä, isää ja veljeä?"

"Veli."

"Hänen veljensä kanssako puhun?"

Hän vastasi hyvin ylenkatseellisesti:

"Ette."

"Onko hänellä hiljan ollut syytä ajatella lukua kaksitoista?"

Nuorempi veli vastasi kärsimättömästi: "On, kellon| lyöntiä kaksitoista".

"Katsokaa nyt, hyvät herrat", sanoin, pitäen yhä kättäni sairaan rinnalla, "kuinka vähän voin olla hyödyksi kun toitte minut täten tänne. Jos olisin tiennyt taudin laatua, olisin varustautunut monenmoisella. Täten olemme tuhlanneet aikaa, ei ole saatavissa minkäänlaista lääkettä näin autiossa seudussa."

Vanhempi veli katsoi nuorempaa, joka sanoi ylpeästi: "Tässä on rohtolipas", jonka jälkeen hän otti sen kaapista ja asetti pöydälle.

Avasin muutamia pulloja, haistoin niitä ja vein tulpan huulilleni. Jos en olisi halunnut käyttää huumaavia ja itsessään myrkyllisiä aineita, en olisi niistä mitään käyttänyt.

"Epäilettekö niitä?" kysyi nuorempi veli.

"Näettehän että ryhdyn niitä käyttämään", vastasin, mutta en enempää.

Suurella vaivalla ja monen koetuksen perästä sain sairaan ottamaan annoksen, jonka pidin hänelle tarpeellisena. Koska oli tarkotukseni hetken perästä antaa uusi annos ja kun minun täytyi panna merkille minkä vaikutuksen se teki, istuuduin vuoteen viereen. Arka ja säikähtynyt palvelijatar (alhaalla olleen palvelijan vaimo) oli vetäytynyt nurkkaan. Rakennus oli kostea ja rappeutunut, kehnosti kalustettu, nähtävästi hiljan ja tilapäisesti otettu käytäntöön. Paksuja uutimia oli naulattu ikkunoiden eteen huutojen ehkäisemiseksi. Ne jatkuivat samaan säännölliseen tapaan: "mieheni, isäni ja veljeni!" loppuen sanalla: "hiljaa!" Hänen hourauksensa oli niin rajua, etten ollut päästänyt hänen käsiään nauhoista, pidin vain huolta, että ne eivät häntä vaivanneet. Ensimmäinen toivon välkähdys oli, että sairaan rinnalla oleva käteni vaikutti niin rauhoittavasti, että hänen kasvonsa pysyivät hetken hiljaa. Se ei vaikuttanut mitään huutoihin, sillä kellon heiluri ei olisi voinut olla säännöllisempi.

Koska kädelläni, (kuten luulin) oli tämä vaikutus, olin istunut puoli tuntia vuoteen ääressä molemmat veljet katselijoina, kun vanhempi sanoi:

"On vielä toinenkin sairas."

Hätkähdin ja kysyin: "Onko se vaikeakin tapaus?"

"Parasta on, että itse otatte siitä selvän", vastasi hän huolettomasti ja otti kynttilän. —

Toinen potilas makasi huoneessa, joka oli toisella puolen eräitä portaita; ja oli jonkinlainen tallin parvi. Matala kalkittu katto peitti yhtä osaa huonetta; muu osa oli avonainen aina tiilikaton harjaan saakka ja palkit kulkivat ristissä sen yli. Heiniä ja olkia säilytettiin siinä osassa huonetta, sekä polttoaineita ynnä hiekkaan pantuja omenia. Minun täytyi kulkea sen kautta mennessäni sairaan luo. Muistini on tarkka ja heikkenemätön. Koettelen sitä näillä yksityisseikoilla ja minä näen ne kaikki edessäni tässä kopissani Bastiljissa, vankeuteni kymmenennen vuoden lopulla, sellaisina kuin ne sinä iltana näin.

Heinänipulla laattialla tyyny pään alla makasi kaunis, noin seitsemäntoista vuotias talonpojan poika. Hän oli seljällään hampaat yhteen puristettuina, pitäen oikeaa kättänsä nyrkissä rinnalla ja kangistuneet silmät tuijottaen kattoon. En saattanut nähdä mihin hän oli haavoittunut kun laskeusin polvilleni hänen viereensä, mutta näin, että hän oli kuolemaisillaan jonkun terävän aseen tuottamasta haavasta.

"Olen lääkäri, ystäväiseni", sanoin. "Anna minun tutkia sitä."

"En tahdo, että sitä tutkitaan", vastasi hän, "antakaa sen olla."

Se oli hänen kätensä alla ja houkuttelemalla sain hänen siirtämään kätensä. Se oli miekanisku, jonka hän oli saanut noin vuorokausi sitten, mutta ei mikään taito olisi saattanut häntä pelastaa, vaikka hän olisikin saanut heti hoitoa. Nyt hän oli kuolemaisillaan. Kun katsahdin vanhempaan veljeen, näin hänen katselevan kuolevaa poikaa kuin haavoitettua lintua, jänistä tai kaniinia, eikä niinkuin kanssaihmistä.

"Kuinka tämä on tapahtunut?" sanoin.

"Hullu koiranpenikka. Orja! Pakotti veljeni tarttumaan aseisiin ja kaatui veljeni miekkaan – kuin aatelismies!"

Ei ollut rahtuakaan sääliä, surua tai ihmisrakkautta tässä vastauksessa. Puhuja näytti myöntävän, että oli sopimatonta, että noin kurja olento kuolisi siellä ja että olisi ollut parempi hänen kuolla jossain huomaamattomassa nurkassa kuten muutkin hänen kaltaisensa elukat. Poika ja hänen kohtalonsa eivät häntä vähääkään liikuttaneet.

Pojan katse oli hitaasti kohonnut puhujaan, josta se hitaasti siirtyi minuun.

"Tohtori, he ovat aika ylpeitä nuo aatelismiehet, mutta mekin, alhaiset koirat, olemme väliin ylpeät. He ryöstävät meitä, solvaisevat, lyövät, tappavat meitä, mutta välistä on meillä hiukan ylpeyttä jälellä. Hän – oletteko nähnyt sen naisen, tohtori?"

Huudot kuuluivat sinne asti, vaikkakin hiljemmin välimatkan vuoksi.

"Olen nähnyt hänet", sanoin.

"Hän on sisareni, tohtori. Noilla aatelismiehillä on kauvan aikaa ollut häpeälliset oikeutensa sisariemme siveyteen ja hyveisiin, mutta meidän keskuudessamme on ollut kunniallisiakin tyttöjä. Minä tiedän sen ja olen kuullut isäni sanovan sitä. Hän oli kelpo tyttö. Hän oli kihloissa erään kunnon miehen kanssa, joka oli tuon herran vuokraaja. Me olimme kaikki hänen vuokraajiaan. Toinen on hänen veljensä, kurjin huonosta suvusta."

Suurimmilla ponnistuksilla kokosi poika ruumiilliset voimansa puhuakseen, mutta hänen sielunsa puhui hirvittävällä voimalla.

"Tuo mies ryösti meitä, kuten meitä halpoja koiria nuo paremmat olennot aina ryöstävät, hän verotti meitä ilman sääliä, pakotti itselleen palkatta työtä tekemään, pakotti jauhattamaan viljamme omassa myllyssään, pakotti meitä ruokkimaan kymmenittäin hänen kanojaan kurjalla viljallamme ja kielsi meitä kuoleman uhalla pitämästä yhtään ainoata kanaa, meitä nylettiin ja ryöstettiin siihen määrin, että kun meillä sattui olemaan palanenkaan lihaa, söimme sen pelvolla lukkojen takana, ettei hänen väkensä näkisi ja riistäisi sitä meiltä – niin, me olimme niin ryöstettyjä, vainottuja ja köyhtyneitä, että isämme sanoi, että oli hirveätä saattaa lapsia maailmaan ja että me ennen kaikkia rukoilisimme että vaimomme olisivat hedelmättömät, että onneton sukumme kuolisi sukupuuttoon."

En ollut milloinkaan ennen nähnyt sorrontunteen noin purkautuvan, leimahtavan kuin tulen. Olin otaksunut, että sitä löytyi salassa kansan keskessä, mutta en ollut ennen nähnyt sen leimahtavan ilmi ennenkuin tässä kuolevassa pojassa.

"Siitä huolimatta meni sisareni naimisiin. Hänen miehensä oli sairaaloinen siihen aikaan ja sisareni meni naimisiin saadaksensa hoitaa armastansa tuvassamme – koiran kopissamme, kuten tuo mies sitä nimittäisi. Sisareni ei ollut monta viikkoa naimisissa ennenkuin tuon miehen veli sattui näkemään hänet ja ihastui häneen ja pyysi hänen mieheltänsä häntä lainaksi – sillä mitä merkitsee aviomiehet meidän keskuudessamme. Mies olisi kyllä suostunut, mutta sisareni oli kunnollinen ja siveellinen ja vihasi tuon herran veljeä yhtä suuresti kuin minäkin. Mitä sitten luulette että nuo kaksi tekivät saadakseen hänen miehensä käyttämään kaiken voitavansa taivuttaakseen sisartani?"

Pojan silmät, jotka hän loi minuun, kääntyivät hitaasti katsojiin ja minä näin kummankin kasvoista, että hän oli puhunut totta. Molemmat lajit ylpeyttä, jotka olivat tässä vastakkain, saatan vielä täällä Bastiljissakin nähdä edessäni, aatelismiehessä se oli huoletonta väliäpitämättömyyttä, talonpojassa taaskin sorrettua tunnetta ja intohimoista kostonhalua.

"Tiedätte tohtori, että noilla aatelismiehillä on oikeus valjastaa meitä kuin koiria vaunujensa eteen ja ajaa meitä. He valjastivat lankoni ajaen häntä. Tiedätte, että heillä on oikeus pakottaa meitä öisin vahtimaan heidän tiluksillaan, ettei sammakot heidän jaloa untansa häiritsisi. He pitivät hänet öisin ulkona epäterveellisessä sumussa ja päivällä valjastivat hänet vaunujen eteen. Mutta hän ei antanut houkutella itseään. Ei! Kun hänet kerran puolisten aikana päästettiin syömään, jos hänellä ruokaa oli – nyyhkytti hän kaksitoista kertaa ja kuoli vaimonsa syliin."

Ei mikään muu inhimillinen voima kuin hänen varma päätöksensä kertoa heidän kärsimänsä vääryydet, olisi saattanut pitää poikaa hengissä. Hän pakotti kuoleman läheneviä varjoja väistymään samoin kuin hän pakotti kätensä nyrkkiin ja peittämään haavaa.

"Tuon miehen luvalla ja avulla vei hänen veljensä pois sisareni, huolimatta siitä mitä sisareni varmaankin hänelle sanoi – ja jonka te pian saatte tietää, tohtori, ellette vielä siitä tiedä – hänen veljensä vei pois hänet huvikseen ja leikkikalukseen. Näin hänen ajavan ohitseni tiellä. Kun toin kotia tästä tiedon, murtui isäni sydän, hän ei virkkanut sanaakaan siitä mikä täytti hänen sydämensä. Vein nuoremman sisareni (sillä minulla on toinenkin) paikkaan, jonne tuon miehen käsi ei ulotu, ja jossa hän ei koskaan ainakaan tule hänen orjattarekseen. Sitten seurasin veljeä tänne ja viime yönä kiipesin tänne sisään minä – halpa koira, miekka kädessä. Missä on se korkea ikkuna? Se oli jossain täällä."

Huone musteni hänen silmissään ja maailma lyykistyi kokoon hänen ympärillään. Katselin ympärilleni ja huomasin, että heiniä ja olkia oli poljettu laattialla, kuin siinä olisi oteltu.

"Sisareni kuuli minun ääneni ja ryntäsi sisään. Minä kielsin häntä tulemasta lähelle ennenkuin olisin surmannut hänen viettelijänsä. Hän tuli sisään ja heitti minulle ensin muutamia kolikoita, sitten tavoitti hän minua ruoskallaan. Mutta vaikka olinkin vain halpa koira, uhkasin häntä miekallani, saadakseni häntä ryhtymään aseihin. Miekan, jonka hän tahrasi halpaan vereeni saattaa hän katkaista niin moneen kappaleeseen kuin haluttaa, hän veti sen yhtäkaikki tupestaan – ja ahdisteli minua taitonsa takaa, pelastaakseen henkensä."

Silmäni olivat taannoin sattuneet katkenneisiin miekan särpäleihin heinillä. Ne olivat jäännöksiä aatelismiehen aseesta. Toisella paikalla oli vanha miekka, joka näytti kuuluneen sotamiehelle.

"Nostakaa minut pystyyn, tohtori, nostakaa minut. Missä hän on?"

"Hän ei ole täällä", sanoin kohottaessani poikaa; luulin hänen puhuvan veljestä.

"Hän! Kaikessa aatelisylpeydessään pelkää hän nähdä minua. Missä se mies on, joka oli täällä? Kääntäkää kasvoni häneen."

Tein sen ja nostin nuorukaisen pään polveni varaan. Mutta yhtäkkiä hän sai erinomaisen voiman, nousi omin voimin pystyyn ja pakotti minunkin nousemaan, sillä muutoin en olisi voinut häntä tukea.

"Markiisi", sanoi poika kääntyen häneen silmät seljällään ja oikea käsi koholla, "sinä päivänä, jolloin tästä kaikesta tili tehdään, kutsun teitä ja omaisianne, viimeiseen kurjan sukunne jälkeläiseen asti vastaamaan tästä. Merkitsen teidät tällä verisellä ristillä osotteeksi että teen sen. Sinä päivänä, jolloin tästä kaikesta tili on tehtävä, kutsun tästä teidän veljenne, huonon suvun kurjimman, vastaamaan. Merkitsen hänet tällä verisellä ristillä osotteeksi että niin teen."

Kahdesti vei hän kätensä haavalle ja teki etusormellaan ristin ilmaan. Hän seisoi vielä hetkisen sormi ylhäällä, mutta kun se vaipui, vaipui hänkin ja minä panin hänet maahan kuolleena. —

Palatessani nuoren naisen vuoteen ääreen, houri hän entiseen tapaansa. Tiesin, että sitä voisi kestää tuntikausia ja että se nähtävästi loppui haudan hiljaisuuteen.

Annoin hänelle äskeistä lääkettä ja istuin vuoteen ääressä myöhään yöhön. Hän ei hillinnyt vihlovia huutojaan, ei epäröinyt sanojensa selvyyttä eikä järjestystä. Ne olivat aina: "mieheni, isäni ja veljeni! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista. Hiljaa!"

Tätä kesti toista vuorokautta siitä kun hänet ensiksi näin. Olin mennyt ja tullut kaksi kertaa ja taaskin istuin hänen luonaan, kun hän rupesi sopertamaan. Tein voitavani käyttääkseni tätä tilaisuutta ja vähitellen vaipui hän horroksiin ja lepäsi kuin kuollut.

Oli kuin myrsky ja sade olisi vihdoinkin tuuditettu lepoon pitkällisen ja hirvittävän rajuilman jälkeen.

Irrotin hänen kätensä ja pyysin palvelijatarta avukseni järjestämään hänen revityitä vaatteitaan ja sotkeutuneita hiuksiaan. Vasta silloin näin, että hän oli siinä tilassa jolloin ensi toiveet äidiksi tulemisesta heräävät ja vasta silloin menetin toivoni hänen parantumisestaan.

"Onko hän kuollut?" kysyi markiisi, jota edelleenkin kutsun vanhemmaksi veljeksi ja tuli huoneeseen ratsusaappaissa ikäänkuin hän olisi noussut hevosen selästä.

"Ei kuollut, sanoin, mutta ei kaukana kuolemasta."

"Mikä voima noitten alhaisten ruumiissa!" sanoi hän katsellen sairasta jonkunlaisella uteliaisuudella.

"Surussa ja epätoivossa on ihmeellinen voima", vastasin.

Hän nauroi ensiksi sanoilleni, sitten rypisti silmäkulmiaan. Hän siirsi jalallaan tuolin lähelle minua, käski palvelijattaren poistua ja sanoi matalalla äänellä:

"Tohtori, kun näin veljeni joutuneen vaikeuksiin noiden talonpoikien tähden, kehotin häntä etsimään teidän apuanne. Te olette arvossa pidetty ja nuorena miehenä, jolla on hyvä tulevaisuus edessään, ajattelette kait omaa etuanne. Täällä näkemänne on asioita, joita nähdään, mutta joista vaietaan."

Kuuntelin sairaan hengitystä ja vältin vastausta.

"Suvaitsetteko kuunnella minua, tohtori?"

"Herrani", sanoin, "minun ammatissani pidämme potilaitten ilmotuksia aina meidän välisenä asiana." Vastasin varovaisesti, sillä olin levoton kuulemastani ja näkemästäni.

Sairaan hengitystä oli niin vaikea huomata, että minä tarkalleen tutkin valtimon ja sydämen. Se eli mutta siinä kaikki. Kun jälleen asetuin paikalleni ja katselin ympärilleni huomasin molempien veljesten tarkastavan minua. —

Kirjoitan niin suurella vaikeudella, pakkanen on niin pureva ja pelkään joutuvani kiinni ja että minut teljetään maanalaiseen koppiin ja täydelliseen pimeyteen, että minun täytyy lyhentää kertomukseni. Muistini ei petä eikä ole hämmentynyt, muistan joka sanan, jonka olen vaihtanut veljesten kanssa.

Hän oli elossa vielä viikon ajan. Lopulta saatoin panemalla korvani hänen huuliinsa erottaa muutamia sanoja, joita hän minulle sanoi. Hän kysyi missä hän oli ja kuka minä olin; sanoin sen hänelle. Turhaan kysyin hänen sukunimeään. Hän pudisti heikosti päätään ja kätki salaisuutensa niinkuin hänen veljensäkin.

En saanut tilaisuutta tehdä hänelle mitään kysymyksiä, ennenkuin olin ilmottanut veljeksille, että hänen voimansa äkkiä vähenivät ja ettei hän enää päivääkään eläisi. Siihen asti oli aina minun siellä ollessani toinen epäluuloisena istunut vuoteenuutimien takana sairaan pään pohjissa, vaikka sairas ei koskaan tiennyt siellä olevan ketään muuta kuin palvelijattaren ja minun. Mutta kun oltiin niin pitkällä, näytti heistä yhdentekevältä kuinka paljon minä puhelin sairaalle, ikäänkuin – se ajatus tuli mieleeni – minäkin olisin lähellä kuolemaa.

Huomasin alituiseen, että heidän ylpeytensä kipeästi kärsi siitä, että nuorempi veli (kuten häntä kutsun) oli mitellyt miekkojansa talonpojan ja sen lisäksi poikasen kanssa. Ainoa mikä todella näkyi heihin vaikuttavan oli ajatus että tämä oli suuresti alentavaa suvulle ja hyvin naurettavaa. Joka kerran kun kohtasin nuoremman veljen katseen, huomasin että olin hänelle hyvin vastenmielinen, kuultuani pojan kertomuksen. Hän oli liukkaampi ja kohteliaampi minulle kuin vanhempi veli, mutta minulta ei tämä jäänyt huomaamatta. Näin myöskin, vanhemmasta veljestä, että olin heille vastuksena.

Sairaani kuoli kohta tuntia ennen puoliyötä – melkein minuutilleen samaan aikaan, jolloin näin hänet ensi kerran. Olin yksin hänen kanssaan, kun hänen voimaton nuori päänsä hiljaa vaipui toiselle sivulle ja kaikki hänen maalliset kärsimyksensä ja surunsa loppuivat.

Eräässä alikerran huoneessa odottivat veljekset kärsimättöminä päästäkseen ratsastamaan. Yksinäni istuessani vuoteen ääressä kuulin heidän kulkevan edestakasin lyöden ratsuruoskalla saappaihinsa.

"Onko hän lopultakin kuollut?" sanoi vanhempi astuessani huoneeseen.

"Hän on kuollut, sanoin."

"Onnittelen sinua, veljeni", sanoi hän kääntyen.

Hän oli jo ennen tarjonnut rahaa, mutta olin viivytellyt sen vastaanottamista. Nyt hän antoi minulle kääryn kultarahaa. Otin sen vastaan, mutta laskin sen pöydälle. Olin punninnut asiaa ja päättänyt etten ottaisi vastaan mitään.

"Anteeksi", sanoin, "mutta ei näissä olosuhteissa."

He vaihtoivat katseen, mutta kumarsivat minulle samoin kuin minäkin heille ja me erosimme sanaakaan vaihtamatta. —

Olen väsynyt, väsynyt, väsynyt – uupunut kurjuudesta. En voi lukea mitä olen kirjoittanut kuihtuneella kädelläni. —

Aikaseen aamulla jätettiin oveni eteen kultarahakääry minun nimikirjoituksellani. Olin jo alussa tarkoin miettinyt mitä tekisin. Päätin sinä päivänä yksityisesti kirjoittaa ministerille ja ilmottaa hänelle kummankin sairaustapauksen laadun, ja missä olin ollut, sanalla sanoen, kaikki olosuhteet. Tiesin mitä vaikutusvalta hovissa merkitsi ja mitkä vapaudet aatelistolla oli, enkä uskonut että koskaan kuulisin enempää tästä asiasta, mutta tahdoin keventää sydäntäni. Olin pitänyt asian kokonaan salassa, yksin vaimoltanikin ja siitäkin päätin mainita kirjeessäni. En peljännyt omasta puolestani, mutta tiesin muutamien toisten joutuvan vaaranalaisiksi jos ilmottaisin mitä minä tiesin.

Minulla oli paljon työtä sinä päivänä enkä voinut valmistaa kirjettäni illalla. Nousin tavallista aikasemmin seuraavana aamuna kirjoittaakseni sen valmiiksi. Oli vuoden viimeinen päivä. Kirje oli juuri lopetettuna edessäni, kun minulle ilmotettiin, että eräs nainen tahtoi minua puhutella. —

Tunnen itseni yhä enemmän ja enemmän voimattomaksi täyttämään tehtävää, johon olen ryhtynyt. On niin kylmä ja pimeä, aistini ovat niin turtuneet ja surumielisyyteni on ääretön.

Nainen oli nuori, miellyttävä ja kaunis, mutta ei näyttänyt pitkäikäiseltä. Hän oli hyvin liikutettu. Hän esitteli itsensä markiisi S: t Evrémonden vaimoksi. Liitin arvonimen, jolla poika puhutteli vanhempaa veljeä, vyöhön ommeltuun alkukirjaimeen ja tein helposti sen johtopäätöksen, että olin hiljan nähnyt sen aatelismiehen.

Muistini on yhä varma, mutta en saata kirjoittaa niitä sanoja joita vaihdoimme. Epäilen että minua valvotaan ankarammin kuin ennen, enkä tiedä milloin minua vakoillaan. Hän oli osaksi arvannut ja osaksi huomannut pääasiallisimmat seikat siinä hirvittävässä tapauksessa, hänen miehensä osuuden siinä, ja että he olivat kääntyneet minun puoleeni. Hän ei tiennyt, että se nuori nainen oli kuollut. Hänen toivonsa, sanoi hän, oli suuressa tuskassaan saada salaisesti osottaa hänelle naisellista osanottoa. Hänen toivonsa oli ollut torjua taivaan viha suvulta, joka kauvan oli ollut suuren, kärsivän joukon vihaama. Hänellä oli syytä uskoa, että löytyi nuori sisar, ja hänen hartain toivonsa oli saada auttaa tätä sisarta. En voinut hänelle muuta sanoa kuin että sellainen sisar oli olemassa, enempää en tiennyt. Luottaen vaitiolooni, oli hän tullut luokseni toivossa että voisin sanoa nimen ja olinpaikan. Mutta tähän onnettomaan hetkeen asti olen tietämätön kummastakin. —

Paperi rupeaa loppumaan. Muudan lappu otettiin minulta eilen varoituksella. Minun täytyy tänään lopettaa kertomukseni.

Hän oli hyvä, sääliväinen nainen eikä onnellinen avioliitossaan. Kuinka hän olisikaan ollut? Veli epäili ja vihasi häntä, ja kohdisti koko vaikutusvaltansa häntä vastaan, markiisitar pelkäsi häntä ja samoin miestään. Kun saatoin häntä portille, istui lapsi, kaunis kahden, kolmen vuoden vanha poika hänen vaunuissaan.

"Hänen tähtensä, tohtori", sanoi hän ja osotti itkien poikaansa, "tahtoisin koettaa parhaimpani mukaan sovittaa. Muutoin ei milloinkaan onni seuraa hänen perintöänsä. Aavistan, että ellei mitään toista syytöntä uhria sovitukseksi anneta, vaaditaan se kerran häneltä. Mitä vielä voin omakseni kutsua – ainoastaan muutamia koristeita – tahdon panna hänen elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi lahjoittaa sille vääryyttä kärsineelle perheelle, jos sisaresta saadaan selvä, kuolleen äitinsä osanoton ja säälin keralla."

Hän suuteli poikaa ja sanoi häntä hyväillen: "Sen teen sinun tähtesi, kultaseni. Tuleehan sinusta uskollinen, pikku Charles?" Lapsi vastasi: "Tulee!" Suutelin hänen kättänsä, hän otti poikansa syliinsä ja ajoi häntä hyväillen pois. En nähnyt häntä koskaan enää.

Koska hän oli maininnut miehensä nimen siinä uskossa että sen tiesin, en maininnut sitä kirjeessä. Suljin sinetillä kirjeeni ja koska en uskaltanut jättää sitä kenenkään toisen huostaan, vein itse sen samana päivänä perille.

Samana iltana, vuoden viimeisenä, kello yhdeksän tienoissa mustapukuinen mies soitti kelloani, pyysi saada puhutella minua ja seurasi ääneti nuorta palvelijaani Ernest Defargea, portaita ylös. Kun palvelijani tuli huoneeseeni, jossa istuin vaimoni kanssa – oi vaimoni, sydämeni armas! Nuori kaunis englantilainen vaimoni – näimme miehen, jonka olimme luulleet jääneen portille, seisovan ääneti hänen takanansa.

Vaikea sairauskohtaus S: t Honoré kadun varrella. Se ei veisi paljon aikaa; vaunut odottivat alhaalla.

Ne veivät minut tänne, ne veivät minut hautaani. Kun tulin ulos rakennuksesta, pantiin takaapäin musta side kireästi suuni eteen, ja käteni kiinnitettiin taapäin. Molemmat veljet tulivat yli kadun pimeästä nurkasta ja ilmaisivat käden liikkeillä että olin oikea. Markiisi otti taskustaan kirjeen, jonka olin kirjoittanut, näytti sen minulle, poltti sen lyhdyssä olevaan kynttilään ja polki tuhan murskaksi jalallaan. Ei sanaakaan vaihdettu. Minut vietiin tänne elävään hautaani.

Jos Jumala armossaan olisi taivuttanut noiden kovasydämisten veljien mielen antamaan jonkinlaisia tietoja rakkaasta vaimostani – yhden ainoan sanankaan, että olisin saanut tietää elikö hän vai oliko kuollut – uskoisin, ettei Jumala kokonaan ole heitä hyljännyt. Mutta nyt uskon, että punasen ristin merkki tuottaa heille turman ja ettei heillä ole mitään osaa Jumalan armoon. Ja heitä ja heidän jälkeisiään, sukunsa viimeiseen jälkeläiseen asti kutsun minä, Alexandre Manette onneton vanki, tänä vuoden 1767 viimeisenä iltana, sietämättömässä tuskassani edesvastuulle niinä päivinä, jolloin tili on tehtävä kaikesta tästä. Minä kutsun heidät edesvastuuseen taivaan ja maan eteen.

* * * * *

Tämän todistuskappaleen luettua nousi hirveä melu. Kiihkeän himon synnyttämä meteli, josta saattoi erottaa ainoastaan sanan: "veri".

Turha oli tälle tuomioistuimelle ja kuulijakunnalle toteen näyttää ettei Defarge ollut julkaissut mainittua asiakirjaa Bastiljista saatujen muistiinpanojen kanssa, jotka kannettiin juhlakulussa, vaan että hän oli kätkenyt ne ja odottanut aikaansa. Turhaa oli huomauttaa, että tuon kammotun sukunimen oli jo aikoja sitten Saint-Antoine julistanut pannaan ja merkinnyt tuhoavaan luetteloon. Se mies ei ollut koskaan maata polkenut, jonka hyveet ja ansiot tänä päivänä ja tässä tilaisuudessa olisivat voineet hänet pelastaa sellaisesta syytteestä.

Ja sen pahempi oli syytetylle, että syyttäjä oli tunnettu kansalainen, hänen harras ystävänsä, hänen vaimonsa isä. Kansanjoukon mielettömiä haluja oli matkia muinaisajan epäiltäviä yleisiä hyveitä ja uhrata itsensä ja muut kansan alttarilla. Kun siis puheenjohtaja sanoi (muuten hänen päänsä olisi ollut löyhässä), että tasavallan oivallinen lääkäri ansaitsisi vieläkin suuremmassa määrässä tasavallan kiitollisuutta hävittämällä vihatun ylimyssuvun ja epäilemättä tuntisi hän pyhää iloa ja riemua saattaessaan tyttärensä leskeksi ja lapsen isättömäksi, nousi raju ihastus, isänmaallinen innostus, ilman vähintäkään inhimillistä osanottoa. "Suuri vaikutusvalta ympäristöönsä", mutisi rouva Defarge hymyillen Kostolle. "Pelastakaa hänet nyt, tohtori, pelastakaa?"

Jokaisen valamiehen ääni otettiin kiljumalla vastaan. Vielä yksi ja vieläkin yksi. Melua ja kiljunaa.

Yksimielinen tuomio. Sydämeltään ja syntyperältään ylimys, tasavallan vihollinen, yleisesti tunnettu kansan sortaja. Takasin Conciergeriaan ja kuolema vuorokauden sisään!