Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia», sayfa 29

KOLMASTOISTA LUKU

Viisikymmentäkaksi.

Conciergerian pimeässä vankilassa odottivat päivän kuluessa tuomitut kohtaloaan. Heitä oli yhtä monta kuin vuodessa viikkoja. Viisikymmentäkaksi tulisi tänä iltapäivänä kaupungin elämänvirtaa myöten vierimään äärettömään, ijäiseen mereen. Ennenkuin he jättivät koppinsa, olivat ne määrätyt uusille tulokkaille; ennenkuin heidän verensä juoksi eilen vuodatettuun vereen, oli jo määrätty, mikä veri sekotettaisiin heidän vereensä huomenna.

Kaksi tiuvia ja kaksitoista oli laskettu. Seitsemänkymmenvuotisesta veronkannonurakoitsijasta, joka ei voinut ostaa henkeään kaikilla rikkauksillaan, kaksikymmenvuotiseen ompelijattareen, jonka köyhyys ja huomaamattomuus eivät voineet häntä pelastaa.

Charles Darnay, joka istui yksinään kopissaan, ei ollut antautunut turhiin toiveisiin tultuaan oikeudesta. Joka rivillä siinä kertomuksessa, jonka hän oli kuullut luettavan, oli hän kuullut tuomionsa. Hän oli täydellisesti käsittänyt, ettei mikään persoonallinen vaikutusvalta saattanut häntä pelastaa, että hänet todenperään oli miljoonat tuominneet ja etteivät yksilöt saattaneet olla hänelle miksikään hyödyksi. Armaan vaimonsa kasvot edessään ei ollut hänen helppo pakottaa itseään kantamaan kuormaansa. Hän oli kovin kiintynyt elämään ja hänen oli kovin, kovin vaikea siitä erota; kun hän monen ponnistuksen jälkeen irtauntui vähän yhdessä kohden, sulkeutui hän taas lähemmäksi elämää toisessa kohden. Hänen ajatuksensa kulkivat kiireesti ja hänen sydämensä työskenteli levottomasti ja kuumeentapaisesti, taistellen alistumista vastaan. Jos hän hetkeksi nöyrtyi alistuen kohtaloonsa, näytti jälkeenelävä vaimo ja lapsi sitä vastustavan.

Mutta nämät olivat vain ohimeneviä mietteitä. Ennenpitkää ajatus, ettei ollut mitään häpeällistä siinä kohtalossa, joka häntä odotti ja että monen täytyi syyttömästi kulkea samaa tietä ja sitä rohkeana astua tuli hänelle mieleen ja avusti häntä. Sitten tuli hänen mieleensä ajatus, että mielenrauha, jota hänen rakkaat lähimpänsä tulevaisuudessa saattaisivat nauttia, paljon tulisi riippumaan hänen levollisesta mielenlujuudestaan. Siten hän vähitellen rauhottui ja tuli paremmalle mielelle ja saattoi kohottaa ajatuksensa korkeammalle ja saada lohdutusta ylhäältä.

Ennen pimeän tuloa hänen tuomiopäivänään oli hän jo päässyt pitkän kappaleen eteenpäin viimeisellä matkallaan. Koska hän oli saanut luvan ostaa kirjoitustarpeita ja kynttilän, istuutui hän kirjoittamaan kunnes vankilan lamput sammutettaisiin.

Hän kirjoitti pitkän kirjeen Lucylle, jossa hän sanoi, ettei hän ollut tiennyt mitään hänen isänsä vankeudesta, ennenkuin hän kuuli sen Lucylta itseltään, ja että hän oli yhtä tietämätön kuin hänkin isänsä ja setänsä syyllisyydestä tähän onnettomuuteen, siihen hetkeen asti jolloin kirjoitus luettiin. Hän oli jo selittänyt hänelle, että jättämänsä nimen salaaminen oli ainoa – nyt aivan ymmärrettävä – ehto, jonka hänen isänsä oli pannut heidän kihlauksellensa ja jonka hän uudestaan häneltä vaati heidän hääpäivänsä aamuna. Hän pyysi hänen isänsä tähden ettei hän milloinkaan koettaisi saada selville, oliko hänen isänsä unohtanut sen paperin olemassaoloa tai toiko (satunnaisesti tai pysyväisemmin) kertomus Towernista sen hänelle mieleen sinä pyhänä heidän rakkaan plataaninsa alla puutarhassa. Jos hänellä oli selvä muisti siitä, oli asia ymmärrettävä niin, että hän luuli sen hävinneen Bastiljin mukana, koska hän ei ollut kuullut sitä mainittavan vangeilta jääneitten muistien joukossa, joita kansa oli löytänyt ja joista oli tehty selkoa koko maailmalle. Hän vannotti vaimoaan – vaikka lisäsi hän, hän tiesi sen olevan tarpeetonta – lohduttamaan isäänsä kaikella mahdollisella hellyydellä, ettei hän ollut tehnyt mitään, josta hänellä olisi syytä itseään soimata, vaan että hän aina oli unohtanut itsensä kaikkien heidän tähtensä! Lähinnä sitä, että hän painaisi mieleensä miehensä viimeisen kiitollisen ja rakastavan tervehdyksen ja siunauksen ja että hän voittaisi surunsa antautuakseen heidän rakkaalle lapselleen, rukoili hän häntä, niin totta kuin he kerran tapaisivat toisensa taivaassa, lohduttamaan isäänsä.

Vaimonsa isälle itselleen hän kirjoitti samaan henkeen, mutta hän lisäsi että hän nimenomaan uskoi vaimonsa ja lapsensa hänen huostaansa. Ja hän sanoi tämän hyvin pontevasti, toivoen siten havauttaa häntä alakuloisuudesta tai hänen vaarallisesta taipumuksestaan vaipua menneisiin, jotka mahdollisesti saisivat hänessä vallan.

Herra Lorryn huostaan jätti hän heidät kaikki ja selvitti hänelle taloudelliset asiansa. Kun tämä oli tehty ja hän oli lisännyt monta kiitollista ystävyyden ja lämpimän rakkauden vakuutusta, oli kaikki valmista. Hän ei ajatellut koskaan Cartonia. Hänen sydämensä täytti niin hänen omansa ettei hän kertaakaan ajatellut häntä.

Hän ehti lopettaa nämät kirjeet ennen valojen sammuttamista. Paneutuessaan olkivuoteelleen, luuli hän tehneensä tilit tämän maailman kanssa.

Mutta se viittoi häntä takasin unessa ja näyttäytyi hänelle häikäisevissä kuvissa. Vapaana ja onnellisena, sydän selittämättömän kepeänä, oleskeli hän jälleen Lucyn kanssa vanhassa talossa Sohossa (vaikka se ei ollenkaan ollut todellisen talon kaltainen) ja Lucy sanoi hänelle, että kaikki oli vain unta ja ettei hän ole koskaan ollutkaan poissa. Hetkisen unhotusta ja sitten oli hän kärsinyt ja tullut takasin Lucyn luo kuolleena ja rauhan saaneena ja kuitenkaan ei hänessä ollut tapahtunut mitään muutosta. Taas hetken unhotusta ja hän heräsi kolkkona aamuna tietämättä missä oli, tai mitä oli tapahtunut, kunnes hänen sielunsa läpi välähti: "tänään on kuolinpäiväni!"

Siten hän oli viettänyt ajan siihen päivään asti, jolloin ne viisikymmentäkaksi päätä oli katkottavat. Ja nyt kun hän oli tyyni ja toivoi saattavansa kohdata kuolemaa tyynellä uljuudella, alkoivat hänen valppaat ajatuksensa liikkua uudella tavalla, jota oli vaikea hillitä.

Hän ei ollut koskaan nähnyt konetta, joka oli lopettava hänen elämänsä. Kuinkahan korkealla se oli maasta, kuinkahan monta astuinta siinä oli, missä hän tulisi seisomaan, kuinka häntä käsitellään, ovatkohan kädet, jotka häntä koskettavat, veren tahraamat, millehän suunnalle hänen päänsä käännetään, olisiko hän ensimmäinen tai ehkä viimeinen; tämänkaltaiset kysymykset tunkeusivat lukemattomia kertoja hänen mieleensä hänen tahdostaan riippumatta. Niihin ei myöskään liittynyt minkäänlaista pelkoa; häntä ei ollenkaan pelottanut. Ne ennemmin perustuivat kummalliseen, itsepintaiseen haluun tietää, miten hän menettelisi kun aika oli käsissä, halu, joka oli äärettömässä epäsuhteessa niihin muutamiin, lyhyviin hetkiin, joiden ympärillä se liikkui; ihmettely, joka pikemmin syntyi hänessä itsessä olevan toisen henkilön sielussa, kuin hänen omassaan.

Tunnit kuluivat hänen kulkiessaan edestakasin ja kellot löivät lyöntejä, joita hän ei milloinkaan enää kuulisi. Yhdeksän hävinnyt ainaiseksi, kymmenen ainaiseksi, yksitoista hävinnyt ainaiseksi, kaksitoista läheni kadotustaan. Kovan ottelun jälkeen tämän kiihoittuneen ajatustoiminnan kanssa, joka lopulta saattoi hänet aivan hämilleen, oli hän saanut sen asettumaan. Hän kulki edestakasin ja toisti omaistensa nimiä hiljaa itsekseen. Pahin taistelu oli ohi. Hän saattoi kulkea edestakasin häiritsevien kuvittelujen häntä vaivaamatta ja rukoilla itsensä ja heidän puolestaan.

Kaksitoista hävinnyt ainiaaksi.

Hänelle oli ilmotettu että viimeinen tunti oli kolme ja hän tiesi että häntä tultaisiin hakemaan vähän aikasemmin, sillä pyövelirattaat vierivät raskaasti ja hitaasti katuja myöten. Hän päätti senvuoksi ajatella kello kahta viime hetkeksi ja sillävälin vahvistaa itseään voidakseen sitten vahvistaa muita.

Hän kulki säännöllisesti edestakasin kädet ristissä rinnan yli, aivan toisena ihmisenä kuin vanki, joka käveli edestakasin La Forcessa ja kuuli hämmästymättä kellon viimeisen kerran lyövän yksi. Tunti oli ollut yhtä pitkä kuin muutkin tunnit. Sydämestään kiittäen taivasta takasin voitetusta mielenmaltista, ajatteli hän:

"Nyt ei ole enää kuin tunti", ja alkoi taaskin kävellä.

Askeleita kivikäytävässä oven edustalla. Hän pysähtyi.

Avain pistettiin lukkoon ja väännettiin. Ennenkuin ovi avattiin tai juuri sitä avattaessa, sanoi eräs mies matalalla äänellä englannin kielellä:

"Hän ei ole koskaan nähnyt minua täällä, olen välttänyt häntä. Menkää sisään yksinänne; odotan läheisyydessä. Älkää viivytelkö."

Ovi aukaistiin ja suljettiin äkkiä ja kasvot hymyn valaisemina ja varoittava sormi huulilla seisoi Sydney Carton hänen edessään ja katseli häntä tyynesti.

Hänen katseensa oli niin loistava ja ihmeellinen, että vanki ensi hetkellä luuli häntä mielikuvituksensa tuotteeksi. Mutta hän puhui ja se oli hänen äänensä; hän tarttui vangin käteen ja se oli hänen kädenpuristuksensa.

"Kaikista ihmisistä maan päällä olin kai viimeinen, jonka luulitte saavanne nähdä?" sanoi hän.

"En voinut uskoa, että näin teidät edessäni. Voin sitä tuskin nytkään uskoa. Ette mahtane olla – " tämä epäilys tuli äkkiä hänelle mieleen – "vankina?"

"En. Minulla on satunnainen vaikutusvalta yhteen täkäläiseen vanginvartijaan ja sitä on minun kiittäminen että nyt seison edessänne. Tulen hänen luotaan – vaimonne, rakas Darnay."

Vanki puristi hänen kättään.

"Minulla on pyyntö häneltä teille."

"Mikä niin?"

"Vakava, harras ja hellä rukous, jonka hän lausuu teille äänensä liikuttavimmalla kaiulla, joka teille on niin rakas ja jonka niin hyvin muistatte."

Vanki käänsi kasvojansa hiukan sivulle.

"Teillä ei ole aikaa kysyä, miksi minä sen tuon tai mitä se merkitsee, minä en ehdi sanoa sitä teille. Teidän täytyy noudattaa sitä – vetäkää nuo saappaat jaloistanne ja pankaa jalkaanne minun."

Vangin takana kopin seinämällä oli tuoli. Carton, joka riensi esiin, oli jo salaman nopeudella saanut hänet istuutumaan sille ja seisoi hänen ylitsensä kumartuneena avojaloin.

"Pankaa jalkaanne minun saappaani. Pinnistäkää käsienne voimaa, tahtonne tarmoa. Pian!"

"Carton, pakeneminen ei ole mahdollista, se ei voi tapahtua. Te vain kuolette kanssani. Se on mielettömyyttä."

"Olisi mielettömyyttä, jos käskisin teitä pakenemaan, mutta teenkö sitä? Kun käsken teidän menemään tuosta ovesta, sanokaa silloin minulle että se on mielettömyyttä ja jääkää tänne. Muuttakaa kaulaliinaa ja takkia kanssani. Teidän sitä tehdessänne, irrotan tämän nauhan tukastanne ja levitän tukkanne samalla lailla kuin omani."

Kummastuttavalla nopeudella ja sellaisella tahdon ja toiminnan voimalla, joka tuntui aivan yliluonnolliselta, pakotti hän hänen tekemään nämät muutokset. Vanki oli kuin lapsi hänen käsissään.

"Carton! Hyvä Carton! Tämä on mieletöntä. Sitä ei voi toteuttaa, se ei saata käydä päinsä, sitä on koetettu, mutta se on aina epäonnistunut. Pyydän, ettette lisää kuolemani katkeruutta omalla kuolemallanne."

"Rakas Darnay, kehotanko teitä menemään ulos ovesta? Kun teen sitä, niin kieltäytykää. Kynä, mustetta ja paperia on teidän pöydällänne. Onko kätenne niin varma että voitte kirjoittaa."

"Oli ainakin teidän tullessanne."

"Tehkää se varmaksi taaskin ja kirjoittakaa mitä sanelen. Pian, ystävä, pian!"

Darnay painoi kädellänsä sekaista päätänsä ja istuutui pöydän ääreen.

Carton seisoi ihan hänen vieressään oikea käsi takin sisässä.

"Kirjoittakaa aivan sanojeni mukaisesti."

"Kenelle osotan sen."

"Ei kellenkään." Carton piti vielä kättään takkinsa alla.

"Päiväänkö sen?"

"Ei ole tarpeen." Vanki katsoi ylös joka kysymyksen jälkeen. Carton kumartui hänen ylitsensä ja pitäen kättään takin sisässä katsoi häneen.

"Jos muistatte", saneli Carton, "ne sanat, jotka vaihdoimme keskenämme kauvan sitten, ymmärrätte helposti tämän, sen nähdessänne. Tiedän teidän muistavan niitä. Ei olisi teidän kaltaistanne unohtaa niitä."

Hän aikoi vetää pois kätensä, mutta kun vanki hämmästyksissään kirjeen sisällyksestä sattui katsomaan ylös, pysähtyi käsi ja ympäröi jotakin.

"Oletteko kirjoittanut: unohtaa niitä?" kysyi Carton.

"Olen. Aseko teillä on kädessänne?"

"Ei, en ole aseellinen."

"Mikä teillä on kädessänne?"

"Saatte sen pian tietää. Kirjoittakaa; on jälellä vain muutamia sanoja." Hän saneli taaskin. "Olen kiitollinen siitä, että se hetki on tullut, jolloin voin ne todistaa. Että teen sen, ei anna aihetta mihinkään suruun eikä sääliin." Tätä sanoessaan ja katsellessaan kirjoittajaan, antoi hän kätensä hitaasti ja varovaisesti vaipua alas tämän kasvojen läheisyyteen.

Kynä putosi Darnayn kädestä pöydälle ja hän katseli tylsästi ympärilleen.

"Mikä haju se on?" kysyi hän.

"Hajuko?"

"Jotakin luikahti ohitseni."

"Sitä en tiedä, täällä ei voi olla mitään. Ottakaa kynä ja lopettakaa. Joutukaa, joutukaa!"

Vanki koetti terottaa huomiotaan, ikäänkuin hänen muistinsa olisi tylsistynyt ja hänen sielunkykynsä eivät olisi toiminneet. Hänen katsellessaan Cartoniin tylsästi ja aivan muuttuneella hengityksellä, katsoi tämä häneen terävästi, käsi taaskin nutun alla.

"Joutukaa, joutukaa!"

Vanki kumartui taaskin paperin yli.

"Jos olisi ollut toisin" – Cartonin käsi solui taas varovasti ja hiljaa alas – "en koskaan olisi käyttänyt hitaampaa keinoa. Jos olisi ollut toisin – " käsi oli nyt vangin kasvojen luona – "olisi minulla ollut vain sitä enemmän vastattavaa. Jos olisi ollut toisin – " Carton katsoi kynään ja huomasi että se juoksi vaivaloisesti ja muodosti vain epäselviä koukeroita.

Cartonin käsi ei enää siirtynyt takin alle. Vanki hyppäsi pystyyn katsellen nuhtelevaisesti ystävätään, mutta Carton pani kätensä lujasti ja varmasti hänen sieramilleen ja tarttui vasemmalla kädellä häntä vyötäisiin. Hän paini heikosti muutamia silmänräpäyksiä sen miehen kanssa, joka oli tullut uhraamaan elämänsä hänen edestään, mutta hetken perästä makasi hän tajutonna laattialla.

Ripeästi ja yhtä päättäväisin käsin, kuin sydämin, pukeutui Carton niihin vaatteisiin, jotka vanki oli riisunut päältään, kampasi tukkansa taaksepäin ja sitoi sen nauhalla, jota vanki oli käyttänyt. Sitten hän huusi hiljaa: "tulkaa sisään!" ja vakooja näyttäytyi.

"Näettekö?" sanoi Carton ja katsahti häneen polvistuessaan tainnoksissa olevan viereen ja pistäessään paperin hänen takkinsa sisään. "Oletteko suuressakin vaarassa?"

"Tämä ei saata minua suureen vaaraan täällä vallitsevan kiireen aikana, jos vaan rehellisesti pysytte sopimuksessamme."

"Älkää minun tähteni peljätkö. Olen uskollinen kuolemaan saakka."

"Niin teidän on oleminen, herra Carton, että luku viisikymmentäkaksi täyttyy. Jos te tuossa puvussa täytätte lukumäärän ei minun tarvitse peljätä."

"Älkää peljätkö mitään! Minä olen kohta kykenemätön teitä vahingoittamaan ja ne toiset, Jumalan kiitos ovat pian täältä kaukana. Hakekaa apua ja kantakaa minut alas vaunuihin!"

"Teidätkö?" sanoi vakooja levottomasti.

"Hänet, jonka kanssa olen osaa vaihtanut. Menettekö ulos samasta portista, josta toitte minut tänne?"

"Tietysti."

"Olin heikko ja väsynyt kun toitte minut sisään ja olen vieläkin väsyneempi nyt kun viette minut ulos. Jäähyväispuhelu on vallannut minut. Sellaista tapahtuu täällä usein, niin aivan liian usein. Elämänne on omissa käsissänne. Pian! Huutakaa apua!"

"Vannotteko ettette petä minua?" sanoi vapiseva vakooja ja viipyi vielä hetkisen.

"Ihminen!" vastasi Carton ja polki jalkaa. "Enkö jo ole vannonut vakavaa valaa saattaa tämä asia loppuun, koska nyt tuhlaatte kalliita hetkiä? Viekää hänet itse sille pihalle, jonka tiedätte, pankaa itse hänet vaunuihin, näyttäkää hänet itse herra Lorrylle, pyytäkää ettei hän antaisi hänelle muuta lääkettä kuin raitista ilmaa ja että hän muistaisi eilisiltaiset sanani ja lupauksensa minulle – ja lähtekää matkaan nyt!"

Vakooja meni ja Carton istuutui pöydän ääreen nojaten päätänsä käteensä. Vakooja palasi heti kahden miehen seurassa.

"Mitä nyt?" sanoi toinen heistä ja katsahti laattialla makaavaan olentoon. "Paniko hän noin pahaksi sen, että hänen ystävänsä voitti Pyhän Guillotiinin arpajaisissa?"

"Hyvä isänmaanystävä", sanoi toinen, "olisi tuskin pahastunut enemmän jos ylimys olisi vetänyt tyhjän arpalipun."

He nostivat pyörtyneen, laskivat hänet paareille, jotka he olivat asettaneet oven ulkopuolelle ja valmistausivat kantamaan sitä pois.

"Aika on lyhyt, Evrémonde", sanoi vakooja varoittavalla äänellä.

"Tiedän sen", sanoi Carton. "Pitäkää huolta ystävästäni, sitä pyydän teiltä, ja menkää nyt."

"Tulkaa siis, pojat", sanoi Barsad. "Nostakaa hänet ja seuratkaa."

Ovi suljettiin ja Carton oli yksin. Pinnistäen kuuloansa äärimmäisyyteen asti, kuunteli hän jokaista ääntä, joka saattaisi merkitä epäilystä tai levottomuutta. Ei kuulunut mitään. Avaimia väännettiin, ovia kolisi, askelia kaikui etäisissä käytävissä, mutta ei mitään huutoa kuulunut, ei mitään outoa kiirettä huomattu. Hetkisen kuluttua hän hengitti helpommin, istuutui pöydän ääreen ja kuunteli taaskin, kunnes kello löi kaksi.

Silloin hän alkoi kuulla ääniä, joita hän ei peljännyt, sillä hän aavisti niiden merkityksen. Useita ovia avattiin perätysten ja viimein hänen ovensa. Vanginvartija, luettelo kädessä kurkisti sisään ja sanoi vain:

"Seuratkaa minua Evrémonde", ja hän seurasi häntä suureen pimeään huoneeseen, joka oli etäämpänä. Oli pimeä talvipäivä ja sekä ulkona että sisällä olevan pimeän tähden saattoi hän vain epäselvästi erottaa toisia, joita oli sinne kuletettu käsien sitomista varten. Muutamat seisoivat, toiset istuivat. Muutamat vaikeroivat ja olivat alituisessa liikkeessä, mutta ne olivat harvat. Useimmat olivat vaiti ja hiljaa ja katsoivat alas suoraan eteensä.

Hänen seisoessaan seinän vieressä pimeässä nurkassa, kun muutamia viiteenkymmeneenkahteen kuuluvia yhä tuotiin sisään hänen jälkeensä, pysähtyi eräs mies ohimennessään syleilemään häntä, ikäänkuin hän olisi ollut tuttu. Hän värisi pelosta että hänet saataisiin ilmi, mutta mies meni eteenpäin. Hetkisen perästä nousi penkiltä, jolla hän oli nähnyt hänen istuvan, nuori nainen, joka ruumiiltaan oli hento ja tyttömäinen, kasvot laihat ja värittömät ja silmät suuret, avoimet ja kärsivälliset. Hän tuli puhuttelemaan häntä.

"Kansalainen Evrémonde", sanoi hän ja kosketti häneen kylmällä kädellään. "Olen köyhä pieni ompelijatar, joka olin kanssanne La Forcessa."

Hän mutisi vastaukseksi:

"Niinpä olette. Olen unohtanut mistä teitä syytettiin?"

"Salaliitosta. Vaikka Jumala tietää, että olen syytön sellaisiin. Onko se todennäköistä? Kenelle nyt saattaisi pistää päähän ruveta salaliittoon minunkaltaiseni pienen heikon olento pahaisen kanssa?"

Avuton hymy, jolla hän tämän sanoi, liikutti Cartonia niin että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"En pelkää kuolemaa, kansalainen Evrémonde, mutta en ole mitään tehnyt. Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan, jos tasavallalle, joka tulee tekemään niin paljon hyvää meille köyhille, on siitä mitään hyötyä, mutta en tiedä, miten se voi olla mahdollista, kansalainen Evrémonde." Pieni heikko raukka!

Viimeiseksi täällä maan päällä, lämmitti ja pehmitti hänen sydämensä tämä säälittävä tyttö.

"Kuulin, että teidät vapautettiin, kansalainen Evrémonde. Toivoin, että niin oli."

"Niin olikin. Mutta minut vangittiin uudestaan ja tuomittiin kuolemaan."

"Jos saan ajaa kanssanne, kansalainen Evrémonde, annatteko minun pitää teitä kädestä? En pelkää, mutta olen pieni ja hento ja se antaisi minulle enemmän uskallusta."

Kun nuo kärsivälliset silmät kohosivat hänen kasvoihinsa, näki hän niissä äkillisen epäilyksen ja sitten hämmästyksen. Carton puristi rasittuneita, riutuneita nuoria sormia ja vei ne huulilleen.

"Aiotteko kuolla hänen tähtensä?" kuiskasi tyttö.

"Ja hänen vaimonsa ja lapsensa tähden. Hiljaa! Aion."

"Oi muukalainen, annatteko minun pitää teidän urhoollisesta kädestänne?"

"Hiljaa! Annan, sisarparkani; viimeiseen asti."

* * * * *

Samat varjot, jotka lankeevat vankilan yli, lankeevat samana aikasena iltapäivänä kaupunginportin edustalla seisovan kansanjoukon yli, kun vaunut, jotka aikovat jättää Pariisin, ajavat esiin tutkittaviksi.

"Kuka tässä tulee? Kuka siinä on? Paperit!"

Ojennetaan paperit ja ne luetaan.

"Alexandre Manette. Lääkäri. Ranskalainen. Kuka hän on?"

"Tämä." Osotetaan tuota avutonta, houraavaa vanhusta, joka höpisee epäselviä sanoja.

"Kansalainen tohtori ei nähtävästi ole aivan järjissään?

Vallankumouskuume on tainnut olla liian kova hänelle?"

"Aivan liian kova."

"Niin, monta se vahingoittaa. Lucy. Hänen tyttärensä. Ranskalainen.

Kuka se on?"

"Tämä se on!"

"Niinpä niinkin. Lucy, Evrémonden vaimo, eikö niin?"

"Niin on!"

"Hm, Evrémonde kuluttaa aikaa toisaalla. Lucy, hänen tyttärensä.

Englantilainen. Hänkö se on?"

"Juuri hän."

"Suutele minua, Evrémonden lapsi. Nyt olet suudellut kelpo tasavaltalaista ja se on jotain uutta sinun perheessäsi, muistappas se! Sydney Carton. Asianajaja. Englantilainen. Kuka se on?"

"Hän lepää täällä, täällä vaunun nurkassa." Häntäkin osotetaan.

"Englantilainen asianajaja on nähtävästi pyörtynyt?"

Toivotaan että hän tointuu raittiissa ilmassa. Selitetään, että hän on terveydeltään heikko ja että hän on eronnut ystävästä, joka on joutunut tasavallan epäsuosioon.

"Siinäkö kaikki? Eipä se ole paljon! Monet ovat joutuneet tasavallan epäsuosioon ja heidän on täytynyt pistää päänsä sisään pienestä aukosta. – Jarvis Lorry. Pankkiiri. Englantilainen. Kuka se on?"

"Se olen minä. Tietysti, koska olen viimeinen."

Jarvis Lorry vastasi kaikkiin edellisiin kysymyksiin. Jarvis Lorry on astunut alas vaunuista ja käsi vaununovella vastaa virkamiesjoukolle. He kulkevat hyvin verkalleen vaunujen ympäri ja nousevat hyvin verkalleen ajurin penkille katsoakseen siitä vähäisiä matkakapineita vaunujen katolla; maalaiskansa, joka siinä seisoa töllistelee, tunkeutuu lähemmä vaununovea ja kurkistaa uteliaasti sisään; pieni lapsi äitinsä sylissä ojentaa pienen kätensä saadakseen koskea ylimysrouvaan, jonka mies on tehnyt tuttavuutta guillotiinin kanssa.

"Tässä ovat, Jarvis Lorry, paperinne merkittyinä."

"Voimmeko siis lähteä liikkeelle?"

"Voitte sen tehdä. Eteenpäin, postiljoonit! Onnea matkalle!"

"Terve teille, kansalaiset. – Ensimmäinen vaara siis ohi!"

Näin puhuu Jarvis Lorry pannessaan kätensä ristiin ja katsellen taivaaseen. Vaunuissa vallitsee kauhu, siellä itketään ja tajuton matkamies hengittää raskaasti.

"Emmekö aja liian hitaasti! Eikö heitä saataisi ajamaan kovempaa?" kysyy Lucy ja nojautuu vanhusta vastaan.

"Se näyttäisi paolta, kultaseni. En saa kiiruhtaa heitä liiaksi; se herättäisi epäluuloa."

"Katsokaa ulos, katsokaa taakse, ajetaanko meitä takaa?"

"Tie on vapaa, rakas pieni ystäväni. Ei meitä vielä takaa ajeta."

Pari, kolme taloa kerrassaan soluu ohitsemme, yksinäisiä maalaistaloja, rappeutuneita rakennuksia, värjäyslaitoksia, nahkurintehtaita ja muuta senkaltaista, aukeita kenttiä, lehdettömiä lehtokujia. Kova, epätasainen kivitys on allamme, pehmeä, syvä lieju molemmilla puolillamme. Väliin ajamme reunalla olevaan liejuun välttääksemme kiviä, jotka saavat meidät tärähtämään ja väliin tartumme aukkoihin ja kuoppiin. Meidän kärsimättömyytemme ja kuolintuskamme ovat silloin niin suuret, että me rajussa levottomuudessamme ja kiireessämme tahdomme nousta vaunuista ja juosta – piiloutua – tehdä mitä tahansa, vaan ei pysähtyä.

Pois aukealta kentältä ja taaskin rappeutuneitten rakennusten sekaan, yksinäisten talonpoikaistalojen, värjäyslaitosten, nahkuritehtaiden ja senkaltaisten keskelle, tupien ohi, joita oli kaksi ja kolme ryhmässä, lehdettömien lehtokujien keskuuteen. Ovatko miehet pettäneet meidät ja vieneet meidät takasin toista tietä? Eikö tämä ole uudestaan sama seutu? Ei, taivas olkoon kiitetty. Katsokaa taaksenne, katsokaa, ajetaanko meitä takaa. Hiljaa, postitalo.

Verkkaisesti riisutaan neljä hevostamme, mukavasti seisovat vaunut kapealla kadulla ilman hevosia tai toiveita päästä jälleen liikkeelle; verkalleen tulevat uudet hevoset ulos, yksitellen, verkalleen tulevat uudet postiljoonit jälestä punoen ruoskansiimojaan; verkkaisesti lukevat entiset postiljoonit rahojaan, laskevat väärin eivätkä tule tyydyttäviin tuloksiin. Koko ajan sykkii täysi sydämemme niin nopeaan, että se voittaa nopeimpien hevosten nopeimman laukan.

Viimein istuvat uudet postiljoonit satuloissaan ja entiset jäävät jälkeen. Me ajamme kylän läpi, mäkeä ylös, mäkeä alas vesiperäistä maata myöten. Äkkiä alkavat postiljoonit puhella vilkkailla liikkeillä ja hevoset pysäytetään niin äkkiä, että ne melkein nousevat pystyyn. Meitä ajetaan takaa!

"Kuulkaa, te siellä vaunuissa!"

"Mitä nyt?" kysyy herra Lorry ja katsoo ulos ikkunasta.

"Kuinka monta sanoivat he niitä olevan?"

"En teitä ymmärrä."

" – viime postiasemalla. Kuinka monta vietiin mestattavaksi tänään?"

"Viisikymmentäkaksi."

"Sanoinhan sen! Kaunis joukko. Tämä toverini väitti että niitä oli neljäkymmentäkaksi; kymmentä päätä enemmän on jotain. Guillotiini työskentelee kelpolailla. Se on minulle mieleen. Hei! eteenpäin. Hopp!"

Pimeä yö lähenee. Sairas liikkuu yhä enemmän, alkaa herätä ja puhua ymmärrettävästi; hän luulee heidän vielä olevan yhdessä; hän mainitsee hänen nimensä ja kysyy mitä hänellä on kädessä. Oi, laupias Jumala, armahda meitä! Katsokaa ulos, katsokaa, ajetaanko meitä takaa.

Tuuli kiitää jälessämme, pilvet lentävät jälessämme ja kuu kierii jälessämme ja koko hurja yö seuraa meitä; mutta vielä ei meitä aja takaa kukaan muu.