Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia», sayfa 3

VIIDES LUKU

Viinitupa.

Suuri viinitynnyri oli pudonnut kadulla ja särkynyt. Sitä purettaessa kuormasta tapahtui onnettomuus; tynnyri putosi alas romahtaen, vanteet katkesivat, ja siinä se nyt makasi katukivillä ihan viinituvan oven ulkopuolella kuin murskattu saksanpähkinä.

Kaikki naapurit olivat jättäneet työnsä tai unohtaneet laiskuutensa ja hyökänneet viiniä juomaan. Rosoiset, säännöttömät kivet sikin sokin kivitettyinä ja aivan omiaan turmelemaan kaikkien jalkoja, jotka niitä lähestyivät, olivat hajottaneet sen pieniin lätäkköihin; nämät olivat nyt mitkä enemmän, mitkä vähemmän ihmisjoukon saartamat, aina suuruutensa mukaan. Jotkut miehet polvistuivat, muodostivat kousikan käsistään ja alkoivat latkia suuhunsa tai kokivat auttaa naisväkeä, joka kumartui heidän olkansa yli saadakseen hiukan särvityksi ennenkuin viini valui kuiville heidän sormistaan. Toiset taas pistivät lätäkköihin pieniä, pahanpäiväisiä saviastioita tahi naisten päähuiveja, joita he sitten väänsivät lasten suuhun, muutamat rakensivat pieniä valleja katuloasta estääkseen viiniä valumasta pois, toiset, jotka saivat ohjeita katsojilta yläkertain ikkunoissa, hyökkivät milloin sinne, milloin tänne pysäyttämään pieniä viinipuroja, jotka virtasivat uusille urille, tarttuivat käsiksi likomärkiin ja pohjasakan värjäämiin tynnyrinpalasiin, nuolivat, vieläpä pureksivatkin innolla ja maulla kosteita, viinissä lahonneita palasia. Ei löytynyt mitään lokaviemäriä, jonka läpi viini olisi voinut valua pois, siksipä tuli kaikki viini kootuksi ja sen ohessa kasattiin vielä niin paljon katulokaa, että näytti kuin olisi kadunlakaisija ollut kadulla toimessa, jos kukaan sikäläisiin oloihin perehtynyt olisi uskonut sellaista ihmettä.

Kimakkata naurua, melua ja hilpeitä ääniä – miesten, naisten ja lasten – raikui kadulla näitten viinikestien aikana, ei lainkaan raakaa, vaan hyvin leikkisää. Siinä ilmeni omituinen toveruushenki, merkillinen halu kaikissa liittäytyä toisiinsa, joka pani iloisimmat ja huolettomimmat syleilemään toisiaan, kujeillen juomaan toistensa maljoja, puristamaan käsiä, tanssimaan käsikkäin joukoissa. Kun viini oli lopussa ja ne paikat, missä sitä viljavimmin vuoti, olivat sormin raapitut ristiin rastiin, päättyivät nämät kujeet yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Mies, joka jätti sahansa halkoon, jota hän oli sahaamassa, tarttui siihen uudestaan, nainen, joka jätti kynnykselle pienen kuuman tuhkapannunsa, jolla hän oli koettanut huojentaa tuskaa omain ja lastensa mehuttomissa sormissa ja varpaissa, palasi sen ääreen, miehet, jotka paljain käsivarsin, hiukset vanuksissa, kalpeine kasvoineen olivat nousseet päivän valoon pimeistä kellareistaan, poistuivat sinne takasin; ja näyttämö peittyi hämärään, joka oli sille enemmän luonnonomainen kuin päivänpaiste.

Viini oli punaviiniä ja oli värjännyt maan ahtaalla kadulla Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa, jossa se oli läikkynyt maahan. Se oli tahrannut monta kättä, monet kasvot, monet avojalat ja monet puukengät. Sahaavan miehen kädet jättivät hänen sahatessaan punaisia pilkkuja halkoihin, vaimo, joka istui lastaan imettämässä, oli tahrannut otsansa vanhalla rievulla, jonka hän oli käärinyt päähänsä taas. Ne, jotka ahnehtivat viinitynnyrin sirpaleita, saivat tiikerintäpliä suunsa kohdalle, ja muuan näin tahrattu koiransilmä, jonka päälaella pitkä, likainen pussi toimitti yömyssyn virkaa, töhersi seinälle, viininsakkaan pistetyllä sormellaan sanan – verta.

Aika oli tuleva jolloin sitäkin viiniä kaadettiin katukiville roiskuttamaan punaisia pilkkuja monen päälle.

Ja nyt kun Saint-Antoinen yli oli levinnyt pilvi, jonka satunnainen päivänsäde oli poistanut hänen pyhiltä kasvoiltaan, oli pimeys siellä synkkä – kylmyys, lika, sairaus, tietämättömyys ja puute – siinä ne ylhäiset herrat, jotka palvelivat hänen pyhyyttään – kaikki mahtavia ylimyksiä, mutta varsinkin viimemainittu. Näytteitä kansasta, jota on myllyssä jauhamistaan jauhettu – ei satumyllyssä, joka jauhaa vanhat nuoriksi – , värisi joka nurkassa, kulki edestakaisin joka ovessa, tirkisteli joka ikkunasta, liehui jokaisen rääsyn kintereillä, joka tuulessa heilui. Mylly, joka ne oli rusentanut, jauhoi nuoret vanhoiksi; lasten kasvot olivat vanhat ja äänet totiset; sekä niitten että aikuisten kasvoissa oli nälkä jokaiseen vanhuuden ryppyyn uurtanut nimensä. Se hallitsi kaikkialla. Nälkä työnnettiin ulos korkeista taloista niitten kurjien vaaterepaleitten mukana, jotka riippuivat tangoilla ja köysillä, nälkä paikattiin niissä oljilla, rievuilla, puulla ja paperilla, nälkä ilmestyi jokaisessa pahasessa puupalikassa, jonka mies sahasi poikki; nälkä tuijotti alas savuttomista savupiipuista ja säpsähti likaisilla kaduilla, missä rikkojen joukossa ei löytynyt mitään ruuan jätteitä. Nälkä oli leipurin hyllyn ja jokaisen hänen vaillinaisessa leipävarastossaan olevan kyrsän päällekirjoituksena. Makkarapuodissa se piili jokaisessa kuolleesta koirasta valmistetusta tavarassa, jota siellä kaupittiin. Nälkä kalisti kuivia luitaan kastanjissa paahtouunissa, se leikattiin pikkumuruihin, kun muutamia kurjia perunaviipaleita paistettiin kuorineen parissa inhottavassa öljytippasessa.

Sen olinpaikka oli sille kaikin puolin varsin sopiva. Kaitainen, mutkainen katu täynnä hajua ja saastaisuutta, ja sen poikki toisia kaitaisia, mutkaisia katuja, kaikki haiskahtaen rääsyille ja yömyssyille ja kaikissa näkyvissä esineissä kolkko, turmiollinen leima. Kansan kiihoittuneessa katseessa asui kumminkin petoeläimen vaisto siitä, että vielä ehkä voisi kääntyä ja näyttää hampaita. Vaikkapa allapäin ja hiipiväisiä olivat, näki kuitenkin heidän joukossaan leimuavia katseitakin, yhteenpuristuneita huulia, jotka olivat kalpeat vaikenemisesta ja rypistyneitä otsia, jotka muistuttivat melkein hirsipuunnuoria. Kyltit (joita oli melkein yhtä tiheässä kuin kauppapuoteja) olivat kaikki surkeita puutteen kuvia. Teurastajan ja ruokakauppiaan kyltissä näkyi vain laihimpia lihakappaleita, leipuri taas maalasi siihen laihoista kyrsistään halvimmat. Viinituvan kyltille kömpelösti piirretyt olennot näyttivät napisevan huonon viininsä ja oluensa vajanaista mittaa, mulkoillen toisiinsa siinä tuttavallisesti istuessaan. Ainoastaan työkalut ja aseet olivat hyvässä kunnossa; terässepän veitset ja kirveet olivat terävät ja kiiltävät, sepän moukarit raskaat ja kiväärintekijän varasto oli murhanhaluinen. Katujen epätasaisilla kivillä, joitten monet pienet säiliöt olivat täynnä vettä ja lokaa, ei ollut mitään jalkakäytävää, vaan ne loppuivat äkkiä ovien kohdalle. Katuoja virtasi keskellä katua – milloin se virtasi ollenkaan – mikä tapahtui vain rankkasateessa ja silloin vesi oikullisesti poiketen sinne tänne, valui ihmisasuntoihin. Poikki katujen riippui aina pitkäin välimatkain päässä siellä täällä kömpelö lyhty köydessä, jonka päässä oli vipu. Iltasin, kun lyhdynsytyttäjä oli laskenut ne alas, sytyttänyt ja hissannut ylös jälleen, liehui ilmassa raukeasti harva jono himmeitä liekkejä, kuin olisivat ne purjehtineet kaukana merellä. Merellähän ne kiikkuivatkin ja laiva ja miehistö olivat merihädässä.

Sillä aika oli tulossa, jolloin tämän seudun riutuneet linnunpelotukset nälissään ja joutilaisuudessaan olivat niin kauvan tarkastaneet tätä lyhdynsytyttäjän tointa, että heissä heräsi ajatus parantaa hänen työtapaansa, hissaamalla ylös ihmisiä samoilla köysillä ja vivuilla valaisemaan heidän kolkkoa pimeyttään. Mutta aika ei vielä ollut täytetty, ja jokainen tuulenpuuska, joka puhalsi yli Ranskanmaan, ravisti turhaan linnunpelotusten rääsyjä, sillä suloääniset linnut kauniine höyhenineen eivät varoitusta ottaneet korviinsa.

Viinikellari oli nurkkapuoti, näöltään ja arvoltaan parempi kuin muut senkaltaiset, sen omistaja oli seisonut ulkopuolella myymäläänsä keltaisissa liiveissä ja vihreissä polvihousuissa katsomassa taistelua läikkyneestä viinistä. "Se oli heidän syynsä, jotka sen torilta toivat. Tuokoot toista sijaan."

Samassa sattuivat hänen silmänsä pitkään koiransilmään, joka töhersi koiruuksiaan seinälle ja hän huusi hänelle poikki kadun:

"Kuuleppas, Gaspard, mitä siellä teet?"

Mies osotti sukkeluuttaan rajattomalla tyytyväisyydellä, jota usein tapaa hänen asemassaan. Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin ja osui ihan harhaan, mikä myös usein tapahtuu hänen asemassaan.

"Mitä tämä merkitsee? Oletko sinä hulluinhuoneen kokelas?" sanoi viinituvan isäntä, mennessään kadun yli, otti kourallisen likaa ja voiteli sillä kirjoitusta. "Mitä sinä julkisille kaduille kirjoitat? Eikö muka, senkin vietävä, ole muuta paikkaa mihin sellaista kirjoittaisit?"

Näin nuhdellen löi hän kädellään, joka oli puhtaanlainen (sattumaltako vai muuten) ilveilijää vasten rintaa. Mies lyödä sätki sitä takaisin, teki nokkelan ilmahyppäyksen ja putosi alas hullunkuriseen tanssiasentoon potkaistuaan käteensä toisen likaisen kenkänsä, jonka hän nyt kurotti eteenpäin. Seistessään tässä asennossa näytti vekkuli vallan hullunkuriselta, melkeinpä muistutti hän temppuja tekevää sutta.

"Pane se jalkaasi, pane se jalkaasi", sanoi toinen. "Viini on viiniä, ja siinä se." Näin lausuen pyyhki hän likaantuneen kätensä ilvehtijän jo ennenkin likaisiin vaatteisiin – aivan tahallaan, ikäänkuin olisi hän liannutkin kätensä vain hänen tähtensä; sitten palasi hän jälleen poikki kadun puotiinsa.

Tämä kapakoitsija oli paksukaulainen, sotaisennäköinen mies kolmenkymmenen paikoilla. Hän mahtoi olla kuumaverinen, sillä vaikka päivä oli purevan kylmä, kävi hän paitahihasillaan, takki riippumassa olkapäillä. Hänen paitahihansa olivat myös ylös käärityt ja hänen ruskeat käsivartensa olivat alastomat aina kyynäspäihin. Eikä päätäkään peittänyt muu kuin hänen oma kiharainen lyhyt, musta tukkansa. Hän oli muuten tummanverinen mies, silmät hyvät, kaukana toisistaan. Hän näytti itse asiassa säyseältä, vaikka hänessä tosin samassa oli jotain leppymätöntä. Hän oli nähtävästi mies, joka oli luja päätöksiltään ja järkähtämätön aikeissaan; mies, jota ei tahtoisi tavata, hänen rynnätessään eteenpäin kapeata polkua, pohjaton syvyys kummallakin puolella, sillä sitä miestä ei olisi mikään pidättänyt.

Hänen vaimonsa, rouva Defarge, istui puodissa tiskin takana hänen sisään tullessaan. Rouva Defarge oli vankka nainen melkein samanikäinen kuin miehensä, hänen valpas katseensa näytti harvoin tarttuvan mihinkään erityiseen kohtaan, kädet olivat suuret, sormissa paksut sormukset, kasvot olivat täyteläiset, piirteet voimakkaat; käytökseltään oli hän hyvin arvokas. Rouva Defargen olennossa oli jotain, joka vakuutti, ettei hän usein erehtynyt omaksi tappiokseen kirjanpitoa hoitaessaan. Koska rouva Defarge oli hyvin arka kylmälle, oli hän turkkiin kääriytynyt, pään ympärillä oli hänellä sidottu laaja, vaalea huivi, joka kumminkin jätti hänen suuret korvarenkaansa näkyviin. Hänellä oli kutimensa edessään, mutta hän oli heittänyt sen käsistään, kaivellakseen hampaitaan hammaspuikolla. Ollen tässä toimessa, oikea kyynäspää vasemman käden varassa, ei rouva Defarge virkkanut sanaakaan puolisonsa sisäänastuessa, yskäsi vain melkein huomaamattomasti. Tällä yskällä ynnä tummia kulmakarvojaan hiusverran kohottamalla hän ilmaisi miehelleen, että olisi parasta hänen kääntää huomionsa uuteen vieraaseen, joka oli astunut sisään, sillä välin kun hän meni kadun toiselle puolelle.

Viinipuodin isäntä antoi silmäinsä harhailla kunnes ne pysähtyivät vanhanpuoleiseen herrasmieheen ja nuoreen naiseen, jotka istuivat eräässä nurkassa. Oli useita muitakin vieraita, kaksi pelasi korttia, kaksi dominoa ja kolme seisoi tiskin luona, koettaen venyttää pikku viinitippaansa niin pitkään kuin suinkin. Asettuessaan tiskin taakse, huomasi hän, että vanha herra silmäillen nuorta naista sanoi: "Siinä meidän miehemme tulee".

"Mitä pirua on teillä toimittamista näissä kesteissä?" sanoi

Defarge itsekseen, "en tunne teitä".

Mutta hän ei ollut muukalaisia näkevinään, vaan antautui keskusteluun triumviraatin kanssa, joka joi seisaallaan tiskin luona.

"Mitenkä on, Jaakko?" sanoi yksi heistä herra Defargelle. "Onko kaikki kaatunut viini jo nielaistu?"

"Jok' ainoa pisara, Jaakko", vastasi herra Defarge.

Kun tämä ristimänimien vaihto oli suoritettu, yskäsi taas rouva Defarge, yhä kaivellen hampaitaan puikollansa, ja kohotti kulmakarvojaan vieläkin hiemasen.

"Harvoinpa", sanoi toinen kolmesta herra Defargelle, "moni noista viheliäisistä luontokappaleista saa maistellakseen viinitilkkaa tai muuta mitään kuin mustaa leipää ja kuolemaa. Eikö niin, Jaakko?"

"Niinpä kyllä, Jaakko", vastasi herra Defarge.

Nimien uudestaan vaihtuessa rouva Defarge, yhä käyttäen hammaspuikkoaan järkähtämättömällä tyyneydellä, yski uuden pikku yskän ja kohotti silmäkulmiaan taas hiusverran.

Viimeinen kolmesta puhkesi nyt sanoiksi, laskien kädestään tyhjän maljansa ja maiskutellen huuliaan.

"Oh, sitä pahempi! Noilla elukkaraukoilla on aina katkera maku suussa, ja he elävät kovaa elämää, Jaakko? Enkö ole oikeassa Jaakko."

"Olette oikeassa, Jaakko", kuului herra Defargen vastaus.

Tämä kolmas ristimänimien vaihto suoritettiin samalla hetkellä kun rouva Defarge laski pois hammaspuikkonsa, kohotti kulmakarvojaan ja liikahti hiljaa tuolillaan.

"Tarpeeksi jo nyt siitä!" mutisi hänen miehensä. "Hyvät herrat – vaimoni!"

Vieraat nostivat hattuansa rouva Defargelle, tehden kolme sievää heilahdusta. Hän vastasi heidän kunnianosotuksiinsa nyökäyttämällä päätään ja luomalla heihin pikaisen katseen. Sitten vilkaisi hän kuin sattumalta ympärilleen, ja tarttuen kutimeensa alkoi hän näennäisesti tyynenä sitä neuloa.

"Hyvät herrat", sanoi hänen miehensä, jonka kirkkaat silmät olivat tarkkaavasti olleet häneen kiinnitetyt, "jääkää hyvästi. Se nuorelle miehelle sopiva huone, jota halusitte nähdä ja jota kyselitte lähtiessäni ulos, on viidennessä kerroksessa. Porraskäytävän ovi on pienen pihamaan puolella, täältä vasemmalle", hän osotti kädellään, "lähellä puotini ikkunaa. Mutta tosiaankin, nythän muistan, että teistä on jo yksi ollut siellä, ja voi siis näyttää tien. Hyvät herrat, hyvästi!"

He maksoivat viinin ja poistuivat huoneesta. Herra Defarge tähysteli neulovaa vaimoansa, kun mainitsemamme vanhanpuoleinen herra astui nurkastaan ja pyysi saada lausua sanasen.

"Mielellään, sir", sanoi herra Defarge, ja seurasi häntä tyynesti ovelle.

Heidän keskustelunsa oli lyhyt mutta ratkaiseva. Miltei ensi sanasta herra Defarge hätkähti ja kuunteli hyvin tarkkaavasti. Siinä samassa nyykäytti hän päätään ja meni ulos. Herra silloin viittasi nuorelle naiselle ja niin menivät hekin ulos. Rouva Defarge neuloi vikkelin sormin ja liikkumattomin silmäkulmin.

Herra Jarvis Lorry ja neiti Manette jättivät siis viinipuodin ja yhtyivät herra Defargeen sen oven luona, jolle hän äsken oli neuvonut toisen seuran. Se oli löyhkäävällä, pienellä, mustalla takapihalla ja oli yleisenä sisäänkäytävänä suureen taloryhmään, jossa asui paljon kansaa. Pimeässä käytävässä, jonka laattia oli tiilestä, ja joka johti pimeisiin, tiilillä muurattuihin rappuihin, lankesi herra Defarge polvilleen vanhan isäntänsä tyttären eteen ja suuteli hänen kättänsä. Se oli ystävällinen teko, mutta sitä ei toimitettu ensinkään ystävällisesti; hän oli merkillisesti muuttunut vähässä ajassa. Hänen kasvoiltaan oli haihtunut säyseys ja avomielisyys, hän oli käynyt umpimieliseksi, vihaiseksi ja vaaralliseksi ihmiseksi.

"Se on hyvin korkealla; sinne on vähän vaikea päästä. Paras alottaa hitaasti." Näin puheli herra Defarge käheällä, tuikealla äänellä herra Lorrylle, kun he alkoivat rappusia nousta.

"Onko hän yksin?" kuiskasi viimemainittu.

"Yksin! Jumala häntä auttakoon, kuka hänen luonaan olisi!" sanoi toinen, samalla hillityllä äänellä.

"Onko hän siis aina yksin?"

"Aina."

"Itsekö hän niin tahtoo?"

"Se on välttämätöntä. Sellaisena kuin minä hänet ensi kerran näin, heidän löydettyään minut ja kysyttyään otanko hänet vastaan ja olenko vaitelias omalla vastuullani – sellaisena näette tekin hänet."

"Onko hän paljon muuttunut?"

"Muuttunut!"

Viinipuodin omistaja seisahtui, lyödäkseen kädellään seinään, ja mutisi kauhistuttavan kirouksen. Ei mikään suoranainen vastaus olisi tehnyt niin voimakasta vaikutusta. Herra Lorryn mieltä alkoi yhä enemmän painostaa, kuta korkeammalle hän kahden kumppaninsa kanssa nousi.

Sellaiset portaat siihen kuuluvine lisineen olisivat nykyään, Pariisin vanhemmissa ja tiheämmin asutuissa osissa kylläkin vastenmieliset, mutta siihen aikaan ne kerrassaan ilettivät äkkinäistä ja karkaisematonta ihmistä. Kukin pieni huoneisto tässä suuressa, iljettävässä pesässä – s.o. yksi tai useampia huoneita, josta ovi johti yhteisille portaille – jätti omat perkeensä omalle porrasosastolleen ja viskasi sitä paitsi muuta saastaisuutta ulos ikkunoista. Tämä sekanainen ja toivoton joukko kasaantuneita mädännysaineita olisi jo saastuttanut ilman, elleivät puute ja köyhyys olisikaan täyttäneet sitä poistamattomalla liallaan. Tällaisessa ilmassa kulki tie äkkijyrkän, pimeän torven sivu, joka oli likaa ja myrkkyä täynnä. Oman levottomuutensa ja nuoren matkakumppaninsa yhä kasvavan liikutuksen tähden, pysähtyi herra Jarvis Lorry kahdesti lepäämään. He pysähtyivät kummallakin kerralla viheliäisen ristikkoikkunan luo, josta se hiukkanen pilaantumatonta ilmaa, joka vielä oli jäljellä, tuntui pakenevan pois ja kaikki epäterveelliset ja vahingolliset höyryt hiipivän sisään. Ruosteisten ristikkorautojen välistä paremmin saattoi aavistaa kuin nähdä vilahduksen lähimpäin naapurien sekasotkuisesta elämästä. Tervettä elämää ja raitista ilmaa ei löytynyt lähempänä eikä matalammalla Notre-Damen kahta korkeata tornia.

Viimein pääsivät he portaitten päähän ja pysähtyivät kolmannen kerran. Vielä oli noustava ylös vieläkin jyrkempiä ja matalampia portaita, tullakseen ullakkokerrokseen. Viinipuodin isäntä, joka kulki vähän edeltäpäin ja pysytteli aina herra Lorryn kohdalla kuin olisi hän pelännyt nuoren neidin kääntyvän hänen puoleensa kysymyksillä, kääntyi nyt ympäri, tunnusteli tarkasti olalla riippuvan takkinsa taskuja ja löysi avaimen.

"Ovi on siis lukossa, ystäväni?" sanoi herra Lorry hämmästyneenä.

"Onpa niinkin", vastasi herra Defarge tuimasti.

"Pidättekö tarpeellisena, että tämä onneton on niin erillään."

"Pidän tarpeellisena kiertää avainta!" kuiskasi herra Defarge hänen korvaansa, otsaansa tuimasti rypistäen.

"Miksi niin!"

"Miksi! Siksi, että hän on elänyt niin kauvan sisään teljettynä, että hän säikkyisi – raivoisi – raastaisi itseään kappaleiksi – kuolisi – saattaisi itselleen jonkin vahingon, jos ovi jätettäisiin auki."

"Onko se mahdollista?"

"Josko se on mahdollista!" kertoi Defarge katkerasti. "On kun onkin. Tämä on verraton, tämä maailma jossa elämme, koska semmoinen on mahdollista, ja monet muut sellaiset asiat ovat mahdollisia, eivätkä vain ole mahdollisia, vaan ovat tapahtuneetkin – tapahtuneet, näettekö – tuon taivaan alla joka päivä. Eläköön Saatana. Menkäämme eteenpäin."

Tämä keskustelu tapahtui niin hiljaisella äänellä, ettei sanaakaan siitä tullut nuoren ladyn korviin. Mutta nyt alkoi hän vavista niin kovassa mielenliikutuksessa ja hänen kasvonsa kuvasivat niin syvää tuskaa ja ennen kaikkia, sellaista kammoa ja kauhistusta, että herra Lorry tunsi tehtäväkseen puhua muutaman rohkaisevan sanan.

"Rohkeutta, rakas neiti! Rohkeutta! Asioita vain! Pahin on paikalla ohitse; kun olemme oven toisella puolella, on pahin voitettu. Silloin alkaa hyvitys, lohdutus ja onni, jonka te hänelle valmistatte. Antakaa tämän hyvän ystävänne auttaa teitä siinä suhteessa. Sepä hyvä, ystävämme Defarge. Tulkaa nyt. Asioita, asioita vain."

He nousivat ylös hiljaa ja hitaasti. Portaat olivat lyhyet ja he olivat pian päässä. Kun ne muodostivat äkkinäisen käänteen ylhäällä, näkivät he äkkiä edessään kolme miestä, jotka päät yhdessä kumartuivat oveen päin ja kiihkeästi tirkistelivät muutamien seinissä löytyvien rakosten ja reikien läpi huoneeseen. Kun he kuulivat askeleita niin lähellä, kääntyivät kaikki kolme, kohosivat pystyyn ja huomattiin samoiksi miehiksi, jotka joivat viinipuodissa.

"Minä aivan unhotin heidät, niin teidän tulonne minut hämmensi. Jättäkää meidät, hyvät miehet; meillä on täällä jotain suoritettavaa." Nuo kolme luisuivat sivu ja laskeutuivat hiljaa alas.

Kun ullakossa ei näkynyt muuta ovea olevan ja kapakoitsija meni suoraan ovelle, kysyi herra Lorry hieman suuttuneena häneltä, heidän jäätyään yksin:

"Näyttelettekö herra Manettea?"

"Minä näyttelen häntä, kuten näitte, muutamille valituille."

"Onko se oikein?"

"Minä pidän sen oikeana."

"Kutka ovat ne teidän valittunne? Kuinka te valitsette ne?"

"Minä valitsen todellisia ihmisiä – samannimisiä kuin itse olen

– Jaakko on nimeni – ja joille se näky mahdollisesti on hyväksi.

Kylläksi tästä; te olette englantilainen; se on toinen asia. Olkaa hyvä ja odottakaa hiukkasen."

Varoittavalla liikkeellä käski hän heidän pysähtyä, kumartui alas ja katseli seinän halkeamasta. Pian kohotti hän jälleen päänsä, koputti kaksi, kolme kertaa ovelle – nähtävästi vain aikaansaadakseen kolinaa. Samassa tarkoituksessa veti hän avainta useamman kerran ovea pitkin ennenkuin hän kolisten pisti sen lukkoon, ja väänsi sitä niin suurella melulla kuin mahdollista.

Ovi aukeni hitaasti sisäänpäin ja hän tirkisteli huoneeseen sanoen jotakin. Heikko ääni vastasi hänelle. Yhtä yksitavuista sanaa enempää ei lausuttu kummaltakaan puolelta.

Hän katseli taakseen olkapäänsä yli ja viittasi heitä astumaan sisään. Herra Lorry kiersi käsivartensa lujasti tyttären vyötäisille ja kannatti häntä, sillä hän tunsi, että tämä oli kaatumaisillaan.

"Tä – tä – tä – mä on asia, asia!" selitteli hän kiihkeästi, ja jotain kosteaa, joka ei kuulunut asioihin, kiilui hänen poskellaan. "Käykää sisään, käykää sisään!"

"Minä pelkään sitä", vastasi neiti Manette väristen.

"Pelkäätte? Mitä?"

"Tarkoitan häntä. Isääni."

Miltei epätoivoissaan hänen tilastaan ja heidän saattajansa viittauksista, pujotti herra Lorry kaulalleen käsivarren, joka vapisi hänen olkapäillään, nosti hänet vähän maasta ja kiiruhti hänen kanssaan huoneeseen. Hän laski hänet maahan aivan oven viereen ja piteli häntä, tytön takertuessa häneen kiinni.

Defarge veti avaimen lukosta, sulki oven, lukitsi sen sisäpuolelta, otti taas avaimen suulta ja piteli sitä kädessään. Kaiken tämän teki hän niin meluavasti ja kolisevasti kuin mahdollista. Viimein meni hän tasaisilla askeleilla huoneen toisella puolella olevan ikkunan luo. Siinä hän pysähtyi ja kääntyi.

Ullakkohuone, joka oli aiottu polttopuiden y.m. varastohuoneeksi, oli hämärä ja pimeä, sillä ullakkoikkunana oli oikeastaan aukko katossa, pienine nostokraanoineen, jolla hissattiin ylös tavaroita kadulta; siinä ei ollut lasia ja se oli, kuten kaikki ranskalaiset ovet, kaksiosainen, sulkeutuen keskeltä. Kylmän tähden oli toinen oven puolikas tiiviisti suljettu, ja toinen oli hyvin vähän raollaan. Täten pääsi niin vähän valoa sisälle, että oli vaikea mitään eroittaa sisääntullessa; ja ainoastaan pitkällisen tottumuksen vaikutuksesta taisi hitaasti kehittyä tällaisessa pimeydessä suorittamaan työtä, joka kysyi tarkkuutta. Mutta tässä ullakkokamarissa oli sellainen työ käymässä; sillä selkä ovelle ja kasvot ikkunaan päin, jolla kapakoitsija seisoi häntä katselemassa, istui valkopäinen mies matalalla rahilla, eteenpäin kumartuneena ja uutterasti kenkiä tehden.