Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia», sayfa 5

TOINEN KIRJA

Kultainen lanka.

ENSIMMÄINEN LUKU

Viiden vuoden kuluttua.

Tellsonin pankki Temple Barissa oli jo vuonna tuhat seitsemänsataa kahdeksankymmentä vanhentunut rakennus. Se oli hyvin pimeä, hyvin ruma ja epämukava. Myös siveelliseen katsantokantaankin nähden oli se vanhentunut rakennus, sillä toiminimen osakkaat olivat ylpeät sen pienuudesta, ylpeät sen pimeydestä, rumuudesta ja epämukavuudesta. Vieläpä kerskailivatkin sen erinomaisesta etevyydestä näissä kohdin ja elivät siinä vahvassa vakaumuksessa, että jos siinä olisi vähemmän muistuttamista, olisi se myöskin vähemmän arvossa pidetty. Se ei ollut mikään passiivinen usko, vaan aktiivinen ase, jonka he lennättivät muita hienompia asioimiskonttooreja vastaan. Ei Tellsonilaiset (sanoivat he) tarvitse liikkumatilaa, ei Tellsonilaiset tarvitse valoa, eikä mitään kaunistuksia. Kenties kaipaa sitä Noakes & Kumpp tai Veljekset Snook; mutta Tellsonilaiset, Jumalan kiitos! —

Jokainen tämän pankin osakkaista olisi tehnyt poikansa perinnöttömäksi, jos hän olisi pannut kysymyksenalaiseksi Tellsonin pankin uudestaan rakentamisen. Siinä suhteessa oli Tellsonin toiminimi jotenkin samalla kannalla kuin maa, joka hyvin usein tekee poikansa perinnöttömäksi syystä, että he ovat ehdottaneet parannuksia maan laissa ja tavoissa, jotka kauvan on huomattu sopimattomiksi, mutta jotka sen johdosta vain ovat enemmän arvossa pidettyjä.

Siinä siis syy, miksi Tellsonin pankki oli epämukavuudessa voittanut ylimmän sijan. Murrettuasi auki idioottimaisesti uppiniskaisen oven, romahdat kaksi porrasta alas Tellsonin pankkiin ja tulet taas tietoihisi pienessä, viheliäisessä komerossa, jossa on kaksi pientä tiskiä, jonka ääressä ikivanhat ukkopahat panivat shekin väräjämään ikäänkuin olisi tuuli sitä huiskuttanut, heidän tarkastellessaan nimikirjoitusta rähjäisen ikkunan ääressä, joka alinomaa sai likaryöpyn niskaansa Fleet kadulta, ja joita sen omat rautaristikot ja Temple Barin synkät varjot yhä tummensivat. Jos tahtoi tavata itse toiminimeä, vietiin vieras jonkinlaiseen rangaistuskoppiin pihanpuolelle, jossa sai mietiskellä syntejään, kunnes toiminimi näyttäytyi, kädet housuntaskuissa ja saattoi tuskin vilkaista häneen harmaassa hämärässä. Säilytettävät rahat pistettiin vanhoihin, madonsyömiin puulaatikkoihin, joista pikku palasia lensi nenään ja alas kurkkuun niitä vedettäessä ja liikutettaessa edestakasin. Seteleistä lähti ummehtunut haju ikäänkuin olisivat muuttumaisillaan takasin lumpuiksi. Hopea sullottiin makkitorvien läheisyyteen ja ilkeät höyryt turmelivat sen kauniin kiillon parissa päivässä. Asiakirjat säilytettiin tilapäisissä kassaholveissa, – entisissä kyökeissä ja pesutuvissa – ja hikoilivat kaiken pergamenttirasvansa pankkihuoneen ilmaan. Keveämmät laatikot, jotka sisälsivät perhepapereita, vaelsivat erääseen yläkerran huoneeseen, jossa oli suuri päivällispöytä, missä ei kumminkaan koskaan annettu päivällistä ja missä vielä vuonna 1780 vanhat säilyssä olevat kirjeet, kuten ensi rakastettusi tahi pienokaistesi kirjoittamat, olivat vasta hiljan pelastuneet joutumasta niiden päiden töllisteltäviksi, jotka Abyssinian ja Ashanteen vertaisella raakuudella ja julmuudella pidettiin näytteillä Temple Barissa.

Mutta siihen aikaan olikin kuolemanrangaistus varsin suosittu resepti joka alalla, olipa sitä mitä ammattia tahansa, eivätkä Tellsonilaiset olleet siinä muita jälempänä.

Onhan kuolema luonnon lääke vaikka mihin, miksikä ei siis myös lainsäädännössäkin. Kuolemaan tuomittiin siis väärentäjä, kuolemaan tuomittiin väärän setelin kauppaaja ja se, joka luvattomasti avasi toisen kirjeen; neljänkymmenen killingin ja kuuden pencen varas tuomittiin kuolemaan; mies, joka piteli Tellsonin oven edustalla hevosta ja karkasi omia matkojaan sen kanssa, tuomittiin kuolemaan, väärän rahan tekijä tuomittiin kuolemaan, ne jotka panivat soimaan kolme neljännestä koko rikosasteikon nuoteista, olivat kuolemaan tuomitut. Eipä senvuoksi, että se olisi vähääkään ehkäisevästi vaikuttanut, kernaammin ehkä juuri päinvastoin – mutta sen kautta päästiin ainakin tähän elämään nähden sillä kertaa pulasta. Niinpä olivat Tellsonilaiset aikoinaan, kuten muutkin suuret, samanaikuiset kauppahuoneet, ottaneet niin monta ihmistä hengiltä, että jos Temple Bariin olisi ladottu ne päät, jotka he olivat antaneet katkaista ja toimittaa pois näkyvistä, olisivat ne luultavasti hyvin kuvaavalla tavalla himmentäneet sitä valohitusta, jonka alakerta sai osakseen.

Kaikennäköisiin pimeihin sopukkoihin ja komeroihin ahdettuina, hoitivat Tellsonin pankin ikivanhat ukot juhlallisina tehtäviään. Kun pankin palvelukseen otettiin nuori mies, piiloittivat he hänet johonkin, kunnes hän vanheni. He säilyttivät hänet jossain pimeässä paikassa kuin juustoa, kunnes häneen oli syöpynyt tuo oikea Tellsonin pankin haju ja home. Silloin vasta sallittiin hänen esiintyä mahtipontisesti suurten kirjain yli nojautuneena, ja nyt painoi hän polvipöksyineen ja sääryksineen toiminimen yleisessä vaakakupissa.

Ulkopuolella Tellsonin pankkia, ei missään tapauksessa koskaan sisässä, ellei häntä erityisesti kutsuttu – oleskeli satunnaisia asioita varten mies, jota silloin tällöin käytettiin kantajana ja sananviejänä, ja joka oli toiminimen elävänä kylttinä. Hän ei milloinkaan ollut poissa konttooriaikoina, paitsi asioilla käydessään ja silloin häntä edusti poikansa, kamala kaksitoistavuotinen poikavekara, joka oli ilmetty isänsä. Yleisesti väitettiin, että Tellsonilaiset olivat suurenmoisen suvaitsevaisia tätä apulaistaan kohtaan. Pankki oli aina suvainnut jotain tämänlaista henkilöä, ja tuulet olivat ajelleet tämän henkilön tälle hänen paikalleen. Hänen sukunimensä oli Cruncher, ja sinä nuoruutensa merkkipäivänä, jolloin hän Hounsditchin seurakunnan kirkossa asiamiehellä kieltäytyi pimeyden töistä, vastaanotti hän toiseksi nimekseen Jerryn.

Näyttämö oli herra Cruncherin yksityisasunto Hangingswordalleyssa Whitefriarissa; aika, puoli kahdeksan tuulisena maaliskuunaamuna Anno Domini [Herran vuonna. Suom. muist.] 1780. (Herra Cruncher itse puhuessaan herran vuodesta käytti muotoa Anna Domino, nähtävästi siinä hurskaassa uskossa, että kristittyjen ajanlasku on lähtenyt erään kansantajuisen pelin keksinnöstä, jonka eräs nainen oli tehnyt ja antanut sille nimensä).

Herra Cruncherin huoneet eivät olleet hyvänhajuisessa ympäristössä ja niitä oli vain kaksi, vaikkapa pieni komero lasiruutuineen otettiinkin lukuun. Mutta ne olivat hyvin siistit. Vaikka oli aikainen hetki tuulisena maaliskuunaamuna, oli jo huone, jossa hän oli makuulla, läpeensä laastu; ja aamiaiskuppien ja vatien alle oli honkapöydälle levitetty hyvin puhdas, valkoinen liina.

Herra Cruncher lepäsi tilkkupeitteen alla, ikäänkuin Harlekiini kotonaan. Ensin nukkui hän sikeästi, mutta vähitellen alkoi hän pyöriä ja viskautua vuoteellaan, kunnes hän viimein kohosi pinnalle pystytukka suorana ja terävänä kuin naula, ja näytti ihan kuin olisi se riistänyt lakanat siekaleiksi. Samassa huusi hän ylen julmistuneella äänellä:

"Perhana vie, eikö hän taas ole siinä puuhassa!"

Siistin ja ahkeran näköinen nainen nousi polviltaan nurkasta niin kiireesti ja vapisevana, että heti huomasi hänen olevan se henkilö johon purkaus oli tähdätty.

"Mitä", sanoi herra Cruncher ja tirkisteli ulos vuoteestaan, etsien saapasta, "joko sinä taas olet siinä puuhassa?"

Kunnioittaen aamua tällä toisella tervehdyksellä, viskasi hän saappaalla naista kolmanneksi tervehdykseksi. Se oli perin likainen saapas ja herra Cruncherin kotoisessa elämässä oli hyvin omituinen asianhaara se, että vaikka hän usein konttooriajan päätyttyä tuli kotiin puhtaissa saappaissa, huomasi hän seuraavana aamuna ylösnoustessaan samat saappaat loan peittämiksi.

"Mitä", sanoi herra Cruncher, joka osutessaan harhaan vaihteli vähän lausetapojaan, – "mitä sinä siinä taas horiset, senkin mustalainen?"

"Luin vain rukouksiani."

"Luit rukouksiasi! Sinä se olet mainio vaimo! Kuka sinut käskee kopsahtamaan maahan ja rukoilemaan minulle vahingoksi."

"Minä en rukoillut sinulle vahingoksi, rukoilin sinun puolestasi."

"Etpäs. Ja jos niin olikin, pyydän päästä moisista kohteliaisuuksista. Kuuleppas, nuori Jerry, sinulla on mainio äiti, joka rukoilee isäsi vahingoksi. Sinulla on tosiaankin velvollisuuksistaan pitävä äiti, poikani. Sinulla on kuin onkin jumalinen äiti, poikueni, hän kopsahtaa kumoon ja rukoilee, että leipäkulta vietäisiin hänen ainoan poikansa suusta."

Nuori herra Cruncher (joka oli paitasillaan) suuttui tästä pahanpäiväisesti ja kääntyen äitiinsä kieltäytyi kiivaasti kaikista hyökkäyksistä hänen ruokaansa vastaan.

"Ja minkäarvoisia, sinä ylvästelevä naasikka", sanoi herra Cruncher, huomaamatta ristiriitaa puheessaan, "luulet rukouksesi olevan? Sanoppas minkä hinnan määräät rukouksillesi!"

"Ne kohoovat sydämmestä, Jerry. Muuta arvoa niillä ei ole."

"Muuta arvoa niillä ei ole", toisti herra Cruncher. "Sepä ei ollut paljon. Olkoon kuinka tahansa, niin en tahdo olla rukouksiesi esineenä, sen sanon sinulle. En voi sitä kärsiä. En tahdo tulla onnettomaksi sinun matelemisesi tähden. Jos sinun välttämättömästi täytyy moksahtaa maahan, tee se miehesi ja lapsesi hyväksi, eläkä niille vahingoksi. Jos minulla ei olisi ollut luonnotonta vaimoa, eikä tällä poikaraukalla luonnotonta äitiä, olisin ansainnut vähän rahoja menneellä viikolla, enkä vastarukousten, ja vastanaamojen ja jumalisuuden kautta joutunut aivan hunningolle. Perr-hana vie!" sanoi herra Cruncher, joka kaiken aikaa oli pukenut päälleen, "eikös minua vaan hurskauden ja senkin lemmon vietävän tähden menneellä viikolla petkutettu niinkuin tällaista köyhää asiamiespaholaista suinkin petkuttaa saattaa. Nuori Jerry, pue yllesi, poikani, ja harjatessani saappaitani, pidä silloin tällöin silmällä äitiäsi, ja jos huomaat merkkiä uusiin maahanlankeemisiin, niin anna tieto minulle", hän kääntyi taas vaimoonsa, "minä en kärsi moista. Minä olen huojuva kuin ajurinrattaat, unelias kuin nukutuspulveri, jäseneni ovat niin jäykät, että ellei niitä niin pakottaisi, en, totta vie, tuntisi niitä omikseni, mutta taskuni on yhtä tyhjä siltä; ja minua epäilyttää että sinä olet puuhaillut aamusta iltaan estääksesi minua kokoamasta kolikoita ja sitä en siedä, senkin mustalainen. No, mitä sinulla nyt on sanottavana!"

Yhä muristen: "Niin, tietysti, tietysti olethan sinäkin jumalinen. Sinä et tahtoisi nousta miehesi ja lapsesi etua vastaan, ethän" ja sinkoillen yhä purevia kipunoita vihansa tupruavasta kovasimesta, herra Cruncher rupesi saappaitaan harjaamaan ja tekemään muita yleisiä valmistuksia päivän toimia varten. Sillä aikaa hänen poikansa, jonka päätä ympäröi hienommat piikit, ja jonka nuoret silmät olivat lähekkäin, aivan kuten isän, piti silmällä äitiä, kuten käsketty oli. Hän peloitti tuontuostakin suuresti vaimoparkaa, syöksymällä ulos makuukomerostaan, jossa hän pukeutui, huutaen: "Nyt aiot moksahtaa maahan, äiti. – Isä hoi", ja nostettuaan tämän tyhjän hälinän, syöksyi hän jälleen sisään nenäkkäästi virnistäen.

Herra Cruncherin viha ei ollenkaan ollut sulanut hänen ruvetessaan suurukselle. Hän raivostui julmasti rouva Cruncherin siunatessa ruokaansa.

"No niin, senkin mustalainen! Mitäs nyt teet? Joko sinä taas alotat?"

Hänen vaimonsa ilmoitti vain siunanneensa ruokaa.

"Elä tee sitä?" sanoi herra Cruncher, katsellen ympärilleen, kuin olisi hän odottanut leivän katoavan vaimon rukouksista. "Minä en tahdo, että minua siunataan pois kodistani. En tahdo että ruokani siunataan pois pöydältä. Suus kiinni!"

Sanomattoman punasilmäisenä ja äreänä, ikäänkuin olisi hän viettänyt koko yön seurassa, joka oli saanut ikävänlaisen lopun, Jerry Cruncher enemmän ahmi kuin söi suurustaan, ihan kuin mikä eläinnäyttelyn asukas. Kello yhdeksän tienoissa silitti hän ryppyistä naamaansa, ja esiintyi ulkonäöltään niin arvokkaana ja virallisena kuin hänen luonnollinen minuutensa antoi myöten ja lähti päivän töihin.

Hänen työtään taisi tuskin kutsua ammatiksi, vaikka hän mielellään puhui itsestään "kunniallisena asiamiehenä". Hänen varastonsa oli puujakkara, joka oli tehty tuolista ilman selkänojaa ja jonka nuori Jerry, kulkien isänsä vieressä aamusin kantoi sille ikkunalle joka oli lähinnä Temple Baria. Siinä se ynnä kourallinen olkia, jota nyhtäistiin ohikulkevista ajopeleistä suojelemaan Cruncherin jalkoja kylmältä ja kostealta, oli päivän leirinä. Tällä paikallaan oli herra Cruncher yhtä tuttu Fleetkadulla ja Templessä, kuin itse Bar – ja melkeinpä yhtä inhoittava.

Saatuaan leirinsä kuntoon neljänneksen yli yhdeksän, hyvään aikaan ehtiäkseen kohottaa kolmikulmaista hattuaan ikivanhoille ukkopahoille heidän astuessaan Tellsoniin, asettui Jerry paikalleen tänä tuulisena maaliskuunaamuna, nuori Jerry vieressään, milloin hän ei tehnyt partioretkiä läpi Barin, jakaakseen ohimeneville pojille, jotka olivat sopivan pienet näitä rakastettavia aikeita varten, ruumiillisia ja henkisiä loukkauksia, jotenkin tuimaluontoisia. Isän ja pojan, (sanomattoman yhdennäköisinä), ääneti katsellessa aamuliikettä Fleetkadulle päät yhtä lähellä toisiaan kuin silmät, muistuttivat he ihmeisesti kahta apinaa. Yhdennäköisyys ei vähentynyt siitä tilapäisestä seikasta, että kypsynyt Jerry puri ja sylki suustaan oljenkorsia, nuoren Jerryn räpäyttävien silmien seuratessa häntä yhtä väsymättömästi kuin kaikkia muita Fleetkadulla.

Muuan Tellsonin pankin vakinaisista sisävahtimestareista pisti päänsä ovesta sanoen:

"Kantajaa tarvitaan."

"Hurraa, isä! Työtä jo näin aikaisin aamulla!"

Onniteltuaan siten isäänsä, istuutui nuori Jerry itse jakkaralle, otti haltuunsa oljet, joita isä tähän asti oli pureskellut, ja mietiskeli.

"Aina vaan ruostetta! Hänen sormensa ovat aina ruosteessa", mutisi nuori Jerry. "Mistähän isäni saa kaiken tuon rautaruosteen? Täältä hän ei sitä saa."

TOINEN LUKU

Muuan näytelmä.

"Tunnettehan hyvin Old Baileyn, eikö niin?" sanoi eräs vanhimpia kirjanpitäjiä Jerry sananviejälle.

"Ky-yllä, sir", vastasi Jerry, vähän jurosti. "Kyllä tunnen

Baileyn".

"Niin tietysti. Ja tunnettehan herra Lorryn."

"Tunnen herra Lorryn paljon paremmin kuin Baileyn. Paljon paremmin", sanoi Jerry äänellä, joka jotenkin paljon muistutti vastahakoista todistajaa äskenmainitussa laitoksessa, "kuin mitä rehellisenä asiamiehenä välitän Baileyta tuntea."

"Hyvä on. Etsikää ovi, josta todistajat menevät sisään, ja näyttäkää tämä herra Lorrylle tuleva kirjelippu ovenvartijalle. Silloin päästää hän teidät sisään."

"Oikeussaliinko, sir?"

"Oikeussaliin."

Herra Cruncherin silmät näyttivät hiukan lähentelevän toisiaan ja vaihtavan kysymyksen: "Mitäs tästä mietit?"

"Odotanko oikeussalissa, sir?" kysyi hän tämän neuvottelun jälkeen.

"Sen sanon kohta. Ovenvartija jättää kirjelipun herra Lorrylle, silloin teette liikkeen, joka herättää herra Lorryn huomiota, ja näytätte paikan, jossa seisotte. Sitten seisotte siinä kunnes hän tarvitsee teitä."

"Siinäkö kaikki, sir?"

"Siinä kaikki. Hän tahtoo, että hänellä on sananviejä käytettävänään.

Tämä kirjelippu ilmoittaa teidän olevanne läsnä."

Vanhan kirjanpitäjän miettiväisenä taittaessa kirjettä ja kirjoittaessa päällekirjoitusta, tarkasteli herra Cruncher häntä ääneti kunnes hän tuli imupaperiasteelle, ja sanoi sitten:

"Se on kai väärennysjuttu, joka on esillä tänä aamuna?"

"Maankavallus."

"Siis silpomista", sanoi Jerry. "Raakamaista!"

"Sellainen on laki", vastasi vanha kirjanpitäjä ja käänsi hämmästyneet silmälasinsa hänen puoleensa, "sellainen on laki."

"Laki on mielestäni julma silpoessaan ihmisiä. Siinä jo tarpeeksi, että ihminen tapetaan, vielä julmempaa silpoa häntä, sir."

"Ei suinkaan", sanoi vanha kirjanpitäjä. "Lakia tulee meidän kiittää. Hoitakaa te keuhkojanne ja ääntänne, ystäväni, ja antakaa lain hoitaa itseään. Sen neuvon annan teille."

"Se on kosteus, joka asettuu keuhkoihini ja ääneeni", sanoi Jerry, "jätän teidän tuomittavaksenne, kuinka kostea minun elinkeinoni on."

"Hyvä, hyvä", sanoi vanha kirjanpitäjä; "me ansaitsemme kaikki eri tavalla leipämme, toiset kostealla, toiset kuivalla. Tässä on kirje. Menkää nyt."

Jerry otti kirjeen, ja vähemmällä sisällisellä kunnioituksella, kuin mitä pinnalla näkyi puhui hän itsekseen: "Sinäkin sen vanha, kuiva", teki kumarruksen ja ilmoittaen pojalleen minne läksi, meni menojaan.

Siihen aikaan hirtettiin ihmisiä Tyburnissa, eikä Newgaten ulkopuolella olevalla kadulla siis vielä ollut sitä häpeällistä mainetta, jonka se sittemmin sai osakseen. Mutta vankila oli iljettävä paikka, jossa kaikennäköisiä rikoksia ja irstailuja harjoitettiin ja kamalia tauteja syntyi, jotka vankien mukana kulkivat oikeussaliin ja väliin karkasivat suoraan syytettyjen penkiltä ylituomarin kimppuun, tempaisten hänet alas tuomarinistuimelta. Usein oli sattunut, että tuomari mustassa myssyssään oli lausunut oman tuomionsa samassa kuin vangin, vieläpä kuollut ennen häntä. Muuten oli Old Bailey tunnettu jonkinlaiseksi kuoleman majapaikaksi, josta kalpeita matkustajia alinomaa lähti liikkeelle rattaissa ja vaunuissa rajulle matkalle toiseen maailmaan. He taivalsivat likimain kaksi ja puoli peninkulmaa yleistä katua ja maantietä, ja harva jos yksikään kansalainen punastui häpeästä heitä nähdessään. Niin voimallinen on tapa ja niin toivottavaa olisi että se alkujaan olisi hyvä. Old Bailey oli myös kuuluisa kaakinpuustaan, vanhasta, viisaasta laitoksesta, jossa pantiin toimeen rangaistuksia, joiden laajuutta ei kukaan saattanut arvata, samoin raippavitsoistaan, toinen mainio laitos. Erinomaisen sivistävää ja mieltä ylentävää oli nähdä sen toimivan; vielä oli Old Bailey kuuluisa siitä, että siinä hierottiin laajalle ulottuvaa verirahainkauppaa, joka myöskin oli jätteitä isien viisauksista ja järjestelmänmukaisesti johti kauneimpiin palkkarikoksiin, mitä on taivaan alla harjoitettu. Kerta kaikkiaan oli Old Bailey siihen aikaan oiva kuva säännön mahdista: "kaikki oleva on oikeata", aforismi, joka olisi yhtä ratkaiseva kuin laiska, ellei se sisältäisi sitä häiritsevää ristiriitaisuutta, että siis kaikki olematon oli väärää.

Raivaten itselleen tietä saastaisen joukon läpi, joka oli hajautunut sinne tänne tällä kamalalla näyttämöllä, taitavasti kuten mies, joka on tottunut kulkemaan hätäilemättä omia teitään, löysi sananviejä etsimänsä oven ja ojensi kirjeen luukusta sisälle. Kansa maksoi siihen aikaan päästäkseen katsomaan näytelmää Old Baileyssa, aivan kuten he maksoivat näytelmästä Bedlamissa – edellinen tietysti vaan oli paljon kalliimpi. Siksipä Old Baileyn ovet olivat tarkasti vartioidut – tietysti lukuunottamatta niitä vieraanvaraisia ovia, joista pahantekijät kuletettiin sisään, sillä ne olivat aina selkoselällään.

Hetken viivytyksen ja epäilyksen jälkeen kääntyi ovi vastahakoisesti hiemasen saranoillaan, sallien herra Jerry Cruncherin tunkeutua oikeussaliin.

"Mikä asia on esillä?" kysyi hän kuiskaten lähimmäiseltä naapuriltaan.

"Ei mikään vielä."

"Mikä tulee ensin?"

"Maankavallusasia."

"Jäsentensilpomisasia, niinkö?"

"Oh!" vastasi mies tyytyväisenä; "hänet kuletetaan vankirattailla puoleksi hirtettäväksi, sitten otetaan hän alas hirsipuusta ja ratkotaan auki itsensä nähden, sitten otetaan sisälmykset ulos ja poltetaan hänen nähtensä, sitten katkaistaan kaula ja ruumis silvotaan neljään osaan. Niin kuuluu tuomio."

"Jos hän katsotaan syylliseksi, tarkoitatte?" lisäsi Jerry varmuuden vuoksi.

"Oh, he kyllä katsovat hänet syylliseksi", sanoi toinen, "älkää olko siitä huolissanne."

Herra Cruncherin huomio kääntyi nyt ovenvartijaan, jonka hän näki raivaavan itselleen tietä herra Lorryn luo kirjelappunen kädessä. Herra Lorry istui pöydän ääressä peruukkipäisten herrojen keskessä, lähellä erästä peruukkipäistä herraa, syytetyn asianajajaa, jolla oli suuri pakka paperia edessään, ja istui melkein vastapäätä erästä toista peruukkipäistä herraa. Tämän herran koko huomio, herra Cruncherin katsellessa häneen nyt tai myöhemmin näytti keskittyvän oikeussalin kattoon. Yskittyään karkeasti, hierottuaan leukaansa ja viitottuaan kädellään veti Jerry puoleensa herra Lorryn huomion; herra Lorry nousi ylös katsellakseen missä hän oli, viittasi tyynesti kädellään ja istuutui jälleen.

"Mitä hänellä on tekemistä asian kanssa?" kysyi mies joka oli puhunut Jerryn kanssa.

"Piru vie, jos minä sen tiedän", sanoi Jerry.

"Mitä teillä sitten on tekemistä sen asian kanssa, jos sallitte kysyä?"

"Piru vie, jos sitäkään tiedän", sanoi Jerry.

Tuomarin tulo ja siitä seuraava hälinä ja liike lopetti keskustelun. Nyt oli syytetyn penkki yleisen huomion keskuspisteenä. Kaksi sen ääressä seisovaa vanginvartijaa meni ulos ja vanki tuotiin sisään ja asetettiin aitauksen sisään.

Kaikki läsnäolijat, paitsi peruukkipäinen herra, joka tarkasteli kattoa, tähystelivät häntä. Kaikkein huoneessa olevain henkäys vyöryi häntä vastaan meren, myrskyn tai tulipalon tavalla. Kiihkeitä kasvoja kurottautui pylväitten ja nurkkien takaa nähdäkseen häntä; katsojat peräpenkeillä kohosivat seisaalleen, etteivät kadottaisi hiuskarvaakaan hänestä; laattialla seisovat laskivat kätensä edessään seisovien olalle, nähdäkseen hänet, maksoi mitä maksoi, – seisoivat varpaillaan, kapusivat ulkonemille, seisoivat miltei ilmassa nähdäkseen joka tuuman hänestä. Näitten etummaisena seisoi Jerry kuin elävä palanen Newgaten piikkistä muuria, sihdaten kohti vankia oluthöyryjä siitä virvoitusjuomasta, jonka hän oli nauttinut matkalla, ja jonka hän nyt sekoitti muihin olut-, viina-, tee-, kahvi-, ja ties mihin kaikkiin höyryihin, jotka lainehtivat häntä vastaan, murtautuen hänen takanaan olevia suuria ikkunoita vastaan saastaiseksi usvaksi.

Kaiken tämän tirkistelemisen ja töllistelemisen esine oli nuori, viidenkolmatta paikkeilla oleva mies, kaunis ja sirovartaloinen, posket päivettyneet ja silmät tummat. Hänen käytöksensä oli nuoren gentlemannin. Hänellä oli yksinkertaiset mustat tahi tumman harmaat vaatteet ja hänen tukkansa, joka oli pitkä ja musta, oli sidottu niskaan mustalla nauhalla paremmin mukavuuden kuin koristuksen vuoksi. Niinkuin jokainen mielenliikutuskin ilmenee vaatteista huolimatta, jotka ruumiin peittävät, niinpä hänen tilastaan syntynyt kalpeuskin murtautui läpi posken ruskean värin, osottaen, että sielu on voimakkaampi aurinkoa. Hän kumarsi tuomarille, ja oli muuten ääneti ja aivan tyyni.

Se mielenkiinto, joka osottautui väkijoukossa tämän nuorukaisen töllistelemisessä, ei ollut juuri sitä laatua, joka kohottaa ihmiskuntaa. Ellei häntä olisi uhannut niin kamala tuomio – jos hänellä olisi ollut pelastumisen toiveita muutamiin sen raakamaisiin yksityisseikkoihin nähden, – olisi hän samassa määrässä kadottanut viehätyksensä. Ruumis, joka oli tuomittava niin häpeällisesti silvottavaksi, oli juuri itsessään näytelmä; se kuolematon olento, joka oli teurastettava ja palasiksi riistettävä, synnytti juuri mielenkiihkoa. Minkä ulkokiillon eri katsojat antoivatkin harrastukselleen, riippuen kunkin sukkeluudesta ja itsensäpettämiskyvystä, oli tämä harrastus pohjaltaan petoeläimen kaltaista.

Hiljaisuutta oikeussalissa! Charles Darnay oli eilen kieltänyt olevansa syyllinen kanteeseen, joka antoi hänet ilmi (monta helisevää korulausetta) petollisena kavaltajana meidän loistavaan, jaloarvoiseen, ylevään j.n.e. ruhtinaamme, herraamme ja kuninkaaseemme nähden, syystä, että hän eri tilaisuuksissa, erinäisillä keinoilla ja tavoilla on avustanut Ludvigia, Ranskan kuningasta hänen sodassaan meidän mainittua loistavaa, jaloarvoista, ylevää j.n.e. se tahtoo sanoa, hän on matkannut edes takasin meidän loistavan, jaloarvoisen, ylevän j.n.e. kuninkaamme ja sanotun ranskalaisen Ludvigin alusmaiden välillä ja pahasisuisesti, petollisesti ja kavalasti j.n.e. ilmaissut sanotulle Ranskan Ludvigille, mitä joukkoja mainitulla meidän loistavalla, jaloarvoisella, ylevällä j.n.e. oli varalla Kanadaan ja Pohjois-Amerikkaan lähetettäväksi. Kaiken tämän Jerry, jonka päässä piikit kävivät yhä terävämmiksi, lakisanojen nostaessa hänen korvansa pystyyn, ymmärsi suurella mielihyvällä, ja tuli niinmuodoin kiertäen kaartaen siihen käsitykseen, että ennen mainittu ja taas ennen mainittu Charles Darnay seisoi hänen edessään kuulusteltavana, että valamiehet vannoivat valansa ja yliprokuraattori valmistui puhumaan.

Syytetty, jonka jo jokainen hengessä oli (ja joka kyllä sen tiesi) hirttänyt, mestannut ja kappaleiksi silponut, ei arastellut asemaansa, eikä ruvennut mihinkään teatteriasentoihin. Hän oli rauhallinen ja tarkkaavainen, seurasi oikeusmenojen avaamista vakavalla mielenkiinnolla ja seisoi siinä, kädet edessään olevan puupönkän päällä, niin tyynenä, etteivät ne liikuttaneet lehteäkään niistä yrteistä, joita siihen oli ripotettu. Koko oikeussali oli sirotettu yrttejä täyteen ja pirskotettu viinietikalla, varovaisuuskeino vankilanhajua ja vankilankuumetta vastaan.

Vangin yläpuolella riippui peili, jonka tuli luoda valoa hänen päälleen. Lukemattomia konnia ja kurjia raukkoja oli siihen heijastunut ja kadonnut sen pinnalta ja maan päältä. Jos lasi olisi voinut palauttaa heijastuskuvansa kuten meri kerran on antava kuolleensa, olisi tällä inhoittavalla paikalla kamalat kummitukset liikkuneet. Pikainen ajatus sen häpeällisestä ja alhaisesta tehtävästä liikkui ehkä vangin sielussa. Kuinka lie ollutkaan, hänen vähän muuttaessaan asentoaan tunsi hän valojuovan kasvoillaan ja katseli ylös; ja nähdessään peilin hän punehtui ja oikealla kädellään työnsi yrtit syrjään.

Tätä tehdessään sattuivat hänen kasvonsa kääntymään vasemmalle puolelle oikeussalia. Jotenkin hänen silmäinsä tasalla istui nurkassa tuomari-istuimen luona kaksi henkilöä, joihinka hänen silmänsä kiintyivät niin välittömästi ja muuttuneella ilmeellä, että kaikki häneen tähdätyt silmät nyt kääntyivät heihin.

Katsojat näkivät edessään vähän päälle kahdenkymmenen olevan nuoren naisen, ja herrasmiehen, joka silminnähtävästi oli hänen isänsä ja joka herätti huomiota valkoisilla hiuksillaan ja erityisellä jännitetyllä kasvojensa ilmeellä, mikä ei osottanut pontevuutta, vaan mietiskelyä ja itseensä sulkeutumista. Tämän ilmeen vallalla ollessa teki hän vanhan vaikutuksen, vaan sen haihduttua – kuten tällä hetkellä puhuessaan tyttärensä kanssa – oli hän kaunis mies, miehuutensa parhaassa ijässä.

Hänen tyttärensä oli pujottanut toisen kätensä hänen käsivarteensa, siinä hänen vieressään istuessaan, ja laskenut toisen kätensä sen päälle. Kauhussaan näytelmästä ja säälistä vankiin oli hän painautunut lähelle isäänsä. Hänen otsansa ilmaisi selvästi kasvavaa kauhua ja osanottoa, joka ei nähnyt muuta kuin syytetyn vaaraa. Se oli siihen niin selvästi, niin voimakkaasti ja niin luonnollisesti piirretty, että katsojat, jotka tähän asti olivat olleet tunnottomat vankia kohtaan, sulivat tyttöä katsoessaan ja kuului kuiskaus: "Keitä he ovat?"

Jerry sananviejä, joka oli tehnyt omia havaintojaan omalla tavallaan, ja joka ajatuksissaan oli imenyt ruosteen sormistaan, kurkoitti kaulaansa kuullakseen keitä he olivat. Ihmisjoukko hänen ympärillään oli hitaasti levittänyt ja lähettänyt kysymyksen eteenpäin lähimpänä seisovalle oikeudenpalvelijalle, ja hänen luotaan kääntyi ja kulki se vielä hitaammin takasinpäin; viimein ennätti se Jerryn luo:

"Todistajia."

"Millä puolella?"

"Vastaan."

"Ketä vastaan?"

"Vankia vastaan."

Tuomari, jonka silmät olivat kulkeneet samaan suuntaan, kokosi taas katseensa, nojasi tuoliinsa ja tarkasteli herkeämättä miestä, jonka elämä oli hänen kädessään. Nyt nousi yliprokuraattori punoamaan köyttä, terottamaan piilua ja iskemään naulat mestauslavaan.