Kitabı oku: «Syrjästäkatsojan tarina», sayfa 16

XVIII
ME RIITELEMME

Ensi päivinä jotka vietin Terrassessa, ei Graham koskaan istahtanut likelleni tai mitellessään lattiaa lähestynyt tuoliani tai näyttänyt hajamieliseltä tai tavallista vakavammalta, ilman että ajattelin neiti Fanshaweta ja odotin hänen nimensä pujahtavan nuoren isäntäni huulilta. Pidin korvani ja mieleni alituisesti valmiina tämän hellän aiheen varalta, kärsivällisyyteni sai määräyksen olla vakinaisesti aseissa ja myötätuntoni tuli pitää runsaudensarvensa täynnä ja valmiina vuodatettavaksi. Vihdoin, pienen sisällisen taistelun jälkeen, jonka näin ja jota kunnioitin, Graham heittäytyi tähän aiheeseen. Se otettiin puheeksi hienotunteisesti, mainitsematta nimiä.

"Ystävänne viettää lomansa matkoilla, olen kuullut." "Ystäväni, kyllä kai!" ajattelin itsekseni, mutta tässä ei sopinut sanoa vastaan, hänen täytyi saada pitää oma päänsä, minun täytyi niellä tuo lempeä loukkaus: olkoon menneeksi ystävä. En kuitenkaan voinut olla kokeeksi kysymättä ketä hän tarkoitti.

Hän oli istunut työpöytäni viereen, laski nyt kätensä lankarullalle ja rupesi huolettomasti kerimään sitä auki.

"Ginevra – neiti Fanshawe on siis Cholmondeleyden mukana matkalla Etelä-Ranskassa?"

"Niin on."

"Oletteko kirjeenvaihdossa?"

"Ihmettelette varmaan kun kuulette etten kertaakaan ole ajatellut saavani moista etuoikeutta."

"Oletteko nähnyt hänen kirjoittamiaan kirjeitä?"

"Olen, useita hänen sedälleen osoitettuja."

"Niistä ei varmaankaan puutu lapsellista pirteyttä; hänen sielussaan on niin paljon kimallusta ja niin vähän teeskentelyä."

"Hän kirjoittaa aika ymmärrettävästi rouva Bassompierrelle; joka uskaltaa, lukekoon" (Ginevran epistolat rikkaalle setämiehelle olivat varsin tavallisia liikeasia-kirjeitä, peittelemättömiä rahanpyyntöjä).

"Entä hänen käsialansa? Kaunis ja kevyt, naisellinen, luulisin?"

Niin olikin, ja minä myönsin sen.

"Minä uskonkin että hän tekee hyvin kaiken mitä tekee", sanoi tohtori John, ja kun minulla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä yhtyä tuohon huomautukseen, lisäsi hän: "Te, joka tunnette hänet, voitteko mainita ainoatakaan seikkaa, jossa hänen taitonsa olisi puutteellinen?"

"Hän on aika taitava useissa seikoissa." ("Esimerkiksi hakkailussa", lisäsin itsekseni.)

"Koska arvelette hänen palaavan kaupunkiin?" hän kysyi sitten.

"Suokaa anteeksi, tohtori John, minun täytyy selittää. Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa luulemalla neiti Fanshawen olevan tuttavallisemmassa suhteessa minuun kuin mistä minulla on onni nauttia. Minä en koskaan ole ollut hänen suunnitelmiensa ja salaisuuksiensa uskottu. Hänen varsinaiset ystävänsä löydätte toisista piireistä kuin minun läheltäni, esimerkiksi Cholmondeleyden joukosta."

Hän luuli nyt että minua kalvoi samantapainen mustasukkaisuus kuin häntä itseään! "Antakaa hänelle anteeksi", hän sanoi, "tuomitkaa häntä lempeästi. Hienon-maailman kimmellys johtaa häntä harhaan, mutta kyllä hän pian huomaa noiden ihmisten tyhjyyden ja palaa luoksenne kiintymys ja luottamus varmistuneena. Tunnen Cholmondeleyn perhettä jonkin verran – pintapuolisia, teennäisiä, itsekkäitä ihmisiä. Uskokaa pois, sydämessään Ginevra antaa teille enemmän arvoa kuin tusinalle tuollaisia."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoin lyhyesti. Mieleni paloi puhdistautua tunteista joita hän luuli minun omaavan, mutta minä sammutin liekin. Alistuin olemaan verrattoman neiti Fanshawen hylätty, nöyryytetty ja kärsivä ystävä, mutta lukija, se alistuminen ei ollut helppoa.

"Näette kuitenkin", Graham jatkoi, "vaikka nyt tässä lohdutankin teitä, en voi samalla tavoin lohduttaa itseäni. En voi toivoa hänen olevan oikeamielinen minua kohtaan. De Hamal on arvoton olento, mutta minä pelkään että hän miellyttää Ginevraa – viheliäinen luulo!"

Nyt kärsivällisyyteni äkkiä loppui kokonaan. Kipu ja heikkous kai olivat jäytäneet sitä.

"Tohtori Bretton", kuohahdin, "mikään ei vedä vertoja harhaluulollenne. Joka suhteessa paitsi yhdessä olette mies, suora, terve, oikeamielinen, selvänäköinen, mutta tässä yhdessä asiassa olette vain orja. Minä sanon että siinä, mikä koskee neiti Fanshaweta, ette ansaitse kunnioitusta, enkä minä ainakaan kunnioita teitä."

Minä nousin ja poistuin huoneesta hyvin kiihtyneenä.

Tämä pieni kohtaus sattui aamulla; minun täytyi tavata hänet vielä illalla, ja silloin näin että olin tehnyt pahasti. Hän ei ollut tavallisesta puusta veistetty, ei muovailtu jokapäiväisistä aineksista; vaikka hänen luonteensa ulkopiirteet olivatkin voimakkaat ja leveät, oli yksityiskohtien rakenteessa miltei naisellista herkkyyttä ja hienoutta paljon enemmän kuin olit valmistautunut kohtaamaan ja kuin vuosienkin tuttavuuden jälkeen saatoit uskoa hänelle ominaiseksi. Tämä hienorakenteinen koneisto jäikin näkymättä, kunnes jokin liian kova kosketus hänen hermoihinsa oli osoittanut niiden äärimmäisen herkkyyden, kun lisäksi myötätunto ei hänessä ollut erikoisen huomattava ominaisuus. Tuntea ja nopeasti tajuta toisen tunteet ovat kaksi eri kykyä; harva ihminen omistaa molemmat, usea ei kumpaakaan. Tohtori Johnilla oli edellinen verrattomasti kehittynyt, ja kun sanon että jälkimmäistä hän ei omannut yhtä suuressa määrin, toivon lukijan varovasti karttavan toista äärimmäisyyttä ja pidättyvän sanomasta häntä tunteettomaksi ja kylmäkiskoiseksi. Päinvastoin hän oli ystävällinen, jalomielinen mies. Kerroit vain tarpeesi, ja hänen kätensä oli avoin. Puit surusi sanoihin, ja hänen korvansa ei ollut kuuro. Mutta jos odotit hienon hienoa tajuntaa, vaistoamisen ihmeitä, jouduit pettymään. Kun tohtori John sinä iltana astui huoneeseen ja iltalampun valo lankesi häneen, näin yhdessä väläyksessä hänen luonteensa koko rakenteen.

Sitä kohtaan, joka oli nimittänyt häntä "orjaksi" ja evännyt häneltä kunnioituksensa edes yhdessä suhteessa, täytyi hänellä nyt olla erityisiä tunteita. Olkoon vain että nimi oli sopiva ja epäys oikeutettu; hän ei väittänyt vastaan, hän vieläpä vilpittömästi punnitsi mielessään tuota miehuutonta mahdollisuutta. Hän etsi tästä moitteesta syytä siihen huonoon menestykseen, joka oli niin pahasti järkyttänyt hänen mielenrauhaansa. Kesken tuota ankaraa sisäistä tilintekoa hänen käytöksensä rouva Brettonia ja minua kohtaan tuntui vakavalta, kenties kylmältä. Ja kuitenkaan ei hänen ilmeessään näkynyt mitään kaunaa, ei mitään ilkeyttä, kiukkua eikä pikkumaisuutta; sen kauneus oli miehen parasta kauneutta masennuksessakin. Kun olin asettanut hänen tuolinsa pöydän ääreen, minkä kiirehdin tekemään ennen palvelustyttöä, ja ojentanut hänelle teekupin "pelolla ja vavistuksella", sanoi hän: "Kiitos, Lucy", miellyttävässä äänessään niin ystävällinen sävy kuin toivoa saatoin.

Mitä minuun tulee, oli edessäni vain yksi mahdollisuus: minun oli sovitettava rikollinen rohkeuteni, muuten en sinä yönä nukkuisi. Sillä tämä ei käynyt päinsä, tätä en kestänyt, enkä luullut kykeneväni sotaan tällaisella perustalla. Koulun yksinäisyys, luostarin hiljaisuus ja seisahtunut elämä, kaikki tuntui paremmalta kuin epäsopu tohtori Johnin kanssa. Ginevra, hän sai minun puolestani lainata hopeasiivet kyyhkyseltä tai joltakin muulta lentäväiseltä ja nousta suoraan ylimmälle paikalle, korkeimpien tähtien karkeloon, minne ikinä hänen rakastajansa mielikuvituksen korkein lento saattoi kiinnittää hänen sulojensa tähdistön: minun asianani älköön enää koskaan olko väittää tätä järjestelmää vastaan. Tapailin kauan tohtori Johnin katsetta. Kerta kerralta se kohtasi omani, ja kun sillä ei ollut mitään sanottavaa, se vetäytyi takaisin ja minä tulin nolatuksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui hiljaisena ja suruissaan lukien erästä kirjaa. Olisin suonut uskaltavani istahtaa hänen lähelleen, mutta minusta näytti että jos olisin ottanut moisen askelen, hän olisi osoittanut suuttumusta ja vihamielisyyttä. Ikävöin puhua suuni puhtaaksi, mutta en uskaltanut edes kuiskata. Hänen äitinsä poistui huoneesta; silloin sai sietämätön tuska minut kuiskaamaan sanat: "Tohtori Bretton."

Hän katsahti kirjastaan, hänen silmänsä eivät olleet kylmät eivätkä pahansuovat, hänen suunsa ei ollut pilkallinen, hän oli valmis ja halukas kuulemaan mitä sanottavaa minulla oli. Hänen mielensä oli liian jaloa ja hienoa viiniä pahentuakseen yhdestä ukkosenjyrähdyksestä.

"Tohtori Bretton, antakaa anteeksi pikaiset sanani, antakaa anteeksi."

Hän hymyili. "Ehkä ansaitsin ne, Lucy. Jos ette kunnioita minua, olen varma että syynä on oma arvottomuuteni. Pelkään että olen aika hölmö: minun on täytynyt menetellä jollakin tavoin tyhmästi, koska kerran en miellytä sitä jota tahtoisin miellyttää."

"Siitä ette voi olla varma, ja vaikka niin olisikin, onko se oman luonteenne vai tuon toisen käsitysten syy? Mutta antakaa minun peruuttaa mitä suutuksissani sanoin. Yhdessä asiassa, niin, kaikissakin asioissa kunnioitan teitä syvästi. Jos ajattelette liian vähän itsestänne ja liian paljon toisista, mitä se muuta on kuin ylevyyttä?"

"Voinko ajatella liian paljon Ginevrasta?"

"Minä uskon että voitte, te uskotte että ette voi. Suostukaamme olemaan eri mieltä. Antakaa minulle anteeksi, siinä kaikki mitä pyydän."

"Luuletteko että kannan kaunaa yhden kiihkeän sanan tähden?"

"Minä näen että sitä ette tee ettekä voikaan tehdä, mutta sanokaa vain: 'Lucy, minä annan teille anteeksi'. Sanokaa se ja päästäkää minut sydämen kivusta."

"Heittäkää pois sydänkipunne niinkuin minäkin heitän omani, sillä te haavoititte minua vain hiukan, Lucy. Nyt, kun kipu on ohi, annan enemmän kuin anteeksi: olen kiitollinen ihmiselle joka vilpittömästi toivoo parastani."

"Minä toivon vilpittömästi parastanne, olette oikeassa."

Niin päättyi riitamme.

Lukija, jos tämän kertomuksen jatkuessa huomaat että käsitykseni tohtori Johnista muuttuu, suo anteeksi tuo näennäinen epäjohdonmukaisuus. Kuvaan mielialat sellaisina kuin sillä hetkellä ne tunsin, esitän näkemykseni hänen luonteestaan sellaisena kuin se minulle aukeni.

Hän osoitti luonteensa hienoutta olemalla tämän pienen epäsovun jälkeen minua kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen. Enemmänkin: juuri tuo tapaus, jonka minun laskelmaini mukaan piti jossain määrin vieroittaa meitä toisistamme, muuttikin suhdettamme aivan toiseen suuntaan, eikä siihen jota minä tuskallisesti odotin. Jokin näkymätön mutta kylmä, jokin hyvin ohut, hyvin läpikuultava mutta hyvin kalsea, jonkinlainen jääseinä oli tähän asti, kautta kumpaisenkin elämän, ollut välillämme ehkäisemässä keskinäistä seurusteluamme. Nuo pari kuumaa sanaa, vaikkakin kuumat vain kiukusta, puhalsivat umpimielisyyden hauraaseen jäähän, joka silloin alkoi osoittaa sulamisen oireita. Luulen että siitä päivästä saakka niin kauan kuin ystävyytemme jatkui, hän ei milloinkaan ollut sovinnaisen kohteliaisuuden kannalla minuun. Hän näytti tietävän, että jos hän halusi puhua vaikka vain itsestään ja siitä mikä eniten kiinnosti häntä, tuli odotukseni aina täytetyksi, toiveeni tyydytetyksi. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että yhä edelleen kuulin paljon "Ginevrasta".

"Ginevra!" Hänen mielestään Ginevra oli niin kaunis, niin hyvä, hän puhui niin rakastuneesti Ginevran suloista, viehätyksestä, viattomuudesta, että vaikka minulla olikin arkipäiväisen selvä käsitys todellisuudesta, jonkinlainen heijastushohde alkoi minunkin silmissäni langeta Ginevran nimeen. Ja kuitenkin, lukija, olen vapaa tunnustamaan että hän usein puhui hölynpölyä, mutta minä koetin olla järkähtämättömän kärsivällinen hänen kanssaan. Olin saanut opetuksen: tiesin nyt kuinka tuskallisen vaikeata minun oli pahoittaa hänen mieltään tai suututtaa häntä. Minusta tuli hyvin itsekäs aivan uudessa ja omituisessa merkityksessä: en kyennyt kieltämään itseltäni iloa olla suvaitsevainen häntä kohtaan ja taipua hänen tahtoonsa. Hän tuntui minusta vieläkin äärimmäisen mielettömältä, kun hän itsepintaisesti epäili omaa kykyään lopulta voittaa neiti Fanshawen rakkautta. Omassa mielessäni piintyi lujemmin kuin koskaan vakaumus että Ginevra vain teeskenteli kylmyyttä yllyttääkseen häntä, mutta kätki sydämeensä hänen joka ainoan katseensa ja sanansa. Väliin hän ärsytti minua huolimatta päätöksestäni kuunnella ja kestää: kesken kuulemisen ja kestämisen kuvaamattoman sappi-hunajaista nautintoa hän iski lujamielisyyteni piikiveen niin että se kipinöi kerran toisensa jälkeen. Satuin eräänä päivänä sanomaan, tyynnyttääkseni hänen kärsimättömyyttään, että minä puolestani pidin varmana että neiti Fanshawen täytyi aikoa ottaa hänet.

Varmaan! Helppo sanoa, mutta oliko minulla mitään perusteita sellaiseen vakuutukseen?

"Parhaat perusteet."

"No mutta, Lucy, kertokaa pian."

"Te tiedätte ne yhtä hyvin kuin minäkin, ja kun kerran tiedätte ne, tohtori John, ihmetyttää minua todellakin että ette vilpittömästi luota hänen uskollisuuteensa. Epäileminen näissä olosuhteissa on miltei herjaus."

"Nyt alatte puhua nopeasti ja hengittää lyhyeen, mutta puhukaa vieläkin nopeammin ja hengittäkää vieläkin lyhyempään, kunnes olette antanut selityksen – täyden selityksen: minun täytyy saada se."

"Te saatte, tohtori John. Muutamissa suhteissa olette antelias, tuhlaavainen mies: kun te palvotte jotakin, olette aina valmis antamaan uhrilahjoja. Jos isä Silas saisi teidät kääntymään, antaisitte yllin kyllin almuja hänen köyhilleen, pitäisitte hänen alttarinsa vahakynttilöissä ja rikastuttaisitte parhaanne mukaan lempipyhimyksenne alttaria. Ginevra, tohtori John – "

"Vaiti", hän sanoi, "älkää jatkako."

"Minä en tahdo vaieta, minä tahdon jatkaa. Ginevran kädet ovat täyttyneet teidän käsistänne useammat kerrat kuin laskea voin. Olette etsinyt hänelle kallisarvoisimmat kukat, vaivannut päätänne keksimällä hienoimpia lahjoja, sellaisia kuin luulisi vain naisen mieleen juolahtavan, ja lisäksi neiti Fanshawe omistaa kokoelman koruja, joiden ostamisessa anteliaisuutenne on hipaissut tuhlaavaisuutta."

Kainous, jota Ginevra itse ei ollut koskaan osoittanut tässä suhteessa, kohotti nyt hereän punan hänen ihailijansa kasvoihin.

"Lorua!" hän sanoi, leikellen tuhoisasti silkkikaistaletta minun saksillani. "Minä tein sen omaksi huvikseni: pidin suosionosoituksena että hän otti lahjojani vastaan."

"Se oli enemmän kuin suosionosoitus, tohtori John, hän antoi kunniansa pantiksi siitä että hän puolestaan tahtoi tehdä jotakin teidän hyväksenne, ja jollei hän voi maksaa rakkaudellaan, pitäisi hänen tarjota asianmukainen korvaus muutamien kultarahojen muodossa."

"Mutta te ette ymmärrä häntä, hän katsoo liian vähän omaa etuaan välittääkseen lahjoistani, ja on liian viaton ymmärtääkseen niiden arvoa."

Minä nauroin. Olin kuullut Ginevran arvioivan joka jalokiven hinnan, ja tiesin hyvin että rahahuolet, raha-asiat, rahan arvon ymmärtäminen ja rahanpyynnöt olivat jo vuosikausia, niin nuori kuin hän olikin, olleet hänen ajatustensa alituisena ja rakkaimpana esineenä.

Hän jatkoi: "Olisittepa vain nähnyt hänet kun laskin jonkin pikkuesineen hänen polvelleen – hän oli niin kylmä, niin järkähtämätön, ei kiirehtinyt ottamaan sitä käteensä eikä näyttänyt edes iloitsevan sen katselemisesta. Vain siksi että hänestä oli vastahakoista pahoittaa mieltäni, hän salli kukkavihon maata siinä tai kenties vei sen mukanaan. Tai jos olin kiinnittänyt rannerenkaan hänen käsivarteensa, valkoiseen kuin norsunluu, ei sen loisto koskaan häikäissyt hänen kirkkaita silmiään, oli koru miten kaunis tahansa (ja minä valitsin huolellisesti sellaista mikä minusta oli kaunista ja mikä tietenkään ei ollut arvotonta). Hän tuskin vilkaisi lahjaani."

"Ja sitten hän tietysti irrotti sen kädestään ja antoi takaisin teille, koska kerran ei välittänyt siitä, vai kuinka?"

"Ei, sellaiseen hän on liian hyväsydäminen. Hän suostui näennäisesti unohtamaan tekoni ja pitämään lahjan tyynen ja luontevan välinpitämättömästi, kuin maailmannainen ainakin. Kun olosuhteet ovat tällaiset, kuinka voikaan mies rakentaa toiveita siihen että hänen lahjansa otetaan vastaan? Mitä minuun tulee, niin vaikka tarjoaisin hänelle kaiken mitä minulla on ja hän ottaisi vastaan, en kuitenkaan rohkenisi uskoa edenneeni askeltakaan, niin kykenemätön hän on mihinkään alhaisiin laskelmiin."

"Tohtori John", aloitin, "rakkaus on sokea", mutta juuri silloin välähti tohtori Johnin silmistä sininen ovela syrjäkatse: se muistutti minua menneistä päivistä, se muistutti minua hänen kuvastaan, se sai minut melkein ajattelemaan että hänen vakuutuksensa neiti Fanshawen "viattomuudesta" ainakin osaksi oli teeskenneltyä, se sai minut hämärästi aavistamaan, että niin rakastunut kuin hän olikin Ginevran kauneuteen, hän kenties näki tämän heikkoudet selvemmin kuin mitä hänen puheestaan saattoi otaksua. Saattoihan se myös olla vain satunnainen katse tai enintään hetkellisen vaikutelman ilmaus. Satunnainen tai tarkoitettu, todellinen tai kuviteltu, joka tapauksessa se lopetti keskustelun.

XIX
KLEOPATRA

Oleskeluni La Terrassessa pitkittyi kaksi viikkoa yli loma-ajan loppumisen. Rouva Brettonin ystävällinen välitys hankki minulle tuon lykkäyksen. Hänen poikansa oli eräänä päivänä antanut lausunnon: "Lucy ei ole vielä kyllin vahva palaamaan tuohon viheliäiseen kouluun", ja silloin kummitätini suoraa päätä lähti Rue Fossettelle, oli johtajattaren puheilla ja hankki mainitun luvan, syynä pitkitetyn levon ja vaihtelun välttämättömyys täydelliselle toipumiselleni. Tätä toimenpidettä seurasi huomaavaisuus jota ilmankin erittäin hyvin olisin voinut olla, nimittäin madame Beckin kohtelias käynti luonani.

Mainittu rouva ajoi eräänä kauniina päivänä vuokravaunuilla aina linnaan saakka. Arvatenkin hän oli päättänyt ottaa selville, minkälaisessa paikassa tohtori John asui. Kaunis seutu ja hauska koti nähtävästi voittivat hänen odotuksensa, hän ylisti kaikkea minkä näki, antoi sinisestä salongista arvolauseen "une pièce magnifique",⁶¹ onnitteli minua vuolain sanoin ystävistäni, jotka olivat "tellement dignes, aimables et respectables",⁶² pyöräytti niin ikään sievän kohteliaisuuden minun hyväkseni, ja kun tohtori John astui sisään, riensi hänen luokseen parhaalla tuulellaan, aloitti samalla nopean puhetulvan, jossa säkenöi kohteliaisuuksia ja onnitteluja hänen "linnastaan", hänen "rouva äidistään, kunnon linnanrouvasta", ja myös hänen ulkonäöstään, joka olikin erittäin kukoistava ja jota tällä hetkellä vielä kaunisti se hyväntahtoinen ja huvittuneisuutta osoittava hymy, joka aina karehti tohtori Johnin huulilla hänen kuunnellessaan madamen lipeätä ja koristeellista ranskankieltä. Lyhyesti sanoen madame loisti sinä päivänä kirkkaimmillaan, tuli ja meni kuin elävä tulipyörä, joka säkenöi kohteliaisuutta, ihastusta ja rakastettavuutta. Osittain tarkoituksella, osittain tehdäkseni pari koulua koskevaa kysymystä saatoin hänet vaunuihin ja kurkistin sisään, kun hän oli istuutunut ja ovi suljettu. Mikä muutos olikaan tapahtunut, ja kuinka lyhyessä ajassa! Hetki sitten pelkkää säihkettä ja leikinlaskua, nyt ankarampi kuin tuomari ja totinen kuin idän viisas! Hupaisa pieni nainen!

Palasin takaisin ja kiusoittelin tohtori Johnia madamen kiintymyksellä. Voi kuinka hän nauroi! Kuinka hänen silmänsä ilakoivat kun hän muistutteli madamen koreita puheita, toisti niitä ja matki hänen kielevyyttään! Hän oli herkkä tajuamaan huumoria ja paras seuralainen mitä toivoa voi – silloin kun hän saattoi unohtaa neiti Fanshawen.

Heikoille ihmisille sanotaan olevan erittäin terveellistä istua "tyynessä ja kauniissa päivänpaisteessa", se kun antaa heille uutta elinvoimaa. Kun pieni Georgette Beck oli toipumassa taudistaan, otin hänet usein käsivarsilleni ja kävelin hänen kanssaan tuntikausia puutarhassa eräällä seinustalla, jota peittivät etelän auringossa kypsyvät viiniköynnökset. Sama aurinko hyväili hänen pientä hintelää ruumistaan yhtä tehokkaasti kuin se paisutti ja kypsytti rypäleterttuja.

On ihmisluonteita, leppoisia, lämpimiä, ystävällisiä, joiden vaikutuspiirissä henkisesti vaivaisen on yhtä hyvä olla kuin ruumiillisesti heikon lekotella keskipäivän paahteessa. Näihin valioluonteisiin kuuluivat epäilemättä sekä tohtori Bretton että hänen äitinsä. Heistä oli hauskaa levittää ympärilleen onnea, kuten muutamista on hauskaa aiheuttaa onnettomuutta, he tekivät sen vaistomaisesti, ilman melua ja nähtävästi melkein tietämättään, sillä keinot tulivat välittömästi heille mieleen. Joka päivälle, minkä viivyin heidän luonaan, laadittiin pieni suunnitelma, josta koitui hyötyä ja hauskuutta. Niin varattu kuin tohtori Johnin aika olikin, osasi hän aina järjestää sillä tavoin, että pääsi mukaan pienille retkillemme. En tiedä kuinka hän hoiti sitoumuksensa; niitä oli paljon, mutta miten olikaan, hän luokitti ja asetteli ne siten että hänelle joka päivä jäi vapaata aikaa. Näin hänet usein kovassa työssä, mutta harvoin rasittuneena, enkä koskaan hermostuneena, ärtyisenä tai kiusaantuneena. Kaikissa hänen töissään tuntui se helppous ja luontevuus, joka johtuu riittävistä voimista, se eloisa hilpeys, joka johtuu järkkymättömästä tarmosta. Hänen johdollaan tutustuin Villetteen, sen ympäristöihin ja asukkaisiin noina kahtena onnellisena viikkona enemmän kuin koko sinä kahdeksan kuukauden aikana, jonka jo olin viettänyt kaupungissa. Hän vei minut kaupungin mielenkiintoisille paikoille, joista ennen olin tuskin kuullut puhuttavan, ja antoi minulle auliisti paljon hyviä tietoja niistä. Hän ei koskaan näyttänyt pitävän kertomista rasituksena, ja olen varma siitä että minä en koskaan väsynyt kuulemaan. Hänen tapansa ei ollut puhua asioista kylmästi ja ylimalkaisesti, hän teki harvoin yleistyksiä eikä koskaan ollut kuiva. Hän näytti pitävän hauskoista yksityiskohdista yhtä paljon kuin minäkin, hän tuntui tekevän havaintoja ihmisluonteista, eikä mitään pintapuolisia havaintoja. Tämä kaikki teki hänen puheensa mielenkiintoiseksi, ja se seikka, että hän puhui suoraan omasta päästään eikä lainaillut kirjoista – kuivan tosiasian sieltä, kuluneen lauseen tai piintyneen mielipiteen täältä – antoi hänen esitykselleen tuoreuden, joka on yhtä harvinainen kuin tervetullut. Minun silmissäni hänen luonteenlaatunsa näytti kohoavan uuteen vaiheeseen, muuttuvan raikkaaksi päivänvaloksi, nousevan uudessa ja jalommassa koitteessa.

Hänen äidillään oli aika suuri annos hyväntahtoisuutta, mutta hänellä itsellään vieläkin enemmän. Seuratessani häntä Basse-Ville'iin huomasin että hän kävi siellä yhtä paljon ihmisystävän kuin lääkärin asioilla. Ymmärsin nyt että hän, omalla hilpeällä tavallaan ja täysin tietämättömänä tekojensa ansiokkuudesta, harjoitti tehokasta hyväntekeväisyyttä kurjissa oloissa elävien keskuudessa. Nämä pieneläjät pitivät hänestä paljon, ja sairaaloiden poloiset asukkaat tervehtivät häntä ilmeisesti lämpimin tuntein.

Mutta seis! Minä en saa uskollisesta kertojasta alentua puolueelliseksi ylistäjäksi. Tiesin hyvin, erittäin hyvin, että tohtori John ei ollut täydellinen, yhtä vähän kuin itse olen täydellinen. Inhimillinen heikkous oli läpinäkyvänä ominaisuutena hänessäkin, enkä viettänyt tuntiakaan, tuskin hetkeäkään hänen seurassaan ilman että hänen teoissaan, sanoissaan tai ilmeissään näyttäytyi sellaista, mikä ei kuulunut jumalaisolennolle. Jumalaisolennossa ei voinut olla tohtori Johnin kauheata turhamaisuutta eikä hänen ajoittaista kevytmielisyyttään. Kukaan kuolematon ei voinut hänen tavallaan unohtaa, jos siksi tuli, kaikkea muuta paitsi kulumassa olevaa hetkeä, intohimoisesti käydä käsiksi siihen – ei karkeasti, antautumalla aineellisten nautintojen valtaan, vaan itsekkään hienostuneesti, pusertamalla siitä kaiken mikä voi ravita hänen miehistä itserakkauttaan. Tuon ahnaan tunteen ruokkiminen tuotti hänelle suurta iloa, mutta hän ei ajatellut ravinnon hintaa, eikä välittänyt vaikka mainitun tunteen pysyttäminen kiiltävänä ja hyvin hoidettuna kävikin kalliiksi.

Lukijaa pyydetään panemaan merkille näennäinen ristiriitaisuus niissä kahdessa kuvassa, jotka olen antanut Graham Brettonista – virkamiehenä ja yksityisihmisenä, kaupungilla ja kotona. Edellisessä, julkisuuden ihmisenä, hän esiintyy itsensä unohtavana, vaatimattomana ja työssään vakavana. Jälkimmäisessä, kotikuvassa, hän on ilmeisesti tietoinen siitä mitä hän on ja mitä omistaa, iloitsee arvonannosta, ei tosin etsi sitä, mutta kuitenkin se mairittelee hänen turhamaisuuttaan. Molemmat kuvat ovat oikeita.

Ei ollut mahdollista tehdä tohtori Johnille mitään palvelusta huomaamatta ja salassa. Kun luuli että jokin hänen käytettäväkseen aiottu pikkukapine oli valmistunut kaikessa hiljaisuudessa ja että hän, kuten muut miehet, ottaisi sen käytäntöön kysymättä koskaan mistä se oli tullut, hämmästyttikin hän tekijää parilla hymyilevällä huomautuksella, joista kävi ilmi että hän oli pitänyt työtä silmällä alusta loppuun saakka, arvannut tarkoituksen, seurannut edistymistä ja huomannut valmistumisen. Hänestä oli hauskaa kun häntä noin palveltiin, ja hän antoi mielihyvänsä säteillä silmistään ja karehtia huulillaan.

Tämä kaikki olisi vielä ollut sangen hyvää, jollei tuohon ystävälliseen ja vaatimattomaan tarkkanäköisyyteen olisi liittynyt itsepintaista halua maksaa kaikista mitä hän sanoi veloikseen. Kun hänen äitinsä teki työtä hänen hyväkseen, palkitsi hän tämän tuhlailemalla hänelle loistavaa hyväntuulisuuttaan vieläkin runsaammin kuin hilpeätä, nälvivää, kiusoittelevaa hellyyttään. Jos Lucy Snowe saatiin kiinni samanlaisesta työstä, suunnitteli Graham palkinnoksi hauskan virkistysmatkan.

Minua usein ihmetytti hänen täydellinen perehtyneisyytensä Villetteen. Se ei rajoittunut vain avoimiin katuihin, vaan ulottui kaupungin kaikkiin taidekokoelmiin, saleihin ja nähtävyyksiin. Joka ovea varten, joka kätki taakseen näkemisenarvoisen esineen, joka museota, joka salia, taiteelle tai tieteelle pyhitettyä varten, hänellä näytti olevan taikasana "Sesam, aukene!". Minulla ei koskaan ole ollut taipumusta tieteeseen, mutta sokea, tietämätön, lapsellinen vaisto kiinnitti mieleni taiteeseen. Minusta oli hauska käydä taulukokoelmissa, ja olin ihastuksissani jos minut jätettiin niihin yksin. Kun olin seurassa, kielsi eräs harmillinen ominaisuuteni minua näkemästä paljoa ja tuntemasta mitään. Oudossa seurassa, kun oli välttämätöntä pitää yllä katkeamatonta keskustelua nähdyn johdosta, riitti puolisen tuntia uuvuttamaan minut kokonaan, sekä ruumiillisesti väsyttämään että henkisesti tylsistämään. En ole koskaan nähnyt hyvin kasvatettua lasta, vielä vähemmin sivistynyttä aikuista, joka ei saattaisi minua häpeään jatkuvassa vireydessä ja älykkäässä käytöksessä sellaisen tulikokeen aikana kuin on seurusteleva, keskusteleva käynti taulukokoelmissa, historiallisissa rakennuksissa tai muissa nähtävyyspaikoissa. Tohtori Bretton oli aivan minun mieleiseni opas: hän vei minut museoon ajoissa, ennen kuin oli kerääntynyt paljon väkeä, jätti sinne parin kolmen tunnin ajaksi ja tuli hakemaan minua selviydyttyään omista tehtävistään. Sillä välin minä olin onnellinen, vaikka aina en ihaillutkaan, vaan tutkin, kysyin ja tein johtopäätöksiä. Ensimmäisillä käynneilläni oli jonkin verran väärinkäsitystä ja hankausta tahdon ja kyvyn välillä. Edellinen vaati ihailemaan sitä mitä kuului asiaan ihailla, jälkimmäinen nurisi vastahakoisena taakkansa alla, ja silloin sitä ivattiin, yllytettiin ja kehoitettiin hienostamaan makuaan. Mutta mitä enemmän sitä nuhdeltiin, sitä vähemmän se suvaitsi ihailla. Kun vähitellen huomasin että ihmeellinen väsymyksentunne oli ainoana tuloksena noista tietoisista ponnistuksista, aloin miettiä enkö voisi heittää sikseen koko suurta työtä. Päätin että sen kyllä voin tehdä, ja niinpä vaivuin rentonani herkulliseen rauhaan yhdeksänkymmenen yhdeksän edessä sadasta noita näytteille pantuja kehyksiä.

Näytti siltä kuin hyvä ja omaperäinen taulu olisi aivan yhtä harvinainen kuin hyvä ja omaperäinen kirja, enkä lopulta häikäillyt sanoa itselleni, seisoessani erinäisten tunnettujen mestariteosten edessä: "Nuo eivät ole hituistakaan luonnonmukaisia. Luonnollinen päivänvalo ei koskaan ole tuon väristä, ei myrsky eikä pilvet saa sitä noin sameaksi indigosinisen taivaan alla; eikä tuo sini ole taivaansineä, eivätkä nuo tummat korret, joita siihen on liimattu, ole puita." Usea hyvin maalattu ja hauskannäköinen lihava nainen ei mielestäni suinkaan ollut se jumalatar, jona näytti itseään pitävän. Oli tusinoittain ihmeen taidokkaita flaamilaisia pikkutauluja, samoin luonnoksia jotka olisivat mainiosti sopineet entisaikojen parhaita muoteja esittäviin teoksiin, ja jotka antoivat näytteitä kiitettävästä mutta oikukkaasti käytetystä ahkeruudesta. Ja siellä täällä oli kuitenkin totuuden murusia, jotka tyydyttivät katsojan tietoisuutta, valon pilkahduksia, jotka ilahuttivat silmää. Tuossa purkautui luonnon voima vuoriston lumimyrskyssä, tässä sen ihanuus etelän aurinkoisessa päivässä. Jokin ilme tuossa muotokuvassa osoitti tarkkaa perehtymistä ihmisluonteeseen, jotkin kasvot tuossa historiallisessa maalauksessa muistuttivat sattuvalla yhdennäköisyydellään, että mestarin käsi oli ne luonut. Näitä poikkeuksia minä rakastin, ne tulivat minulle läheisiksi kuin ystävät.

Erään päivän hiljaisena varhaishetkenä olin melkein yksin eräässä taulukokoelmassa, jossa muuan luonnottoman suurikokoinen ja mahdollisimman hyvään valaistukseen asetettu maalaus näytti pitävän itseään kokoelman kuningattarena. Sen edessä oli suojaköysi ja pehmeä penkki taiteentuntijoita varten, jotka olivat katselleet jalkansa väsyksiin ja saattoivat kernaasti jatkaa työtään istualtaan. Se esitti naista joka mielestäni oli huomattavasti suurempi luonnollista kokoa. Laskin että tämä rouvasihminen, punnittuna vaa'alla joka olisi kyllin iso kestämään moista möhkälettä, painaisi ehdottomasti ainakin neljätoista tai kuusitoista leiviskää. Hän oli tosiaankin erittäin hyvin ruokittu: hyvin paljon lihaa, puhumattakaan leivästä, kasviksista ja juomista, oli hänen täytynyt nauttia ennen kuin oli saavuttanut tuollaisen pituuden ja leveyden, tuollaisen lihasten paljouden, tuollaisen lihan runsauden. Hän oli puolittain makuulla leposohvalla – minkä tähden, sitä oli vaikea sanoa – täysi päivänvalo loisti hänen ympärillään, hän näytti herttaisen terveeltä, kyllin väkevältä tekemään työtä kahden hyvän keittäjättären edestä, hän ei voinut syyttää selkärangan heikkoutta, hänen olisi pitänyt seisoa tai ainakin istua suorana kuin keppi. Hänellä ei ollut mitään oikeutta lojua sohvalla keskellä kirkasta aamupäivää. Hänellä olisi niin ikään pitänyt olla yllään säädyllinen puku, joka olisi verhonnut hänet kunnollisesti, mutta niin ei ollut laita: runsaalla kangasmäärällä – sanoisin sitä olleen kaksikymmentäseitsemän kyynärää – ei hän kyennyt suojaamaan itseään riittävästi. Aivan anteeksiantamaton oli siivo hänen ympärillään. Ruukkuja ja pannuja – minun pitäisi ehkä sanoa maljakoita ja pikareita – lojui siellä täällä hänen edessään, keskellä täydellistä kukkasekasotkua, aivan aiheeton ja epäsiisti rykelmä vaatetta kokosi pölyä sohvalle ja esti vapaata kulkua lattialla. Kysyessäni neuvoa luettelolta huomasin että tämä merkillinen luomus kantoi nimeä "Kleopatra".